Lucinda Riley: Auringon sisar

Auringon sisar (The Sun Sister 2019, suom. 2020) on Seitsemän sisarta -sarjan kuudes osa. Electran tarina pitää otteessaan, mutta jättää jälkeensä ärtymyksen. Lopetus on kehno jo siitä syystä, että Electran isoimmasta hetkestä etäännytetään liikaa. Vaikutus jää laimeaksi. ⁣⁣

Seitsemän sisarta -sarjan sisarusparveen kuuluu eri etnisyyksiä ja kunkin osan myötä lukija pääsee kurkistamaan uuteen kulttuuriin. Electra on kuvattu aina perheen hankalimmaksi. Hän on diiva, supermalli, joka ei päästä ketään lähelleen ja joka ei kestä omia ajatuksiaan ilman päihteitä. Huomaan lukiessani itse asiassa pitäväni Electrasta enemmän kuin muista sisaruksista. Hän ei ole yhtä siloisen kaunisteltu, eikä Electraa lähtökohtaisesti todellakaan voisi kutsua pyytteettömäksi, mikä on itse asiassa todella miellyttävää vaihtelua. ⁣⁣

Ja nyt itse asiaan. Electra on tummaihoinen, ja hänen sukunsa on Keniasta. Hänen isoäitinsä on kuuluisa aktivisti, ja Electra on itsekin pärjännyt elämässä hyvin. Mutta miksi, miksi juuri tummaihoiselle sisarukselle on annettu ne ikävimmät piirteet ja kaupanpäällisiksi huumeongelma? Teos käsittelee rasismia, rotuerottelua ja päihderiippuvuutta, ja Electra saa toki lopulta sulan hattuunsa, mutta en silti voi olla miettimättä tätä. Electra ei ole kasvanut New Yorkin ghetoissa, vaan luksuskodissa Genevessä. Electran viesti on, että kenelle tahansa voi käydä niin kuin hänelle, kuka tahansa voi jäädä koukkuun. Viesti on tärkeä ja paikkansapitävä, mutta eikö tähän rooliin olisi sopinut silloin kuka tahansa sisaruksista? Ehkä olen niin kiintynyt Electraan, että toivoisin, että hän olisi saanut paremman kohtelun kirjailijan kynästä. Electran lapsuutta ja rasismia, jota hän ei ole edes tunnistanut rasismiksi, puretaan Electran terapiaistunnoissa. Pidän siitä, että raskaita ja tärkeitä aiheita nostetaan esiin, mutta sillä, miten se tehdään, on väliä. Mietin vahvistaako Riley samalla vain olemassa olevia stereotypioita. ⁣⁣

Papa Salt pelastavan valkoisen miehen asemassa on ongelmallinen jo sinänsä, mutta Auringon sisaressa on toinenkin pelastaja, Cecily. Valkoihoinen nainen, joka pelastaa Electran isoäidin ja käytännössä adoptoi tämän. Tähän olisi hyvin voinut kirjoittaa mustan hahmon tilalle! ⁣⁣

Cecilyn tarina on tästä huolimatta sarjan vetävimpiä, ja brittihallinnon alainen Kenia miljöönä yllättävän kiehtova. Toisin kuin monen muun sarjan menneisyys-osioihin sijoittuvan naisen kohdalla, Cecilyn kohdalla en joudu halkomaan hiuksiani ihmetellessäni mistä kummasta nämä typerät elämän pilaavat päätökset tulevat. Cecily onkin siitä erityinen, että hän onnistuu tekemään lähinnä hyviä ratkaisuja. Cecilyllä on selkärankaa.

Electran päihderiippuvuuden käsittely jää pintapuoliseksi. Hänen elämänsä palaset loksahtelevat paikoilleen liiankin helposti. Ehkä se palvelee tämän tyyppistä romaania. Kuten ennenkin tämän sarjan kohdalla, sivut kääntyvät kuin itsestään. Silti sana, joka tästä jää päällimmäisenä mieleen, on juuri pintapuolinen.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Mistä sitä edes aloittaisi? Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992, suom. 1993) kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen nauttinut suunnattomasti ja joita olen samaan aikaan halunnut sekä ahmia että säästellä. Yli seitsemänsataasivuisen kirjan loppumisen pelossa on jotakin huvittavaa. Olen aina rakastanut kirjan nimeä ja muistan sen äitini kirjahyllystä niiden kirjojen joukosta, joiden nimiä minulla oli joskus tapana haaveilevasti tapailla. Miten paljon onnistuneempi onkaan tämä suomentajan valinta kuin kirjan alkuperäinen nimi! Jumalat juhlivat öisin johdattelee jo nimenä lukijan subliimin äärelle ja luo teokselle tiettyjä odotuksia.

Jumalat juhlivat öisin alkaa häkellyttävällä paljastuksella Bunnyksi kutsutun pojan murhasta ja minäkertojana toimivan Richard Papenin osallisuudesta siihen. Teos lähtee hitaasti purkamaan niitä asioita ja tapahtumia, jotka johtivat hänet ystävineen tuolle jyrkänteelle sekä niitä seurauksia, joita ystävän murhasta heille seurasi.

Richard aloittaa stipendin turvin pienessä Hampden Collegessa, jossa aluksi näyttää siltä, ettei hänen onnistu jatkaa muinaiskreikan opintojaan. Koulun muinaiskreikan opettaja Julian on aivan omaa laatuaan. "Vaikka Julian saattoi olla suurenmoisen ystävällinen kaikenlaisissa hankalissa tilanteissa, minusta joskus tuntui, ettei häntä niinkään miellyttänyt itse ystävällisyys kuin eleen tyylikkyys." Julian ottaa itselleen vain viisi oppilasta huolellisesti valikoiden, ja nämä viisi opiskelevat hänen johdollaan klassisia kieliä ja kulttuuria erillään muusta collegesta. Richardia kiehtoo kovasti ei vain Julianin karismaattinen persoona, vaan myös tuo pieni omituinen muinaiskreikan opiskelijoiden ryhmä, jota hän tarkkailee viikkokausia etäältä, kunnes eräänä päivänä hän yllättää heidät tarjoamalla heille kirjastossa ratkaisua kreikan kieliopilliseen pulmaan. Richard onnistuu pääsemään Julianin kuudenneksi oppilaaksi. Hänen on jätettävä ranskaa lukuunottamatta kaikki muut kurssinsa ja siirryttävä täysin vain ja ainoastaan Julianin ohjaukseen. Asetelma on mitä mehevin, etenkin kun Julianin opetusmetodit ovat erikoiset, ja klassisiin kieliin paneudutaan hänen ohjauksessaan tosissaan. Luokkahuoneen puheissa antiikin Kreikan jumalat ovat olemassa ja vanhat viisaudet tosia. 

Muut muinaiskreikan opiskelijat ovat rikkaista perheistä. Henry, eräänlainen klassisten kielten Mycroft Holmes, on ystävysryhmän kukkaro ja huolettoman Bunnyn tuhlailujen suurin rahoittaja. Bunnyn vanhemmat ovat jättäneet hänet oman onnensa nojaan; viskanneet eliittikouluun sisarustensa tapaan ja jättäneet selviytymään muiden rahoilla. Francis saa säännöllisesti rahaa äidiltään ja nauttii omistajan elkein noin tunnin matkan päässä sijaitsevasta tätinsä talosta, jota tämä ei ole saanut myytyä. Kaksoset Camilla ja Charles asuvat yhdessä ja ovat vähemmissä rahoissa. Camilla on porukan ainut tyttö, veljessään kiinni, ja jotenkin välttelevä. Hänen kauneutensa ja tavoitettamattomuutensa välittyy Richardin kuvailemana klassisten opintojen värittämänä, niin kuin niin moni muukin asia.

Camilla oli niin veljensä näköinen ja kuitenkin Charlesin suora ja ehdoton kauneus muuttui melkein taianomaiseksi toistuessaan hänessä vain hieman muunneltuna. Camilla oli minulle elävä unelma: jo hänen näkemisensä herätti minussa loputtoman määrän kuvitelmia, kreikkalaisesta goottilaiseen, karkeasta jumalaiseen.

Teoksessa on kutkuttava määrä mystiikkaa. Viikonloppuisin omalaatuiset ystävykset suuntaavat maalle. Rakastan kuvauksia Francisin tädin talosta, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka ilmapiiri on idyllinen mysteereille ja klassiselle ylevyydelle.

Astuessani kirjastoon vedin terävästi henkeä ja pysähdyin: lasiovisia kirjakaappeja ja goottilaisia paneeleja jotka kohosivat neljän ja puolen metrin korkeuteen freskojen ja stukkomedaljonkien koristamaan kattoon. Huoneen perällä oli marmoritakka, suuri kuin hautakammio, ja hämärässä hohteli pyöreäkumpuinen kaasulamppu prismoja ja kristallinauhoja välkkyen.

Huoneessa oli myös flyygeli ja Charles soitti sitä viskilasi viereisellä istuimella. Hän oli hieman humalassa; Chopin oli sidottua ja soljuvaa, sävelet sulautuivat uneliaasti toisiinsa. Tuuli liikautti raskaita koinsyömiä samettiverhoja ja pörrötti hänen hiuksiaan.

Tässä vaiheessa teosta jokaisessa yksityiskohdassa, jokaisessa keskustelussa tuntuu olevan avain johonkin salaisuuteen. (Vaikutelma, joka jatkuu läpi lähes koko kirjan.) Sattumat ja enteet putkahtelevat esiin ja tunnelma uhkuu hiipivää jännitystä. Richardille alkaa noina onnellisina ja tainomaisina viikonloppuina maalla selvitä, että jotain on tekeillä. Osana tätä sisäänpäinlämpeävää ystäväpiiriäkin Richard tajuaa, että on jollain tavalla ulkopuolinen.

Nykyään minua ihmetyttää se että vaikka olin niin paljon heidän kanssaan, tiesin niin vähän siitä mitä lukukauden lopulla tapahtui. Ulkoisesti näkyi hyvin vähän merkkejä siitä että mitään ylipäätään olisi tekeillä – siihen he olivat liian fiksuja – mutta niihinkin pikkuruisiin epäjohdonmukaisuuksiin jotka pääsivät heidän varustuksensa läpi minä suhtauduin tahallisen sokeasti. Toisin sanoen: minä halusin säilyttää kuvitelmani että he olivat minua kohtaan täysin rehtejä, että me olimme kaikki ystäviä, ei mitään salaisuuksia, vaikka totuus oli että heillä oli paljon sellaista mitä he eivät olleet paljastaneet minulle eivätkä paljastaneet pitkään aikaan. […] Tiesin esimerkiksi että nuo viisi puuhailivat joskus jotain – vaikka en tiennytkään oikein mitä – pyytämättä minua mukaan, että tiukalle pantaessa he kaikki vetivät yhtä köyttä ja valehtelivat, huolettomasti ja hyvin vakuuttavasti.

Noin viidensadan sivun tienoilla tarina alkaa hajota käsiin tai vähintäänkin se muuttuu merkittävästi. Klassisten kielien opiskelu ja mystiikka jäävät sivuun, ja sivut täyttyvät alkoholista, lääkkeistä ja erilaisista huumausaineista. Ystävykset sekoavat kukin omalla tavallaan ja vajoavat synkkyyteen. Olen pettynyt. Teoksella on ollut mitä lupaavin alku, ja sen omalaatuisten henkilöhahmojen, muinaiskreikkalaisten kirjoitusten ja karismaattisen opettajan johtaman eksklusiivisen pienryhmän dynamiikan kerronnallinen potentiaali on huipussaan. Potentiaali jää kuitenkin käyttämättä. Tartt keskittyy kuvaamaan paineen alle joutuvia nuoria, joiden psyykettä murhatutkimus ja sen jälkimainingit riepottelevat. Teoksen älykkyys hieman murenee loppua kohti, mutta loppuvaikutelma jää kuitenkin selvästi älykkään puolelle. Jumalat juhlivat öisin on vaikuttava, ja sen absurdisuus ja taitavasti punotut tapahtumat jäävät mieleen kummittelemaan. Teoksen rakenne ja lukuisat henkilöhahmojen välisiin keskusteluihin kätketyt vihjeet suorastaan kutsuvat lukemaan Jumalat juhlivat öisin uudelleen.

Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, alan päästä yli pettymyksestäni ja suhtautumiseni kirjan loppuosaan on jo hieman alkanut pehmetä. Missään nimessä loppuosakaan ei ole huono. Se ei vain jatka sitä tarinanpolkua, josta kaikista eniten olisin halunnut lukea.

Kenelle? Mysteereistä ja rikosromaaneista pitäville, jännittävää luettavaa kaipaaville ja antiikin Kreikkaa rakastaville.

William Gibson: Neurovelho

Tavoitteenani on jo jonkin aikaa ollut lukea scifiklassikoita läpi. Tällä kertaa luettavakseni valikoitui ikoninen William Gibsonin Neurovelho (Neuromancer 1984, suom. 1991), joka tunnetaan kyberavaruuteen sijoittuvan scifin eli kyberpunkin jos ei aloittavana teoksena niin ainakin yhtenä sen aloittavista teoksista.

Neurovelhossa datacowboy eli hakkeri Case hoitelee bisneksiään Chiban alamaailmassa suistuttuaan uraltaan varastettuaan työnantajaltaan. Rangaistuksena Casen hermopiirit, joilla kytkeydytään virtuaalitodellisuuteen, on turmeltu. Hänestä ei ole enää cowboyksi. Jäljellä on huumeita ja satunnaisia diilejä sekä tyttö nimeltä Linda. Linda kuitenkin pettää Casen ja varastaa tältä. Palatessaan kapselihotellinsa kapseliin Casea odottaa yllätys: karmiininpunaiset kynnet ja niiden alle sisäänvetäytyvät terät omaava nuori nainen, jonka silmillä on istutetut kyberlasit. Molly johdattaa Casen työnantajansa puheille, sillä tällä on Caselle vastustamaton tarjous.

Case alkaa tehdä töitä Armitagelle, entiselle sotilaalle, joka on selvinnyt Neuvostoliittoa vastaan kohdistautuneesta operaatiosta, legendaarisesta Ujeltavasta Nyrkistä. Armitagelta ei resursseja puutu. Työn vastaanottamista vastaan hän korjauttaa Casen hermoston hintaan, joka on kaukana pikkusummasta. Samalla Armitage kuitenkin asennuttaa Caseen hermomyrkkypusseja, jotka ilman vastamyrkkyä tulevat vapauttamaan hermoston pilaavaa ainetta tämän elimistöön. Näin Armitage saa lujan otteen Casesta, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin Armitagen käskyjen mukaan. Mutta kenelle Armitage itse asiassa tekee töitä? Mistä Armitagen rahat ovat peräisin? Entä kuka Armitage oikeasti on? Ujeltavassa Nyrkissä ei tiedettävästi ollut ketään Armitage-nimistä mukana.

Teos lähtee liikkeelle kuin vanha auto, eikä niin kovinkaan mukavasti. Matka kuitenkin jouhevoituu, kun Case pääsee Japanista ja kirjan mielenkiintoinen osuus alkaa. Alun Chiba ei vaikuta miellyttävältä paikalta lainkaan, ja Casen huumesekoilu ahdistaa. Huumeet pistävät silmään sitäkin enemmän, että myös juuri tätä ennen lukemassani toisessa 80-luvun scifiteoksessa (Piknikki paratiisissa) niillä oli osansa. Tämä on ilmeisesti ollut ajan scifille ihan yleinen trendi.

Kiitos Armitagen Case saa leikkauksessa myös uuden haiman. Uusi haima on modifioitu niin, ettei samojen huumeiden vetäminen enää onnistu, jos jotain vaikutustakin haluaa tuntea. Casen on pakko ryhdistäytyä ja paneutua toisitoimiin.

Casen virus oli porannut ikkunan kirjaston  komentojäähän. Hän työntyi läpi ja näki äärettömän sinisen tilan, joka oli täynnä värikoodattuja palloja tiuhan kalvaansinisen neonverkon varassa. Matriisin epätilassa määrätyn datakonstruktin sisällöllä oli rajattomat subjektiiviset ulottuvuudet; jos Casen Sendailla olisi tunkeutunut lasten leikkilaskimeen, se olisi näyttänyt loputtomalta, muutamien peruskäskyjen reunustamalta tyhjyyden kuilulta. 

Neurovelho on maailmaltaan huikea, etenkin kun ottaa huomioon, että teos on kirjoitettu kun internet on ollut vasta alkutekijöissään. On vaatinut aikamoista mielikuvitusta tuolloin kehitellä virtuaalitodellisuuteen sijoittuva tieteisromaani. Neurovelhossa liikutaan todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden välillä. Kyberavaruuteen pääsee dekin, eräänlaiseen tietokoneeseen vertautuvan laitteen avulla. Case kytkeytyy välillä myös suoraan Mollyn laseihin, joiden kautta hän pääsee ikään kuin haamumatkustajaksi Mollyn kroppaan. Hän ei pysty ohjaamaan Mollya, mutta näkee, kuulee ja tuntee mitä Mollykin. Tehävä johdattaa heidät murtamaan erään hyvin suojatun AI:n jäätä, mutta heidän on myös päästävä fyysisesti tunkeutumaan tiettyyn paikkaan.

Neurovelhon AI:t ovat mielenkiintoisia. Ne ovat pitkälle kehittyneitä itse ajattelevia tekoälyjä. Ne ovat vähintään osittain jonkun omistamia omistuksella kahlehdittuja entiteettejä, joita on lähes mahdotonta murtaa. Niitä on niin armeijan kuin yritysten käytössä. Neurovelhossa ei olla siis vielä kauhuskenaarioiden tilanteessa, jossa tekoäly on ottanut vallan Maapallosta ja jossa ihmiset ovat niiden armoilla. Mutta voiko AI:n pitää loputtomasti kahlittuna?

Varsinaisten tekoälyjen lisäksi Neurovelhossa on RAM-kasetille tallennettuja kuolleita, joista eräskin toimii Casen kyberoppaana. Suoraviiva Dixieksi kutsutulla entisellä cowboylla on liikuttavan inhimillinen toive: tulla pyyhityksi kyberavaruudesta ja saada levätä rauhassa.

”Kuinka pyyhkii, Dixie?”
”Case, minä olen kuollut. Minulla on ollut tässä Hosakassa riittämiin aikaa saada se selville.”
”Miltä se tuntuu?”
”Ei se tunnu.”
”Vaivaako se sinua?”
”Minua vaivaa se ettei mikään vaivaa.”

Neurovelho ei yllä ihan odotusteni tasolle, vaikka herättää mielenkiintoisia kysymyksiä ihmisten tallentamisesta virtuaalitodellisuuteen, AI:n jonkinasteisesta  mahdollisesta kriiseilyistä sekä ihmisten syväjäädyttämisestä vuosikymmeniksi. Teos tuntuu kuitenkin näiden aiheiden pelkältä pintaraapaisulta. Nykylukijalle teos ei tarjoa riittävää pohdintaa, syvällistä käsitellyä tai asioiden moraalisuuden kyseenalaistamista. Mutta jostain kaiken on alettava, eikö? Scifin historian kannalta Neurovelho on puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen. Jos ei muuten, niin onhan se aina hauska bongata Suomi-mainintoja kirjoista. Niitä tästä teoksesta nimittäin löytyy, onpa yhden henkilöhahmon nimikin Suomalainen.

Kenelle? AI:sta, virtuaalitodellisuuksista ja scifistä kiinnostuneille.

Joanna Russ: Piknikki paratiisissa

Lukupiirimme kolmas teos Joanna Russin Piknikki paratiisissa (Picnic on Paradise 1968, suom. 1988) vei Paratiisiin, lumiselle ja karulle, mutta kauniille turistiplaneetalle, jossa on syttynyt kaupallinen sota. Miksi kirjan nimeen Paratiisi on merkitty pienellä huolimatta siitä, että kyseessä tosiaan on erisnimi, ken tietää. Antiikin Kreikasta poimitun Alyxin on vietävä sekalainen retkikunta turvaan. Tähtävää varten hänen aivoihinsa on ympätty käytetyn kielen sanavarastoa, mutta ei sitten paljon muuta. Hän on kuitenkin tottunut kulkemaan ilman valtavan teknologian avustusta, ja on siksi juuri oikea henkilö retkikunnan johtoon. Muut ovat avuttomia teknologiaan ja mukavuuksiin tottuneita uusavuttomia. Vain tutkimusmatkailija Gunnarilla on mitään tietoa mistään sellaisestakaan kuin suunnista.

Retkikuntalaiset ovat kaikki Alyxia huomattavasti pidempiä, "skandinaavisen pitkiä", ja tunnetasolla Alyxista valovuosien päässä. He käyvät pohdintaa omista minäkuvistaan, puhuvat monimutkaisin teoreettisin käsittein, ja itkevät vuolaasti niin miehet kuin naisetkin, täysin häpeilemättä. Silti oikea suru on tapana jättää kokematta: äitinsä menetyksen äärellä nunnat tarjoavat Irikselle mukanaan kantamaansa huumetta, jolla tämä pääsee pahimman yli. Minkään oikeasti raskaan kanssa ei haluta olla tekemisissä, ja Alyxin arvet, hänen kantama koko historiansa, ovat muista kammottavaa. Ei kukaan halua niin paljon toisesta tietää.

- Piristykää hyvät ihmiset! hän tiuskaisi niin halveksivasti kuin osasi, mikä teitä riivaa? Te ette ole kuolleita ettekä halvaantuneita, niin että pilkettä silmään! Minä olen ollut pahemmassakin kiipelissä ja selvinnyt hengissä; sinä siinä (hän osoitti Machinea) nipistä muut hereille, ole hyvä! Ja lopeta se vollotus! hän torui ja ravisteli Gunnaria kaikin voimin, ajatellen että hänen luulisi ainakin toipuneen. Hän oli sentään itkenyt. Alyxista tuntui kuin olisi joutunut keskelle isokokoisten koiranpentujen laumaa.

Väkivaltaan tottumatton sekalainen seurakunta joutuu koville, kun Alyx paimentaa heitä väkivalloin ja uhkauksin saadakseen heidät pysymään aisoissa. Laulaminen ei käy päinsä, sillä eläimet eivät laula. Jonkin lentäessä taivaalla on jokaisen mentävä äkisti nelinkontin, kuin eläimet, ja toivottava, ettei heitä huomata ihmisiksi. Vaaran uhka on teoksessa koko ajan läsnä, mutta sitä ei täsmennetä. Teoksen läpi kulkee jännite ja lukijaa pidetään varuillaan. Paratiisissa liikutaan kartoittamilla vesillä, joilla voi sattua mitä vain.

Hän potki kuolleen ruumiin tarkasti lumen peittoon. Hän ajatteli että Paratiisi varmaan tuntee heidät kaikki oikein hyvin, itse asiassa hyvin läheisesti, ja kykenee löytämään keinot heidän tuhoamisekseen yksitellen, kunnes ketään ei ole jäljellä tai yksin hän on jäljellä tai ketään ei ole jäljellä. 

80-luvulla scifi oli vielä pitkälti miesten genre. Teos on feministisen scifin edustaja ja uranuurtaja. Sen feministisyys on kuitenkin nykylukijasta jo vanhentunutta. Alyxin Machineen kehkeytyvä  suhde on omituinen ja nykyfeminististä jopa ongelmallinen. Feministisintä teoksessa on miesten itkemistä ja sukupuoliroolien hämärtymistä ennemmin itse Alyx. Hän on naissankari, mutta hänen naiseudestaan ei tehdä numeroa. Hän vain sattuu olemaan nainen, ja sattumoisen äärimmäisen pätevä ja vahva sellainen. Teoksessa on ihan luonnollista, että nainen voi olla tällaisessa roolissa.

Ihmetystä Alyxissa herättää minussa se, että Alyx on niin korostetun väkivaltainen – piirre, joka nykyaikanakin liitetään ennemmin miehiin kuin naisiin. Ajateltiinko teoksen kirjoitusaikaan, että voidakseen olla vahva ja sukupuolirooleja rikkova naissankarin on oltava nimenomaan väkivaltainen? Ajatus tuntuu vanhahtaneelta, eikä oikein toimi. Alyxin väkivaltaisuus kuvastaa toisaalta eroa sivistyneen retkikunnan ja sitä ohjaavan barbaarisen muinaiskreikkalaisen naisen välillä, ja on tässä mielessä motivoitua. Alyxista kehkeytyy kummallinen yhdistelmä sisua, väkivaltaa, määrätietoisuutta ja ulkokuoren alta purkautuvia tunteita, jotka puhkeavat esiin yks kaks.

Piknikki paratiisissa ei liikoja selittele. Ei Alyxin tai muiden retkikuntalaisten tunteita, mutta ei myöskään ympäröivää maailmaa. Maailmaa tarkastellaan Alyxin kautta, joka on aikamatkustaja muukalainen niin ajassa kuin paikassakin, eikä tiedä syytä moneen asiaan. Pohjoismaalaisena lukijana tunnistaa vanhan Maan eläimistöä, jota Paratiisiin on tuotu. On karhuja ja on kissapetoja, jotka täplineen ja tupsukorvineen  ovat selvästi ilveksiä.

Kolmantenakymmenentenäviidentenä päivänä he menettivät Raydosin. He eivät menettäneet häntä kissoille, vaikka leirin ympäriltä löytyi suuria tassunjälkiä seuraavana aamuna ja yksi täplikäs otus tuli  puolenpäivän aikaan heitä vastaan: he kiersivät sen varovasti matkan päästä sen sihistessä ja syljeskellessä kallionlohkareen päällä ilmeisen epävarmana tullako lähemmäs vai ei. Se oli alle metrin korkuinen ja sillä oli valtavat paksut tassut – pieni eläin ja paljon kiusaa ---

Omituista Paratiisissa on, ettei eläimistä ole retkikunnalle haittaa. Alyxista alkaa jopa tuntua, että he ovat osana jotakin kummallista koetta, jossa suurin vaara on heidän oma tyhmyytensä.

Suurimmaksi osaksi en kaivannut enempää selityksiä, vaan sitä vain nautti tekstin tyylistä ja kerronnan ajoittaisesta tajunnanvirrasta. Silti kirja hämmensi ja jäi ikään kuin keskeneräiseksi. Lopussa asiat eivät auenneet niin kuin niiden olisi odottanut aukeavan. Teoksen motiivit jäivät epäselviksi. Tämä ehkä selittyy osittain sillä, että Alyxin seikkailuista on tehty kirjasarja, jossa mahdollisesti käsitellään enemmän esimerkiksi Alyxia itseään.

Kenelle? Feministisestä kirjallisuudesta ja scifistä kiinnostuneille.