Vehka Kurjenmiekka: Jouka Lumisalon Ihastumisoppi

⊹₊┈ Virallisen arvioinnin tulokset ┈₊⊹⁣
⁣
Hei Vehka, ⁣
⁣
Liitteenä arviointini tulokset. ⁣
⁣
P. S. Anteeksi, mutta miten tässä on tarkoitus odottaa seuraavaa osaa? Mikä veto jakaa tää kahteen osaan! ⁣
⁣
P.P.S. Ihailen suuresti kirjoitustaitoasi ja mielikuvitustasi ❤️⁣
⁣
Parhain terveisin, ⁣
⁣
Anna⁣
mieskuumuuden ja romantiikan asiantuntija⁣
⁣
[Arvion formaatti mukailee teoksessa esiintyvää arviointia. Huomautan myös, että kirjailija on ystäväni, eikä arviotani täten voi pitää täysin puolueettomana.] ⁣
⁣

 

Arviointiseulonnan tulokset, Jouka Lumisalon ihastumisoppi

Jouka Lumisalo

Kiitämme: 

Mitä hienointa, väristyksiä aikaansaavaa ääntä (!!) ja sen kuvausta. Kuivaa huumoria ja ajoittaista purevuutta, huomaavaisuutta ja lumovoimaa. Turvallisuutta, joka on kuin lämmin huopa, kaakao ja lohtuelokuva, uuden aamun säteet, illan pehmeä hämärä. Kykyä pyytää odottamaan ja ymmärtää tarvetta asioiden prosessointiin. Kuumuutta.

Moitimme: 

Edessä olevaa jatkon odotusta ja purkitetun Jouka Lumisalon puuttumista. Nääntyviä perhosia. 

Leinikki Tuulos

Kiitämme: 

Upeaa kypsymistä, pelkojen kohtaamista ja herkkyyttä. Epätäydellisyyttä. Ihailtavaa rohkeutta. 

Moitimme:

Star Warsin arvostuksen puutetta. Mustan iltapuvun valintaa. 


Juoni

Kiitämme: 

Tarinan kipeitä osia ja niiden hienovaraista käsittelyä. Koskettavuutta ja pintaan nousevia tunteita, jotka puristavat rintaa senkin jälkeen, kun on laskenut kirjan käsistään. Vuodatettuja kyyneliä, perhosille tarjoiltua hattaraa, hitaasti syttyvää liekkiä. Odotusta. Maagista kesäkisaa. Romantiikkaa, joka ei ole vain himoa ja fyysistä vetovoimaa.

Moitimme: 

Sivujen vähäisyyttä ja nälkää, joka kasvaa syödessä.


Taikuus

Kiitämme: 

Lumoavaa musiikkitaikuutta ja kiehtovaa taikuusjärjestelmää. Siitä ammennettua draamaa. Kaunista taikuuden kuvailua, välähdyksiä ja muistumia Joukan puutarhasta. Taikuuden yhteenkietoutumista, kirjottamista toista kohti.

Moitimme: 

Paluuta harmaaseen maailmaan, jossa tällaista taikuutta ei ole. Topeliaa, jonne Valopuistoa ei ole (vielä) rakennettu.

Tyyli

Kiitämme: 

Luontometaforia, herkkää taikuuden kuvausta, sopivaa rytmitystä ja kontrastia niin puhekielen ja kirjakielen kuin pienten ja isojen alkukirjainten välillä. Tunnistettan vehkamaisia ilmaisuja. 


Kokonaisarvosana:

Rip Anna. 

Terhi Tarkiainen: Peto irti

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua (2018) on saanut jatkoa! Peto irti (2023) jatkaa parisen kuukautta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Kansikuva on aivan toista maata kuin silloinen vuoden 2018 Pure mua -kansi violettitaustaisine vihreine omenoineen. Tässä on draamaa! 

Kullervo on kuollut. Tuo kuolematon, jonka peijaisiin Kalevalaan saapuu niin vampyyreja kuin paikallisia hukkapoikiakin. Sekä eräs tuttu vampyyrikaksikko kuskinaan Anna-rukka, jolle luvattu piipahdus Helsingin sivistyksen parissa saa jäädä väliin. Seuraa uudelleentulkintaa Kalevalan tutuista hahmoista tuoreella otteella. Tämän Tarkiainen hallitsee hyvin. ⁣

Roadtrippaaminen kahden vampyyrin kanssa ei ole ollut ihan sitä mitä Anna on kuvitellut. Kolmikon välit vasta hakevat muotoaan, ja teos tuntuu väliosalta.⁣ Annan ulkopuolisuuden tunteet miesvampyyriparin kuskina ja ärtymys varsinkin Kalmaa kohtaan värittävät etenkin romaanin alkupuolta. Ärtymys vaikuttaisi olevan molemminpuolinen, mutta ei Kalman käytös ristiriidatontakaan ole. Vaikka Kalma ärsyttääkin, niin Vlad on se, jonka huomiota Anna aivan erityisesti haluaisi osakseen. Sitä vain ei kuulu eikä näy.

Niin kiukkuinen kuin olikin, Annaa myös suretti. Tässäkö oli kaikki, mistä Vlad välitti: miten hän voisi käydä kauppaa itsellään ja päästä Annasta nopeimmin eroon? Ei sanaakaan siihen suuntaan, että kyllä, minä haluaisin vielä jatkaa matkaa kanssasi, ja toivottavasti palaat pian takaisin, koska minulle tulee ikävä sinua. No ehkä Vlad ei äityisi sanomaan sitä aivan noin. Silti jonkinlainen tunnustus heidän välilleen kasvaneesta siteestä olisi Annan mielestä ollut suotava, vaikka vain kaipaava katse tai mutristettu huuli. Helvetti soikoon, Anna olisi tyytynyt yhteen kohotettuun kulmakarvaan!

Lukiessani mietin elävästi Terhi Tarkiaisen pitämää luentoa kevään 2023 kauhuconissa ja sitä, miten Kalma on saanut vaikutteita Buffy the Vampire Slayerin Spikesta. Jos koskaan saatte tilaisuuden käydä kuuntelemassa Tarkiaista, niin se kannattaa. Häntä on hauska kuunnella ja hänen historioitsijataustansa tulee hänen esityksissään mukavasti esiin. Ylipäätään kirjallisuudesta tuppaa saamaan hieman enemmän irti, kun pääsee kuulemaan itse kirjailijoita.

Teoksessa on mielenkiintoista pohdintaa kuolemattomuudesta ja sen vaikutuksesta itse kuolemattomaan. Pidän tästä. Monesti vampyyrit on esitetty hahmoina, jotka elävät vuosisatoja juoden verta ja tappaen, tehden mielensä mukaan, mutta joihin ajan hammas ei pure. Tämä tuntuu hirveän yksinkertaistetulta. On mielestäni uskottavampaa, että ajankululla on kuolemattomaan jonkinlainen vaikutus. Tässä romaanissa aihetta käsitellään niin Kullervon kautta kuin Vladinkin. Vladin kokemus ja jo eletty pidempi elämä vertautuu myös Kalmaan, johon aika ei ole vielä samalla tavalla ehtinyt vaikuttaa. 

Luen tämän taas yhdessä hujauksessa. Motiivi on kuitenkin nyt eri kuin ennen. Terhi Tarkiainen on suosikkikirjailijoitani, mutta tällä kertaa petyn. Joskus on kohtalokasta olla suurten odotusten kohteena, ja tällä kertaa omat odotukseni eivät aivan täyty. Tarinan vetävimpiä hahmoja (Vlad, Kalma) on aivan liian vähän! Sen sijaan uusia sivuhahmoja riittää, ja tarina lähtee hitaanpuoleisesti käyntiin. Silti on pakko saada tietää mitä käy, pääsevätkö starat lavalle. Ja onhan tässä mukana muutama hyvinkin palkitseva kohtaus sekä kunnon trollausta vampyyristereotypioilla. ⁣

Valtaosa vieraista oli pukeutunut melko tavallisesti, mikä kaiketi tarkoitti, että juuri he olivat porukasta yliluonnollisia tai näiden kumppaneita. Anna oli kauan sitten joutunut luopumaan goottiromanttisista kuvitelmista, että vampyyreilla olisi liehuvat viitat, röyhelöpaidat tai ylipäätään minkäänlaista kunnioitusta populaarikulttuurin perinteitä kohtaan. Vladin ja Kalman iho ei edes kimaltanut. […] Yksikään ei ollut viitsinyt edes juhlan kunniaksi kammata hiuksiaan geelillä pään pintaa pitkin saati sitten pukea ylleen jotain goottihenkistä. Vampyyrien olematon kiinnostus ylläpitää vuosikymmenten aikana lukkoon lyötyä julkisuuskuvaansa oli Annan mielestä häpeällistä.

Erityisesti Twilight-viittaus kimaltelevaan ihoon huvittaa. Mutta ei tässä kaikki. Teoksessa on myös kohtaus, jossa Vlad nuuhkaisee hihastaan Annan hajua ja pyyhkii sitä sitten randomiin seinäkoukun toppatakkiin. Hän käskee Annan pestä hiuksensa, minkä Anna ottaa merkkinä hiustensa likaisuudesta ja Vladin inhosta. Kohtauksesta tulee väistämättä mieleen Twilightin Edward ja surkuhupaisa Bellan haju, joka biologiantunnilla kantautuu hänen nenäänsä aiheuttaen väärinkäsityksen, jonka myötä Bella kuvittelee haisevansa Edwardin mielestä pahalta. Vladinkaan syyt tälle röyhkeälle kommentille eivät ole aivan sitä, miltä ensin vaikuttaa. 

Nyt kun pääsin oikein Twilight-vauhtiin, niin sanottakoon myös, että Annan hahmossa on myös vähän samaa ongelmaa kuin Bellassa. Anna ei ole itsessään kovinkaan kiinnostava. Veikkaan, ettei monikaan lue näitä kirjoja hänen vuokseen, ellei sitten hänen huumorinsa takia. Toki Anna on sanavalinnoiltaan ja asenteeltaan tyypillinen Tarkiaisen naissankaritar, mutta persoonaa häneltä muutoin puuttuu. Sarjaa kannattelevat hänen sijastaan mainiot vampyyrihahmot. Tästä syystä Tarkiaisen ratkaisu pitää vampyyrit etäällä paitsi Annasta, myös lukijasta, onkin ratkaisuna niin riskialtis. Se on silti ymmärrettävä päätös, ja tarinan osalta vampyyrikaksikon nihkeä käytös ja vetäytyneisyys saavat kyllä uskottavan selityksen. Lukijan on vain maltettava. Pieniä pilkahduksia Vladista lukija onneksi saa, sillä teoksessa on Annan minäkerronnan lisäksi lyhyitä katkelmia Vladin kuolemattomuuspohdintoja ja muita aatoksia. 

Jään odottelemaan, mihin vampyyrit Annoineen seuraavaksi suuntaavat. 

*Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Iiris Leimu: Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia

Talvista tammikuuta! Luin tämän itse asiassa silloin, kun jouluun oli enää tovi ja oli lunta maassa. Yhtä erinomainen hetki tähän hyvänmielenkirjaan tarttumiseen on nyt. Kunhan sää vain kunnolla pakastuisi ja tulisi sitä luntakin, niin voilà. Korvaapuusti ja lämmin juoma kruunaavat lukukokemuksen. Ja tietysti lukukaverina kissa (tai laama), jos sellainen kotoa löytyy. ⁣

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia (2023) on siitä aivan erityinen, että se on ystäväni (kirjailijanimeltään) Iiris Leimun esikoisromaani. Kirjoitusprosessia olen saanut seurata alusta lähtien, käsikirjoitus kun on saanut alkunsa yhteiseltä romaantikan kirjoituskurssilta. (Lämmin suositus sanataideohjaaja Anna Kaijan kursseille! Ne ovat mahtavia.) Niinpä tuttuja kohtauksia oli lukiessa hauska bongata, mutta tarina on saanut myös ympärilleen paljon. Kirjailijalta on aiemmin julkaistu toisella nimellä spefinovelleja ja raapaleita.  ⁣

Melinda on mainostoimiston kovimpia työntekijöitä, aikamoinen bilehile ja ehdoton kaupunki-ihminen. Parhaan ystävän varaama kylpyläloma vie kuitenkin läheiselle laamafarmille, jonka komea omistaja saa yllättäen Melindassa aikaan kuumia tuntemuksia. Vaihtoehtojakin on. Melinda ei vähään tyydy, ja mielestään hänellä on elämälleen selvä suunta. Kahden kilpakosijan asetelma tuo esiin Melindan oman sisäisen kamppailun siitä, mikä elämässä on todella tärkeää. ⁣

Pidin Melindalle annetusta taustasta. Italialaisjuuret ja nonna maalatuivat mieleen hyvin elävästi. Taustaa myös tuotiin lempeällä tavalla esiin, herkkänä kahta ihmistä yhdistävänä hetkenä.⁣

Hän henkäisi syvään ja avasi oven. Aaron seisoi käytävässä muhkea pipo päässään ja talvitakissa. Hänen harteillaan pipon päällä oli lunta, joka alkoi sulaa. Katsoessaan miestä silmiin Melinda tunsi matkivansa hiutaleita ja valuvansa pian lammikoksi Aaronin jalkojen juureen. Ruskeissa silmissä oli lämpöä, joka sai sydämen lyönnit kohisemaan korvissa, ja hymynkare oli nostaa Melindan ilmaan.

Sitten Aaro näytti, mitä hänellä oli kädessään. Melinda kuuli epävireisen viulun riutasoinnun, kun romanttinen kohtaus päättyi miehen kämmenellä lepäävään kanelipussiin.

Teoksesta löytyy lämpöä ja ilahduttavaa hauskuutta. Se saa nauramaan ääneen. Juuri huumori on minut alunperin tähän tekstiin vetänytkin sisään. Melindalla on suorastaan upea mielikuvitus, joka värittää todellisuutta leffamaisin mielikuvin. Erityisesti kauhuleffat ovat Melindalla mielessä, ja niistä puhumisen äärellä lähennytään oikein toimivasti. Kemiat pääparin välillä ovatkin erityisesti alkupuolella kohdillaan. Toiselle kosijalle en lämmennyt. Tämä kakkosmies oli omaan makuun ehkä vähän liiankin niljake. ⁣⁣

Feelgood ei ole se omin genreni, ja joudunkin ottamaan siitä selvää ymmärtääkseni sitä paremmin. Feelgoodin käsitteen alle mahtuu monenmoisia kirjoja. Vaikka kyse on hyvänmielenkirjoista, eivät ne sisällä pelkkää hattaraa ja sateenkaria, vaan ihmissuhteissa voi olla kiemuroita ja käsiteltävät aiheet rankemmanpuoleisia. Vaikeuksien kautta päästään kuitenkin voittoon, ja loppu on onnellinen. Oma käsitykseni genrestä on ollut kevyempi kuin mitä todellisuus on. Genre on itseasiassa niin hämärärajainen, että sitä googlettelemalla löytyy jos jonkinlaisia suosituksia termin feel good alla. Termiä avaavia selityksiä sen sijaan ei juurikaan. Ajatuksena kuitenkin on, että nämä kirjat jättävät lukijalle lämpöisen ja ilahtuneen mielen.

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia on talvinen yllättävine lumimyrskyineen, mutta jouluakin siinä vietetään. Jos siis kaipaa ripauksella joulua varustettua talvikirjaa, joka ei kuitenkaan ole aivan joulukirja, niin tämä on siihen oiva. Teos sopii myös eläinrakkaille. Erään hyvin persoonallisen laaman nimeäminen draamalaamaksi hymyilytti erityisesti. 

Kirja löytyy myös äänikirjana.

*Arvostelukappale on saatu kirjailijalta.

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

Juttelin loppiaisena äänikirjoista ja sain suosituksen kuunnella Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaani -teoksen (2005). Kyseessä on kevyt chick lit, jossa päähenkilö Selma päättää ratkaista rahahuolensa sillä, että kirjoittaa rakkausromaanin. 

Selman romaanista on tuleva myyntimenestys. Mantelisilmäisen Giselan ja Mikaelin siirappitarina vain tahtoo tökkiä, eivätkä Selman ystävät ole kovinkaan kannustavia Selman romaaniprojektin suhteen. Myös elämä ikuisuusremontin keskellä rakkausromaaneihin ja juustovoileipiin nihkeästi suhtautuvan kumppanin kanssa ei ole mitään herkkua, mutta onhan Selmalla "Hetivalmis" Anselmi, upean näköinen remonttimies, jota katsella. Selman ystävä Maria on samaa mieltä: Anselmi on oikea löytö ja voisi hyvin tulla remontoimaan heidän autotallinsakin.

Kyseessä ei ole juonen tai henkilöhahmojen puolesta minun tyyppiseni kirja. Arjen kurjuus ja jumittaminen huonossa parisuhteessa ovat varmasti monelle samaistuttavaa arkea, mutta minä haluaisin lukea jostakin ylevämmästä. Uskon, että juuri tällaiselle rakkaudesta kirjoittamiselle on oma kysyntänsä. Itse vain lukisin mieluummin sitä marenkikuorrutettua hattaraa ja suuria tunteita. 

Teoksen Maria on sitä mieltä, että romanttisen romaanit ovat hirveää roskaa, joka saa naiset haaveilemaan jostakin enemmän sen sijaan, että tyytyisivät todellisuuteen: 

Hän [aviomies] tulee töistä, katsoo televisiota ja syö. Sitten hän menee nukkumaan ja lähtee aamulla töihin, ja minä olen sitä mieltä, että kyllä sen pitäisi riittää minulle. Mitä enempää naisella olisi muka vielä oikeus vaatia? Minä haluaisin että se riittäisi minulle. Ilman niitä typeriä romanttisia rakkaustarinoita se riittäisikin, mutta minä olen noista älyvapaista tarinoista imenyt itseeni tämän tyhmän kaipauksen. Kuvitelman, että mies voisi joskus ymmärtää naista. Että mies ja nainen voisivat joskus todella kohdata toisensa ja tulla onnelisiksi yhdessä.

Marian sanat loukkaavat Selmaa, joka on valmistautunut huolella romanttista romanttisemmankin romaaninsa kirjoittamiseen. Maria on mielipiteissään niin järkkymätön, että kerää jopa nimiä addressiin, jotta rakkausromaanit kiellettäisiin. 

Selman entinen poikaystävä Edu ei sentään syytä rakkausromaaneja epärealistisista odotuksista, mutta haastaa Selman hänkin. Hänestä Selman luomat päähenkilöt ovat yhtä luonnollisia kuin Barbie ja Ken. 

Gisela ja Mikael. Voi jessus. Miksi kukaan ei kirjoita todellisesta rakkaudesta? Siitä mitä ihmiset joutuvat kestämään ja kärsimään rakkauden tähden? Sellaisista toiveista, jotka ihmiset joutuvat kätkemään sisimpäänsä, koska he ovat tulleet torjutuiksi? Miksi kukaan ei kirjoita siitä yksinäisyydestä, mikä ihmisen valtaa kun hän menettää rakkaansa, mutta ei voi unohtaa sitä? Siitä hiljaisesta epätoivosta joka valtaa sisimmän, kun tajuaa ettei kelpaa toiselle vaikka toinen on kaikki mitä itse kokee tarvitsevansa. Miksi sinä et kirjoittanut siitä?

Selman romaaniin ja rakkausromaaneihin yleensä liittyvät pohdinnat ovatkin teoksen parasta antia ja suurin syy siihen, miksi kuuntelen teoksen loppuun. Ihmissuhdekuvioista viis, tässä puhutaan asiaa. Kertoessaan proffalleen graduaiheestaan Selma kiteyttää hyvin romanttisiin romaaneihin sisältyvää stigmaa:

Minä tarkoitan niitä rakkausromaaneja, joita lukevat vain naiset ja joista ei yleensä kirjoiteta arvosteluja sanomalehdissä, ellei kirjailija ole jostain muusta syystä kuuluisas tai jonkun kuuluisan ihmisen puoliso […] Minä tarkoitan sellaisia kirjoja, joissa ihmiset etsivät rakkautta ja kärsivät rakkauden tähden, ja jos heillä ei ole ketään jota he rakastavat, niin sitten he vasta kärsivätkin. Minä tarkoitan sellaisia kirjoja joita lukiessa voi nauraa tai itkeä, surra ja olla peloissaan, kirjoja jotka liikuttavat tunteita. Minä tarkoitan niitä sellaisia kirjoja, joita lainataan kirjastosta ahkerasti mutta joista kukaan ei koskaan puhu ja joiden lukemista pidetään häpeällisenä.

Proffa jopa vastaa Selmalle kysymällä juuri sen kärjistetyimmän kysymyksen: "Mutta oletko miettinyt ovatko ne oikeaa kirjallisuutta?" Tunnistan itseni siitä, että en kovin helpolla lähde nostamaan keskusteluissa esiin rakkausromaaneja, koska myönnän tuntevani jonkinlaista häpeää. Kun muut kirjoittivat gradujaan sota- ja sukupolviromaaneista ja dekkareista, minä syvennyin romanttisen romaanin traditioon ja gotiikan synkkiin ja syrjäisiin linnoihin. Tiesin, että graduseminaariryhmät oli jaettu aiheiden mukaan kahteen. Omassani olivat ne populaarisemmat, ja sain ohjaajaltani mielettömän hyvin tukea. Häpeän tunne iski vasta siinä vaiheessa, kun ohjaajani vaihtui ja yhtäkkiä kaiken lisäksi feministissävytteistä graduani olikin tarkastamassa kaksi miestä. Sekä rakkausromaanit että gotiikka ovat perinteisesti olleet naisten kirjallisuutta, mutta myös naisten kirjoittamia. Ja siinäpä suuri syy ylenkatseeseen piileekin. Rakkausromaanit ovat "naisten juttu", jotakin "naisten hömppää", eivätkä siksi minkään arvoisia.

Jännä juttu. Rakkausromaaneja on kirjoitettu kuitenkin jo vuosisatoja, ja niiden suosio on valtava. On surullista, että rakkausromaanien oikeutusta joudutaan pohtimaan, kun moni muu kirjallisuuden laji porskuttelee menemään ilman sen kummempaa kyseenalaistamista. Keskustelu aiheesta on kuitenkin tärkeää. Eihän sen pitäisi näin mennä, että rakkausromaaneja häpeillään. Jo pelkkä jako korkeaan ja matalaan kirjallisuuteen ja ajatus jälkimmäisestä vähemmän oikeana kirjallisuutena on kuitenkin syvällä monien mielissä. 

Jos rakkausromaaneja haluaisi kritisoida, niin en lähtisi ihan Marian linjoilta sitä itse tekemään. Näkisin ongelmallisempana sen, miten paljon huonoa ja karkeaa käytöstä katsotaan romanttisissa romaaneissa läpi sormien ja miten patriarkaalisia rakenteita ylläpidetään niiden avulla. Epämiellyttävästi käyttäytynyt sankari onkin lopulta vain väärinymmärretty, rakkauttaan sankarittareen kätkenyt "se oikea", jonka aiheuttama tuska annetaan noin vain anteeksi. 

Kenelle? Niille, jotka tykkäävät lukea kirjan kirjoittamisesta ja niille, jotka tykkäävät kevyestä chick litistä arjella maustettuna

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

En muista missä yhteydessä joku suositteli minulle Pienen hauen pyydystystä (2019) siinä olevien maagisten elementtien vuoksi, mutta tartun viimein tuumasta toimeen ja kuuntelen romaanin äänikirjana. 

Teoksen päähenkilö Elina Ylijaako palaa jokakesäiselle vierailulle syrjäiselle kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystääkseen pienen hauen lammesta. Kyläläiset ovat kummissaan Elinan halusta lähteä Seiväslammelle, josta häntä varoitellaan. Lukijana minäkin olen kummissani. 

Hauen pyydystys ei niin vain onnistu, sillä Näkki päättää asettua Elinan tielle ja suojella sitä. Eikä Elinalla ole paljoa aikaa. Hauki tulee katoamaan lammesta neljässä päivässä. Päästäkseen siihen käsiksi, Elinan on kuitenkin voitettava Näkki korttipelissä. Mutta miksikäs ilkikurinen Näkki tyytyisi tappioon, kun voi väittää toisen huijanneen? 

Tästä alkaakin mystisten olentojen ja kummajaisten esiinpomppailu. Suomalainen mytologia herää eloon Pienen hauen pyydystyksen nokkelassa ja mielikuviteksekkaassa maailmassa .Kyläläisille nämä olennot ovat täyttä arkipäivää, ja Elinan kuollut äiti on jättänyt jälkeensä päiväkirjan, jossa on kuvailtuna jos jonkinlaista oliota ja kirousta. Mitään ei selitellä turhia, vaan teoksen maailma tarjotaan lukijalle sellaisenaan.

Lämpenen hitaasti teokselle, koska en vain pääse kärryille. Osaksi tämä johtuu varmasti siitä, että puuhastelen kuunnellessani muuta. Kun syy Elinan matkaan alkaa selvitä, ollaan jo todella kiinnostavilla vesillä. Kyseessä on elämä ja kuolema, kirous, jota Elinan on estettävä täyttymästä. Samaan aikaan Elinan perässä on mutkaton poliisinainen nimeltään Janatuinen, joka tulee pidättämään Elinaa murhasta epäiltynä. Silminnäkijä on nähnyt Elinan polttaneen pihalla ruumiin.

Teoksen dialogi on ihanan eläväistä ja luontevaa. Luettuna se kuulostaa vielä paremmalta, sillä lukijana Anna Saksman eläytyy lukemaansa antaumuksella. Teos on piristävä tuulahdus jotakin muuta, ja tarina pysyy hyvin kasassa. 

Elina joutuu matkallaan pohtimaan rakkautta, syyllisyyttä ja anteeksiantoa. Ennen kaikkea Elinan on kuitenkin opittava antamaan anteeksi itselleen. Teos saa miettimään sanojen ja intention voimaa. Kuinka usein ihminen tuomitseekaan jonkun, toisen tai itsensä johonkin? 

Kenelle? Maagisesta realismista ja suomalaisesta mytologiasta pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Meri Luttisen Myrskynsilmä on yksi tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaista. Myrskynsilmä (2020) jatkaa vuoden 2020 upeiden kansien sarjaa. Myönnän häpeilemättä, että teos valikoitui luettavakseni juuri kannen estetiikan perusteella. On ollut ilo katsoa, miten hienoja kansia tänä vuonna on painettu. Myrskynsilmä valkoisine susineen suorastaan houkuttelee lukemaan. Ja juuri pääsin sanomasta, että en hirveästi lue YA-kirjallisuutta. Ilmeisesti nyt luen, ja mikäpä siinä jos taso on näin hyvä. 

Mitä näet, on totta. Mitä et näe, katoaa. Mitä kuvittelet näkeväsi, tulee näkyväksi. 

Teos sijoittuu Muinais-Suomen kaltaiseen fantasiamaailmaan, jossa tietiöillä on merkittävä rooli. Päähenkilö on 16-vuotias Kainu, jolla on edessään tyttöjen käymä keskikesän aikuistumisriitti. Riitissä kukin astuu kehään, joka määrittää hänen tulevan asemansa. Yleisimpiä kehiä ovat halutut äitiyden kehä ja emännän kehä, mutta myös käsityön kehä, josta tulee useita vanhojapiikoja sekä ruuan kehä. Kehä, johon Kainu päätyy on kymmenes kehä, voimakkain tietiän kehistä. Kainun opettaja Tietiä pyytää Kainua ja muita riittiin osallistuneita tyttöjä pitämään tämän aluksi omana tietonaan, vaalimaan salaisuutta kymmenennestä kehästä. Kainu ei ymmärrä miksi. Ystävät ja perheenjäsenet alkavat karttaa häntä, kun sana tietiyydestä kirii. Kainu saa aikaan asioita, jotka herättävät muissa pelkoa ja saavat toiset ajattelemaan häntä kummajaisena. Miksi hän ei voisi selittää heille, että on kymmenennen kehän tietiä? Kun totuus tulee ilmi, Kainu toivoo, ettei olisi paljastanut sitä. Kymmenennen kehän tietiää ei ole ollut pitkiin aikoihin ja ihmiset ovat uteliaita.

Kainu saa kannettavakseen hopeisen riipuksen, jota hänen Tietiänsä on kantanut omassa kaulassaan. Riipuksella on salaperäisiä voimia, joille myös muilla olisi käyttöä. Suojellakseen korua, mutta myös itseään, Kainun on lähdettävä Kolmen kuninkaan kylästä. Kylä ei ole turvallinen Kainun voimaeläimelle, valkoiselle sudelle, jonka Kainu nimeää Viimaksi. Kyläläiset ovat epäluuloisia niin suden kuin Kainunkin suhteen. 

Matkallaan Kainu kohtaa merkillisiä asioita ja saa ihania ystäviä. Myrskynsilmän ehdoton vahvuus on, että siinä on todella mukavia, sympaattisia hahmoja ja aitoa ystävyyttä Kainun ulkopuolisuuden tunteen vastapainona. Kainu on tuntenut itsensä näkymättömäksi, mutta hänen kohtaamansa ihmiset näkevät hänet ja uskovat häneen. Suosikkihahmoni on Ora, Sarajalan valtiaan poika, joka vaalii kaupungin upeita omenapuita. Omenapuut ovat niin herkkiä, että pienikin liike niiden lähettyvillä riittää tuhoamaan koko sadon. Niiden suojelemiseksi kaupungin kirjasto suljetaan joka vuosi puiden kukinnan ajaksi. Paikka kuulostaa suorastaan lumoavalta. Ora vetää Kainua puoleensa, mutta Kainun on vaikea päästää tätä lähelleen. Kainun mielessä kummittelee ajatus siitä, että tietiän osa on olla yksin, eikä hänellä ole oikeutta rakkauteen ja kumppanuuteen. 

Ovi heilahti äänettömästi auki ja kiinni. Kainu odotti, että sen takaa avautuisi pimeä ja pölyinen kammio, mutta vastaan tulvahtikin raikkaan viileä ilma. Valonsäteet täplittivät kiviseinien ympäröimää tilaa, joka oli täynnä omenapuita. Nämä puut eivät kukkineet mutta näyttivät samalta kuin ne, jotka Ora oli näyttänyt Kainulle puutarhassa. Vaakatasoon kasvavat oksat muodostivat hyllyjä, joilla kirjat ja kääröt seisoivat riveissä, Nahkakantiset niteet hohtivat himmeinä.

Se, mitä olisin kaivannut enemmän, on juuri romantiikka. Sitä on vain häivähdys mukana. Olisin suonut myös Viimalle isomman roolin. Näin ollen jäin miettimään, mikä merkitys tietiän voimaeläimellä Myrskynsilmän maailmassa oikeastaan on. Viima pelastaa Kainun ja Kainu tuntee syvää yhteyttä sutensa kanssa, jopa niin, että tuntee välillä suden kautta. Mukana on myös kohtaus, jossa Viima antaa Kainulle voimiaan. Susi ymmärtää Kainua, mutta kommunikaation ei ainakaan kuvata olevan aivan molemminpuolista. Voimaeläin jää pitkälti maskottitasolle, mihin olen hieman pettynyt. Voimaeläimen idea on kiva, mutta jotakin jää puuttumaan. 

Yöllä Kainu havahtui raapivaan ääneen. Hän oli tuskin nukkunut, ajelehtinut vain kevyessä horteessa. Nyt kuului ulvahdus, ja se tuli selvästi oven suunnalta. Kuuran silmät hohtivat pimeässä, kun se nosti päätään. Kainu sujautti varpaat töppösiin ja nousi. Kun Kainu kiirehti avaamaan oven, sisään pöllähti märkä lumentuoksuinen susi, joka tökkäsi kylmän kuononsa Kainun poskeen.
      Viima oli sittenkin palannut hänen luokseen. Sille oli huudettu, sitä oli ammuttu, mutta silti se oli palannut. Kainu painoi kasvonsa sen karheaan turkkiin. 

Myrskynsilmän kerronta on sujuvaa ja etenee hyvää vauhtia. Teos on mukavaa luettavaa ja viihdyn sen maailmassa. Piristävää on, että kyseessä ei ole osa kirjasarjaa niin kuin monet muut YA-fantasiakirjat. Ainakin näillä näkymin Myrskynsilmä on itsenäinen teos, ja hyvä niin. On myös aina ilahduttavaa nähdä ei-realistiseen perinteeseen kuuluvia teoksia julkaistavan myös täällä Suomessa, jossa realismin juuret ovat syvällä. Vielä kun ne saisivat samanlaista näkyvyyttä.

Lukisin lisää.

Kenelle? YA-fantasiakirjoista tykkääville, nuorille lukijoille ja kevyttä fantasiaa halajaville.

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Jouko Heikuran Lahja äidilleni (2020) on kirja, joka meidän piti alunperin lukea lukupiiriämme varten Nean valintana. Lukupiirimme jäi kuitenkin muiden kiireiden vuoksi tauolle, joten päätin lukea tämän kirjastosta valmiiksi varaamani teoksen itsenäisesti. Ensivaikutelmani teoksesta on, että onpa ihan Nean tyyppinen kirja! 

Lahja äidilleni on lukukokemuksena vähän niin kuin lahjapaketti. Ensin on se lahjapaperi ja lukija saa miettiä, mistähän tässä oikeastaan on kyse. Sitten päästään itse asiaan. Rakenne herättää uteliaisuuden jo ensimmäisillä sivuilla ja luo mysteerin tuntua. Miksi teoksen päähenkilö, Timothy, haluaa riskeerata asianajajan uransa asentamalla kameroita naapurinsa asuntoon?

Teos pureutuu Timothyn äidin menneisyyteen. Äiti on syöpasairas ja makaa kivuissaan sairaalapedissään samassa sairaalassa, jossa on tehnyt elämäntyönsä sairaanhoitajana. Äitienpäiväksi Timothylla on äidilleen kuitenkin yllätys, aivan erityinen lahja. Sitä varten Timothy on kuljettanut äidin sairaalasta kotiinsa. Timothyn naapurilla on osansa äidin menneisyydessä, ja Timothy on viimein löytänyt hänet. Kun Timothy näyttää äidilleen livekuvaa naapuristaan, äidin reaktio ei olekaan ihan sitä, mitä Timothy on odottanut.

Romaani on napakan pituinen ja pitää langat hyvin koossa. Juoni on mielestäni ennalta-arvattava siitä hetkestä lähtien, kun Timothyn äiti Mary alkaa kertoa tarinaansa. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua, koska se, mitä ennakoimillani käänteillä tehdään, ei ole aivan itsestään selvää. Lahja äidilleni on täynnä perhesalaisuuksia, joista osa ratkeaa, osa ei. Suomesta Englantiin muuttaneen Maryn elämässä moni asia on muuttunut ja kadonnut ajan virtaan. 

Maatessani tähtitaivaan alla mieleeni juolahti kysymys, mistä minä olin kotoisin kun isäni oli syntynyt täällä ja äitini kaukana Suomessa? Näin tähdenlennon ja toivoin, ettei äiti olisi lähettänyt kirjettään isälle. Olin valhein varjeltu poika, ja vaikka äiti oli tarkoittanut pelkkää hyvää, hän oli  tehnyt liian ison päätöksen kysymättä  minulta mitä minä halusin. 

Ironista on, että myös Timothyn eteen tulee päätös: kertoa tai olla kertomatta, suojella ja salata.

Lahja äidilleni on virkistävän erilainen kuin kirjat, joita itse valitsen luettavakseni. Peukuttaisin.

Kenelle? Perhesalaisuuksista kiinnostuneille, välipalaluettavaa kaipaaville.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Olen aiemmin lukenut Johanna Sinisalolta vain joitakin novelleja. Enkelten verta (2011) on ensimmäinen lukemani Sinisalon romaani. Pyrimme valitsemaan lukupiiriimme varsin lyhyitä teoksia, jotta kaikki jaksaisivat lukea ne, vaikka aihe tai tyyli ei olisikaan ihan omaan makuun. Niin myös tällä kertaa, kun luimme ehdotuksestani tämän.

Luettuani teoksesta noin kolmanneksen kysyin ryhmächatissämme, miksi valitsen niin tylsiä kirjoja. Olin valinnut Enkelten verta tietämättä teoksesta oikeastaan mitään muuta, kuin että se oli äidilläni hyllyssä. Paneutuminen itse sisältöön olisi ehkä kannattanut. Toisaalta Ella piti tästä, joten ei tämäkään mikään huti ollut. Minä olin meistä se, joka oli ehtinyt lukea koko teoksen. Kun sanon, että luin sen, tarkoitan siis sitä, että kuuntelin sen äänikirjana jaksamatta kuitenkaan keskittyä kunnolla. Osa asioista meni ohi. Nealla oli ollut niin paljon muuta, ettei hän ollut kuin hakenut kirjan kirjastosta. Ellalla oli puolestaan noin 50 sivua vielä jäljellä. Jotta lukupiirimme toimii ja pääsee kokoontumaan, emme ota liikaa stressiä luettavista kirjoistamme. Tärkeintä on, että näemme toisiamme, laitamme ja syömme hyvää ruokaa ja pääsemme keskustelemaan jotakin kirjoista.

Vergilius kirjoitti, että mehiläiset omasivat jumalallista järkeä.

Intialaisista jumalista Vishnusta, Krishnasta ja Indrasta käytettiin yhteistä nimitystä Madhava, eli medestä syntyneet. (Kyllä vain, sana ”mesi” on yksi suomen kielen vanhimmista ja juontanee juurensa sanskriitista asti – sanan hunaja, ”madhu”, etymologia ulottuu suomen sukukielten lisäksi Kreikkaan ja anglosaksiseen maailmaan asti, missä sana ”mead”, sima, tarkoittaa hunajasta valmistettua päihdyttävää juomaa.)

Enkelten verta rakentuu eläinten oikeudet -teeman ja mehiläisten katoamisen ympärille. Teoksen maailma kärsii niin kutsusta pesäkadosta. Mehiläiset katoavat pesistä jäljettömiin jättäen jälkeensä maailman, jossa kasvien pölytys käy yhä vaikeammaksi ja ruokatuotanto kärsii suuria tappioita. Teoksen päähenkilö on teurastusta paheksuva mehiläisiä tarhaava Orvo, jonka poika Eero on eläintenoikeusaktivisti ja isä taas teurastamon omistaja. Suhde eläimiin menee siis kolmessa polvessa. Romaani kerrotaan keskimmäisen miehen näkökulmasta. Hän on mehiläisten hoitajan lisäksi hautausurakoitsija, joka pyörittää mitä mainiointa hautausyritystä nimeltä Lähtösatama. Hautausurakoinnista kertovat kohdat olivat omia suosikkejani.

Eeron avulla ja neuvosta nettisivuillamme oli mahdollisuus myös valita arkut, hautakivet, uurnat ja kukkalaitteet, suunnitella muistotilaisuuden ruokalista, kuunnella ehdotuksia virsistä ja muusta musiikista (lienee sanomattakin selvää, että koska Eero auttoi, myös musiikkiehdotuksissamme oli runsaasti valinnanvaraa normaalin ”sua kohti Herrani” -materiaalin lisäksi – Celine Dionin ”My Heart Will  Go On” oli pitkään valtaisa hautajaishitti, samoin Sinatran ”My Way” ja Piafin ”Je ne regrette rien”, jopa Black Sabbathin ”Electric Funeral” soi useammissakin heavyhautajaisissa.

Mutta tämä oli vasta alkua.

Teos sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja aika paljon Sinisalon vuosikymmenen vaihteen tienoilla luomasta lähitulevaisuuden maailmasta vaikuttaa edelleen ihan uskottavalta. Teoksen päähenkilön poika Eero ammutaan kuoliaaksi, kun hän on tekemässä iskua isoisänsä teurastamoon. Isoisä on itse käräyttänyt iskun tekijät antaakseen pojanpojalleen kunnon näpäytyksen. Isoisä ei vain tajunnut, että taholla jolle hän iskusta kertoi, oli aika paljon hampaan kolossa ja kainalossa ase.

Enkelten verta avaa kolmen polven perhedynamiikkaa, esittelee Eeron vahvasti aktivistisia blogipostauksia ja kertoo päähenkilön mehiläisiä koskevista havainnoista ja tiedonkaivuusta, mehiläisten symboliikasta ja niihin liittyvästä mytologiasta. Eeron blogin kommentit ovat näin vuonna 2019 jo hieman vanhentuneita. Blogi on täynnä kärkeviä kommentteja, että esim. ei kukaan voi olla syömättä lihaa. Näitä on toki edelleen, mutta koimme, että tällaiset asenteet ovat kuitenkin jonkin verran vähentyneet sitten kirjan julkaisun. Vastapainoksi ei esitetä kommentteja siitä, ettei lihansyönti välttämättä ole tarpeellista. Tällaisten mielipiteiden määrä on kuitenkin huomattavasti kasvanut, ja esim. lehmän maitoa korvaavasta kauramaidosta on tullut ruokatavarakauppojen perusvalikoimaa. Vaihtoehtoisia tuotteita on nykyään huomattavasti paremmin saatavilla.

Teos ei ole niinkään juonipainotteinen, vaan tunnelma- ja asiapainotteinen. Enkelten verta sisältää valtavan määrän eläinten oikeuksien puolesta puhuvaa, hyvin perusteltua asiatietoa. Itse koin osan eläinten kohtelua kuvaavasta tekstistä hyvin ahdistavana. Kelasin näiden kohtien yli. Syynä tähän ei  siis ollut se, että olisin niin eri mieltä asiasta, päin vastoin. Ellalle nämä kohdat eivät tuottaneet ongelmia eli kyse lienee herkkyysasteesta.

Juoniromaaneja rakastavalle lukijalle kuten minulle Enkelten verta ei ole se paras lukuvalinta. Ella kuitenkin kovasti tykkäsi tästä teoksesta ja suosittelisi tätä luettavaksi. Erityisesti vihermielisille, mutta niillekin, joilla vihreä ajattelu vasta orastaa. Runsaiden faktatietojensa ansiosta Enkelten verta soveltuu hyvin myös valistavaksi teokseksi. Lukijalla on kuitenkin oltava hieman mielikuvitusta, sillä Sinisalon tyyliin myös Enkelten verta sisältää scifistisiä ja maagisia piirteitä.

Eniten tästä kirjasta oli saanut irti Ella, joka on lukenut paljon Sinisalon muuta tuotantoa ja tykännyt kaikista. Ella mainitsi, että jotkut lauserakenteet häiritsivät lukemista, mutta kun tarinan imuun pääsi mukaan, ei kielen kiireellisyys ja ajoittainen tekotaiteellisuus häirinnyt.

Kenelle? Johanna Sinisalosta pitäville, ympäristöstä ja mehiläisistä kiinnostuneille.

Riikka Pulkkinen: Totta

Poimin Riikka Pulkkisen romaanin Totta (2010) lähikirjastoni kierrätyshyllystä viime kesänä. Totta sai ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkuuden. Ihastuin Lasten planeettaan viime syksynä, ja odotukset Pulkkisen muulle tuotannolle olivat tätä lukemaan ryhtyessä korkealla.

Aluksi ajattelin, että apua, ei kai tämä oikeasti ole kirja saattohoidosta, onpa synkkää. Ei, tämä ei ole kirja saattohoidon raskaudesta. On tässä sitäkin, mutta eniten tässä katsotaan taaksepäin ja pohditaan mennyttä. Kuoleman läheisyys saa syöpää sairastavan Elsan porvariperheineen muistelemaan asioita, jotka tapahtuivat kauan sitten. Elsa on eläkkeelle jäänyt tunnettu mainetta niittänyt lastenpsykologi, hänen miehensä Martti puolestaan kuuluisa taiteilija. Perheessä kukin käsittelee surua ja Elsan sairautta eri tavoin. Eleanoora komentelee lääkärin roolissa äitiään, tyttärentytär Anna puolestaan hassuttelee isoäidin kanssa.

Kiinnostavinta teoksessa on Eevan tarina. Kotiapulaisen, jonka narratiivi avautuu vuosikymmenien taakaa. Nuori opiskelijatyttö Eeva tulee Elsan ja tämän taiteilijamiehen kotiin hoitamaan heidän pientä Eleanoora-tyttöään. Eevalle kehkeytyy suhde Elsan aviomiehen kanssa, vaikka nimenomaan ihailu Elsaa kohtaan saa hänet todella haluamaan työn. Eevasta ei ole koskaan hiiskuttu sanaakaan.  Anna saa kuitenkin kuulla kaapista löytäneensä mekon kuuluneen Eevalle. Annan on selvitettävä, kuka Eeva on, missä hän nyt on.

Pulkkinen kuvaa henkilöhahmojaan pettämättömällä tavalla taitaen. Hetkien tärkeys korostuu romaanissa, jossa kuolema odottaa nurkan takana. Teos on täynnä rakkautta ja suuria suruja, mutta myös lohtua. Eevan ja miehen tyttären välinen suhde tuo muutoin kuluneeseen kolmiodraamaan uudenlaista syvyyttä. Yhdessä he ovat kolmisin kuin perhe. Eheä, onnellinen perhe, joka tekee retkiä ja syö pullaa.

On kaksi todellisuutta.

On se todellisuus, jossa minä olen ranskan ja kirjallisuuden opiskelija joka syö markan hintaisia sämpylöitä ja juo halpoja viinejä. Siinä todellisuudessa minä olen sama Eeva joka juoksi niityn poikki ja hoki loitsua maailma vaalimiseksi, sama jota äiti julmina hetkinään tukisti, sama joka rakastui kansakoulun toisella luokalla […]

Ja sitten on tämä toinen todellisuus, toinen nainen jolla on kyllä ensimmäisen naisen nimi, ja joka muutenkin muistuttaa Liisankadulla asuvaa Eevaa. Mutta tämä toisen todellisuuden nainen on hiukan pystyvämpi kuin se, joka juoksi loitsu kielensä kärjessä niityllä. Toisessa  todellisuudessa Eevalla on tyttö ja mies, kivitalon seinät ja yöt kun hän hiipii miehen viereen.

Samaan aikaan Elsa matkustaa ympäri maailmaa ja paiskii töitä. Elsan kaipuu olla jossakin muualla kuin kotona lapsen kanssa heijastelee monen uravanhemman tunteita ja vanhemmuuden vaikeutta. Miten lapsen kanssa ollaan? Miten olla läsnä, vaikka rakastaakin, mutta mieli tekee toisaalle?

- Tiedätkö, minä rakastan sitä hetkeä kun lentokone nousee, äiti sanoi äkkiä. – Sitä kun mennään pilven läpi ja aurinko valaisee kasvot. Minä kaipasin sitä aina kipeästi kun olin kotona. En olisi ikinä kyennyt myöntämään, että olisin kutistunut kuoliaaksi ilman sitä. Odotin nousukiitoa ja lentoemäntien hymyjä, keskustelua tuntemattoman vierustoverin kanssa. 

Romaanista ei jäänyt minulle paljoa käteen. Siihen  oli vaikea päästä aluksi sisään, mutta kun sisään oli päässyt, niin kyllähän se viihdytti. Lukisinko kuitenkaan Pulkkista tämän jälkeen, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä hänen tuotannostaan? Tuskin. Totta ei kohauta, ei liikuta, eikä jää mieleen. Tarina tuntuu hieman liian siloitellulta, liian päälleliimatulta. Mutta kauniita hetkiä siinä on.

Kenelle? Riikka Pulkkisesta pitäville, henkilökuvista ja hetkistä nauttiville.

Sofi Oksanen: Norma

Sofi Oksanen on kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden kirjoja en ole halunnut lukea. Olen kokenut hänen käsittelemänsä aiheet liian raskaiksi. Kun Nea ehdotti lukupiirissämme Sofi Oksasen Normaa (2015), olin epävarma. Nea kuitenkin vakuutti alkua hieman lukeneena, ettei kyseessä ollut yhtä raju teos kuin Oksasen muu tuotanto.

Voin ylpeänä sanoa, että päätös lukea Norma oli erinomainen. Norma imaisi hyvin mennessään, ja kaikki meistä sai sen luettua. Ella säesti tapaamisessamme, että teoksesta tuli ihan olo, ettei Sofi Oksasta turhaan suitsuteta. Kaikki kolme kirjapiirimme jäsentä tykkäsi kirjasta. Nea oli jopa heti tehnyt varauksen Sofi Oksasen uutuusromaaniin Koirapuisto (2019). Ellaakin jäi Oksasen kirjoitustyyli kiehtomaan, vaikka lukemista saattaa estää Oksasen luotaantyötävät aiheet. Samoilla linjoilla olen myös minä. Jyrkästä eistäni on tullut ehkä.

Teos kertoo Normasta, jonka äiti Anita on hypännyt junan alle ja jättänyt Norman yksin tavallista kasvuvauhtia huomattavasti nopeammin kasvavan tukkansa kanssa. Norman äiti on viettänyt koko elämänsä suojelemalla Norman salaisuutta. Miksi äiti on tappanut itsensä, sitä Norma ei voi ymmärtää. Asiat alkavat kuitenkin selvitä, kun Norma suostuu töihin samaan kampaamoon, jossa hänen äitinsä oli töissä ennen kuolemaansa. Kampaamoa pitää äidin parhaan ystävän, "hullun Helenan" tytär. Marion Kampaamossa on kovassa huudossa ukrainalaiset hiustenpidennykset, jotka ovat parempaa tavaraa kuin mikään muu. Mutta niitä ei ole enää paljoa jäljellä, eikä Anita koskaan paljastanut lähdettään. Norma saa huomata, että Anita on sotkeutunut johonkin vakavaan.

Osa videoista oli kuvattu äidin kotona, osa hotellihuoneissa, jotka olisivat voineet olla mistä päin maailmaa tahansa. Pimennysverhot vilahtivat yhdessä pätkässä tummansinisten, sisustukseen sopivien uutimien takaa, toisessa pyöri kattotuuletin. Joskus kamera oli surrannut myöhään: henkilökunta oli ehtinyt taitella peiton yötä varten, asetella tyynylle iltakonvehdin, yöpöydälle vesipullon ja lattialle sängyn viereen valkoisen puuvillaliinan, sille tohvelit. Osa oli nauhoitettu aamulla: sänky oli nukuttu, äiti levitti päivävoidetta kasvoilleen ja puhui kameralle. Joissakin pätkissä hän hymyili jollekulle, vaikka oli varmasti huoneessa yksin, ja näytti aivan vieraalta ihmiseltä. 

Nea kiinnitti huomiota teoksessa siihen, miten tavallaan kosmopoliittisen miljöön Oksanen on teokseensa luonut. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Helsinkiin ja vielä tarkemmin Kallioon, mutta  Nea ei ollut tunnistaa Kalliota teoksen kuvauksista. Periaatteessa tapahtumat voisivat sijoittua minne vain, ja sitä tukee myös Oksasen henkilöhahmojen kansainväliset nimet. Miljöö jää teoksessa vain pieneen osaan. Pääpaino on juonessa.

Norma ei ole turhan raskas, mutta kantaaottava se on. Maaginen realismi toimii teoksen kerronnassa hienosti, ja ihmiskauppa- ja luonnonoikku-/sirkusfriikki-aihetta on etäännytetty sopivasti. Ihmiskauppaa ei kuvata lähemmin ja Norman maagiset hiukset luovat ongelman, jota kellään ei oikeasti ole. Vaikka sopassa on monta lusikkaa, ihmissuhteita, ihmiskauppaa, hiusten vaikeutta, mennyttä ja tätä hetkeä, on kaikki onnistuttu nitomaan soljuvasti yhteen. Asioita paljastetaan sopivaan tahtiin. Kertojat menevät osittain lomittain niin, että ihan peräkkäin saatetaan kertoa kahden hahmon näkökulmasta samasta tilanteesta. Mielenkiintoisen näistä eri näkökulmista teki se, että kirjan eri henkilöhahmoilla on kaikilla eri määrä tietoa, ja lukija tietää koko ajan enemmän kuin teoksen hahmot yksittäin.

Teoksesta lyö läpi myös feminismi, jota erityisesti Anita edustaa:

Miehet keräsivät hyödyn niin Sutherlandien kuin Elizabethinkin kutreista, ja siksi olen järkyttynyt kaikesta, mitä Marion on kertonut hiusalasta. Evoluutio ei ole kehittänyt naisia ollenkaan. Sutherlandin siskokset elivät aikana, jolloin naisten toimivalta oli rajoitettu kotiin, he tarvitsivat menestyäkseen sirkus- ja viihdealaa pyörittäviä miehiä. Nyt naisilla on samat oikeudet, samat mahdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät taskuihinsa niistä saatavat setelit. He johtavat, he omistavat tai ostavat vähänkin menestyvät yritykset heti. 

Ellalle Normasta tuli mieleen viime vuonna lukemamme kanadalaiskirjailijan esikoisteos Not Even Bones, jossa yliluonnollisia kykyjä omaavia jahdataan hyötykäyttöön. Nea löysi yhtymäkohtaa myös siitä, ettei kummankaan teoksen henkilöhahmot ole miellyttäviä.

Norman loppu jakoi mielipiteitämme. En ala siitä tässä juonipaljastuksia tekemään, mutta etenkin Neaa jäi häiritsemään lopun monitulkintaisuus ja kirjailijan intentio. Ella ja minä olimme sitä mieltä, että teos sai sopivan ja tehokkaan lopetuksen. Tästä olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä muilta teoksen lukeneilta.

Kenelle? Sofi Oksaseen epäilevästi suhtautuville, maagisesta realismista ja rikosromaaneista pitäville.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Tiedän erään naisen, joka päätti perustaa perheen nähtyään yksinäisen taideprofessorin kävelevän kadulla. Nainen oli katsonut professorin kuivia kasvoja, laihoja sormia ja tiukkoja suupieliä ja sinä hetkenä hän oli tehnyt valintansa. Pian hän oli etsinyt itselleen miehen, jonkun vain miekkosen, ja lisääntynyt tämän kanssa. Myöhemmin kuulin hänen kertovan, että päätös syntyi nimenomaan näystä, joka syöpyi hänen verkkokalvoillensa. Näyn nimi oli yksinäinen nainen. Kaiken jälkeen perheen valinnut nainen puhui kyynisin sanoin rakkaudesta. Hän ei tiennyt mitä rakkaus oli, mutta yksinkään hän ei halunnut olla, sen hän oli ymmärtänyt.

Näin kuuluu sitaatti, joka sai minut lukemaan Saara Turusen Sivuhenkilön (2018). Äitini siteerasi teosta minulle huvittuneena, ja juuri hänen suosituksestaan päätin antaa Sivuhenkilölle  mahdollisuuden. Hänestä  teos oli ollut mainio. Myöhemmin minulle selvisi, ettei kyseessä ollut ensimmäinen teoksesta kuulemani sitaatti, vaan ystäväni oli ehtinyt ensin. En tiedä toista kirjaa, jota minulle olisi siteerattu tällä tavoin. Jotakin tässä teoksessa siis täytyy olla, jotta se saa ihmiset puhumaan.

Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos Turusen esikoisromaanin ilmestymisestä ja sen Helsingin Sanomilta saadusta murska-arvostelusta, kirjailijan hapuilusta ja epävarmuudesta romaanin ilmestymisen jälkeen. Kirjailija on kuin tuuliajolla. Ensin kukaan ei tunnu pitävän hänen kirjaansa minään, eikä edes huomaavan sitä. Turunen kaipaisi kovasti hyväksyntää, ihan keltä tahansa. Ei vain kirjalleen, vaan myös itselleen. Hän haluaisi ohikulkijoiden pitävän hänestä.

Teos kuvaa kirjailijan elämää yhden vuoden ajalta. Kenenkään nimiä ei mainita, vaan kirjailijan siskotkin ovat vain ensimmäinen sisko ja toinen sisko. Sivuhenkilö on aluksi niin tylsä, että minun on vaikea saada sitä luettua. Ajoittain kuvaukset ihastuttavat nokkeluudellaan. Tekstistä välittyy, että vaikka tämä on tylsää, sen kirjoittajalla on lahjoja. Kuvaus päähenkilön siskon miesten metsäreissuista on mahtava. Se on kuitenkin  liian pitkä tässä siteerattavaksi, joten jokainen lukekoon sen itse. Teos pääsee vauhtiin, kun Turusen elämässä alkaa tapahtua. Hänen kirjansa voittaakin palkinnon. Päähenkilö myös innostuu analysoimaan naisten asemaa. Se sai ystäväni innostumaan niin, että hän siteerasi minulle pätkän, jossa Turunen pohtii naiskirjailijoiden asemaa.

Taideopiskelija kertoo olevansa kiireinen, koska heitä oli käsketty lukemaan kaikki maailmankirjallisuuden tärkeimmät klassikot lävitse tämän syksynaikana. Mitä ne ovat? minä kysyn. […] Myöhemmin saan listan sähköpostiini. Silmäilen sitä happamana. Taas edessäni ovat nuo samat nimet kuin radiotoimittajan listalla. Pelkkiä miehiä, seassa yksi nainen kotimaisen kirjallisuuden sarakkeessa. Taidekoulutus on mädäntynyttä, minä mietin. Miten tällaisia listoja voidaan jaella vielä tänäkin päivänä? Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista.

Teemoja, jotka nousevat esiin Sivuhenkilöstä ovat kritiikki ja sen vaikutus, naisen asema ja tasa-arvo, sinkkuus, itsensä löytäminen ja oman elämän haltuunotto. Toinen ystäväni kehui teoksessa juuri sitä, miten samaistuttavasti se kuvaa sinkkunaisen elämää ja sitä, miten pariutuneet ja perheelliset ystävät vain katoavat elämästä, ellei heihin ole itse aktiivisesti pitämässä yhteyttä. Hänkin oli sitä mieltä, ettei teos aluksi ollut kummoinen.

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaista, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. On normaalia vihata, jos ympäristön tärkein sanoma on se, että et kelpaa sellaisena kuin olet.

Sivuhenkilö ei ole mieleeni, mutta en näe sitä kirjana, jonka tarvitseekaan olla. Kyse on omaelämäkerrallisesta teoksesta, ei ihmisten miellyttämiseen pyrkivästä fiktiivisestä romaanista, jonka juonenkäänteet ja henkilöhahmojen piirteet voi täysin vapaasti valita. Käsittääkseni romaaniin on kyllä fiktiivisyyttä tullut, eikä teos kerro tapahtumia Turusen elämästä aivan suoraan. Pidän siiti teoksen osuvista ja topakoista naisen asemaa pohtivista kohtauksista. Pidän siitä, miten rehellinen vaikutelma Sivuhenkilöstä tulee ja miten siinä pohditaan naiskirjailijoita ja menestystä.

Kenelle? Kirjan julkaisemista pohtiville, henkilökuvista pitäville, kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kuuntelin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018) sarjassamme kuuntelen mitä nyt tulee vastaan. Osittain luin tämän siksi, että lukupiirini Nea mainitsi jonottavansa tätä edelleen kirjastosta. Mutta oih! Lukija oli sama kuin Englantilaisessa romanssissa. Pirjo Heikkilän ääntä ja lukutapaa on mukava kuunnella. Hänestä onkin tullut ensimmäinen suosikkiäänikirjanlukijani.

Teos on humoristinen ja samalla säälimätön arkikuvaus yli kolmekymppisestä työttömästä naisesta, joka eron jälkeen vaipuu alakuloon. Olisi löydettävä mies ja työpaikka, päästävä elämässä eteenpäin. Hänen parvekkeellaan on pelkkä pehmoinen matto, jonka päällä ottaa iltapäiväunia, ei kalusteita. Jos saisi työn niin parvekkeen voisi vihdoin kalustaa. "Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni." Työpaikat vain eivät nappaa. Eivätkä oikein miehetkään. Olo ei ole kohotakseen, vaikka hän ottaa lainaa ja käy New Yorkissakin.

Minuutteja, tunteja ja vuorokausia oli loputtomasti, ja niistä jokainen oli minulle tarpeeton. Olisin voinut käyttää ajan hyödykseni mutten käyttänyt. En katsonut klassikkoelokuvia, en kirjoittanut novelleja enkä käynyt taidenäyttelyissä. En mennyt kuntosalille enkä joogaamaan.  […] Kun sain koulusta ilmoituksen, jossa muistutettiin opinto-oikeuteni rajallisuudesta, en reagoinut siihen mitenkään. Ajattelin lähestyvää syntymäpäivääni ja sitä, minkälaista elämäni olisi, jos poikaystäväni ei olisi lähtenyt luotani: Mitä hän olisi ostanut minulle syntymäpäivälahjaksi? Entä miten hän olisi käyttäytynyt, kun olisi ollut nimipäiväni aika?

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei sykähdyttänyt, mutta eivät kai tällaiset arkiset kuvaukset niin sykähdytäkään. Masennusta, itsesääliä ja sivullisuuden tunnetta kuvataan aidon oloisesti. Aikuinen nainen etsii paikkaansa, eikä sitä tunnu löytyvän. Päähenkilö ottaa jatkuvasti lisää lainaa läheisiltään ja syö kaveriensa maksamia ilmaisia aterioita. Silti hän haluaa olla itsenäinen, ja hänen osuutensa maksaneelle deittikaverille hän julistaa olevansa ihminen, joka haluaa itse maksaa omat laskunsa. 

Päähenkilö jää minulle etäiseksi. Tunnistan päähenkilön ahdistuneisuuden kuitenkin ikäpolvessani, vaikka en vielä päähenkilön ikäinen olekaan. Moni ei tunnu tietävän mitä oikeastaan haluaisi ja moni on masentunut. Tätäkö on 2010-luku? Päähenkilöllä on onnekseen monen vuoden terapiasuhde, läheinen ystävä ja perhe tukenaan.

Eniten romaanissa minua ilahduttivat kuvaukset päähenkilön meikkaamisesta. Sitä kuvataan huolella, vaihe vaiheelta. Samoin meikin poistamista, mikä ei taida olla kenenkään naisen lempijuttuja. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu sisältää joitakin hauskoja yksityiskohtia, kuten myös päähenkilön sipsiaddiktion.

Koska ajattelin sipsejä koko ajan, puhuin niistä jatkuvasti. Ihmiset eivät lakanneet päivittelemästä, miksi söin sipsini aina samalla tavalla: miksi ostin kaksi 75 gramman pussia Taffelin Broadway-sipsejä ja Valion kermaviilin, johon sekoitin Pirkan valkosipulidippijauhetta.

”Eivätkö Manhattanit kelpaa?” ystäväni kysyivät. ”Ovathan nekin sourcream & onion -sipsejä.”

Vastasin, että minä nyt satuin tykkäämään eniten Taffelin Broadway-sipseistä, vaikka joskus oli sellainenkin aika, että söin ainoastaan Manhattaneita. Kyse oli kausista, ja Broadway -kauteni oli taukoja lukuun ottamatta kestänyt yhdeksän vuotta.

Voin kuvitella, että kirja on antoisampi tunnelmoijille ja henkilökuvauksista nauttiville lukijoille, jotka eivät kaipaa niinkään tapahtumia tai juonta. Juonta tässä hyvin tasapaksussa romaanissa nimittäin ei ole. Sanoma kuitenkin tuntuu olevan "aikansa kutakin".

Romaanin kepeän vaaleanpunainen kansi voi olla hieman hämäävä. Ehkä se on niin kesäinen ja vaaleanpunainen toivon pilkahduksena, lupauksena tai unelmana paremmasta. Ihan niin kevyt ja hattarainen tämä teos ei ole kuin mitä kannen perusteella voisi luulla. Hattarainen ei oikeastaan ollenkaan. 

Kenelle? Henkilökuvista ja psykologisista romaaneista pitäville, masennuksesta kirjallisuudessa kiinnostuneille, chick litiä lukeville.

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Lukupiirimme luki kevään viimeisenä kirjana Kirsikka Saaren esikoisromaanin Hölmön nuoren sydämen (2018), jota saimme jonottaa kirjastosta melkein puoli vuotta. Nyt lukupiiri jää pienelle tauolle ja kokoontuu seuraavan kerran vasta kesäkuussa. Seuraava teos on toki valittuna, enkä itse malta odottaa sen lukemista. On nimittäin minun valintani vuoro, ja teos on tällä kertaa aivan erityinen.

Hän haluaa olla jälleen kevyt ja ihan järjettömän nuori, se koka pystyy tekemään spagaatin farkut jalassa. Se joka menee uimaan vaatteet päällä, joka seurustelee kolme päivää ja saa tarpeekseen, se joka nauraa niin paljon, että cokikset pursuavat nenästä. [Takakansi]

Ihan ensimmäiseksi on todettava, että Hölmössä nuoressa sydämessä hämää, miten sen nimi ja takakansi yksyhteen tuntuvat myyvän teosta jonkinlaisena teiniprinsessaan keskittyvänä teiniraskauskirjana. Paljon suurempaan osaan teoksessa nousee äärioikeistolaisuus kuin teiniraskaus. Teos on ikään kuin yhdeksän kuukauden katsaus kahden 15-vuotiaan nuoren elämään. Mitä lapsen aluillepano saa aikaan nuorissa? Kiira kamppailee kasvavan vatsakumpunsa kanssa, ja päätös pitää lapsi ja itsenäistyä omasta lapsen roolistaan saa Myllypuron näyttäytymään uudessa valossa. Koulukiusatussa heiveröisessä Lennissä isäksi tulo herättää kovan tarpeen aikuistua. On tultava mieheksi, lakattava olemasta poika.

Miehenmallina Lennillä on äärioikeistolainen Janne, joka ei kestä ininää ja joka kaipailee vanhaa Suomea. Hänelle asiat ovat mustaa ja valkoista. Silti Janne on se, joka halaa Lenniä ja onnittelee tätä vauvasta, ottaa tämän mukaan treeneihin ja saunan ylälauteelle. Janne saa nuoremmat pojat jakamaan äärioikeistolaisia maahanmuuttovastaisia lentolehtisiä edes tajuamatta kunnolla missä ovat mukana ja katsomaan Fight Clubia yhä uudelleen ja uudelleen. Väkivallasta innostuneet pojat tekevät hurmoksissaan samoin kuin leffassa: käyvät toistensa kimppuun.

Lenni hyppii Mylden päällä, iskuja sataa, ja vähitellen kipu nousee myös Mylden päähän. Pojat alkavat hakata toisiaan riemastuneina, mitä kovempaa he lyövät, sitä enemmän heitä naurattaa. Kipu ei tunnu enää, veri maistuu makealta suussa.

Kiira jää äitytensä kanssa yksin, kun Lenni ajautuu maahanmuuttovastaisiin piireihin ja porukkaan, jota ei naisten jutut kiinnosta. Niinpä Kiira odottaa pinnasängyn kanssa Lenniä, joka ei tule. Kiiran turhautuminen on käsinkosketeltavaa. Kaverit, jotka aluksi kilvan lupailivat auttaa vauvan kanssa, etääntyvät etääntymistään. Kiira haluaisi paremman elämän, mutta miten nousta lähiöstä yksinhuoltajaäidin kasvattamana teiniäitinä, jonka kumppani on ryhtynyt skiniksi?

Loppumatkan Kiira on vaiti, kävelee huulia viivaksi puristaen, alaviistoon tuijottaen. Parempi olla puhumatta, haaveilematta ääneen. Aina tulee joku, joka sanoo miten asiat ovat, rikkoo ja pilkkaa, tyhmä tyhmä tyhmä tyttö, luulit olevasi jotain, etkä ollut mitään. Kiira ehtii ensin, hän haukkuu itseään, pilkkaa hiljaa haaveitaan, sitä että toivoi pääsevänsä pois, olevansa parempi kuin muut, jotenkin erilainen. Samanlainen hän on, pahimmasta päästä, paksunakin vielä. 

Hölmö nuori sydän on kirja, joka on täynnä epämiellyttäviä hahmoja. Huonoja äitejä, teiniprinsessoja ja tyhmiä valintoja. Kirjan sympaattisin hahmo on Abdi, josta välittyy vastuullisen aikuisen käytös. Hän on tasapainoinen (ehkä vähän liiankin tasapainoinen), reilu kaveri, jolla on vaimo ja lapsia. Naapurin maahanmuuttaja, joka on Lennin puolella, kun vaimo äkkää tämän jakamasta uusnatsiflyereita ja kun Lenni hakkaa toista maahanmuuttajaa. Ja silti Abdi on selvän geneerinen. Abdi on se maahanmuuttaja, jonka on oltava enemmän ja parempi pärjätäkseen. Tällainen henkilökuvaus vain alleviivaa entisestään tällaista stereotypiaa.

Suurin turhautumiseni teokseen liittyy sen uusnatsismia ja äärioikeistolaisuutta vähättelevään tyyliin sekä kirjan nimeen. Teoksen asenne tuntuu olevan, että nuoret ovat nuoria. Nuorten pitäminen vain "hölmöinä" päästää heidät vastuusta. Hölmössä nuoressa sydämessä nuoret eivät joudu vastuuseen teoistaan. Teoksessa riittää, kun sanoo "sori". Välttämättä sitäkään ei tarvitse sanoa, riittää kun pillahtaa itkuun. Sanoma on haitallinen ja vastuuton. Kyllä, nuoret tekevät kaikenlaista, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, etteikö teoilla olisi seurauksia. Kellekään tarinan keskeisistä hahmoista ei oikeastaan käy mitenkään. Pidän siitä, että teos tuo esiin, miten äärioikeistolaisiin piireihin on mahdollista ikään kuin ajautua. Ehkä satut asumaan tietyllä alueella, pyörit tietyssä porukassa tietyssä elämäntilanteessa. Mutta kun tätäkin olisi voinut käsitellä niin paljon paremmin ja otteella, joka ei köykäisyydessään olisi vienyt hälyttävältä tapahtumien kululta ja avoimelta rasismilta niiden vakavuutta.

Mietimme onko Hölmö nuori sydän nuorten kirja vai kirja nuorista. Nea oli lukenut sitä ennemmin kirjana nuorista, ja totesi monen itseään teoksessa häirinneen asian selittyvän sillä, jos Hölmö nuori sydän onkin tarkoitettu nuorten kirjaksi. Loppu vetää mutkia suoriksi, vaikka 205-sivuiseen romaaniin olisi voinut mahtua huolellisemminkin kehitelty lopetus. Mutta nuorten kirjalta ei ehkä sitä voi vaatia, ja noin 200 sivua on nuorten kirjalle juuri hyvä määrä. Suurempi sivumäärä saattaisi karkoittaa nuoria lukijoita. Kirja loppuu mielestäni kuin seinään, kohtaukseen, jossa kaikki on saatu väkinäisesti järjestettyä jotakuinkin hyvin ennen esiriipun laskeutumista, ennen kuin kaikki langat hajoavat käsiin. Annetakoon se genrelle kuitenkin anteeksi.

Tällä kertaa edes Ella ei ollut innoissaan valitsemastaan kirjasta. Kirja meni, mutta se ei ollut mieleenpainuva, ja siinä oli selviä puutteita. Hölmö nuori sydän ei tosiaan ollut se teiniraskauskirja, joksi sitä luulin. Mietimme olisiko kirja iskenyt myöskään omiin teinivuosiimme, mutta ei. Koimme olleemme jo silloin liian keskiluokkaisia, liian kaukana teoksen kuvaamasta Itä-Helsingin lähiömeiningistä ja sosiaalisista ongelmista, jotta teoksessa olisi ollut meille kaikupohjaa. Ihan kaikista nuorimmille teineille Hölmö nuori sydän ei ole. Teos on elokuvamainen, ja siitä tehtyä elokuvaa näkemättä voisin kuvitella sen hyvin samanlaiseksi.

Kenelle? Yläasteikäisille ja sitä vanhemmille nuorille, itähelsinkiläisille, lähiöissä kasvaneille.

Piia Leino: Taivas

Piia Leinon Taivas (2018) on dystopia, jossa kansallissosialismi on voittanut, maahanmuuttajatat ajettu pois ja ihmiset ovat kuin zombeja. Kaikki haluavat vain olla Taivaassa, valtion ylläpitämässä virtuaalitodellisuudessa, jossa mieli lepää ja virtuaalimaisemat hivelevät aisteja tavalla, jonka täydellisyyteen todellinen maailma ei koskaan voisi yltää. Ihmiset ovat kuin transsissa. On ihan sama mitä Taivaan ulkopuolella tapahtuu (ei juuri mitään), mitä pistää suuhunsa (syöminen on niin työlästä), mitä pitää päällään (vaatteet kuin vaatteet) ja miltä näyttää (rasvaiset hiukset on ihan ok).

Levottomuus kuljettaa Akselia yhä uusille juoksulenkeille. Hän ymmärtää koikkelehtimisensa olevan täysin poikkeuksellinen näky, mutta päät eivät nouse hänen juostessaan ohi, edes hänen kirkuvan oranssit kenkänsä eivät saa ketään havahtumaan. Kerjäläiset tuijottavat kuppejaan ja muut valuvat kuin ohjelmoituina pakollisissa toimissaan. Välinpitämättömyys huokuu jokaisesta rapistuneesta rakennuksesta ja kasvillisuuden valtaamasta tienpätkästä, kaupunki on kuin puhki kuluneet kengät ennen pohjan irtoamista.

Ihmisten välisen kanssakäymisen taito on hukattu ja ihmiset elävät eristäytyneitä toisistaan. Vain Taivaalla on jotain väliä. Ihminen ei enää lisäänny. Ihmiseltä puuttuu halu ja kiinnostus toista ihmistä kohtaan. He tulevat  kaikki kuolemaan pois, kukaan ei tule heitä elättämään, eivätkä ihmiset eivät nosta sormeaankaan muuttaakseen mitään. Niille, jotka eivät tee työtä on tarkoin määritelty kerjäämispaikkansa. Kerjäämistä valvovat vartijat, ja ihmisten tuoreessa muistissa on edelleen torilla tapahtuneet teloitukset. Ihmisten Helsingistä on vuonna 2058 jäljellä lähinnä vain Kauppatori.

Akseli on töissä yliopistolla ja kirjoittaa tutkimusraporttia menneestä, himon katoamisesta. Hän saa pomoltaan kokeiltavakseen pillereitä, jotka palauttavat halun. Ne herättävät Akselin kuin unesta. Ruoka alkaa maistaa ja Akselin tekee mieli juosta. Akseli myös herättää Iinan, naisen, jonka hän tapaa Taivaassa ja houkuttelee tutkimukseen vedoten tapaamaan hänet oikealla Tuomiokirkolla. Akseli tulee kuitenkin huomaamaan, että Iinan käsitykset maailmasta ovat hieman toisenlaisia kuin hänen. Iina ei halua uhrata elämäänsä Taivaaseen.

Teos ironisoi nykymaailmamme kulutusyhteiskuntaa ja materialismia. Akseli ihmettelee sitä hysteriaa, jonka kenkäpari saa aikaan Sinkkuelämää-sarjan tallenteissa eikä voi ilmastonmuutoksen jälkeisessä maailmassa ymmärtää sitä, että joku haluaa jotakin mitä ei oikeasti tarvitse. Toisaalta teos pureutuu virtuaalitodellisuuden ja pelien varjopuoleen, oikean elämän elämättä jättämiseen. Teoksen ihmiset ovat päästäneet lihaksensa surkastumaan, ovat resuisia rasvalettejä, joille henkilökohtainen hygieenia on enää vain vieras käsite.

Konsepti on mielenkiintoinen. On vaikea kuvitella, että ihmiset todella etääntyisivät todellisesta maailmasta näin pahasti. Varsinkaan kun Taivas ei vaikuta oikein muulta  kuin passivoivalta simulaatiolta eri matkakohteista. Teos ei kuvaa, että Taivaassa oikeastaan tehtäisiin mitään. Kaikki on vain ihanaa ja rauhallista, eikä kontaktia muihin juurikaan ole. Kukaan ei kaipaa sitä. Ja tämä on ehkä se seikka, joka pistää silmääni kaikista eniten. En usko, että ihmisen sosiaalisuus on koskaan häviämässä mihinkään. Monien nykyisten pelienkin viehätyksestä vähintään osa perustuu yhteisöllisyyteen ja vuorovaikutukseen muiden kanssa. Kuva VR-lasit päähänsä  laittavasta, tuntikausia paikallaan makaavasta ihmisestä, joka ei ota virtuaalitodellisuudessa edes muihin kontaktia, vaan on täysin omassa kuplassaan, on outo.

Sanotaan, että ihminen on nykyään enemmän yksin kuin ennen. Samaan aikaan moni on kuitenkin verkossa yhteydessä muihin, vaikka tapaisikin kasvotusten vähemmän ihmisiä. "Oikeiden" elämysten merkitys ei silti ole kadonnut mihinkään, eikä varmaan tule katoamaankaan. Tietysti jos onnistumme tuhoamaan elinympäristömme ja aiheuttamaan kunnon suurkatastrofin, voi olla, että elämä virtuaalitodellisuuden puhtaassa maailmassa alkaisi yllättäen vetää puoleensa. Mutta perustuisiko tällainenkaan tilanne sille, etteivät ihmiset olisi toistensa kanssa tekemisissä? Tuskin. Sukupuolivietin sammuminen esitetään Taivaassa seurauksena ihmisten välisten kontaktien hiipumisena, vaikka voisi kuvitella, että sukupuolivietti jos jokin pitäisi huolta, että ihmiset edelleen hakeutuisivat toistensa seuraan.

Vasta lukiessani tätä muistin, että olin aiemmin lukenut Taivaasta jonkun blogikirjoituksen. Epäilin jo silloin koseptin toimivuutta ja sitä, pitäisinkö tästä. Taivas herättää ajatuksia, mutta en pitänyt itse teoksesta. Teos jää liian pinnalliseksi, on liian lyhyt kertoakseen kaikkea sitä, mitä tästä aiheesta voisi saada irti – ja on ennen kaikkea kriittisen epäuskottava.

Viha roihahti voimaansa juuri loppukeväällä silloin, kun Taivasmaksut nousivat. Marius sanoi, että hallitus teki sen tahallaan: syyksi korotuksiin sanottiin maahanmuuttajien lasten aiheuttamat kulut, mikä kasvatti raivoa vähemmistöjä kohtaan. Monet jo virtuaalielämään tottuneet joutuivat ensi kertaa vuosiin päivänvaloon ja näkivät lastenrattaita ja leikkipuistoja, joissa ei enää leikkinyt ainuttakaan valkoista lasta.

Dystopiat heijastelevat yleensä reaalimaailman sosiopoliittisia kuvioita ja pyrkivät herättelemään ihmisiä. Dystopiat ovat varoituksia siitä, mitä tiettyjen trendien jatkuessa voisi tapahtua. Huolestuttavimpana ja osuvimpana havaintona Taivaassa onkin sen kansallissosialistinen Suomi, tie, jolle en välittäisi astua, mutta jonka kannattajia näkyy jo nyky-yhteiskunnassamme.

Kenelle? Dystopioista kiinnostuneille, virtuaalitodellisuuksien tulevaisuutta pohtiville.

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Huvila seisoi hänen edessään yhtä vanhana ja puisena ja vaaleana kuin se oli aina ollut. Paitsi että se näytti saaneen kevyen punertavan hohteen, kuin pari tippaa punaista valkoisen maalin seassa. Tietysti se saattoi olla vain illan tuomaa väritystä: Meri kurkki kaistaleina puiden välistä talon takana, ja aurinko oli painumassa horisonttia rikkovien pikkusaarten taakse. Mutta ajatus veren tahrimasta talosta kuulosti dramaattisemmalta ja sopi siten paremmin hänen päiväänsä, josta oli muodostumassa ehdottomasti ja epäilyksettä maailmanhistorian surkein syntymäpäivä. 

“En halua lukea mitään 2012 ilmestynyttä”, muistan julistaneeni erään kirjallisuustieteen kurssin jälkeen. Kurssiin oli sisältynyt kattava katsaus vuoden 2012 kotimaisiin kirjauutuuksiin, jotka kaikki tuntuivat toitottavan joko sisällissotaa tai Lapin sotaa. Sisällissotaa en onnistu välttämään. Terhi Tarkiaisen tuoreessa esikoisromaanissa ja uudessa suomalaisessa vampyyrikirjassa Pure mua (2018) päähenkilö Anna Björksund kirjoittaa sisällissodasta gradua. Hänen asuttamassaan suvun huvilassa on ollut vuonna 1918 pitkälti historiasta pyyhitty verilöyly, kun joukko punaisia valtasi huvilan ja teurasti talon väen. 

Populaarikulttuurissa vampyyrit kuvataan usein ihmisiä alistavina ja jopa heitä veripusseiksi orjuuttavina. Pure mua lähtee aivan päinvastaisesta lähtökohdasta. Miltä tuntuisi saada yllättäen syntymäpäivälahjaksi seksikäs nahkahousuinen vampyyri, joka kutsuu sinua emännäksi ja on täysin sinun vallassasi, koska voit antaa sille kipua tuottavia piikkejä koska tahansa? Kuvittele vielä olevasi 30-vuotias vegaani, joka on jonkin aikaa pitänyt miessukupuoleen etäisyyttä, ja jolla on meneillään kapina suomenruotsalaisia bättre folk -vanhempiaan vastaan. Nyt nämä elämääsi sanelleet vanhemmat hankkivat sinulle elävän seksilelun, koska tarvitset "harjoitusta". Palautusohjeita Kenneliin ei ole, vain Omistajan opas.

Yksi vampyyriväitettä puoltava tekijä oli, että mies oli aivan naurettavan komea. Anna oli varma, että jos vampyyreja kerran oli olemassa, joskus oli täytynyt kuolla ja herätä henkiin myös ihan tavallisen näköisiä ihmisiä, joilla oli purentavikoja ja aknearpia, keskivartalolihavuutta ja kaljuja kohtia. Silti häkissä istuvan miehen ulkomuoto sopi populaarikulttuurin kuvaan vampyyrista viimeistä sulkakynänpiirtoa myöten: huolella veistetyt poskipäät, aristokraattinen suora nenä ja siniharmaat silmät saivat tämän näyttämään romanttiselta sankarilta, joka oli repäisty suoraan pehmeäkantisen kirjan kannesta. Sellaisen, joita jäi tahtomattaankin tuijottamaan kaupan kassajonossa, juuri siinä suklaapatukoiden vieressä, mutta joita ei kuitenkaan kehdannut ostaa, vaan joutui tyytymään suklaapatukkaan.
 

Pure mua on otteeltaan tuore ja leikittelee konventoituneilla vampyyrikäsityksillä ravistaen hieman pakkaa. Osa kirjan huomioista on suorastaan poskettomia. Annalla on hylly täynnä paranormaalia romanssia ja tietää yhtä sun toista eri vampyyrimytologioista. Lemmikkivampyyri, jonka nimeksi paljastuu Vlad, ei häntä ilahduta. Toisaalta Anna on tyytyväinen, etteivät hänen vanhempansa hankkineet hänelle zombia. Anna myös miettii tekeekö ruumiin haluaminen hänestä nekrofiilin ja epäilee vampyyrinsa uneksivan autereisesta hautuumaasta ja anteliaaseen kaula-aukkoon sonnustautuneesta neitsyestä.

Vampyyri on perinteisesti ollut kirjallisuudessa ihmissutta kiinteämpi hahmo. Mutta onko vampyyrikuvastoonkin jätettävä oma jälkensä? Kaikki muistavat Twilight-saagan glittervampyyrit, joilla oli lisäksi erityistä vampyyrimyrkkyä. True Bloodista tai sen kirjasarjaversiosta Sookie Stackhousesta muistetaan vampyyrien veren parantava vaikutus ja keinotekoinen veri, true blood. Pure mua -romaanin vampyyreilta puolestaan puuttuu se, mikä on vampyyreille ehkä tunnusomaisinta veren juonnin lisäksi – nimittäin torahampaat.

”Nehän on… ihan vain hampaat?”
”Kyllä, ne ovat ihan vain hampaat. Ihminen on lihansyöjä ja me vampyyritkin aloitimme ihmisinä.” Mies kuulosti loukkaantuneelta, mutta Anna näki vinon hymyn välähtävän tämän kasvoilla.
”Ja  noilla – noilla ihan tavallisilla hampailla sä sitten hotkit kauloja?”
”Iho on ohut, ei sen rikkomiseen niin paljon vaadita. Vaikka meillä onkin hieman enemmän fyysistä  voimaa.”

Muutoin teoksen vampyyrit noudattelevat ominaisuuksiltaan pitkälti tuttua kaavaa. Ne ovat ylitsepursuavalla seksikkyydellä ja ihmistä voimakkaammalla vietillä varustettuja, auringonvaloa kaihtavia verenimijöitä. Ne kykenevät Pure mua -spesiaalina haistamaan lajitoverinsa jo kaukaa ja päättelemään tämän suvun. Tälle kyvylle olisi Twilight-saagassakin ollut käyttöä. Ei olisi tarvinnut ihmetellä kuka niitä uusia vampyyreja oikein luo. Vladin (siis Vlad niin kuin Vladislav, ei niin kuin Vlad Seivästäjä) venäläistausta tuntuu tyylikkäältä vedolta kun miettii, miten paljon paremmin vampyyrit sopivat venäläistarinoihin kuin suomalaiseen kansanperinteeseen. Kirjahyllystäni taitaa edelleen löytyä lapsuuteni Tsaarintyttären merkki -niminen satukirja, joka sisälsi venäläisiä vampyyritarinoita.

Yllättävintä tässä kaikessa on, ettei Pure mua ole sitä genreä, joksi sitä ajattelin. Erotiikkaa uhkuvasta eksoottisesta vampyyrilemmikistä huolimatta Pure mua ei ole paranormaali romanssi. Teoksen vampyyrit ovat vähemmän nössöjä kuin Veren vankien Louis tai Vampyyripäiväkirjojen Stefan, joita ohjaa jonkinlainen moraalinen kompassi. Vlad ei ole romanttinen sankari eikä ihan ihmisiä sympatisoiva sympaattinen vampyyrikaan. Vladin aristokraattiset piirteetkin viittaavat ennemmin byronilaiseen vampyyriperintöön kuin pehmovampyyreihin. "Yksilön yhteys lajitovereihinsa on vahva. Se onkin suositeltavaa pitää erossa muista, kunnes kotiutuminen on kunnolla tapahtunut", varoittaa Omistajan opas.

Teos on vetävä ja osuvilla kielikuvilla varustettu. Se tekee mitä pitääkin: viihdyttää. Puolessa välissä alan jo miettiä että ei kai tämä nyt kohta lopu. Pure mua ei ehkä ole loppuratkaisultaan vahvin, mutta joka tapauksessa vaikuttava ja originaali esikoisteos. Ottaen huomioon miten realismipainotteista kotimainen kirjallisuus pitkälti on, on Pure mua sitäkin virkistävämpi tuulahdus jotakin uutta. Tällaista lisää, kiitos.

Kenelle? Vampyyreista ja urbaanista fantasiasta kiinnostuneille huumorintajuisille lukijoille ja niille, jotka haluavat lukea vähän erilaista kotimaista kirjallisuutta.

William Gibson: Neurovelho

Tavoitteenani on jo jonkin aikaa ollut lukea scifiklassikoita läpi. Tällä kertaa luettavakseni valikoitui ikoninen William Gibsonin Neurovelho (Neuromancer 1984, suom. 1991), joka tunnetaan kyberavaruuteen sijoittuvan scifin eli kyberpunkin jos ei aloittavana teoksena niin ainakin yhtenä sen aloittavista teoksista.

Neurovelhossa datacowboy eli hakkeri Case hoitelee bisneksiään Chiban alamaailmassa suistuttuaan uraltaan varastettuaan työnantajaltaan. Rangaistuksena Casen hermopiirit, joilla kytkeydytään virtuaalitodellisuuteen, on turmeltu. Hänestä ei ole enää cowboyksi. Jäljellä on huumeita ja satunnaisia diilejä sekä tyttö nimeltä Linda. Linda kuitenkin pettää Casen ja varastaa tältä. Palatessaan kapselihotellinsa kapseliin Casea odottaa yllätys: karmiininpunaiset kynnet ja niiden alle sisäänvetäytyvät terät omaava nuori nainen, jonka silmillä on istutetut kyberlasit. Molly johdattaa Casen työnantajansa puheille, sillä tällä on Caselle vastustamaton tarjous.

Case alkaa tehdä töitä Armitagelle, entiselle sotilaalle, joka on selvinnyt Neuvostoliittoa vastaan kohdistautuneesta operaatiosta, legendaarisesta Ujeltavasta Nyrkistä. Armitagelta ei resursseja puutu. Työn vastaanottamista vastaan hän korjauttaa Casen hermoston hintaan, joka on kaukana pikkusummasta. Samalla Armitage kuitenkin asennuttaa Caseen hermomyrkkypusseja, jotka ilman vastamyrkkyä tulevat vapauttamaan hermoston pilaavaa ainetta tämän elimistöön. Näin Armitage saa lujan otteen Casesta, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin Armitagen käskyjen mukaan. Mutta kenelle Armitage itse asiassa tekee töitä? Mistä Armitagen rahat ovat peräisin? Entä kuka Armitage oikeasti on? Ujeltavassa Nyrkissä ei tiedettävästi ollut ketään Armitage-nimistä mukana.

Teos lähtee liikkeelle kuin vanha auto, eikä niin kovinkaan mukavasti. Matka kuitenkin jouhevoituu, kun Case pääsee Japanista ja kirjan mielenkiintoinen osuus alkaa. Alun Chiba ei vaikuta miellyttävältä paikalta lainkaan, ja Casen huumesekoilu ahdistaa. Huumeet pistävät silmään sitäkin enemmän, että myös juuri tätä ennen lukemassani toisessa 80-luvun scifiteoksessa (Piknikki paratiisissa) niillä oli osansa. Tämä on ilmeisesti ollut ajan scifille ihan yleinen trendi.

Kiitos Armitagen Case saa leikkauksessa myös uuden haiman. Uusi haima on modifioitu niin, ettei samojen huumeiden vetäminen enää onnistu, jos jotain vaikutustakin haluaa tuntea. Casen on pakko ryhdistäytyä ja paneutua toisitoimiin.

Casen virus oli porannut ikkunan kirjaston  komentojäähän. Hän työntyi läpi ja näki äärettömän sinisen tilan, joka oli täynnä värikoodattuja palloja tiuhan kalvaansinisen neonverkon varassa. Matriisin epätilassa määrätyn datakonstruktin sisällöllä oli rajattomat subjektiiviset ulottuvuudet; jos Casen Sendailla olisi tunkeutunut lasten leikkilaskimeen, se olisi näyttänyt loputtomalta, muutamien peruskäskyjen reunustamalta tyhjyyden kuilulta. 

Neurovelho on maailmaltaan huikea, etenkin kun ottaa huomioon, että teos on kirjoitettu kun internet on ollut vasta alkutekijöissään. On vaatinut aikamoista mielikuvitusta tuolloin kehitellä virtuaalitodellisuuteen sijoittuva tieteisromaani. Neurovelhossa liikutaan todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden välillä. Kyberavaruuteen pääsee dekin, eräänlaiseen tietokoneeseen vertautuvan laitteen avulla. Case kytkeytyy välillä myös suoraan Mollyn laseihin, joiden kautta hän pääsee ikään kuin haamumatkustajaksi Mollyn kroppaan. Hän ei pysty ohjaamaan Mollya, mutta näkee, kuulee ja tuntee mitä Mollykin. Tehävä johdattaa heidät murtamaan erään hyvin suojatun AI:n jäätä, mutta heidän on myös päästävä fyysisesti tunkeutumaan tiettyyn paikkaan.

Neurovelhon AI:t ovat mielenkiintoisia. Ne ovat pitkälle kehittyneitä itse ajattelevia tekoälyjä. Ne ovat vähintään osittain jonkun omistamia omistuksella kahlehdittuja entiteettejä, joita on lähes mahdotonta murtaa. Niitä on niin armeijan kuin yritysten käytössä. Neurovelhossa ei olla siis vielä kauhuskenaarioiden tilanteessa, jossa tekoäly on ottanut vallan Maapallosta ja jossa ihmiset ovat niiden armoilla. Mutta voiko AI:n pitää loputtomasti kahlittuna?

Varsinaisten tekoälyjen lisäksi Neurovelhossa on RAM-kasetille tallennettuja kuolleita, joista eräskin toimii Casen kyberoppaana. Suoraviiva Dixieksi kutsutulla entisellä cowboylla on liikuttavan inhimillinen toive: tulla pyyhityksi kyberavaruudesta ja saada levätä rauhassa.

”Kuinka pyyhkii, Dixie?”
”Case, minä olen kuollut. Minulla on ollut tässä Hosakassa riittämiin aikaa saada se selville.”
”Miltä se tuntuu?”
”Ei se tunnu.”
”Vaivaako se sinua?”
”Minua vaivaa se ettei mikään vaivaa.”

Neurovelho ei yllä ihan odotusteni tasolle, vaikka herättää mielenkiintoisia kysymyksiä ihmisten tallentamisesta virtuaalitodellisuuteen, AI:n jonkinasteisesta  mahdollisesta kriiseilyistä sekä ihmisten syväjäädyttämisestä vuosikymmeniksi. Teos tuntuu kuitenkin näiden aiheiden pelkältä pintaraapaisulta. Nykylukijalle teos ei tarjoa riittävää pohdintaa, syvällistä käsitellyä tai asioiden moraalisuuden kyseenalaistamista. Mutta jostain kaiken on alettava, eikö? Scifin historian kannalta Neurovelho on puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen. Jos ei muuten, niin onhan se aina hauska bongata Suomi-mainintoja kirjoista. Niitä tästä teoksesta nimittäin löytyy, onpa yhden henkilöhahmon nimikin Suomalainen.

Kenelle? AI:sta, virtuaalitodellisuuksista ja scifistä kiinnostuneille.