Toni Morrison: Tervanukke

Ensimmäistä kertaa lukupiirimme kokoontui niin, ettei meistä kukaan ollut lukenut kirjaa loppuun. Minulla oli noin 50 sivua jäljellä, muilla pari sataa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 saanut Toni Morrison kuoli hiljattain. Olin valinnut lukupiirikirjaksi hänen kunniakseen hänen tuotannostaan Tervanuken (Tar Baby 1977, suom. 1982), joka ei kuitenkaan imaissut mukaansa niin hyvin kuin olisin odottanut. Rakastan Morrisonin  teoksia Minun kansani, minun  rakkaani ja Sula. Se, että Tervanukke oli aluksi varsin hapokasta luettavaa, tuli yllätyksenä. Ellalle ja Nealle Toni Morrison ei ollut ennestään tuttu. Toisen kohdalla lukeminen tyssäsi ajanpuutteeseen, toisella itse teokseen.

Tervanukke alkaa sillä, että tuntematon mies ui meressä, pelastautuu laivaan, joka mantereen sijaan suuntaakin merelle päin ja ankkuroituu erään Karibian saaren rantaan. Saarella seurataan makeistehtaan omistajan poikaa, eläköitynyttä ja saarelle kasvihuonettaan hoitamaan vetäytynyttä  Valeriania ja hänen talouttaan. Talouteen kuuluu hänen hermoheikko vaimonsa Margaret, entinen Miss Maine, josta kukaan ei tunnu pitävän. Omistajaparin lisäksi talouteen kuuluu musta palvelija-aviopari Ondine ja Sydney. Heidän orvoksi jäänyt  kasvattinsa ja verisukulaisensa, isäntäväen kouluttama Jadine, pitkälle pötkinyt maailmaa nähnyt malli ja varsinainen kaunotar, saapuu kylään. Paikalle odotetaan myös Valerianin ja Margaretin poikaa Michaelia jouluksi. Mutta Michael ei ole tullut koskaan ennenkään.

Ruokaa katoaa talosta vähin äänin, mutta kun Margaret tulee alakertaan kauhistuneena huutaen, että hänen vaatekaapissaan on musta mies, ei  kukaan ole uskoakseen häntä. Sydney olisi valmis ampumaan kuulan miehen kalloon, mutta isäntäpä istuttaa "vieraansa" pöytään. Muiden ei auta kuin ihmetellä, kuinka Son saa jäädä taloon ja saa parempaa kohtelua kuin talon mustat palvelijat.

Monesta kuvauksesta saa lukea vain pinnallisen ja valkoisten kouluja käyneen Jadinen ja mustaakin mustemmassa Eloessa kasvaneen Sonin välille kehkeytyvästä romanssista, mutta Tervanukkeen mahtuu paljon muutakin! Mikään suuri kahdesta eri yhteiskuntaluokasta tulevian romanssi Tervanukke ei ole. Romaani ei ole edes romanttinen. Pohjimmiltaan kyse on mielestäni hahmojen ja tapahtumien pyörittelystä sen ympärillä, mitä tarkoittaa olla afroamerikkalainen. Sonille se tarkoittaa monen asian halveksimista ja vanhan vaalimista, Ondinelle ja Sydneylle asemansa hyväksymistä ja valkoisten palvelemista, ja Jadinelle eteenpäin pyrkimistä, vanhan hylkäämistä.  Eri käsitykset törmäävät, ja yhteistä pintaa on vaikea löytää. Ondine ja Sydney ovat antaneet kaikkensa Sydneyn veljentyttärelle Jadinelle, mutta modernin maailman Jadinella on ihan oma elämänsä ja kosmopoliitit haaveensa, jotka eivät sovi yhteen kahden mustan vanhuksen hyvinvoinnista huolehtimisen kanssa.

”Sydney, älä ole tuommoinen.”
”Ja minähän olen tämmöinen. Tyttö ei kohdellut meitä hyvin, Ondine.”
”Hän on nuori. Kyllä hän siitä asettuu.”
”Ei sillä iän kanssa ole mitään tekemistä.”
”Ei Jadine ole mikään säästötili, Sydney.  Ei hän kasva korkoa.”
”Pitäisi kasvaa.”

Mutta Jadinea kuin omaa lastaan kohdellut Ondinekin tietää, ettei tyttö ole ollut heille hyvä. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa heidän välillään.

”Sitten minä otan toisen sydämelleni, sinun veljesi tyttölapsen. Eikä hänkään ole peräisin minun kohdustani, ja minä seison jaloillani kolmekymmentä vuotta ettei hänen tarvitsisi. Ja venytin penniä ettei hänen tarvitsisi. Eikä tyttö keksi parempaa kuin ostaa minulle kengät joita en voi pitää, ja puvun jota minun ei sopisi pitää, ja karata pois ensimmäisen kaksipunttisen kanssa joka ovesta astuu. Selitäpä se.”

Teos paranee loppua kohti. Tervanuken parhaimpiin puoliin kuuluu sen vahvatunnelmaisuus ja soljuva dialogi, jota aidomman oloista harvoin näkee. Fokalisaatio vaihtuu henkilöhahmosta toiseen. Välillä mennään hieman taaksepäin jonkun toisen hahmon näkökulmaan, jotta selviää, mitä oikeastaan tapahtui. Kuten kaikissa Morrisonin romaaneissa, jotka olen lukenut, myös Tervanukessa on mukana Morrisonille tyypillinen shokeeraava äiti, joka poikkeaa yleisesti hyväksytystä  käytöksestä. Erilaiset äidit ovat muutenkin teoksessa läsnä. Mukana on myös kuolleiden henkiä, mustia naisia ja äitejä, jotka piinaavat öisin Jadinea, joka haluaa olla kaikkea muuta kuin he. Myös saarella, jolle Valerin on asuttunut asumaan, on omat henkensä. Teoksen hengissä on kyse fastistisesta välineenä kulttuurisen murrosvaiheen kuvauksessa. Afrikkalainen uskonnollinen, perinteitä kunniottava perinne ja länsimainen elämänkatsomus törmäävät yhteen, ja sitä ilmennetään afrikkalaisia perinteitä ja afroamerikkalaisuutta edustavien henkien avulla. Jadine ei halua ajatella menneisyyttään tai juuriaan, mutta hänen perintönsä seuraa häntä minne hän meneekään.

Yönaiset eivät olleet vain häntä vastaan (ja yksin häntä – ei Sonia), eivät vain katsoneet halveksivasti riippurintojensa ja makkaramahojensa yli, he näyttivät olevan jotenkin yksimielisiä hänen suhteensa, aikovan ottaa hänet kiinni, sitoa hänet, köyttää hänet. Siepata sen ihmisen joksi hän kovalla työllä oli tullut ja tukahduttaa sen veltoilla lötkötisseillään.

Morrison on avannut teoksen nimeä Tar Baby Karin Luisa Badtille (joka on kirjoittanut upean artikkelin 'The Roots of the Body in Toni Morrison: A Mater of "Ancient Properties"', joka kannattaa lukaista, jos Morrisonin teosten henkimaailma kiinnostaa) vuoden 1995 haastattelussaan seuraavalla selityksellä:

Tar Baby is also a name [...] that white people call black children, black girls, as I recall. At one time, a tar pit was a holy place, at least an important place, because tar was used to build things. It held together things like Moses' little boat and the pyramids. For me, the tar baby came to mean the black woman who can hold things together.

Tervanukke ei ole sitä parasta Toni Morrisonia, mutta jos siihen jaksaa paneutua ja on kiinnostunut  Morrisonin kirjoista ja afroamerikkalaisuudesta, on teos lukemisen arvoinen. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä, en ehkä olisi lukenut toista taikka sitten kolmatta Morrisoniani. Mitään suurta intoa kirja ei herättänyt muissakaan. Nea epäili, lukeeko teosta loppuun, mutta Ella oli sitä mieltä, että häntä kyllä teos kiinnostaa. Mielestäni teos kuitenkin aukeaa kunnolla vasta ihan lopussa, minkä vuoksi tämä kyllä kannattaa lukea loppuun, jos Tervanuken on aloittanut.

Kenelle? Karibia-fiilistelijöille, Toni Morrisonista pitäville, henkilökuvauksista nauttiville, afroamerikkalaisuudesta kiinnostuneille.

Sissi Katz: Maxwell Sternin tutkimukset

Sissi Katz on helsinkiläinen silmälääkäri, jonka teoksessa Maxwell Sternin tutkimukset (2019) helsinkiläinen hammaslääkäri on poliisin kuulusteltavana. Hän kirjoittaa romaania yksityisetsivä Maxwell Sternistä, joka toisaalta selvittää mineraali- ja fossiiliviraston johtajan Trevor Blanchetin murhaa 50-luvun Pariisissa, toisaalta etsii Liz Londonia eräältä kaukaiselta saarelta. Romaanissa vilisee henkilöitä ja tapahtumia, jotka vastaavat romaania kirjoittavan Maxwell Sternin tutkimusten päähenkilön elämää.

Ylempi konstaapeli Trotski uskoo, että tekeillä olevaan romaaniin sisältyy tunnustus tai vähintäänkin ratkaisu hänen selvittämäänsä murhaan. Mutta kuka oikeastaan on murhattu ja mitä tekemistä hammaslääkärin romaanilla on asian kanssa?

- Teksti kätkee aina tunnustuksen. Syyllinen paljastuu hätäisesti kyhätyssä sivulauseessa, ohimennen heitetyssä huomiossa, jolla ensi katsomalla ei tunnu olevan painoarvoa. Murhaajan motiivit löytyvät tekstin täytesanoista ja hänen pahin virheensä on se, että hän haluaa kirjoittaa tapahtuneesta vaikkei halua paljastua.  Murhaaja on kuin pelokas itsensäpaljastaja. Ja peloissaan hänen on syytä ollakin, Trotski sanoi painokkaasti, - sillä minä löydän hänet. Kahlaan kirjaa nopeasti ja huolettomasti, nuolaisen etusormea, käännän sivuja ja murhaaja nuolaisee huuliaan, juoksee seuraavalle sivulle ja sitä seuraavalle, livahtaa tosielämään, jossa minä jo odotan häntä. Sinä puolestasi kerrot minulle joulukuun kuudennesta päivästä.

Samaan aikaan Trotski arvostelee epäiltynsä romaania, joka elää kuin omaa elämäänsä.

- Oletko koskaan kurkistanut kustannustoimittajan pöydän alle? Trotski kysyi äkkiä.

- En, kuinka niin?

- Siellä on tekstien helvetiksi nimetty suuri kori ja se täyttyy niin valtavalla vauhdilla, että intialainen siivooja joutuu tyhjentämään sen kolmesti päivässä. Kolmesti päivässä, Trotski toisti. – Tarinasi on juuri joutumaisillaan sinne, pidä varasi.

Yhtäältä teos on salapoliisiromaani, toisaalta siinä on kyse kirjan kirjoittamisesta. Monessa kohtaa ei voi kuin yhtyä Trotskin huomioihin. Tuntuu, että teksti suorastaan pakenee ymmärrystäni. En ole koskaan lukenut mitään näin sekavaa. Lauseet ovat järjettömiä, tapahtumat ovat  järjettömiä. Mikä on "totta", mikä romaania? Samannimiset hahmot seikkailevat romaanimaailman molemmin puolin ja siirtymät ovat välillä huomaamattomia. Missä ajassa ollaan? Missä kronologisuus? 

Maxwell Sternin tutkimukset on raskassoutuinen lukea. Olen luovuttamaisillani koko teoksen suhteen, mutta toivon loppuun asti, että teokseen tulisi jotakin järkeä. Niin ei kuitenkaan käy. En saa tarinasta mitenkään loogista, enkä ymmärrä tapahtunutta. Teos on liian postmoderni, kerronta liian symbolista ja kummallista. En saa otetta. Eikä mikään tunnu ratkeavan.

Suzu ei voinut olla tuo nainen, ei tässä galleriassa, ei yhdessäkään huoneistossa tai kahvilassa, ei kirkossa eikä synagogassa, ei tänään eikä kirsikkapuiden kukinnan aikaan. Maxwell irrottautui Suzun lonkeroista, mutta Suzulle kasvoi niitä aina vain lisää ja lopulta hänestä kuoriutui yönmusta mustekala, jolla oli tuhat lonkeroa ympärillään. Lonkerot hamusivat Maxwellia, joka väisteli niitä nopeasti suurten osmankäämivaasien taakse. Suzu-mustekala oli sekoittanut hetkessä miehen ja naisen viisikymmentälukulaiset roolit, niin kuin tinkimättömän taiteilijan kuuluukin tehdä. Suzu-mustekala oli seonnut hetkessä, niin kuin herkkä taiteilija sekoaa nähdessään komean ja saavuttamattoman Maxwell Sternin.

Kenelle? Postmodernista tajunnanvirrasta ja metafiktiosta pitäville. 

John Fowles: Jumalten naamiot

Luettuani Jumalat juhlivat öisin halusin lukea lisää Kreikkaan liittyvää kirjallisuutta. John Fowlesin Jumalten naamiot (The Magus uudistettu painos 1977, suom. 1981) kertoo englantilaisesta nuoresta miehestä, joka lähtee pienelle Kreikan saarelle englannin opettajaksi syrjäiseen englantilaiseen poikakouluun. Saarella ei ole juuri mitään tekemistä, eivätkä  saarelaiset ole kiinnostavaa seuraa, hädin tuskin puhuvat englantia tai edes ranskaa. Nicholas Urfe ajautuu saaren toiselle puolelle yksinäisillä vaelluksillaan, ja tutustuu vanhaan rikkaaseen erakkomieheen, Conchisiin. Mutta  Conchis ei ole erakko, hän vain haluaa saarelaisten uskovan niin. Hänen suureellisessa huvilassaan antiikin jumalatteret heräävät henkiin ja menneisyyden aaveet soittavat öisiä konsertteja.

Kun Välimeren valo vääjäämättömänä lankesi minua ympäröimään maailmaan, näin että se oli ylivertaisen kaunista valoa. Mutta kun se kosketti minua, tunsin että se oli vihamielinen. Aivan kuin se olisi syövyttänyt eikä puhdistanut. Kuin olisin ollut häikäisevän lampun alla kuulustelun alkaessa. Näin jo avoimesta ovesta pöydän ja nahkahihnat, vanha minäni alkoi jo aavistaa ettei se jaksaisi pitää pintaansa. Osittain se oli rakkauden paljaaksi riisuvaa kauhua. Sillä saapumisestani lähtien olin tuntenut rakastavani kreikkalaista maisemaa totaalisesti ja ikuisesti. Mutta rakkauden myötä tuli ristiriitainen, melkein ärsyttävä kyvyttömyyden ja alemmuuden tunne, aivan kuin Kreikka olisi niin väkevän aistillisesti houkutteleva nainen, että minun oli pakko rakastua fyysisesti ja epätoivoisesti, mutta samalla niin rauhallisen ylevä ja arvokas, etten koskaan kykenisi lähestymään häntä.

Teoksen Kreikka on juuri niin upea kuin millaiseksi koskaan Kreikassa käymättä olen sen aina kuvitellut. Kuvaukset ovat kauniita ja mahtipontisia. Osa enteileviäkin.

Nicholas joutuu keskelle jonkinlaista psykologista koetta, jossa  hänen uskonsa ja moraalinsa pistetään koetukselle. Mikä on totta ja mikä ei? Kehen voi luottaa vai voiko kehenkään? Pharoxin saari on kuin oikea Temptation Island, ja Nicholas on kaiken keskiössä. On kuin häntä varten olisi lavastettu kokonainen näytelmä, johon hänen on vähintäänkin esitettävä uskovansa. Kuvankaunis ja ihana Lily kaksoissiskoineen vetää Nicholasta puoleensa ja saa hänet palaamaan Conchisin luo yhä uudelleen ja uudelleen. Kotopuoleen jäänyt Alison unohtuu pian. Mutta kuka Lily oikeastaan on? Entä Conchis?

Päähenkilö Nicholas on varsin epämiellyttävä. Hän on itsekäs naistenhurmuri, jota ei huvita hoitaa edes opettajantyötään kunnolla. Hän eristää itsensä mielellään muista ja ylenkatsoo maailmaa. Kaikki Conchisin suunnitelmissa ei ole pelkkää taianomaista upeutta. Nicholasia sumutetaan, häntä nöyryytetään ja kiusoitellaan. Kunnon masokistin tavoin Nicholas, joka ei oikeastaan usko ansaitsevansa ketään, jatkaa silti mukana. Conchisin kutoma verkko on liian houkutteleva, liian taitavasti punottu.

Kuunnellessani tunsin voimakkaasti, etten sinä hetkenä halunnut olla missään muualla, että senhetkiset tuntemukseni olivat kaiken kokemani arvoisia, koska kaikki kokemani oli johtanut siihen, että nyt olin siinä. Conchis oli sanonut että tullessaan ensi kerran Bouraniin hän oli tavannut kohtalonsa, tuntenut elämänsä tasapainottuneen keskipisteeseensä. Koin paihaillaan mitä hän tarkoitti, uudenlaista itsensä hyväksymistä; ymmärsin että minun täytyi olla tämä sielu ja tämä ruumis kaikkine paheineen ja hyveineen ja ettei minulla ollut muuta tilaisuutta eikä vaihtoehtoa. 

Kirjassa on eräs osa, jonka lukemisen olisin mielelläni hypännyt yli. Siinä kerrotaan saaren sakslaismiehityksen ajasta ja saksalaisten hirmuteoista Phraoxilla liian yksityiskohtaisesti. Kritiikkinä sanottakoon myös, että teos on tulvillaan ranskaa, latinaa ja kreikkaa, eikä näitä vieraskielisiä kohtia ole käännetty, ehkä mysteerin tunnun lisäämiseksi. Ranskankieliset sitaatit de Saden tuotannosta osoittautuivat minulle erityisen hämmentäviksi pitkine monimutkaisine lauseineen. Jos Jumalten naamioiden mysteeriä haluaisi lähteä purkamaan, löytyisi teoksen intertekstuaalisista viittauksista varmasti monia vihjeitä lisää.

Teoksen jatkuvat juonenkäänteet, uudet temput ja hämäykset, alkavat jossain vaiheessa tuntua jopa raskailta, tuhauttavilta. Eikö jokin voisi jo olla sitä miltä näyttää? Silti kirjaa on vaikea laskea käsistään. On luettava eteenpäin. Lukukokemuksena Jumalten naamiot on koukuttava. Päällimmäiseksi fiilikseksi jää lopulta hämmennys. Tuntuu, että tätä teosta voi joutua sulattelemaan jonkin aikaa. Jossakin kaikkien esitettyjen valheiden alla on myös hippusia totuudesta. Silti sanoma tuntuu olevan, ettei mitään yhtä totuutta ole olemassa. Jumalten naamiot leikittelee muistoilla, valheellisilla ja oikeilla, sekä niiden välisillä yhteyksillä. Teema on mielenkiintoinen ja käy yksiin äskettäin Yleltä katsomani muistista kertovan dokumentin kanssa. (Dokumentti on vielä pari kuukautta katsottavissa Areenassa ja voin suositella sitä lämpimästi.) Sen mukaan noin puolet muistoistamme ovat vääriä. Alamme jo ensimmäisen vuoden aikana tapahtuneesta muuttaa muistoamme siitä. Ensimmäisen muistelukerran jälkeen alkuperäinen muisto on jo pyyhkiytynyt pois, ja muistelemme tämän jälkeen aina edellistä muisteluamme. Luomme  muistostamme tarinan, jota toistelemme itsellemme ja muille, ja jonka kautta määrittelemme identiteettiämme. Emme siis kukaan kerro itsestämme täydellisiä tositarinoita. Emme edes rakennu niistä.

Kenelle? Mysteereistä, ihmismielestä ja psykologiasta kiinnostuneille, jännittävää luettavaa kaipaaville.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Espanjalaisen nykykirjailijan Carlos Ruiz Zafón Taivasten vanki (El prisionero del cielo 2011, suom. 2012) avaa ikkunan Francon aikaiseen Espanjaan. Teos on osa romaanisarjaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa, jonka teokset nivoutuvat osittain yhteen, mutta toimivat kukin omana kokonaisuutenaan. Taivasten vanki on sarjassa kolmas, mutta luin sen lukematta kahta aiemmin ilmestynyttä Ruiz Zafónin teosta.

Taivasten vangissa kirjakauppa Sempere ja poika saa kummallisen vieraan, joka haluaa ostaa vitriinistä ainutkertaisen luetteloidun kirjan hinnasta välittämättä. Hän pyytää Daniel Sempereä, kaupan omistajan poikaa ja ainoaa paikalla olijaa, toimittamaan kirjan Fermín Romero de Torres -nimiselle miehelle. Fermín Romero de Torres on samaisen kirjakaupan työntekijä je Danielin hyvä ystävä, ja kun Daniel myöhemmin antaa hänelle kyseisen niteen luettavaksi muukalaisen kirjoittamine omistuskirjoituksineen, valahtaa Fermín kalpeaksi. Hän käskee Danielia pysymään kaukana tuosta miehestä, sillä tämä on erittäin vaarallinen.

Fermínin on saatava asiansa järjestykseen ennen  kuin voi astua vihille rakastamansa naisen kanssa. Huoli on kalvanut häntä jo pitkään, ja hän on laihtunut silmissä. Kirjakauppaan ilmestyneen miehen vierailu sattuu huonoon aikaan, mutta ehkä sittenkin juuri oikeaan.

Fermín paljastaa Danielille totuuden, jonka kertomista hän on vältellyt pitkään. Totuus on tarina sota-ajasta, Fermínin vankilassa vietetyistä vuosista ja siitä, miten hän tutustui vankilassa erääseen hyvin omintakeiseen kirjailijaan, David Martíniin.

Vankilan meno on Fermínin kertomuksessa täysin mielivaltaista ja riippuu siitä, mitä vankilan uusi johtaja Mauricio Valls keksii omaneduntavoittelussaan. Valls on pyrkyri, jonka tarkoituksena on riippua hänelle tarjotussa vallankahvassa ja keplotella eteenpäin. Hän lupailee parantaa vankien oloja, kunhan he tekevät hänelle tiettyjä palveluksia. Vankien omaisten lähettämät ruokalahjat menevät parempiin suihin, eivätkä vangit juuri koskaan näe heille lähetettyjä tavaroita.

Moni vangeista on mielivaltaisesti tuomittu, eikä oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuudesta ole tietoakaan. Francon ajan Espanja näyttäytyy kurjana ja pelottavana paikkana, ja sodan jälkeinen Espanja kantaa sen haavoja. Haavoja, joista ei puhuta, ja menneitä identiteettejä, joita ei ole enää olemassa.

- Miksi luulet, ettei isäsi koskaan ole kertonut sinulle sota-ajoista? Luuletko kenties ettei hän ole osannut kuvitella mitä kävi?
- Jos näin on, minkä takia hän on pysynyt vaiti? Miksei hän ole tehnyt mitään?
- Sinun vuoksesi, Daniel. Sinun vuoksesi. Sinun isäsi niin kuin monet muutkin, jotka joutuivat elämään tuon ajan, nieli kaiken sisälleen ja vaikeni. Koska heillä ei ollut enää kanttia. Osapuoleen tai väriin katsomatta.

Teoksen kieli on värikästä ja erilaisia kielikuvia vain pulppuaa. Teos on mukaansatempaava ja nopealukuinen. Yleensä saan lukemiini kirjoihin jonkinlaisen otteen. Ne puhuttelevat minua tai ne ovat niin makuni vastaisia että tuskastuttaa. Taivasten vanki ei ollut huono. Mutta se ei myöskään puhuttele. Mitä kirjoittaa teoksesta, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, joka ei jää laimeaksikaan, mutta joka ei vain jostain syystä puhuttele? Tämän kanssa olen tässä kamppaillut, eikä kirjoitukseni Taivasten vangista tällä kertaa täten ole kovin analyyttinen.

Kenelle? Kirjojen ja tarinoiden ystäville sekä Espanja-faneille.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies (Se una notte d’inverno un viaggiatore 1979, suom. 1983) on metafiktiivinen romaani, joka vie lukijan sisään teoksen maailman heti alussa puhuttelemalla lukijaa. Se kuvaa kuinka olet juuri aloittamassa sen lukemista ja antaa neuvoja parhaasta asennosta ja paikasta, jossa sitä lukea ilman keskeytyksiä, ja jatkaa kuvaamalla mielenliikkeitäsi kun luet sen ensimmäisiä sivuja. Se ei tietenkään todellisuudessa kuvaa juuri sinua, mutta lukijana saat sen illuusion. Tästä illuusiosta alkaa Jos talviyönä matkamies.

Teos sitoo yleisönsä sen keskeisimpään hahmoon, Lukijaan. Matto vedetään lukijan alta tuon tuostakin kun kukin romaani alkaa ja tarina onkin aina eri. Fyysinen lukijakin alkaa pikkuhiljaa tajuta, että jatkoa ei ole tulossa. Myös tämä tarina on päättymässä kesken. Sisäistekijä yllyttää lukijaa ja usuttaa tämän etsintään Lukijan kanssa. Jos talviyönä matkamies muodostuu etsinnäksi kun Lukija erehtyy lukemaan painovirheen takia aivan toista tarinaa kuin mitä kirjan nimi lupasi. Kirjojen ja tarinoiden maailma imaisee heidät mukaansa aina uuden jatkon etsintään. Jatkoa ei kuitenkaan ole vaan Lukija törmää aina uuteen romaanin alkuun.

Aivan Jos talviyönä matkamiehen alussa tekijä sekoittaa elementtejä sekä alkavasta romaanista ja sen tarinasta että siitä konkreettisesta romaanista, jota Lukija lukee: ”Romaani alkaa rautatieasemalla, veturi puuskuttaa, mäntien huohotus peittää kappaleen alun, savupilvi kätkee osan ensimmäisestä rivistä” (s. 12). Sekoittamalla Lukijan lukeman tarinan savun tätä ympäröivään maailmaan ja saattamalla ne kosketuksiin toistensa kanssa Calvino luo vaikutelman, joka on voimakkaampi kuin kumpikaan yksistään. Hän viestittää, että myös hänen alkamaisillaan oleva romaaninsa on enemmän kuin pelkkä luettava maailma. Kuvaamalla asemaa tavalla, jossa lukijan on täydennettävä sitä omalla mielikuvituksellaan, hän pakottaa lukijan osallistumaan romaaniin.

Jos talviyönä matkamies on paitsi romaani lukemisesta nauttimisesta myös romaani kirjoittamisen vapaudesta ja siitä nauttimisesta. Se on ”l’art pour l’art” – taidetta taiteen vuoksi. Se on kirjailijan ja fyysisen lukijan yhteistä leikkiä ja iloitsemista. Se ei ole syvällinen psykologinen tutkielma ihmismielestä, ei tutkielma eri ympäristöistä eikä kulttuureista. Teoksesta pikemminkin uhkuu, ettei sitä pitäisi lukea liian analysoiden, mitä Lukijan ja Lubmillan yksinkertainen halu vain lukea korostaa. On kuin romaani sinänsä vastustaisi liika-analysointia, ja Calvino olisi päättänyt tarjota meille vain parhaat palat toinen toistaan jännittävämmistä kertomusten aluista.