Elina Rouhiainen: Jäljitetty

”Hän on minun veljeni, Mikael. Ainoa, joka minulla on jäljellä. Minä en välitä, jos he tulevat ja tappavat minut […] Mutta minä välitän Mitjasta ja hän ansaitsee hyvän elämän. Häntä on kohdeltu kuin paskaa. Sinä et voi ymmärtää sitä, kun minäkään tuskin pystyn. Ja kaikki johtuu siitä, että minä vedin pidemmän korren.”

Ensimmäisenä on pakko sanoa: MISSÄ MUN NIKO ON?! Siis Raisa kuule, mitä menit tekemään? Edellisessä osassa kiinnyin Nikoon, jonka sarkastiset kommentit ja huumori huvittavat. Jäljitetyssä Nikosta ei päästä paljoa nauttimaan – ei lukija eikä Raisa. Niko on parisuhteessa Tanelin kanssa ja viettää suurimman osan aikaa tämän kanssa. Kun Raisa sitten imaistaan mukaan tapahtumiin, joihin hän ei täysin vapaaehtoisesti osallistu, jää Niko taakse.

Hyvästi Suomi ja hello Kreikka. Raisa saa Konstalta viikon aikaa etsiä kaksoisveljensä Mitja. Osoite löytyy Itä-Helsingistä, ja veli on kuulemma jos jonkinlaiseen ongelmiin joutunut . Isukki ei olekaan pitänyt veljestä huolta, vaan jättänyt tämän 2-vuotiaana sairaalan edustalle. Raisaa hirvittää veljen tapaaminen, mutta vastauksia Raisan kykyjen alkuperästä tippuu vasta, kun molemmat kaksosista on paikalla. Niinpä Raisan ei auta muu kuin rohkaista itsensä. Raisa ja Mitja huomaavat pian joutuneensa jotakuinkin huiputetuksi Kreikan saarelle, josta ei paluulippua ole.

Saari on daimonien asuttama Totuuden saari, jossa Raisalle avautuu kokonainen uusi maailma. Bondaus long lost brotherin kanssa skipataan sopivasti, eikä sisarusten välistä alkuvaikeutta tapaamispäivän jälkeen valoteta. Päivät saarella kuluvat askeettisissa olosoissa taidetta tehden. Ensin lenkki Mitjan kanssa, sitten aamianen, maalaamista, kaksi muuta ateriaa, oppitunteja ylipapitar Callistan johdolla, kamppailuharjoitukset. Olennainen osa daimonina oloa on nimittäin fyysisen kunnon ylläpito, kehon ja mielen saumaton yhteistyö. Daimoneilla on myös oma kamppailuperinteensä, jota varten kaikkien on treenattava ja johon kaikkien yhteisön täysvaltaisten jäsenten on osallistuttava. Raisasta paljastuu aivan uusi puoli, sillä toisin kuin Mitja, Raisa pitää kamppailusta.

Saaren elämä, daimonien salaisuudet ja Ideoiden maailma, josta daimonit ammentavat voimiaan, saavat Suomen ja Hukkavaaran tuntumaan kaukaiselta unelta ja päivät kuluvat lähes huomaamatta. "Ideoiden maailmaa ei voinut kuvailla. Ihmisjärki ei riittänyt sen ymmärtämiseen, ajattelemiseen tai edes tuntemiseen: jopa jokainen daimoni koki sen eri tavalla. Sen vuoksi kykyjemme opettaminen ei ollut mitenkään yksinkertaista."

Lukijana olen silti ihmeissäni. Siis Kreikka, mitä ihmettä? Tässä sitä on rauhassa lukenut Suomeen sijoittuvaa ihmissusisarjaa, kun yhtäkkiä ollaankin Välimeren rannalla. Ja olemassa onkin jokin Platonin kuvaama Ideoiden maailma.

Jotenkin Jäljitetyssä ollaan tuuliajolla. Saarelta paon jälkeen elämä Helsingissä on rosoista, etenkin kun Raisalla on kannettavanaan salaisuus, jota hän ei voi kertoa kellekään, ei edes Mitjalle. Mitjalle sen sijaan elämä hymyilee. Jostain syystä Konsta ottaa hänet töihin klubille, vaikka on tuntenut Raisan paljon pidempään – seikka joka aluksi kismittää Raisaa. Muutenkin Konsta tuntuu käyttäytyvän kummallisesti, eikä Raisa tiedä miksi.

Raisa on Jäljitetyssä eksyksissä ja vailla juuri ketään, mutta ei silti voi ottaa puhelinta kauniiseen käteensä ja soittaa Nikolle. Kaksosten sisarussuhde ja heidän väliset kohtauksensa ovat kirjan parasta antia. Jokaisella daimonilla on oma erityinen kykynsä. Mitjan kykynä on musiikki ja kaikki ääneen liittyvä. Hän soittaa ihmeellistä musiikkia, on uskomaton DJ, oppii muinaiskreikan täydellisesti kuukaudessa ja omaksuu viikossa irkkuaksentin. Ihmeellisempi vielä on kuitenkin Raisan ja Mitjan välinen yhteys, jota kuvataan verhona, jota jompikumpi raottaa halutessaan auttaa toista tai ihan vain nauttiakseen toisen kyvystä, kuten Raisa kuunnellessaan euforisena Mitjan musiikkia.

Yllättäen Mikael puuttui puheeseen. ”Haluaisin vain varmistaa, että ymmärsin oikein. Kaikki, mitä äsken tapahtui, on ihan normaalia teille… teidänkaltaisillenne?”
    ”Jotakuinkin.”
    ”Eli te olette…?”
    Mitja ehti ensin. ”Puolijumalia.”

Uusi tuttavuus musisoiva keijuprinsessa Caoimhe on suloinen. Mitja on häneen ensihetkestä lähtien täysin lääpällään. "Caiomhen viaton ilo oli tarttuvaa. Hän teki kärrynpyöriä ja tanssahteli paljain jaloin." Caiomhe on todella symppis. Hän hoitaa kukkia kasvihuoneella laulamalla ja juttelemalla niille. Jäljitetyssä on oivallisia dialogeja ja hauskoja tapahtumia, mutta välillä Raisan biletys jopa kyllästyttää. Mikaelin tulo takaisin kuvioihin piristää romaania, ja saa toivon kipinän syttymään. Kumpikin pyörittelee kuitenkin jotakuta kolmatta, ja Konstan yliluonnollisten olentojen klubilla jatkuvasti pyörivä Raisa saa susilta muutamankin ”lempinimen”. Sudet kutsuvat häntä ”bileprinsessaksi” ja ”siamilaiseksi”. Raisa osaakin pitää hyvin puolensa. Hänen pyyntönsä saada osallistua Mikaelin ja muiden ihmissusien taekwondotreeneihin saa Mikaelin tajuamaan, että jotain on oikeasti pahasti pielessä.

Haluaisin siteerata vaikka kuinka montaa kohtausta, jotka mielestäni ovat aivan loistavia. En silti halua spoilata koko teosta, eivätkä kaikki sitaatit aukea ilman kehystään. Mainittakoon vielä kuitenkin, että Mitjan ja Nikon kohtaaminen on hulvaton ("Ja mitä tämä jumalattoman hyvännäköinen mies tekee minun sängyssäni?"), samoin lentopallo-ottelu, jota Raisa, Mitja, Caiomhe ja Mikael käyvät. Ensin tytöt vastaan pojat, minkä aluksi Caiomhe riisuu bikiineilleen ja vaatii myös Raisaa tekemään samoin. "Minähän sanoin. Tässä pelissä ei ole mitään reilua." Eikä olekaan. Pojat eivät saa katsettaan irti tytöistä, ja ensimmäinen pallo tömähtääkkin hiekkaan parin metrin päähän Mikaelista.

Seuraavaksi on "yliluonnolliset All Stars", kaksoset vastaan Mikael ja Caiomhe, ja viimeisenä tietenkin Raisa ja Mikael vastaan Mitja ja Caiomhe. Kun Mitja vielä heittää Caiomhen mereen, nousee rantakohtaus ehkä kirjan suosikikseni.

Teos on viihdyttävä ja luen sitä aamukolmeen. Silti ensimmäistä kertaa Susiraja-sarja jättää vähän kylmäksi. Suurimmat paljastukset on jo tehty, mitä vielä on jäljellä? Edes kirjan loppu ei tällä kertaa tarjoa cliffhangeria, mistä tunnen oloni aika pettyneeksi. En ole vielä hakenut kirjastosta seuraavaa osaa, vaikka ensimmäiset kolme olen ahminut melkein viikon sisään. Odotinkohan liikaa?

Elina Rouhiainen: Uhanalainen

Kulta kimalsi hänen silmissään, eikä se voinut olla muistuttamatta minua kaikista niistä muista kerroista, jolloin olin nähnyt saman kimalluksen. Kylmästä huolimatta poskiani kuumotti. Kumpikaan meistä ei halunnut liikkua. Seisoimme ulkona niin kauan, että sade ehti saada hampaani kalisemaan.

Uhanalainen (2013), Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan toinen osa, alkaa vauhdilla. Raisa ja Niko viettävät railakasta elämää Helsingissä. Raisa on onnistunut saamaan vanhan asuntonsa takaisin ja palannut kuvataidelukioon. Niko on aloittanut vaatesuunnittelun opiskelun ja asuu Raisan kämppiksenä. Molemmat luulevat jättäneensä Hukkavaaran lopullisesti taakseen, mutta kun Mikael ilmestyy riutuneena Raisan asunnon porraskäytävään, lähtevät tapahtumat rytisten liikkeelle. Daniel on kadonnut. Danielin kakkosmies on ottanut vallan, ja Mikael on ajettu pois Hukkavaarasta. Ja niin paljon kuin Raisa inhoaakin Danielia, ei hän voi olla haluamatta auttaa omaisuutensa menettänyttä Mikaelia. Niko, joka on sopeutunut Helsinkiin enemmän kuin hyvin, on Raisalle vihainen, kun tämä ilmoittaa lähtevänsä Hukkavaaraan, mutta ei kuitenkaan voi olla lähtemättä mukaan.

Koska Mikael on matkannut Helsinkiin sutena, ei hänellä ole nimeksikään omia vaatteita mukanaan. Seikka, jolla revitellään teoksen läpi. Keskellä aurinkoista Helsinkiä Mikael mm. kävelee päällään Nikon paita, jossa komeilee teksti I don’t even think straight – eikä se näytä häntä edes vaivaavan. Myös Raisan vaatteet joutuvat käyttöön, kun Konstan mökkiin majoittuneeseen seurueeseen liittyy yllättävä vieras.

Nikokin liittyi tupaan kerääntyneeseen seurueeseen. Hän ei näyttänyt erityisen iloiselta nähdessään suden, mutta päätti hetken kuluttua ottaa sen läsnäolon välttämättömänä pahana.
      ”Makuuhuoneessa on joitain Raisan vaatteita”, hän sanoi ja osoitti taakseen. Susi jolkutteli saman tien hänen osoittamaansa suuntaan, ja Niko sulki oven hänen perässään.
      ”Miksi minun vaatteeni?” kysyin.
     Nikon katse antoi ymmärtää, kuinka tyhmä kysymys se oli. ”Ehkä siksi, että sinä olet ainoa tyttö.”

Tulija on Jenni, Mikaelin entinen tyttöystävä ja Raisan vihamies. Ennen lähinnä laumanjohtajan poikaa kuuliaisesti seuraava ja totteleva Jenni on Uhanalaisessa saanut uutta potkua. Opiskelupaikan saanti Oulusta ja muutto pois Hukkavaarasta on tehnyt Jennille hyvää, ja tehnyt tästä entistä kipakamman – eikä ainoastaan Raisaa kohtaan. Jennistä paljastuu myös todella uskalias ja laumalle lojaali puoli. Hän on valmis uhmaamaan vaikka mitä auttaakseen palauttamaan asiat oikeaan järjestykseen. Olosuhteiden pakostakin saman katon alla Raisa ja Jenni ystävystyvät. Raisan pyynnöstä Jenni myös uhmaa tiukan paikan tullen Mikaelin käskyä: ”En nähnyt takaovelle, mutta äänestä päätellen Jenni ei suinkaan totellut. Kuulin älähdyksen, ja sitten ovi paiskattiin kiinni – ja olisin voinut vaikka vannoa, ettei Jenni ollut enää sen sisäpuolella.”
Toinen yllättävä henkilöhahmon muutos on Juhassa. Kaikista Hukkavaaran lukion susista juuri Juha on se, jolle Mikael lähettää junasta viestin Jennin lisäksi. Päätös osoittautuu sitäkin oivallisemmaksi, kun Juha ryhtyy lukemaan Danielin Raisalle lähettämää Hukkapojan, susien eepoksen, ensimmäistä painosta. Hukkapoika on kaikille laumatiedon tunnilta tuttu (paitsi tietysti Raisalle, jota ei lauman kaikkiin salaisuuksiin ole haluttu vihkiä), mutta Juha huomaa pian ensimmäisen painoksen poikkeavan tutusta tekstistä melkoisesti.

Statuksestaan ja omaisuudestaankin riistetty Mikael seisoo suorana, ei häntä koipien välissä. Mikaelissa ole mitään alentuvaa, vaikka tämä tyytyykin mukisematta pysyttelemään pois kylältä ja jättäytymään lähes kaikesta actionista pois. Uhanalaisen Mikaelissa on surumielisyyttä ja vakavuutta, jota Kesyttömän Mikaelissa ei vielä ole. Raisan tempaus jättää Hukkavaara ja samalla myös Mikael noin vain on jättänyt häneen omat jälkensä. Mikaelista kuultaa kuitenkin edelleen läpi alfan karismaattisuus ja voimakas velvollisuudentunto. Sillä sitä Mikael juuri on – velvollisuudentuntoinen. Raisan ja Mikaelin kohtaamisissa on Kesyttömän sähköisen energian sijaan kaihoa ja pidättyvyyttä, sanomattomia sanoja. Mikaelin lumoavuus vain ei ole kadonnut mihinkään, kuten Raisa saa pian huomata.

Uhanalainen piirtää mieltä kutkuttavan kuvan Hukkavaaran ihmissusista ja muovaa ihmissusimyyttiä omanlaisekseen. Se saa minut hihkumaan. Parhaat palat välitän edelleen kaverilleni, joka on kirjasta ei nyt ihan yhtä innoissaan kuin minä, mutta innoissaan kumminkin. Jossain vaiheessa huomaan selostavani lähes kaiken. Tämä annettakon anteeksi, sillä Susiraja-sarjaa ei ole käännetty englanniksi. (Eli jos satut lukemaan tätä Rouhiainen, niin pistähän homma rullaamaan.)

Ihmissusikirjoissa on se jännä piirre, että niitä varten kirjailija joutuu käyttämään aikalailla enemmän päätään kuin vampyyrikirjoja varten. Ihmissusien kuvaus kirjallisuudessa kun ei ole yhtä konventoitunutta. Rouhiainen pistää tällä saralla parastaan ja luo ihmissuden, joka ”käy ihan järkeen”. Rakastan ja ihailen sitä, mitä Rouhiaisen susissa säilyy suden laumaeläimen leima. Eikä vain siinä mielessä, että sudet asuvat Hukkavaarassa laumana, vaan myös siinä, miten Rouhiaisen suden tarvitsevat toista sutta. Susien laumaenergian kuvaaminen itsessään on puolestaan ihan next leveliä. Ehkä Rouhiaisen seuraava teos onkin scifiä?

Ja tottakai, tuleehan se sieltä, kiista ihmissusien herruudesta ja ihmisen asemasta. Kiista, joka liittyy lähes kaikkeen ihmissusikirjallisuuteen. Ilmeisesti ihmissusista on mahodotonta kirjoittaa joutumatta tätä jollain tavoin pohtimaan. Rouhiainen tekee tämän tyylillä. Joku on saattanut jotain jo arvellakin, mutta suuri paljastus tulee silti ihanasti puskan takaa. Niinpä tietysti.

Tuntuu, että melkein missä tahansa muussa kirjassa cliffhanger ärsyttäisi. Vaan eipä ärsytä tässä. Asiaan ei tietenkään vaikuta se, että olen jo heti valmiiksi lainannut kolmososan odottamaan. Tai siis miten niin odottamaan? Käteni eivät moisesta ole kuulleetkaan.

Elina Rouhiainen: Kesytön

Lukiessani Kesytöntä (2012) laitan jatkuvasti viestiä kaverilleni ja selostan mehevimmät juonenkäänteet. Pysyn tuskin nahoissani. Minua naurattaa. Kaikki on niin älytöntä ja juuri siksi niin mielettömän ihanaa. Olen koukussa ennen kuin olen päässyt edes puoleenväliin.

Raisa on kuvataidelukiota käyvä 17-vuotias tyttö, joka asuu Helsingin Kalliossa, kunnes hänen äitinsä jää auton alle ja kuolee. Raisa muuttaa kauas pohjoiseen, Kainuun Hukkavaaraan, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Äiti ei ole koskaan puhunut myöskään Jaskasta, Raisan enosta, jonka luokse tämä muuttaa selvittääkseen äitinsä menneisyyttä.

 --Laaja nurmikenttä ja pyykinkuivausteline, lisää pensaita ja istutusrivejä. Pihakeinu, jollainen kuvitelmieni mukaan oli kaikissa kunnon mummoloissa. Ajatus siitä että talo tavallaan olisikin mummola mikäli vain Jaskan vanhemmat olisivat elossa, oli todella outo. Vielä oudompaa oli kuitenkin se, että minä asuisin nyt täällä.

Hukkavaarassa lähes kaikki näyttävät ammattiurheilijoilta. Lukion oppilaat ovat ruskettuneita, kauniita, ja moni pitää merkkivaatteita. Tyttöjä on vähemmän kuin poikia. Hukkavaara on kaikin tavoin toisenlainen kuin mihin Raisa on tottunut. Omituinen äidinkielenopettaja kysyy Raisalta tämän esitellessä itseään luokalle, mikä tämän lempi haju on. Raisa on ymmällään, mutta luettelee kuitenkin Kallion kirjaston, Hämeentien, kiinalaisen ruoan, pellavakankaan ja gesson. Taide ei ole Hukkavaarassa missään kovassa huudossa, mutta ainakin koulussa on edes toinenkin sitä arvostava - silmiinpistävästi Torkkelin poikia muistuttava Niko, josta tulee Raisan paras ystävä.

Ensimmäisenä yönään Hukkavaarassa Raisa ei saa unta. Hänellä on pakottava tarve päästä ulos. Öisellä metsäaukiolla Raisa kohtaa suden, jonka katse vangitsee hänet. Raisa maalaa aukion suden ensimmäisenä kuvataiteen työnään, mutta maalaus saa ruokalan seinälle ripustettuna omituisia katseita. Raisasta alkaa tuntua, että Hukkavaarassa on jokin kultti valloillaan. Eikä joku pidä hänestä, sillä myöhemmin taulu töhritään.

Raisan huomion kiinnittää myös Mikael, karatepoika, johon hän törmää koulun aulassa jo ennen ensimmäistä koulupäivää ja jonka paikalle Raisa meinaa äidinkielentunnilla istua. Mikaelin katse, jota kaikki muut tuntuvat välttelevän, kuvataan yhtä maagiseksi kuin metsäaukion sudenkin. Eikä ihme, sillä Mikael on metsäaukion susi. Ja Raisa on mennyt maalaamaan hänen kuvansa koko koulun nähtäväksi.

Raisalle selviää, että susiturismilla elävä Hukkavaara on ihmissusien asuttama. Kylässä asuu myös vampyyri Konstantin, jonka mielenhallintakyvyt ovat omiaan suojelemaan kylän salaisuutta ulkopuolisilta. En voi olla kihisemättä. Oikeasti, vampyyri? Susiraja-sarjassa tuntuu olevan kaikki herkut, ja vielä vähän strösseliä päälle. Eikä silti tunnu, että tässä olisi nyt liikaa.

Raisan lumoutuminen Mikaelista ja tämän alfasilmistä kuvataan tehokkaasti. Vaaran ja luvattomuuden kutkuttavuus ja tunne, ettei katsetta voi kääntää pois, paistaa tekstistä intensiivisenä. Ja luvatonta Raisan ja Mikaelin rakkaus onkin, sillä Raisa on ihminen ja Mikaelilla on jo tyttöystävä.

Ripset olivat yhtä tummat kuin hänen hiuksensa, mutta iirikset olivat hätkähdyttävän siniset. Valtamerensiniset. Preussinsiniset. Ei, en uskonut, että olin nähnyt sellaista sävyä missään muualla. Ne olivat yhtä aikaa sekä kirkkaat että pehmeät, kylmät ja palavat. Mieleeni kohosi kuva jäätiköistä, jotka valuvat alas vuoren rinnettä niin kuin laava purkautuvasta tulivuoresta, mutta vain paljon hitaammin – niin hitaasti, ettei liikettä näe, ja silti virta raivaa pois tieltään kaiken, mikä osuu kohdalle.

Vaikka kuinka haluaisin, en voi olla tässä kohtaa mainitsematta Twilightia, joka niin monelle muullekin on Susiraja-sarjasta tullut mieleen. ”Onko tää se suomalainen ’Twilight mutta ihmissusilla’?” kaverini kysyy kun hehkutan sarjaa. ”On! Juuri se”, vastaan. Kuvaus on varsinkin Kesyttömän alkupuolta ajatellen osuva, eikä vaadi paljoakaan hoksottimia tajuta, että niin, genrehän on ihan sama. Paranormaali romanssi mikä paranormaali romanssi. En silti tykkää ajatella Kesytöntä Twilightin kautta. Kesyttömässä on ihan omat kuvionsa, oma omalaatuinen suomalaisuuden värittämä miljöönsä, ja sen hahmot ovat huomattavasti uskottavampia. Mikael on oikeasti aika kiehtova salaperäisyydessään. 

Sitä paitsi Kesytön on oikeasti hauska. Kuka voi olla nauramatta, kun juopunut Raisa kutsuu täydenkuun aikaan Mikael-suden mukanaan sisälle, käpertyy nukkumaan tämä vierellään ja herää aamulla sängyssään alaston Mikael?

Kesytön on ehdottoman nautittava, ja viimeisen sivun loppuun päästessäni iskee paniikki. Kello on kymmenen illalla. Kirjasto ei ole auki. En pääse heti aloittamaan seuraavaa osaa.

Stephenie Meyer: Uusikuu

Luin taas Uusikuun (New Moon 2006, suom. 2007)  Niin, juuri sen Uusikuun. Stephenie Meyerin Twilight-saagan toisen osan.

Jacob on ihanan aurinkoinen ja lämmin ja tekee Bellalle hyvää. Se passiivinen Bella, joka Bella Edwardin seurassa on, on Jacobin seurassa aktiivinen ja kekseliäs ja ideoi paljon. Yleensä Jacob on iloinen kaikesta, mitä Bella ehdottaa, oli se kuinka kummallista tai erikoista tahansa; moottoripyöristä, patikoinnista, räiskintäelokuvasta. Jacobin seurassa Bella ajaa moottoripyörällä ja suunnittelee kalliolta hyppäämistä – molemmat asioita, joita Edward ei hänelle ikinä sallisi. Jacob ei jarruttele Bellaa ja kiikuttaa tämän jopa kiltisti ensiapuun paikattavaksi Bellan telottua itsensä moottoripyörällä kerta toisensa jälkeen.

Sarjan kolme ensimmäistä osaa pohjautuu tavalla tai toisella johonkin tunnettuun klassikkoteokseen. Uusikuussa tuo teos on Shakespearen näytelmä Romeo ja Julia.  Mietinkin tällä lukukerralla, miten jännästi Meyer  tuo Romeon ja Julian mukaan tarinaan. Alussa Bella ja Edward katsovat Roomeota ja Juliaa luokassa elokuvaversiona. Myöhemmin näytelmä palaa Bellan mieleen kun Edward on poissa ja hän, Julia, on jäljellä ilman Romeotaan. Bella miettii, mitä Julia tekisi Romeon lähdettyä; mitä jos Julia ja Paris olisivatkin ystäviä? Mitä jos Pariskin rakastaisi Juliaa ja Julia haluaisi tehdä Parisin onnelliseksi? Näytelmän nimi ei varmaankaan olisi Romeo ja Julia - eikä Twilight olisi Twilight, mikäli se päättyisi toisin. Romanttisen konvention mukaan on sanomattakin selvää, että Bella ja Edward päätyvät takaisin yhteen. Uusi uu ei saa Romeon ja Julian traagista loppu, mutta kovin kaukana se ei ole.

Lempikohtani Uusikuussa ei kuitenkaan käsittele Jacobia tai Bellan pohdintoja. Itse asiassa se ei käsittele mitään. Bellan elämä on katkolla kun Edward lähtee Forksista jättäen jälkeensä täysin rikkinäisen Bellan. Useaan kuukauteen Bellan maailmassa ei tapahdu mitään. Hän kyllä syö ja käy koulua ja saa erinomaisia arvosanoja, mutta Bella on kuin haamu. Tätä aikaa Meyer kuvaa tyhjillä sivuilla, joiden keskellä on vain kunkin kuluvan kuukauden nimi. Keino on tehokas. Kuin kuva, se taltioi Bellan tyhjyyden ja kertoo siitä enemmän kuin sanat.