Judy I. Lin: Song of the Six Realms

Kirjavuoteni on ollut ihan mahtava. Olen napannut hyvän kirjan toisensa perään hyvin vähillä ennakkotiedoilla. Ja sitten vastaan tulee se kirja, jonka kohdalla fantasiaonneni muuttuu. Judy I. Linin Song of the Six Realms (2024) herättää kiinnostukseni kannellaan, kiinalaisella mytologialla ja sillä, että kerrankin kyseessä ei ole sarja.

Kyseessä on kuitenkin monotoninen tarina orpotytöstä, joka jää runoilijasetänsä huomaan. Hänet kuitenkin lähetetään House of Floweing Wateriin oppimaan viihdyttämistä. Kun Xuen setä kuolee, asiat alkavat muuttua. Omituinen asiakas haluaa palkata Xuen soittamaan qíniä hänen kartanossaan ja tekee vastustamattoman tarjouksen.

A banished duke. A mysterious scandal. And now I realized I lived in the former residence of a woman who had died.

How much dark history did this place hold?

Paperikansissa sanotaan, että teos on inspiroitunut Daphne du Maurierin Rebeccasta. Mikään tässä ei ole hienovaraista. Paljon on vain suoraan kopioitu. Jos en tuntisi Rebeccaa niin hyvin, pitäisin ehkä tästä enemmän - tai sitten en, sillä kehuttavaa ei oikein ole. Olen rehellisesti sanottuna hivenen järkyttynyt, että näin suora kopioiminen on ok. Ei Rebeccan ilmestymisestä nyt niin valtavasti aikaa ole, että se ihan tekijänoikeusvapaata riistaa olisi. Adaptaatio on oma lajinsa, mutta tämä on jo aika paksua, eikä uutuusarvoa oikein ole. Eikä tämä Rebeccan myötäily oikein tuo tarinaan mitään. Sisältöä tästä saakin etsiä.

Kieli on pitkäveteistä, eikä hahmoja ole kehitetty kovinkaan pitkälle. Mikään ei nouse tekstistä ja infodumppausta on suorastaan olan takaa. Tarina katkeaa jatkuvasti, kun väliin tulee "välisoittoja", paloja mytologiaa, joka ei onnistu viehättämään. Jännite ei pääse edes rakentumaan. Xuen qínin soittoa on kappaletolkulla. Mikään tästä ei saa minua välittämään. Loppupläjäys ei hetkauta.

Takakansi lupaa slow burn -romanssin, mutta teoksessa ei ole kemiaa eikä sitä palamista, ei kunnollista romanssia alkuunkaan. Se, että kaksi hahmoa laitetaan suutelemaan, ei vielä vakuuta minua siitä, että he ovat muka rakastuneita. Tai että pelissä on yhtään minkäänlaista vetovoimaa heidän välillään.

En suosittele. Annoin tälle Fablessa yhden tähden. 

Adalyn Grace: Belladonna

No nyt on romanssi. Belladonna (2022) on kirja, jonka olisin halunnut kirjoittaa. Se on goottilainen romanssi, taianomainen, tumma ja kuuma – murhamysteerillä höystettynä. Siinä on myös Kuolema hahmona. Eikä paljoa sen paremmaksi voikaan mennä. Goottilaisella romanssilla on ihan erityinen paikka sydämessäni, ja Belladonna vetoaa siihen täydellisesti.

Signa menettää vanhempansa traagisesti juhlissa, joissa lähes kaikki kuolevat. Perijätär viettää lapsuutensa toinen toistaan huonomman huoltajan hoivissa. Heitä kiinnostavat Signan rahat, eivät Signa itse. Kuolema kulkee Signan kannoillaan nittäen huoltajan toisensa jälkeen. Eikä mikään tee Signaa vihaisemmaksi. Hän haluaisi elää tavallista elämää, ei saada niskoilleen kirotun tytön leimaa. Miten Kuolema kehtaakin?

Her eyes fell to the corpse in front of her, and Signa buried her face in her translucent hands as tears burned hot. “You’ve damned me. Now no one will ever want to marry me!”

“Marrying?” Death stared at her incredulously. “That’s what you’re crying about?”

Kun Signa päätyy 19-vuotiaana taas uuteen kotiin, Thorn Groveen, tarina lähtee kunnolla käyntiin. Kartano on upean tunnelmallinen, ja sen väki eriskummallista. Kuvailu ja käytetty goottilainen kuvasto ovat totisesti kohdillaan. Ajallisesti ollaan jossakin 1800-luvun puolivälin tienoilla, mikä tietysti antaa tälle silmissäni vain lisäpisteitä.

Signa extended a hand, and when her cousin accepted it after a beat of hesitation, she squeezed with her effort at cordial pressure. Percy’s lips pressed into a thin line as he drew his hand back, tucking it behind him. Perhaps that was too much pressure, then. Or maybe not cordial enough? Or was this a situation that warranted a curtsy and no handshake at all? A Lady’s Guide to Beauty and Etiquette really ought to have been more specific.

Etikettiviittaukset⁣⁣ ilahduttavat minua. Ne antava Signan hahmolla mahtavan lisäkerroksen, suuntaviivan, jota hän pyrkii seuraamaan ja johon hän välillä kompuroi. Samalla tullaan peilatuksi yhteiskunnan odotuksia ja normeja. Paine olla sitä mitä muut pitävät hvväksyttävänä ja kunnollisena voi olla murskaavaa. Miten olla oma itsensä maailmassa, joka vähät välittää aitoudesta ja jossa teeskentely kukkii? Etenkin jos olet joku, joka näkee kuolleita ja puhuu Kuoleman kanssa. 

Signa knew too well what that draft meant and choked mid-bite. She tried to be discreet as she turned her head around to see Death was there beside her, sitting in a chair of shadows next to Diana. He folded one shadowy leg over the other, and in his hand, more shadows had formed an imaginary cup of tea, which he raised to her in greeting. Apologies, I forgot to bring my dress and gloves.

Oman paikkansa etsimisellä on tietysti vahvat YA-siteet, ja YA:tahan tämäkin teos on. Asiaa käsitellään silti monipuolisesti ja isona osana sitä Signan kytköksiä yliluonnolliseen. Tulevaisuuden aaveena puolestaan on Signan tuleva perintö ja Foxgloven kartano, jonka hän on 20-vuotiaana saava itselleen. Perijättären asema asettaa Signalle paineita, mutta Thorn Grovessa hän on ensimmäistä kertaa kodissa, jossa häntä opetetaan seurapiirin tavoille.

Jdjggjfgh teoksen naamiaiskohtaus. Pelkästään jo sille antaisin viisi tähteä.⁣⁣ Tanssiaiset ja etenkin naamiaiset ovat heikkouteni. En kuitenkaan halua spoilata siitä mitään, joten ei siitä sen enempää.

Nyt hieman spoileria liittyen tähän romanssiin.

Romanssi Belladonnassa toimii. Taisin sanoa lukiessani tätä, että jos Kuolema ei ole nyt se rakkauden kohde tässä, niin lopetan fantasian lukemisen. Niin mukana olen ollut. Mutta. Romanssi olisi voinut edetä hivenen hitaamminkin. Kun se sitten lopulta alkaa kehittyä, niin eteenpäin mennään ja lujaa. Joillekin lukijoille romanssi ei välttämättä toimi, mutta minuun se vetoaa. 

⁣⁣Suosikkihahmoni on tietysti juuri Kuolema. Hänet on kuvattu upeasti, kielikuvia ja vuodenaikoja (syksy, talvi) hyödyntäen. Ja hänen puheensa! Hänessä on vetovoimaa, ja täyttyyhän tässä ihanasti yksi suosikkitroopeistanikin.

Rakastan Belladonnaa, sen tummia sävyjä ja tunnelmaa. Sen jännitettä ja tyypillisiä gotiikan konventioita. Alkupuolella mieleeni nousee Mexican Gothic, jossa nuori nainen saapuu tapaamaan serkkuaan vanhaan kartanoon, jossa tämä on sairaana. Eikä kaikki vaikuta olevan ihan kunnossa. 

Kyse on sarjan aloitusosasta, mutta Belladonnaa lukiessa ei tule sellaista oloa, että tälle on pakko saada jatkoa. Se on viehättävä ja toimiva omillaan, vaikka asioita jääkin auki. Kolmas osa, Wisteria, on kuitenkin tulossa elokuussa. Ja loppuuhan tämä toki cliffhangeriin lupaillen tulevia ongelmia. Maailmanrakennusta fantasiaelementtien osalta voisi olla enemmänkin, ja ehkä niitä vielä onkin tulossa.

C. S. Pacat: Dark Rise

C.S. Pacatin Dark Rise (2021) on kirja, joka saa minut hullaantumaan täysin. Siis täysin. T ä y s i n. Luen sitä yömyöhään kunnes saavutan pisteen, jossa tiedän, että jos luen yhtään pidemmälle, en tule nukkumaan. Olen oikeassa. Kirjan loppu on uskomaton. Onneksi kirjaa suositellut ystäväni Elviira on henkisenä tukenani. Loppua kohti haluaisin vain kirkua.

Tarina alkaa rauhallisella tahdilla 1800-luvun alun Lontoossa. Will Kempen on pakomatkalla, kun hänet saadaan kinni. Uusien ystävien myötä hänet pyyhkäistään pahaenteisten ennustusten, varjojen ja Leijonien maailmaan. Stewardien maailmaan. Stewardit ovat osa vanhaa ritarikuntaa, joka on vanhan maailman ajoista astien ylläpitänyt perinteitään ja valmistautunut pimeyden paluuseen. Willistä odotetaan valon sankaria, jonka olisi määrä kukistaa Dark King, vanhan maailman hurja hallitsija ja sen tuhoaja, jonka on määrä palata maan päälle. 

Kyse ei ole tavanomaisesta valon ja pimeyden välisestä taistelusta. Se voi vaikuttaa siltä ensin, mutta ei. Dark Rise on vangitseva, eeppinen lukukokemus, joka on räjäyttää tajuntani. Juonen twistien taso on jotakin, mitä en ole vielä koskaan ennen kohdannut. C. S. Pacat on nero.

"Tää on Sarcean josta uskon että pitäisit. En uskalla sanoo mitään muuta koska kaikki on plot twist mutta ehkä myös melko paha... ehkä." Näillä sanoilla olen tullut vedetyksi lukemaan Dark Risea. Kyllä, pidän Sarceanista, enkä malta lukea hänestä lisää. Kiitos vain. 

Hahmot ovat monipuolisia ja hyvin mietittyjä, harmaankirjavia. Kirjassa on ylivoimaisesti vetovoimaisin romanttinen pari, mihin olen koskaan törmännyt. Jännite je kemiat ovat niin käsinkosketeltavia että. Mitenkä tää kirja vaan onkaan YA:ta?

Postaamisajankohtana olen lukemassa tätä jo toista kertaa. Siis toista kertaa. Parin viikon sisään. Dark Risessa on todella herkullisia vihjeitä, ennakointia ja kaikkea muuta ihanaa, mikä aukeaa toisella tapaa sitten toisella lukukierroksella.

Ja koska tämä kirja on täynnä aivan mielettömän hyvää sitaattimatskua, tässä kaksi suosikkiani:

Will: 

"I think what people were is less important than what they are. And what people are is less important than what they could be."

The Elder Steward: 

"When the past is forgotten, then it can return. Only those who remember have the chance to stave it off. For the dark is never truly gone; it only waits for the world to forget, so that it may rise again."

Näissä kiteytyykin hyvin kirjan tematiikkaa. Willin kanta on selvä ja tulevaisuuteen katsova. Stewardit katsovat menneeseen, jotta menneisyys ei toistuisi. Viisautta löytyy molemmista. 

Juonesta en oikein voi sanoa juuri mitään spoilaamatta, valitettavasti. Mutta lukekaa tämä. Jos rakastat fantasiakirjaa, jossa arvoitukset ratkeavat hitaasti ja jossa on taitavaa tarinankerrontaa, queer-hahmoja ja sydäntälämmittävää lojaalisuutta, lue tämä. Mutta ei ole sitten minun syyni, kun kaikki edelliset (miksei tulevatkin) 5 tähden kirjat alkavatkin vaikuttaa 4 tähden kirjoilta. 

Siiri Enoranta: Kesämyrsky

Kesämyrsky on tunnelmallinen kesäromaani Summersuttonin huvilassa vietetystä kesästä. Eliittikoulua käyvä 12-vuotias Penelope Roy on ollut silminnäkijänä murhassa, mutta ei ole pystynyt tunnistamaan ketään. Andrew Appletonin psykologi-isä pitää Penelopelle istuntoja yrittäessään saada mieleltään järkkyneen tytön muistamaan. Andrew on tarttunut tilaisuuteen päästä kesäksi mukaan huvilalle, onhan paikalla myös Penelopen veli Josh, Andrewn ihastus ja Nokisiipien johtaja. Andrew ei ole vielä Nokisiipien jäsen, eikä hänen tulonsa herätä kaikissa ihastusta. 

Summersuttonin huvila sijaitsi kaksikymmentäviisi mailia Queensbridgestä etelään, meren rannalla Orlow’s Endin kylän tuntumassa. Valo oli keltaisempaa siellä, ilma oli kosteaa, tuulenviri höyryävä suudelma. Kolmen mailin säteellä ei ollut yhtäkään toista taloa, kaikki nämä maat kuuluivat Royn perheelle, metsät, pellot ja niityt, puronpätkä joka laski mereen, pieni kimmeltävä lampi sen kainalossa. Kaiken sen Andrew näki ylhäältä. Huvila oli kuin satukirjasta, pehmeän harmaata kiveä, kaksikerroksinen ja harjakattoinen, ja merenpuoleisella sivulla talon kyljessä kimmelsi lasikattoinen kuisti kuin jalokivi.

Hemmoteltu Penelope saa kaikkien huomion ja nautiskelee valokeilassa. Jokin on kuitenkin rikkoutunut tytön sisällä ja välillä tytön arvaamattomat päähänpistot saavat kaikki tolaltaan. Kaikki odottavat, että Penelope paljastaisi murhaajan, eikä sittenkään kukaan. Murhamysteeri häilyy jossakin taustalla. Tunnelma on lähes unenomainen. 

Summersuttonissa kaikki lukivat. Lawrence lausui Amandalle runoja ranskaksi, kun Amanda makasi divaanilla jalat miehensä sylissä, käsivarsi silmien yli heitettynä, ja Andrew mietti, oliko kuvaelma heitä itseään varten vai muita, saattoiko sellainen olla totta? Keveitä, toisiinsa sulautuvia tavuja, pehmeitä naukaisuja, r-kirjainten hiekkainen ropina. Amanda nauroi ja kutitti varpaillaan Lawrencen kainaloita, tai kohotti kätensä ja sanoi: ”Tauko!” Pysähtyi maistelemaan kuulemaansa. ”Jatka.” Hänen helmansa valuivan divaanin reunan yli matolle.

Juuri nämä pysähtyneet hetket ovat romaanin parasta antia.

Kesämyrsky on ennemmin ihmissuhderomaani kuin murhamysteeri, kun huvilalla majailevat nuoret selvittelevät välejään. Nuorien julmuus, kuohahtelevat tunteet ja sanomattomat sanat nousevat pintaan. Aikuiset elävät omassa maailmassaan. Lawrence Roylla ei ole hajuakaan lastensa todellisesta luonteesta ja Amanda Roy esittää jatkuvaa kepeää rooliaan. 

Luen yleensä harvoin YA-kirjoja, mutta Kesämyrsky nousi Instagram-feedissäni ja kiinnosti jo lupaavan nimensä puolesta. Kesämyrsky. Mikä ihana nimi romaanille! Romaani tarjoaakin lumoavaa kieltä omaleimaisen kerronnan kuorrutteena. Erikoinen ratkaisu teoksessa on, että heti alussa kerrotaan dramaattisesti, mitä romaanissa tulee tapahtumaan. "Tällä lailla se tapahtui", alkaa Kesämyrsky. Alku toimii uteliaisuuden herättelijänä ja säilyttää vielä edessä olevat salaisuudet juonen pääpiirteiden auki julistamisesta huolimatta. Sama tehokeino toistuu romaanin eri osien alussa. Mitä oikeastaan on tapahtunut? Totuus tulee vähitellen kerros kerrokselta esiin eri fokalisoijien avulla. 

Kesämyrskyn maailma on steampunk-henkinen vaihtoehtoinen Englanti, jossa on ilmalaivoja ja salaperäinen patentoitu energianlähde nimeltä indigo. Sen edistynein kaupunki on lentoajoväyliä täynnä oleva Queensbridge. Jostain syystä en ollut hoksannut IG-arvioista, ettei teos ole realismia, joten olin aluksi hieman yllättynyt. Mutta mikäs siinä, sopii minulle. En yleensäkään lue lukulistalleni päätyvistä teoksista kovinkaan tyhjentävästi, jotta en spoilaantuisi liikaa. Ihan odotuksieni mukaista huvilakesä-/murhamysteerijännitystä Kesämyrskyssä ei ole, sillä kerronta palaa tuon tuostakin aiempiin tapahtumiin ja kahden nuorisojengin välisiin kiistoihin. Jännitys uupuu ja tunnelma on ennemmin outo kuin jännittävä. Kaupunkitakaumia enemmän minua kiinnostavat huvilan tapahtumat, hetkien pysähtyneisyys ja kerronnan viipyilevyys, henkilöhahmojen eri persoonallisuudet ja mielenliikkeet. 

Kesämyrsky ei kiehtovista henkilöhahmoistaan, omaperäisyydestään ja taidokkaan soljuvasta tarinankerronnastaan huolimatta ole teos, joka kolahtaisi minuun. En ole romaanin kohderyhmää, enkä saa siitä itselleni sen kummempaa ajatuksenruokaa. Henkilöhahmot tuntuvat kovin pikkuvanhoilta, mutta kuitenkin niin nuorilta, etteivät puhuttele. Enorannan kirjallisista lahjoista tulee silti sellainen olo, että haluaisin lukea lisää. Kirjoitustyyliä ei voi olla ihailematta. Ehkä perehdyn Enorannan muuhun tuotantoon vielä. 

Kenelle? YA-kirjallisuutta ja sateenkaarirakkautta kaipaaville, tunnelmoiville kotimaisen kirjallisuuden ystäville.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakamin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet  (色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 2013, suom. 2014) on kiehtovasti yhteenpunoutuva tarina, jossa on mukana mystiikan tuntua. Tässä Murakamin teoksessa maaginen realismi jää lähinnä uniin ja tarinoihin, vaikka japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillisesti selittämättömiä asioita tapahtuukin. Piirre, josta japanilaisessa kirjallisuudessa kovasti pidän. Sen sijaan en ole kummemmin pitänyt Murakamin lennokkaimmista romaaneista. Norwegian Woodia rakastan. Onnekseni myös Värittömän miehen vaellusvuodet lumoaa minut melankolisella tunnelmallaan.

Romaanin päähenkilö on juna-asemia rakastava Tsukuru Tazaki, joka 36-vuotiaana pohtii menneisyyttään keskusteluissaan deittailemansa naisen kanssa. Tsukurun tiiviiseen kaveriporukkaan kuului lukioaikana neljä muuta: kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näitä neljää muuta yhdistää väri kunkin nimessä. Värilempinimiltään pojat ovat Aka (Punainen) ja Ao (Sininen), tytöt Shiro (Valkoinen) ja Kuro (Musta). Tsukuru on ainut, jonka nimessä ei ole väriä. Tsukuru on mielestään muutenkin väritön ja persoonaton, mikä aiheuttaa hänessä alemmuuden tunnetta.

Viisikko pyrkii olemaan kaikki yhdessä mahdollisimman paljon, jotta kaksikkoja sun muita ei muodostuisi ja porukka hajoaisi. Yhdessäolo on ihanaa ja erilaiset ystävykset täydentävät toinen toisiaan. Tsukuru tuntee elämän merkityksellisyyden vain ystäviensä seurassa. Lukion jälkeen Tsukuru päättää kuitenkin muista poiketen lähteä Tokioon opiskelemaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki muut jäävät Nagoyaan. Aluksi kaikki sujuu kuin aina ennen. Yhtäkkiä Tsukuru kuitenkin erotetaan porukasta. Syy vaivaa Tsukurua kuudentoista vuoden jälkeenkin, sillä sitä ei koskaan annettu, vaan välit vain katkaistiin. Eikä Tsukuru shokissaan kyennyt sitä pyytämään.

Mieleenpainuvinta teoksessa on tarina, jonka Tsukuru kuulee opiskelukaveriltaan Haidalta eräänä iltana. Tarina kertoo Haidan isästä, joka tapaa syrjäiseisessä majatalossa salaperäisen jazzpianistin, Midorikawan (Vihreä joki). Mies on suurimman osan ajasta yksikseen, mutta tutustuu Haidan isään. Hän soittaa pianoa läheisellä koululla yhden ainoan kerran. Soitto lumoaa Haidan isän täysin intensiivisellä ja lähes taianomaisella soinnillaan. Jos olisin saanut teoksen e-kirjana käsiini, olisin siteerannut tähän juuri tuota kohtausta sen kauneudessaan.

Haidan isälle selviää, että Midorikawa tulee kuolemaan kuukauden päästä. Tämä kertoo saaneensa kuukausi sitten sellaisen kortin, jonka saatuaan hän tulisi kuolemaan kahden kuukauden päästä. Kortin vastaanottaja saa kuitenkin loppuajakseen ihmeellisiä lahjoja. Oman kuolemansa voi välttää vain luovuttamalla kortin eteenpäin. Sen voi kuitenkin luovuttaa vain tietyn väriselle ihmiselle, ja tämän on omasta tahdostaan hyväksyttävä kortti. Yksi kortin suomista kyvyistä onkin, että sen haltija näkee ihmiset tietyn värisinä. Haidan isä saa kuulla olevansa juuri kyseisen värinen, mutta mies sanoo, ettei halua luopua kortista.

Seuraavana aamuna mies on lähtenyt, eikä Haidan isä löydä jälkeäkään hänen nimistestään jazzmuusikosta Tokiossa. Tarina saa merkityksensä vasta lopussa, kun lukija on saanut tietoonsa kaikki palapelin palaset. Niiden yhteenkokoaminen jää kullekin lukijalle itselleen, ja silti osa jää puuttumaan. Helppo tai yksinkertainen kirja Värittömän miehen vaellusvuodet ei tässä mielessä ole.

Tsukuru matkustaa menneisyyden haamujen perässä myös Suomeen. Tämä tekee suomalaisille teoksesta must readin Murakamin kirjoista. Yksi viisikosta on mennyt suomalaismiehen kanssa naimisiin ja muuttanut Helsinkiin. Helsinkiä kuvataan romaanissa hyvin suurpiirteisesti, enkä voi sanoa tunnistavani sitä Murakamin kuvauksesta. Kaupunki voisi yhtä hyvin olla missä tahansa. Haitarinsoittaja ravintolassa suorastaan särähtää, samoin suomalaisten nimien puute. Kuvaus luonnosta automatkalla Helsinki-Hämeenlinna herättää minussa puolestaan hilpeyttä. Suuri osa puista on koivuja, joiden seassa kerrotaan olevan myös vaahteroita ja mäntyjä.

Tykkäsin Värittömän miehen vaellusvuosista valtavasti. Se on syvällinen ja kuvaa upeasti Tsukurun itsetutkiskelua. Miksi hänet erotettiin viisikosta? Mikä hänessä on vialla? Entä miksi Tsukuru näkee kummallisia unia, jotka tuntuvat uhmaavan kaikkea logiikkaa? Ovatko unet vain harhaa vai sittenkin totta? Tsukuru saa huomata, että hänen käsityksensä itsestään poikkeaa radikaalisti siitä, miten muut hänet näkevät.

Teoksen kruunaa halaus, jonka Tsukuru saa Kurolta. Hetki on todella kauniisti kuvattu. Yhdessä haikeankirpeässä halauksessa tiivistyy monta sanomatonta asiaa ja vuosien tuska, jota kumpikin on kantanut mukanaan. Kokonaisuus on Värittömän miehen vaellusvuosissa hyvin hallittu ja vaikuttava loppua myöten.

Kenelle? Murakami-faneille, melankolian värittämää luettavaa kaipaaville ja mystiikan vivahteista pitäville.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi

Rakastan tiivistunnelmaisia romaaneja. Satapurin jalokivessä (The Satapur Moonstone 2019, suom. 2020). Perveen matkustaa yksin syrjäiselle maaseudulle ja majoittautuu Satapurin asiamiehen vierastaloon yöksi. Hän on matkalla Satapurin palatsiin hoitamaan maharanin ja tämän anopin välistä kiistaa nuoren maharadžan koulutuksesta. Matka palatsiin on pitkä ja vaarallinen. Perveenin on taitettava matka pelkässä kantotuolissa. Nykyisen maharadžan vanhempi veli on saanut surmansa samaisessa metsässä kissapedon kynsissä vain vuotta aiemmin.

Satapurin jalokivi jatkaa Perveen Mistry tutkii -sarjaa. Se on ensimmäistä osaa huomattavasti parempi. Se on myös enemmän Masseyn tyyliä ja ehkä juuri siksi niin paljon sujuvampi. Takaumia ei ole.

Kuka hullu haluaisi intialaiseksi ruhtinattareksi? Kun menet Satapurin palatsiin, näet miten suljettua elämää edesmenneen maharadžan äiti ja leski joutuvat viettämään. He elävät zenanan suojissa siitä päivästä asti, kun saapuvat palatsiin morsiamena, aina kuolemaansa asti. Kyllä, maharani saa koruja, mutta mitä iloa niiden kantamisesta saa, kun on aina kotona? Maharadža taas saa matkustaa minne ikinä haluaa.

Varsinkin nuorempi maharan Mirabai on erityisen kiinnostava hahmo. Hän ratsastaa päivittäin purdahista välittämättä, pitää Gandhin kuvaa lastensa luokkahuoneen seinällä ja haaveilee paremmasta koulutuksesta lapsilleen.

Satapurin palatsi ei ole niin loistokas kuin mistä Perveenin käly Gulnaz on etukäteen haaveillut. Palvelijoita on karsittu kuolemantapausten jälkeen, eikä juhlia ole järjestetty pitkään aikaan. Maharanit kiistelevät asiasta kuin asiasta ja Mirabai pelkää myrkytetyksi tulemista. Palatsin henki on kaikkea muuta kuin lämmin. Edes sähkövalot eivät toimi kuin osan iltaa, ja Perveen tunteekin olonsa palatsissa turvattomammaksi ja yksinäisemmäksi kuin vartioimattomassa vierastalossa miesten keskellä.

Palatsi on silti ihan toista luokkaa kuin mihin Perveen on tottunut. Etenkin palatsin puutarhojen kuvaukset ovat ihastuttavia:

Ruokailuhuoneen toisella laidalla oli kaksi korkeaa kaariovea, jotka johtivat hurmaavaan geometriseen kukkapuutarhaan. Suorakulmaiset kukkapenkit suorastaan pursuilivat punaisia ruusuja, oransseja kehäkukkia ja valkoisia, nupullaan olevia hullurohonkukkia. Istutusten välissä kulkevilla hiekkapoluilla köpötteli riikinkukkoja. Pyöreä lampi oli täpötäynnä lootuksia. Näkymä oli ihastuttava ja romanttinen.

Perveenin omat ongelmat ja ihmissuhteet jäävät Satapurin jalokivessä merkityksettömiksi, vaikka pientä romanttista jännitettä viritetään. Hahmona Perveen on ohut. Tarinan muut hahmot ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja heihin myös keskitytään enemmän. Perveen on romaanissa lähinnä tarkkailijana. Hän toimii lakimiehenä ja olisi aina valmis pistämään väliin sanan naisten oikeuksista. Onneksi Perveen osaa purra kieltään, eikä päästele suustaan mitä tahansa ihan missä tahansa. Perveen onnistuu kuitenkin varomattomilla sanoillaan loukkaamaan ylhäistä isäntäperhettään useaan otteeseen.

Murha Bombayssa tavoin Satapurin jalokivi keskittyy Intian naisten lisäksi mielivaltaisen ja kankean brittihallinnon kritisoimiseen. Kuvaavaa on, että Satapurin palatsin lähettyvillä on brittisotilaiden sotilasasema, mutta he eivät edes hätätilanteessa voi toimia ilman brittien käskyä. Käskyä varten on puolestaan lähetettävä kirje tai matkustettava läheiseen Punen kaupunkiin.

En aivan ymmärrä, miksi teoksen nimi on Satapurin jalokivi. Romaanissa ei ole kyse jalokivistä, vaikka niitä ruhtinasperheellä tietysti on. Perveen vie lahjana vanhemmalle maharanille kuukiven, josta nousee hämminkiä. Jalokiven nostaminen kirjan nimeen tuntuu silti oudolta. Mutta kuulostaahan se toki hienolta.

Satapurin jalokiven värikäs kansi tiikereineen on yksi suosikkikansistani ikinä. Jään innoissani odottamaan jatkoa.

Kenelle? Kevyistä rikosromaaneista, tiiviistä tunnelmasta ja Intiasta pitäville, kulttuuriseikkailuun mielellään sukeltaville.

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Olin hänen muusansa, hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun.

Siitä on kauan; se tapahtui eilen.

Muistan kyllä rakkauden.

Kate Mortonin Kellontekijän tytär (The Clockmaker's Daughter 2018, suom. 2019) on yksi viihdyttävimpiä lukemiani kirjoja. Se on lumoava tarina, joka pulppuaa historiaa, traagisia ihmiskohtaloita, rakkautta ja mystiikkaa. Olin lukenut Kellontekijän tyttärestä muistaakseni lähinnä huonoja arvioita (mm. sen pituuden vuoksi), kun päätin ostaa sen syksyn kirjamessuilta. Luettavaksi se kerkesi vasta joulun aikoihin. Kissani katkaisi kuitenkin joulukuussa jalkansa ja toipuminen on edelleen käynnissä. En ole jaksanut päivittää blogiani puhumattakaan siitä, että olisin lukenut mitään uutta. Norjan matkani peruunnuttua päätin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tästä yhdeksi lempikirjoistani nousseesta kirjasta.

Piirros oli muita yksityiskohtaisempi ja valmiimpi. Jokimaisema, etualalla puu ja leveän kedon toisella puolella kaukainen metsä. Oikealla kasvavan pienen metsikön takana näkyi talon katon ääriviiva kaksine päätykolmioineen. Savupiippuja oli kahdeksan, ja koristeellisessa tuuliviirissä oli aurinko, kuu ja muiden taivaankappaleiden symboleita. 

Kellontekijän tyttären ensimmäinen luku alkaa vuodesta 2017 ja häitään suunnittelevasta Elodiesta, joka löytää arkistosta vanhan  nahkalaukun. Laukun sisällä on kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö ja 1800-luvulle epätyypillinen valokuva kuvankauniista naisesta. Luonnosten mukana on piirros talosta, joka muistuttaa erehtymättömästi taloa Elodien äidin kertomasta iltasadusta. Elodie lähtee selvittämään näiden yhteyttä; oliko äidin iltasatu sittenkin totta?

Tarina vie lukijan tapahtumiin, joiden keskiössä on Birchwood Manorissa vietetty kesä 1862. Birchwood Manor on kuin unelmien tyyssija. Se on täydellinen idylli keskellä kaunista luontoa ja sen salaisuudet kutkuttavat lähes jokaista, joka taloon astuun. Joukko yläluokkaisia taiteilijanuoria on ollut kartanossa viettämässä kesää ja luomassa taidetta. Onnellista päätöstä kesäreissu ei saa, sillä taloon murtaudutaan.

Kirjan hienoin kohtaus on juuri tuolta kesältä. Taiteilijaseurue muusineen telkeytyy Birchwood Manoriin myrskyn iskiessä. Täydellinen kesäsää loppuu kuin seinään ja kaikki istuvat ruokasalissa odottamassa päivällistä myrskyn raivotessa ulkona. Kohtauksesta tulee mieleen Byronin, Percy ja Mary Shelleyn ja Polidorin legendaarinen kesä Geneve-järven rannalla ja heidän myrskyisen illan illanviettonsa kauhukertomuksien parissa. Myös Edward kertoo tarinaa yliluonnollisesta, kun seurueen hupi keskeytyy.

Kynnyksellä seisoi Edwardin morsian samassa vihreässä samettipuvussa, jossa Edward oli hänet maalannut. ”Anteeksi, että olen myöhässä”, Fanny sanoi ukkosen jyristessä ohi. ”Toivottavasti en ole jäänyt paitsi mistään tärkeästä.”

Kohtaus on selvä hatunnosto gotiikalle ja kirjallisuushistorialle. Gotiikan rakastajana en voi olla hihkumatta.

Vaan  kuka on Kellontekijän tyttären useiten toistuva kertojaääni? Arvosteluista spoilaamaton varmasti ihmettelee tätä romaania lukiessaan. On kuin Birchwood Manorilla olisi oma äänensä. Ja niin sillä tavallaan onkin. Kate Mortonin Kellontekijän tytär on kummitustarina, jossa itse kummituksella on ääni. Teoksen keskeisin hahmo on nimittäin Birchwood Manorin kartanoa asuttava aave, Edwardin muusa Lily Millington.

Kellontekijän tytär on tarina paikkojen tärkeydestä, paikkojen muistista, rakkaudesta ja häpeästä. Lilyn aaveen voi ajatella myös Birchwood Manorin muistina. Onko teoksessa loppujen lopuksikaan kyse Lilysta vai sittenkin Birchwood Manorista?

En halua päästä vapaaksi. Olen osa tätä taloa, jota Edward rakasti; olen tämä talo.

Olen jokainen kiemurainen puunsyy jokaisessa laudassa.

Olen jokainen naula.

Olen lampun sydän, koukku, johon takit ripustetaan.

[...]

Olen jokaisen huoneen ilma.

Olen kellon osoittimet ja niiden välinen tila.

Olen ääni, joka kuuluu silloin kun ei usko kuulevansa mitään.

Olen ikkunasta loistava valo, jota ei voi olla olemassa.

Olen yksinäisyyden keskellä pimeässä loistavat tähdet.

Taskuvarkaana toiminut ottolapsi Lily herää Kellontekijän tyttären sivuilla säkenöiden eloon. Kehyskertomus Elodiesta jää sen sijaan varsin olemattomaksi. Tärkeämpiä ovat jo edesmenneet hahmot, joiden näkökulmasta heidän osuuttaan Lilyn tarinassa kuvataan. Kohtalokkaana kesänä 1862 Birchwood Manorissa ollut Edwardin pikkusisko Lucy saa Elodien sijaan enemmän lihaa luittensa ympärille.

Kellontekijän tytär on vangitsevaa ja soljuvaa luettavaa, jota ei meinaisi malttaa laskea käsistään. Se sisältää upeita kielikuvia ja kauniita kuvauksia. Nimenä Kellontekijän tytär ei kerro teoksesta oikeastaan mitään. Sillä, että Lilyn isä oli kellontekijä, on hyvin vähän tekemistä itse teoksen tarinan kanssa. Ajalla teoksessa kuitenkin on merkitystä.

Birchwood Manor oli sellainen paikka, jossa ajan kudos löystyi ja purkautui. Lucy pani merkille, kuinka nopeasti toiset solahtivat totuttuun rytmiin, ikään kuin olisivat asuneet talossa iät ja ajat, ja hän mietti, johtuiko se säästä ja loputtomiin jatkuvista pitkistä kesäpäivistä, Edwardin kokoon haaliman joukon koostumuksesta vai peräti itse talon olemuksesta. Lucy tiesi kyllä, mitä Edward siitä sanoisi. Siitä lähtien kun oli nuorena poikana kuullut tarun Eldritchin lapsista, Edward oli ollut vakuuttunut siitä, että joenmutkan maa-alueella oli erityisiä ominaisuuksia. Lucy oli ylpeä järkiperäisyydestään, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että talossa oli jotain poikkeuksellista.

Tarinassa on mukana maagista realismia ja tapahtumia, joita ei koskaan selitetä. Onko Birchwood Manor haltioiden suojelema? Entä mitä Edward todella näki paetessaan kauhuissaan läpi öisen metsän Birchwood Manorin kartanolle? Näitä kysymyksiä saa jäädä mietiskelemään, sillä suoraa vastausta teoksesta ei löydy. Ratkaisu on mielestäni tyylikäs, eikä tarina "lipsu" fantasian puolelle, vaikka yliluonnolliselle tilaa jätetäänkin.

Kenelle? Historiallisista romaaneista, viktoriaanisesta ajasta, mystiikasta ja rakkaustarinoista pitäville tunnelmoijille.

Ryūnosuke Akutagawa: Hammasrattaat ja muita novelleja

Ryūnosuke Akutagawa on yksi kuuluisimpia 1900-luvun alun klassisia japanilaisia kirjailijoita. Kaikki Japanissa tuntevat Akutagawan. Markus Mäkisen suomentamassa ja kokoamassa kymmenen novellin novellikokoelmassa Hammasrattaat ja muita novelleja esiintyvistä novelleista Seittilankaa ja Rashomonia luetaan japanilaisissa kouluissa niin, että niiden lukemiselta on vaikea välttyä. Tartuimme näihin klassikkokirjailijan novelleihin lukupiirimme voimin.

Akutagawan novelleissa on Taishō-kauden (1912–26) japanilaisen kirjallisuuden leimaa, vaikka Akutagawa hylkäsikin naturalismin ja huolen proletariaatista. Ajan kirjailijoilla oli omantyyppinen fiilistelykoulukuntansa, joka käsitteli tiettyjä teemoja ja elämän sekopäisyyttä. Taishō-kausi tunnetaan Meiji-kauden sensuurin ja Showa-kauden sorron välisenä todella progressiivisena ja liberalistisena aikana. Venäjän voittaneessa Japanissa otettiin edistysaskelia ja kirjallisuus kukoisti ennen Showa-kauden militaristisen kehityksen alkamista. Uusia keksintöjä kokoelman novelleissa on silti varsin vähän verrattuna monen muun ajan kirjailijan tuotoksiin. On sähkövaloja, junia, autoja ja joitakin länsimaalaisia vaatteita ja kampauksia. Moni novelleista sijoittuu silti ikään kuin välitilaan, kuvaamatta mitään tiettyä aikaa sinänsä. Pohdimme, mihin aikaan selvästi menneeseen aikaan sijoittuva Helvetinsermi voisi sijoittua. Nea oli sitä mieltä, että se voisi hyvinkin sijoittua 1800-luvun loppupuolelle, jolloin Japanissa elettiin vielä feodaaliaikaa ja palvelusneitojen polttaminen oli sallittua toisin kuin Euroopassa.

Akutagawa punoo novellinsa ammentaen perinteisestä japanilaisesta kansanperinteestä yhdistäen siihen vaikutteita niin kiinalaisesta kuin länsimaisestakin kirjallisuudesta. Hänen novellinsa ovat satiirisia taideteoksia, joissa mennään tyyli edellä. Akutagawan merkityksestä kertoo, että hänen vuonna 1926 tekemänsä itsemurha määrittää monelle Taishō-kauten loppua, vaikka kauden keisari oli kuollut jo kuusi kuukautta aikaisemmin.

Suosikkinovellini tästä novellikokoelmasta oli karmaiseva, mutta taidokas Helvetinsermi, kun taas Ellalle se oli kaikista vähiten mieluisa. Ilmeisesti tässä onkin mielipiteen jakajaa. Jos novellikokoelma on jäädäkseen kesken, tyssää se todennäköisimmin juuri Helvetinsermiin. 

Ehkäpä tämä riitti antamaan teille jonkinlaisen käsityksen siitä, miten mielipuolisen pahaa enteilevällä tavalla Yoshihide uppoutui työhönsä? Kerron teille kuitenkin vielä yhdestä hirvittävästä tapauksesta, jonka takia eräs vain noin kolmentoista ikäinen oppipoika oli vähällä päästä hengestään tuon Helvetinsermin tähden. Tuo oppipoika, luonnostaan naismainen ja vaaleahipiäinen nuorukainen, tuli eräänä iltana pahaa aavistamatta mestarin kutsusta tämän huoneeseen, missä mestari syötti öljylampun valossa kämmeneltään raa’alta haisevaa lihaa oudon näköiselle linnulle. Lintu oli jotakuinkin kissan kokoinen. Ja korvamaisesti törrötävine höyhentupsuineen ja suurine, meripihkan värisine silmineen se oli muutenkin jotenkin kissamainen.

Nealle novelleista jäi parhaiten mieleen juuri Helvetinsermi, Seittilanka ja Rashomon. Ellaa ilahdutti Nanjingin Kristus -novelli, joka on kestänyt hyvin aikaa ja jonka loppuratkaisu kuvaa eräänlaista win-win-tilannetta. Hapokkain novelli minulle oli yhteiskuntakritiikkiä hyvin alleviivaavasti esittävä Kappa, jonka jätin kesken. En saanut siitä kiinni, eivätkä kappat kiinnostaneet. Ella puolestaan rakasti myös Kappan loppua. Novellikokoelma istuikin erinomaisesti sekä minun maagisuutta rakastavaan kirjallisuusmakuuni että Ellan tunnelmoivaan kirjallisuusmakuun. Nea puolestaan nautti Itä-Aasian tutkimusta opiskelleena novellien japanilaisesta maailmasta ja japanilaiseen klassikkokirjailijaan lähemmin tutustumisesta. 

Kokoelman novellit eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta sisältävät tietynlaisen tunnelatauksen. Ne ovat maagisen synkkiä, makaabereja ja vahvatunnelmaisia. Kunnianhimo ja ahneus ovat toistuvia teemoja. Kokoelman novellit sisältävät japanilaisten kauhutarinoiden kuvastoa, mutta monessa on jokin opetus. Kauhun herättäminen ei ole novellien tarkoituksena. 

Kokoelman suomennos on erinomainen. Japaninkielinen あばばばば eli "Ababababa"-novelli  on nerokkaasti käännetty hilpeyttä herättävään muotoon Ät-tät-tät-tät-tää. Kieli on värikästä ja monipuolista, mistä on varmasti kiittäminen niin itse Akutagawaa kuin suomentajaakin. Tekstiin on jätetty japaninkielisiä sanoja, joita ei ole selitetty. Pidimme tätä kaikki hyvänä asiana, sillä näillä esineillä ei ollut tarinan kannalta niinkään väliä. Jokainen novelli aukesi kyllä, mutta etäisyys japanilaiseen kulttuuriin säilyi. 

Vastaavanlainen mutkattomuus näkyy myös itse novelleissa. Selityksiä ei ole. Kummallisia asioita tapahtuu, ja niistä saatetaan heittää joitakin arvailuja, mutta tapahtumia ei käydä tyhjentävästi läpi. Lukijalle jää itselleen pohdittavaksi mitä haluaa kustakin novellista uskoa. Synkkää parempia sanoja kuvaamaan Akutagawan novelleja olisivatkin Nean mielestä "yliluonnollinen" ja "selittämättömyys". Novellien tapahtumista moni on sellaisia, ettei niitä voi ymmärtää – eikä tarvitse. 

Silloin minua vastaan harppoi likinäköisen oloinen noin nelikymppinen ulkomaalainen. Hän oli paikkakunnalla asuva vainoharhaisuutta sairastava ruotsalainen. Hänen nimensä oli vieläpä Strindberg. Kun hän ohitti minut, tunsin kehossani jonkinlaisen ruumiillisen reaktion.

Novellikokoelman kruunaa sen postuumisti julkaistu viimeinen novelli Hammasrattaat. Akutagawa on sijoittanut itsensä novellin keskiöön, ja novellissa kiteytyy hänen elämänsä kurjuus. Novelli on kuin itsemurhaa hautovan viimeinen kirje ja enteilee Akutagawan itsemurhaa. Akutagawan hulluus ja päänsisäinen kaaos kulminoituvat Hammasrattaissa, kun kirjailijan mielenmaisema pääsee valloilleen. Tekstissä vilisee viittauksia muihin hulluksi tulleisiin kirjailijoihin. Nykylukijalle kuvauksesta tulee migreeni- ja psykoosikohtaukset mieleen, minulle Maupassant.  

Kenelle? Synkille tunnelmoijille, maailmankirjallisuuden klassikoita halajaville, selittämättömästä yliluonnollisesta kirjallisuudessa pitäville ja ihan vain erilaista luettavaa kaipaaville.

Daphne du Maurier: Rebekka

Vihdoinkin! Lukupiirimme kokoontui tauon jälkeen keskustelemaan kirjasta, jonka lukemista ja käsittelyä olen täpisten odottanut: Daphne du Maurierin Rebekkaa (Rebecca 1938, suom. 1938).  Näin Hitchcockin elokuvasovituksen Rebekka joskus vuosia sitten, ja muistan sen olleen vaikuttava. Paljoa leffasta en silti muista.

Olen todennut, että lukupiirikirjat on luettava juuri ennen tapaamiskertaa, jotta ne ovat parhaiten tuoreessa muistissa ja fiilikset tallella. Tällä kertaa suunnitelmani menivät vähän pipariksi, sillä unohdin edellisenä iltana lukea Rebekan loppuun. Onneksi saatoin töissä tauolla lukea viimeisetkin sivut. Ella ei ollut ehtinyt kuin puoleen väliin.

Millainen on kolmiodraama, jossa kolmas henkilö on kuollut? Miten voi mitenkään voittaa kuolleen, joka säilyy aina yhtä ihanana ja täydellisenä muistoissa? Rebekan päähenkilö on nuori, vain hieman päälle kahdenkymmenen oleva seuraneiti, joka Monte Carlossa tutustuu Manderleyn kartanon omistajaan Maximilliam de Winteriin. Max, tai Maxim, kuten hän kehottaa häntä kutsuttavan, on menettänyt vaimonsa vain vuosi sitten. Hän nauttii autoajeluista nuoren ja kokemattoman seuraneidin kanssa, jonka sydän alkaa pian sykkiä hänelle. Tytöstä tulee uusi rouva de Winter, ja parin kuukauden kuherruskuukauden ja Italiassa vaeltelun jälkeen pari saapuu Manderleyhin.

Manderleyssa rouva de Winteria odottaa karu todellisuus. Kartanon pyörittäminen vie paljon Maximin ajasta, ja rouva de Winter jää omilleen. Manderley on täynnä palvelijoita, jotka huomaavaisina kertovat, mihin maljakko on kirjastohuoneessa parasta sijoittaa, koska niin rouva de Winterkin teki, ja miten aamupäivä on tarkoitus viettää aamupäivähuoneessa, koska niin rouva de Winterkin teki. Rebekan varjo häilyy koko Manderleyn yllä ja tuntuu pitävän sitä yhä otteessaan. Ja taloudenhoitajar rouva Danvers pitää huolen siitä, ettei uusi rouva de Winter varmasti tunne oloaan liian kotoisaksi istuessaan Rebekan kirjoituspöydän äärellä, syödessään tämän paikalla ja käyttäessään tämän aterimia.

Rebekka on todellinen tunnelmakirja. Juonen paljastuksia rakennellaan taustalla hitaaseen, viipyilevään tyyliin. Sumuinen puutarha, Onnen laakso, meri ja valtava Manderleyn kartano, jonka meren puoleinen siipi on jätetty asumattomaksi. Tunnelmallisella kuvauksella luodaan jännitystä goottilaiseen tyyliin. Onko Rebekan haamu todella talossa? Miksi talossa on niin painostava tunnelma?

Olin odottanut, että tuolit ja pöydät olisivat olleet pölysuojusten peitossa samoin kuin suuri leveä vuode seinän vieressä. Kaikki oli peittämättä. Pukeutumispöydällä oli harjoja ja kampoja, hajuvettä ja puuteria. Vuode oli sijattu, näin pieluksen valkoisen pellavapäällisen loistavan, ja huovan pää näkyi kirjaillun irtopeitteen alta. Pukeutumispöydällä ja vuoteen vieressä olevalla pöydällä oli kukkia. Niitä oli myös leikkausten koristamalla uuninreunuksella. Silkkinen aamupuku oli eräällä tuolilla ja tuolin alla tohvelipari. Epätoivoisen hetken ajattelin, että jotakin oli tapahtunut aivoilleni, että näin takaisin menneeseen aikaan ja katselin huonetta sellaisena kuin se oli, ennen kuin hän kuoli… Minuutin kuluttua Rebekka itse tulisi takaisin huoneeseen---

Teoksen lähtöasetelmasta tulee mieleen kovasti Kotiopettajattaren romaani; parina nuori kokematon tyttö ja vanhempi jo naimisissa ollut synkkä mies, jonka entinen vaimo kummittelee tavalla tai toisella. Vaimon nuoruus on Rebekassa vielä korostetumpaa kuin Kotiopettajattaren romaanissa. Välillä suorastaan kiusallista. De Winterien suhde ei ole millään lailla tasaveroinen. Parin välillä tapahtuu varsin vähän, eikä  heidän yhdessäolonsa ole hyvää tai onnellista. Rouva de Winterin on oltava jatkuvasti varuillaan ja varottava suututtamasta miestään. Ellaa jäi mietityttämään, mikä oikein sai Maximin edes rakastumaan. Kirjassa syyksi annetaan, että nuori rouva de Winter saa Maximin unohtamaan, että hän on kaikkea, mitä Rebekka ei ollut.

Romaanin päähenkilö on selvästi todella nuori ja todella ahdistunut. Hän vetäytyy mieluummin nurkkaan kuin vaivaa ketään, eikä uskalla mennä omaan huoneeseensa, koska pelkää jonkun palvelijoista olevan siellä. Ahdistus kehittyy suorastaan neuroottiseksi. Nealle rouva de Winterin kuvitelmista tuli mieleen Northanger Abbey, jossa mielikuvitus vasta pääseekin laukkaamaan. Rouva de Winterin mielikuvituksesta kertoo myös, että hän jatkuvasti kuvittelee mahdollisia tapahtumia jopa usean kappaleen verran. Muodostamme kaikki päivittäin mielikuvia siitä, miten jonkun asian on täytynyt mennä tai miten jokin asia tulee ehkä menemään. Rebekassa tätä on kuvattu harvinaisen paljon, mikä ehkä kertoo sekin eräänlaisesta neuroosista, jatkuvasta mahdollisten skenaarioiden pohtimisesta.

Toisaalta hän teki myös yksinään kävelyretkiä, enkä saanut mennä hänen mukaansa. Aloin olla hermostunut ja pelätä, että jokin huolimaton sana, jokin tyhjänpäiväisen keskustelun käänne toisi taas tuon ilmeen hänen silmiinsä. Aloin pelätä sitä, että yleensä ollenkaan puhuttiin merestä, sillä meri voisi johtaa veneisiin, onnettomuuksiin, hukkumisiin…

Mietimme, ettei rouva de Winter olisi ehkä kehittänyt itselleen aivan tällaista kauhukuvia tai ollut koko ajan varpaillaan, jos hänellä olisi ollut jotain mielekästä tekemistä. Kyseessä on tylsistyneen ja toimettoman yläluokan ongelma, joka syntyy, kun on yksinkertaisesti liian paljon aikaa ajattelemiseen. Neaa huvittikin, miten Rebekassa rikkaiden maalaisaatelien elämää kuvattiin hieman samaan tapaan kuin 1800-luvulla, ja kuitenkin tässä kuvataan 1930-lukua. Eikä siitä ole edes niin hirveän pitkä aika kun kotiapulaisia oli vielä Suomessakin.

Itselleni teoksesta tulee jonkin verran mieleen myös amerikkalainen gotiikka, kodin piiriin siirtynyt kauhu ja Charlotte Perkins Gilmanin The Yellow Wallpaper. Kyseisessä novellissa päähenkilönainen kärsii miehensä mukaan jonkinlaisesta väliaikaisesta neuroosista. Hänet suljetaan kesäksi neljän seinän sisään toipumaan aviomiehen vuokraamaan taloon, jonka yläkerran makuuhuoneessa on kummallinen keltainen tapetti. Tapetti alkaa vaivata häntä, ja mitä enemmän hän tapettia katselee ja miettii, sitä enemmän se häntä vaivaa. Hän alkaa kuvitella kaikenlaista ja hänestä tuntuu, että tapetissa on jotakin elävää.

Romaanin heikkoutena pidimme sitä, miten päähenkilön luonne yhtäkkiä muuttuu kuin napsautuksesta hänen saadessaan kuulla totuuden Rebekasta. Henkilöhahmojen kehitys on usein merkki hyvästä kirjasta, mutta Rebekassa muutos on liian äkkinäinen.

(JUONIPALJASTUS! Maalaa seuraava teksti lukeaksesi.) Kritisoimme myös sitä, miten Rebekan murhan oikeutukseksi esitettiin Rebekan häikäilemätöntä ja muista piittaamatonta luonnetta ja narratiivia, jossa nainen yllyttää miestä tappamaan itsensä. Pelastavana oljenkortena käytettiin kuitenkin vielä tehokkaampaa asetta: Rebekan salattua syöpää. Rebekka olisi kärsinyt valtavia kipuja ja kuollut pian kuitenkin. missä valossa hänen surmaamisensa voidaan nähdä jopa laupeuden tekona, joskaan ei tiedostettuna sellaisena. Silti on omituista, että nuorta rouva de Winteriä yhtään huolestuta, kenen kanssa on oikein mennyt naimisiin. Ilmeisesti huojennus Rebekan painolastista pääsemisen johdosta vie voiton.

Puhuimme oikeastaan aika paljon romaanin avainkohdista ja keskeisimmistä tapahtumista ja niiden herättämistä tunteista, mutta koska en halua täysin spoilerientäytteistä juttua, en käy suurinta osaa pointeistamme tässä läpi. Rebekka taisi kaiken kaikkiaan olla Crazy Rich Asiansin (Ökyrikkaat aasialaiset) ja Mrs. Dallowayn jälkeen kolmas lukupiirimme lukema teos, josta kaikki pitivät. Ei siis huono valinta.

Kenelle? Tunnelmoivasta kirjallisuudesta ja psykologisista romaaneista nauttivalle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Siitä on pitkä aika kun viimeeksi olen lukenut kirjan näin nopeasti. Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) päivässä. Sairastamisessa on se kiva puoli, että lukeminen sujuu. Teos on Jääskeläisen esikoisromaani, ja se kyllä näkyy. Monella tapaa taituri vielä harjoittelee tässä, ja myöhemmin käytettyjä teemoja (muisti, kirjat!) on jo mukana. Ihan on Jääskeläisen oloinen kirja jo tämä.

Laura Lumikko on salaperäinen, maailmankuulu lastenkirjailija, joka on kouluttanut yhdeksästä lapsesta menestyviä kirjailijoita. Hänen Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraansa on etsitty kymmenettä lahjakkuutta jo pitkään. Onni näyttää hymyilevän 27-vuotiaalle äidinkielen opettajan sijaiselle Ella Amanda Milanalle, jonka kirjallisuuslehdessä ilmestynyt esikoisnovelli tekee Lumikkoon vaikutuksen. Hänestä tulee Seuran kymmenes jäsen. Ellan on tarkoitus tavata Lumikko tämän järjestämissä juhlissa, mutta portaita vieraittensa pariin laskeutuva kirjailija katoaa jäljettömiin aivan hänen silmiensä edessä. Talossa puhaltaa äkillinen lumimyry, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtui.

Kuvitteellisessa Jäniksenselässä tapahtuu muutenkin outoja. Aivan kirjan alussa eräs Ellan oppilas on kirjoittanut esseen Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta, mutta essee on kummallinen. Sitä värittävät raa'at tapahtumat, joista Ella on varsin varma, ettei niitä alkuperäisessä teoksessa ole. Pojan kappaleessa Rikosta ja rangaistusta Sonja kuitenkin todella ampuu Raskolnikovia sydämeen. Jäniksenselän kirjaston kirjastonhoitaja Ingrid Kissala (joka osoitteutuu myös kirjailija Ingrid Kissalaksi, yhdeksi Seuran jäsenistä) käyttäytyy kummallisesti Ellan tehdessä valituksen tällaisesta väärästä kappaleesta. Ingrid Kissala takavarikoi kirjan nopeasti ja salailee selvästi jotakin. Hänen mukaansa tällaista sattuu välillä.

Ella alkaa selvittää asioita Pelin avulla. Peli on Lumikon oma keksintö ja pidettävä salassa kaikilta muilta kuin Seuran jäseniltä. Siinä vuodetaan muistoja ja tietoja kuin puiden mahlaa mahdollisimman totudeenmukaisessa muodossa. Kuka tahansa Seuran jäsenistä voi haastaa toisen seuralaisen, jonka on onnistunut väijyttämään kello kymmenen jälkeen illalla. Haastajaa saa kysyä mitä vain, ja toisen on vastattava, minkä jälkeen osat vaihtuvat ja haastettu saa vuorastaan esittää vastakysymyksen.

En minä ole kertonut sinulle mitään. Pelissä ei kerrota. Voi kunpa me voisimmekin kertoa toisillemme tarinoita! Tarinoita on mukava kertoa. Niihin on kiva lisäillä kaikenlaista, ja nolot kohdat voi jättää pois. Tarinoista voi tehdä loogisia ja ymmärrettäviä. Mutta jos me pelaamme oikein, ulos tulee vain se, mitä sisällä on, ei enempää eikä vähempää. Minä vuodan, sinä vuodat, me vuodamme.

Peli on yksi teoksen mielenkiintoisimmista jutuista. Millaista olisikaan, jos ihmiset kertoisivatkin totuuksia. Jos toisen voisi oikeasti oppia tuntemaan, paljaana, ilman tarinoiden verhoa. Mutta Pelillä on myös hintansa. Se on uuvuttavaa, ja toisen läpikotaisin tuntemisella on seurauksensa. Eikä Peliä pelata välttämättä mitenkään kivasti. Siinä kaivetaan toisen sielun syvimmät salat ja kipeimmät kohdat. Vuotamisesta järkyttyy eniten itse.

Jääskeläisen tyyli on kaikkea muuta kuin maalailevaa. Se on suoraa, asian ytimeen menevää tekstiä. Silti rivien väleihin jää asioita. Teos on täynnä pieniä vihjeitä ja merkityksiä. Koko Jäniksenselkä on täynnä taikauskoisuutta ja mytologisia hahmoja. Alueen asukkaat pihoillensa, pensaikkoihin ja puiden juurille kaikennäköisiä patsaita; menninkäisiä, vedenneitoja ja kaikkea siltä väliltä. Ihmiset kartoittavat pihojensa mytologisia olentoja. Jäniksenselän metsiin katoaa ihmisiä, joita ei kaikkia koskaan löydetä: "Minkä Jäniskorpi ottaa, sen Jäniskorpi pitää." Alueella on myös pahaenteinen Näkkilampi, josta kerrotaan merkillisiä tarinoita.

Näkkilammen jää ritisi terien viiltäessä sen pintaa. Kymmenisen vuotta aiemmin jäniksenselkäläinen historioitsija P. Mäkelä oli Jäniksenjäljen haastattelussa kertonut Näkkilammen historiasta. Siihen oli kuulemma 1800-luvun alussa hukkunut useampiakin uimataitoisia ihmisiä, viisi lastakin, ja paikalla oli nähty omituinen hahmo, joka oli sukeltanut veteen nousematta koskaan pintaan. Historioitsija oli viitannut useampaankin lähteeseen ja painottanut, että vaikka puheet näkistä tietysti piti jättää omaan arvoonsa,  olivat itse onnettomuudet todistetusti tapahtuneet.

Kirjan suomalaiset piirteet ja tuttu luonto sekoittuvat outoon. Teoksesta tulee mieleen Johanna Sinisalon novellit, Haruki Murakamin maaginen realismi, mutta tietenkin myös Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Niin, paljastettakoon se nyt tässä, että tässäpä syy siihen, miksi teokseen tartuin. Jumalat juhlivat öisin näkyy Seuran salaperäisyydessä, sisäänpäinkääntyneisyydessä ja heidän opettajansa palvonnassa. Lumikko on vähintään yhtä karismaattinen kuin Julian. Jäsenet ovat myös yhtälailla täynnä salaisuuksia, ja Ella epäilee heidän mahdollisesti murhanneen erään pojan. Teoksen tunnelma on painostava ja uhkuu mystiikkaa. Unet tuntuvat joltain muultakin kuin pelkiltä unilta. Välillä teoksessa on selviä kauhuelementtejä, ja ainakin minuun ne tehoavat. Niskakarvani nousevat pystyyn. Mieltä vaivaamaan ne eivät kuitenkaan jää.

Lumikkoa ja yhdeksää muuta lukiessani minua ärsyttää kysymys, joka minulle tulee tuon tuostakin mieleen kirjallisuutta lukiessani. Miksi niin usein kirjoissa on kirjallisuustieteen opiskelijoita, kirjallisuuden tutkijoita tai opettajia? Eivätkö ne kirjailijat voisi keksiä välillä muuntaustaisia hahmoja? Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja kirjoittamisen vaikeudesta, ideoiden synnystä ja kirjailijan työstä. Omalla tavallaan se myös vastaa kysymykseeni. Kirjailijat ammentavat omasta elämästään, omista kokemuksistaan, tai jonkun toisen kokemuksista. On helpompi kirjoittaa uskottavasti siitä, mistä tietää ja minkä tuntee. Lumikossa kirjailijat suorastaan saalistavat petolintujen tavoin materiaalia kirjoihinsa.

Hän näki taas yhden Seuran jäsenistä – kirjailija Elias Kangasniemi seisoi vaippaosastolla kalliissa puvussaan ja näytteli olevansa syventynyt kännykkäänsä, ja aivan miehen takana hääräili riitaisa pariskunta, jolla oli mukanaan harmaa vauva ja kärryissä runsaasti äidinmaidonvastiketta ja olutta, mies ärisi ja nainen kitisi, ja tarkkailtuaan kirjailija Kangasniemen puuhia tovin verran Ella oli varma siitä, että tämä nauhoitti pariskunnan keskustelua puhelimellaan, hyvää materiaalia tarjolla, yhtään sanaa ei sopinut päästää karkuun, ja kun pariskunta lähti liikkeelle, kirjailija Kangasniemi seurasi perässä kännykkä kädessään, muka hyllyjä tutkien---

Jääskeläisen esikoisteoksen siirtymät ovat vielä kömpelöitä, aivan toista laatua kuin sulavassa Väärän kissan päivässä. Hahmot ovat ohuita, karikatyyrimäisiä, ja silti jotenkin pidän heistä juuri siksi. Päähenkilöstä en saa irti juuri mitään, mutta Ellan tarkoitus onkin lähinnä tarkkailla Seuraa ja purkaa mysteeriä. Silti hänen motiivinsa tuntuvat liian ohuilta, reaktionsa liian vaisuilta. Miksei Lumikon katoamista käsitellä kunnolla? Miksi Ella keskittyy vain isänsä kuolemaan? Toki kuolema on iso asia, mutta legendaariseen ja salaperäiseen Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraan pääsemisen ja Seuran keulahahmon katoamisen luulisi nousevan mielessä silti kummallisuudessaan päällimmäiseksi. Itse asiaan pääsyllä kestää. Teoksen juoni on hieno, ja sen maailma kiinnostava. Mutta asiat tuntuvat jäävän liian levälleen, liian auki. Aikoinaan Jääskeläinen kirjoitti vielä tuohon aikaan pitämäänsä blogiinsa kyseleville lukijoilleen pitkän vihjelistan niistä vihjeistä, joita hän teokseensa on kätkenyt. Nämä vihjeet löytyvät englanniksi täältä. (Kirja vieköön! -blogissa on vielä onnistuttu saamaan sivunumerot myös suomenkieliseen Lumikkoon ja yhdeksään muuhun. Jääskeläisen suomenkielistä blogia ei ikävä kyllä enää ole.) Minusta tällaisen vihjelistan laatiminen on ihastuttavaa, ja lukijana vihjepalapelin kokoaminen antaa teokselle aivan oman säväyksensä. Se tekee lukukokemuksesta interaktiivisemman. Olen palapeliä koottuani huomattavasti myötämielisempi Lumikkoa ja yhdeksää muuta kohtaan, jopa vaikuttunut. Teos ei lähemmin tarkasteltuna jääkään niin auki kuin ensin luulisi. Tarvittavat tiedonmurut on kyllä annettu, eivätkä ne ole liian vaikeaselkoisia. Pohdintaa tämä kyllä vaatii  – ja mielikuvitusta. Kiitos Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Kenelle? Maagisesta realismista ja symboliikasta nauttiville, mysteereistä ja persoonallisesta luettavasta pitäville, ja niille, jotka haluavat itse päätellä kirjan ratkaisuja.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Mistä sitä edes aloittaisi? Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992, suom. 1993) kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen nauttinut suunnattomasti ja joita olen samaan aikaan halunnut sekä ahmia että säästellä. Yli seitsemänsataasivuisen kirjan loppumisen pelossa on jotakin huvittavaa. Olen aina rakastanut kirjan nimeä ja muistan sen äitini kirjahyllystä niiden kirjojen joukosta, joiden nimiä minulla oli joskus tapana haaveilevasti tapailla. Miten paljon onnistuneempi onkaan tämä suomentajan valinta kuin kirjan alkuperäinen nimi! Jumalat juhlivat öisin johdattelee jo nimenä lukijan subliimin äärelle ja luo teokselle tiettyjä odotuksia.

Jumalat juhlivat öisin alkaa häkellyttävällä paljastuksella Bunnyksi kutsutun pojan murhasta ja minäkertojana toimivan Richard Papenin osallisuudesta siihen. Teos lähtee hitaasti purkamaan niitä asioita ja tapahtumia, jotka johtivat hänet ystävineen tuolle jyrkänteelle sekä niitä seurauksia, joita ystävän murhasta heille seurasi.

Richard aloittaa stipendin turvin pienessä Hampden Collegessa, jossa aluksi näyttää siltä, ettei hänen onnistu jatkaa muinaiskreikan opintojaan. Koulun muinaiskreikan opettaja Julian on aivan omaa laatuaan. "Vaikka Julian saattoi olla suurenmoisen ystävällinen kaikenlaisissa hankalissa tilanteissa, minusta joskus tuntui, ettei häntä niinkään miellyttänyt itse ystävällisyys kuin eleen tyylikkyys." Julian ottaa itselleen vain viisi oppilasta huolellisesti valikoiden, ja nämä viisi opiskelevat hänen johdollaan klassisia kieliä ja kulttuuria erillään muusta collegesta. Richardia kiehtoo kovasti ei vain Julianin karismaattinen persoona, vaan myös tuo pieni omituinen muinaiskreikan opiskelijoiden ryhmä, jota hän tarkkailee viikkokausia etäältä, kunnes eräänä päivänä hän yllättää heidät tarjoamalla heille kirjastossa ratkaisua kreikan kieliopilliseen pulmaan. Richard onnistuu pääsemään Julianin kuudenneksi oppilaaksi. Hänen on jätettävä ranskaa lukuunottamatta kaikki muut kurssinsa ja siirryttävä täysin vain ja ainoastaan Julianin ohjaukseen. Asetelma on mitä mehevin, etenkin kun Julianin opetusmetodit ovat erikoiset, ja klassisiin kieliin paneudutaan hänen ohjauksessaan tosissaan. Luokkahuoneen puheissa antiikin Kreikan jumalat ovat olemassa ja vanhat viisaudet tosia. 

Muut muinaiskreikan opiskelijat ovat rikkaista perheistä. Henry, eräänlainen klassisten kielten Mycroft Holmes, on ystävysryhmän kukkaro ja huolettoman Bunnyn tuhlailujen suurin rahoittaja. Bunnyn vanhemmat ovat jättäneet hänet oman onnensa nojaan; viskanneet eliittikouluun sisarustensa tapaan ja jättäneet selviytymään muiden rahoilla. Francis saa säännöllisesti rahaa äidiltään ja nauttii omistajan elkein noin tunnin matkan päässä sijaitsevasta tätinsä talosta, jota tämä ei ole saanut myytyä. Kaksoset Camilla ja Charles asuvat yhdessä ja ovat vähemmissä rahoissa. Camilla on porukan ainut tyttö, veljessään kiinni, ja jotenkin välttelevä. Hänen kauneutensa ja tavoitettamattomuutensa välittyy Richardin kuvailemana klassisten opintojen värittämänä, niin kuin niin moni muukin asia.

Camilla oli niin veljensä näköinen ja kuitenkin Charlesin suora ja ehdoton kauneus muuttui melkein taianomaiseksi toistuessaan hänessä vain hieman muunneltuna. Camilla oli minulle elävä unelma: jo hänen näkemisensä herätti minussa loputtoman määrän kuvitelmia, kreikkalaisesta goottilaiseen, karkeasta jumalaiseen.

Teoksessa on kutkuttava määrä mystiikkaa. Viikonloppuisin omalaatuiset ystävykset suuntaavat maalle. Rakastan kuvauksia Francisin tädin talosta, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka ilmapiiri on idyllinen mysteereille ja klassiselle ylevyydelle.

Astuessani kirjastoon vedin terävästi henkeä ja pysähdyin: lasiovisia kirjakaappeja ja goottilaisia paneeleja jotka kohosivat neljän ja puolen metrin korkeuteen freskojen ja stukkomedaljonkien koristamaan kattoon. Huoneen perällä oli marmoritakka, suuri kuin hautakammio, ja hämärässä hohteli pyöreäkumpuinen kaasulamppu prismoja ja kristallinauhoja välkkyen.

Huoneessa oli myös flyygeli ja Charles soitti sitä viskilasi viereisellä istuimella. Hän oli hieman humalassa; Chopin oli sidottua ja soljuvaa, sävelet sulautuivat uneliaasti toisiinsa. Tuuli liikautti raskaita koinsyömiä samettiverhoja ja pörrötti hänen hiuksiaan.

Tässä vaiheessa teosta jokaisessa yksityiskohdassa, jokaisessa keskustelussa tuntuu olevan avain johonkin salaisuuteen. (Vaikutelma, joka jatkuu läpi lähes koko kirjan.) Sattumat ja enteet putkahtelevat esiin ja tunnelma uhkuu hiipivää jännitystä. Richardille alkaa noina onnellisina ja tainomaisina viikonloppuina maalla selvitä, että jotain on tekeillä. Osana tätä sisäänpäinlämpeävää ystäväpiiriäkin Richard tajuaa, että on jollain tavalla ulkopuolinen.

Nykyään minua ihmetyttää se että vaikka olin niin paljon heidän kanssaan, tiesin niin vähän siitä mitä lukukauden lopulla tapahtui. Ulkoisesti näkyi hyvin vähän merkkejä siitä että mitään ylipäätään olisi tekeillä – siihen he olivat liian fiksuja – mutta niihinkin pikkuruisiin epäjohdonmukaisuuksiin jotka pääsivät heidän varustuksensa läpi minä suhtauduin tahallisen sokeasti. Toisin sanoen: minä halusin säilyttää kuvitelmani että he olivat minua kohtaan täysin rehtejä, että me olimme kaikki ystäviä, ei mitään salaisuuksia, vaikka totuus oli että heillä oli paljon sellaista mitä he eivät olleet paljastaneet minulle eivätkä paljastaneet pitkään aikaan. […] Tiesin esimerkiksi että nuo viisi puuhailivat joskus jotain – vaikka en tiennytkään oikein mitä – pyytämättä minua mukaan, että tiukalle pantaessa he kaikki vetivät yhtä köyttä ja valehtelivat, huolettomasti ja hyvin vakuuttavasti.

Noin viidensadan sivun tienoilla tarina alkaa hajota käsiin tai vähintäänkin se muuttuu merkittävästi. Klassisten kielien opiskelu ja mystiikka jäävät sivuun, ja sivut täyttyvät alkoholista, lääkkeistä ja erilaisista huumausaineista. Ystävykset sekoavat kukin omalla tavallaan ja vajoavat synkkyyteen. Olen pettynyt. Teoksella on ollut mitä lupaavin alku, ja sen omalaatuisten henkilöhahmojen, muinaiskreikkalaisten kirjoitusten ja karismaattisen opettajan johtaman eksklusiivisen pienryhmän dynamiikan kerronnallinen potentiaali on huipussaan. Potentiaali jää kuitenkin käyttämättä. Tartt keskittyy kuvaamaan paineen alle joutuvia nuoria, joiden psyykettä murhatutkimus ja sen jälkimainingit riepottelevat. Teoksen älykkyys hieman murenee loppua kohti, mutta loppuvaikutelma jää kuitenkin selvästi älykkään puolelle. Jumalat juhlivat öisin on vaikuttava, ja sen absurdisuus ja taitavasti punotut tapahtumat jäävät mieleen kummittelemaan. Teoksen rakenne ja lukuisat henkilöhahmojen välisiin keskusteluihin kätketyt vihjeet suorastaan kutsuvat lukemaan Jumalat juhlivat öisin uudelleen.

Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, alan päästä yli pettymyksestäni ja suhtautumiseni kirjan loppuosaan on jo hieman alkanut pehmetä. Missään nimessä loppuosakaan ei ole huono. Se ei vain jatka sitä tarinanpolkua, josta kaikista eniten olisin halunnut lukea.

Kenelle? Mysteereistä ja rikosromaaneista pitäville, jännittävää luettavaa kaipaaville ja antiikin Kreikkaa rakastaville.

Stephen King: Revolverimies

Ei ole mitään luettavaa. Kirjastosta varaamani kirjat eivät ole vielä tulleet, ja se kirjapino, joka pöydälläni vielä hetki sitten oli, on huvennut. Kaivan äitini hyllystä Stephen Kingiä ja aloitan Musta torni -sarjan. Kahdeksanosaisen kirjasarjan aloittaminen hirvittää, enhän ole koskaan edes lukenut Stephen Kingiä, ja sitoutumiskammo niin pitkään luku-urakkaan muutenkin nostaa päätään. Aloitan Revolverimiehen (The Gunslinger 2003 suom. 2005) ja yritän olla panikoimatta. Eihän tähän ole pakko sitoutua, luen vain tämän.

Teoksen päähenkilö Roland on Gileadin viimeinen revolverimies. Romaanin ensimmäinen lause on hyvin kuvaava, sillä se tiivistää oikeastaan koko teoksen: "Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään". Teos sisältää muitakin erinomaisia, tiiviitä lauseita, jotka sijoittuvat usein luvun tai kappaleen alkuun ja jotka enteilevät tulevaa, kuten "Poika löysi oraakkelin, ja se oli koitua hänen tuhokseen". Kerronta etenee tämänkaltaisin harppauksin, eikä lukijana ehdi tylsistyä suuren autiomaan ylitykseen tai luolaston pimeyteen. Välillä teoksessa palataan ajassa taaksepäin, Rolandin menneisyyteen ja maailmaan, jota ei enää ole.

Revolverimies on etsintäretki, jossa kuvastuu Tolkienin ja lännenelokuvien vaikutus. Jätin Stephen Kingin esipuheen lukemisen viimeiseksi. Vaikutelma kuitenkin paistaa teoksesta, eikä havaintojeni vahvistuminen esipuheen myötä yllätä minua. Rolandin päämääränä on löytää Musta torni, mutta mikä se on, selviää vasta aivan kirjan loppupuolella. Löytääkseen Mustan tornin hänen on saatava pahuutta uhkuva mustiin puettu mies kiinni.

Revolverimies on kiinnostava yhdistelmä eri aikoja ja eri maailmoja. Niiden suhde toisiinsa ei kuitenkaan selviä tämän romaanin aikana, minkä jättämästä arvoituksellisuudesta kirjaan itse asiassa pidin. Pikkupoika Jake kaapataan (väkivaltaisesti) omasta maailmastaan yksinäiseen, autioituneeseen ja kuivaan maailmaan, jossa hänen muistinsa menneestä alkaa hiipua. Revolverimies löytää hänet, ja Jakesta tulee hänen matkakumppaninsa ja raskas taakkansa. Vaikka revolverimies on koulutettu tappaja ja laskelmoija, on pienessä pojassa jotakin häntä koskettavaa.

Poika, joka näkyi nyt vain hämäränä varjona, kääntyi kyljelleen ja käpertyi nukkumaan huopa huolettomasti päälleen heitettynä. Revolverimies istui vartiossa hänen vierellään ehkä vielä tunnin ajan ja mietti pitkään ja vakavasti. Sellainen mietiskely oli uutta hänelle, miellyttävää surumielisellä tavalla, mutta silti täysin vailla käytännöllistä arvoa: Jaken ongelmaan ei ollut mitään muuta ratkaisua kuin se minkä oraakkeli oli tarjonnut – ja kääntyminen takaisin ei yksinkertaisesti tullut kysymykseen.

Mielenkiintoista on, että teos on ilmestynyt alunperin vuonna 1982, mutta Stephen King itse uudelleenkirjoitti sen vuonna 2003 julkaistun version sopimaan paremmin sarjan myöhempien osien kanssa. Revolverimies on selvästi sarjan aloitusteos, eikä kerro itsenäisenä toimivaa tarinaa. Revolverimiehessä ennustetaan korteista ja luodaan jännitteitä, joita epäilemättä kehitellään pidemmälle sarjan seuraavissa osissa.

Huomaan jo lukiessani, ettei Revolverimies sytytä uteliaisuuttani jatkon suhteen. Vaikka teos onkin eräänlainen genrehybridi, jossa on lännenelokuvaa, ritariromaania, fantasiaa ja scifielementtejä sekaisin, menee se pääkopassani ensisijaisesti lokeroon "fantasia". Lokeroon, josta en niin välitä. Urbaani fantasia menee, mutta tällaisen kokonaan toiseen maailmaan sijoittuvan fantasian lukeminen on minulle nihkeää. Scifistä sen sijaan nautin, vaikka sekään ei aina sijoitu "meidän maailmaamme" (mikään teoshan ei todellisuudessa sijoitu reaalimaailmaan vaan kuvitteelliseen versioon siitä). Tulevaisuuteen sijoittuva scifi eri tulevaisuusskenaarioineen, tieteen edistysaskelineen ja kaukaisine galakseineen on ihan toisella tapaa mieltä kutkuttavaa. Taantunut maailma, jossa teknologia on suurelta osin unohdettu ja Hey Jude soi ainoastaan akustisena, ei tarjoa mielikuvitukseni halajamia puitteita. Mutta kaukaiset galaksit ja teknologia ovatkin aina olleet minua lähempänä. Pienenä rakastin sitä, että minulle luettiin avaruusraketeista. En halunnut kuulla satuja, vaan oikeita asioita. Kurkotin jo tuolloin tähtiin.

Ongelmani Revolverimiehen kanssa kiteytyy Tullin kaupunkiin ja siihen mitä se kertoo Revolverimiehen maailmasta. Usein kun teknologia otetaan pois kuvioista jäljitellään jotakin mennyttä aikaa, ja meno käy sivistymättömäksi. Ja miksi ei kävisi? Revolverimiehessä ei ole näkyviä vallanpitäjiä, ei lainvartijoita, lieneekö edes lakeja. Vedestä on pulaa. Ihmisyhteisön liimana Tullissa näyttäytyy uskonto, eräänlainen tunnistettava versio kristinuskosta, joka saa ihmiset tarttumaan aseisiinsa. Rappiokuvaukset eivät viihdytä minua, eikä niin ollen tämäkään episodi. Epäilen, että vaikka Roland on kulkemassa Tullista pois päin, kohti tuntematonta, on jotakin vastaavaa vielä tulossa. Tästä teoksesta näkyi myös selvästi, että se oli miehen kirjoittama.

Pidinkö siis Revolverimiehestä? Kyllä, pidin suurimmalta osin. Se viihdytti minua 244:n sivun verran, siis juuri sopivasti pariksi päiväksi. Mutta jääkö se mitenkään mieleeni? Tuskin. Tämä oli hyvä välipala. Sen keskeneräisten teemojen ja selvän sarjallisuuden vuoksi teos ei tarjonnut minulle paljoa. Jollekin, jolla kiinnostusta jatkoon riittää, Relvolverimies on varmasti antoisampaa luettavaa.

Kenelle? Etsintäretkistä, mystiikasta, fantasiasta ja Stephen Kingistä pitäville – ja miehille.

Dan Brown: Inferno

Dante Alighierin Jumalainen näytelmä kuuluu vaikuttavimpiin opintojeni aikana lukemiini teoksiin. Erityisesti sen Helvetti-osuus, Eino Leinon kääntämänä tietenkin. Dan Brownin Inferno (2013) on ollut pitkään lukulistallani. Millainen on kirja, jossa hyödynnetään tätä yhtä kirjallisuushistorian merkittävintä teosta?

Taidehistorioitsija Robert Langdon herää sairaalasta keskellä Firenzeä. Hänellä ei ole muistikuvaa siitä, missä on ja miten on sinne päätynyt. Langdonia on ammuttu päähän edellisenä yönä, mutta luoti ei ole ollut tappava. Tappaja ei ole valmis jättämään asiaa sikseen. Nuori lääkäri Sienna Brooks auttaa Langdonia pakenemaan ja joutuu tämän kanssa maanalle. Tappaja ei ole ainut, joka on Langdonin perässä. Langdonin taskusta löytyy digitaalisesti editoitu heijastekuva Botticellin Dante-aiheisesta taideteoksesta La Mappa dell'Inferno. Helvetin kartta johdattaa Langdonin ja Siennan seuraamaan sen antamia vihjeitä. Heille paljastuu, että genetiikan luopiotutkija ja varsinainen nero Bertrand Zobrist on aikeissa ratkaista maailman ylikansoituksen ongelma pyyhkäisemällä ison osan ihmiskuntaa maailmankartalta. On vain ajan kysymys milloin ja ehtivätkö Langdon ja Sienna estämään tuhoa.

Kysymys maailman liikaväestöstä on mielenkiintoinen. "Jos saisit tilaisuuden vetää vivusta ja tappaa sattumanvaraisesti puolet maailman väestöstä, tekisitkö sen? [...] Mutta  entä jos sinulle sanottaisiin, että ellet vedä vivusta, ihmisrotu kuolee sukupuuttoon sadan vuoden kuluessa?" Onko ihmisellä moraalinen velvollisuus tehdä hirmuteko yhteisen hyvän puolesta? Onko näin rajuihin toimenpiteisiin tarttuva ihmiskunnan pelastaja vai onko hän hirviö? Mikä ylipäätään voisi ehkäistä maailman ylikansoituksen?

Luin vuosia sitten Da Vinci -koodin, josta pidin tuolloin kovasti. Nyt Dan Brown ei vakuuttanut. Luulin, että olisin tykännyt tästä paljon enemmän. Ymmärrän, että juonivetoisessa jännitys-/mysteeriromaanissa hahmot eivät ole se keskeisin asia. Silti hahmojen latteus tuntui, no, todella lattealta. Langdonilla  ei ole persoonaa nimeksikään. Edes väärinymmärretty lapsinero Sienna ei saa tarpeeksi lihaa ympärilleen, vaikka hänestä kerrotaan kirjan hahmoista eniten.

Pidän ajatuksesta, että jonkun populaariromaanin avulla niin perustavanlaatuinen teos kuin Jumalainen näytelmä tulee tutuksi suuremmalle yleisölle. Infernon hyviin puoliin luettakoon myös, että se tarjoaa katsauksen taidehistoriaan ja tietysti Danteen, ja on tässä mielessä yleissivistävä. Se avaa symbolisia merkityksiä ja laajentaa symbolien ymmärrystä. Ohimennen Infernossa kerrotaan myös mm. pyhän Lucian tarina, jonka mukaan tämä repi silmät päästään, jotta ei olisi niiden kauneudella viekoitellut miehiä. Aikamoinen teko neitokaiselta, jonka itse ainakin olen tuntenut lähinnä ruotsalaisen perinteen mukaisena valontuojana.

Infernon arvoitukset eivät ole sellaisia, että niitä voisi lukijana ratkaista ilman laajaa taidehistorian/symboliikan tuntemista. Suuri osa tekstistä on joko merkityksiä pohtivaa dialogia, takaa-ajoa tai Langdonin kulttuurintuntemuksen esittelyä. Pitkät selostukset tapahtumapaikoista alkavat kirjan edetessä tuntua pitkäveteisiltä. Lyhyet kappaleet töksähtelevät, ja vaikka kirjan teemat ovat mielenkiintoisia, oli teosta työlästä kahlata läpi. Luulen, että tässä on paljolti kyse lukijasta. Inferno ei ole minun tyyppiseni kirja.

Kenelle? Toiminnasta ja jännityksestä pitäville sekä taidehistoriasta ja symboliikasta kiinnostuneille.

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Toisinaan jokin kirja on niin mukaansatempaava ja jännittävä, että sitä jännitystä haluaisi vain pitkittää. Danielle Trussonin Enkeliopin (Angelology 2010, suom. 2011) kanssa minulle kävi näin. Luin hitaasti. Annostelin kerta-annoksiani kuin sääntelyn aikana ikään. Kirjan käsistä laskeminen oli piinallista. Silti tuntuu, että ahmaisin sen.

Heidän ei olisi pitänyt hämmästyä löytäessään enkelin niin hyvin säilyneenä. Enkelin sormien kynnet, jotka hohtivat kuin helmisimpukan sisäpinta; sileä, navaton vatsa; luonnottoman läpikuultava iho - kaikki vastasi heidän odotuksiaan, jopa siipien asento oli oikea. Ja silti se oli liian ihana, liian elävän näköinen olennoksi, johon he olivat tutustuneet vain ummehtuneissa kirjoissa renessanssimaalausten painokuvien avulla. Sen näkeminen oli ollut heidän tähtäimessään koko heidän ammatillisen ikänsä ajan.

Doctor Whota seuranneena enkelit ovat lähtökohtaisesti mielestäni pelottavia. Trussonin kuvaamina ne ovat hämmästyttävän kauniita ja karmaisevia. Trussoni on onnistunut vangitsemaan Enkeliopin enkeleihin enkelien taivaallisen olemuksen ylevyyden, sen lumon ja sen kauhun. Ne ovat vaikuttavia ja hypnoottisia.

Enkelioppi pyyhkäisi minut mennessään. Teos alkaa hitaasti kuvauksella Yhdysvallloissa sijaitsevasta Pyhän Rosan luostarista ja nuoren sisar Evangelinen päivittäisistä toimista. Sitä ennen lukijalle on kuitenkin annettu jo varsinainen  namipala – fragmentti kohtauksesta, jossa retkikunta löytää kuolleen enkelin ruumiin. Evangelinen jokapäiväinen rytmi häiriintyy, kun jokin luostariin tulleessa kirjeessä jää vaivaamaan häntä. Verlaine-niminen tutkija pyytää pääsyä luostarin arkistoon etsiäkseen  edesmenneen äiti Innocentan ja Abigail Rockefellerin välisiä kirjeitä vuodelta 1944. Vuosiluku pistää Evangelinen silmään. Se on sama, jona koko luostari paloi. Kun nuori ja komea taiteentutkija Verlaine sitten vielä putkahtaa paikan päälle ja näyttää Evangelinelle Innocentan kummallista  kirjettä ja luostarin vanhoja pohjapiirrustuksia, alkavat Evangelinen päivät Pyhän Rosan luostarissa olla luetut.

Evangeline tempaistaan mukaan enkelitutkijoiden salaisuuksien matkaan. Enkeliopilla tarkoitetaan enkelien ja heidän jälkeläistensä systemaattista tutkimista. Sen perinteet juontavat juurensa historian hamaan. Tutkimustyö on vaarallista, sillä enkelit ovat todellisia. Evangelille selviää miten läheisesti hänen oma historiansa liittyy enkelitutkijoiden työhön. Evangelinen edesmenneet vanhemmat ovat olleet enkelitutkijoita kuten myös hänen isoäitinsä Gabrielle.

Trussoni kehittelee enkelimytologiaa upeasti. Nuo raamatulliset olennot heräävät Enkeliopin sivuilla henkiin. Maata kansoittaa langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, suuresta synnistä syntyneet nefilit. Antiikin taruissa jumalien ja ihmisten jälkeläiset olivat sankareita. Enkelioppi opettaa, että he olivat oikeastaan nefilejä. Vallanhimoiset ja julmat nefilit arvostavat puhdasverisyyttä enemmän kuin mitään. Puhdasverisyyden mittana ovat heidän siipensä, niiden uljas kauneus ja koko. Mitä useammat siivet, sitä puhtaammat enkeliominaisuudet.

Mikä pahinta, nefilejä on kaikkialla ja niillä on yliluonnollisia voimia. Nefilit on kuitenkin helppo tunnistaa, kun tietää mihin kiinnittää huomiota. Nefileillä on kirkkaat siniset silmät, he ovat vaaleita, heidän ihonsa on läpikuultava ja he ovat ihmisiä kookkaampia. Siipensä he pitävät usein supussa, suojassa ihmisten katseilta. Nefilien eliitti, Grigorien ylväs suku, on pesiytynyt New Yorkiin, jonne se tuntuu sopivan kuin hansikas käteen. Missä muualla ylettömiä rikkauksia ja valtaa olisikaan? 

Enkeliopissa liikutaan useassa aikatasossa, menneessä ja nykyisyydessä. Kerronta hyödyntää henkilöhahmojen muistoja, kirjeitä, vanhoja käsikirjoituksia ja matkakertomuksia. Teoksessa on vanhanajan tuntua, jopa entisaikojen glamouria kuten Gabriellen punaisessa Chanelin mekossa ja nefilien ylenpalttisissa juhlissa. Henkilöhahmot ihastuttavat ja kiehtovat. Evangeline, hänen isoäitinsä Gabrielle, tämän Pariisin enkeliopiston aikainen ystävä sisar Celestine, Verlaine. Kaikki ovat mielenkiintoisia, ja lukijana haluaisin kuulla heistä aina vain lisää. Tarinaa kerrotaan vaihtaen välillä toisen henkilöhahmon näkökulmaan, mikä tuo romaaniin elokuvamaisen rytmin ja pitää jännitystä yllä. Tarina etenee kuin kohtaus kohtaukselta.

”Käsitätkö”, tohtori Raphael jatkoi, ”ettei tämä ole vain taistelua muutaman vastarintasoturin ja miehitysarmeijan välillä. Tämä on ollut näännytyssotaa. Tämä on ollut yhtä keskeytymätöntä taistelua alusta asti. Tuomas Akvinolainen uskoi, että mustat enkelit lankesivat kaksikymmentä sekuntia luomisen jälkeen – niiden pahuus rikkoi universumin täydellisyyden melkein heti, repäisten kauhistuttavan kuilun hyvän ja pahan väliin. Kahdenkymmenen sekunnin ajan maailmankaikkeus oli puhdas, täydellinen, rikkumaton. Kuvittele, millaista oli olla olemassa noiden kahdenkymmenen sekunnin ajan – elää ilman kuolemanpelkoa, ilman kipua, ilman sitä epäilystä, jonka kanssa joudumme elämään. Kuvittele.”

Enkelioppi muistuttaa aarteenmetsästykseksi huipentuvassa juonessaan Dan Brownia, mutta on hienostuneempi. Se on välillä yllättävä, jopa hätkähdyttävä. Enkelioppi on älykästä luettavaa, jonka salaisuuksien vyyhti selviää vihje vihjeeltä. Silti läheskään kaikkea ei selitetä. Teos ikään kuin hengittää; sen ympärille jää tyhjää tilaa. Mieleni askartelee sen parissa niinä päivinä, joina luen Enkelioppia. Sen mysteerit eivät jätä minua rauhaan. Teos on paksu, mutta siinä ei ole mitään liikaa. Alun hidas kuvailu ja rauhallisuus toimivat oikeutettuna vastakohtana sille yliluonnollisten olentojen ja vauhdin maailmalle, jolta Pyhän Rosan muurit eivät voi enää Evangelinea suojella.

Enkeliopissa olisi aineksia vaikka mihin. Voin kuvitella, miten toisen maailmansodan aikaisista Pariisin tapahtumista saisi oman kirjansa, samoin Evangelinen äidistä ja tämän tutkimustyöstä. Onneksi yksi jatko-osa on kirjoitettu.

Enkelioppi päättyy cliffhangeriin. Saatuani Enkeliopin luettua suuntaan saman tien kirjastoon hakemaan sen jatko-osan, Enkelikaupungin. Sydämeni läpättää teoksen jäljiltä vieläkin.

Kenelle? Mytologiasta, enkeleistä ja taidehistoriasta kiinnostuneille sekä urbaanista fantasiasta ja älykkäästä luettavasta nauttiville.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa (2013) päätyi luettavakseni suosituksella "jännittävä" ja "lovecraftmainen". Teos pureutuu uskontoon ja siihen, mitä uskonto tekee ihmiselle. Kirja oli jäädä minulta kesken, sillä yön pikkutunneilla osa sen sisällöstä oli liikaa. Googlasin blogikirjoituksia. Onko kukaan maininnut, että Sielut kulkevat sateessa olisi pelottava? Ei oikeastaan. Jännityksestä on saatettu puhua, mutta en törmännyt juttuja silmäillessäni ainoaankaan, jossa sitä olisi sanottu suorastaan pelottavaksi.

Seuraavana iltana jatkoin lukemista, sillä juoni kutkutti kuitenkin mieltäni. Alun kauhuelementtien jälkeen kirjan pelottavuustaso (tai ehkä ennemmin karmivuus) laski. Silti pohjatunteena kirjan lukemisen jälkeenkin on jokin epämäärinen epämukava fiilis. Ehkä uskontojutut uppoavat minuun erityisen hyvin. Teoksesta on vaikea sanoa paljoa paljastamatta sen juonta. Sanon kuitenkin, että luettuani Sielut kulkevat sateessa ei ole tehnyt mieli rukoilla. 

Pohdin kirjan alussa myös sitä, jaksaisiko se kiinnostaa minua. Olen alle kolmikymppinen, enkä kokenut voivani samaistua keski-ikäiseen naiseen päähenkilönä. Ei tarvinnut. Kirjassa riitti kyllä kiinnostavaa ainesta, ja se on kirjoitettu mukaansatempaavasti. 

Olisi pitänyt kiertää kaukaa puutarhan pimeimmät kolkat. Tai palata juoksujalkaa juhliin ja soittaa sieltä poliisi ja taksi. Judit kuitenkin jäi tuijottamaan sateeseen. Asiaa tarkemmin ajattelematta hän kaivoi puhelimen esille, avasi mysteeriviestin ja soitti sen lähettäjälle. Pimeässä alkoi soida Nokian klassinen soittoääni. Se kuului puiden ja pensaiden keskeltä. Kännykän valo syttyi, heilahti ja katosi. Puhelin hiljeni.

Sielut kulkevat sateessa kertoo Juditista, joka ottaa avioeron ja muuttaa Helsinkiin työskennelläkseen lapsuudenystävänsä Martan johtamassa F-Remediumin Helsingin toimipisteessä lähihoitajana. Firma maksaa tuntuvasti parempaa palkkaa "jopa Norjaan verrattuna", sisäilmaongelmia ei ole ja Juditin toimikuvaan ei kuulu turha hoppuilu. Asiakkaille on annettava aikaa ja heidän kanssaan on juotava kahvia ja keskusteltava. Ainoa asia, mikä Juditia kiusaa, on se, että firma vaatii hoitajia hoitamaan myös asiakkaittensa sielua. Judit ei ole varma sieluista tai Jumalasta, johon hän on pienenä uskonut. Firma on kuitenkin syvän uskonnollinen, ja sen työntekijöiltä odotetaan sielun kultivointia. Tähän kuuluu firman salaperäinen Persinger-laite, jonka avulla voidaan aistia jumalallinen ja kohdata Jumala. Kaikkien kokemukset siitä eivät ole positiivisia. Judit  myös saa merkillisen varoituksen tekstiviestillä, jossa kehotetaan häntä lähtemään firmasta. 

Juditilla on rintansa alla köynnösmäinen arpi, joka hänellä on ollut siitä lähtien, kun hän nuorena putosi kalliolta. Arpea kuumottaa ja se saa hänet pahoinvoimaan jonkin koskiessa siihen. Judit pistää merkille, että myös hänen kuolemansairaalla 8-vuotiaalla kummipojallaan Maurilla, Martan pojalla, on omituinen, joskin haalea naarmu otsassa. Myös agnostikko Moreaulla, jota Judit lähetetään hoitamaan ja samalla vakoilemaan firman arkkivihollisena, on samantapainen arpi jalassaan. Arpien samankaltaisuus vaivaa Juditia ja johdattaa hänet salaisuuksien jäljille. Myös Moreaun talolla ja Juditin siellä vaellellessaan näkemällään kummallisella nuorella naisella on merkittävä roolinsa mysteerin selvittämisessä. 

Siinä oli Lukija. [...] Vaaleanharmaaseen mekkoon pukeutunut, hoikka, piirteiltään veistoksellinen ja samalla myös veistosmaisen kalvakka nainen istui laatikolla jalat tiukasti yhdessä, ja nojasi kyynärpäillä polviinsa. Hän piteli kirjaa käsissään [...] Sormet kääntelivät sivuja luonnottoman nopeasti. Katse pyyhki rivejä hahmottaen koko sivun muutamalla silmäyksellä. Keskittynyt ilme paljasti, ettei kyse ollut selailusta, vaan kirjan jokainen virke, lause ja sana tulivat luetuiksi. Lukijan koko olemus oli kirjan merkityksiä kohti ammuttu nuoli.

Lukija, jonka nimeksi paljastuu myöhemmin Nomi, ei huomaa Juditia. Hänelle olemassa ovat vain hänen lukemansa kirja ja sitä seuraava kirja. Nomin olemus on arvoituksellinen, lähes hypnoottinen. Hahmosta ei ole vaikeaa tehdä tiettyjä päätelmiä, kun ympäristönä on Moreaun salaperäisestä talo, jonka kokoelmiin kuuluu uskonnollisia tekstejä siteeraava lintu ja kuuluisan kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin kirjeitä. 

Juditilla on hoidettavanaan toinenkin tehtävä: pelastaa kuolevan kummipoikansa sielu. Pikkupojan sielun pelastaminen ei ole helppoa, sillä Mauri on todella kyyninen, eikä usko Jumalan olemassaoloon. Operaatio Mauri ja operaatio Morau kietoutuvat yhteen, osittain samaksi tehtäväksi: löytää todiste Jumalasta. 

Perinteisen kaikkitietävän kertojan kerronnan rinnalla romaanissa esiintyy "sivuhuomautuksia", joissa kertoja analysoi Juditin ja muiden hahmojen toimintaa, epäillen välillä purevasti heidän motiivejaan ja vilpittömyyttään. Loppua kohti Sielut kulkevat sateessa on yhtä kirjalijan mielikuvituksen ilotulitusta, ikään kuin kirjailijan olisi ollut suorastaan vaikeaa pitää mielikuvitustaan aisoissa. Alun karmivuus hälvenee, kun kirjaan sekoittuu tusinoittain intertekstuaalisia viitteitä ja mitä uskomattomampia tapahtumia. Etäisyys tekstiin kasvaa. Vahvan alun jälkeen loppu lässähtää ja menee niin sanotuksi överiksi.

Kenelle? Kotimaisesta kirjallisuudesta, mysteereistä ja Lovecraftista pitäville, intertekstuaalisuudesta nauttiville sekä uskonnosta kiinnostuneille.