maanantai 5. syyskuuta 2022

Lucinda Riley: Kuun sisar

Skotlannin ylämaat, syrjäinen kartano, neljä kotiutettavaa metsäkissaa, salaperäinen valkoinen kauris ja villieläinten hoitajaksi palkatun Tiggyn vahva intuitio. Näistä pidän Seitsemän sisarta -sarjan viidennessä osassa Kuun sisar (The Moon Sister 2018, suom 2020). Ilmapiiri Skotlanti-osuudessa on sopivan mystinen. Ylämailla Tiggy myös kohtaa Chillyn, vanhan romanimiehen, joka tunnistaa Tiggyn oitis sukulaiselleen ja kertoo ennustuksesta, jonka mukaan hänen on määrä lähettää Tiggy takaisin kotiin.

Ihan kaikki Tiggyn työnantajan tiluksilla ei vaikuta olevan kohdillaan. Viimeistään laukaisu lumisessa metsässä tuo kunnon rikosromaanivibat. Hyvä! Vaihtelu on tässä todella virkistävää ja luontokuvaus hienoa. 

Kutsuin valkoista kaurista ääneti ja kahlasin hitaasti metsikköä kohti toivoen, että se tulisi näkyviin ja että voisin sen nähtyäni mennä kotiin nukkumaan, kun tietäisin, että se oli edelleen turvassa.

Eläin ilmestyi esiin kuin tyhjästä. Oli mystinen näky, kun se kohotti päätään kuuta kohti, kääntyi ja katsoi minua syvänruskeilla silmillään. Se lähti tulemaan epäröivästi minua kohti, ja minä lähdin sitä kohti.

Onko kauris todellinen vai ei? Sen mystisyys välittyy lukijalle hienosti, samoin Tiggyn ja kauriin välinen yhteys.

Mutta sitten on se menneisyyteen sijoittuva osuus Espanjan Granadassa, jonka Sacromonten luolissa asuu romaneja. Ja eräs hyvin lahjakas flamencotanssija, jossa tulisuutta ja päättäväisyyttä riittää. Mutta kun äh. Espanja ei ole jotenkin koskaan sytyttänyt, eikä kuuluisuuteen nousevan Lucían diivatarina vedä. Ei edes, kun matka jatkuu Etelä-Amerikkaan ja sieltä New Yorkiin.

Eikä vedä tämän romaanin romanssitkaan. Jos Varjon sisaren kanssa tuntui, että romanttiset suhteet jäivät hieman keskeneräiseksi, niin tässä niin on vieläkin enemmän. Tästä jää nälkä.

Mihin Kuun sisar sitten keskittyy? Sanoisin, että hengellisyyteen. Tiggy on sarjan alusta lähtien esitetty sisarista hengellisimpänä, mutta omassa osassaan hän pääsee todella vauhtiin ja tutustuu omaan potentiaaliinsa. Granadassa Tiggy tapaa Angelinan, joka opettaa Tiggylle kaikenlaista. Mukaanlukien kirouksia.

”Luulin, että olemme parantajia”, sanoin. ”Miksi haluaisimme tehdä kenellekään pahaa?”

Angelina katsoi minua murheellisesti. ”Erizo, maailma on täynnä valoa ja pimeyttä. Ja elämän aikana olen nähnyt paljon pimeyttä.” Hän sulki silmänsä, ja tiesin hänen ajattelevan menneitä, jotka edelleen ahdistivat hänen mieltään ja tätä kaunista maata. ”Pimeinä aikoina on tehtävä mitä voi selviytyäkseen ja suojellakseen rakkaitaan ja itseään. Nyt mennään metsään, ja minä opetan sinulle kaikkein voimallisimman kirouksen sanat.”

Tuon kaikista voimallisimman kiroukset sanat ovat sanoja, joita ei koskaan saa lausua ääneen tai kirjoittaa mihinkään. Aika tyylikästä.

Angelinan opetusten myötä Tiggy alkaa myös kuuntelemaan itseään uudella tavalla.

”Ei, Tiggy, hän on sinun entinen työnantajasi!” sanoin päättäväisesti.

Haluat silti puhua hänen kanssaan, koska välität hänestä…

”Enkä välitä”, sanoin ääneen.

Kyllä välität…

Huokaisin. Angelinan minulle antaman viimeaikaisen opetuksen seurauksena sisäinen ääneni oli herännyt henkiin ja oli nyt kuin naispuolinen versio Disneyn Samu Sirkasta. Oikeastaan se ei sulkenut suutaan hetkeksikään ja pakotti minut tiedostamaan kaikki ne valheet, joita yritin itselleni syöttää.

Kätevää vai rasittavaa? Ohikulkijat pitänevät ehkä rasittavana, sillä Tiggy puhuu vahingossaa ääneen ja onnistuu kääntämään päitä.

Viimeisenä nostan vielä sitaatin hiljaisuudesta, sillä mielestäni siinä kiteytyy moni asia teoksen tematiikasta ja sisäänpäin kääntymisestä.

Oli kiinnostavaa, että useimmat tuntemani ihmiset pitivät hiljaisuutta mahdottomana. Se hukutettiin musiikkiin, television pauhuun tai rupatteluun. Minä puolestani rakastin hiljaisuutta, koska sen kuuli silloin kunnolla, eikä se ollut hiljaisuutta ollenkaan, vaan sekoitus luonnon ääniä: lintujen laulua, puiden lehtien kahinaa tuulessa, tuulen huminaa ja sateen ropinaa… Suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka lumihiutaleet laskeutuivat ikkunalle kuin keijukaiset, jotka pyrkivät sisään…

Samaistun Tiggyyn. Myös minä rakastan hiljaisuutta. Inhoan telkkarin pauhua, taustaääniä. Voin kuunnella musiikkia, mutta harvemmin taustaäänenä, ellen sitten ole liikkumassa. Monelle itsensä kanssa kahden jääminen hiljaisuuteen tuntuu olevan se ongelma. Mitä jos silloin kuulisikin oman sisäisen äänensä? Joutuisikin kohtaamaan omat valheensa? Mitä jos silloin todella kuulisi, mitä elämältään haluaa? 

Itsensä kuuntelemiseen ei tarvita välttämättä Angelinaa oppaaksi, ei Samu Sirkkaa tai magiaa. Ainoastaan sen, että pysähtyy kuuntelemaan, eikä pakenekaan hiljaisuutta.

Kahden mystiikkaosan jälkeen on mielenkiinnoista nähdä, mitä sarjan seuraava osa tuo tullessaan. Jatkuuko mystiikka osana sitä vai jääkö se vain Tiggyn ja osittain myös CeCen jutuksi? Kuun sisar ei ole niin vauhdikasta menoa kuin sitä edeltänyt osa, eikä se jotenkin vedä vertoja muillekaan osille. Pidän silti Skotlanti-osuudesta ja Tiggystä itsestään. Kuun sisar jää... ohueksi? Hiljaisemmaksi? Ehkä siksi en olekaan heti hyppäämässä seuraavaan osaan. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti