Katherine Arden: The Warm Hands of Ghosts

Olen odottanut Katherine Ardenin teosta The Warm Hands of Ghosts (2024) talvesta lähtien, jolloin olen törmännyt siitä olevaan upeaan sitaattiin kirjagramissa ja pistänyt kirjan heti varaukseen. Odotus on todella kannattanut, sillä mikä kaunis, erikoinen kirja tämä onkaan! Teos sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Sen sivuilla kummittelevat aaveet ja paholaismainen viulua soittava mies, jota etsivät tulevat hulluiksi. Historialliseen fantasiaan kuuluva The Warm Hands of Ghosts on emotionaalisesti kompleksinen ja vahvatunnelmainen teos, joka sekoittaa myyttiä ja historiaa. Se on niin kiehtova, että sivut käytännössä kääntyvät itsestään.

On päihitettävä hirviöitä ja pimeyttä, joka uhkaa nielaista kaiken. Mutta myös lohtua. Rakkautta. Romantiikka on hyvin vähän, ja se tulee kuvaan vasta ihan loppupuolella, mutta sitä on. Ja ihmeellistä kyllä, se riittää jopa minulle. Teoksen tarina on täysin riittävä tällaisenaan. 

It is often illuminating, to see your heart's desire. But it is not always pleasant.

Kanadalainen Laura Iven on entinen kenttäsairaanhoitaja, joka palaa sotaan saadakseen selvyyttä veljensä katoamisesta. Veljen uskotan kuolleen, mutta toisenlaisestakin kohtalosta on merkkejä. Miten hän edes on kadonnut?

Teos seuraakin myös Lauran veljeä, Freddietä hänen matkallaan pimeyden läpi. Tarina avautuu hitaasti molempien tarinalinjojen kautta, ja rakastan sitä, miten kaikki punoutuu lopulta yhteen. Teoksen kieli ei ole ylettömän kuvailevaa, mutta maalaa silti voimakkaita mielikuvia, jotka säilyvät senkin jälkeen, kun olen lopettanut lukemisen. How eerie.

Freddie didn't miss the sun. He kept to the shadows and drank and watched Faland's mirror, lost in longing. It was an endless, daydreamer's longing, satisfying in itself, with no need for fulfilment. The people in the mirror could not disappoint in any way, and he would never fail them, or lose them, or mourn them. It was easier so. He had only to watch and yearn. And tell Faland a story.

Olen oikeastaan jopa hivenen yllättynyt siitä, miten kovasti teos kolahtaa. En erityisemmin pidä sotakuvauksista, ja ahdistus on läsnä näilläkin sivuilla. Mutta jokin tässä vetää puoleensa. Ehkä juuri se kaiken ympärille kietoutunut mystiikka, villi, tuntematon taikuus. Aaveet. Kyseessä on ehdottomasti tunnelmakirja, ja sellaisena se onnistuu koskettamaan. Suosittelen.

Sarah J. Maas: Siiveniskujen valtakunta

Usvatuulen valtakunnan jälkeen tartun heti seuraavaan osaan. Siiveniskujen valtakunta (A Court of Wings and Ruin 2016, suom. 2021) jatkaa onneksi suoraan siitä, missä edellisessä osassa on jääty.  

Tällä kertaa en pysty hyväksymään Feyren tekoja, sitä, miten rumaksi kaikki menee Kevään valtakunnassa. Kuka hän nyt on, kostonhenkikö? Feyren toiminta tuntuu väärältä, tarpeettoman julmalta. Inhoan myös hänen kyvyttömyyttään ottaa vastuuta omista teoistaan. On kuin Feyre kuvittelisi olevansa aina oikeassa, on hän sitten ollut kuinka häikäilemätön tai ajattelematon tahansa. Vaikka on ilo nähdä Feyren kykenevän toimimaan omillaan, olen silti sydän kurkussa, kun hän tekee sen täysin omavaltaisesti ja muille mitään kertomatta. 

Rakastan sitä, että vihdoin päästään tutustumaan muihin ylivaltiaisiin. Heidän kauttaan paljastuu kutkuttavaa henkilöhistoriaa, jota lukiessani en malttaisi pysyä tuolillani. Cassianin ja Nestan välinen jännite on kiinnostava. Mutta edelleen Nesta hiertää. En järin pidä siitä, että Lucienille on Velariksessa tiukkoja sääntöjä ja uhkauksia, mutta Nestan käytöksellä ei ole mitään seurauksia. Hän voi aukoa päätään miten vain haluaa. Siiveniskujen valtakunnassa inhokkini on kuitenkin Elain. Lucien raukka. Eikä Elain oikeasti ole paljoakaan Nestaa hyveellisempi. Hän on pettänyt Feyren yhtälailla. Elain on vain vähemmän loukkaava kuin Nesta. Vaikka Elain tekee sentään jotain oikein, on hänelle pitkä matka selkärangan kasvattamiseen. 

Okei mutta... mikä kummallinen suhde likaan tässä kirjassa on? Kestää aivan liian kauan ennen kuin Lucien pääsee siistiytymään. Entä sitten intiimi kohtaus Rhysin ja Feyren välillä, jossa Rhys ehdottaa, että Feyre voi joko mennä kylpyyn tai hän voi nuolla kaiken lian pois?? Siis kenen mielestä tämä on seksikästä? Ja miksi seksi on ykkösprioriteetti ennen yleistä vieraanvaraisuutta, siistiytymistä tai Feyren siskojen olon tarkistamista? Hämmentävää.

Muutoin Feyren ja Rhysandin rakkaus on kuvattu todella kauniiksi. Rhysandin Feyrelle tarjoama tuki on horjumatonta. Vaikka välillä kaipaisin sitä, että kun Feyre toilailee omiaan, niin Rhys myös sanoisi hänelle siitä vähän tiukemmin. 

"This could be . . . a very bad idea," I admitted, my grip tightening on his hand. 

"Oh, it most certainly is," Cassian said with a faint smile as we continued down and down into the heavy black and thrumming silence. "But this is war. We don't have the luxury of good ideas–only picking between the bad ones."

⁣
Jälleen teos on valtavan ihana immersiivisyydessään. Tähän maailmaan on helppo upota, ja se jaksaa ihastuttaa. Luku, joka päättyy sivuun 666, saa minut itkemään ja tietyt Cassianin sanat puristavat sydäntäni. Pidän edelleen Valtakunta-sarjasta ja aina vain löytyy mahtavia hahmoja. Tämä ei vain edelleenkään pyyhkäise minua jaloiltani. Toivoisin, että pyyhkäisisi. Tätä on kehuttu niin paljon, että tunnen jonkinlaista pettymystä siitä, ettei tämä kolahdakaan minuun niin lujaa. 

Tämän osan loppu on myös oikeasti aika... pettymys. Toisaalta olen iloinen siitä, että tämä ei lopu varsinaiseen cliffhangeriin edellisen tavoin. Nyt onkin hyvä aika pitää pientä taukoa tästä sarjasta. 

Harry Whittaker / Lucinda Riley: Atlas, Papa Saltin tarina

Olen vähän kuullut, että sarjojen päätösosistakin on tapana kirjoittaa. Se on mielestäni erityisen vaikeaa. Koko sarjan herättämät tunteet ja odotukset tiivistyvät siihen yhteen viimeiseen. Miten sitä edes sanoittaa? Näiden sarjojen päätösosien uupuminen täältä blogin puolelta on suorastaan helmasyntini. Voin kuitenkin taputtaa itseäni tyytyväisenä olalle, sillä olen sentään Instagramiin kirjoittanut Atlas, Papa Saltin tarinasta (Atlas: The Story of Pa Salt 2023, suom. 2023) ja jopa ihan ajoissa. Palataanpa siis niihin fiiliksiin.

Siinä fiiliksessä kun odottaa suositun sarjan päätösosaa yhdessä muun maailman kanssa on jotakin huikeaa. Kun sain Seitsemän sisarta -sarjan päätösosan käsiini sen ilmestymispäivänä, itkin. ⁣

Sitten luin sen yhdessä hujauksessa, jotta en spoilaantuisi mistään. Sitä seurasi hiljaisuus, kun odottelin useamman muunkin ehtivän lukemaan Atlaksen. Edelleen tunne on, että mitä tästä voi sanoa?⁣

Muistiinpanoni kirjasta vilisevät huomioita. Lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että tässä nyt on niitä vastauksia. Tämä kirja on vastauksia varten. Ei, se ei ole Lucindan, mutta se on parasta, mitä hän saattoi antaa. Harry Whittaker ei ole Lucinda Riley. Sen huomaa. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät hieman eri tavoin kuin ennen, kohtauksista puuttuu näyttäminen ja tunteet jäävät latteiksi. Tämä on aloittelijan käsialaa ja olisi kaivannut rohkeampaa editointia kustantajalta. Liekö halu saada kirja mahdollisimman nopeasti ulos voittanut? ⁣

Parasta tässä kuitenkin on, ettei tällä kaikella ole väliä. Papa Saltin tarinalla on. Sillä, että lukijoina saamme vihdoinkin salaisuudet selvitettyä siitä huolimatta, että alkuperäinen kirjailija on kuollut. Atlaksen tarina on kaunis kunnian- ja rakkaudenosoitus pojalta äidille. Ollaan kiitollisia siitä. Harry olisi voinut olla kirjoittamatta tämän ja Lucinda jättää ohjeistamatta häntä. ⁣

Juoni etenee kuitenkin eteenpäin, tapahtumat ja salaisuudet rullautuvat auki. Vain sillä on merkitystä. Ihanaa, että tämä kirja on.

Ehkä arvioni lyhyys puhuu puolestaan kuten myös vaitioloni juonen suhteen. On edelleen ihmisiä, jotka eivät tätä ole lukeneet. En aio olla se, joka näin miltei vuodenkaan jälkeen tätä spoilaa.

⁣Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar
Auringon sisar
Kadonnut sisar

Holly Black: Julma prinssi

Julma prinssi (Cruel Prince 2018, suom. 2024) aloittaa Ilman väki -trilogian. Teos on ollut lukulistallani jo ennen sen suomentamista, mutta mikä sen ihanampaa kuin päästä lukemaan se suomeksi ja samoihin aikoihin muiden kanssa. Joskus englanninkielisiä kirjoja lukiessa saa kokea olevansa niiden kanssa vähän yksin. Missä muut fanit ovat? No, heitä on nyt kirjagram täynnä. (Kuten myös TikTok, jonka puolelle en kuitenkaan itse ole rantautunut.)

Juden vanhemmat tapetaan hänen ollessaan seitsemän. Murhatyön tehnyt keiju on tullut hakemaan vaimoaan takaisin. Kun vaimo ei suostu, mukaan Keijumaahan saavat lähteä tämän lapset. 

Asetelma on kiinnostava. Jude ja hänen kaksoissisarensa Taryn ovat ihmisiä, mutta isosisko Vivienne on oikeasti Madocin tytär ja siis keiju. Elo Keijumaassa on ihmisille vaarallista, mutta onhan heillä Madocin suojelus. Ja Madoc myös todella yrittää parhaansa tyttöjen vuoksi. Suurkuninkaan kenraalina Madocia arvostetaan, eivätkä hänen tytöilleen uskalleta ryppyillä aivan avoimesti.

Madoc vaatii – kenties syyllisyydestä tai häpeästä – että meitä kohdellaan kuin Keijumaan lapsia. Osallistumme samoille oppitunneille ja saamme kaiken minkä hekin. Suurhoviin on tuotu ennenkin vaihdokkaita, mutta ketään ei ole kasvatettu vallasväkenä.

Hän ei ymmärrä, kuinka meitä inhotaan sen vuoksi.

Hitaasta alusta huolimatta nautin tästä kovasti. Ylimielinen prinssi Cardan on suosikkihahmoni. Siitäkin huolimatta, että hän on kiusaajan roolissa, eikä Juden kokema kiusaaminen ole mitään kevyttä. Jännitettä on silti ilmassa.

Ja Cardan on vielä kaikkia muita kauniimpi – hänen mustat hiuksensa heijastavat värejä kuin variksen siipi ja poskipäät ovat niin terävät, että ne voivat leikata irti tytön sydämen. Vihaan häntä enemmän kuin ketään muuta. Vihaan häntä niin paljon, että kun katson häneen, pystyn hädin tuskin hengittämään.

Kukapa tällaisen prinssin edessä pystyisi hengittämään? Oli syynä sitten viha tai jokin muu.

Juden tavallinen elämä keijujen parissa tuntuu melkein vaarallisemmalta kuin vakoilutyö, johon Jude värvätään. Keijut voivat lumota tekemään mitä vain, eivätkä he ole hyväntahtoisinta porukkaa. He ovat lähellä brittien saarten kansanperinteen keijuja, joista on hauskaa pilailla kuolevaisten kustannuksella ja tehdä heille mitä lystäävät. Kuolevaiset ovat nokkimisjärjestyksessä heidän alapuolellaan. 

Olen todistanut kamalampia asioita kuin siipien repimiä tai loukkauksia. Keijut eivät voi valehdella, joten he käyttävät aseinaan petosta ja julmuutta. Vääristeltyjä sanoja, puoliksi lausuttuja totuuksia, piloja, arvoituksia ja skandaaleja. He kostavat toisilleen ikivanhoja, melkein unohtuneita loukkauksia. Myrskyt eivät ole yhtä häilyviä tai meret yhtä oikukkaita.

Judelle selviää, että on ihmisenä olosta myös hyötyä. Heitä on palvelijan töissä hyvinkin arveluttavissa olosuhteissa, mutta tarvitaan heitä muuhunkin. Keijut eivät mm. pysty valehtelemaan, eikä heidän hedelmällisyysasteestaan voi millään muodoin puhua korkeana. Ilman ihmisiä he kuolisivat sukupuuttoon. Ihmisten maailman ja Keijumaan välinen jännite nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi Keijumaan tulevaisuuden kannalta. Ei ole yhdentekevää, kuka hallitsee ja miten. Vaikka keijut joutuvat tekemään ihmisten kanssa sopimuksia hyötyäkseen heistä, aina niin ei ole ollut. 

On virkistävää miten avoimen vallanhaluinen ja kunnianhimoinen päähenkilö Jude on. Nämä ovat harvoin naiselle sallittuja ominaisuuksia. Juden kunnianhimo ei myöskään ole sidottuna hyvän avioliiton etsimiseen, vaan hänen omiin meriitteihinsä. Ja vaikka häntä kiinnostaa miekkailu enemmän kuin vallasväen tavoille oppiminen, hänestä ei ole tehty täyttä poikatyttöä. Jude näyttää, miten hienoihin kruunajaisjuhliin on täysin ok pukeutua upeaan mekkoon ja vyöttää miekka vyötäisille. 

Jotkut ovat moittineet teoksen kolmiodraamaa, mutta tykkään siitäkin. Tykkään tosin kolmiodraamasta aika usein, kunhan se on mielekäs ja tarjoaa jotakin kiinnostavaa tarinallisesti. Tässä siinä on omat mausteensa. Hahmojen välit ovat muutenkin tässä jännittäviä, eivätkä kovinkaan yksioikoisia. Rakkaus on monimutkaista. Eikä edes vain se romanttinen rakkaus. Myös Madoc on Judelle rakas, ja heidän välisensä isätytärkohtaukset ovat yksiä suosikkejani. Jude ei silti pysty unohtamaan vanhempiensa murhaa ja sitä, että Madoc on hirviö. 

Ihan niin mustavalkoisia asiat eivät siis ole. Hahmoissa on ihania, herkullisia harmaan sävyjä, ja Cardan on kirjoitettu mielestäni erityisen hyvin. Olkoonkin, että niistä terävistä poskipäistä voisi olla hivenen vähemmän mainintoja. Cardanin hurmaavuus on mielestäni vähän muualla kuin kasvojen luustossa, anteeksi nyt vain.

Juden omien vaikeuksien lisäksi kuvioon kuuluu uuden Suurkuninkaan kruunaus sekä keijuhovin juonittelu ja taistelu vallasta. Keijumaan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, ja Juden on tehtävä vaikeita valintoja.

2024 on tähän mennessä ollut mieletön lukuvuosi. Ja nyt ollaan vasta maaliskuussa. Jos sitä nyt sitten jaksaisi odotella elokuuhun seuraavaa suomennosta. Ihanaa, että fantasiaa suomennetaan. Toivon, että näitä kasainvälisesti menestyksekkäitä sarjoja suomennetaan enemmänkin.

Lucinda Riley: Kadonnut sisar

Luin Kadonneen sisaren, kun Seitsemän sisarta -sarjan viimeiseen osaan oli vielä vielä 15 päivää. Jos en aiemmin odottanut sitä yhtä kovasti niin tämä viimeistään sai kunnon odotuksen käyntiin. Vaadin vastauksia. Papa Salt, kuka oikein olet?⁣ 

Parasta mitä tiedän sairaana on tämän sarjan kuunteleminen äänikirjana. Voi vain uppoutua kaikessa rauhassa kirjan maailmaan tuttujen hahmojen kera ja rentoutua. Ei tarvitse sukeltaa uuteen ja tarinaa riittää sivukaupalla. 

Kadonneessa sisaressa tuttuja vasta riittääkin, kun näkökulma vaihtelee sisaresta toiseen. Ratkaisu on hieman keinotekoinen, kun kaikkien kuulumisia yritetään päivittää ohimennen. Kadonneesta sisaresta on nyt vihdoin vihje. Sen perässä lennelläänkin sitten Georgin sormusvihjeen innoittamana ympäri palloa kyseisen sisarehdokkaan perässä. Tai tarkemmin erään Mary "Merry" McDougalin perässä. Ei ihme, että Merry-raukka ahdistuu, eikä haluaisi tulla löydetyksi. ⁣Merryllä kuitenkin on sormus, joka vastaa täsmälleen Georgin antamaa kuvausta sormuksesta, joka Merope-sisarella tulisi olla. Vielä hankalampaa kaikesta tekee, että Merryllä on itselläänkin adoptoitu tytär, Mary Kate. 

Juoneltaan Kadonnut sisar on sarjan sekavin, ja sen laajuutta olisi saanut nipistää. Irlanti-osuudet ovat tunnelmallisia ja kiehtovia historialtaan, mutta ikävä kyllä Riley ei malta pysytellä asiassa. Kaikki irlantilaiset myös sanovat joka välissä ”että sillä lailla”, mikä pidemmän päälle aiheuttaa lähes allergisen reaktion. Riittää jo. Olisi hauska tietää, että mikä tämä fraasi on alunperin englanniksi ollut. 

Ihanaa tässä on Allyn viinimatka Ranskan maaseudulle. ⁣

Jostain syystä tämä osa ei innostanut poimimaan mitään erityistä sen enempää kuin sitaattejakaan, ja postauksenkin saan julkaistua monta kuukautta jälkikäteen. Sanotaanko, että tavallaan tämä osa on sarjan musta lammas. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar
Auringon sisar

Julia Quinn: Bridgerton: Naamiaisten kaunotar

Naamiaisten kaunotar (An Offer from a Gentleman 2001, suom 2021), Bridgerton-sarjan kolmas osa, kertoo eräänlaisen tuhkimotarinan. Jaarlin avioton tytär Sophie jää äitipuolensa ja kahden sisarensa armoille isän kuoleman jälkeen. Sophielle tarjoutuu tilaisuus päästä kerran elämässään naamiaisiin. Tarkkaan ottaen Bridgertonien naamiaisiin, jossa tuntematon hopeapukuinen nainen hurmaa Benedict Bridgertonin. Ja katoaa sitten keskiyöllä jättäen jälkeensä vain nimikoidun hansikkaan.

Ensimmäisiä reaktioitani (päälleliimattuakin päälleliimatummalle Tuhkimo-konseptille irvistelyn lisäksi) tätä lukiessani on: apua mikä paheellinen hurmuri Benedict on! Anthonyn piti olla elostelija, mutta Benedicthän on suorastaan heti romaanin sankarittaren kimpussa. Eikä edes vain kilteillä suudelmilla.

Naamiaisten kaunotar on mielestäni monella tapaa ongelmallinen teos, jonka romanssissa on toksisia piirteitä. Benedict kohtelee Sophieta aika järkyttävän omistavasti, ja Sophie puolestaan mm. lyö Benedictiä, ja hänen kerrotaan saavan Benedictin pahimmat puolet esiin. Tätäkö olisi tarkoitus pitää romanttisena? Kemiaa henkilöhahmojen välillä ei ole nimeksikään, riitoja kylläkin. Romanssi tökkii ja pahasti, mutta niin about kaikki muukin. Se, että Sophie sanoo Benedictiä olemassaolonsa syyksi ja kertoo syntyneensä tätä varten, menee jo todella pitkälle ja pöyristyttää. Missä on Sophien omanarvontunne? Onko minun lukijana tosiaan tarkoitus ajatella, että on romanttista syntyä jotakuta muuta kuin itseään varten? Jos olisin lukenut tämän osan ensimmäisenä, olisin tuskin tarttunut muihin osiin. 

Tuhkimo-adaptaatio ei tuo tälle tarinalle minkäänlaista lisäarvoa. En ole koskaan pitänyt Tuhkimosta, eikä se toimi tässä. Päinvastoin, äitipuolen armoille jätetystä tytöstä voisi kertoa fressimmin ihan muulla konseptilla. Tällaisenaan se on päälleliimatun ja tunkkaisen oloinen.

Muiden osien kohdalla olen ihaillut taitavaa käännöstyötä. Yllätyn, kun käännös on tässä Bridgerton-osassa selvästi aiempia kehnompi. Samat ilmaisut toistuvat toisensa perään ja teitittelyn sekaan on lipsahtanut sinuttelua. Teoksen edetessä alan päästä jyvälle siitä, että taitaa olla alkuperäinen tekstikin laiskempaa kuin aiemmissa osissa. Suudelmat ovat kaikki lähes samanlaisia, kuvailu... no, yksitoikkoista ja tönkköä, kuten paikoin dialogikin.

Mutta voi miten tykkään Bridgertonien perheestä! Sen naisten yhteiset teehetket ovat Naamiaisten kaunottaren parasta antia. Violet Bridgerton on myös ihan mieletön puolustaessaan perhettään. Kaikki kunnia hänelle. 

Ei vienyt tämä kirja sydäntäni, mutta koska olen jo Bridgerton-koukussa, jatkan välittömästi seuraavaan.

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti

Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti (American Royals II: Majesty 2020 suom. 2021) on kirja, jota odotin valtavasti. Tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta valtavasti ja suorastaan janosin lukea teoksen hahmoista lisää. Ahmaisin teoksen heti sen saatuani, mutta työkiireet uudessa työssä ovat saaneet blogijutun kirjoittamisen viivästymään.

Teos jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä on päättynyt. Jos et siis ole vielä lukenut Amerikan kuninkaallisia, tiedossa on spoilauksia. Beatricesta on tullut kuningatar ,ja hän kamppailee edelleen sydämensä valinnan, henkivartijansa Connorin, sekä kihlattunsa Teddyn välillä. Nuorempi prinsessa Samantha etsii entistäkin kovemmin omaa paikkaansa. Beatricen uuden aseman myötä on muutoksia tiedossa myös Samin asemaan.

“Satakahdeksankymmentä tapahtumaa joka vuosi.” Robert nyökkäsi nähdessään hänen kauhistuneen ilmeensä. ”Niinpä meidän täytyy ryhtyä töihin, jotta saamme tehtyä teistä prinsessan.”
         Samin kasvoja kuumotti. ”Minähän olen prinsessa.”
         Robert puhui hyvin hitaasti. Hän otti näköjään kaiken irti tilaisuudesta osoittaa, miten paljon hän Samia halveksi. ”Olen hyvin pahoillani, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tarkoitin tietenkin sitä, että teidän täytyy myös alkaa käyttäytyä niin kuin prinsessa.”

Katharine McGee on tehnyt Majesteetissa rohkean ratkaisun ja sekoittanut pakkaa oikein kunnolla.  Suurimmaksi osaksi se toimii, mutta osa hahmoista jää tässä jatko-osassa täysin taka-alalle. Päätös hajottaa kaikki ensimmäisen osan parit saa minut lukijana tuntemaan oloni hieman pettyneeksi ja ihmettelemään, miksi näihin pareihin on uhrattu kokonainen kirja vain sitä seuraavaa parinvaihtoleikkiä varten. 

Nina ei edelleenkään ole mitenkään kiinnostava, ja suureksi harmikseni Ethanin hahmo on latistettu.  Daphne on edelleen Daphne, ja Beatricesta ja Teddystä pidän kovasti. Lempijuttujani kirjassa onkin reissu Teddyn kotiin. Molemmat heistä ovat Majesteetissa edukseen, samoin Samantha. Prinssi Jefferson tippuu puolestaan tarinasta lähes kokonaan. 

Kaikesta huolimatta nautin tämänkin osan lukemisesta kovasti. Tykkään kovasti Katherine McGeen tavasta kirjoittaa. Olisin toivonut tälle sarjalle vielä jatkoa, vaikka ihan vain sen kolmannen osan. 

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Ihanaa lukea taas Murakamia. Tykkään erityisesti niistä teoksista, jotka eivät ole aivan niin täynnä maagista realismia kuin osa Murakamin kirjoista. Pimeän jälkeen (Afuta daku 2004, suom. 2020) on tiivistunnelmallinen yhdenpäivänromaani – tai ennemminkin tässä tapauksessa yhdenyönromaani. Romaani on kertomus Tokion yöstä ja sen omituisista kulkijoista, Takahashista ja Marista, jotka päätyvät juttelemaan elämästään ja muistoistaan, erityisesti koskien Marin siskoa Eriä. He ovat tavanneet kerran aikaisemmin, Marin siskon järjestämillä tuplatreffeillä. Mari on myöhään illalla lukemassa kirjaa baarissa, kun Takahashi tulee hänen pöytäänsä istumaan. Pasuunaa soittavalla Takahashilla on bändinsä harjoitukset lähistöllä, mutta sitä ennen hänen on syötävä.

Eri on eräänä päivänä ilmoittanut menevänsä nukkumaan. Perhe on toivottanut hänelle hyviä unia, sillä Erin unirytmi on ollut erikoinen jo aiemmin, eikä asia ole heitä sen kummemmin kummastunut. Erin nukkumaanmenosta on  kuitenkin kuukausia aikaa, eikä Eri ole vieläkään herännyt. Koomassa Eri ei ole. Hän vain nukkuu. Nukkuessaan Eri lipuu jonkinlaisen toisen ulottuvuuden ja tämän maailman välillä. 

Yön tapahtumia kuvaava taho on romaanin me-pronomiinia käyttävä kertoja tai kertojien joukko, näkymätön tarkkailija, jonkinlainen näkökulma, jolla ei ole valtuuksia puuttua tapahtumiin. Romaanin tunnelma on unenomainen, lähes surrealistinen. Selittämätön outous on Murakamille tyypillisesti vahvasti läsnä. Puitteet ovat yksinkertaiset ja tapahtumia vähän, mutta henkilöiden väliset dialogit paljastavat sitäkin enemmän. 

Mieleenpainuvin kohtaus kirjassa on kohtaus, jossa kaupan hyllyllä soi unohdettu puhelin. Takahashi vastaa puhelimeen, jossa tuntematon ääni sanoo hänelle, ettei hän pääse pakoon. Onko puhelu tarkoituksella jätetty kauppaan niin, että juuri Takahashi sattuisi siihen vastaamaan? Mistä puhelun uhkauksessa on kyse?

Toinen kohtaus, josta pidin erityisesti, on Marin muisto kerrasta, kun hän on jäänyt sisarensa kanssa hissiin jumiin. Hän on kokenut sisareensa uskomattoman yhteyden hississä ja tuntenut olleensa läheisempi tämän kanssa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Teoksessa esiintyvä läheisyyden pohdinta on ajatuksia herättävää. Miten omasta mielestään voi olla jonkun kanssa ihan hyvissä väleissä, mutta toisen mielestä ei tarpeeksi läheisissä. Marin käymien keskustelujen myötä hänen sisarestaan paljastuu monenlaisia asioita, joita hän ei ole tullut ajatelleeksi. 

Takahashi on keskustelukumppanina filosofinen ja haastava, mutta kuitenkin mutkaton. Mieleeni ihan tulee, että haluaisin itsekin jutella tällaisen syvällisemmän tyypin kanssa. 

Pimeän jälkeen toimii erinomaisesti äänikirjana. Lyhyen pituutensa ja vetävän tarinansa vuoksi se on nopeasti kuunneltu. Romaanista jää olo, etten ole ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta että se ei ole välttämätöntäkään. 

Julia Quinn: Bridgerton: Salainen sopimus

Hehkutin koko tammikuun Bridgerton-kirjasarjan ensimmäistä osaa, Salaista sopimusta (The Duke and I 2000, suom. 2020). Lukeminen onkin kestänyt, sillä tästä kirjasta olen halunnut nautiskella. Äänikirjasta on vielä parikymmentä prosenttia jäljellä, kun päätän hakea Suomalaisesta oman fyysisen kappaleeni. Teoksen alkuperäinen nimi on siitä hassu, ettei teoksessa ole minäkertojaa, johon minusta tällainen minämuotoinen nimi paremmin istuisi. Sen sijaan teoksessa on kaikkitietävä kertoja, ja fokalisaatio vaihtelee kahden päähenkilön välillä.

Olitteko lady Danburyn tanssiaisissa eilisiltana? Jos ette, niin teitte tuhmasti. Jäitte paitsi seurapiirikauden merkittävimmästä siirrosta. Kaikille juhlijoille ja etenkin kynäilijällenne oli selvää, että neiti Daphne Bridgerton on herättänyt vasta Englantiin palanneen Hastingsin herttuan kiinnostuksen.

Regency-aikakauden (1811–1820) Lontoon seurapiireissä kuhisee. Lady Whistledown kirjoittelee tapahtumista kärkevään Gossip Girl -tyyliseen sävyyn, eikä kukaan ole turvassa hänen kommenteiltaan. Daphne Bridgertonilla ei ole sopivia kosijoita, kun taas Hastingsin herttualla Simon Bassetilla on riittämiin tyttöjä tyrkyllä. Simon on päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin tai jatka sukua. Hän ei tulisi pelastamaan isänsä arvonimeä. Isä on hylännyt änkyttävän poikansa tämän ollessa lapsi. Vaikka Simon ei enää änkytä, mikä onkin vaatinut vuosin työn, viha ja katkeruus isää kohtaan kytee yhä. Yhteisellä sopimuksella Simon ja Daphne lyöttäytyvät yhteen tarkoituksenaan saada hengitystaukoa ja Daphnelle lisää kosijoita. Sillä kukapa ei kiinnostuisi neitosesta, jota herttua liehittelee.

Ja herttuahan todella mielellään liehittelisi Daphnea, ellei tämä sattuisi olemaan hänen kouluaikaisen parhaan ystävänsä sisar. Ystävän sisariin ei ole lupa koskea. Bridgertonien lämminhenkinen ja tiivis perhe ihastuttaa Simonia, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään vastaavaa. Daphnen veljet ovat puuttumassa sisarensa asioihin tuon tuostakin ja ovat valmiita jopa kaksintaisteluun sisarensa kunnian puolesta. Daphnen vanhin veli Athony ei nimittäin ole lainkaan innoissaan naistenmiehenä tuntemansa ystävänsä osoittamasta kiinnostuksesta sisartaan kohtaan.

Rakastan historialliseen aikaan sijoittuvia romaaneja (ja leffoja ja tv-sarjoja), joten olen teoksesta todella innoissani. Olen jo valmis sanomaan, että tässäpä aika täydellinen romanttinen romaani minun makuuni, kun jäljellä on vielä epilogi. Ja kirjan loppuhan lässähtää siihen. En voi olla miettimättä miksi jotkut kirjailijat haluavat väenväkisin vääntää rautalangasta lukijalle, että mitä tapahtuu vuosien päästä ja miten se arki sujuu. Ei kuulkaa kiinnosta. Pidän mieluummin pilvilinnani ja romanttiset loppuni. Osaan itsekin kuvitella, mitä viimeisen luvun viimeisten sanojen jälkeen ehkä voisi tapahtua. 

Pelkkää hattaraa Salainen sopimus ei ole, vaan mukana on lapsettomuuden pohdintaa ja jäytävän vihan käsittelyä. Sekä eräs raiskauskohtaus, joka on herättänyt paljon närkästystä. Mielenkiintoista tässä on, että raiskauksen kohteena on mies ja raiskaajana nainen. Tapahtumaa ei oikeastaan koskaan käsitellä paljoa tapahtumahetkeä enempää. Teoksen loppuosa keskittyy sen sijaan Simonin valheeseen. 

Mutta tuleeko kaikki oikeastikaan aina käsiteltyä? Onko kaiken mentävä kirjallisuudessa "oikein" ja "vastuullisesti", kun ei näin tapahdu välttämättä oikeastikaan? Vaadimmeko helposti kirjallisuudelta jotain, mikä korjaisi tosielämän vääryydet, mutta joka ei ole todellista? Pitäisikö kirjallisuuden esittää vain korjausesityksiä reaalimaailmasta? Salaisessa sopimuksessa raiskaus ohitetaan ilman, että sitä tuomittaisiin rankasti tai sen (etenkään vahingollisia) seurauksia pohdittaisiin pidemmälle. Mutta kuinka vastuullista kirjallisuuden on oltava? Onko siltä vaadittava, että kaikki käsitellään? 

Tällaista pohtiessa on hyvä muistaa, ettei ole olemassa yhtä tietynlaista raiskaustarinaa, vaan niitä on yhtä monta kuin raiskauksiakin. Pieleen mennään myös siinä, jos vain tiettyyn muottiin sopiva raiskauskokemus nähdään validina. Ihmiset reagoivat eri tavoin, eikä yleistys ole hyvästä oikein missään asiassa. 

En aio katsoa paljon hehkutettua tv-sarjaa. Haluan pitää omat mielikuvani näistä hahmoista. Kirjasarjaakin on ilmeisesti olemassa kahdeksan osaa, joissa pääosissa on Daphnen sisarukset. Vaikka nautin tästä kirjasta kovasti, en tiedä kiinnostaako minua lukea sarjaa pidemmälle, sillä tykästyin nimenomaan teoksen päähenkilöihin. Jos kahdeksanlapsisen perheen jokainen lapsi löytää omalla vuorollaan suuren rakkautensa, voi moinen tuntua jo liiallisuudelta. Voi olla että annan Bridgerton-sarjan muille osille kuitenkin vielä mahdollisuuden, onhan tämä kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu. Aivan erityisesti nautin dialogin sulavuudesta ja hahmojen tunteiden kuvailusta.

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt

Toscanan tytöt (The Star-Crossed Sisters of Tuscany 2018, suom. 2020) kertoo Fontanan suvun sisaruksista. Tarinan mukaan eräs suvun vanhempi sisar kirosi mustasukkaisuudessaan nuoremman sisarensa ja kaikki suvun nuoremmat tytöt tämän jälkeen. Aikaa tästä on jo yli 200 vuotta. Eikä yksikään suvun nuoremmista tytöistä ole mennyt naimisiin sen jälkeen. Teoksen päähenkilö, nuorempi tytär Emilia, ei usko kiroukseen – tai ei ainakaan halua uskoa. 

Melkein kolmpikymppisen Emilian elämä muuttuu, kun hänen isotätinsä Poppy ottaa häneen yhteyttä ja pyytää hänet mukaansa synnyinmaahansa Italiaan. Poppy-täti on suvun musta lammas, jonka kanssa kirjeenvaihto on katkaistu Emilian ollessa pieni. Lumoava, itsenäinen nuorempi tytär Poppy säihkyy elämää ja on aivan toisenlainen kuin sisarensa, Emilian nuna. Jokin Poppyssa vastaa Emilian sisäiseen kaipuuseen ja saa hänet uskaltautumaan uhkaamaan isoäitiään, nonnaa, ja perhettään ja ilmoittamaan heille matkasta. Ehkä nuoremman tyttären osa voisi olla jotain muutakin. Poppy-täti on luvannut murtaa kirouksen, ja niinpä mukaan Italiaan lähtee myös vastahakoinen, mutta kirouksesta eroon haluava Emilian serkku Lucy. 

Tytöt ovat kuin yö ja päivä. Emilia on kirouksen varjolla tyytynyt osaansa ja luovuttanut. Hän ei ole panostanut sen enempää miessuhteisiin kuin ulkonäköönsäkään. Omien sanojensa mukaan Emilia ei kuitenkaan ole luovuttanut: "En minä olen lopettanut. Päätin olla pelaamatta. Ihan oikeasti, treffailu ei kiinnosta minua, olin sitten kirottu tai en." Elämäänsä hän viettää perheensä kynnysmattona. Emilia kiikuttaa kiitostakaan lausumattomalle sisarelleen leivonnaisia kirjapiiriin ja joutuukin sitten viettämään tuntikaupalla tämän tyttären läksyjen parissa ja tottelee nonnansa jokaista sanaa. 

Lucy puolestaan tekee kaikkensa murtaakseen kirouksen, osoittaakseen olevansa haluttu ja saadakseen janoamaansa rakkautta. Miehet eivät vain oikein tahdo pysyä Lucyn kanssa. Heidän matkansa Italiaan on täynnä hyvää ruokaa, kauniita maisemia ja rakennuksia, mutta myös muutoksen tuulia. Sekä Emilia että Lucy joutuvat miettimään omaa elämäänsä ja omia valintojaan ja opettelemaan heittäytymään. 

Poppy kietaisee käsivarren meidän kummankin ympärille, ja veden rentouttava liplatus tuudittaa minua. Hengitän syvään kanavan tuoksua, joka on ainutlaatuinen sekoitus kosteaa, kalaisaa ja raikasta – kaikkea yhtä aikaa. Me alitamme vanhoja kivisiltoja jotka ovat niin matalia että tekee mieli kumartua, ja kellumme kauniiden, hienojen hotellien reunustamien kujien vierellä. Valurautaiseen parvekkeeseen on kiinnitetty punaisen, kullan, sinisen ja vihreän kirjavia lippuja, jotka hohtavat auringonvalossa. Gondoli ajautuu lähelle kanavamuuria, ja kuskimme käyttää melaansa työntääkseen meidät kauemmas. Lucy silmäilee häntä kuin mehukasta lihanpalaa.

Emilian tarinan rinnalla kulkee Poppy-tädin tarina, jota tämä kertoo vähä vähältä paljastaen asioita, joista Emilialla ei ole ollut aavistustakaan. Poppyn vuosien takainen rakkaustarina on romanttinen ja kyyneliin asti liikuttava, täynnä kipeitä aiheita ja sukusalaisuuksia. Kirouksen aiheuttama tuska on vaikuttanut sisarusten väleihin sukupolvesta toiseen ja saanut perheet kohtelemaan tyttäriään eriarvoisesti. 

Ajattelen määräilevää Carol-tätiä ja nonnaa, sitä kuinka tottelen hänen jokaista toivettaan ja unohdan omat tarpeeni miellyttääkseni häntä, aivan kuten Matt sanoi. Voiko Lucy olla oikeassa? Olemmeko kumpikin myyneet sielumme ja toivoneet turhaan, että voisimme voittaa puolellemme jonkun, jonka rakkauteen emme ole koskaan voineet täysin luottaa?

Toscanan tytöt on ihanan lämminhenkinen hyvän mielen kirja. Serkukset ovat kärjistettyjä, mutta 80 vuotta täyttävä Poppy-täti on suorastaan hurmaava ja ohjailee tyttöjään lempeästi, mutta suorasanaisesti. Tätä oli ihana kuunnella. Toscanan tytöt sopisi erinomaisesti kesäluettavaksi. Hassua muuten, että tän äänikirjan kannesta puuttuu kokonaan Lucy! Kovakantisessa tyttöjä nimittäin on kaksi.

Kenelle? Hyvänmielenkirjoja kaipaaville. 

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Shirley Jackson on merkittävimpiä 1900-luvun kauhukirjailijoita ja kuuluisa mm. The Newyorkerissa julkaisemistaan novelleista. Hänen kuuluisin novellinsa on vuonna 1948 julkaistu "The Lottery", joka sai ennenkuulumattoman vastaanoton. Jackson sijoitti sen julmat tapahtumat omaan kyläänsä herätelläkseen ihmisiä ihmisten harjoittamaan järjettömään väkivaltaan.

Jackson on kirjoittanut myös täyspitkiä romaaneja, ja hänen teoksensa The Haunting of Hill House on juuri se teos, joka genreytti kummitustalon. Amerikan gotiikkaa edustava Linna on aina ollut kotimme (We Have Always Lived in the Castle 1962, suom. 2018) on ainut suomennettu Jacksonin teos, joten päättäessäni tutustua lähemmin tämän legendaarisen naiskirjailijan tuotantoon, aloitan luonnollisesti siitä. Teos on jäänyt Jacksonin viimeiseksi, ja sitä pidetään Jacksonin mestariteoksena. 

Linna on aina ollut kotimme sijoittuu nimettömään, tiivistunnelmaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa. Blackwoodien kartanon maat on täysin suljettu muilta. Läpikulku ei ole sallittua. Blackwoodit eivät halua olla tekemisissä muiden kanssa, ja muut ehkä vielä vähemmän heidän kanssaan. Blackwoodin tyttöjen nuorimmainen, romaanin minäkertoja Mary Katherine, tekee kuitenkin ostoksensa kylässä joka tiistai. Jokainen kylässä tuntee toisensa ja tunnistaa Blackwoodin tytön oitis. Hän on kuin pahanilmanlintu, yhteinen vihan ja pelon kohde, jota kaikkien silmät seuraavat. Selvitäkseen pelottavasta matkasta Mary Katherine pelaa mielessään peliä, jossa hän etenee kuin pelilaudalla. Tyttöä ei katsota kylällä hyvällä, onhan hän Blackwood. Ja Blackwoodeja vihaavat kaikki. Kyläläisten piinatessa Mary Katherinea tyttö kuvittelee heidät kuolleiksi ja toivoo heidän kuolemaansa.

Blackwoodit ovat rikkaita ja omistavat suuren osan maita. Vanhasta suvusta on enää kolme jäljellä: seikkailunhaluinen Mary Katherine, hänen agorafobiastaan kärsivä isosiskonsa Constance ja pyörätuolissa oleva Julian-setä. Jäljelle jääneet Blackwoodit ovat kolmisin linnoittautuneet kartanoonsa, eikä heistä käy ulkona kuin Mary Katherine. 

Hänen kannoillaan kuuluu rallatus

Hei Merricat, kysyi Connie, voinka teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!

Tämän oivasti käännetyn rallatuksen takana piilevä karmiva tarina lähtee avautumaan, kun Contancen jokaperjantainen teevieras tuokin kutsumatta ujon, mutta häpeilemättömän uteliaan rouva Wrightin mukanaan. Rouva Wright suolastaan palaa halusta kuulla talossa tapahtuneesta murhanäytelmästä, vaikka samaan aikaan vapiseekin lähes kauhusta, eikä uskalla koskeakaan teehensä. Julian-setä on täydessä elementissään kertoessaan tuon päivän tapahtumista innokkaalle kuulialleen, kirjoittaahan hän muistelmia tuosta kohtalokkaasta päivästä ja käy läpi yhä uudestaan ja uudestaan päivän eri vaiheita. Päivän, josta selvisivät ainoastaan he kolme.  

Muutos teki tuloaan, ja vain minä tiesin sen. Constance kenties aavisteli jotain: näin hänet silloin tällöin puutarhassaan, eikä hän katsonut hoitamiaan kasveja eikä kotiamme vaan pois kohti puita joiden takana aita piilotteli, ja joskus hän loi pitkän ja uteliaan katseen kohti kaartuvaa pihatietämme kuin miettien, miltä tuntuisi kävellä sitä pitkin portille.

Blackwoodien rauhallinen, omissa uomissaan kulkeva elämä muuttuu käynnin jälkeen. Lukija joutuu pohtimaan kuinka paljon Mary Katherinen kertomasta on totta. Tytön vilkas mielikuvitus on täynnä pelejä ja leikkejä, mutta myös paranoiaa, eivätkä kaikki kerrotut tapahtumatkaan ole välttämättä menneet aivan kerrotulla tavalla. Teoksen alussa 18-vuotias Mary Katherine vaikuttaa minusta vielä aikuiselta. Myöhemmin tämän lapsellisuus käy yhä selvemmäksi. 

Ikäeroa sisaruksilla onkin kymmenisen vuotta, ja Constance on tottunut pitämään huolta sisarestaan. Mary Katherine puolestaan kätkee suojaavia talismaaneja ympäri Blackwoodin maita ja keksii taikasanoja pitääkseen heidät turvassa. Mitä pidemmälle päästään, sitä enemmän Mary Katherinen neuroottiset päähänpinttymät alkavat muistuttaa pakko-oireista häiriötä (OCD). Samaan aikaan kun Constance hautaa tavaroita, hautaa Constance ruokaa.

Kaikki Blackwoodin naiset olivat korjanneet ruokaa maasta ja säilöneet sen, ja tummanpuhuvat hillot ja säilykkeet jap urkitetut vihannekset ja hedelmät, ruskeat ja meripihkan väriset ja syvän tummanvihreät, odottivat kellarissamme riveissä rinta rinnan, odottaisivat ikuisesti, ne olivat Blackwoodin naisten runo. Joka vuosi Constance ja minä söimme joitain Constancen tekemiä hilloja ja säilykkeitä ja pikkelssejä, mutta toisille kuuluviin emme koskaan koskeneet: Constance sanoi, että jos niitä söisimme niin kuolisimme.

Teos on omanlaisensa kummitustarina, mutta millainen, sitä en voi tässä paljastaa spoilaamatta kirjan juonta. Romaanin ilmapiiri on ahdistava ja pahaa enteilevä, mutta pelottavaan kauhuun asti se ei mielestäni yllä. Valonpilkahduksiakin on. Blackwoodien elämä kuvataan enimmäkseen ihastuttavan seesteisenä ja hurmaavien leivonnaisten ja auringonvalon täytteisenä. Kieli luo paikoin somia kuvauksia, kuten Mary Katherinen kuvatessa äitinsä ruusunpunaista astiastoa ja tämän salonkia.

Linna on aina ollut kotimme on tarina siitä, miten tarinat lähtevät kiertämään ja millainen voima niillä on ja mitä eristys tekee ihmiselle. Se on tarina toiseudesta, pelosta ja syyllisyydestä, ihmismielen pimeästä puolesta.

Jackson punoo tarinansa mestarillisesti. Sen henkilöhahmoista paljastuu uutta kuin kerros kerrokselta. Tarinan edetessä hahmot käyvät aina vain häiritsevämmiksi, ja tarina jää mietityttämään vielä senkin jälkeen, kun kirja on saanut päätöksensä. Mieleni tekee lähestulkoon lukea kirja heti uudelleen. 

Eräässä julkaisemattomassa esseessään Jackson kirjoitti kuvaavasti: "I used to think that no one had ever been so lonely as I was and I used to write about people all alone.... I thought I was insane and I would write about how the only sane people are the ones who are condemned as mad and how the whole world is cruel and foolish and afraid of people who are different.” (The New Yorker)

Olen vaikuttunut. Tässä on kaikki kohdillaan. Siis kaikki. 

Kenelle? Erityisesti gotiikasta ja kauhusta kiinnostuneille, mutta oikeasti kaikille.

Maya Rodale: Chasing Lady Amelia

Keeping Up With The Cavendishes -sarjan toinen osa seuraa nuorinta Cavendishien tyttöä Lady Ameliaa. On kuin lukisin juuri edellisenä kirjana lukemaani Tämä biisi on sinulle -kirjaa uudelleen, mutta vain toisenlaisessa miljöössä. Juoni on pitkälti täsmälleen sama. 

Lady Amelia on amerikkalainen perijätär, joka sisaruksineen on vasta astunut Lontoon seurapiireihin. Seurapiirielämä ei kuitenkaan ole hevostilalla kasvaneen nuoren naisen mieleen. Amelia päätyy hortoilemaan ulkona iltamyöhään juopumusta muistuttavassa tilassa ja törmää tuntemattomaan herrasmieheen, joka korjaa sekavan tytön talteen ja vie tämän omaan asuntoonsa nukkumaan. Tästä seuraa imelä yhden päivän romanssi, jonka aikana Amelia jatkaa pakoreissuaan perheensä luonta ja rientää nähtävyydestä toiseen Alistair Finley-Jonesin seurassa. Alistair on tietysti tässä vaiheessa jo tietoinen Amelian, "Amy Dishin", oikeasta henkilöllisyydestä ja saanut tehtäväkseen napata tyttö avioliittoon kanssaan. Tyttö herättää hänessä kuitenkin vastustamattomia tunteita, eikä Alistarilla ole varaa antaa tytön päästä selville hänen suunnitelmistaan liian varhain, hänellä kun todella on kunnialliset aikomukset tämän suhteen. 

It was because of that moment when he'd opened the door to his flat and found her there waiting. It was because of the way his heart beat faster with the appearance of her dimple when she smiled, because of the sparks of delight when she laughed, and the feeling of connection when her fingers were intertwined with his.

It might be something like love.

Tällainen nopea rakastuminen ja tunteiden roihahtaminen ei sytytä. Amelian ja Alistairin välit eivät oikein tunnu miltään. Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Lukisin paljon mieluummin hitaammasta tunteiden kehityksestä ja kunnon kosiskelusta. Asiaa ei auta, että dialogi kömmähtelee ja etten pidä kummastakaan päähenkilöstä.

Amelian kapinallinen käytös on tietysti omiaan poikimaan skandaalin, mikäli kukaan saisi koskaan tietää, ettei Cavendishien nuorin olekaan ollut kotona äkillisen sairauden vankina. Seuraa romanttiselle romaanille tyypillisiä väärinymmärryksiä ja läheltä piti -tilanteita. Chasing Lady Amelia (2016) ei oikeastaan tarjoa lukijalle mitään uutta. Ei edes hyvää romanssia. 

Teos on niin köykäinen, että sanon täten hyvästit Cavendishien sisaruksille ja siirryn lukemaan vastaisuudessa jotakin kiinnostavampaa. Intertekstuaaliset viitteet, jotka Lady Bridget's Diaryssa vielä toimivat ja olivat hupaisia, ovat Chasing Lady Ameliassa päälleliimatun kömpelöitä. Onpa tähän jatko-osaan tugettu jopa jo sarjan ensimmäisessä osassa kulutettu Ylpeyden ja ennakkoluulon aloituslausekin "It is a truth universally acknowledged, that---". Ei näin.

Kenelle? Romanttista välipalakirjaa hakeville, kapinallisista seurapiirien sääntöjä uhmaavista sankarittarista pitäville.

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset

Ihana, ihana Amerikan kuninkaalliset (American Royals 2019, suom. 2020) kruunaa joulukuuni ja kirjavuoden 2020. Äänikirjaa on noin puolet jäljellä, kun päätän, että eikä, tämä on pakko saada omaksi. Kirjan lukemisesta on nyt jo muutama päivä, eikä kirjan taika ole vieläkään haihtunut. Olen edelleen innoissani.

Nautin kevyestä, hyvinkirjoitetusta luettavasta, jossa on vetävä juoni. Amerikan kuninkaalliset on suorastaan lumoavan vetävä. En oikein piittaa kuninkaallisista, mutta on ihanaa lukea Amerikan kuninkaallisten rakkaushuolista (ja skandaaleista) modernissa vaihtoehtoismaailmassa, jossa Washingtonit hallitsevat Amerikkaa. Beatrice on historian ensimmäinen nainen, joka tulee perimään Amerikan kruunun. Hänet on kasvatettu tehtävään pienestä pitäen. Kruunun tuoma vastuu on Beatricelle tuttua:

Tästä hetkestä lähtien sinä olet kaksi erillistä ihmistä: tyttö nimeltä Beatrice ja kruununprinsessa Beatrice. Ja kun ne kaksi erillistä ihmistä kohtaavat ristiriitaisia vaatimuksia, kruunun tulee voittaa. Aina.

Amerikan kuninkaallisten rikkaan eliitin kuvaamisesta ja useista fokalisoijista tulee jonkin verran Ökyrikkaat aasialaiset mieleen. Amerikan kuninkaalliset on kuitenkin suloisempi, se on yllättäen enemmän jalat maassa ja se on rehellisesti sanoen paremmin kirjoitettu. Romaani sisältää ihastuttavan ilmaisuvoimaisia kielikuvia. Henkilöhahmot ovat taitavasti kuvattuja ja kiinnostavia erikseenkin. Itsensä löytäminen ei ole helppoa. Oli sitten Amerikan prinsessan ex-tyttöystävä ja kansan suosikki, prinssin uusi tyttöystävä ja tämän kaksoissisaren paras ystävä, villi kaksoissisar tai kruununprinsessa, joka on yhtä kylmä kuin Arandelin kuningatar.

Teoksen henkilöhahmot kietoutuvat kutkuttaviin ihmissuhdekiemuroihin, joista osa yllättää hahmot itsensä. Jopa Beatrice, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään romanttista, saa huomata sydämensä sykkivän. Mutta voittaako kruunu? Beatricen vanhemmat ovat järjestäneet Beatricelle kokonaisen listan sopivia sulhasehdokkaita. 

Romanttisesta kääreestään huolimatta Amerikan kuninkaallisissa puhuttelee juuri paineiden ja odotusten kanssa eläminen, velvollisuus, rakkaus ja näiden kaikkien yhteensovittaminen. 

Joskus Beatrice toivoi, että muistuttaisi enemmän sisartaan. Sam oli marssinut tanssisaliin aiemmin illalla täysin välittämättä siitä, että oli neljäkymmentä minuuttia myöhässä. Mutta toisaalta Sam oli aina nauttinut dramaattisista sisääntuloista ja vielä dramaattisemmista poistumisista. Ja Beatrice taas eli jatkuvassa pelossa, että onnistuisi äidin sanoin ”aiheuttamaan kohtauksen”. 

Beatricen ja tämän nuoremman sisaren Samanthan välinen dynamiikka ja heidän hyvin erilaiset roolinsa ovat mielenkiintoista seurattavaa. Mieleeni nousee väistämättäkin Frozenin Elsa ja Anna. Hillitty, pidättyväinen kruununprinsessa ja tämän eloisa, rempseä pikkusisar, jota koskee aivan erilaiset säännöt kuin vanhempaa sisartaan. Myöskään Beatrice ja Samantha eivät ole olleet lapsuuden jälkeen läheisiä, vaan Beatricen viileys ja velvollisuudet ovat vieneet sisarukset eri suuntiin ja etäännyttäneet heidät toisistaan. 

Salaa Beatrice toivoisi, että hänelläkin olisi valinnanvaraa ja että hän voisi edes joskus olla välittämättä imagostaan. Sam puolestaan kamppailee mitättömyyden tunteen ja isosiskonsa täydellisen varjon kanssa. Beatrice on aina saanut kaiken ja ollut kaiken huomion keskipiste: 

Hän ei ollut kärsivällinen kuten isosiskonsa. Hänellä ei myöskään ollut samanlaista numeropäätä eikä mitä än kiinnostusta järjestöihin ja komiteoihin. Monta kertaa Sam oli kuullut opettajien puhuvan hänestä keskenään hiljaisella äänellä: Hän ei tosiaan ole Beatrice, he olivat sanoneet turhautuneeseen sävyyn. Vähitellen Sam alkoi uskoa sen itsekin. Beatrice oli älykäs ja kaunis tuleva kuningatar. Hän itse oli se toinen tyttö.

Sen toisen tytön roolin Samantha on oppinut hallitsemaan mitä parhaiten. Hän tekee asiat tahallaan päinvastoin kuin Beatrice ja aiheuttaa närää niin kuningasperheen kuin kansankin keskuudessa. Todellisuudessa Samantha ei itsekään tiedä, mitä oikein on tekemässä tai mitä hän haluaisi. Samanthasta tuntuu, että hänet on tuomittu unohtumaan historiankirjoista merkityksettömänä kruununperillisen sisaruksena, kun Beatrice taas tultaisiin aina muistamaan.  

Oletko lukenut Amerikan kuninkaalliset? Ketkä olivat lempiparisi? Kuten kirjoituksestani saattaa jo aavistaa, on Beatrice oma suosikkihahmoni. Lempipariini kuuluu kuitenkin Daphne ja eräs toinen. 

Kenelle? Kevyttä luettavaa kaipaaville, loistosta, draamasta ja rakkaussuhdekiemuroista nauttiville.