Margaret Atwood: Orjattaresi (scifi-lukuhaaste)

Maailma, jossa ei enää synny lapsia, on pelottava ajatus. Maailma, jossa osa naisista pakotetaan synnyttäjiksi, on pelottava. Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985, suom. 1986) maalaa synkän kuvan tällaisesta maailmasta. Sen huippusuosittu HBO:n televisioversio on monelle tuttu, myös minulle. Olin ennen kirjaan tarttumistani katsonut sitä jo kaksi kautta, ja nauttinut niistä. Nythän sarjaa on jo kolmaskin tuotantokausi.

Tämä kaikki on jälkeenpäin sommiteltua. Koko tämä tarina on jälkeenpäin sommiteltu. Sommittelen sitä juuri nyt päässäni, kun makaan selälläni tässä sängyssä miettimässä, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai olla sanomatta, tehdä tai olla tekemättä, miten minun olisi pitänyt junailla asiani. Jos joskus pääsen ulos täältä – Pysähdytäänpä tähän. Minähän aion päästä ulos täältä. Ei tämä voi ikuisesti kestää. Muutkin ovat ajatelleet samalla tavalla, pahoina aikoina ennen tätä, ja he olivat joka kerta oikeassa, he pääsivät ulos tavalla tai toisella, eikä mikään kestänyt ikuisesti. Vaikka heillä siihen saattoikin mennä kaikki se ikuisuus mitä heillä oli käytettävissään.

Frediläinen on ensimmäisen aallon orjatar.  Hän muistaa vielä töissä käynnin, hotelliviikonloput Luken kanssa, pienen lapsensa, äitinsä feminismiaktivismin. Muistot ovat kuitenkin vaarallisia. Sitä maailmaa ei ole enää, eikä sen perään haikailu kannata. Frediläinen kuuluu nyt synnyttäjiin, käveleviin kohtuihin. Nimi "Frediläinen" on patronyymi, komentajan etunimestä muodostettu patronyymi, jollaisen orjatar omaksuu siirtyessään jonkun komentajan talouteen. Orjattarena hänen tehtävänsä on siirtyä perheestä toiseen ja synnyttää heille lapsi. Hänelle tehdään kunniaa, ja samaan aikaan hän on yhteiskunnan pohjasakkaa. Oikeuksia hänellä ei ole. Vaihtoehto kylläkin: tämä tai siirtokunnat. Eikä siirtokunnissa kukaan selviä montaa vuotta.

Eletään vanhoilliskristillisessä Gileadissa, entisissä Yhdysvalloissa. Maan johto on ajettu alas ja uudet lait vallitsevat. Valtaa pitävät miehet. Naisilla on tarkkaan määritellyt roolit. He ovat orjattaria, marttoja, tätejä, vaimoja. Kaikki vahtivat toisiaan. Kuka tahansa voi kannella toisesta, ilman mitään syytäkään. Kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Jokainen lapsi on synnytettävä, eikä sairauksia enää seulota raskausaikana. Säteilyn ja myrkkyjen vaikutuksesta osa lapsista syntyy kuolleina tai epämuodostuneina.

Teos on esimerkki siitä, miten uskonnolla oikeutetaan lakeja ja toimintatapoja. Gilead on totalitaristinen valtio, jossa on vain yksi sallittu uskonto: kristinusko, sellaisena, jollaiseksi se on muokattu. Uskonto näkyy kaikkien jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollisia säkeitä toistellaan toistamisesta päästyään. Sanaa ei saa lukea kuin miehet, mutta naistenkin on sitä kuultava. Frediläinen on varma, ettei kaikkea sitä edes ollut ennen Raamatussa:

Lounaalla oli vuorisaarnan vuoro, autuaita ovat yhdet ja autuaita ovat toiset. Se tuli nauhalta, jottei edes tädeistä olisi kukaan päässyt syyllistymään lukemisen syntiin. Ääni oli miehen. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat laupiaat. Autuaita ovat nöyrät. Autuaita ovat hiljaiset. Sen he keksivät itse, minä tiedän sen, tiesin että se oli väärin, ja he jättivät poiskin yhtä ja toista, mutta sitä oli mahdoton mistään tarkistaa. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Kukaan ei sanonut milloin.

Kirjana Orjattaresi ei ole yhtä vaikuttava kuin sen tv-filmatisointi. Tai ehkä olen vain turtunut sarjaa katsottuani. Tapahtumat etenevät romaanissa poukkoiluna nykyisen ja menneen välillä, ja tarinasta on vaikeampi saada otetta, kun samaan tapahtumaan saatetaan palata useamman takauman välissä. Osa tarinan poukkoilusta selitetään romaanin lopussa, jossa tarinan sisältävät ääninauhat on paljon myöhemmin löydetty ja analysoitu. Gilead-tutkijat ovat yrittäneet saada niitä oikeaan järjestykseen, mutta eivät ole täysin varmoja järjestyksestä. Romaanin parasta antia onkin tutkijoiden tarinasta tekemien päätelmien yhteenveto. Henkilöhahmot jäävät  etäisemmiksi kuin tv-sarjassa, mutta Gilead piirtyy romaanissa selvempänä ja kokonaisempana.

Hieron voin kasvoihini, painelen sitä käsieni ihoon. Nykyisin ei enää ole käsi- eikä kasvovoiteita, meitä varten nimittäin. Kaikkea sellaista pidetään turhuutena. Me olemme säiliöitä, merkitystä on vain ruumiimme sisäpuolella. Ulkopuoli saa rauhassa kovettua ja rypistyä kuin pähkinän kuori. Se oli vaimojen päätös, tämä käsivoiteettomuus. He eivät halua meidän näyttävän viehättäviltä. Heidän kannaltaanhan asiat ovat jo muutenkin aivan tarpeeksi huonosti. 

Gilead ei ole onnellinen yhteiskunta. Orjattaret eivät ole ainoita, joita asioiden järjestys ei miellytä. Vaimot ovat mustasukkaisia, myrkyllisiä kuin käärmeet. Heillä on taloissa määräysvalta. Ja kuitenkin he tietävät tarvitsevansa orjattaria. Mustasukkaisuus leimahtaa tietenkin myös toisin päin. Äidinvaistot heräävät, eikä synnytetystä lapsesta haluttaisikaan päästää irti. Frediläisen komentaja on kuitenkin sitä mieltä, että asiat ovat nyt paremmin. Komentajan mielipiteet ovat teoksessa kärkevämpiä kuin tv-sarjassa, mutta toisaalta Frediläisen kuvataan myös nauttivan illoista, joina komentaja kutsuu tämän luokseen pelaamaan kiellettyä sanapeliä. Tv-sarjassa Frediläinen vaikutti koko ajan vastahakoiselta, laskelmoivalta. Ja onhan hän laskelmoivakin. Pyytäessään Frediläistä rikkomaan sääntöjä komentaja jää palveluksen jos toisenkin tälle velkaa. Kuten esimerkiksi Frediläisen himoitseman käsivoiteen.

Margaret Atwood ei omien sanojensa mukaan kirjoittanut Orjattareesi mitään, mitä ei jossain päin maailmaa jossakin historian vaiheessa olisi jo tapahtunut tai oltaisi tekemässä. Inspiraationsa Gileadille hän sai tutkiessaan varhaisia amerikkalaisia puritaaneja, Englannista uskonnollista vainoa pakoon lähteneitä protestantteja, jotka haaveilivat teokratiasta, jossa eriäviä uskonnollisia näkemyksiä ei olisi sallittu. Teos on historiallisine kytköksineen ja paralleineen mielenkiintoinen. Se kestää varmasti useammankin lukukerran ja säilyy relevanttina vielä pitkään. Teoksen maailma on huolella luotu, niin kuin Margaret Atwoodilta voi odottaakin. Orjattaresi on Yhdysvalloissa teos, jonka lukemista on rajoitettu kouluissa ja kirjastoissa liian radikaalina ja nuorille sopimattomana.

Osallistun teoksella jälleen Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Dystopioista pitäville, naisen asemasta ja totalitarismista kiinnostuneille, Margaret Atwood -faneille, The Handmaid's Talesta nauttineille.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Espanjalaisen nykykirjailijan Carlos Ruiz Zafón Taivasten vanki (El prisionero del cielo 2011, suom. 2012) avaa ikkunan Francon aikaiseen Espanjaan. Teos on osa romaanisarjaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa, jonka teokset nivoutuvat osittain yhteen, mutta toimivat kukin omana kokonaisuutenaan. Taivasten vanki on sarjassa kolmas, mutta luin sen lukematta kahta aiemmin ilmestynyttä Ruiz Zafónin teosta.

Taivasten vangissa kirjakauppa Sempere ja poika saa kummallisen vieraan, joka haluaa ostaa vitriinistä ainutkertaisen luetteloidun kirjan hinnasta välittämättä. Hän pyytää Daniel Sempereä, kaupan omistajan poikaa ja ainoaa paikalla olijaa, toimittamaan kirjan Fermín Romero de Torres -nimiselle miehelle. Fermín Romero de Torres on samaisen kirjakaupan työntekijä je Danielin hyvä ystävä, ja kun Daniel myöhemmin antaa hänelle kyseisen niteen luettavaksi muukalaisen kirjoittamine omistuskirjoituksineen, valahtaa Fermín kalpeaksi. Hän käskee Danielia pysymään kaukana tuosta miehestä, sillä tämä on erittäin vaarallinen.

Fermínin on saatava asiansa järjestykseen ennen  kuin voi astua vihille rakastamansa naisen kanssa. Huoli on kalvanut häntä jo pitkään, ja hän on laihtunut silmissä. Kirjakauppaan ilmestyneen miehen vierailu sattuu huonoon aikaan, mutta ehkä sittenkin juuri oikeaan.

Fermín paljastaa Danielille totuuden, jonka kertomista hän on vältellyt pitkään. Totuus on tarina sota-ajasta, Fermínin vankilassa vietetyistä vuosista ja siitä, miten hän tutustui vankilassa erääseen hyvin omintakeiseen kirjailijaan, David Martíniin.

Vankilan meno on Fermínin kertomuksessa täysin mielivaltaista ja riippuu siitä, mitä vankilan uusi johtaja Mauricio Valls keksii omaneduntavoittelussaan. Valls on pyrkyri, jonka tarkoituksena on riippua hänelle tarjotussa vallankahvassa ja keplotella eteenpäin. Hän lupailee parantaa vankien oloja, kunhan he tekevät hänelle tiettyjä palveluksia. Vankien omaisten lähettämät ruokalahjat menevät parempiin suihin, eivätkä vangit juuri koskaan näe heille lähetettyjä tavaroita.

Moni vangeista on mielivaltaisesti tuomittu, eikä oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuudesta ole tietoakaan. Francon ajan Espanja näyttäytyy kurjana ja pelottavana paikkana, ja sodan jälkeinen Espanja kantaa sen haavoja. Haavoja, joista ei puhuta, ja menneitä identiteettejä, joita ei ole enää olemassa.

- Miksi luulet, ettei isäsi koskaan ole kertonut sinulle sota-ajoista? Luuletko kenties ettei hän ole osannut kuvitella mitä kävi?
- Jos näin on, minkä takia hän on pysynyt vaiti? Miksei hän ole tehnyt mitään?
- Sinun vuoksesi, Daniel. Sinun vuoksesi. Sinun isäsi niin kuin monet muutkin, jotka joutuivat elämään tuon ajan, nieli kaiken sisälleen ja vaikeni. Koska heillä ei ollut enää kanttia. Osapuoleen tai väriin katsomatta.

Teoksen kieli on värikästä ja erilaisia kielikuvia vain pulppuaa. Teos on mukaansatempaava ja nopealukuinen. Yleensä saan lukemiini kirjoihin jonkinlaisen otteen. Ne puhuttelevat minua tai ne ovat niin makuni vastaisia että tuskastuttaa. Taivasten vanki ei ollut huono. Mutta se ei myöskään puhuttele. Mitä kirjoittaa teoksesta, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, joka ei jää laimeaksikaan, mutta joka ei vain jostain syystä puhuttele? Tämän kanssa olen tässä kamppaillut, eikä kirjoitukseni Taivasten vangista tällä kertaa täten ole kovin analyyttinen.

Kenelle? Kirjojen ja tarinoiden ystäville sekä Espanja-faneille.