Harry Whittaker / Lucinda Riley: Atlas, Papa Saltin tarina

Olen vähän kuullut, että sarjojen päätösosistakin on tapana kirjoittaa. Se on mielestäni erityisen vaikeaa. Koko sarjan herättämät tunteet ja odotukset tiivistyvät siihen yhteen viimeiseen. Miten sitä edes sanoittaa? Näiden sarjojen päätösosien uupuminen täältä blogin puolelta on suorastaan helmasyntini. Voin kuitenkin taputtaa itseäni tyytyväisenä olalle, sillä olen sentään Instagramiin kirjoittanut Atlas, Papa Saltin tarinasta (Atlas: The Story of Pa Salt 2023, suom. 2023) ja jopa ihan ajoissa. Palataanpa siis niihin fiiliksiin.

Siinä fiiliksessä kun odottaa suositun sarjan päätösosaa yhdessä muun maailman kanssa on jotakin huikeaa. Kun sain Seitsemän sisarta -sarjan päätösosan käsiini sen ilmestymispäivänä, itkin. ⁣

Sitten luin sen yhdessä hujauksessa, jotta en spoilaantuisi mistään. Sitä seurasi hiljaisuus, kun odottelin useamman muunkin ehtivän lukemaan Atlaksen. Edelleen tunne on, että mitä tästä voi sanoa?⁣

Muistiinpanoni kirjasta vilisevät huomioita. Lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että tässä nyt on niitä vastauksia. Tämä kirja on vastauksia varten. Ei, se ei ole Lucindan, mutta se on parasta, mitä hän saattoi antaa. Harry Whittaker ei ole Lucinda Riley. Sen huomaa. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät hieman eri tavoin kuin ennen, kohtauksista puuttuu näyttäminen ja tunteet jäävät latteiksi. Tämä on aloittelijan käsialaa ja olisi kaivannut rohkeampaa editointia kustantajalta. Liekö halu saada kirja mahdollisimman nopeasti ulos voittanut? ⁣

Parasta tässä kuitenkin on, ettei tällä kaikella ole väliä. Papa Saltin tarinalla on. Sillä, että lukijoina saamme vihdoinkin salaisuudet selvitettyä siitä huolimatta, että alkuperäinen kirjailija on kuollut. Atlaksen tarina on kaunis kunnian- ja rakkaudenosoitus pojalta äidille. Ollaan kiitollisia siitä. Harry olisi voinut olla kirjoittamatta tämän ja Lucinda jättää ohjeistamatta häntä. ⁣

Juoni etenee kuitenkin eteenpäin, tapahtumat ja salaisuudet rullautuvat auki. Vain sillä on merkitystä. Ihanaa, että tämä kirja on.

Ehkä arvioni lyhyys puhuu puolestaan kuten myös vaitioloni juonen suhteen. On edelleen ihmisiä, jotka eivät tätä ole lukeneet. En aio olla se, joka näin miltei vuodenkaan jälkeen tätä spoilaa.

⁣Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar
Auringon sisar
Kadonnut sisar

Julia Quinn: Kätketty perintö

Luin Julia Quinnin Bridgerton-sarjan seitsemännen osan Kätketty perintö (It's in His Kiss 2005, suom. 2022) viime vuoden puolella, mutta jaksoin silloin vain lyhykäisesti listata sen tärkeimpiä elementtejä. Tai siis, niitä elementtejä, joita siitä jäi mieleen. Nyt kun pikkuhiljaa saan palailtua myös blogin pariin päiviteltyäni jonkin aikaa enempi vain Instagramia, edessäni onkin hieman haasteellisempi tapaus blogitekstiksi. Mutta eikö haasteet ole tehty selätettäviksi?

Sain teoksen syntymäpäivälahjaksi viime elokuussa, luetuksi se tuli joulukuun puolella. Pidin siitä, nautin siitä. Mutta jäikö siitä jotain erityisesti mieleen? Ei. Mutta ei se mitään. Kätketty perintö hoiti tehtävänsä ja viihdytti. Tässä tapauksessa pidän jopa positiivisena sitä, ettei sen erikoisempaa muistijälkeä ole jäänyt. Se nimittäin tarkoittaa myös sitä, ettei mikään ole jäänyt ärsyttämäänkään. Joidenkin Bridgerton-osien kanssa näin on ollut, mutta ei tämän. Hurraa siis!

Mitä siis mieleeni on painunut?

- Hyacinth Bridgerton lukemassa villejä romanttisia romaaneja lady Danburylle joka tiistai (parasta!)
- Hyacinth pääsee kokeilemaan housuja
- Timantin metsästys
- Vieraiden kielten tunteminen auttaa saamaan miehen tai ainakin kääntäjän homman, joka johtaa lähempiin tapaamisiin
- Violet Brigerton tietää parhaiten, kuten aina
- Sarjan ärsyttävin epilogi 

Hyacinth Bridgerton on siis tosiaan onnentyttö. Lady Danbyryn pojanpoika on aikamoinen saalis, mutta tämäpä on tunnettu kuinkas ollakaan, hivenen naistenmiehenä. Kun – tsekkaan nyt muistiinpanot, että mikä tämän hepun nimi olikaan, aivan, Gareth St. Clair – saa käsiinsä isoäitinsä vanhan italiankielisen päiväkirjan, on Hyacinth Bridgerton äkkiä korvaamattomassa asemassa. Niin ärsyttävä ja omapäinen kuin osaakin olla. Tässä on mukavan sopusuhtainen pari, jota saatan shipata ihan rauhassa. Gareth on omahyväinen ja ihanan rasittava hänkin. 

Hyacinth olisi halunnut olla nainen, joka suutelee varmoin ottein ja jatkaa sitten iltaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän olisi halunnut kuvitella, että kun herrasmies käyttäytyi epäkunnioittavasti, hän osaisi osoittaa halveksuntansa hienostuneen viileästi, jäätä tihkuvin katsein, kääntää selkänsä ja poistua paikalta näyttävästi ja tyylikkäästi.

Kuvitelmissaan hän pystyi tuohon kaikkeen ja vielä enempäänkin.

Todellisuus ei ollut kuitenkinkaan ollut yhtä tyydyttävä.

Hyacinthissa on vastustamatonta draamaa. Hän kiipeääkin tätä myöten Francescan kanssa suosikkeihini Bridgertonien sisaruksista. Lady Danburyn suosikki hän on sen sijaan ollut kaiken aikaa.

Lady Danbury myhäili. ”Tiedättekö, miksi pidän teistä niin paljon, neiti Bridgerton?”

Hyacinth nojautui eteenpäin. ”Olen pelkkänä korvana.”

Vanhanrouvan kasvoille levisi uurteinen hymy. ”Koska te, tyttökulta, olette aivan samanlainen kuin minä.”

Pidän näistä suomennosten nimistä enemmän kuin alkuperäisistä. "It's in His Kiss" ei kerro lukijalle mitään muuta kuin että tässä nyt on romantiikka kyseessä ja että joku miekkonen siellä tulee olemaan suutelemassa. Sen sijaan "Kätketty perintö" kuulostaa heti jännittävältä ja johdattelee lukijan mielikuvituksen mukavaan odotukseen. Se kertoo heti juonesta ja erottaa teoksen sarjan muista osista. 

Onneksi muistini ei ole aivan laho, ja hauskastihan näitä asioita palaakin mieleen etenkin kuin selailee kirjaa vielä. Rakkaalla tädilläni on ollut tapana hehkuttaa kirjoja täysin onnellisena ja sanoa: "Se kirja oli niin mahtava! Mutta en mä siitä mitään muista." Alan päästä jujusta jyvälle. Pelkkä kirjan jättämä fiilis voi hyvinkin riittää.  

Lucinda Riley: Helmen sisar

Mystiikkaa, unia, intuitiivista maalaamista ja mikä parasta, kirottu helmi. Ja komeat identtiset veljekset. "Drum-herra ihan kuin valo taivaalla; Andrew-herra tumma niin kuin maa. Molemmat hyviä, mutta erilaisia."

Voiko Seitsemän sisarta -sarja vain mennä paremmaksi? No voi! Helmen sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on valloittava. En etukäteen uskonut pitäväni tästä niin kovasti, vaikuttihan vuorossa oleva CeCe hyvin pomottelevalta edellisessä osassa. Lucinda Rileylla on kuitenkin kyky temmata mukaansa ja tehdä sankarittarestaan sellaisen, että hänestä on vaikea olla pitämättä. (Paitsi Maia. Ei Maiassakaan vikaa ollut, en vain lämmennyt hänen tarinalleen mitenkään.) CeCe on epävarma, haavoittuvainen ja aivan tuuliajolla. Niin ihmissuhteissa, elämässä kuin taiteessakin.

CeCe ja Tähti ovat olleet koko ikänsä kuin paita ja peppu. Tähden itsenäistyminen on satuttanut CeCeä, mutta myös antanut hänelle sysäyksen kohti oman polun löytämistä. Sitä polkua vain on CeCen tapauksessa etsittävä toiselta puolelta maailmaa. CeCen ja Tähden välinen symbioottinen suhde kuvataan tässä osassa pehmeämmässä valossa kuin edellisessä osassa, jossa CeCe esiintyi hyvin dominoivana.

Kuunnellessani Helmen sisarta en voi olla sekä ihailematta että ihmettelemättä miten rohkeita naisia nämä D’Aplièsen sisarukset ovat esiäitejään myöten. He tapaavat uusia ihmisiä, tutustuvat heihin, luottavat heihin ja todella heittäytyvät elämän vietäväksi. Omien juuriensa lähteille lähteneen Cecen välilasku Thaimaassa venyy, kun CeCe tutustuu Ihmissudeksi kutsumaansa mieheen rannalla. Menneisyydessä Kittyn, papin vanhimman tyttären ja skotlantilaisen aatelissuvun jälkeläisen elämä vie hänet seuraneitinä Australiaan, tuntemattomaan mahdollisuuksien maailmaan.

Joku voisi kuvitella, etten ole lukenut muuta kuin Terhi Tarkiaista tässä kesän aikana, uudelleen ja uudelleen, kun se on niin tuoreena yhä muistissa, mutta lukiessa tästäkin tulee Emily, eli kuinka sukua jatketaan mieleen! Katsokaahan nyt itsekin tätä kohtausta:

”Saatamme hyvinkin saada vieraaksi naapureita, jotka luulevat miehesi palanneen matkoilta ennen aikojaan. Maltan tuskin odottaa.” Drummond iski silmää Kittylle.

Seuraavina päivinä ovella kävi suoranainen virta kaupunkilaisia. Drummond tervehti heitä kohteliaasti ja käyttäytyi kuin täydellinen isäntä. Hän oli paljon ylitsevuotavampi kuin veljensä, laski ystävällistä leikkiä erehdyksestä ja hurmasi kaikki, joihin tutustui. Siitä oli seurauksena kokonainen päivälliskutsujen tulva postilaatikkoon.

Eikö Drummond ole kuin ilmetty herra Drake Pennymooren valtiaan kengissä? Jos tämä ei vielä vakuuttanut teitä ryntäämään lukemaan Tarkiaista, niin ehkä onnistun löytämään vielä jonkun toisenkin romaanin (ehkäpä kolmannen Lucinda Rileyn?) muistuttamaan Emilystä. 

Helmen sisar on sarjan outolintu, sen omituisin ja sekopäisin osa. Imen romaanin jokaisen sanan kuin sieni, kuuntelen sen ennätysajassa ja välillä ajattelen että wtf mitä juuri tuli kuultua MIKÄ tämä tarina oikein on (?!)

Se, että jokaisessa osassa yksi sisarista törmää vähintään yhteen, joka on kuullut Plejadien tähtikuvion seitsemästä sisaresta, alkaa olla jo kornia. ”Olin sanaton. Kukaan ei ollut koskaan, ei koskaan, tiennyt, mistä nimeni oli peräisin.” Mmhm. Niin juuri, CeCe. 

Mutta! Nyt tarkkana kuin porkkanat, sillä olen pääsemäisilläni itse asiaan. Helmen sisar tarjoaa kosolti upeita elämänohjeita ja viisauksia, joista parhaat olen koonnut tähän. Etenkin taiteilijat nyt kuulolle, sillä tulossa on muutama aivan erityisesti maalaamiseen liittyvä vinkki, miksei muuhunkin taiteeseen.

1. viisaus:

”Oli muuten, mutta taiteenteosta ei vieläkään tule mitään. En pysty tällä hetkellä piirtämään edes nelikulmiota, mistään muusta puhumattakaan.”

”Kyllä se tulee takaisin. Sinun pitää vain unohtaa kaikki se kielteinen mitä sinulle on siitä sanottu, ja se vie aikaa.”

2. viisaus

”[…] Olen huomannut, että itsensä omin avuin kehittämiseen tarkoitetuista oppaista ei mitenkään voi olla apua, koska opasta käyttäessään ei kehitä itseään omin avuin.” Ace hymyili vinosti. ”Helppoja ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa.”

3. viisaus:

”Ehkä sinun tarvitsee oppia tietämään kuka olet ennen kuin tiedät mitä haluat maalata.”

4. viisaus:

”Tiedätkö, mikä estää kaikkia ihmisiä toteuttamasta itseään täysimittaisesti?”

”Mikä sitten?” Tunsin hänen kätensä nykäisevän  varovasti takkuista suortuvaa ja vievän sakset hyvin lähelle oikeaa korvaani. Mieleeni tuli van Gogh, mutta karkotin ajatuksen päästäni.

”Pelko. On päästävä eroon pelosta.”

5. viisaus:

”[…] Meidän pitää yrittää tuntea vastuuta omista teoistamme, mutta toisten teoista emme voi olla vastuussa. Niillä on petollinen taipumus kietoutua kohtaloomme kuin kierto. Mikään ei ole irrallaan muusta tässä maailmassa.”

6. viisaus:

Hän käänsi päätään kuullessaan Sarahin naurunkiljahdukset, kun tämä yritti parhaansa mukaan ohjata vastahakoista hevosta kulkemaan kehää. Francis seisoi maassa ja piteli köyttä, jossa hevonen oli kiinni.

”Se haluaa koko ajan mennä suoraan! Voidaanko me tehdä niin?”

”Vain jos tulen mukaan selkään”, Francis sanoi.

Menneisyys ja nykyisyys olivat törmäämäisillään yhteen, ja Drummond mietti, oliko Sarahin puhe kehän kiertämisestä sopiva vertaus kuvaamaan tilannetta. Niin monet ihmiset kiersivät samaa kehää ja vain toivoivat tulevaisuutta, johon eivät uskaltaneet tarttua.

On haastavaa kirjoittaa hyvin juonivetoisista kirjoista, joissa on arvoituksia toisensa perään, niin ennalta-arvattavia kuin ennalta-arvaamattomiakin. Huomaan tarkastelevani Seitsemän sisarta -sarjaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta, poimivani kustakin sen, mikä itselleni tuntuu keskeisimmältä ja keskittyväni siihen spoilaamatta näistä kirjoista ihan liikaa. Ehkä onnistun kehittämään tässä itselleni aivan uudenlaisen otteen kirja-arvioihin? 

Näillä eväillä tällä kertaa eteenpäin.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar

Julia Quinn: Bridgerton: Vastustamaton kiusaus

Niin oliko jollakulla jo ikävä Bridgertoneja? 

Tämä kuudes osa vie minut täysin mennessään. Tässä on nyt hieman enemmän historiaakin! 

Vastustamaton kiusaus (When He Was Wicked 2004, suom. 2021) on kuin raikas tuulahdus samaa kaavaa pitkälti seuranneessa Bridgertonien perheenjäsenten rakkausseikkailuja (lue: avioitumisia) seuraavassa kirjasarjassa. Kaikki tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai edes Englantiin, vaan Skotlantiin! Ah. 

Francesca ja Michael ovat ihania. Ja mikä parasta, tässä ei ole punastelevaa viatonta neitsyttä. Lesken asema on ihanan paljon vapaampi, sen saa Francescacin todeta, vaikka mieluiten olisikin säästynyt miehensä kuolemalta.

Michael Stirling on Kilmartinin jaarlin serkku, käytännössä veli, perimisjärjestyksessä seuraava. Francesca Bridgerton on jaarlin ihana morsian, johon eloisana elostelijana tunnettu Michael rakastuu silmittömästi. Kun John kuolee, vaipuvat sekä Francesca että myös Francescan parhaaksi ystäväksi noussut Michael epätoivoon ja suruun. Mutta edes neljän vuoden pako Intiaan ei saa Michaelia unohtamaan Francescaa. Michael ei ole koskaan halunnut Johnin asemaa, hän haluaisi vain serkkunsa takaisin. Ja Francescan. Vaikka eihän hän tietysti saisi häpäistä Johnia niin. 

Michaelin ja Francescan välinen sanailu, huumori ja kiusoittelu on nokkelaa ja hyvin eläväistä. Michaelin tuskastuminen ja kova pyrkimys pitää yllä elostelijan mielikuvaa on huvittavaa seurattavaa. Nauran jälleen lukiessani. 

Teos on edeltäjiään lyhyempi ja silti minusta tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää loppupuolelta. Mistä pääsenkin aiheeseen teoksen miinukset.

Miinusta: Francescan oikut loppupuolella tuntuvat pitkitetyiltä ja Francesca olisi voinut olla kokeneempikin. On sääli, että Quinn ei ota kaikkea irti nuoresta leskihahmostaan. Francesca on toki uskaliaampi kuin muut kirjasarjassa esiintyneet naiset, mutta silti Michael joutuu opettamaan Francescalle seksistä yhtä sun toista. Ilmeisesti Francescan ja hänen ah-niin-ihanan Johninsa auvoinen avioelämä on makuukamarissa koostunut lähinnä lähetyssaarnaajasta. 

Naureskelen sille, että kureliivit puuttuvat. Taas. Pukua kuin vetää alas, niin rinnat tulevat esiin. ”Miten hän rakastikaan naisten nykymuotia”, kerrotaan Michaelista tämän kätevän konstin yhdessä. Ööh. Vuonna 1824 naiset käyttivät edelleen kureliivejä, jotka peittivät myös rinnan. Mutta mitäpä tuosta. Francescalla kuitenkin mainitaan ainakin yhdessä kohtaa olevan aluspaita, loistavaa. Edistystä sekin. Hyvä Quinn!

Teoksen käännös tökkii tällä kertaa. Sanavalinnoissa on ihan turhaa kikkailua kummallisilla vanhoilla sanoilla. Arina? Mielenköyhä? Skandalöösi? Romantillinen? Ymmärrämme kyllä, että kyse on historiallisesta romaanista muutenkin. Näistä kaksi viimeisintä vielä menee, mutta kaksi ensimmäistä ovat hyvin outoja. Yönmustan suortuvan kerrotaan myös tipahtavan Michaelin otsalle. Taivaaltako? 

Voi tietysti olla, että Quinn kuudetta romaaniaan kirjoittaessaan päätti käyttää joitakin vanhahtavampia termejä. On silti kääntäjän vastuulla, mitä sanavalintoja hän ottaa käännökseensä mukaan. 

Tavallaan en haluaisi pitää tästä osasta niin paljoa, se kun kuuluu trooppiin, jossa naisen olisi ymmärretävä miehen tylyys vain osoituksena tämän rakkaudesta. Luin gradua tehdessäni paljon romanttiseen kirjallisuuteen liittyvää tutkimuskirjallisuutta, ja mm. Janice A. Radway on teoksessaan Reading the Romance tästä huolissaan.

Lainatakseni omaa graduani:

Romanttinen romaani kannustaa Radwayn mukaan naisia ottamaan vastaan kaikki miehen vähäisetkin huomionosoitukset osoituksena tämän todellisesta, paremmasta luonteesta. Näin on ajateltava, vaikka mies jatkuvasti näyttäisi osoittavan mielenkiinnon puutettaan. Romanttisen romaanin konventionaalinen loppu lupaa, että oppimalla ymmärtämään sankarin käytöstä sankaritar saavuttaa kaiken mitä voi toivoa (Radway 1987, 148–149). Radway osoittaa, miten romanttinen romaani ylläpitää illuusiota siitä, että miehen välinpitämättömyys on muutettavissa omistautumiseksi. Saadessaan sankarittaren uskomaan, että sankarin aiempi julmuus ja välinpitämättömyys ovat tosiasiassa lähtöisin rakkaudesta ja kiintymyksestä romanttinen romaani esittää, että näille tunteille on muitakin ilmenemismuotoja kuin perinteiset hellyyden osoitukset. Romanttinen romaani toimii ohjenuorana lukijoilleen taivuttaen nämä sopeutumaan välinpitämättömään käytökseen ja naisen rooliin miehen käytöksen tulkitsijana. Oppiessaan lukemaan loukkauksetkin rakkauden osoituksina nainen Radwayn mukaan irtautuu tarpeesta vaatia tällaisen käytöksen muuttumista (1987, 151, 188).

Samasta ilmiöstä voi lukea mm. Eva Illouzia, joka yhdistää sen myös self help -kulttuuriin ja vastuun romanttisissa suhteissa epäonnistumisesta sysäämiseen naisille. 

Pehmentävänä tekijänä Vastustamattomassa kiusauksessa on, että Michael osoitetaan koko ajan myös välittävänä. Lukijalle hänen todelliset tunteensa Francescaa kohtaan ovat täysin selviä. Francescalle näin ei kuitenkaan ole.

Francesca henkäisi järkyttyneenä, otti askeleen taaksepäin ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.

Kommentti oli ollut julkea, mutta Michael oli itseensä varsin tyytyväinen, kun oli onnistunut loukkaamaan naista. Francescan oli astuttava kauemmas, pois hänen ulottuviltaan. Francescan olisi asetettava rajat.

Sillä Michael ei siihen pystyisi.

Tästä huolimatta teos on hujauksessa luettu, ja se nousee Bridgerton-sarjan suosikikseni. Dramatiikkaa tästä ei puutu, ja teksti on oivasti rytmitettyä. Mietin, miksi pidän tästä eniten, ja oikeastaan juuri sen erilaisuuden vuoksi. (Muihin sarjan osiin nähden.) Pidän siitä, että ikävästi käyttäytyvää miestä kuvataan myös hänen omasta näkökulmastaan, eikä pelkästään sankarittaren. 

Lisälukemista:

RADWAY, JANICE A. 1987. Reading the Romance. London: Verso.

ILLOUZ, EVA 2012. Why Love Hurts: a Sociological Explanation. Cambridge; Malden, MA: Polity Press.

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

No niin, olen taas ainakin 2010-luvulla. Tai melkein, sillä olen ollut puoliksi 1920-luvun Pariisissa ja Rio de Janeirossa.

Lucinda Rileyn paljon puhuttu Seitsemän sisarta (The Seven Sisters 2014, suom. 2017) hujahtaa kuunnelluksi hetkessä.

Maia on yksi mysteerimies Papa Saltin adoptoimasta seitsemästä sisaresta, joka isänsä kuoltua saa vihjeen biologisesta perheestään syntyperäänsä liittyvien koordinaattien muodossa. Etsintäretki vie hänet Rioon, jossa hänellä on oppaana kätevä sinkkumies, jonka teoksen Maia on juuri kääntänyt ranskaksi ja joka on paitsi kuuluisa kirjailija, myös sattumoisin historioitsija. Mutta Maiasta viis. Häntä paljon kiinnostavampi on hänen isoäitinsä Izabela Bonifacion tarina, tämän Euroopan matka ystävättären perheen kanssa ja rakkaus ihanaan ranskalaistaiteilijaan sulhasen odottaessa kotona Riossa.

Erityisesti nautin menneisyyteen sijoittuvista osioista, joiden vuoksi kirjoittajakaverini onkin minulle tätä teosta suositellut, erityisesti Ranska-osiota silmälläpitäen. Romaani sijoittuu hieman myöhempään aikaan kuin mihin olen erityisesti keskittynyt, mutta olen silti haltioissani. Brasilia on minulle huomattavasti vieraampi, ja myös sinne sijoittuva miljöökuvaus on hienoa. Niin kuin kunnon historiallisesta romaanista, tästä tulee olo, että niin fiktiivinen kuin itse tarina onkin, on myös oppinut jotakin. Riley on tehnyt upeaa taustatyötä.

Huomaan, että vaikka olen nauttinut romaanista suuresti, en oikeastaan tiedä, mitä siitä sanoisin. Luulen sen liittyvän myös siihen, että olen kuunnellut tämän äänikirjana, eikä minulla siten ole puhelimeen tallennettuna kuvia kirjan puhuttelevimmista kohtauksista. Äänikirjaa ei tule pysähdyttyä samallalailla makustelemaan kuin fyysistä kirjaa. Tämä on myös tarina, joka yksinkertaisesti vie mennessään ja josta olen antanut itselleni luvan vain nauttia sen enempää hirveästi ajattelematta. Lukemista on ollut vaikea lopettaa.

Olen ymmärtänyt, että sarjan osat voi lukea myös itsenäisinä tarinoina, ja ettei järjestyksellä olisi niin väliä, mutta tässä on lopussa aikamoinen koukku seuraavaan osaan. Myös tämä on ollut yhtenä syynä sille, miksi teosta suositeltiin minulle. 

Tunnustan koukuttuneeni. 

Julia Quinn: Bridgerton: Kirjeystävä

Kun kerroin edellisessä postauksessani jääväni Bridgerton-tauolle, oli kyseessä jälkijunassa julkaistu arvio. Taukoni Bridgertoneista jää lyhyeksi, mutta ei sentään aivan näin lyhyeksi. Päädyn kuuntelemaan Kirjeystävää (To Sir Phillip, With Love 2003, suom. 2021) äänikirjana joka tapauksessa. Kovakantinen kaunokainen odottaa vielä, että saisin järjestettyä hyllyyni sille tilaa. Olenko maininnut, miten nämä kannet ovat niin ihanan värisiä? Ne ovat kauniita ja herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan ihastelen niitä ja tunnen ärtymystä. Voisiko näillä naisilla olla aikakauden hiustyylit, kiitos? Ei? No, ainakin kansi on nätti.

Vuorossa on tällä kertaa Eloise Bridgerton, joka on kuvitellut jäävänsä vanhaksi piiaksi. Eloisen serkun kuolema johtaa kirjeenvaihtoon tämän aviomiehen kanssa, kirjeenvaihto kirjeystävään. Ja kirjeystävä siihen, että Eloise pakkaa laukkunsa ja karkaa yön selkään mennäkseen tapaamaan Sir Phillipiä. Phillip on kutsunut Eloisen luokseen, pitäisihän hänen etsiä kaksosilleen uusi äiti. Ehkä Eloise voisi heidän kirjeenvaihtonsa perusteella sopia tehtävään. 

Sillä tehtävästä juuri on kyse. Phillip ei hae rakkautta, vaan lapsilleen äitiä, jotakuta, joka osaisi olla heidän kanssaan ja pyörittäisi kartanoa hänen puolestaan. Eikä Phillipin tarvitse edes laittaa ilmoitusta Tinderiin, vaan ehdokas löytyy kätevästi kirjeenvaihdon kautta. Aika edistyksellistä, oikeastaan. Ja ainoana todellisena kriteerinään Phillipillä on, että uusi vaimo ei olisi surullinen. 

Viihdyn Kirjeystävän parissa varsin mukavasti. Parasta on Phillipin kaksoset. Sekä tietysti Bridgertonin veljesten nelikko, joka saapuu sisartaan pelastamaan. 

Ja ananakset. Tuohon aikaan ananakset olivat muodissa, ja niitä pidettiin todella ylellisinä. Niiden kasvattaminen eurooppalaisessa ilmastossa oli vaikeaa, joten ananakset olivat joko merten takaa tuotuja tai niitä kasvatettiin lämpimissä kasvihuoneissa. Joka tapauksessa ananaksen pöytäänsä saaminen vaati sievoisen summan rahaa. Ja Sir Philip Cranen mainitaan kasvatavan kasvihuoneessaan ananaksia. Kun vain Eloisekin tajuaisi ihastella tätä seikkaa. 

Teoksen alussa koen suuren ilonhetken, kun Eloisen alushame mainitaan. Siis alushame, voitteko kuvitella? Brigertoneissa! Hallelujaa, kuvittelen jo mielessäni, miten Julia Quinn on petrannut historiantuntemuksessaan, mutta edessäni on pettymys. Kuka nyt alusvaatteita häihinsä tarvitsee? Tarkoituksenahan on, ainakin Bridgertonien maailmassa, päästä vaatteista mahdollisimman nopeasti eroon vihkivalojen jälkeen. Eikös se kannata tehdä vain nopeammaksi?

Phillip herättää hahmona sympatiani. Se, miten tämä on yrittänyt ja yrittänyt, tehnyt kaikkensa, että hänen vaimonsa Marina ei olisi niin surullinen, ja kun Marina ei enää nouse sängystä, tehnyt parhaansa suojellakseen lapsiaan äidin surulta. Marinan syvä masennus on nykylukijalle ilmeistä, mutta Phillipille ei. Vaimon alakulo ja ilottomuus ovat hänelle todella kova paikka. Ja jäljelle jää vain kuollut vaimo ja äidittömät lapset, joille Phillip ei uskalla olla isä, koska pelkää muuttuvansa samanlaiseksi kuin oma isänsä. Sekä riittämättömyys. Riittämättömyyden tunne on Phillipillä aivan valtava. Hän ei ollut tarpeeksi hyvä aviomies, ei tarpeeksi hyvä isä. Ei tarpeeksi. 

”En koskaan kuullut Marinan nauravan”, Eloise sanoi hiljaa. ”En kertaakaan. Olen yrittänyt muistella häntä sinut tavattuani ja keksiä, miksi Marinaa koskevat muistot tuntuvat aina niin kummallisilta ja oudoilta. Luulen, että kaikki johtuu siitä, ettei hän koskaan nauranut. Onko koskaan kuultu lapsesta, joka ei naura?”

Eloisen sanat ovat kuin synninpäästö. "Älä unohda, että minäkin tunsin hänet. Lapsena, jo kauan ennen kuin sinä edes tiesit hänen olemassaolostaan." Kaikki ei olekaan Phillipin syytä, kyse ei ole hänen epäonnistumisestaan. Kohtaus, jossa Phillip ja Eloise keskustelevat Marinasta ja Phillipin kantamasta taakasta, on hieno. 

Eloise on ärsyttävä. Eloise on malttamaton, suulas, kapinallinen. Itsekäs. Eloisen lähtö kotoa, pelkkä pöydälle jätetty lappu, on itsekäs. Niin kuin on sekin, ettei Eloise varoita Phillipiä tulostaan etukäteen, että Eloise haluaa vain paeta omaa elämäänsä Phillipin luo. Phillip ei saa valmistautua Eloisen tuloon mitenkään, ja on onni, että Eloise saa ruokaa. Mutta Phillip ei ole ehtinyt järjestää Eloiselle esiliinaa, ja sillä on tietysti seurauksensa. Onneksi Eloisekin tajuaa, että hänen tekonsa on ollut typerä ja ajattelematon, ja neitokainen osoittautuukin yllättävän kykeneväksi itsereflektointiin. 

”Mutta älä anna kärsimättömyyden määrittää sinua”, Violet sanoi hiljaa.”Sillä sinussa on paljon muutakin, ja taidat toisinaan unohtaa sen.” Hän hymyili sillä tavalla hellästi ja viisaasti kuin itsenäistyneelle tyttärelleen hyvästejä jättävä äiti vain voi. ”Anna kaikelle aikaa, Eloise. Ole hellä. Älä painosta liikaa.”

Violet Bridgerton on jälleen aivan ihana ja hänen neuvonsa Eloiselle kullanarvoisia.

Vaikka kaikki teoksessa ei olekaan mieleeni, niin Eloise ja Phillip sopivat toisilleen loistavasti. Phillip sanoo Eloiselle vastaan, osoittaa hänelle, kun hän käyttäytyy typerästi. Ja Eloise saa Phillipin tulemaan kuorestaan ja parantaa tämän haavat.

Kahden huonomman osan jälkeen on ilahduttavaa, että viidennessä osassa on juuri sitä, minkä puutteesta edellistä moitin: luonnetta. Tässä kohtaa lienee syytä myös valoittaa sitä, miksi palaan Bridgertoneihin uudelleen ja uudelleen. Syy siihen piilee kerronnan keveydessä ja kielessä. Kieli tosin vaihtelee, sillä teoksen on suomennettu aikamoisella vauhdilla, ja eri kääntäjiä on neljä, mutta teosten kieli on siitä huolimatta nautittavan sujuvaa ja kepeää. Ihailen niiden taidokasta kerrontaa, joka pitää lukijansa otteessaan. 

Julia Quinn: Bridgerton: Hurmurin valloitus

Hurmurin valloitus (Romancing Mister Bridgerton 2002, suom. 2021) on hieman parempi kuin Tuhkimoa adaptoiva edeltäjänsä, enimmäkseen siksi, ettei se ole yhtä toksinen. Mutta hurmaava Hurmurin valloitus ei ole. Bridgerton-sarjan neljäs osa on parhaimmillaan keskinkertainen. Tässä vaiheessa sarjaa alan todella olla hämilläni siitä, miten on mahdollista kirjoittaa historiallinen romanssi ilman vihjaustakaan historiasta. No, Julia Quinn kaiketi laittoi kaikki panoksensa romanssiin. 

Sarjan neljännessä osassa henkilöhahmoilla ei ole luonnetta, taustasta puhumattakaan. Tunnemme jo kaikki Penelope Featheringtonin ja tiedämme hänen ihastuksestaan Colin Bridgertoniin. Paitsi että oikeastaan hädin tuskin tunnemme Penelopea, eikä häneen keskittyvä osa kerro paljoa lisää. Colinista jää mieleen lähinnä se, että hänellä on aina nälkä. Ja että hän on matkustellut ympäriinsä, vältellyt seurapiirejä kuin ruttoa.

Ja kun Penelope oli kymmenen vuoden ajan ollut vain… olemassa, oli eriskummallista, että hänellä oli nyt yhtäkkiä niin paljon väliä.

Colin Bridgertonin ajatuksia kuvaava sitaatti vie sanat suustani. Colinin ja Penelopen romanssi tuntuu tekaistulta. Kymmenen näkymättömän vuoden jälkeen asiat etenevät liiankin vauhdikkaasti, eikä pohjaa romanssille rakennetta tarpeeksi. Teoksen ontuvaa romanssia mielenkiintoisempaa on, että tässä osassa vihdoin päästään Lady Whistledownin jäljille. Vaan entäpä sitten? Mitä se tarkoittaa tuleville osille? Lady Whistledownin palstan otteet kunkin luvun alussa ovat olleet viihdyttäviä nokkeluudessaan.

Olen silti hämmentynyt. Kaipaisin edes jotakin vihjettä siitä, mitä aikaa eletään, mitä maailmassa on meneillään. Muuta kuin vuosiluvun. Bridgertoneja on ihanan helppo lukea. On mukavan turvallista ja helpottavaa, kun tuntee henkilöhahmot jo entuudestaan. Kirjan maailmaan on silloin helpompi solahtaa mukaan, helpompi aloittaa uusi tarina, kun se ei ole aivan uusi. 

Silti mieltäni vaivaa kysymys: mihin maailmaan oikeastaan solahdankaan? Ehkä olen liian historiaorientoitunut lukemaan näin viihteellistettyä kirjallisuutta, jossa regency-aika näkyy lähinnä arvoniminä, vaunuina ja tanssiaisina. Eikä niistäkään mikään viittaa juuri tuohon aikaan. Tarkkaan ottaen Hurmurin valloituksessa mennään jo vuodessa 1824, kun taas regency-aika päättyi vuonna 1820. En ole sitä mieltä, että romanttisten teosten tarvitsisi olla täynnä historiallisia viitteitä, mutta huomaan silti kaipaavani niitä. Edes jotakin. Tai että edes henkilöhahmoilla olisi enemmän lihaa luiden ympärillä. Haluaisin, että tässä kaikessa olisi jotakin, johon tarttua. Tai että edes romanssi toimisi. Tai.

Bridgerton-putkeni päättyy tähän. Hurmurin valloituksen jälkeen olen tauon tarpeessa.

Julia Quinn: Bridgerton: Naamiaisten kaunotar

Naamiaisten kaunotar (An Offer from a Gentleman 2001, suom 2021), Bridgerton-sarjan kolmas osa, kertoo eräänlaisen tuhkimotarinan. Jaarlin avioton tytär Sophie jää äitipuolensa ja kahden sisarensa armoille isän kuoleman jälkeen. Sophielle tarjoutuu tilaisuus päästä kerran elämässään naamiaisiin. Tarkkaan ottaen Bridgertonien naamiaisiin, jossa tuntematon hopeapukuinen nainen hurmaa Benedict Bridgertonin. Ja katoaa sitten keskiyöllä jättäen jälkeensä vain nimikoidun hansikkaan.

Ensimmäisiä reaktioitani (päälleliimattuakin päälleliimatummalle Tuhkimo-konseptille irvistelyn lisäksi) tätä lukiessani on: apua mikä paheellinen hurmuri Benedict on! Anthonyn piti olla elostelija, mutta Benedicthän on suorastaan heti romaanin sankarittaren kimpussa. Eikä edes vain kilteillä suudelmilla.

Naamiaisten kaunotar on mielestäni monella tapaa ongelmallinen teos, jonka romanssissa on toksisia piirteitä. Benedict kohtelee Sophieta aika järkyttävän omistavasti, ja Sophie puolestaan mm. lyö Benedictiä, ja hänen kerrotaan saavan Benedictin pahimmat puolet esiin. Tätäkö olisi tarkoitus pitää romanttisena? Kemiaa henkilöhahmojen välillä ei ole nimeksikään, riitoja kylläkin. Romanssi tökkii ja pahasti, mutta niin about kaikki muukin. Se, että Sophie sanoo Benedictiä olemassaolonsa syyksi ja kertoo syntyneensä tätä varten, menee jo todella pitkälle ja pöyristyttää. Missä on Sophien omanarvontunne? Onko minun lukijana tosiaan tarkoitus ajatella, että on romanttista syntyä jotakuta muuta kuin itseään varten? Jos olisin lukenut tämän osan ensimmäisenä, olisin tuskin tarttunut muihin osiin. 

Tuhkimo-adaptaatio ei tuo tälle tarinalle minkäänlaista lisäarvoa. En ole koskaan pitänyt Tuhkimosta, eikä se toimi tässä. Päinvastoin, äitipuolen armoille jätetystä tytöstä voisi kertoa fressimmin ihan muulla konseptilla. Tällaisenaan se on päälleliimatun ja tunkkaisen oloinen.

Muiden osien kohdalla olen ihaillut taitavaa käännöstyötä. Yllätyn, kun käännös on tässä Bridgerton-osassa selvästi aiempia kehnompi. Samat ilmaisut toistuvat toisensa perään ja teitittelyn sekaan on lipsahtanut sinuttelua. Teoksen edetessä alan päästä jyvälle siitä, että taitaa olla alkuperäinen tekstikin laiskempaa kuin aiemmissa osissa. Suudelmat ovat kaikki lähes samanlaisia, kuvailu... no, yksitoikkoista ja tönkköä, kuten paikoin dialogikin.

Mutta voi miten tykkään Bridgertonien perheestä! Sen naisten yhteiset teehetket ovat Naamiaisten kaunottaren parasta antia. Violet Bridgerton on myös ihan mieletön puolustaessaan perhettään. Kaikki kunnia hänelle. 

Ei vienyt tämä kirja sydäntäni, mutta koska olen jo Bridgerton-koukussa, jatkan välittömästi seuraavaan.

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti

Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti (American Royals II: Majesty 2020 suom. 2021) on kirja, jota odotin valtavasti. Tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta valtavasti ja suorastaan janosin lukea teoksen hahmoista lisää. Ahmaisin teoksen heti sen saatuani, mutta työkiireet uudessa työssä ovat saaneet blogijutun kirjoittamisen viivästymään.

Teos jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä on päättynyt. Jos et siis ole vielä lukenut Amerikan kuninkaallisia, tiedossa on spoilauksia. Beatricesta on tullut kuningatar ,ja hän kamppailee edelleen sydämensä valinnan, henkivartijansa Connorin, sekä kihlattunsa Teddyn välillä. Nuorempi prinsessa Samantha etsii entistäkin kovemmin omaa paikkaansa. Beatricen uuden aseman myötä on muutoksia tiedossa myös Samin asemaan.

“Satakahdeksankymmentä tapahtumaa joka vuosi.” Robert nyökkäsi nähdessään hänen kauhistuneen ilmeensä. ”Niinpä meidän täytyy ryhtyä töihin, jotta saamme tehtyä teistä prinsessan.”
         Samin kasvoja kuumotti. ”Minähän olen prinsessa.”
         Robert puhui hyvin hitaasti. Hän otti näköjään kaiken irti tilaisuudesta osoittaa, miten paljon hän Samia halveksi. ”Olen hyvin pahoillani, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tarkoitin tietenkin sitä, että teidän täytyy myös alkaa käyttäytyä niin kuin prinsessa.”

Katharine McGee on tehnyt Majesteetissa rohkean ratkaisun ja sekoittanut pakkaa oikein kunnolla.  Suurimmaksi osaksi se toimii, mutta osa hahmoista jää tässä jatko-osassa täysin taka-alalle. Päätös hajottaa kaikki ensimmäisen osan parit saa minut lukijana tuntemaan oloni hieman pettyneeksi ja ihmettelemään, miksi näihin pareihin on uhrattu kokonainen kirja vain sitä seuraavaa parinvaihtoleikkiä varten. 

Nina ei edelleenkään ole mitenkään kiinnostava, ja suureksi harmikseni Ethanin hahmo on latistettu.  Daphne on edelleen Daphne, ja Beatricesta ja Teddystä pidän kovasti. Lempijuttujani kirjassa onkin reissu Teddyn kotiin. Molemmat heistä ovat Majesteetissa edukseen, samoin Samantha. Prinssi Jefferson tippuu puolestaan tarinasta lähes kokonaan. 

Kaikesta huolimatta nautin tämänkin osan lukemisesta kovasti. Tykkään kovasti Katherine McGeen tavasta kirjoittaa. Olisin toivonut tälle sarjalle vielä jatkoa, vaikka ihan vain sen kolmannen osan. 

Julia Quinn: Bridgerton: Salainen sopimus

Hehkutin koko tammikuun Bridgerton-kirjasarjan ensimmäistä osaa, Salaista sopimusta (The Duke and I 2000, suom. 2020). Lukeminen onkin kestänyt, sillä tästä kirjasta olen halunnut nautiskella. Äänikirjasta on vielä parikymmentä prosenttia jäljellä, kun päätän hakea Suomalaisesta oman fyysisen kappaleeni. Teoksen alkuperäinen nimi on siitä hassu, ettei teoksessa ole minäkertojaa, johon minusta tällainen minämuotoinen nimi paremmin istuisi. Sen sijaan teoksessa on kaikkitietävä kertoja, ja fokalisaatio vaihtelee kahden päähenkilön välillä.

Olitteko lady Danburyn tanssiaisissa eilisiltana? Jos ette, niin teitte tuhmasti. Jäitte paitsi seurapiirikauden merkittävimmästä siirrosta. Kaikille juhlijoille ja etenkin kynäilijällenne oli selvää, että neiti Daphne Bridgerton on herättänyt vasta Englantiin palanneen Hastingsin herttuan kiinnostuksen.

Regency-aikakauden (1811–1820) Lontoon seurapiireissä kuhisee. Lady Whistledown kirjoittelee tapahtumista kärkevään Gossip Girl -tyyliseen sävyyn, eikä kukaan ole turvassa hänen kommenteiltaan. Daphne Bridgertonilla ei ole sopivia kosijoita, kun taas Hastingsin herttualla Simon Bassetilla on riittämiin tyttöjä tyrkyllä. Simon on päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin tai jatka sukua. Hän ei tulisi pelastamaan isänsä arvonimeä. Isä on hylännyt änkyttävän poikansa tämän ollessa lapsi. Vaikka Simon ei enää änkytä, mikä onkin vaatinut vuosin työn, viha ja katkeruus isää kohtaan kytee yhä. Yhteisellä sopimuksella Simon ja Daphne lyöttäytyvät yhteen tarkoituksenaan saada hengitystaukoa ja Daphnelle lisää kosijoita. Sillä kukapa ei kiinnostuisi neitosesta, jota herttua liehittelee.

Ja herttuahan todella mielellään liehittelisi Daphnea, ellei tämä sattuisi olemaan hänen kouluaikaisen parhaan ystävänsä sisar. Ystävän sisariin ei ole lupa koskea. Bridgertonien lämminhenkinen ja tiivis perhe ihastuttaa Simonia, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään vastaavaa. Daphnen veljet ovat puuttumassa sisarensa asioihin tuon tuostakin ja ovat valmiita jopa kaksintaisteluun sisarensa kunnian puolesta. Daphnen vanhin veli Athony ei nimittäin ole lainkaan innoissaan naistenmiehenä tuntemansa ystävänsä osoittamasta kiinnostuksesta sisartaan kohtaan.

Rakastan historialliseen aikaan sijoittuvia romaaneja (ja leffoja ja tv-sarjoja), joten olen teoksesta todella innoissani. Olen jo valmis sanomaan, että tässäpä aika täydellinen romanttinen romaani minun makuuni, kun jäljellä on vielä epilogi. Ja kirjan loppuhan lässähtää siihen. En voi olla miettimättä miksi jotkut kirjailijat haluavat väenväkisin vääntää rautalangasta lukijalle, että mitä tapahtuu vuosien päästä ja miten se arki sujuu. Ei kuulkaa kiinnosta. Pidän mieluummin pilvilinnani ja romanttiset loppuni. Osaan itsekin kuvitella, mitä viimeisen luvun viimeisten sanojen jälkeen ehkä voisi tapahtua. 

Pelkkää hattaraa Salainen sopimus ei ole, vaan mukana on lapsettomuuden pohdintaa ja jäytävän vihan käsittelyä. Sekä eräs raiskauskohtaus, joka on herättänyt paljon närkästystä. Mielenkiintoista tässä on, että raiskauksen kohteena on mies ja raiskaajana nainen. Tapahtumaa ei oikeastaan koskaan käsitellä paljoa tapahtumahetkeä enempää. Teoksen loppuosa keskittyy sen sijaan Simonin valheeseen. 

Mutta tuleeko kaikki oikeastikaan aina käsiteltyä? Onko kaiken mentävä kirjallisuudessa "oikein" ja "vastuullisesti", kun ei näin tapahdu välttämättä oikeastikaan? Vaadimmeko helposti kirjallisuudelta jotain, mikä korjaisi tosielämän vääryydet, mutta joka ei ole todellista? Pitäisikö kirjallisuuden esittää vain korjausesityksiä reaalimaailmasta? Salaisessa sopimuksessa raiskaus ohitetaan ilman, että sitä tuomittaisiin rankasti tai sen (etenkään vahingollisia) seurauksia pohdittaisiin pidemmälle. Mutta kuinka vastuullista kirjallisuuden on oltava? Onko siltä vaadittava, että kaikki käsitellään? 

Tällaista pohtiessa on hyvä muistaa, ettei ole olemassa yhtä tietynlaista raiskaustarinaa, vaan niitä on yhtä monta kuin raiskauksiakin. Pieleen mennään myös siinä, jos vain tiettyyn muottiin sopiva raiskauskokemus nähdään validina. Ihmiset reagoivat eri tavoin, eikä yleistys ole hyvästä oikein missään asiassa. 

En aio katsoa paljon hehkutettua tv-sarjaa. Haluan pitää omat mielikuvani näistä hahmoista. Kirjasarjaakin on ilmeisesti olemassa kahdeksan osaa, joissa pääosissa on Daphnen sisarukset. Vaikka nautin tästä kirjasta kovasti, en tiedä kiinnostaako minua lukea sarjaa pidemmälle, sillä tykästyin nimenomaan teoksen päähenkilöihin. Jos kahdeksanlapsisen perheen jokainen lapsi löytää omalla vuorollaan suuren rakkautensa, voi moinen tuntua jo liiallisuudelta. Voi olla että annan Bridgerton-sarjan muille osille kuitenkin vielä mahdollisuuden, onhan tämä kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu. Aivan erityisesti nautin dialogin sulavuudesta ja hahmojen tunteiden kuvailusta.

Maya Rodale: Chasing Lady Amelia

Keeping Up With The Cavendishes -sarjan toinen osa seuraa nuorinta Cavendishien tyttöä Lady Ameliaa. On kuin lukisin juuri edellisenä kirjana lukemaani Tämä biisi on sinulle -kirjaa uudelleen, mutta vain toisenlaisessa miljöössä. Juoni on pitkälti täsmälleen sama. 

Lady Amelia on amerikkalainen perijätär, joka sisaruksineen on vasta astunut Lontoon seurapiireihin. Seurapiirielämä ei kuitenkaan ole hevostilalla kasvaneen nuoren naisen mieleen. Amelia päätyy hortoilemaan ulkona iltamyöhään juopumusta muistuttavassa tilassa ja törmää tuntemattomaan herrasmieheen, joka korjaa sekavan tytön talteen ja vie tämän omaan asuntoonsa nukkumaan. Tästä seuraa imelä yhden päivän romanssi, jonka aikana Amelia jatkaa pakoreissuaan perheensä luonta ja rientää nähtävyydestä toiseen Alistair Finley-Jonesin seurassa. Alistair on tietysti tässä vaiheessa jo tietoinen Amelian, "Amy Dishin", oikeasta henkilöllisyydestä ja saanut tehtäväkseen napata tyttö avioliittoon kanssaan. Tyttö herättää hänessä kuitenkin vastustamattomia tunteita, eikä Alistarilla ole varaa antaa tytön päästä selville hänen suunnitelmistaan liian varhain, hänellä kun todella on kunnialliset aikomukset tämän suhteen. 

It was because of that moment when he'd opened the door to his flat and found her there waiting. It was because of the way his heart beat faster with the appearance of her dimple when she smiled, because of the sparks of delight when she laughed, and the feeling of connection when her fingers were intertwined with his.

It might be something like love.

Tällainen nopea rakastuminen ja tunteiden roihahtaminen ei sytytä. Amelian ja Alistairin välit eivät oikein tunnu miltään. Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Lukisin paljon mieluummin hitaammasta tunteiden kehityksestä ja kunnon kosiskelusta. Asiaa ei auta, että dialogi kömmähtelee ja etten pidä kummastakaan päähenkilöstä.

Amelian kapinallinen käytös on tietysti omiaan poikimaan skandaalin, mikäli kukaan saisi koskaan tietää, ettei Cavendishien nuorin olekaan ollut kotona äkillisen sairauden vankina. Seuraa romanttiselle romaanille tyypillisiä väärinymmärryksiä ja läheltä piti -tilanteita. Chasing Lady Amelia (2016) ei oikeastaan tarjoa lukijalle mitään uutta. Ei edes hyvää romanssia. 

Teos on niin köykäinen, että sanon täten hyvästit Cavendishien sisaruksille ja siirryn lukemaan vastaisuudessa jotakin kiinnostavampaa. Intertekstuaaliset viitteet, jotka Lady Bridget's Diaryssa vielä toimivat ja olivat hupaisia, ovat Chasing Lady Ameliassa päälleliimatun kömpelöitä. Onpa tähän jatko-osaan tugettu jopa jo sarjan ensimmäisessä osassa kulutettu Ylpeyden ja ennakkoluulon aloituslausekin "It is a truth universally acknowledged, that---". Ei näin.

Kenelle? Romanttista välipalakirjaa hakeville, kapinallisista seurapiirien sääntöjä uhmaavista sankarittarista pitäville.

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko

Kun Keskiyön aurinko (Midnight Sun 2020, suom. 2020) julkaistaan, ajattelen, että tässäkö sitä nyt taas mennään. Minulla on kaksi tieteellistä tutkimusta ja useita esseitä Twilight-saagasta takana. Tunnen suorastaan akateemista velvollisuutta lukea tämän Edwardin näkökulmasta kirjoitetun täydennysosan. Onneksi se löytyy helposti äänikirjana.

Zzz...

Ai, se ei ole vielä loppunut?

30 tuntia äänikirjaa ottaa koville. En ole koskaan ollut Twilight-fani. Twilight-hypetys on ollut minulle pelkkä kuriositeetti. Graduni yksi edellytys oli, että en pitänyt sarjasta liikaa. Omat, hiirenkorville kulutetut, alleviivatut ja post-it-lapuilla koristellut englanninkieliset Twilightit ovat vieläkin hyllyssäni. Sarja ei ole pesunkestävä, eikä sen kriittinen tarkastelu ole tehnyt sitä ainakaan paremmaksi. Ja kuitenkin olen edelleen tyytyväinen siihen, mitä kaikkea tuolloin sain sarjasta kaivettua esiin.

Lajiteoreettinen graduni tarkasteli Twilight-saagan rakkaussuhteitten kautta goottilaisen ja romanttisen romaanin välistä jännitettä, sarjan kahta eri lukutapaa, ja pureutui teoksen ongelmallisimpiin teemoihin. Mutta miten teesini pitävät uuden Twilight-kirjan valossa?

Erittäin hyvin. Olen aistivani tiettyä yritystä pelastaa mielikuvaa Edwardista lukijoiden silmissä, kun Edward Keskiyön auringossa useaan otteeseen vitsailee omalla stalkkauksellaan ja kutsuu itseään "vimmaiseksi stalkkerivampyyriksi". Stalkkaajaksi Edwardiahan on nimenomaan syytetty. Vaikuttaa siltä, että Meyer on puolustuskannalla. Edwardin stalkkauskäytöksen tapetille nostaminen ja sen nimeäminen ei kuitenkaan muuta itse käytöstä miksikään. Meyer olisi halutessaan voinut vähentää tuomittavuutta esim. sillä, että ympäristö yrittäisi hillitä Edwardin stalkkaustaipumuksia. Mutta kukaan ei puutu Edwardin tekemisiin. Bellan vakoilu ja jatkuva tarkkailu säilyy edelleen ympäristön hyväksymänä käytöksenä. 

En tuntenut tuttua syyllisyyttä palatessani sinä yönä Bellan huoneeseen, vaikka tiesin, etten saisi tehdä niin. Mutta se tuntui oikealta ratkaisulta – ainoalta oikealta sillä hetkellä. Menin sinne polttamaan kurkkuani mahdollisimman paljon. Koulisin itseni olemaan piittaamatta hänen tuoksustaan. Se oli mahdollista. En antaisi aistini vaikeuttaa välejämme.

Edwardin hahmoa on kiillotettu myös kuvaamalla hänen ajatuksiaan Jacobista myönteisinä ja tätä jopa sympatisoivana. Alkuperäisissä kirjoissa Edward murahtaa vasta Epäilyksessä, että olisi voinut toisenlaisissa olosuhteissa jopa pitää Jacobista. Edward myös kuvataan auttamassa Angelaa leikkimällä Amoria, joka tuo Angelan ja tämän ihastuksen yhteen kiitoslahjana Angelan avusta.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat pitäneet Bellaa tylsää kertojana, joka vain pälättää Edwardin ihanuudesta. Minua Bellan kertojanääni ei ole omakohtaisesti häirinnyt, mutta Edward on kertojana suorastaan puuduttava. Edward on koko ajan huolissaan ymmärtääkö Bella häntä ja obsessoi tämän ajatuksista. Bella myös kuvataan todella typeräksi. Ironista on, että Edward pitää Bellaa samaan aikaan älykkäänä ja ihailee tämän koulusuorituksia ja oppineisuutta. Kirjan tapahtumien ja Bellan käytöksen perusteella tällaista päätelmää olisi vaikea tehdä. Loistava esimerkki siitä, miten kirjailija kertoo jonkin asian olevan niin tai näin, mutta ei näytä sitä lukijalle mitenkään. 

Tarina polkee paikallaan niin paljon, että on suorastaan tuskastuttavaa kuunnella Keskiyön aurinkoa loppuun. En voi olla miettimättä, mitä järkeä tässä on muuten kuin tietysti sen kahisevan puolesta. Edwardin näkökulma ei tarjoa mitään uutta. Keskiyön aurinko on pitkäveteinen ja täynnä epärelevantteja tapahtumia ja yksityiskohtia. Kerro meille jotain, mitä emme oikeasti tiedä, Meyer. Culleneista olisi voinut kirjoittaa ihan oman romaaninsa. Siihen ei olisi tarvittu Houkutusta kohtaus kohtaukselta toistavaa lähes 700-sivuista romaania. 

Kohdat, joissa Edward kuvaa Bellan kosketusta "kytevänä hiilloksena jäätä vasten" ja kehuskelee omalla "hengen voitollaan aineesta" naurattavat minua. Olen pohtinut aiemmin Edwardin ja Bellan fyysistä yhteensopimuutta symbolisesti juuri jäänä ja tulena ja pohtinut Edwardin roolia romanttisen perinteen mukaisena "oikeana kosijana" nimenomaan Edwardin osoittaman hengellisen rakkauden vuoksi. 

Bellan päätöstä valita Edward määrittelee kuitenkin myös toinen tärkeä asia: Bella on tarkoitettu vampyyriksi. Keskiyön auringossa tämä on entistä päälleliimatumpaa. Edward jopa ihmettelee, onko  Bella todella edes ihminen. Valitessaan Edwardin Bella valitsee itsensä. Vampyyrina Bella puhkeaa kukkaan, koska vampyyrius on hänen todellinen minuutensa. 

Mielessäni pyörii kuitenkin edelleen kysymys miksi. Miksi Bellan elämä ihmisenä on lähtökoisesti niin vaikeaa, että vain vampyyriksi muuttuminen saa hänet vapautumaan? Aika karmea kohtalo minusta. Keskiyön aurinko tarjoaa kuitenkin eräänlaisen selityksen edes Bellan erityislaatuiselle mielelle ja sille, ettei Edward pysty kuulemaan Bellan ajatuksia. Muutoin on hyväksyttävä, että Bella nyt vain on ihan erityinen tapaus, jonkinlainen tähtien saneleva Edwardin star-crossed lover. "Eihän se olisi loppu vaan alku", Bella kuiskaa Edwardille.

En ole koskaan ollut Team Edward tai Team Jacob. Ymmärrän, mihin Bellan valinta perustuu, mutta Keskiyön aurinko jättää minut vielä kylmemmäksi kuin koko sitä edeltävä neliosainen Twilight-saaga. Niin anteeksi mikä houkutus? Siinä missä sarjan ensimmäinen osa rakentaa ihan toimivasti Bellan ja Edwardin välistä vetovoimaa, epäonnistuu Keskiyön aurinko mielestäni täysin. Sori, Edward. 

Inhokkiasiani Keskiyön auringossa on, miten Edward jatkuvasti puhuu Bellan verta janoavasta puolestaan etäännyttäen "hirviönä" häivyttäen oman vastuunsa kuviosta. Edward saattaa pohtia omaa käytöstään ja pitää sitä moraalittomana, mutta todellista vastuuta Edward ei siitä ota.

Kenelle? Twilightin diehard-faneille sekä niille, joilla on yksinkertaisesti liikaa aikaa. 

Suzanne Collins: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Ajattelin aluksi kirjoittavani uudesta Nälkäpeli-kirjasta ylistävän arvion. Puolivälissä kirjaa mieltäni alkaa painaa kysymys miksi me ihmiset luemme tällaista. Mikä meissä on vikana, että nautimme tällaisesta? Nälkäpelissä on kuitenkin kyse toisten tappamisesta. Tapa tai tule tapetuksi.

Dystopialle on tyypillistä näyttää, millainen tulevaisuus voisi olla, miten huonosti asiat voisivat mennä. Osaltaan dystopialla pyritään kritisoimaan asioiden vallitsevaa tilaa ja estämään kuvatunlaista kehitystä tapahtumasta. Nälkäpeli vetoaa samanlaiseen ajatteluun brutaalilla maailmallaan, jossa ihmisiä voidaan vain pistää areenalle toisiaan tappamaan. Reaktiona on: ei tällaista. Tällaista maailmaa en halua nähdä.

Teos ei ole yhtä hauska kuin kaksi ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Se on vakavampi, eikä huumorille jää sijaa. Ei ilkosilleen itseään hississä riisuvaa Johanna Masonia, ei Haymitchin sukkelia sutkautuksia. Balladi laululinnuista ja käärmeistä jatkaa jo Matkijanärhessä nähtyä synkempää linjaa.

Romaani toistaa muista sarjan osista tuttua sankarikuvaa. Sankarin ei tarvitse liata käsiään liikaa nälkäpelissä. Tapot ovat helppoja ja välillisiä, samaan tyyliin kuin mitä Katniss käytti pistiäisiä vastustajiinsa tai kun mutantit tappoivat viimeisen tribuutin Nälkäpelissä pelastaen sekä Katnissin että Peetan suoralta tappamiselta. "Hyvikset" kuolevat pelissä martyyreina, ja vain "pahikset" kokevat brutaalin kuoleman. Japanilaisessa elokuvassa Battle Royale koululuokallinen nuoria lähetetään saarelle tappamaan toisensa samanlaisella vain yksi voi voittaa -systeemillä. Nälkäpelissä tribuutit pääsevät helpommalla, kun areenan olosuhteet ja erilaiset mutantit hoitavat osan tapoista. Kaikkia ei tarvitse lahdata itse.

Odotukseni eivät ole korkealla uusimman Nälkäpeli-kirjan suhteen lukemaan ryhtyessäni. Kun johonkin tehdään paljon myöhemmin jatkoa, vaikka se sitten olisikin "esiosa", olen jokseenkin epäluuloinen. Tuoreen näkökulman tuttuun maailmaan tarjoaa, että päähenkilönä on tarinan pahiksena tunnettu nuori Coriolanus Snow.

Mielenkiintoista teoksessa on paitsi nälkäpelin kehittäminen viihteellisempään ja osallistavampaan suuntaan, myös Coriolanus Snow'n luonteen kehitys. Aluksi tuleva Panemin presidentti vaikuttaa ihan symppikseltä. Ylemmyydentuntoiselta ja pikkumaiselta, mutta silti ihan fiksulta kaverilta. Vähitellen Coriolanuksen todellinen luonne kuoriutuu esiin. Teoksen tapahtumat muokkaavat esiin pelottavan vastustajan ja Capitolin vallan lujittajan.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä lähtee hyvin vauhtiin. Eletään nälkäpelien alkuaikoja, 60 vuotta ennen ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Kymenennessä elonkorjuussa valittu vyöhykkeen 12 tyttötribuutti on lumoava. Villi, kaunis ja epäilemättä vaarallinen. Televisiokameroiden edessä Lucy Gray sujauttaa erään tytön puvun  sisään käärmeen. Hän laulaa upealla äänellä vangiten yleisönsä ja pitää yllään röyhelömekkoa. Tyttö on laskelmoiva, ja hänen ohjaajakseen määrätty Capitolin eliittikoulussa Akatemiassa opiskelija Coriolanus Snow miettii, että ehkä hieman mielenvikainenkin.

Lucy Grayhin ei voi olla ihastumatta. Tyttö on varsinainen laululintu ja taitava esiintyjä. Hän ei varsinaisesti edes ole vyöhykkeeltä 12, vaan kuuluu kierteleviin muusikoihin. Collins käyttää taitavasti lauluja osana tarinankerronnassaan. Ennestään tuttu laulu hirttopuusta saa Balladissa laululinnuista ja käärmeistä aivan uuden merkityksen. Upein on kuitenkin laulu Lucy Graysta, tytöstä, jonka mukaan nälkäpelitribuutti on saanut nimensä ja jonka kohtalo jää auki ja tytön hahmo kummittelemaan.

Coriolanusin suhtautuminen Lucy Grayhin on vähintään ristiriitainen. Toisaalta hän ihailee tyttöä, toisaalta halveksii. Tribuutteja kohdellaan Capitolissa eläimiä ja heitä jopa pidetään eläintarhan häkissä odottamassa nälkäpelin alkua.

Lucy Gray oli kuitenkin hänen tribuuttinsa ja matkalla areenalle. Ja toisissa olosuhteissa Lucy Gray olisi ollut vain joku tyttö vyöhykkeeltä – tai ei ainakaan Capitolista. Toisen luokan kansalainen. Ihminen, mutta silti eläimellinen. Ehkä älykäs, mutta alkukantainen. Yksi niistä onnettomien, raakalaismaisten otusten muodottomasta massasta, joka horjui jossakin tietoisuuden rajalla. Vaikka tietysti os säännöstä oli poikkeus, se oli juuri Lucy Gray Baird, Hän uhmasi helppoa luokittelua. Erikoistapaus ihan niin kuin Coriolanus itse. Eihän Lucy Grayn huulten kosketus muuten olisi voinut tehdä hänen polvistaan hyytelöä.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä on vauhdikas teos, jonka ahmii. En pettynyt.

Kenelle? Dystopian ja Nälkäpeli-sarjan faneille. 

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi

Ensimmäinen vuosi (Year One 2017, suom. 2019) on postapokalyptinen selviämistarina. Mitä ihmiset tekevät, kun yhteiskunta hajoaa? Miten selvitä jatkuvan väkivallan uhan alla, ilman lakeja ja säädöksiä? Serkkuni on jo pari vuotta puhunut, että pitäisi opetella metsästämään ja oppia pärjäämään, jos maailmanlopun meininki iskee. En usko yhteiskunnan romahtamiseen näin radikaalisti, mutta pistäähän tämä koronaviruskin miettimään. Aika heikolla pohjalla tässä kuitenkin ollaan.

Nora Roberts tunnetaan romanttisesta viihdekirjallisuudestaan. Kun kuulen hänen kirjoittamastaan dystopiatrilogiastaan, uteliaisuuteni herää. Aika rohkeaa! Suhtaudun teokseen alusta alkaen kuitenkin epäilevästi. Osaisiko tämä kevyitä bestsellereitä toisensa perään tuottava kirjailija kirjoittaa dystopian? No, urbaani fantasian ja dystopian hybridihän tämä lopulta on.

Tammikuun ensimmäisen viikon loppuun mennessä kuolleita oli raporttien mukaan jo yli miljoona. Maailman terveysjärjestö julisti taudin ennennäkemättömällä vauhdilla leviäväksi pandemiaksi. Yhdysvaltojen tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskus CDC nimesi sen lintuinfluenssan alatyypiksi, joka tarttuu ihmisestä toiseen.

Kukaan ei kuitenkaan osannut selittää, miksi tutkituissa linnuissa ei havaittu viitteitä influenssasta. Taudinaiheuttajia ei löytynyt yhdestäkään kanasta, kalkkunasta, hanhesta, fasaanista tai viiriäisestä, jotka otettiin kiinni sadan kilometrin säteellä MacLeodin farmista.

Ensimmäinen vuosi aloittaa trilogian dramaattisilla tapahtumillaan. Kaikki saa alkunsa, kun Skotlannissa lomaa viettävä vanhus ampuu fasaanin. Fasaani putoaa pyhään kivikehään ja tahrii sen verellään. Maailmaan leviää maaginen tauti. Kuvaus viruksen leviämisestä tuo mieleen koronaviruksen. Surmaksi nimetty virus vie mukanaan yli 80 prosenttia koko maailman väestöstä.

Päähenkilöitä kirjassa on useita. Kaikki ovat pakomatkalla. Lana on vasta valoon herännyt noita, joka pakenee velhopoikaystävänsä Maxin kanssa virusta. New York on sekasorron vallassa. Hän haluaa pysähtyä auttamaan, mutta Max kehottaa painokkaasti eteenpäin ja hokee, etteivät he voi pysähtyä.

Synnytyskohtaus on kuin farssi. Itsemurhaa muhiva ensihoitaja Jonah on lähtenyt kadulle, kun hänet pysäyttää raskaana oleva nainen. Synnytys on käynnissä, eikä Jonahin auta kuin auttaa ennenaikaiset kaksoset maailmaan. Synnytys käy kuin leikki, molemmat vitsailevat ja keskospoika alkaa heti kaivata maitoa. Tahti on nopea, eikä kivunlievitystä edes mainita. Ei kyllä karmeita kipujakaan. Kohtaus päättyy siihen, että tuore äiti julistaa Jonahin ihmeidentekijäkseen. Pakoretkelle kaupungista temmataan mukaan myös Jonahin ihastus lääkäri Rachel Hopman ja synnytyksestä selvinnyt, mutta äitinsä menettänyt kolmas vauva Hannah.

Lisäksi on vielä Arlys ja Fred, televisiotoimittaja ja harjoittelija-keiju, jotka ovat varsin symppiksiä.

Kirjan alkupuolella oikeastaan aika moni kohtaus tuntuu lähinnä farssilta. Ehkä kuitenkin totun kirjan sekamelskaan ja henkilöhahmoihin tai Nora Robertsin vähemmän kyvykkääseen kerrontaan, sillä romaani alkaa puolenvälin tienoilla sujua. Ensivaikutelma kuitenkin on, että hahmot ovat kuin lämpimikseen puhuvia nukkeja ja että dialogia on dialogin perään. Vaikutelma hälvenee tarinan edetessä ja yhä useampi henkilöhahmo alkaa vaikuttaa sympaattiselta.

Teoksessa erinäinen joukko saa yliluonnollisia kykyjä. Yhtäkkiä maailma on täynnä noitia, keijuja ja haltioita ja vaikka mitä. Skaala on liian iso omaan makuuni. Osa on valoa, osa pimeää. Kirjan maailmassa ihmiset jakautuvat mustavalkoisesti hyvään ja pahaan. Myös valon joukossa on kuitenkin mätiä munia, joille uusien kykyjen tuoma valta nousee päähän. Kaikkia heitä  kutsutaan yleisnimellä Kumma. Virus on jättänyt heidät rauhaan, mutta myös täysin tavallisia ihmisiä tai vain joitakin kykyjä omaavia ihmisiä on säästynyt. Eivätkä kaikki pidä erilaisuudesta, päinvastoin.

”Tämä maailma on mitä on. Minä olen maanviljelijä ja sinä olet noita, joka pystyy parantamaan satoa. Huolettaako sinua se, mitä sinä olet?”

”Ei, mutta-”

”Miksi se sitten huolettaisi minua? Ihmiskunnan isoin murhe on aina ollut se, että jotkut osoittelevat sormella ja aseella sellaisia, jotka eivät ole samanlaisia kuin he itse. Tällä kertaa meidän on pakko petrata. Emme välttämättä saa enää uutta mahdollisuutta.”

Onneksi ymmärtäväisiäkin ihmisiä on. Vanha maailma on poissa ja uusi on tullut tilalle. Isona ongelmana on, etteivät taikavoimia saaneet osaa käyttää voimiaan. Romaani ei kerro, missä niistä voisi oppia tai mistä niitä käyttävät ovat taitonsa oppineet. Fred esimerkiksi kertoo vain ohimennen, että oli hämmentävää saada tietää olevansa keiju ja ettei hän vielä aivan hallitse kykyjään. Tylypahkalle olisi tarvetta. Hallitsemattomat taikavoimat ovat riskialttiita ja niiden väärinkäyttö houkuttelee monia.

Romaani onnistuu antamaan ajattelimisen aihetta. Viimeisillä sivuilla jopa liikutun. Ei hassummin romanttisten romaanien kirjoittajalta aivan vieraassa genressä.

Pistän jatko-osan lukulistalleni.

Kenelle? Urbaanista fantasiasta ja dystopioista pitäville, pandemiakirjallisuudesta kiinnostuneille.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi

Rakastan tiivistunnelmaisia romaaneja. Satapurin jalokivessä (The Satapur Moonstone 2019, suom. 2020). Perveen matkustaa yksin syrjäiselle maaseudulle ja majoittautuu Satapurin asiamiehen vierastaloon yöksi. Hän on matkalla Satapurin palatsiin hoitamaan maharanin ja tämän anopin välistä kiistaa nuoren maharadžan koulutuksesta. Matka palatsiin on pitkä ja vaarallinen. Perveenin on taitettava matka pelkässä kantotuolissa. Nykyisen maharadžan vanhempi veli on saanut surmansa samaisessa metsässä kissapedon kynsissä vain vuotta aiemmin.

Satapurin jalokivi jatkaa Perveen Mistry tutkii -sarjaa. Se on ensimmäistä osaa huomattavasti parempi. Se on myös enemmän Masseyn tyyliä ja ehkä juuri siksi niin paljon sujuvampi. Takaumia ei ole.

Kuka hullu haluaisi intialaiseksi ruhtinattareksi? Kun menet Satapurin palatsiin, näet miten suljettua elämää edesmenneen maharadžan äiti ja leski joutuvat viettämään. He elävät zenanan suojissa siitä päivästä asti, kun saapuvat palatsiin morsiamena, aina kuolemaansa asti. Kyllä, maharani saa koruja, mutta mitä iloa niiden kantamisesta saa, kun on aina kotona? Maharadža taas saa matkustaa minne ikinä haluaa.

Varsinkin nuorempi maharan Mirabai on erityisen kiinnostava hahmo. Hän ratsastaa päivittäin purdahista välittämättä, pitää Gandhin kuvaa lastensa luokkahuoneen seinällä ja haaveilee paremmasta koulutuksesta lapsilleen.

Satapurin palatsi ei ole niin loistokas kuin mistä Perveenin käly Gulnaz on etukäteen haaveillut. Palvelijoita on karsittu kuolemantapausten jälkeen, eikä juhlia ole järjestetty pitkään aikaan. Maharanit kiistelevät asiasta kuin asiasta ja Mirabai pelkää myrkytetyksi tulemista. Palatsin henki on kaikkea muuta kuin lämmin. Edes sähkövalot eivät toimi kuin osan iltaa, ja Perveen tunteekin olonsa palatsissa turvattomammaksi ja yksinäisemmäksi kuin vartioimattomassa vierastalossa miesten keskellä.

Palatsi on silti ihan toista luokkaa kuin mihin Perveen on tottunut. Etenkin palatsin puutarhojen kuvaukset ovat ihastuttavia:

Ruokailuhuoneen toisella laidalla oli kaksi korkeaa kaariovea, jotka johtivat hurmaavaan geometriseen kukkapuutarhaan. Suorakulmaiset kukkapenkit suorastaan pursuilivat punaisia ruusuja, oransseja kehäkukkia ja valkoisia, nupullaan olevia hullurohonkukkia. Istutusten välissä kulkevilla hiekkapoluilla köpötteli riikinkukkoja. Pyöreä lampi oli täpötäynnä lootuksia. Näkymä oli ihastuttava ja romanttinen.

Perveenin omat ongelmat ja ihmissuhteet jäävät Satapurin jalokivessä merkityksettömiksi, vaikka pientä romanttista jännitettä viritetään. Hahmona Perveen on ohut. Tarinan muut hahmot ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja heihin myös keskitytään enemmän. Perveen on romaanissa lähinnä tarkkailijana. Hän toimii lakimiehenä ja olisi aina valmis pistämään väliin sanan naisten oikeuksista. Onneksi Perveen osaa purra kieltään, eikä päästele suustaan mitä tahansa ihan missä tahansa. Perveen onnistuu kuitenkin varomattomilla sanoillaan loukkaamaan ylhäistä isäntäperhettään useaan otteeseen.

Murha Bombayssa tavoin Satapurin jalokivi keskittyy Intian naisten lisäksi mielivaltaisen ja kankean brittihallinnon kritisoimiseen. Kuvaavaa on, että Satapurin palatsin lähettyvillä on brittisotilaiden sotilasasema, mutta he eivät edes hätätilanteessa voi toimia ilman brittien käskyä. Käskyä varten on puolestaan lähetettävä kirje tai matkustettava läheiseen Punen kaupunkiin.

En aivan ymmärrä, miksi teoksen nimi on Satapurin jalokivi. Romaanissa ei ole kyse jalokivistä, vaikka niitä ruhtinasperheellä tietysti on. Perveen vie lahjana vanhemmalle maharanille kuukiven, josta nousee hämminkiä. Jalokiven nostaminen kirjan nimeen tuntuu silti oudolta. Mutta kuulostaahan se toki hienolta.

Satapurin jalokiven värikäs kansi tiikereineen on yksi suosikkikansistani ikinä. Jään innoissani odottamaan jatkoa.

Kenelle? Kevyistä rikosromaaneista, tiiviistä tunnelmasta ja Intiasta pitäville, kulttuuriseikkailuun mielellään sukeltaville.

Sujata Massey: Murha Bombayssa

Sujata Masseyn Rei Shimura -sarja on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Rakastan niiden pariin palaamista milloin vain haluan lukea jotakin oikeasti nautittavaa ja kevyttä. Odotukseni Masseyn uutta, 1920-luvun Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania kohtaan olivat luonnollisestikin suuret. En ole koskaan ollut kiinnostunut Intiasta, toisin kuin Japanista. Luottoni kirjailijaan on silti kova, ja ehdotan Murhaa Bombayssa (The Widows of Malabar Hill, 2018, suom. 2019) lukupiirimme luettavaksi. Loppujen lopuksi olen ainut, joka saa teoksen luettua. Yksi tekee ajatusvirheen ja palauttaa kirjan häthätää takaisin kirjastoon ennen niiden sulkeutumista, toinen ei vain ehdi tahtiini. Sääli, sillä tästä romaanista olisi riittänyt keskusteltavaa. Teos on juuri niin runsas kuin mitä sen kansi ja siitä ottamani kuva antavat ymmärtää.

Perveen Mistry on parsi ja Bombayn ainut naispuolinen lakimies. Hän on töissä isänsä lakitoimistossa, mutta ei saa esiintyä oikeudessa. Perveenin harteille lankeaa jos jonkinlaiset paperityöt. Perveen saa selvitettäväkseen perinnönjakotapauksen, jossa kolme vaimoa on jäänyt leskeksi.  Edesmennyt aviomies, Omar Farid, on ollut Perveenin isän vakioasiakkaita. Vaimojen allekirjoituksissa on Perveenin mielestä kuitenkin tulkinnanvaraa. Lesket elävät täysin eristyksissä, eikä heitä ole mahdollista puhutella. Perheen edunvalvoja herra Mukri myös vahtii leskiä kuin haukka. Perveenillä on kuitenkin merkittävä etulyöntiasema muihin lakimiehiin nähden. Hänen on naisena mahdollista puhutella leskiä ja varmistaa heidän tahtonsa heiltä itseltään.

Murha Bombayssa on vetävä teos. Rei Shimuran tavoin myös Perveen onnistuu olemaan siellä,  missä tapahtuu. Vierailu leskien luona saa aikaan tapahtumaketjun, joka saattaa myös Perveenin tukalaan tilanteeseen.

Romaani sukeltaa Intian eri yhteiskuntaluokkien ja eri etnisyyksien välisiin eroihin ja tapakulttuureihin. Uskomuksista sinänsä ei romaanissa puhuta. Uskonto näkyy lähinnä erilaisina lakeina eri uskontokunnille. Murha Bombayssa valottaa zarahustralaisten eli parsien asemaa historiallisessa Intiassa. Kyse on aina 600-luvun arabivalloitukseen asti Persiaa asuttaneesta valtauskonnosta. Intiaa asuttaneet parsit ovat Perveenin tavoin olleet monin tavoin edelläkävijöitä ja toimineet välikäsinä intialaisten ja eurooppalaisten valloittajien välillä.

Britit ovat 1920-luvun Intiassa tietysti kaiken yläpuolella, eikä Kalkutaan palannutta Perveenin parasta ystävää Alicea katsota hyvällä. Alice on tuttu Perveenin Oxfordin ajoilta, ja hänen isänsä on kuvernöörin leivissä. Jakautuneessa yhteiskunnassa briteistä ja hallituksen kanssa veljeilystä ei pidetä. Kuvaavaa on, miten Perveenin käly mm. ihmettelee, aikooko Perveen tosiaan mennä englantilaisen kanssa elokuviin: "Teatterissahan on erikseen englantilaisille varatut istumapaikat". Rajoitukset eivät yllä vain alempiin yhteiskuntaluokkiin, vaan Alicen yläluokkainen elämä on rajoitettua sekin. Osaksi edellisen kaltaisten sääntöjen vuoksi ja osaksi naisen kehnon aseman vuoksi.

Naisten oikeudet nousevatkin teoksessa esiin monelta eri kantilta.

Perveen hätkähti tajutessaan, että oli ollut naiivia kuvitella vaimojen olevan läheisiä. Kateus ja kauna olivat tärkeimmät teemat tässä naisten taloudessa. ”Razia-begum, minusta vaikuttaa siltä, että sinut on kahlittu sellaisiin ihmisiin ja suureen vanhaan taloon, josta et voi aidosti iloita.”

       Razia katsoi varuillaan takaisin. ”Eikö se ole perheen merkitys?”

Haluavatko lesket todella elää suljettua elämää nyt, kun he miehensä kuoleman jälkeen voivat valita myös toisin? Onko kyse valinnasta vai ei?  Takaumissa Perveenin lakiopinnot Intiassa etenevät jatkuvan kiusaamisen lomassa. Miespuoliset opiskelijat sen enempää kuin opettajatkaan eivät voi hyväksyä naista luentosalissa. Entä miten on parsien omien perinteisten tapojen laita? Perveen tulee huomaamaan, etteivät nekään ole aina naisen puolella.

Teoksessa liikutaan kahdessa eri aikatasossa, vuodessa 1921 ja vuodessa 1917, jolloin Perveen on vielä opiskelijana ja tapaa viehättävän ja komean nuorukaisen, Cyrus Sodawallan. Jako ei aivan toimi. Vaikka takaumat kertovatkin Perveenin taustasta ja liittyvät konseptiin naisten oikeuksista, eivät ne sovi saumattomasti yhteen käsillä olevan murhamysteerin kanssa.

Sulhasesta huolimatta Murha Bombayssa ei ole romanttinen. Rei Shimura -sarjassa oli aina jonkinlainen romanssi mukana, mutta Massey on ottanut uudessa sarjassaan uuden linjan. Ja sitähän tämä selvästi on; uusi sarja. Sen jatko-osa Satapurin jalokivi on tämän kevään uutuuksia. Laitoin heti tämän luettuani lahjakorttini vinkumaan ja tilasin seuraavan osan itselleni. Kiitos vain ihanat työkaverit!

Myös Murha Bombayssa löytyy omasta hyllystäni.

Kenelle?  Kevyistä rikosromaaneista pitäville, Intiasta ja erilaisista kulttuureista kiinnostuneille  sekä kevyttä luettavaa kaipaaville.

Margaret Atwood: Testamentit

BookBeat teki uuden tarjouksen - tällä kertaa sellaisen, josta en voinut kieltäytyä. Ensimmäisenä otin tietysti kuunneltavakseni Margaret Atwoodin Testamentit (The Testaments 2019, suom. 2019), Orjattaresi jatko-osan.

Testamentit sijoittuu niiden tapahtumien jälkeiseen aikaan, joihin supersuositun The Handmaid's Tale -televisiosarjan toinen tuotantokausi päättyy. Tai ehkä pitäisi oikeammin sanoa, että tv-sarjan kakkoskausi on linjassa sen kanssa, mitä Orjattaresi-romaanin ja sen jatko-osan Testamentit välillä on voinut tapahtua. Kun on täysin tv-sarjan lumoama, on vaikea muistaa ottaa siihen etäisyyttä. Ilman tv-filmatisoinnin suurta suosiota meillä tuskin myöskään olisi jatko-osaa, jota lukea. Atwood ansaitseekin ison hatunnoston siitä, että on vuosikymmenten jälkeen palannut Gileadin maailmaan ja jatkanut aloittamaansa tarinaa.

Testamentit tarjoaa nimensä mukaisesti eri asemassa olevien henkilöiden testamentteja ajalta ennen Gileadin tuhoa. Romaanissa seurataan nuorta gileadilaista Agnesia, joka ei halua vaimoksi, juonikasta Lydia-tätiä sekä kanadalaista tyttöä Daisya, jonka vanhemmat kuolevat äkisti autopommin räjähdyksessä. Tytölle selviää, etteivät hänen vanhempansa olleet hänen oikeita vanhempiaan ja että hän on Gileadista salakuljetettu Nicole-vauva. Pelastaakseen paitsi myös oman nahkansa myös Maydayn pitkään jatkuneen työn Gileadin tuhoamiseksi on hänen palattava Gileadiin.

”Seuraavana päivänä saimme rumat ruskeat kaavut, ja meidät paimennettiin stadionille, missä jouduimme istumaan katsomaan. Kukaan ei ollut puhunut mitään siitä, että Gileadissa urheiltaisiin, ja olin luullut, ettei siellä ollut laisinkaan urheilua. Ei ollutkaan. Tilaisuus oli yhteisteloitus. Meille oli kerrottu teloituksista koulussa, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, luultavasti siksi, ettei meitä haluttu järkyttää. Nyt ymmärsin sen. Se oli kammottavaa, pelottavaa.”

Vau! Olen törmännyt Instagrammin puolella joihinkin hyvin pettyneisiin arvioihin tästä teoksesta, mutta minusta tämä oli hyvä. Viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja mukaansatempaava. Pidin Testamenteista jopa enemmän kuin Orjattarestasi. Ehkä siksi, että tämä tarjosi uutta, jotain, mitä en ollut jo tv:ssä nähnyt. Testamentit on pitkälti juoniromaani, mutta myös taitavaa maailmanrakennusta. Teos tekee mielenkiintoisen uuden Gileadin aluevaltauksen: tyttärien, vaimojen ja tätien elämän ja niiden vaikeudet.

Moni varmasti odottaa edelleen vuoroaan Helmetin varauslistalla. Niille, jotka epäröivät, sanon: rohkeasti vain! Jos janoat allekirjoittaneen tavoin lisää tietoa Gileadin maailmasta Orjattaresi jälkeen tai ihan vain tv-sarjaa katsottuasi, saat sitä tästä jatko-osasta takuuvarmasti. Kuten edellinenkin osa, sisältää Testamentit tutkijoiden kehyskertomuksen, joka jaksaa riemastuttaa.

”On ilo saada toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tänne gileadintutkijoiden 13. symposiumiin! Järjestömme on kasvanut merkittävästi, ja hyvästä syystä. On pidettävä mielessä entisaikojen erehdykset, ettemme tee samoja virheitä uudelleen.

Joitakin käytännön asioita: Niille, jotka haluavat kalastaa Penobscotjoessa, on järjestetty kaksi retkeä. Muistakaa ottaa mukaan hyttyskarkotetta. Symposiumin kansiossa on tarkemmat tiedot näistä retkistä ja gileadinaikaisen vanhankaupungin arkkitehtonisesta esittelykierroksesta. Olemme lisänneet virkistysohjelmaan Saint Juden kirkossa pidettävän gileadinaikaisten virsien lauluesityksen, jossa on mukana kolme täkäläistä koululaiskuoroa. Huomenna on historian elävöittämistapahtuma niille, jotka ovat varautuneet pukeutumaan ajan vaatimusten mukaisesti. Toivon, ettette innostu näyttelemisestä liikaa, kuten tapahtui 10. symposiumissa.”

Ensimmäinen ajatukseni on kuinka fantastista tällaiseen symposiumiin olisi osallistua! Heti perään herää kysymys: mitä tapahtui 10. symposiumissa? Teoksen kehyskertomus herättääkin minussa melkein enemmän mielikuvituksen kutkutusta ja kysymyksiä kuin sen itse testamentit. Mikä ei ole sinänsä mikään huono juttu, kehyskertomukset kun tuntuvat usein olevan tylsiä, jopa turhia. Atwoodin tapauksessa näin harvoin on. Atwoodin romaanien hohto perustuu ainakin omalla kohdallani niiden älykkyyteen ja kirjailijan terävyyteen.

Teos jatkaa osallistumistasi Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Gileadista kiinnostuneille, The Handmaid's Talesta ja Orjattaresi-romaanista pitäneille ja vauhdikkaaseen seikkailuun valmiille lukijoille.

Kevin Kwan: China Rich Girlfriend

Monelle Crazy Rich Asians on tullut nyt vasta tutuksi sen keväällä ilmestyneen suomennoksen Ökyrikkaat aasialaiset jälkeen. Olen taas askelta edellä, ja luin Crazy Rich Asiansin jatko-osan China Rich Girlfriendin. Jos sinulta on vielä sarjan ensimmäinen osa lukematta ja haluat sen lukea, etene varoen, sillä tämä teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Edellisen romaanin tapahtumista on kulunut jo pari vuotta. Eleanor Young ei ole kuullut pojastaan mitään. Astrid Leong on yhä naimisissa miehensä kanssa, jonka yritys on lähtenyt huikeaan nousuun Michaelin saatua ensimmäisen yrityksensä myytyä. Eddie saa tehtäväkseen hoitaa Lontoossa sattuneen auto-onnettomuuden peittelemisen. Yksi tyttö on kuollut, ja toinen halvaantunut, mutta julkisuuteen ja autoa ajaneen rikkaan kiinalaisen pojan isän korviin ei saa kantautua sanaakaan auton kolmannesta matkustajasta. China Rich Girlfriend kiertelee aluksi Rachelia ja Nickiä kuin kissa kuumaa puuroa.

Rachelin isän etsintä ei ole tuottanut tulosta ennen kuin häitä edeltävänä iltana, kun Rachel ja Nick lennätetään tätä tapaamaan. Rachel ja Nick saavat häiden jälkeen myös kutsun Shanghaihin Rachelin ökyrikkaan isän ja tämän perheen luokse. Mutta jokin ei ole ihan kohdallaan. Viimehetken muutoksena Rachel ja Nick majoittautuvatkin hotelliin eivätkä Rachelin isän luo, eikä Rachelin isä ehdi kiireiltään juuri tytärtään tapaamaan. Isän vaimoa ei näy senkään vertaa, mutta Rachelin veli Carlton osoittautuu suurenmoiseksi seuranpitäjäksi. Carltonin seurassa heidän tiensä käy yksiin valtavan suositun muotibloggaajan Coletten kanssa, jonka kanssa Carltonilla vaikuttaa olevan jotain meneillään. Colette johdattaa heidät avokätisesti parhaisiin ravintoloihin, yöklubeihin ja tapahtumiin, jotka saavat Rachelin pään pyörälleen.

Toisin kuin edellisen teoksen Nickin singaporelaiset sukulaiset, kiinalaiset osaavat todella törsätä rahaa ja haluavat, että se myös näkyy. Mutta kuten rikkaat naimakaupat tehnyt Kitty Pong -parka joutuu toteamaan, ei pelkällä rahalla pääse hongkongilaisissa piireissä mihinkään. Rikkaiden eliittiyhteisöä säätelee aivan omat sääntönsä, ja toisen varpaille astumisella voi saada useita ovia sulkeutumaan. Rikkaan kiinalaisen eliitin monimutkaiset kuviot avautuvat lukijalle Kittyn palkkaaman Corinnan neuvojen myötä nerokkaalla tavalla. Imago on kaikki kaikessa, ja sen eteen Kittyn on entisenä porno- ja saippuasarjatähtenä tehtävä töitä. Kitty saa Corinnalta kaiken kattavan listan asioista, joissa hänen on noudatettava tietynlaisia ohjeita ulkonäöstä luettaviin kirjoihin.

WARDROBE

I know you have been working with a top Hollywood fashion stylist who introduced you to couture and gave you an avant-garde look. Well, that look achieved its goals – you were noticed. But one of my most urgent goals is to purge you from the photo sections of all the magazines. As I have mentioned to you more than once, the sort of people you are now striving to cultivate prize invisibility more than anything. […] There has been far too much conversation about and coverage on your clothes, and you are more overexposed than the Venus de Milo. It’s now time to evolve into your next persona: Mrs. Bernard Tai – dedicated mother and humanitarian on the rise.

Mukaan kuuluu tietenkin kiinalaisten shoppaajien stereotyyppinen kokonaisten hyllyjen tyhjennys. Rikkaiden elämäntyylin kuvaus ei onneksi jää vain täysin kevyelle satiiritasolle. Rahankulutusta ja sen merkitystä pohditaan myös toiselta kantilta. Rachelia ihmetyttää, miten rikkaat maksavat couture-puvuistaan enemmän kuin mitä kylällisen lapsia rokottaminen maksaisi. Peik Lin tuo asiaan kuitenkin perspektiiviä:

Peik Lin gave Rachel a thoughtful look. ”Isn’t it all relative though? To someone living in a mud hut somewhere, isn’t the §200 you paid those Rag & Bone jeans you’re wearing considered obscene? The woman  buying that couture dress could argue it took a team of twelve seamstresses three months to create the garment, and they are all supporting their families by doing this. My mother wanted an exact re-creation on her bedroom ceiling of Baroque fresco she saw at some palace in Germany. It cost her half a million dollars, but two artists from the Czech Republic worked on it every day for three months. One guy was able to buy and furnish a new house in Prague, while the other one sent his kid to Penn State. We all choose to spend our money in different ways, but at least we get to make that choice. Just think – twenty years ago, these girls you went to Paris with would only have two choices: Do you want your Mao jacket in shit brown or shit gray?”

China Rich Girlfriend pyyhkäisee minut täysin mukaansa. Ökyrikkaiden aasialaisten kohdalla minua häiritsi miten paljon eri hahmoja ja perspektiivejä oli. Tämän romaanin kanssa kaikki tuntuu hallitummalta. Jokainen henkilö on mielenkiintoinen (okei, ei ehkä Eddie tai Eleanor, mutta he eivät pääosaa tässä saakaan) ja seuraan jokaista juonenpätkää jännittyneenä. Kiinnostavimpina hahmoina pidän Kittya ja Astridia. Tällä kertaa Rachel ja Nick saivat minun puolesta jäädäkin välillä sivuun. Teos on loistava. Se on viihdyttävä, hauska ja monipuolinen. Jokaisella hahmolla on roolinsa tarinan kokonaiskuvassa, ja eri kerrontamuotoja käytetään kekseliäästi. On viestittelyä, päiväkirjaa, lehtiartikkelia ja ohjekirjaa.

Ihastusta herätti myös, että eräs suosikkini korealaisista draamoista (My Love from the Star) tulee mainituksi teoksessa, kun toimittaja erehtyy luulemaan Nickiä draaman päähenkilöä näytelleeksi näyttelijäksi ja saa pettymyksekseen kuulla tämän olevan vain historian opettaja New Yorkista. Nickin näennäisellä merkityksettömyydellä pilaillaankin useaan otteeseen. Yksittäisenä liikuttavana yksityiskohtana myös on, miten valtavan innoissaan Rachel on jokaisesta näkemästään ylellisestä kylpyhuoneesta. Tai miten Kittylla menee pasmat sekaisin, kun häntä puhutellaan uudessa eliittikirkossa.

                       ”Well then, welcome to Stratosphere. Which church do you normally attend?”

Kitty tried to think of all the churches she passed every single day on the way down from her apartment on The Peak, but her mind went temporarily blank. ”Er, the Church of Volturi”, she blurted out, picturing the church-like space from the Twilight movies where those scary old vampires sat on thrones.

”Oh, I don’t know that one. Is it over on the Kowloon side?”

Aina jatko-osat eivät osu nappiin, mutta onneksi China Rich Girlfriend kuuluu niihin jatko-osiin, jotka lunastavat lupauksensa ja enemmänkin. Muistan lukupiirikeskusteluistamme kun luimme  Ökyrikkaat aasialaiset, että varsinkin Neaa mietitytti Rachelin isäkuvion mukaantuomisen kiinnostavuus. Voin vakuuttaa, ettei isän etsimistä ja isätytärsuhdetta ole vedetty överiksi. China Rich Girlfriendiin sisältyy niin paljon muuta. Paljastavaa myös on, että Rachelin rikkaaksi paljastuva isä tuo Nickin ja Eleanorin yhteen. Isäkuvion mukaanottaminen lieneekin keino hakea Rachelille paikkaa Nickin maailmassa ja samalla valottaa Manner-Kiinan ökyrikasta eliittiä.

Kenelle? Ökyrikkaista aasialaisista pitäneille, chick litin ja Aasian ystäville