Holly Black: Langennut kuningas

Mainos / Arvostelukappale saatu pyydettäessä Karistolta.

Syvä hengitys sisään. Syvä hengitys ulos. 

Rakastan tätä sarjaa. Paluu Elfhameen on suuri ilo. Cardan ❤️

Ilman väki -sarjan toinen osa, Langennut kuningas (The Wicked King 2019, suom. 2024) jatkaa ihanan kutkuttavana Juden tarinaa. Juden aika heikkona ihmisenä mielivaltaisten keijujen armoilla on tullut päätökseensä. Cardan valtaistuimella ja pakotettuna tottelemaan häntä, Jude on vihdoin vallassa. Ja vallantunne vasta kutkuttavaa ja tarttuvaa onkin. Jude on niin peittelemättömän vallanhimoinen ja niin ihana siinä. Hän on todellinen ikoni. Ainoa vain, ettei hänen uusi asemansa ole niin turvattu kuin hän toivoisi. Jos Cardan vain suostuisi pysymään hänen hallittavanaan... 

Nicasia on tällä kertaa täyttä draamaa. Jude ja Cardan huopaavat, ja politiinen valtapeli on suorastaan riemastuttavaa. Onko joku, joka ei juoni jotakin? Ja Cardan on... arvaamaton. Villi. Hämmentävä. En ole koskaan varma mitä hänellä on mielessään, mitkä hänen motiivinsa ovat. Hän on ehdottomasti yksi suosikkimiespäähahmojani. Voiko häneen luottaa vai ei? 

Langennut kuningas tarjoilee tulista vihaa, suuria, suuria tunteita. Ja aikamoisen hyökytyksen, aivan loppuun asti. Teos on herkullisen häijy, ja sen lopun cliffhanger suorastaan julma. En pysty tämän jälkeen odottamaan seuraavan osan käännöstä. On saatava tietää mitä kolmannessa osassa tapahtuu, heti. Olen raivoissani.

⁣*Arvio on julkaistu jälkikäteen. Olen lukenut kirjan viime syksynä ja julkaissut siitä silloin postauksen Instagramin puolella. Aikani on viime aikoina riittänyt vain Instagramiin, mutta ajattelin, että voisin yrittää aktivoitua täälläkin taas. 

Holly Black: Julma prinssi

Julma prinssi (Cruel Prince 2018, suom. 2024) aloittaa Ilman väki -trilogian. Teos on ollut lukulistallani jo ennen sen suomentamista, mutta mikä sen ihanampaa kuin päästä lukemaan se suomeksi ja samoihin aikoihin muiden kanssa. Joskus englanninkielisiä kirjoja lukiessa saa kokea olevansa niiden kanssa vähän yksin. Missä muut fanit ovat? No, heitä on nyt kirjagram täynnä. (Kuten myös TikTok, jonka puolelle en kuitenkaan itse ole rantautunut.)

Juden vanhemmat tapetaan hänen ollessaan seitsemän. Murhatyön tehnyt keiju on tullut hakemaan vaimoaan takaisin. Kun vaimo ei suostu, mukaan Keijumaahan saavat lähteä tämän lapset. 

Asetelma on kiinnostava. Jude ja hänen kaksoissisarensa Taryn ovat ihmisiä, mutta isosisko Vivienne on oikeasti Madocin tytär ja siis keiju. Elo Keijumaassa on ihmisille vaarallista, mutta onhan heillä Madocin suojelus. Ja Madoc myös todella yrittää parhaansa tyttöjen vuoksi. Suurkuninkaan kenraalina Madocia arvostetaan, eivätkä hänen tytöilleen uskalleta ryppyillä aivan avoimesti.

Madoc vaatii – kenties syyllisyydestä tai häpeästä – että meitä kohdellaan kuin Keijumaan lapsia. Osallistumme samoille oppitunneille ja saamme kaiken minkä hekin. Suurhoviin on tuotu ennenkin vaihdokkaita, mutta ketään ei ole kasvatettu vallasväkenä.

Hän ei ymmärrä, kuinka meitä inhotaan sen vuoksi.

Hitaasta alusta huolimatta nautin tästä kovasti. Ylimielinen prinssi Cardan on suosikkihahmoni. Siitäkin huolimatta, että hän on kiusaajan roolissa, eikä Juden kokema kiusaaminen ole mitään kevyttä. Jännitettä on silti ilmassa.

Ja Cardan on vielä kaikkia muita kauniimpi – hänen mustat hiuksensa heijastavat värejä kuin variksen siipi ja poskipäät ovat niin terävät, että ne voivat leikata irti tytön sydämen. Vihaan häntä enemmän kuin ketään muuta. Vihaan häntä niin paljon, että kun katson häneen, pystyn hädin tuskin hengittämään.

Kukapa tällaisen prinssin edessä pystyisi hengittämään? Oli syynä sitten viha tai jokin muu.

Juden tavallinen elämä keijujen parissa tuntuu melkein vaarallisemmalta kuin vakoilutyö, johon Jude värvätään. Keijut voivat lumota tekemään mitä vain, eivätkä he ole hyväntahtoisinta porukkaa. He ovat lähellä brittien saarten kansanperinteen keijuja, joista on hauskaa pilailla kuolevaisten kustannuksella ja tehdä heille mitä lystäävät. Kuolevaiset ovat nokkimisjärjestyksessä heidän alapuolellaan. 

Olen todistanut kamalampia asioita kuin siipien repimiä tai loukkauksia. Keijut eivät voi valehdella, joten he käyttävät aseinaan petosta ja julmuutta. Vääristeltyjä sanoja, puoliksi lausuttuja totuuksia, piloja, arvoituksia ja skandaaleja. He kostavat toisilleen ikivanhoja, melkein unohtuneita loukkauksia. Myrskyt eivät ole yhtä häilyviä tai meret yhtä oikukkaita.

Judelle selviää, että on ihmisenä olosta myös hyötyä. Heitä on palvelijan töissä hyvinkin arveluttavissa olosuhteissa, mutta tarvitaan heitä muuhunkin. Keijut eivät mm. pysty valehtelemaan, eikä heidän hedelmällisyysasteestaan voi millään muodoin puhua korkeana. Ilman ihmisiä he kuolisivat sukupuuttoon. Ihmisten maailman ja Keijumaan välinen jännite nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi Keijumaan tulevaisuuden kannalta. Ei ole yhdentekevää, kuka hallitsee ja miten. Vaikka keijut joutuvat tekemään ihmisten kanssa sopimuksia hyötyäkseen heistä, aina niin ei ole ollut. 

On virkistävää miten avoimen vallanhaluinen ja kunnianhimoinen päähenkilö Jude on. Nämä ovat harvoin naiselle sallittuja ominaisuuksia. Juden kunnianhimo ei myöskään ole sidottuna hyvän avioliiton etsimiseen, vaan hänen omiin meriitteihinsä. Ja vaikka häntä kiinnostaa miekkailu enemmän kuin vallasväen tavoille oppiminen, hänestä ei ole tehty täyttä poikatyttöä. Jude näyttää, miten hienoihin kruunajaisjuhliin on täysin ok pukeutua upeaan mekkoon ja vyöttää miekka vyötäisille. 

Jotkut ovat moittineet teoksen kolmiodraamaa, mutta tykkään siitäkin. Tykkään tosin kolmiodraamasta aika usein, kunhan se on mielekäs ja tarjoaa jotakin kiinnostavaa tarinallisesti. Tässä siinä on omat mausteensa. Hahmojen välit ovat muutenkin tässä jännittäviä, eivätkä kovinkaan yksioikoisia. Rakkaus on monimutkaista. Eikä edes vain se romanttinen rakkaus. Myös Madoc on Judelle rakas, ja heidän välisensä isätytärkohtaukset ovat yksiä suosikkejani. Jude ei silti pysty unohtamaan vanhempiensa murhaa ja sitä, että Madoc on hirviö. 

Ihan niin mustavalkoisia asiat eivät siis ole. Hahmoissa on ihania, herkullisia harmaan sävyjä, ja Cardan on kirjoitettu mielestäni erityisen hyvin. Olkoonkin, että niistä terävistä poskipäistä voisi olla hivenen vähemmän mainintoja. Cardanin hurmaavuus on mielestäni vähän muualla kuin kasvojen luustossa, anteeksi nyt vain.

Juden omien vaikeuksien lisäksi kuvioon kuuluu uuden Suurkuninkaan kruunaus sekä keijuhovin juonittelu ja taistelu vallasta. Keijumaan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, ja Juden on tehtävä vaikeita valintoja.

2024 on tähän mennessä ollut mieletön lukuvuosi. Ja nyt ollaan vasta maaliskuussa. Jos sitä nyt sitten jaksaisi odotella elokuuhun seuraavaa suomennosta. Ihanaa, että fantasiaa suomennetaan. Toivon, että näitä kasainvälisesti menestyksekkäitä sarjoja suomennetaan enemmänkin.

Kim Liggett: Armonvuosi

Kim Liggettin Armonvuosi (The Grace Year 2019, suom. 2020) on lukupiirimme suurin vedenjakaja  tähän asti.

Minusta Armonvuosi on järisyttävän upea. Sen alku on suorastaan vangitseva. En malta keskeyttää lukemista. Tarina pitää tiiviisti otteessaan, eikä tunnu päästävän irti vielä kirjan loputtuakaan. Siitä on aikaa, kun olen lukenut jotakin näin hienoa. Olen innoissani myös siitä, että olen kerrankin onnistunut valitsemaan lukupiirikirjaksemme teoksen, josta itse pidän. Suuri osa valinnoistani ovat olleet aika huteja. Tästä aiempana poikkeuksena on ollut vain Rebekka.

Ehkä se alkaa juuri näin – sisälläni vaaniva taikavoima alkaa ottaa minusta vallan.
      Ja vaikka kukka olisi ollut todellinen, olisiko asialla ollut merkitystä?
      Kysehän oli lopulta vain kukasta.
      Ja minä olen vain yksi ainut tyttö.

Tierney Jamesin armonvuosi lähenee. Armonvuosi on asia, jonka jokainen nainen käy läpi, mutta josta ei ole lupa puhua. Silti jotkut tietävät huhuja ja ovat kuulleet kuiskailuja. Naiset lähetetään armonvuoteensa yksin. Heidän on selvittävä vuodesta omin avuinensa leirissä ja päästävä eroon taikavoimistaan, joita heille uskotaan tuossa iässä kehittyvän. Vasta sen jälkeen heidät on turvallista päästää takaisin yhteiskuntaan. 

Ennen armonvuotta on kuitenkin hunnutus. Vapaat miehet valitsevat armonvuoteen lähtevistä tytöistä itselleen vaimon. Hunnun saaminen on etuoikeus, sillä vaimon osa on varattu vain tietylle osalle tytöistä. Tierneylle vaimon osa merkitsee samaa kuin kuolema. Hän inhoaa vallitsevaa järjestelmää ja haluaa mieluummin olla vapaa. 

Kun käännyn katsomaan takanamme sulkeutuvaa porttia ja sisaria, tyttäriä, äitejä ja isoäitejä, jotka ovat kokoontuneet katsomaan siipirikkojaan, oivallan erään asian. Ehkä me olemme syy siihen, miksi armonvuodesta ei puhuta. Kuinka miehet kykenisivät elämään keskellämme, makaamaan kanssamme, luottamaan lapsensa huostaamme, jos he tietäisivät, millaisia hirmutekoja teemme toisillemme… kun olemme keskenämme… erämaassa… pimeydessä?

Lukupiiritapaamisemme on poikkeuksellisesti koronaturvallisesti etänä. Tapaamista on siirretty jo kerran. Sekä minulla että Nealla on vierähtänyt jo kuukausi siitä, kun olemme Armonvuoden lukeneet. Ellalle on todellinen yllätys, että Armonvuosi kolahti minuun niin täysin. Ella ei ole jaksanut Armonvuotta lukea ja kuuntelee epäuskoisena hehkutustani. Hänestä teos on vaikuttanut ennalta-arvattavalta ja tylsältä. Kirjassa on hänestä liikaa sitä, miten muut kuin Tierney ovat tyhmiä. Tämä on ollut hänelle ylitsepääsemätön este teoksen muiden asenteiden lisäksi. Lukeminen tyssäsi tyttöjen saavuttua leiriin. (Tässä mainittakoon, että Ella on myös ollut todella kiireinen, eikä lukeminen ole ollut se ykkösjuttu. Keskustelun edetessä Ellassa herää ajatus siitä, pitäisiköhän Armonvuosi sittenkin lukea vielä loppuun.)

Neasta teos ei ole ikimuistettava. Häntä häiritsee, miten Armonvuotta on mainostettu feministisenä kirjana. Lopputulos on hänestä pikemmin naisvihamielinen ja teos ongelmallinen. Tarinaa hän pitää kivana, mutta vanhentuneita ja kyseenalaisia stereotypioita toistavana. Hän toivoisi, ettei niitä enää käytettäisi. Neasta on ikävää, miten Armonvuosi toistaa mm. naiset naisia vastaan -teemaa. Teos toistaa myös konventiota, jossa Nean sanoin "kaikki muut naiset ovat ikäviä ja päähenkilö pitää poikien jutuista ja on siksi cool". Tämän Nea näkee perinteisenä tapana halventaa naisia, kun ns. naisten jutuista pitävät maalataan epämielenkiintoisiksi ja uncooleiksi. Vastaavien stereotypien toistuminen vaivaa Neaa, eikä hän näe teosta millään tasolla feministisenä.

Itse en tällaisia stereotypioita lukiessani edes pohtinut. Nautin vain täysin siemauksin tarinasta ja Liggettin käyttämästä kielestä ja kerrontatavasta, kaikesta. Annoin kerronnan vain viedä. Nealle tarinaan keskittyminen tuotti vaikeuksia, sillä hänen ajatuksensa pyörivät ideologioiden ja stereotypioiden ympärillä. ”Ei tämä ole feminististä nähnytkään”, Nea tokaisee. Neasta eettistä ongelmaa vain uudelleennäytetään. Lopputuloksena kirja ennemmin vain vahvistaa naisten väheksyntää ja antaa lisää syitä siihen. Häntä häiritsee myös, miten teos esittää annettuna, etteivät naiset voi tulla toimeen keskenään ja miten päähenkilö on nyt tästä sitten poikkeus ja erikoisyksilö.

Olen hyvin toisella näkökannalla. Tierney on minusta todella epäkypsä ja ennakkoluuloisesti kaikkiin suhtautuva hahmo, eikä niinkään ihailtava poikkeusyksilö. Huomaan jo aikaisessa vaiheessa, että tässä on nyt kyse nimenomaan ennakkoluuloista ja alan ennakoimaan näiden ennakkoluulojen vääräksi todistamista. Minusta osa teoksen ideaa juuri on, että Tierney ylimielisenä ja ennakkoluuloisena minäkertojana esittää muut tytöt tyhminä. Sellaisina hän heidät näkee. Kaikki, mitä lukijoina saamme Armonvuoden naisista tietää, välittyy Tierneyn kerronnan kautta, ja tämä on hyvä muistaa. Armonvuodessa ei ole kaikkitietävää kertojaa, vain Tierneyn subjektiivinen kokemus. Tarinan edetessä Tierneylle kyllä selviää, millaisessa maailmassa hän todella elää. 

Tierney joutuu kohtaamaan omat ennakkoluulonsa, mutta on totta, että hänen ongelmallisena nähdyn suhtautumisensa olen parempi kuin muut -puolta käsitellä lopuksi kovinkaan paljoa. Hänen nuiva suhtautumisensa muihin naisiin on perusteltu yhteiskunnassa, jossa hän elää. Siellä naiset on jatkuvasti asetettu toisiaan vastaan ja laitettu kilpailemaan etuuksista – armonvuonna jopa eloonjäämisestä. Tällainen ilmapiiri ei ruoki naisten välistä ystävyyttä tai luottamusta. Ja juuri tämä vastaavanlaisen yhteiskunnan tarkoitus onkin. Kun naiset ajetaan toisiaan vastaan, eivät he yhdistä voimiaan vallitsevaa patriarkaalista järjestelmää vastaan.

Olen eri mieltä myös teoksen feministisyydestä. Teos ei ole feministinen sillä tyypillisimmällä 2020-luvun ajattelutavalla, jota molemmat muut lukupiiriläiseni olisivat kovasti teokseen kaivanneet. Ellasta tällainen ”80-luvun feminismi” ei ole edes feminismiä. Minä näen puolestani feminismin todella moninaisena ideologiana, joka näyttäytyy eri konteksteissa erilaisena ja eri asteisena. Minusta ei ole olemassa yhtä ”oikeaa feminismiä”, minkä vuoksi koen tällaisen ajattelutavan vieraana. Itse näen Armonvuodessa kyllä feministisiä aspekteja. Koen, että Armonvuodessa on kyse naisia vapauttavasta narratiivista hyvin vanhoillisissa dystopiapuitteissa. Mitään radikaalia feminismiä teoksesta ei löydy, mutta jotenkin tykkäänkin juuri siitä. Kyse on alusta. Muutoksesta, joka alkaa hiljaa. 

Nea näkee yhtenä teoksen ongelmakohdista sen, miten miehet pelastavat Tierneyn eri tilanteissa. Nea tuo esiin, miten Ryker esittää Tierneyn sisukkuuden syynä pelastaa tämän jäällä. Tähän sisältyy ajatus siitä, etteivät muut naiset ole pelastamisen arvoisia, kun eivät ole sisukkaita. Rykerillä on kuitenkin myös muita syitä auttaa Tierneyta. Tämän sisukkuus ei suinkaan ole pääsyy Rykerin teoille, vaan minusta pikemminkin jotakin, joka teki Rykeriin kyllä vaikutuksen. Armonvuodessa tehdään hyvin selväksi, miten saalistajat näkevät taikavoimia uhkuvat tytöt vaarallisina ja kuoleman ansaitsevina. Kun tytöt lähtökohtaisesti ovat heidän silmissään vaaraksi, tuntuu hassulta, että jonkun tytön sisukkuus olisi saalistajalle se todellinen motiivi auttaa tätä. 

Tierneyn selviytymistä ei myöskään ole jätetty vain miesten käsiin. Tierney tekee oman osansa ja saa arvokasta apua myös naispuolisilta henkilöiltä. Mielestäni avun saaminen miespuolisilta hahmoilta ei ole Armonvuodessa ongelmallista. Tierneyta ei kuitenkaan esitetä perinteisenä avuttomana neitona hädässä, vaan aktiivisena ja omatoimisena, kykenevänä naishahmona. Mielestäni feministisen otteen saavuttamiseen ei tarvita sitä, että naiset rämpisivät välttämättä täysin omine avuineen kaikista tilanteista.

Teoksia analysoitaessa oma vaikeutensa on, kun ei voi kerta kaikkiaan tietää, mitä kirjailija on itse teoksellaan ja sen eri aspekteilla tarkoittanut. Kirjoista on mahdollista tehdä tulkintoja, joita kirjailija ei ole lainkaan ajatellut. Mikä on oikeastaan aika upeaa. Mahdollisia tulkintoja on vähintään yhtä paljon kuin eri lukijoitakin, mikä näkyy lukupiiriläistemme hyvin erilaisissa näkemyksissä.

Armonvuoden upeinta antia on, ettei sen maailma jää mustavalkoiseksi. Teos opettaa, että asioilla on aina toinen puolensa. Armonvuoden tytöille saalistajat ovat epäinhimillisiä petoja, saalistajille taas armonvuoden tytöt vaarallisia petoja. Romaani on täynnä harmaan sävyjä. Sanomana myös on, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää ja että kuten sanonta kuuluu, luulo ei ole tiedon väärti. On todella helppoa ajatella asioita vain yhdestä näkökulmasta. Toisen saappaisiin astuminen vaatii sitä enemmän mitä kauempana toisen tilanne on omasta tilanteesta tai omista kokemuksista. Minulle tämä oli tarpeellinen muistutus siitä, miten päinvastaisina asiat voi toiselle näyttäytyä.

Kirjan young adult -luokittelusta haluan sanoa vielä sen verran, että minusta teos on ennen kaikkea dystopia. Kirjan alkua lukeneelle Ellalle YA näyttäytyy teoksen määrittelevimpänä genrenä. Myös Nea löytää teoksesta vahvoja YA-kirjallisuudelle tyypillisiä piirteitä. YA-kirjoissa on usein kyse nuoren päähenkilön itsensä löytämisestä ja kasvusta. Tämä pätee myös Armonvuoteen. Suhtautuisin teoksen puskemiseen YA-genreen ja sen sinne unohtamiseen pelkkänä young adultina kuitenkin varauksellisesti. Teoksen päähenkilö on toki nuori, mutta hyvin erilaisista olosuhteista kuin nykymaailmamme teinit. Armonvuodella on paljon annettavaa myös vanhemmille lukijoille, eikä sen sanomassa ole kyse nuoren kasvutarinasta, vaan tätä suuremmista teemoista.

Armonvuodessa on kaikki kohdallaan. Henkilöhahmot, kerronta, juoni, maailma. Tunnelma on ihan mieletön. Tykkään valtavasti myös siitä, miten eri kukkien merkitykset ja niiden sanoma on punottu mukaan tarinaan. Vahva suositus tälle teokselle minulta!