Sarah Morgan: Miracle on 5th Avenue (Joulutaikaa Manhattanilla)

Ajattelin, että näin ennen joulua olisi kiva lukea joku jouluinen romanssi. BookBeatista luettavakseni valikoitui Sarah Morganin Miracle on 5th Avenue (2016, suom. Joulutaikaa Manhattanilla 2017), jota en olisi malttanut lakata kuuntelemasta sen aloitettuani. Tarina imaisi minut täysin sisäänsä. Teos on osa kirjasarjaa From Manhattan with Love, mutta toimii täysin itsenäisenä tarinana. Sarjan muissa kirjoissa on eri päähenkilöt.

Eva Jordans on pitkäaikainen sinkku, jolla ei ole edes perhettä, jonka luokse mennä jouluksi. Mutta  ei se mitään, sillä Eva on saanut asiakkaaltaan tehtävänannon: hänen on koristeltava asiakkaansa lapsenlapsen, kuuluisan dekkarikirjailijan Lucas Bladen, asunto jouluksi. Eva suuntaa laukkuineen 5th Avenuelle täynnä joulumieltä. Portinvartija päästää hänet sisään hulppeaan kattohuoneistoon, jossa Evaa kuitenkin odottaa yllätys. Evan tarkkaillessa asuntoa pimeässä hänen kimppuunsa käydään.

Lucas ei olekaan lähtenyt Vermontiin, vaan jäänyt yksin asuntoonsa salaa sukulaisiltaan ja ystäviltään. Ainoastaan Eva tietää hänen sulkeutuneen kattohuoneistoonsa. Jokin pari vuotta sitten vaimonsa menettäneen Lucasin ulkonäössä, pöydällä olevassa veitsessä ja kolkossa asunnossa saa hänet jäämään tämän luo kokkaamaan ja koristelemaan asuntoa Lucasin vastusteiluista huolimatta. Ulkona on valtava lumimyrsky. Myös Lucasin mieli muuttuu, kun hän huomaa ikkunasta lumipyryn. Evaa ei voisi päästää sen armoille.

Yltiöromanttinen Eva on luonteeltaan liiankin luottavainen. Lucas on hänen täysi vastakohtansa: hän epäilee kaikkia ja onnistuu saamaan myös Evan varpailleen. Romanttiseen romaaniin tuo mukavaa jännitettä, kun toisena päähenkilönä on synkkä dekkarikirjailija, joka jaksaa muistuttaa sarjamurhaajista tuon tuostakin.

Eva stared at him, unsettled by the image of the world he painted. It was as if someone had sprayed ugly graffiti over her clean vision of life. “You may look good on the outside, Mr. Blade, but inside you need a makeover. You have a dark, cynical, twisted mind.”

“Thank you.” The faintest of smiles touched the corners of his mouth. “The New York Times said the same thing when they reviewed my last book.”

“I didn’t intend it as a compliment, but I can see that maybe you need to be like that to be successful. Your job is to explore the dark side of humanity and that has twisted your thinking. Most people are simply what they seem,” she said firmly. “Take me as an example. Take a good, hard look at me. And now tell me, do I look like a murderer?”

Eva on kärjistetty hahmo, mutta jostain syystä se ei edes ärsytä minua. Eva on täydellinen monessa suhteessa. Hän on menestyksekäs yrittäjä, kaunis kurvikas blondi, joka laittaa jumalaista ruokaa, tanssii sensuellisti, laulaa ruokaa laittaessaan Broadwayn arvoisella äänellä ja käyttäytyy mitä herttaisimmin. Evassa ei ole pahantahtoisuutta, ei petosta, ei valheita. Pienikin yritys valehdella paistaa suoraan hänen kasvoiltaan. Ja ehkä tässä onkin se, miksi pidän Evasta. Moni lukemistani romanttisen romaanin ja chick litin sankarittarista käyttäytyy jollain tavoin epärehellisesti ja pilaa koko kirjan romanttisuuden sillä. Näin ei käy Miracle on 5th Avenuessa. Eva ei myöskään ole bimbo, eikä ulkokuoren alla kaikki ole ihan niin täydellistä kuin miltä näyttää.

Jokainen Miracle on 5th Avenuen uusi luku ilahduttaa humoristisella sitaatilla jostakin Evan ja tämän ystävien motosta. Suosikikseni valikoitui seuraava: "It's better to lead than follow. If you must follow, follow your instincts."

Jos haluat lukea oikeasti hauskan hyvänmielen jouluromanssin tai ihan vain romanttisen romaanin, niin lue tämä. Miracle on 5th Avenue ei jätä kylmäksi. Se on oivaltava, vitsikäs, sopivan jännittävä, romanttinen ja mukaansatempaava. Teos on toki kliseinen, mutta teoksen suurin ongelma yleisen kliseisyyden sijaan on mielestäni pikemminkin sen liian pitkälle menevä loppuratkaisu. Mutta sekään ei riitä pilaamaan Miracle on 5th Avenueta ja sen soljuvia dialogeja. Oman ripauksensa lukukokemukselle antoi tämän englanninkielisen äänikirjan loistava lukija, jonka riemastuttava eläytyminen teoksen rooleihin saa hahmot heräämään henkiin omanlaisine puhetapoineen. Suosittelen!

Kenelle? Kaikille romanttisen romaanin ystäville, joululukemista kaipaaville ja kevyttä lukemista halajaville.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

Luimme lukupiirissämme tänä syksynä taas vaihteeksi ihan toisen kulttuurialueen kirjallisuutta. Ellan ehdotuksesta luimme arabimaita kuohuttaneen Rajaa Alsanean romaanin Riadin tytöt (Banat Al-Riyadh 2005, suom. 2008). Teos on saudiarabialainen bestseller, joka julkaistiin ensin Libanonissa vuonna 2005. Se löysi tiensä pimeiden markkinoiden kautta kotimaahansa Saudi-Arabiaan, jossa se ensin kiellettiin. Vuodesta 2008 lähtien teoksen englanninkielistä painosta on voinut ostaa myös Saudi-Arabiasta.

Romaania on verrattu Sinkkuelämää-sarjaan, mutta itselleni siitä tulee pikemminkin mieleen Gossip Girl, jossa anonyymi lähde paljastelee toisten salaisuuksia ja jossa seurataan rikkaiden amerikkalaisteinien elämää. Riadin tytöissä anonyymi nainen julkaisee sähköpostina humoristisella otteella liutan skandaalinkäryisiä paljastuksia neljän ystävänsä elämästä. Tytöt (Sadim, Gamra, Lamis ja puoliksi amerikkalainen Michelle) ovat yläluokkaisia, yliopistoa käyviä sinkkutyttöjä, jotka haaveilevat rakkaudesta ja hyvästä avioliitosta. He saavat huomata, ettei rakkauden perässä juokseminen saa vastakaikua saudiarabialaisessa yhteiskunnassa, jossa avioliitot ovat sukujen välisiä järjesteltyjä naimakauppoja. Oli mies kuinka ihana tai kiintynyt tahansa, hän saattaa silti taipua äitinsä tahtoon ennemmin kuin nousta vastustamaan tätä. Miesten ymmärtäminen ja sopivaisuussääntöjen kanssa tasapainottelu on teoksen naisille vaikeaa.

Mitä ihmeellistä tässä teistä sitten on? Samanlaisia kohtaloitahan koetaan maassamme päivittäin ilman että siihen kiinnittävät huomiota ketkään muut kuin lemmen liekeissä korventuneet rakastuneet itse. Eivät kai saudikulttuurille tyypilliset surumieliset rakkausrunot ja pakahduttavat lemmenlaulut ole ilmaantuneet tyhjästä? […]

Aion jatkossakin kertoa, mitä Riadissa tapahtuu seinien sisäpuolella  ja millainen tunne valtaa meidät tytöt aina kun jotakin mullistavaa tapahtuu. Mitä miesten krokotiilinsielussa liikkuu, siihen en puutu sen enempää, sillä krokotiilit eivät totta puhuen kuulu erikoisaloihini eivätkä harrastuksiini, enkä tunne niiden luonnetta tarpeeksi hyvin.

Teosta on mainostettu megakohauttavana — Saudi-Arabiassa. Länsimaalaiselle lukijalle teos ei ole sen kummoisempi. Teoksessa on yhteiskunnan sääntöjen rikkomisen rinnalla moraalista saarnaa: kun tytöt toimivat niin kuin islamissa kuuluu, saavat he toivomansa miehen. Muunlainen toiminta johtaa hunningolle. Omassa kontekstissaan teos on varmasti ollutkin kohauttava. Teoksen naiset kun eivät aina toimi yhteiskunnan sääntöjen mukaan.

Moni kirjan elementeistä on tyypillisiä länsimaisellekin  chick  litille. Michellen vierailu eksänsä häissä ja tämän hääpäivän pilaaminen kuvataan voimaannuttavana kokemuksena, joka ei kuitenkaan monen muun chick litin vastaavien käänteiden tapaan kestä lähempää  tarkastelua minään todellisena naisten voimaantumisena. Lähinnä kohtaus saa Michellen vaikuttamaan epäkypsältä ja hemmoteltulta. 

Nyt Michelle ymmärsi, että monen morsiusparin hymyjen alle kätkeytyy murtuneita sydämiä ja särkyneitä toiveita siitä, että saisi valita elämänkumppaninsa oman maun mukaan. Nainen joutuisi olosuhteiden pakosta jakamaan tämän yön ja koko loppuelämänsä yöt miehen kanssa, jonka oli ollut pakko ottaa hänet vaimoksi, vaikka sydän ja järki olivat vieneet häntä kohti toista naista. Toinen nainen tanssi heidän hääjuhlissaan ja olisi vertailussa voittanut morsiamen mennen tullen.

Riadin tytöt sanomana kuitenkin tuntuu olevan, että tee valintasi ja pidä siitä kiinni. Sekä uskonnon että perinteisemmät toimintatavat valitseva Lamis että radikaali Michelle pärjäävät teoksen maailmassa. Kumpikaan vaihtoehto ei lopulta nouse selkeäksi ykköseksi.

Teoksen sähköpostikehys tuo teokseen keveyttä ja huumoria, mutta myös ärsyttää välillä. Teoksen hahmot menevät tarinan edetessä sekaisin. Henkilöhahmoja ei erota toisistaan juuri mitään. Lamista kuvataan hauskaksi ja fiksuksi, mutta tämän hauskuus ja fiksuus ei näy itse tarinassa mitenkään. Hahmojen piirteet tulevat  täysin annettuina.  Lukijan on vain todettava, että aa okei,  tämä on tällainen hahmo. Mielikuva jää latteaksi, kun hahmot eivät  kuitenkaan toteuta luonteenpiirteitään.

Olisin kaivannut teokseen enemmän dialogia. Ellaa puolestaan häiritsi eniten ajan kuluminen romaanissa. Aikaa kuluu isoinkin harppauksin. Neasta kyseessä on perus naisten hömppäromaani, jossa häntä häiritsi, miten teoksen naisten kohdatessa puheenaiheena oli aina miehet. Jos kertomuksesta poistaisi miehet, ei jäljelle jäisi mitään. Saudiarabialaisessa kontekstissa tämä on ehkä ymmärrättevämpääkin kuin länsimaisessa kontekstissa. Parikymppisten naisten elämä pitkälti kun pyörii  nimenomaan avioliiton ympärillä. Teoksen parasta antia puolestaan on juuri sen kulttuurillinen kehys, joka harmiksemme jäi kuitenkin selvästi juonen taka-alalle. Mikään saudiarabialaisen kulttuurin esittelykirja tämä ei sinänsä ole. Kohderyhmänä on selvästi ollut paikallinen väestö, ja moni länsimaisesta kulttuurista poikkeava asia sivuutetaan täysin luonnollisena ja ilman sen kummempaa huomiota.

Mietimme lukupiirissämme kuitenkin, kuvaako Riadin tytöt todellista maailmaa ja saudiarabialaisten nuorten naisten elämää sellaisena kuin se tosielämässä on. Suurin osa länsimaalaisestakin kirjallisuudesta kuvaa idealisoituja ja liioitellun kärjistettyjä hahmoja — miten siis tämän laita? Voi olla, että teoksessa on kärjistystä mukana, mutta olimme kuitenkin Ellan kanssa vahvasti sitä mieltä, että miljöö ja tarinan puitteet varmastikin ovat Riadin tytöissä lähellä todellista Saudi-Arabiaa.

Kenelle? Saudi-Arabiasta ja muista kulttuureista kiinnostuneille ja niille, jotka haluavat lukea erilaista chick litiä.

Lucy Vine: Hot Mess

Hot mess = "a person or thing that is spectacularly unsuccessful or disordered, especially one that is a source of peculiar fascination". 

Lucy Vinen esikoisromaanin Hot Messin  (2017) päähenkilö Eleanor Knight on kaikkea tätä. Hän on 29-vuotias, hänellä on kauhea kämppä Lontoossa, kusipääkämppis ja työ, jota hän inhoaa. Ihanaakin ihanamman poikaystävänsä Ellie on heittänyt menemään missäpä muuallakaan kuin äitinsä hautajaisissa. Sinkkuna olo on ihanaa, varsinkin kun vertailukohtana on Ellien paras ystävä, joka on lapsen saatuaan joutunut äidin roolin vangiksi. Ainoa vain, ettei kukaan Ellien ympärillä tunnu ajattelevan samoin. Päinvastoin. Kaikilla on sama tavoite: saada Ellie taas seurustelemaan. Paine sopia yhteiskunnan käsityksiin siitä, mitä naisen pitää olla (seurustelusuhteessa, jollei jo naimisissa, äidiksi haluava, jollei jo äiti) on kova.

Seurauksena on lukemattomia Tinder-treffejä, joista suurin osa on lähinnä surkuhupaisia. Ellien haaveena ei ole hääkakku, eikä Ellie ota rakkautta turhan tosissaan. Yhden yön jutut kelpaavat ja huonoista treffeistä saa hauskaa kerrottavaa, jos ei muuta. Hän on Tinderissä vain ystäviensä Sophien ja Thomasin pakottamana. Thomas on myös sinkku, mutta toisin kuin Ellien parisuhdestatus, Thomasin tilanne ei tule koskaan esiin. Sosiaalista painetta parisuhteessa oloon käsitelläänkin monelta kantilta. Teoksen keskeisimmät henkilöt voidaan määritellä seuraavasti:

Ellie, joka on sinkku, jonka ei ole ok olla sinkku, mutta joka haluaa olla sinkku.
Thomas, joka on sinkku, mutta jonka on ok olla sinkku. 
Sophie, joka on naimisissa ja haluaa olla naimisissa ja äiti, mutta joka samalla kamppailee vauvan myötä tulleen uuden elämän tuomien muutosten kanssa ja kaipaa vanhaa.
Ellien sisko Jen, joka on naimisissa ja äiti, mutta todella kireä, eikä kovin onnellinen.
Ellien isä Alan, joka on jäänyt leskeksi, mutta joka haluaisi löytää jonkun uuden.

Jokainen hahmoista tuo jotakin näkökulmaa sinkkuuteen. Hot Mess on monin paikoin kursailematon ja vaikuttaa todella kevyeltä luettavalta. Teoksen aiheissa on kuitenkin itua. Teos on osin oivaltava ja samaistuttava, monelta osin taas ei yhtään.

Just when I start to give up hope for this event, a large group of eight or so bland-looking men arrive, stopping at the door to regard the room with disapproval. There’s one woman with them, mid-forties I’d guess, dark blue trouser suit, and taller than all of them. She’s frowning too, but in a sort-of-amused way as she surveys the scene. She seems relaxed, like she’s used to being  the only lonely smurfette in the group at events like these, and I get a sudden rush of feeling that I want to be her when I grow up. She’s got that that kind of gravitas – that pull some people are just born with. […] I want to be the kind of person who can walk into a room full of strangers and not feel like I’m pretending to belong. Imagine that.

Suosikkihahmoni on Elizabeth, taidegallerian avaamista suunnitteleva itsevarmuutta huokuva menestykäs ja tyylikäs uranainen, joka ei juhlissa edes yritä sopeutua joukkoon, mutta joka on myös todella mukava ja oikeastaan kaikkea sitä, mitä itsekin haluaisin olla. En voi kuin kompata Ellien ajatuksia. Harmikseni hänen roolinsa jää teoksessa mitättömän pieneksi. Liian suurta tilaa saa sen sijaan Ellien kuusikymppinen isä ja tämän kirjoittama huonosti kirjoitettu, korni jatkokertomus. Kertomus on epäilemättä tarkoitettu hauskaksi, mutta en jaksa muutaman osan jälkeen enää edes lukea Ellien isän lähettämiä uusia osia läpi.

Ellien perhe on lämmin ja rakastava. Jopa Jen, joka tekee parhaansa työntääkseen kaikki luotaan, osoittaa omalla tavallaan välittävänsä. Ellien reissu Los Angelesiin tyttöjen äidin kuoleman jälkeen Yhdysvaltoihin karanneen siskon luokse onkin yksi teoksen lempiosuuksiani. Teoksessa käsitellään Ellien ongelmia suuremmassakin kaavassa kuin vain parisuhdekaavan kautta. Suuressa osassa on Ellien ystävät Sophie ja Thomas, joista hän on ollut erottamaton kouluajoista lähtien. Ystävyys rakoilee muuttuneiden olosuhteiden myötä, ja Ellien on mietittävä omia toimintatapojaan ja valintojaan elämässään. Seisooko hän itse oman onnensa tiellä? Jälleen päästään siihen, miksi Hot Messissä on paljon lupausta. Se pureutuu tiettyihin käyttäytymistapoihin, pohtii muuttuvia ihmissuhteita ja nostaa kissan pöydälle. 

”When you’re little […] you have all these idea of how your life will turn out. As a girl, everyone assumes you will aspire to the only approved fairytale – marriage and babies. That you will be planning and dreaming of your wedding  day from the age of five, but trust me, Ellie, there is so much more to life. And, for me, especially as a woman, there was always too much self-sacrifice associated with getting married. Self-sacrifice I never wanted to make. I didn’t want to give my life up to someone else. I wanted to be happy, and  that meant being on my own. Go be happy, Ellie, choose your own path.”

Moni chick lit on pelkkää miesjahtia. Hot Mess ei sitä ole. Teoksen sanomana on, että on ihan OK olla sinkku. Elämässä on muutakin, mutta elämässä on uskallettava mennä eteenpäin. Kirja ei noussut lempikirjojeni joukkoon, mutta siinä oli ehdottomasti enemmän sisältöä kuin missään muussa lukemassani chick litissä. (Ei sillä, ei chick litissä välttämättä tarvitse ollakaan.) Yllätys oli positiivinen.

Teoksesta on kirjoittanut myös Romance & Revenge -blogin Veera, joka suositteli teosta minulle koukuttavana chick litinä ja joka kuvailee teosta "millenniaalien Bridget Jonesina". Kiitos tästä suosituksesta Veera!

Kenelle? Millenniaaleille, chick litistä pitäville, kevyttä (kesä)lukemista kaipaaville.

Kevin Kwan: China Rich Girlfriend

Monelle Crazy Rich Asians on tullut nyt vasta tutuksi sen keväällä ilmestyneen suomennoksen Ökyrikkaat aasialaiset jälkeen. Olen taas askelta edellä, ja luin Crazy Rich Asiansin jatko-osan China Rich Girlfriendin. Jos sinulta on vielä sarjan ensimmäinen osa lukematta ja haluat sen lukea, etene varoen, sillä tämä teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Edellisen romaanin tapahtumista on kulunut jo pari vuotta. Eleanor Young ei ole kuullut pojastaan mitään. Astrid Leong on yhä naimisissa miehensä kanssa, jonka yritys on lähtenyt huikeaan nousuun Michaelin saatua ensimmäisen yrityksensä myytyä. Eddie saa tehtäväkseen hoitaa Lontoossa sattuneen auto-onnettomuuden peittelemisen. Yksi tyttö on kuollut, ja toinen halvaantunut, mutta julkisuuteen ja autoa ajaneen rikkaan kiinalaisen pojan isän korviin ei saa kantautua sanaakaan auton kolmannesta matkustajasta. China Rich Girlfriend kiertelee aluksi Rachelia ja Nickiä kuin kissa kuumaa puuroa.

Rachelin isän etsintä ei ole tuottanut tulosta ennen kuin häitä edeltävänä iltana, kun Rachel ja Nick lennätetään tätä tapaamaan. Rachel ja Nick saavat häiden jälkeen myös kutsun Shanghaihin Rachelin ökyrikkaan isän ja tämän perheen luokse. Mutta jokin ei ole ihan kohdallaan. Viimehetken muutoksena Rachel ja Nick majoittautuvatkin hotelliin eivätkä Rachelin isän luo, eikä Rachelin isä ehdi kiireiltään juuri tytärtään tapaamaan. Isän vaimoa ei näy senkään vertaa, mutta Rachelin veli Carlton osoittautuu suurenmoiseksi seuranpitäjäksi. Carltonin seurassa heidän tiensä käy yksiin valtavan suositun muotibloggaajan Coletten kanssa, jonka kanssa Carltonilla vaikuttaa olevan jotain meneillään. Colette johdattaa heidät avokätisesti parhaisiin ravintoloihin, yöklubeihin ja tapahtumiin, jotka saavat Rachelin pään pyörälleen.

Toisin kuin edellisen teoksen Nickin singaporelaiset sukulaiset, kiinalaiset osaavat todella törsätä rahaa ja haluavat, että se myös näkyy. Mutta kuten rikkaat naimakaupat tehnyt Kitty Pong -parka joutuu toteamaan, ei pelkällä rahalla pääse hongkongilaisissa piireissä mihinkään. Rikkaiden eliittiyhteisöä säätelee aivan omat sääntönsä, ja toisen varpaille astumisella voi saada useita ovia sulkeutumaan. Rikkaan kiinalaisen eliitin monimutkaiset kuviot avautuvat lukijalle Kittyn palkkaaman Corinnan neuvojen myötä nerokkaalla tavalla. Imago on kaikki kaikessa, ja sen eteen Kittyn on entisenä porno- ja saippuasarjatähtenä tehtävä töitä. Kitty saa Corinnalta kaiken kattavan listan asioista, joissa hänen on noudatettava tietynlaisia ohjeita ulkonäöstä luettaviin kirjoihin.

WARDROBE

I know you have been working with a top Hollywood fashion stylist who introduced you to couture and gave you an avant-garde look. Well, that look achieved its goals – you were noticed. But one of my most urgent goals is to purge you from the photo sections of all the magazines. As I have mentioned to you more than once, the sort of people you are now striving to cultivate prize invisibility more than anything. […] There has been far too much conversation about and coverage on your clothes, and you are more overexposed than the Venus de Milo. It’s now time to evolve into your next persona: Mrs. Bernard Tai – dedicated mother and humanitarian on the rise.

Mukaan kuuluu tietenkin kiinalaisten shoppaajien stereotyyppinen kokonaisten hyllyjen tyhjennys. Rikkaiden elämäntyylin kuvaus ei onneksi jää vain täysin kevyelle satiiritasolle. Rahankulutusta ja sen merkitystä pohditaan myös toiselta kantilta. Rachelia ihmetyttää, miten rikkaat maksavat couture-puvuistaan enemmän kuin mitä kylällisen lapsia rokottaminen maksaisi. Peik Lin tuo asiaan kuitenkin perspektiiviä:

Peik Lin gave Rachel a thoughtful look. ”Isn’t it all relative though? To someone living in a mud hut somewhere, isn’t the §200 you paid those Rag & Bone jeans you’re wearing considered obscene? The woman  buying that couture dress could argue it took a team of twelve seamstresses three months to create the garment, and they are all supporting their families by doing this. My mother wanted an exact re-creation on her bedroom ceiling of Baroque fresco she saw at some palace in Germany. It cost her half a million dollars, but two artists from the Czech Republic worked on it every day for three months. One guy was able to buy and furnish a new house in Prague, while the other one sent his kid to Penn State. We all choose to spend our money in different ways, but at least we get to make that choice. Just think – twenty years ago, these girls you went to Paris with would only have two choices: Do you want your Mao jacket in shit brown or shit gray?”

China Rich Girlfriend pyyhkäisee minut täysin mukaansa. Ökyrikkaiden aasialaisten kohdalla minua häiritsi miten paljon eri hahmoja ja perspektiivejä oli. Tämän romaanin kanssa kaikki tuntuu hallitummalta. Jokainen henkilö on mielenkiintoinen (okei, ei ehkä Eddie tai Eleanor, mutta he eivät pääosaa tässä saakaan) ja seuraan jokaista juonenpätkää jännittyneenä. Kiinnostavimpina hahmoina pidän Kittya ja Astridia. Tällä kertaa Rachel ja Nick saivat minun puolesta jäädäkin välillä sivuun. Teos on loistava. Se on viihdyttävä, hauska ja monipuolinen. Jokaisella hahmolla on roolinsa tarinan kokonaiskuvassa, ja eri kerrontamuotoja käytetään kekseliäästi. On viestittelyä, päiväkirjaa, lehtiartikkelia ja ohjekirjaa.

Ihastusta herätti myös, että eräs suosikkini korealaisista draamoista (My Love from the Star) tulee mainituksi teoksessa, kun toimittaja erehtyy luulemaan Nickiä draaman päähenkilöä näytelleeksi näyttelijäksi ja saa pettymyksekseen kuulla tämän olevan vain historian opettaja New Yorkista. Nickin näennäisellä merkityksettömyydellä pilaillaankin useaan otteeseen. Yksittäisenä liikuttavana yksityiskohtana myös on, miten valtavan innoissaan Rachel on jokaisesta näkemästään ylellisestä kylpyhuoneesta. Tai miten Kittylla menee pasmat sekaisin, kun häntä puhutellaan uudessa eliittikirkossa.

                       ”Well then, welcome to Stratosphere. Which church do you normally attend?”

Kitty tried to think of all the churches she passed every single day on the way down from her apartment on The Peak, but her mind went temporarily blank. ”Er, the Church of Volturi”, she blurted out, picturing the church-like space from the Twilight movies where those scary old vampires sat on thrones.

”Oh, I don’t know that one. Is it over on the Kowloon side?”

Aina jatko-osat eivät osu nappiin, mutta onneksi China Rich Girlfriend kuuluu niihin jatko-osiin, jotka lunastavat lupauksensa ja enemmänkin. Muistan lukupiirikeskusteluistamme kun luimme  Ökyrikkaat aasialaiset, että varsinkin Neaa mietitytti Rachelin isäkuvion mukaantuomisen kiinnostavuus. Voin vakuuttaa, ettei isän etsimistä ja isätytärsuhdetta ole vedetty överiksi. China Rich Girlfriendiin sisältyy niin paljon muuta. Paljastavaa myös on, että Rachelin rikkaaksi paljastuva isä tuo Nickin ja Eleanorin yhteen. Isäkuvion mukaanottaminen lieneekin keino hakea Rachelille paikkaa Nickin maailmassa ja samalla valottaa Manner-Kiinan ökyrikasta eliittiä.

Kenelle? Ökyrikkaista aasialaisista pitäneille, chick litin ja Aasian ystäville

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kuuntelin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018) sarjassamme kuuntelen mitä nyt tulee vastaan. Osittain luin tämän siksi, että lukupiirini Nea mainitsi jonottavansa tätä edelleen kirjastosta. Mutta oih! Lukija oli sama kuin Englantilaisessa romanssissa. Pirjo Heikkilän ääntä ja lukutapaa on mukava kuunnella. Hänestä onkin tullut ensimmäinen suosikkiäänikirjanlukijani.

Teos on humoristinen ja samalla säälimätön arkikuvaus yli kolmekymppisestä työttömästä naisesta, joka eron jälkeen vaipuu alakuloon. Olisi löydettävä mies ja työpaikka, päästävä elämässä eteenpäin. Hänen parvekkeellaan on pelkkä pehmoinen matto, jonka päällä ottaa iltapäiväunia, ei kalusteita. Jos saisi työn niin parvekkeen voisi vihdoin kalustaa. "Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni." Työpaikat vain eivät nappaa. Eivätkä oikein miehetkään. Olo ei ole kohotakseen, vaikka hän ottaa lainaa ja käy New Yorkissakin.

Minuutteja, tunteja ja vuorokausia oli loputtomasti, ja niistä jokainen oli minulle tarpeeton. Olisin voinut käyttää ajan hyödykseni mutten käyttänyt. En katsonut klassikkoelokuvia, en kirjoittanut novelleja enkä käynyt taidenäyttelyissä. En mennyt kuntosalille enkä joogaamaan.  […] Kun sain koulusta ilmoituksen, jossa muistutettiin opinto-oikeuteni rajallisuudesta, en reagoinut siihen mitenkään. Ajattelin lähestyvää syntymäpäivääni ja sitä, minkälaista elämäni olisi, jos poikaystäväni ei olisi lähtenyt luotani: Mitä hän olisi ostanut minulle syntymäpäivälahjaksi? Entä miten hän olisi käyttäytynyt, kun olisi ollut nimipäiväni aika?

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei sykähdyttänyt, mutta eivät kai tällaiset arkiset kuvaukset niin sykähdytäkään. Masennusta, itsesääliä ja sivullisuuden tunnetta kuvataan aidon oloisesti. Aikuinen nainen etsii paikkaansa, eikä sitä tunnu löytyvän. Päähenkilö ottaa jatkuvasti lisää lainaa läheisiltään ja syö kaveriensa maksamia ilmaisia aterioita. Silti hän haluaa olla itsenäinen, ja hänen osuutensa maksaneelle deittikaverille hän julistaa olevansa ihminen, joka haluaa itse maksaa omat laskunsa. 

Päähenkilö jää minulle etäiseksi. Tunnistan päähenkilön ahdistuneisuuden kuitenkin ikäpolvessani, vaikka en vielä päähenkilön ikäinen olekaan. Moni ei tunnu tietävän mitä oikeastaan haluaisi ja moni on masentunut. Tätäkö on 2010-luku? Päähenkilöllä on onnekseen monen vuoden terapiasuhde, läheinen ystävä ja perhe tukenaan.

Eniten romaanissa minua ilahduttivat kuvaukset päähenkilön meikkaamisesta. Sitä kuvataan huolella, vaihe vaiheelta. Samoin meikin poistamista, mikä ei taida olla kenenkään naisen lempijuttuja. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu sisältää joitakin hauskoja yksityiskohtia, kuten myös päähenkilön sipsiaddiktion.

Koska ajattelin sipsejä koko ajan, puhuin niistä jatkuvasti. Ihmiset eivät lakanneet päivittelemästä, miksi söin sipsini aina samalla tavalla: miksi ostin kaksi 75 gramman pussia Taffelin Broadway-sipsejä ja Valion kermaviilin, johon sekoitin Pirkan valkosipulidippijauhetta.

”Eivätkö Manhattanit kelpaa?” ystäväni kysyivät. ”Ovathan nekin sourcream & onion -sipsejä.”

Vastasin, että minä nyt satuin tykkäämään eniten Taffelin Broadway-sipseistä, vaikka joskus oli sellainenkin aika, että söin ainoastaan Manhattaneita. Kyse oli kausista, ja Broadway -kauteni oli taukoja lukuun ottamatta kestänyt yhdeksän vuotta.

Voin kuvitella, että kirja on antoisampi tunnelmoijille ja henkilökuvauksista nauttiville lukijoille, jotka eivät kaipaa niinkään tapahtumia tai juonta. Juonta tässä hyvin tasapaksussa romaanissa nimittäin ei ole. Sanoma kuitenkin tuntuu olevan "aikansa kutakin".

Romaanin kepeän vaaleanpunainen kansi voi olla hieman hämäävä. Ehkä se on niin kesäinen ja vaaleanpunainen toivon pilkahduksena, lupauksena tai unelmana paremmasta. Ihan niin kevyt ja hattarainen tämä teos ei ole kuin mitä kannen perusteella voisi luulla. Hattarainen ei oikeastaan ollenkaan. 

Kenelle? Henkilökuvista ja psykologisista romaaneista pitäville, masennuksesta kirjallisuudessa kiinnostuneille, chick litiä lukeville.

Josie Silver: Ole minun

Laurie ja Sarah ovat parhaat ystävät ja kämppikset, läheiset kuin siskokset. Vaikka Sarah saa kaikkien miesten päät kääntymään ja on menestyksekäs, ei ystävysten välillä ole kateutta. Jouluruuhkassa Laurie näkee bussin ikkunasta bussipysäkillä maailman kauneimman miehen. Heidän katseensa kohtaavat yhtenä taianomaisena hetkenä, ja Laurie yrittää viestittää lasin läpi miehelle, että astuisi bussiin. Mies lähteekin liikkeelle, mutta liian myöhään. Bussi lähtee liikkeelle ja vie Laurien pois hänen elämänsä rakkauden luota. Hän viettää kokonaisen vuoden etsien bussipoikaa, mutta tuloksetta. Kun Sarah sitten eräänä päivänä esittelee Laurielle suuren rakkautensa Jackin, ei Laurie voi uskoa silmiään. Mies on hänen bussipoikansa. Näin alkaa Josie Silverin romaani Ole minun (One Day in December 2018).

Lähtöasetelma on mehukas. Rakkautta ensisilmäyksellä, parhaan ystävän rakastuminen samaan mieheen, totuuden paljastumisen kanssa kamppailu ja ystävyyden hinta. Tarina on koukeroinen ja seuraa romaanin kertojia Laurieta ja Jackia vuosikymmenen ajan. Romaanissa etsitään rakkautta ja sitä oikeaa. Elämä ei aina kuljeta kahta ihmistä samaan suuntaan, ja teoksen hahmot joutuvat vaikeiden valintojen eteen. Moni käännekohta sijoittuu jouluun, ja tätä olisikin varmasti ollut mukavaa lukea lumisina joulukuun iltoina vilttiin kääriytyneenä.

Romaanin heikoimpana kohtana pidän sitä, miten vähän lukijalle oikeastaan kerrotaan. Tärkeät tapahtumat hypätään yli ja pikakelataan. Suoraa kerrontaa on loppujen lopuksi aivan liian vähän ja hypyt liian suuria. Aivan kuin kirjailija olisi ollut liian kunnianhimoinen yrittäessään mahduttaa vuosikymmenen tapahtumat yksiin kansiin niin, että tarina vielä pysyisi kasassa.

Teos ei jättänyt minulle "Vau, olipa romanttista!" -fiilistä. Olisi kiva lukea myös sellaista chick litiä, jossa pitäisin pääparin molemmista osapuolista. Mitä pidemmälle romaanissa edettiin, sitä vähemmän pidin Jackistä. Hän oli välillä aikamoinen kusipää ja kohteli niin Sarahia kuin Laurietakin alhaisesti. Noin puolivälin jälkeen minun oli vaikea enää ymmärtää, mitä Laurie hänessä näki tai miten heidän välillään on muka mitään kemiaa. Mutta yksi teoksen tärkeimmistä teemoista onkin luja, kaiken kestävä ystävyys ja toisen tukeminen. Huononakaan aikana ystävälle ei käännetä selkää. Ja Jack on Laurien ystävä.

Kauneinta romaanissa on Laurien ja Saran välinen ystävyys. Ystävyys, jossa ei kilpailla, vaan jossa kukoistetaan yhdessä. Sen kuvauksesta todella pidin. Romaanista tulee jonkin verran mieleen Emily Giffinin Rakkaus lainassa, jossa paras kaveri myös vie nenän edestä päähenkilön suuren rakkauden, eikä päähenkilö saa sanaakaan sanottua. Onneksi tässä ystäväpari ei ole samaan tyyliin täysin epäsuhtainen ja mustasukkaisuuden ja manipuloinnin värittämä, vaan lämmin ja aito. Mikä tietenkin tekee kaikesta Laurielle vielä vaikeampaa. Hänellä ei ole Rachelin tapaan "Mutta niin Darcykin tekisi minulle" -oikeutusta tunteilleen. Sillä Sarah ei ikinä hakkailisi Laurien poikaystävää.

Pidin tästä enemmän kuin aiemmin kesäkuussa lukemastani Tähtiin kirjoitetusta, mutta vähemmän kuin esimerkiksi mainitsemastani Rakkaus lainassa -romaanista, josta tehty elokuva on muuten viihdyttävä.

Kenelle? Chick litistä ja kevyestä romanttisestä luettavasta pitäville, joululukemista tai muuten vain lomalukemista tai välipalakirjaa kaipaileville.

Minnie Darke: Tähtiin kirjoitettu

Olen aina pitänyt astrologian maailmaa kiehtovana. Kun luin, että Minnie Darken uutuusteoksessa Tähtiin kirjoitettu  (Star-Crossed 2019, suom. 2019) on paljon asiaa astrologiasta, kiinnostuin heti. Teos menee suoraan asiaan: se kuvaa, missä asennossa planeetat ja tähdet olivat Nick Jordanin ja Justine Carmichaelin syntyessä. Nick on vesimies, Justine jousimies. He syntyvät läheisille ystävyksille, jotka asuvat toistensa naapurissa. Heidän tiensä eroavat, kun Nickin perhe muuttaa pois.

Erästä pienessä hiprakassa rannalla teineinä vietettyä suudelmientäytteistä iltaa lukuunottamatta Justine ja Nick eivät tapaa vuosiin. Justine on varma, ettei ilta merkinnyt Nickille mitään. Vuosia myöhemmin Justine on Star-nimisessä aikakausilehdessä töissä, kun hän törmää jälleen Nickiin. Näyttelijän uraa luova Nick ei ole muuttunut laisinkaan. Hän saa Justinen miettimään, muistaako tämä ollenkaan tuota teinivuosien iltaa.

Justinen ylennys avaa hänelle oikean Pandoran lippaan: hän pääsee käsiksi kuuluisan astrologin Leo Thornburyn horoskooppipalstaan. Nick pitää Leo Thornburya todellisessa tietäjänä, jonka ennustukset käyvät aina toteen. Justine ei voi vastustaa kiusausta hieman muokata vesimiehen horoskooppia antaakseen Nickille sysäyksen oikeaan suuntaan. Eihän Nick voi jättää näyttelemistä! Leo Thornbury ei lue Staria, eikä saisi mitenkään tietää. "Leo Thornbury jos kuka saisi Nickin tarttumaan puhelimeen ja soittamaan Justinelle."

Justinen huijaamista ja suoranaista valehtelua on vaikea ymmärtää. Melody, horoskoopiltaan leijona, ei voi kuin ihmetellä Justinen ajattelemattomuutta. Vai voisiko sitä kutsua jopa typeryydeksi? Justinen petollisuudesta tulee kiusallista luettavaa romaanin edetessä. Yhtä valhetta seuraa toinen jos kolmaskin. Justine toimii täysin epäammattimaisesti. Ja vaikka Justine koittaakin vakuutella itselleen muokkaavansa vesimiehen horoskooppeja Nickin omaksi parhaaksi, on Justinella koko ajan oma lehmä ojassa. Hän haluaa Nickin itselleen. Nickin tyttöystävästä  Laurasta vain olisi päästävä jotenkin eroon, saada Nick tajuamaan, ettei tämä ole se oikea. Justine ei ole tainnut kuulla naisia tukevista naisista tai parisuhteessa olevan miehen rauhaan jättämisestä. Tällainen manipuloinnilla toiseen vaikuttamaan pyrkiminen on mielestäni vastenmielistä, enkä onnistu näkemään Justinen ja Nickin suhdetta tämän vuoksi kovinkaan romanttisena tai ihailtavana. Kyllä, he sopivat toisilleen, mutta onko heitä tarkoitettu yhteen, jos yhteen päätymiseen vaaditaan epärehellisyyttä ja manipulointia?

Justinen muokkaukset saavat humoristisuutta, kun muut vesimiehet alkavat sokeasti toteuttaa hänen neuvojaan. Seuraa joitakin hullunkurisia tilanteita. Teoksesta tulee mieleen Love Actually -elokuva, romanttinen komedia, jossa eri ihmiset löytävät toisensa erilaisten kommellusten kautta. Tähtiin kirjoitettu sopisikin hyvin elokuvaksi sen runsaiden näkökulmanvaihdosten vuoksi.

Teoksen idea käsitellä horoskooppeja ja ihmisten uskoa niihin on sinänsä hyvä, mutta tarina karkaa hieman käsistä. Kuuntelen Tähtiin kirjoitetun parissa päivässä, sillä vauhdikkaat tapahtumat ja jännitys Justinen puolesta vetävät hyvin imuunsa. Teoksessa on loppujen lopuksi vähemmän astrologiaa kuin olisin toivonut. Ja vielä vähemmän romantiikkaa, ainakin päähenkilöiden välillä.

Justine käy välillä järkensä kanssa keskusteluja, joissa hän purkaa tunteitaan ja miettii, miten toimisi. Keskustelut esitetään vuoropuheluina, ja vaikka ne avaavatkin Justinen tuntemuksia, en pidä tällaisesta ratkaisusta tyylikeinona. Vielä enemmän kuin Justinen ja järjen keskustelut, minua kuitenkin vaivaa Brown Houdinin fokalisaatio-osuudet. Brown Houdini on nimittäin koira. Koira kyllä nivotaan mukaan tarinaan, mutta Brown Houdinin pään sisään kurkistamisen ja koiran personifikoinnin olisi voinut hyvin jättää pois. Ehkä koko koiran.

Hauskaa teoksessa on, että se sijoittuu Australiaan.

Jäin pohtimaan, pitivätkö Leo Thornburyn aidot vesimiesennustukset yhtään paikkaansa. Vai muuttiko Justinen muokkaukset asioiden kulkua toiseen suuntaan ja kumosivat tähtien ennustukset?  Olisi mielenkiintoista tietää, kiinnittikö kukaan muu tähän huomiota.

Kenelle? Love Actually -tyylisistä romanttisista juonista ja kevyestä luettavasta pitäville, chicklitin ystäville ja niille, joista voisi olla hauskaa lukea eläinradan merkeistä kirjallisuudessa.

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Seurasin yhdessä vaiheessa miten hulluna opiskelukaverini oli Jojo Moyesin kirjoihin. "Okei sori, tää vielä... Koitan seuraavaks lukee jotain muuta ku Moyesia", kaverini pahoitteli lukiessaan jo useampaa Moyesia putkeen. Pitäisiköhän sitä kokeilla ja lukea joku Jojo Moyesin teos? Onhan Jojo Moyes kuitenkin bestseller. Valintani osui sattumoisin kirjastossa paikalla olleeseen Moyesin teokseen Parillisia ja parittomia (The One Plus One 2014, suom. 2017), joka pääsi joululomaluettavakseni.

Teos kertoo erilaisesta Jessistä, joka on 17-vuotiaana saanut tyttärensä Tanzen. Elämä ei ole ollut helppoa, ja Tanzen jälkeen Jess on saanut holhottavakseen myös miehensä lapsen Nickyn. Miehen lähdettyä Nicky on jäänyt.

"Ei siinä sen kummempaa [...] Nicky on minulle kuin oma lapsi. Hän on ollut luonani kahdenvuotiaasta. Hän katsoo Tanzien perään. Sitä paitsi perheitä on nykyään monenlaisia. Muitakin kuin normiperheitä, joissa on äiti, isä ja kaksi pilkku neljä lasta."

Jessin on painettava töitä niin siivoojana kuin tarjoilijanakin. Aikaa lapsille jää vähän, ja ripsiväriä ja silmänrajauksia käyttävää Nickyä kiusataan. Skotlannissa asti järjestettävät matematiikan olympialaiset (Tanzen on osallistuttava!) saavat Jessin pakkaamaan perheensä kuolaavine koirineen miehensä rämäautoon ja lähtemään tien päälle. Matka tyssää lyhyeen, kun poliisi huomaa heidät. Paikalle saapuu herra Ed Nicholls, jonka luona Jess siivoaa ja jonka hän on joutunut auttamaan kotiin baristaan umpikännissä. Herra Nicholls tekee odottamattoman ehdotuksen viedä heidät perille. Matka kestää päiväkausia, koska Tanze ei kestä yli kuudenkympin vauhtia. Herra Nichollsin motiiviksi annetaan, että hän yrittää pakoilla omaa sisäpiirikauppojen romuttamaa elämäänsä entisenä pelifirman johtajana. Jotakin on tehtävä oikein. Hän on sitäpaitsi joka tapauksessa menossa siihen suuntaan sairasta isäänsä katsomaan.

Lukiessa tulee mieleen, että tämä on vähän niin kuin kanavasurffaillessa jäisi katsomaan jotakin satunnaista elokuvaa, joka ei oikeastaan kiinnosta mitenkään erityisesti, mutta joka menee silti paremman puutteessa. Kirjan juoni on kömpelön epäuskottava. Toisaalta moni tosielämän tapahtuma kuulostaa kerrottaessa ihan uskomattomalta. Silti jo kirjan lähtökohta vieraasta miehestä kyyditsemässä epämääräistä ja vähintäänkin vaativaa perhettä on aika cringe. Onneksi kerronta on sujuvaa, ja kirjassa on joitakin oikeasti ihan hellyyttäviäkin juttuja. Niiden liioiteltujen ongelmien seassa.

Jojo Moyes ei itse pidä naisten kirjoittaman kirjallisuuden määrittelemisestä liian usein chick litin alle. Hänestä se rajaa liikaa ja saattaa pitää loitolla lukijoita, jotka muuten saattaisivat lukea näitä laajoja ja tärkeitäkin asioita käsitteleviä kirjoja. Olen samaa mieltä, ja vaikka Moyes luokitellaan usein juuri chick litiksi, ei ainakaan Parillisia ja parittomia vastannut omaa käsitystäni chick litistä. Mutta ehkä tässä onkin kyse juuri siitä mistä Moyeskin puhuu BBC:n haastattelussaan. Chick litin alle mahtuu vaikka mitä.

En oikein tiedä. En sanoisi että Parillisia ja parittomia oli huonokaan. Sanoisin ennemmin, ettei se ollut minun makuuni ja sisälsi liikaa oksentelua ja piereskelyä. Aika omituista huumoria minusta. Nyt olen ainakin lukenut yhden Jojo Moyesin, ja siihen olen tyytyväinen. Toivottavasti muiden joululoman lukuvalinnat ovat osuneet enemmän kohdilleen. Ihanaa joulua kaikille!

Kenelle? Jojo Moyesista ja perhekuvauksista pitäville, helppoa arkista luettavaa kaipaaville.

Helen Fielding: Bridget Jones: Elämäni sinkkuna

Lukiessani Helen Fieldingin Bridget Jonesia (1996) olen tehnyt kaksi huomiota. Ensinnäkin se saa minut miettimään Bridgetin pituutta, sitten ohikiitävän hetken omaa painoani. Mitähän oikein edes painan? Tai mitä minun pitäisi painaa?

Edellisestä lukukerrasta on aikaa. Luin kirjan eräälle englannin kurssille joskus16-vuotiaana. Ihmettelin kovasti kun kirja oli niin paljon huonompi kuin elokuva. Kauheata luetteloa jostain savukkeista. En varmaankaan jaksanut keskittyä.

Miten niin huonompi, kysyn nyt. Jokainen tunnistamani viittaus Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, jokainen adaptaation hippunenkin siitä tuottaa suurta iloa lukiessani ja kihertelen romaanin komediallisuudelle. Tämän uuden ulottuvuuden lumoissa Bridget Jones onkin aika paljon parempi kirja. Ehkä myös siksi, että olen vanhempi.

Toiseksi, olen löytänyt syyn hiustenkuivaajafobiaani. Kuivatessani hiuksiani (etenkin yksin ollessani) pelkään koko ajan ihan järkyttävästi, että jotakin jää minulta sen hurinan yli kuulematta tai huomaamatta. Niin, Bridgethän ei kuule hiustenkuivaajansa yli Mark Darcyn soittavan summeria, vaikka tämä soittaa sitä 12 kertaa... Vähemmästäkin sitä saa fobian! Mitä jos oma Mr Darcyni soittaa ovikelloa juuri kun olen kuivaamassa märkää tukkaani?

Koko touhu Austenin romaanien uudelleenkirjoittamiseksi tuntuu turhalta. Miksi modernisoida niitä sellaisenaan kun niitä voi soveltaa näin oivaltavasti? Ei 1800-luvun tapakulttuuria kuvaavaa Austenia voi siirtää nykyaikaan.

Bridget Jonesia rakastan. Ero moneen muuhun adaptaatioon onkin siinä, ettei se yritäkään olla muuta kuin on, ja siinä piilee sen nerous (kuten myös elokuvan kaksoiskoodauksessa kun Colin Firth esittää Mark Darcya). Se on oma teoksensa, ei vain imitaatio tai Austenin modernisointi. Luin  muuten Guardianista, että BBC:n tv-sarjan ohjaaja olisi halunnut Darcyn ilkosilleen, mutta ettei Colin Firth suostunut. Huh huh. Ajatella, jos meillä olisikin likomärän paidan yläruumiiseen kiinnittyneen Darcyn sijaan alaston Darcy.

Mainittakoon myös, että kansi on ihan älyttömän söpö. Jännä, miten hyvälle tuulelle jokin kirja voi saada.