Stephanie Garber: Finale

Legendary hurmasi minut, joten jatkoin suoraan Finaleen (2019) . Mutta sarjojen lopetukset ovat Garberille vaikeita. Ja jostain syystä hänellä on tapana antaa sille toiselle (ja tylsemmälle) miesvaihtoehdolle mahdollisuus silloin, kun riittäisi, että keskitytään siihen pääpariin ja heidän romanssinsa kehitykseen. En tarkoita nyt Jacksia, vaan kreiviä. Scarlettista tulee kiinnostavampi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla, mutta hänen kolmiodraamansa tuntuu turhalta. Finalessa  kolmiodraamoja riittää. Niitä on peräti kolme.

He was trying to dazzle her. But dazzle was a lot like romance—fantastic while it lasted, but it never lasted long enough.

Lopetus on jälleen hivenen kiirehditty ja, no, varsin antikliimaksinen. Kirjalta, jonka nimi on Finale,  odottaisi suuria asioita. Ja tapahtuuhan niitäkin, mutta ne menevät ohi liian nopeasti tai niitä ei rakennetta kunnolla.

Pidän silti Finalesta enemmän kuin Ikuisen rakkauden kirouksesta. Nautin erityisesti jaetuista unista ja toisesta puoliskosta. Tella ja Legend ovat ihania. Olisin halunnut lukea heistä enemmänkin. Yksi parhaista yksittäisistä kohtauksista on vierailu ajattomilla markkinoilla ja hinta, jonka Tella eräästä salaisuudesta maksaa. Lukisin mielelläni sen seurauksista. Ja the Fallen Star?! Niin kiinnostava! 

Koko Caraval-trilogian luettuani ymmärrän Jacksin hahmoa paremmin. Niitä valintoja, joita hän OUABH:issa tekee. Finalessa hänellä on joitakin todella upeita lauseita. Sydäntäsärkevin on: "I am the villain, even in my own story." 💔💔💔 ⁣

Ihania sitaatteja tässä löytyisi paljon muitakin, mutta moni niistä menee spoilerien puolelle. 

Tämän jälkeen olisi ihana lukea OUABH uudelleen. Nyt en malta odottaa Spectacularia, jonka erikoispainoksen olen luonnollisesti ennakkotilannut jo viime keväänä. Toivottavasti siinä on paljon Legendiä.

Stephanie Garber: Valenda

Stephanie Garber on jälleen tehnyt sen. Sydämeni on varastettu. Siinä missä Caraval tuntui lämmittelyltä, Valenda (Legendary 2018, suom. 2018) on todellinen pääesitys, maaginen ja kiduttava. Sydämeni rikotaan uudelleen ja uudelleen. Toisin sanoen: se on kaikkea, mitä voisin haluta.

Not everyone gets a true ending. There are two types of endings because most people give up at the part of the story where things are the worst, where the situation feels hopeless. But that's when hope is needed the most. Only those who persevere can find their true ending.

Tällä kertaa seurataan Scarlettin sijasta tämän pikkusiskoa Tellaa, joka on tehnyt sopimuksen mysteerisen tuntemattoman kanssa. Pitääkseen kiinni omasta osuudestaan, hänen on saatava selville Legendin oikea nimi. Mutta siihen Tella ei pysty. Salaisuus on liian varjeltu. Kun maksun aika tulee, Tella löytää itsensä murhaajan maineen omaavan komean kruununperillisen käsivarsilta. Edessä on uusi Caraval-peli, jossa panokset ovat korkeammat kuin Tella olisi osannut kuvitellut. 

She loved the feeling of doing something bold enough to make her future hold its breath while she closed her eyes and reveled in the sensation that she’d made a choice with the power to alter the course of her life.

⁣
Tella on ihanan tuore ja kuplivainen persoona – ja niin rohkea! Hän ei jätä elämistä puolitiehen, vaan päinvastoin hakee elämyksiä ja pyrkii pitelemään elämänsä ohjakset omissa käsissään. Nautin hänen hahmostaan kovasti. Ja tietysti Dantesta. En voisi olla onnellisempi, sillä hänestä juuri olen halunnutkin lukea enemmän. Hän oli suosikkini jo ensimmäisessä osassa ja nyt hän on entistäkin hurmaavampi. 

Ah. Niin. Onhan tässä myös rakas Jacksini. Mutta tämä on Danten show. Ja rehellisesti sanoen Valendan lukeminen saa minut jälleen surulliseksi, kun vertaan teosta Ikuisen rakkauden kiroukseen ja ajattelen kaikkea mitä Ikuisen rakkauden kirouksesta puuttuu ja miten haalealta se tuntuu verrattuna tähän. Valendassa on upeita, henkeäsalpaavia suudelmia ja voimakas jännite, ja rakastan sitä kaikkea. Ja tämän loppu! Hengästyttävä.  

Kun mietin syyskuussa lukemiani kirjoja ja niistä parasta, oli se juuri tämä. Valinta oli tiukka, sillä luin syyskuussa upeita teoksia. Garber kuitenkin voitti ei edes hänelle ominaisella taianomaisuudellaan ja ihanilla metaforilla, vaan sillä, että tämä tarjosi eniten ajateltavaa. 

Stephanie Garber: Caraval

Rakastan Stephanie Garberia. Hänen taianomaisella tyylillään tarinankerronnallaan ja hänen mitä ihastuttavampia metaforia kukkivalla kielellään on erityinen paikka sydämessäni. Caraval (2016, suom. 2017) aloittaa maagisen trilogian, joka sijoittuu samaan maailmaan kuin sen seuraaja OUABH eli Olipa kerran särkynyt sydän -sarja. Sävyltään seuraajaansa tummempi Caraval tulee taianomaisuudessaan ja lumoavuudessaan lähelle - ainakin näin pintatasolla.

Scarlett was not fond of fate. She liked to believe if she were good, good things would happen. Fate left her feeling powerless, and hopeless, and with an overall feeling of lessness. To her, fate seemed like a larger, omnipotent version of her father, stealing her choices and controlling her life without any regard for her feelings. Fate meant that nothing she did mattered.

Caraval kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka unelmoivat pääsystä pois väkivaltaisen isänsä luota ja saarelta, jolla asuvat. Onneksi Scarlett on menossa naimisiin viikon päästä, ja hänen mysteerisulhasensa on luvannut pitää myös hänen pikkusiskostaan Donatellasta huolta. Scarlett on vuosikausia yrittänyt saada Caravalin Mestari Legendin huomion. Vastaus hänen kirjeeseensä saapuu vihdoin mukanaan kolme lippua Caravaliin, spektaakkelimaiseen peliin täynnä taikuutta. Yksi lipuista on osoitettu Scarlettin sulhaselle. Mikä voisikaan mennä pieleen? Kaikkihan on vain peliä.

"Welcome, welcome to Caraval! The grandest show on land or by sea. Inside you’ll experience more wonders than most people see in a lifetime. You can sip magic from a cup and buy dreams in a bottle. But before you fully enter into our world, you must remember it’s all a game.” 

Scarlettin rakkaus pikkusisartaan kohtaan on koskettavaa. Syyllisyys painaa Scarlettia jatkuvasti, jos hän vain hetkeksikin unohtaa pistää Tellan etusijalle, jos hän unohtuu ihailemaan mekkoja. Myös syyllisyys siitä, ettei Scarlett ole pystynyt suojelemaan Tellaa heidän isältään kummittelee taustalla. Carvalissa on enemmän kuumia mieshahmoja kuin OUABH:issa, mutta yksikään teoksen hahmoista ei yllä Jacksin ja Evangelinen tasolle. Sydämeni kuuluu edelleen heille.

"Every person has the power to change their fate if they are brave enough to fight for what they desire more than anything" kuuluu yhteen kirjan teemoista, ja on valtavan voimaannuttava lähtökohta. Sitaatti "Dreams come true can be beautiful, but they can also turn into nightmares when people won't wake up" on puolestaan kuin Caraval pähkinänkuoressa. Caravalissa on mysteeriä ja jännitystä kerrakseen. Tosi ja epätosi sekoittuvat toisiinsa, ja jännitys tiivistyy loppua kohti niin kovasti, että se saa minut ahdistumaan. Caraval ei pelinä olekaan lopulta niin maaginen ja lumoava kuin olen toivonut. Kaikki tuntuu hengästyttävältä. Aika kuluu toisella tapaa Carvalissa ja jää lyhyeksi. Mikä on illuusiota ja mikä ei? 

Maailmanrakennusta ei valitettavasti ole. Kaikki on vain ✧˚ taikuutta ˚✧, ja siinä se. Ja vaikka rakastan taikuutta kirjoissa, pidän siitä nimenomaan silloin, kun siihen liittyy sääntöjä ja rajoituksia. 

Parasta teoksessa on Scarlettin kyky nähdä tunteita, Dante, Scarlettin muuntautumiskykyinen mekko sekä Julianin Scarlettille antama lempinimi "Crimson".

Twistit eivät ota loppuakseen. Epilogi enteilee aina vain lisää seikkailuja ja jossei minulla olisi kahta kirjastolainaa odottamassa, hyppäisin suoraan Legendaryyn (suom. Valenda).

Stephanie Garber: A Curse for True Love / Ikuisen rakkauden kirous

I am a monster, but whether you remember it or not, I'm your monster, Evangeline.

Ole hyvä, saat sydämeni, Jacks. Mutta mielellään kahden ensimmäisen osan Jacks, sillä tällä kertaa Jacksille tyypillinen magnetismi ja karisma jäävät uupumaan. En ihan ymmärrä hänen valintojaan tässä kirjassa tai sitä, mihin mitä vain haluamansa eteen tekevä Jacks on kadonnut. Hän tuntuu ponnettomalta. Onhan tässä toki tapahtunutkin paljon ja panokset ovat kovat, mutta silti. Hän ei tunnu Jacksilta, eivätkä hänen valintansa käy järkeen. 

⁣⁣

⁣⁣⁣Kolmatta osaa Olipa kerran särkynyt sydän -sarjasta siis viedään. Saanen esitellä: A Curse for True Love (2023). Sormeni ovat syyhynneet ihan valtavasti odottaessani pääseväni tähän käsiksi, mutta olen pakottanut itseni malttamaan. En ole halunnut ahmaista koko sarjaa aivan kerralla. 

Toivoin mahtavaa loppua, jossa viimein saataisiin se suudelma ja mielellään enemmänkin. Odotin A Curse for True Loven nojaavan isosti romantiikkaan. Mikä hölmö olenkaan. Onhan tässä romanssia. Mutta ei se oikein riitä mihinkää. Tämä osa ei tarjoile sitä, mitä sen pitäisi. A Curse for True Love on suorastaan antikliimaksinen. En tule koskaan ymmärtämään sitä, että kahden kirjan ajan rakennetaan aivan uskomatonta romanttista jännitettä vain sitä varten, että trilogian kolmas osa sitten ei keskitykään romanssiin. Teoksessa on vähemmän Jacksia kuin aikaisemmin, mikä on suoraan sanottuna hyvin hämmentävä valinta kirjailijalta. Jacks on hädintuskin läsnä.

⁣

Tavanomaisen Evangelinen näkökulman sijaan teoksessa on kaksi uutta näkökulmahahmoa: Jacks ja Apollo. Jacks menee, mutta Apollo? En ole missään vaiheessa välittänyt Apollosta. Häneen hukataan aivan liikaa tilaa ja sanoja, enkä kerta kaikkiaan ymmärrä miksi. Miksi hänet on nostettu keskiöön keskelle tätä ihanaa romantasiaa? Toivoiko joku hänen näkökulmaansa? Ei? Sitä minäkin.

Samaan aikaan kun useita hahmoja on vain kadonnut tarinasta, on tässä viimeiseessä osassa aikamoinen räjähdys pahisten määrässä. Vähempikin olisi riittänyt. Emmekö olisi voineet saada kirjaa, joka olisi keskittynyt niihin tunteisiin tämän mash upin sijaan?

⁣⁣⁣Luulin, että edessä olisi palkitsevan emotionaalinen lukukokemus, mutta sen sijaan sain APOLLON, liikaa kummallista, randomia toimintaa ja... hitaan alun. Jälkimmäinen osuus sen sijaan on hyvinkin ruuhkautunut, ja kirja tuntuu kiirehdityltä. Kansien väliin on ahdattuna aivan liikaa, ja fokus tuntuu olevan hukassa. Juoni hoi, mihin olet menossa? Evangelinen ja Jacksin välejen setvimisessä olisi ollut todellista potentiaalia. Nyt kysymyksiä jää auki, mikä puolestaan nakertaa tarinan taianomaisuutta. 

Positiivista on, että epäröinti on jäänyt Evangelinen kohdalla taakse. Ilman muistojakin Evangelinella on selkeä käsitys siitä, että hänen piti sanoa jollekulle jotakin hyvin, hyvin tärkeää, mutta hän on unohtanut mitä. Hänen päätöksensä ovat määrätietoisia, ja vaikka Evangeline uskoo edelleen rakkauden voimaan, ei hän enää ole yhtä hyväuskoinen kuin ennen. Muistojen menettäminen ja niiden takaisin saaminen on kiinnostava aihe, ja siitäkin olisi saanut enemmän irti kuin mitä Garber on tässä saanut. Evangelinen muistojen paluun kuvaus tuntuu valitettavasti laiskalta, kun Garber on copy & pastettanut kokonaisia kohtauksia sellaisenaan kirjansa sivuille. 

Jacks wasn't safe. He came with no promises of happily ever after. If anything, he guaranteed the opposite. He didn't believe that heroes got happy endings. Loving Jacks felt doomed from the start. But Evangeline had learned that love was more than a feeling. And it didn't have to be the safe choice, because love was more powerful than fear. It was the ultimate form of hope. It was stronger than curses.

SPOILERIOSUUS. Maalaa teksti lukeaksesi. Se, mikä tässä särkee sydämeni on, että vaikka Evangeline on täysillä mukana, Jacks ei ole. Evangeline haluaisi niin kovasti, että Jacks valitsisi hänet, mutta Jacks ei tee sitä. Jacks kääntyy aina pois, valitsee aina tien, joka vie pois Evangelinen luota. Ensin Jacks haluaa kovasti Evangelinen muistavan, mutta luovuttaa tuosta noin vain, kun muistot eivät virtaakaan Evangelinen mieleen pyynnöstä. Jacks ei edes yritä. Ja sitä on todella sydäntäsärkevää lukea. Heidän tarinansa ei mene eikä pääty ihan niin kuin olisin toivonut ja mitä Evangeline olisi ansainnut. Kuten alussa mainitsin, Jacksin käytös on tässä osassa outoa. Siitä tulee vaikutelma, että Garber on jostain syystä vain juonen (Siis minä juonen? Ehkä oikeammin tarpeettoman draaman) takia halunnut viivytellä heidän päätymistään yhteen. Minun on vaikea uskoa, että Jacks kaiken aiemman perusteella käyttäytyisi näin. Loppu ei tunnu lainkaan niin suloiselta kuin se voisi tuntua. Evajacksille ei anneta aikaa ja sivutilaa tarpeeksi, mutta Jacksin käytös tässä viimeisessä osassa on myös vain niin off ja vaikuttaa pakotetulta. Jopa odotettu suudelmakohtaus tuntuu voimattomalta ja kiirehdityltä. 

Ihanat hetket eivät ole yhtä muistiinpainuvia kuin kahdessa aiemmassa osassa. Voisin lonkalta kuvailla niissä esiintyneet parhaat romanttiset kohtaukset, mutta tästä en. "The Greatest Love Story Ever Told" lukee tämän Fairyloot-version kannessa. No, ei ihan. Tämä olisi voinut olla sitä. Kaikki ainekset siihen kyllä oli. 

Kirja jättää oloni tyhjäksi. Olen odottanut tältä osalta paljon ja olo kuin korkeuksista pudonneella. Karvas pettymykseni varjostaa lukukokemustani paljon. Tarkempi odotusteni tarkastelu kuitenkin kertoo, että ei, en minä ole kuuta taivaalta odottanut. Odotukseni ovat olleet ihan realistiset. Tässä osassa on vain lähdetty todella kummaliselle reitille. 

Rakastan silti tätä sarjaa. Olisin vain toivonut niin paljon enemmän tältä päätösosalta. Myös sivumäärässä. Itkin kyllä lukiessani, ja uskon, että tokalla lukukerralla osaisin nauttia tästä enmmän ilman pettymyksen karvasta makua. Halusin pitää tästä niin kovasti, että se sattuu.

Ihmettelen edelleen, mitä tällä tyhjällä fiiliksellä pitäisi tehdä. Joskus mietin, että voisi jonkun rakkaan sarjan jättää vain yksinkertaisesti kesken. Sitten sen maailman ovi ei ikinä sulkeutuisi, ja sinne saisi vain jäädä.

Stephanie Garber: The Ballad of Never After / Onnettoman lopun balladi

En ole kunnossa. En tosiaan ole kunnossa. Sydämeni on revitty irti.

He held her so tightly it hurt, but this pain she didn't mind. She'd let him crush her, let him break her, just as long as he never let go.

The Ballad of Never After (2022, suom. Onnettoman lopun balladi 2023) jatkaa Once Upon a Broken Heart -sarjaa. Evangeline on vannonut ettei luota Jacksiin enää ja kirjoittaa itselleen jopa kirjeen muistuttaakseen itseään Jacksin teoista siltä varalta, että Evangeline tulisi koskaan harkitsemaan tähän luottamista. Rakastan hänen päättäväisyyttään. Ja vielä enemmän rakastan sitä, ettei vääjäämätöntä voi paeta.

Teos on niin maaginen, että sitä on mahdotonta laskea käsistä. Evangelinen ja Jacksin välinen sanailu ja kiusoittelu on tässä täydellistä. Käytännössä suorastaan elän sitä varten.

"Do you kiss the prince because you actually enjoy it?" Jacks asked. "Or is it because you honestly think it will magically revive him?"

"Maybe I do it because I know it will annoy you," Evangeline answered archly.

Jacks flashed a smile that was far more wicked than welcoming. "Glad to know you're thinking about me when you kiss your husband."

Kirjassa on myös eräs tietty kohtaus, joka sulattaa minut täysin. Ja yksi hyvin tietty laini Jacksilta, joka varastaa sydämeni ja saa minut kirkumaan. (Näistä en esitä sitaattia, kukin kokekoot niiden ihanuuden itse.) Sydän-parkani. Kaipauksen ja kieltämisen määrä on tässä aikamoista. Todellista slow burnia. 

"Sorry to break your fairytale, Little Fox, but ballads don't end happily, and neither do the two of us."

Anteeksi nyt vain Jacks, mutta –

Lukiessani käyn läpi kokonaisen tunteiden kirjon. Tämä sattuu. Rakastan Evajacksia, mikä ihana pari. Ja miten Garber puukottaakaan minua tai siis näitä hahmojaan sydämeen. Olen kyllä täällä tätä kaikkea varten.

Evangeline didn't want love that made sense. She wanted love that made her feel, love that made her want to fight and hope for the impossible.

Niinpä, Eva. Tästä kirjasta toipuminen vie hetken. Jos antaisin tähtiä, tämä saisi täydet. Nautin tästä jatko-osasta vielä enemmän kuin Once Upon a Broken Heartista. Siitä toipuessa onkin hyvä aika ihailla kaikkia special editioneita ja haaveilla niistä. Ja odotella niitä oheistavaroita, joita olen jo tilaillut. 

(Kyllä, olen fanityttövaiheessa nyt.)

Stephanie Garber: Once Upon a Broken Heart / Olipa kerran särkynyt sydän

Nyt on kyllä sellainen kirjavuosi, ettei vertaista ole koskaan ollut. Taas yksi kirja jota rakastan. Once Upon a Broken Heart (2021, suom. Olipa kerran särkynyt sydän 2022) on aivan ihana ja suorastaan täydellisen ahmittava. Se on täynnä kimallusta, unenomaisia lumihiutaleita ja satujen taikaa. Loputtomien mahdollisuuksien tuoksua. Mutta myös kirouksia ja myrkkyä. Ja kuten edellisen suosikkini kanssa – tämäkin on nyt Elviiran suosituksesta. Saatuani vihiä siitä, ettei suomennos ole niin hyvä kuin voisi olla, tilasin koko trilogian itselleni englanniksi varmana siitä, että tulisin pitämään tästä. 
⁣

Särkynyt sydän voi saada tekemään hyvinkin epätoivoisia tekoja. Näin on Evangeline Foxin laita. Hän tekee sopimuksen Herttaprinssin kanssa estääkseen rakkaan – vaikkakin petollisen, mutta varmasti kirouksen alla olevan – Lucin ja siskopuolensa Marisolin häät. Maksuksi hänen tarvitsee vain antaa kolme Jacksin valitsemaa suudelmaa. Kuulostaa vähältä, mutta sitä se ei ole. Sopimukset Kohtaloiden kanssa eivät tunnetusti mene yleensä hyvin.

Kirjan päähekilö on uusi suosikkini. (Anteeksi, Will.) Tapa jolla Evangeline ei hyväksy mustavalkoista ajattelua, ei vain luovuta ja mene pahimman esitetyn vaihtoehdon mukaan, vaan pysyy toiveikkaana ja itselleen uskollisena. Kahdesta vaihtoehdosta hän valitsee kolmannen. Evangeline uskoo ystävällisyyteen ja ihmisten hyvyyteen. Ja silti hän on varsin ponteva ja itsepäinen omissa valinnoissaan. Iso kyllä kaikelle tälle. 

Evangelinen tunnuslause on: 

I believe there are far more possibilities than happily ever after or tragedy. Every story has the potential for infinite endings.

Olen lukenut arvioita, joissa Evangelinea on pidetty naiivina ja tyhmänä. Olen myös lukenut kirjoja, joissa päähenkilö ihan oikeasti on näitä molempia, ja jossa päähenkilön tekemät päätökset eivät käy järkeen. Once Upon a Broken Heart ei ole niitä kirjoja. Itse en kertaakaan törmää kohtaukseen, jossa tuskastelisin Evangelinen valintojen kanssa.

Evangelinella on oma moraalinen kompassinsa, oma horjumaton uskonsa, josta hän pitää kiinni. Hänen päätöksensä ovat perusteltuja ja linjassa hänen luonteensa kanssa. Ne eivät ehkä ole päätöksiä, jota ihmisiin vähemmän uskova välttämättä tekisi, mutta naiiveja ne eivät ole. Poltteleepa Evangelinea yhtenä vaikuttimena syyllisyys sisarpuolen häiden pilaamisestakin. 

Tällainen hyvin kirjoitettu päähenkilö, joka rohkeasti edustaa pehmeitä arvoja ja jonka myös annetaan loistaa niissä, on todella tarpeellinen tässä harmillisen kyynisessä maailmassa. 𓆩♡𓆪  Se luo toivoa ja on esimerkkinä inhimillisyydestä, vaihtoedosta koville arvoille. Huomionarvoista on, että Evangeline ei suinkaan ole täydellinen. Kyse ei ole pyhimyshahmosta. Hänen annetaan tehdä myös kyseenalaisia päätöksiä ja harkita vielä kyseenalaisempia. Evangeline myös pistää Jacksille kampoihin minkä ehtii sen sijaan, että olisi aivan täysin tämän vedätettävissä. 

Taustalla Evangelinella on Pohjoisesta kotoisin oleva äiti, joka on lukenut hänelle valtavan määrän satuja. Sadun päätteeksi hän on aina kysellyt jatkosta; mitä Evangeline luulee sitten tapahtuneen. Tämä on opettanut Evangelinelle, etteivät tarinat oikeasti pääty happily ever afteriin, vaan tarinoiden loput ovat avoimia. 

In the North, fairytales and history were treated as one and the same because their stories and histories were all cursed. Some tales couldn’t be written down without bursting into flames, others couldn’t leave the North, and many changed every time they were shared, becoming less and less real with every retelling. It was said that every Northern tale had started as true history, but over time, the Northern story curse had twisted all the tales until only bits of truth remained.

Vaikka Once Upon a Broken Heartissa nojaudutaan paljon satuihin, ja sadut pyörivät Evangelinen mielessä, on se tehty tyylillä ja tuoreella otteella. Kun lähtökohtana on, että Pohjoisen sadut sisältävät oikeaa historiaa, miksi eivät pyörisi? Etenkin kun Evangelinen tie käy Pohjoiseen. Pidän valtavasti siitä, että mistään tämän maailman sadusta ei ammenneta, vaan kaikki on tuon maailman omaa. Ja miten lumoava tämä Garberin luoma maailma onkaan!

Jacks puolestaan on mirhamia pahiksia rakastavalle sydämelleni. Hän on röyhkeä ja todella charmikas hipauksella (ehkä vähän isommallakin hipauksella...) tragediaa. Hän on myös enemmän kuin vähän vaarallinen. Hänen suudelmansa ovat tappavia, eikä Jacks paljoa kainostele suhtautumisessaan tappamiseen muutenkaan.

“Just accept the gift. What I want isn’t going to hurt anyone.”

She eyed the jeweled dagger he’d just pressed to her lips. “I don’t think you and I have the same definition of hurt.”

“Be thankful for that, Little Fox.” Jacks gave her a smile that was all sharp edge. A drop of blood fell from the corner of his mouth, and something godforsaken washed over his expression. “Hurt is what made me.”

Joka kerta, kun Jacks kutsuu Evangelinea Little Foxiksi, sydämeni vain sulaa. Yrittäkää vaan väittää minulle, ettei kyse ole lopulta hellyydenosoituksesta. Vaikkakin ehkä hyvin kieroutuneesta sellaisesta. 

Yksi suosikkikohtauksiani on kohtaus, jossa Jacks on kauhuissaan hänelle kiintymystä osoittavasta ketusta.

He flinched when the creature nuzzled his scuffed boots.

She laughed, finally drawing his attention. “I think it likes you.”

“I don’t know why.” Jacks scowled at the beast.

It responded by affectionately licking the buckle at his ankle.

Evangeline continued to smile. “You should name it.”

“If I do that, it will think it’s a pet.” Jacks’s words dripped with disgust, which only further convinced Evangeline this fox might be the best thing that had ever happened to this Fate.

Vampyyrien odottamaton ilmestyminen kuvioon vähän yllättää. Mutta koska he eivät kuitenkaan vie koko lavaa, se ei haittaa. Aika moni hahmoista itse asiassa vain käväisee lavalla ja poistuu sitten. Myöhemmässä vaiheessa tarinaa he saattavat sitten palata encoreen. Fokus on vahvasti Evangelinessa, ja paljon ikään kuin kulissien takana tapahtuvista asioista jää lukijan mielikuvituksen varaan.

En ole lukenut tähän samaan maailmaan sijoittuvaa Caravalia, mutta aion ehdottomasti aloitella sitä luettuani tämän sarjan loppuun!

(Kuvan hiusten väri Evangelinen kunniaksi, hänen tukkansa kun on ruusukultaa.)