Mizuki Tsujimura: Lonely Castle in the Mirror

Mizuki Tsujimuran Lonely Castle in the Mirror (かがみの孤城 2017, eng. 2021) on kirja, jonka olen jossakin kohti bongannut kirjagramista, laittanut varaukseen ja sitten täysin unohtanut. Mitään ennakkokäsitystä minulla ei tästä siis ole. Motivaationi nopeaan lukutahtiin on silti aikamoinen, sillä estääkseni itseäni ahmimasta loputkin Once Upon a Broken Heart -sarjasta, lupaan itselleni, etten lue A Curse for True Lovea ennen kuin tämä kirjastolaina on selätetty.

Teoksesta on olemassa myös vuosina 2019–2022 ilmestynyt manga sekä loppuvuonna 2022 julkaistu anime.

Mitä tapahtuu lapsille, jotka lopettavat koulunkäynnin? Yhtenä päivänä Kokoro Anzai, kiusatuksi tullut junior high schoolin oppilas, huomaa huoneensa peilin hohtavan. Peili toimii portaalina kummalliseen linnaan. Häntä tervehtii vaaleanpunaiseen pitsireunuksiseen mekkoon sommistautunut tyttö, jolla on suden naamio. The Wolf Queen. Linna on auki tiettyinä aukioloaikoina joka päivä. Sinne valituilla nuorilla on aikaa seuraavaan maaliskuuhun löytää linnaan piilotettu toiveavain. Avaimen löytäjä saa esittää yhden toiveen, joka tulee toteutumaan. Pelissä on tietysti sääntöjä. Ja kollektiivinen rangaistus, mikäli niitä rikotaan. Eikä rangaistus ole suinkaan mitään sen vähempää kuin suden suuhun joutuminen.

’Are you going to eat us?’

‘I’ll leave that to your imagination, but a huge wolf will indeed appear. A powerful force will punish you. And once it’s triggered, there’s nothing anyone can do to stop it. Not even me.’

Kuulostaa aika pahaenteiseltä, eikö? Aluksi omassa mielessäni pyörii, että tämä on joku kummallinen Squid Game -tyylinen kuvio, jokin karmea sekoitus saduista. Mutta ei suinkaan. 

Linna on Kokorolle turvapaikka, jossa hän alkaa muodostaa kaverisuhteita muiden nuorten kanssa. Hänelle selviää vähä vähältä, kuinka kukin heistä kantaa omia kipujaan ja murheitaan. Mielenterveysaiheet ja kiusaaminen ovat teoksessa vahvasti läsnä, ja niiden käsittely on varsin lempeää ja ansiokasta. Aikuisen merkitys kuuntelijana ja todestaottajana korostuu paitsi Kokoron omassa, myös muiden tarinoissa.

Kokoro hopelessly realized now that if she put the incident into words, it would boil down to something so lame. They might have come all the way here to pick a fight with her, but in the end, they didn’t. That’s how adults would react. And with that, they’d put it out of their minds.

Those girls didn’t wreck anything, or physically hurt her.

But Kokoro’s experience of the incident went way beyond that; it was something far more decisive and intense. What if she went to school again, defenceless?

Tämä on monen kiusatun pelko. Mitä jos aikuiset eivät pidäkään kiusaamista minään? Jos kiusaaminen ei ole fyysistä, otetaanko sitä tosissaan? Kokoron tapauksessa pelko on johtanut siihen, ettei hän uskalla edes puhua tapahtuneesta. Koulunkäynti jää, mutta Kokoro ei edelleenkään avaudu sen syistä. Kokoron äiti yrittää kovasti olla painostamasta Kokoroa kouluun edes silloin, kun on löytänyt tälle erityiskoulun. Tarinassa onkin ilahduttavasti mukana joitakin ihania, välittäviä aikuisia, jotka tuovat toivoa ja osoittavat, mitä nuorten tukemisella voi saada aikaan. Miten tärkeää on, ettei nuori jää yksin.

Lukukokemus on sujuva. Huomaan kääntäväni sivua huomaamattani, lukevani aina vain eteenpäin. Kyse ei niinkään ole siitä, että tarina olisi niin vangitseva, vaan siitä, että siinä on sitä jotakin. Mietin lukiessani mikä juju linnassa oikein on. Täytyyhän siinä sellainen olla. 

Tarina punotaan yhteen varsin hyvin. Jotkin keskustelut ovat pitkähköjä, eivätkä vaikuta oikein vievän juonta eteenpäin, mutta pieniä vihjeitä loppuratkaisusta on esillä pitkin tarinaa. Parasta on teoksen loppu. Se on oikeasti hieno.

Luettuani tämän olen oikeastaan hieman yllättynyt. Luinko juuri kirjan ilman romantiikkaa? Kyllä. Pidinkö siitä? Kyllä vain. 

Emiko Jean: Tokion prinsessa - Suuria unelmia

Tokion prinsessa - Suuria unelmia (Tokyo Dreaming 2022, suom. 2022) on jatko-osa Emiko Jeanin YA-romaanille lukiolaistytöstä, joka saa selville isänsä olevan Japanin kruununprinssi. Ja niin kuin jatko-osien laita toisinaan on, se sisältää tuhottoman paljon toistoa edellisen osan tapahtumista. Tylsää.

Fokuksessa on tällä kertaa Izumin yliopistovalinta ja hänen vanhempiensa uudelleen puhjennut romanssi. Sekä Izumin että tämän äidin tulisi sopeutua asemaansa hovissa ja voittaa suosio puolelleen. Izumi ottaa paljon vastuuta harteilleen, liiankin paljon. Painavan taakan alla Izumi ei kaiken lisäksi tiedä mitä haluaisi omalta tulevaisuudeltaan. Tulevaisuus saa kuitenkin uuden suunnan, kun hänen poikaystävänsä Akio jättää Izumin. 

Vuorossa on uusi upea poitsu, joka sattuu olemaan oikeanlaisella taustalla ja varallisuudella varustettu ja jonka tehtävänä on tuutoroida Izumia yliopiston vaativia pääsykokeita varten. Saadakseen vanhempiensa avioliitolle myötätuulen aikaan, Izumi on valmis valesuhteeseen kyseisen nuoren herran kanssa. Ja viehän tämä sopivasti ajatuksia pois Akiosta, joka kyllä kummittelee Izumin mielessä tasaisin väliajoin. 

Izumi ottaa tehtäväkseen parantaa omaa imagoaan muutenkin kuin muiden hyväksymällä poikaystävällä. Tässä osassa päästään mielestäni itse asiaan, vaateostoksille ja kunnon juhliin. Pisteitä ropisee myös valedeittailutroopista, joka on yleensä aina mieleeni. Izumin haparointi oman polkunsa löytämisen kanssa on myös toimivaa. Hän tekee virheitä ja myös maksaa niistä. 

Parasta teoksessa on Hohto-kaksoset, joiden esiintymisestä tarinassa nautin suuresti. Heidän suojelevaisesta suhteeestaan heidän tasapainottomaan äitiinsä on ilo lukea, ja heidän hahmonsa saavat muutenkin syvyyttä. Vihollisista ystäviksi on tehty tässä onnistuneesti. 

Kolmiodraamana teos on nihkeä. Teoksen loppu puolestaan on mielestäni inha ja juuri sitä, mitä pelkäsinkin. En fanita tämäntyyppisiä loppuja, mutta ollakseni spoilaamatta sitä, enpä sano siitä sen enempää. Kokonaisuutena tämä on kivan kevyttä lukemista ja raikas tuulahdus Japani-miljöineen. Kieli on edelleen mitäänsanomatonta, eikä erityisen osuvia sitaatteja tähän postaukseen löydy. Teos iskee varmasti paremmin itseäni nuorempiin lukijoihin, joilla samaistumispintaa teiniprinsessaan (tai ainakin teiniyteen) on epäilemättä enemmän. 

Emiko Jean: Tokion prinsessa

Jos haluaa lukea teiniangstia ja teinihöpötyksiä ihanalla Japani-kuorrutuksella, niin Tokion prinsessa (Tokio Ever After 2021, suom. 2021) tarjoaa sitä varmasti. Parasta tässä ihan oikeasti on Japani.

Lähtökohtana tässä YA-romaanissa on, että täysin tavistyttö saa viimeisenä lukiovuonnaan tietää olevansa itse asiassa japanilainen prinsessa. Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Japanin suurlähettiläs tulee kylään ja toimittaa Izumille kruununprinssi Makotonomiya Toshihiton kutsun tulla hänen luokseen Japaniin. Elämä hovissa ja median vahtivan silmän alla ei ole aivan helppoa. Ei etenkään Yhdysvalloissa kasvaneelle prinsessalle, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä etiketistä. 

Izumi onnistuu töppäämään jo lentokentällä saaden osakseen The Tokyo Tattlerin piikikkäitä huomioita:

Hänen keisarillinen korkeutensa prinsessa Izumi (kuvassa) saapui Naritan kansainväliselle lentokentälle eilen iltapäivällä varsin huolettomassa asussa, yllään legginsit ja collegepusero. Keisarillinen bloggaaja Junko Inogashira oli paikan päällä. ”Vaatetus ei todellakaan ollut protokollan mukainen. Mikä vielä pahempaa, prinsessa ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota väkijoukkoon tai edes vilkuttanut sille. Moni oli odottanut prinsessaa tuntikausia ja joutui pettymään pahoin, kun tämä poistuikin paikalta välittömästi. Erään lentokentän työntekijän mukaan prinsessa kohteli myös keisarillista henkivartijaansa tylysti halutessaan poiketa naistenhuoneessa.”

Tarina on kuin Ökyrikkaat aasialaiset + Amerikan kuninkaalliset, tiedättehän, se kirja jossa kruununprinsessa rakastuu henkivartijaansa. Ja tietenkin Prinsessapäiväkirjat, mutta tarvitseeko sitä edes mainita? Tuttuja trooppeja riittää, eikä yllätyksiä paljon lukeneelle ole. Paitsi Izumin isän lämpimyys tiukasta kasvatuksesta ja hovietiketistä huolimatta, mikä yllättää positiivisesti. Hänellä on ihana suhtautuminen vastalöytyneeseen tyttäreensä, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. 

Teoksessa on muitakin suloisia sivuhahmoja kuin Izumin isä. Hänen assistenttinsa ja henkivartijansa ovat molemmat hahmoja, joista huomaan pitäväni. Izumin äidille en sen sijaan lämpene. Inhoan lähtökohtaisesti tällaista, että toisen vanhemman henkilöllisyys on pidetty salassa ja kaikki perustuu olettamukseen siitä, miten tämä toinen vanhempi olisi reagoinut, miten asiat olisivat menneet. Onneksi paljastuksen herättämiä tunteita käsitellään edes jonkin verran ja niihin olettamuksiinkin päästään pureutumaan.

”Olet oikeassa.” Äiti kääntää hellan pois päältä ja nostaa wokkipannun kuumalta liedeltä. Hän kurottautuu pöydän ylitse ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hänen sormensa ovat kylmät. ”Meillä on kuitenkin ollut hyvä elämä yhdessä, eikö olekin? En voi oikein sanoa muuta kuin että olen aina ajatellut sinun parastasi.”

Äidin tehtävä on kaiketi suojella lastaan. Raivoni ja hänen petoksensa jättävät kuitenkin hänen hyvät aikeensa varjoon – vaarallinen yhdistelmä. Sivallan takaisin: ”Ja omaasi.”

Teoksen kirjoitustyyli ei ole ihan mieleeni. Izumi on ärsyttävä toisinaan loputtoman tuntuisessa sisäisessä monologissaan. Izumi osaa olla aika...  no, cringe, eikä hänen huumorinsa mätsää omaani lainkaan. Tämä on tietysti aikuisen tulkinta teinihahmosta ja ymmärrän, että oikeaan nuoreen Izuminkin hahmo uppoaisi varmasti paremmin. Tokion prinsessassa on kuitenkin tarpeeksi hyvää, jotta kuuntelen sen hujauksessa. Tekeepä mieleni lukea jatko-osakin. Japaniin sijoittuvat osiot, mainitsemani sivuhahmot, kirjan romanssi ja Izumin kasvava rakkaus Japaniin kannattelevat teosta aivan riittämiin.

Ihan mukava välipala.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (コンビニ人間  2016 , suom. 2020) on lukemaan (tai ennemminkin kuuntelemaan) ryhtyessäni tuttu Instagramista, mutta vain kantensa perusteella. Itse teoksesta en tiedä etukäteen mitään, ja hyvä niin. Usein käsitykseni hyvästä kirjasta on, että siinä on sellaiset nelisensataa sivua, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Lähikaupan nainen onnistuu kuitenkin kertomaan 126 sivussa kaiken tarpeellisen. 

Teos imaisee mukaansa heti alussa. Lähikaupan nainen kertoo ympäristöstään poikkeavasta nuoresta nainesta, joka on japanilaisessa lähikaupassa, konbinissa, töissä. Keikolla ei ole aviomiestä, ei lapsia, eikä kokoaikatyöä. Hän on edelleen 36-vuotiaana osa-aikatyössä. Hän ei ole koskaan seurustellut, eikä häntä kiinnosta seksi. Kaikki tämä on sen vastaista, mitä japanilainen yhteiskunta häneltä odottaa ja vaatii.

Taustalla on kuitenkin muutakin. Keikolla on vaikeuksia ymmärtää normeja ja toimia niiden mukaisesti. Koulussa hän on kalauttanut lapiolla tappelupukaria päähän, koska joku on pyytänyt lopettamaan tappelun. Tappelu on loppunut siihen, eikä Keiko ole voinut ymmärtää, mitä hän on tehnyt väärin. Vuosikymmeniä myöhemmin Keikon sisaren vauvan itku herättää Keikossa samankaltaisia ajatuksia. Miksei sisko vain lopeta itkua lyhyeen? 

Sulautuakseen yhteiskuntaan Keiko mm. kopioi työkaverinsa vaatetyylin, omii puhetavan parilta muulta ja pyrkii saamaan elämänsä vaikuttamaan muutenkin ulkoisesti normaalilta. Teos sisältääkin valtavaa yhteiskuntakritiikkiä yhteiskunnasta, jossa kaikkien on sovittava samaan muottiin.

Lähikaupan nainen tuo loistavasti esiin, miten jos olet outo, niin ihmiset ajattelevat heillä olevan oikeus tivata sinulta syitä siihen ja yrittää "ratkaista", miksi et sovi heidän muottiinsa. Sinulla ei saa olla salaisuuksia. Outouteesi on oltava syy, ja he haluavat saada sen selville.

Kun olin lapsena kolauttanut koulussa poikaa lapiolla päähän, aikuiset olettivat saman tien, että minussa oli jotain vialla, ja syyttivät perhettäni siitä. He vaikuttivat haluavan saada viipymättä tunnustuksen, että minua oli kohdeltu kaltoin kotona, koska silloin he olisivat ymmärtäneet syyn käytökseeni ja olisivat voineet tyynnyttää mielensä. Miten ärsyttävää. Miksi kaikki tavoittelivat niin kovasti mielenrauhaa?

Teemaa korostaa samassa konbinissa hetken aikaa työskentelvä Shiraha, joka on yhteiskunnan hylkiö ja joka paasaa tuon tuostakin siitä, miten maailma ei ole muuttunut sitten kivikauden: 

”Kylän kannalta hyödytön eliminoitiin. Mies, joka ei metsästä, nainen  joka ei synnytä. Nyky-yhteiskunnassa puhutaan individualismista, mutta jos ihminen ei sopeudu kyläyhteisöön, hänen elämäänsä sekaannutaan, häntä painostetaan ja lopulta hänet karkotetaan kylästä.”

Shiraha näkee saman käytännön kaikkialla ympärillään. Hän on sisäistänyt tuon ajatusmaailman niin hyvin, että kritisoi seuraavaan hengenvetoon Keikoa samanlaisella logiikalla. Lukijana koen Shirahan kaikista ikävimmäksi hahmoksi kaksoismoraaleineen. Siinä missä Keiko pyrkii selviämään itse, Shiraha on valmis myös häikäilettömästi hyväksikäyttämään muita.

Konbinista muodostuu Keikon identiteetin ydin. Hän on valtavan tyytyväinen löydettyään työnsä ja tuntee olonsa parhaaksi työvuorossaan. Konbinissa Keikolla on tietty rooli ja tarkoitus, säännöt ja käsikirjoitus, joita noudattaa. Myyjän vaatteet päällään Keiko on tasa-arvoisesti vain myyjä. Muut asiat menettävät merkityksensä. 

Unettomina öinä ajattelin työpaikkaani: silläkin hetkellä elämää kuhisevaa, läpinäkyvää lasilaatikkoa. Akvaarion kaltainen myymälä toimi kuin mekaaninen lelu. Kun mietin tuttua näkymää, liikkeen kajahtelevat äänet palasivat hieromaan tärykalvojani. Rauhoituin ja sain unen päästä kiinni. Aamun koittaessa minusta tuli jälleen myyjä, ratas yhteiskunnan koneistoon. Vain se teki minusta oikean ihmisen.

Yllä olevan sitaatin viimeinen lause on surullinen ja kiteyttää hyvin Keikon kamppailun sen kanssa, ettei hän ole oikean tai toivotunlainen yhteiskunnan jäsen. Keiko vie tämän vielä astetta pidemmälle puhuessaan "oikeasta ihmisestä". 

Teosta on oikein mukava lukea, sillä viimeisin matkani on ollut nimenomaan teoksen miljööseen, Tokioon, ja tapahtumapaikat on siksi helppo kuvitella. Lähikaupan nainen herättää ajatuksia erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Tunnistan ympärilläni ihmisten tarpeen selittää toisten poikkeava käytös itselleen ja tyynnyttää oma mielensä, vaikka suomalainen yhteiskunta normeineen onkin sallivampi kuin japanilainen. 

Pidän siitä, ettei teoksessa missään vaiheessa anneta Keikolle mitään diagnoosia, enkä lähde sellaisia tässäkään miettimään. Keiko vain on erilainen. Ja juuri tässä onkin mielestäni teoksen sanoma; sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, ettei erilaisuudelle välttämättä tarvita syytä. 

Aina ei tarvitse kysyä miksi. Riittää, että hyväksyy. 

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Ihanaa lukea taas Murakamia. Tykkään erityisesti niistä teoksista, jotka eivät ole aivan niin täynnä maagista realismia kuin osa Murakamin kirjoista. Pimeän jälkeen (Afuta daku 2004, suom. 2020) on tiivistunnelmallinen yhdenpäivänromaani – tai ennemminkin tässä tapauksessa yhdenyönromaani. Romaani on kertomus Tokion yöstä ja sen omituisista kulkijoista, Takahashista ja Marista, jotka päätyvät juttelemaan elämästään ja muistoistaan, erityisesti koskien Marin siskoa Eriä. He ovat tavanneet kerran aikaisemmin, Marin siskon järjestämillä tuplatreffeillä. Mari on myöhään illalla lukemassa kirjaa baarissa, kun Takahashi tulee hänen pöytäänsä istumaan. Pasuunaa soittavalla Takahashilla on bändinsä harjoitukset lähistöllä, mutta sitä ennen hänen on syötävä.

Eri on eräänä päivänä ilmoittanut menevänsä nukkumaan. Perhe on toivottanut hänelle hyviä unia, sillä Erin unirytmi on ollut erikoinen jo aiemmin, eikä asia ole heitä sen kummemmin kummastunut. Erin nukkumaanmenosta on  kuitenkin kuukausia aikaa, eikä Eri ole vieläkään herännyt. Koomassa Eri ei ole. Hän vain nukkuu. Nukkuessaan Eri lipuu jonkinlaisen toisen ulottuvuuden ja tämän maailman välillä. 

Yön tapahtumia kuvaava taho on romaanin me-pronomiinia käyttävä kertoja tai kertojien joukko, näkymätön tarkkailija, jonkinlainen näkökulma, jolla ei ole valtuuksia puuttua tapahtumiin. Romaanin tunnelma on unenomainen, lähes surrealistinen. Selittämätön outous on Murakamille tyypillisesti vahvasti läsnä. Puitteet ovat yksinkertaiset ja tapahtumia vähän, mutta henkilöiden väliset dialogit paljastavat sitäkin enemmän. 

Mieleenpainuvin kohtaus kirjassa on kohtaus, jossa kaupan hyllyllä soi unohdettu puhelin. Takahashi vastaa puhelimeen, jossa tuntematon ääni sanoo hänelle, ettei hän pääse pakoon. Onko puhelu tarkoituksella jätetty kauppaan niin, että juuri Takahashi sattuisi siihen vastaamaan? Mistä puhelun uhkauksessa on kyse?

Toinen kohtaus, josta pidin erityisesti, on Marin muisto kerrasta, kun hän on jäänyt sisarensa kanssa hissiin jumiin. Hän on kokenut sisareensa uskomattoman yhteyden hississä ja tuntenut olleensa läheisempi tämän kanssa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Teoksessa esiintyvä läheisyyden pohdinta on ajatuksia herättävää. Miten omasta mielestään voi olla jonkun kanssa ihan hyvissä väleissä, mutta toisen mielestä ei tarpeeksi läheisissä. Marin käymien keskustelujen myötä hänen sisarestaan paljastuu monenlaisia asioita, joita hän ei ole tullut ajatelleeksi. 

Takahashi on keskustelukumppanina filosofinen ja haastava, mutta kuitenkin mutkaton. Mieleeni ihan tulee, että haluaisin itsekin jutella tällaisen syvällisemmän tyypin kanssa. 

Pimeän jälkeen toimii erinomaisesti äänikirjana. Lyhyen pituutensa ja vetävän tarinansa vuoksi se on nopeasti kuunneltu. Romaanista jää olo, etten ole ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta että se ei ole välttämätöntäkään. 

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakamin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet  (色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 2013, suom. 2014) on kiehtovasti yhteenpunoutuva tarina, jossa on mukana mystiikan tuntua. Tässä Murakamin teoksessa maaginen realismi jää lähinnä uniin ja tarinoihin, vaikka japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillisesti selittämättömiä asioita tapahtuukin. Piirre, josta japanilaisessa kirjallisuudessa kovasti pidän. Sen sijaan en ole kummemmin pitänyt Murakamin lennokkaimmista romaaneista. Norwegian Woodia rakastan. Onnekseni myös Värittömän miehen vaellusvuodet lumoaa minut melankolisella tunnelmallaan.

Romaanin päähenkilö on juna-asemia rakastava Tsukuru Tazaki, joka 36-vuotiaana pohtii menneisyyttään keskusteluissaan deittailemansa naisen kanssa. Tsukurun tiiviiseen kaveriporukkaan kuului lukioaikana neljä muuta: kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näitä neljää muuta yhdistää väri kunkin nimessä. Värilempinimiltään pojat ovat Aka (Punainen) ja Ao (Sininen), tytöt Shiro (Valkoinen) ja Kuro (Musta). Tsukuru on ainut, jonka nimessä ei ole väriä. Tsukuru on mielestään muutenkin väritön ja persoonaton, mikä aiheuttaa hänessä alemmuuden tunnetta.

Viisikko pyrkii olemaan kaikki yhdessä mahdollisimman paljon, jotta kaksikkoja sun muita ei muodostuisi ja porukka hajoaisi. Yhdessäolo on ihanaa ja erilaiset ystävykset täydentävät toinen toisiaan. Tsukuru tuntee elämän merkityksellisyyden vain ystäviensä seurassa. Lukion jälkeen Tsukuru päättää kuitenkin muista poiketen lähteä Tokioon opiskelemaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki muut jäävät Nagoyaan. Aluksi kaikki sujuu kuin aina ennen. Yhtäkkiä Tsukuru kuitenkin erotetaan porukasta. Syy vaivaa Tsukurua kuudentoista vuoden jälkeenkin, sillä sitä ei koskaan annettu, vaan välit vain katkaistiin. Eikä Tsukuru shokissaan kyennyt sitä pyytämään.

Mieleenpainuvinta teoksessa on tarina, jonka Tsukuru kuulee opiskelukaveriltaan Haidalta eräänä iltana. Tarina kertoo Haidan isästä, joka tapaa syrjäiseisessä majatalossa salaperäisen jazzpianistin, Midorikawan (Vihreä joki). Mies on suurimman osan ajasta yksikseen, mutta tutustuu Haidan isään. Hän soittaa pianoa läheisellä koululla yhden ainoan kerran. Soitto lumoaa Haidan isän täysin intensiivisellä ja lähes taianomaisella soinnillaan. Jos olisin saanut teoksen e-kirjana käsiini, olisin siteerannut tähän juuri tuota kohtausta sen kauneudessaan.

Haidan isälle selviää, että Midorikawa tulee kuolemaan kuukauden päästä. Tämä kertoo saaneensa kuukausi sitten sellaisen kortin, jonka saatuaan hän tulisi kuolemaan kahden kuukauden päästä. Kortin vastaanottaja saa kuitenkin loppuajakseen ihmeellisiä lahjoja. Oman kuolemansa voi välttää vain luovuttamalla kortin eteenpäin. Sen voi kuitenkin luovuttaa vain tietyn väriselle ihmiselle, ja tämän on omasta tahdostaan hyväksyttävä kortti. Yksi kortin suomista kyvyistä onkin, että sen haltija näkee ihmiset tietyn värisinä. Haidan isä saa kuulla olevansa juuri kyseisen värinen, mutta mies sanoo, ettei halua luopua kortista.

Seuraavana aamuna mies on lähtenyt, eikä Haidan isä löydä jälkeäkään hänen nimistestään jazzmuusikosta Tokiossa. Tarina saa merkityksensä vasta lopussa, kun lukija on saanut tietoonsa kaikki palapelin palaset. Niiden yhteenkokoaminen jää kullekin lukijalle itselleen, ja silti osa jää puuttumaan. Helppo tai yksinkertainen kirja Värittömän miehen vaellusvuodet ei tässä mielessä ole.

Tsukuru matkustaa menneisyyden haamujen perässä myös Suomeen. Tämä tekee suomalaisille teoksesta must readin Murakamin kirjoista. Yksi viisikosta on mennyt suomalaismiehen kanssa naimisiin ja muuttanut Helsinkiin. Helsinkiä kuvataan romaanissa hyvin suurpiirteisesti, enkä voi sanoa tunnistavani sitä Murakamin kuvauksesta. Kaupunki voisi yhtä hyvin olla missä tahansa. Haitarinsoittaja ravintolassa suorastaan särähtää, samoin suomalaisten nimien puute. Kuvaus luonnosta automatkalla Helsinki-Hämeenlinna herättää minussa puolestaan hilpeyttä. Suuri osa puista on koivuja, joiden seassa kerrotaan olevan myös vaahteroita ja mäntyjä.

Tykkäsin Värittömän miehen vaellusvuosista valtavasti. Se on syvällinen ja kuvaa upeasti Tsukurun itsetutkiskelua. Miksi hänet erotettiin viisikosta? Mikä hänessä on vialla? Entä miksi Tsukuru näkee kummallisia unia, jotka tuntuvat uhmaavan kaikkea logiikkaa? Ovatko unet vain harhaa vai sittenkin totta? Tsukuru saa huomata, että hänen käsityksensä itsestään poikkeaa radikaalisti siitä, miten muut hänet näkevät.

Teoksen kruunaa halaus, jonka Tsukuru saa Kurolta. Hetki on todella kauniisti kuvattu. Yhdessä haikeankirpeässä halauksessa tiivistyy monta sanomatonta asiaa ja vuosien tuska, jota kumpikin on kantanut mukanaan. Kokonaisuus on Värittömän miehen vaellusvuosissa hyvin hallittu ja vaikuttava loppua myöten.

Kenelle? Murakami-faneille, melankolian värittämää luettavaa kaipaaville ja mystiikan vivahteista pitäville.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan romaani Professori ja taloudenhoitaja (博士の愛した数式 hakase no ai shita suushiki 2003, suom. 2016) avaa oven matematiikan ihmeelliseen maailmaan. Matematiikkaa yli kaiken rakastava Professori on joutunut vuonna 1975 onnettomuuteen, jonka seurauksena hän muistaa kerrallaan vain 80 minuuttia. Häntä avustamaan palkataan romaanin minäkertoja, nimettömäksi jäävä  taloudenhoitaja, jolla on 10-vuotias poika. Professorin vaatimuksesta myös Taloudenhoitajan poika alkaa käydä hänen luonaan, ja he alkavat yhdessä ratkoa matemaattisia ongelmia. Poika saa nimen Juuri, sillä hänen päänsä muistuttaa Professoria neliöjuuresta. Juuresta tulee  Professorin silmäterä matematiikan ja baseballin rinnalle. Pysyäkseen kärryillä unohtamistaan asioista Professori kiinnittää pukuunsa erinäisiä muistilappuja.

Professori joutui aloittamaan joka ikisen päivänsä sen sisäistämisellä, kuinka hankala vamma häntä kalvoi. Joskus ihmettelin, kuinka hän siitä huolimatta kykeni miettimään samaa matemaattista ongelmaa niin pitkäjänteisesti. Mutta eihän Professori ennen vuotta 1975, jona sai vammansa, ollut muuta tehnytkään kuin tutkinut matematiikkaa. Siksi hän yhä uudelleen ajautui, kuin vaiston ohjaamana, työpöytänsä ääreen pohtimaan siellä odottavaa ongelmaa. Koko hänen eilisiltaan mennessä kasaamansa, nyt jo mielestä kadonnut tutkimustyö piti löytää uudelleen. Johtolankoina toimivat yksi vihko sekä paperinpaloille raapustetut muistiinpanot, jotka ympäröivät hänen kehoaan kuin kotelo hyönteistä.

Luimme tämän varsin tyypillisen japanilaisen teoksen lukupiirissämme Nean ehdotuksesta ja pidimme siitä kaikki. Teos on ensimmäinen, joka minulla ja Nealla oli vielä kesken kokoontuessamme, mutta jonka Ella oli ainoana lukenut kokonaan. Teos on tyylilajiltaan mono no awarea. Mono no aware on japanilainen elämän filosofia  ja kirjallinen tyylisuunta, joka kuvaa hetken katoavaisuutta ja elämän häilyväisyyttä. Professori ja taloudenhoitaja kuvaa henkilöhahmojen arkea ja pieniä yksittäisiä tapahtumia. Teos on luonteeltaan toteava. Se ei selittele liikoja, ja varsinkin Ella nautti, miten päärakennuksessa asuva leskirouva, Professorin käly ja tämän lähin omainen, jää arvoitukseksi. Hän näyttäytyy Ellan mukaan sellaisena, jollaisena ihmiset usein oikeastikin näyttäytyvät toisille: välähdyksinä, joista tietää vain pienen osan ja joista arvailee kaikenlaista. Nealla puolestaan on viharakkaussuhde tällaiseen slice of life'en. Japanilaiset tarinat ovat hänestä lähes aina sellaisia, että asiat menevät eteenpäin, eikä mitään oikeastaan tapahtunut. Professorissa ja taloudenhoitajassa juonenkaarta sentään on.

Teos olisi ollut sekä minun että  Nean mielestä mielenkiintoisempi, jos teoksen matematiikkajuttuihin olisi keskittynyt. Niistä tuli osasta "Aah, näinpä!" -fiilis. Kummallakaan meistä ei  kuitenkaan ollut aikaa keskittyä niihin. Teoksesta pääsee kyllä perille ilman matematiikan hienouteen keskittymistäkin, mutta antoisampaa lukeminen on, kun matemaattisille luvuille antautuu. Ellalle tuli välillä olo, että  matematiikka oli tietyissä kohdissa tarinaa irrallista, välillä taas ei. Nealle baseballista lukeminen oli tuskaisempaa kuin matematiikka. Molemmista kuitenkin on niin lyhyitä, sujuvia pätkiä, ettei kumpikaan paljoa vaivaa, vaan ne on helposti lukaistavissa.

Kaikissa tilanteissa Professori tahtoi suojella Juurta. Vaikka hänellä itsellään oli ollut miten vaikeaa, Professori uskoi, että Juuri tarvitsi aina enemmän apua kuin hän, ja että  hän oli velvollinen antamaan sitä. Ja tämän velvollisuuden täyttäminen oli hänen suurin ilonsa.

Professori ja taloudenhoitaja on ihmisrakas teos. Siinä on lämpöä, jota ei ihan äkkiä välttämättä odottaisi matematiikan ympärillä pyörivältä romaanilta. Professori rakastaa ei vain Juurta vaan kaikkia lapsia ja on valmis isoihinkin ponnistuksiin tämän vuoksi. Teos ei  ole sellainen, jonka olisin valinnut itsekseni luettavakseni, mutta lukukokemus oli miellyttävä.

Kenelle? Japanilaisesta kirjallisuudesta ja hetkiin pysähtymisestä pitäville, matematiikkafaneille.

Osamu Dazai: Ei enää ihminen

Minulla meni pitkään, ennen kuin sain luettua Osamu Dazain Ei enää ihmisen (人間失格 Ningen Shikkaku 1937, suom. 1969).  Luettuamme lukupiirikirjana Akutagawaa, suositteli Nea tätä toista 1900-luvun alun klassikkoa. Osamu Dazai on yksi Japanin tunnetuimpia kirjailijoita, ja hänen 30-luvulle sijoittuva teoksensa Ei enää ihminen on osittain omaelämäkerrallinen. Sen keskiössä on Yozo, mies, joka lapsuudestaan asti tuntee, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa ihmisen elämään. Hän kokee jatkuvasti jäävänsä ihmiskunnan ulkopuolelle, ihmiskunnan, joka näyttäytyy hänelle omituisena ja käsittämättömänä. Hänen neuroosinsa vaivaavat häntä niin, että hänen on vaikea toimittaa yksinkertaisimpiakaan asioita. Teoksen japaninkielinen nimi viittaakin epäonnistuneeseen ihmiseen.

”Miksei sinulla ole mahdollisuuksia?”

”Koska en ole totellut isääni.”

”Etkö? Mutta kaikki sanovat, että olet kiltti.”

Se johtui siitä, että huiputin heitä. Tiesin kyllä, että kaikki talon asukkaat olivat ystävällisiä minua kohtaan, mutta minun oli äärimmäisen vaikea selittää Shigekolle, kuinka pelkäsin heitä kaikkia ja kuinka kirouksenani oli se onneton omituisuus, että minusta pidettään sitä enemmän, mitä enemmän pelkäsin ihmisiä, ja mitä enemmän pelkäsin heitä, sitä enemmän minusta pidettiin – kierre, joka vihdoin pakotti minut pakenemaan kaikkien luota.

Teoksesta tulee välillä mieleen Dostojevski ja erityisesti Kirjoituksia kellarista. (Dostojevski myös  mainitaan romaanissa.) Tätä en henkilökohtaisesti pidä minään hyveenä, sillä en vapaaehtoisesti lukisi Dostojevskia lainkaan. Sen verran kitkerää hänen kirjallinen tuotantonsa minusta on. Ei enää ihminen on tunkkainen kuvaus ihmisen neurooseista ja peloista, pettämisestä ja ilveilystä. Jos avaruusolento olisi tietämättään lähetetty Maahan ja saanut ihmisen hahmon, muistuttaisi hänen kokemuksensa kenties kovastikin niitä kokemuksia, jotka Yozo on raapustanut kolmeen muistikirjaansa. Yozo ei ymmärrä nälkää, ei rakkautta, eikä montaa muutakaan ihmistunnetta. Hän tarkastelee ihmisiä kuin toista lajia, käsittäen kuitenkin, että jollakin lailla samanlaista käytöstä odotetaan häneltäkin. Ennen kaikkea hänen käytöstään määrittelee kuitenkin sairaalloinen, alati kalvava pelko.

Romaanissa on samaa vääjäämättömän lopun ja syrjäytyneisyyden tuntua kuin Akutagawan itsemurhaa enteilevässä Hammasrattaat -novellissa. Myös Dazai tappoi itsensä. Yritettyään jo useaan kertaan itsemurhaa hän heittäytyi vuonna 1948 rakastajansa kanssa kanaaliin ja hukkui. Yozo, epäonnistunut ihminen, yrittää Dazain romaanissa hänkin itsemurhaa. Jopa samalla tavalla kuin Dazai myöhemmin. Itsemurhan yrittäminen herättää paheksuntaa, ja Yozon perhe katkaisee ainakin näennäisesti välinsä häneen. Mitä kertoo Japanista se, että kaksi sen tunnetuimmista klassisista kirjailijoista paitsi kirjoitti itsemurhasta, myös teki itsemurhan? Japani on tunnettu itsemurhien maana, jossa samurait suorittivat rituaalisia itsemurhia kunniansa säilyttämiseksi. Japanissa kuri, myös itsekuri, on ollut historiallisesti tärkeää ja on vieläkin. Eteenpäin on jaksettava, kunnes ei enää jaksa. Mielen järkkyminen ja uupumus ovat asioita, joista ei ole saanut eikä saa puhua. Mielisairaiden kanssa ei tule olla tekemisissä.

Teoksessa on joitakin mielenkiintoisia ajatuksia. Lapsuudessani kouluissa syyllistetiin lapsia, jos ruokaa jätti syömättä. Perusteluna oli, että Afrikassa lapset näkevät nälkää, niin ei ole oikein jättää ruokaa. Ilmastonmuutoksen aikakautena yksittäistä ihmistä vasta syyllistetäänkin. Romaanin Yozoa tieteelliset tilastot ja ruokahävikki hirvittävät, mutta muistellessaan toimintaansa jälkikäteen hän on ymmärtänyt jotakin merkittävää:

Minua olivat tieteelliset tilastot kauhistaneet siinä määrin (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä?) että aina kun jätin syömättä yhdenkin riisinjyvän, aina kun niistin  nenäni, kuvittelin, että tuhlasin kokonaisia riisivuoria ja tonneittain paperia, ja jouduin sellaisen synkkämielisyyden valtaan kuin olisin tehnyt jonkin kauhean rikoksen. Mutta nämä olivat tietenkin tieteen valheita, tilastojen ja matematiikan valheita. Jokaiselta ihmiseltä ei voi koota kolmea riisinjyvää.

Minun makuuni Ei enää ihminen ei ole. Se on liian pessimistinen ja valoton. Ymmärrän, että sellaiseksi se on tarkoitettukin ja sellaisena se toimii erinomaisesti. Tällainen kirjallisuus vain ei vetoa minuun. Inhoan teoksen päähenkilöä, eikä teoksessa ylipäätään ole miellyttäviä hahmoja kuin ohimennen. Hyväntekijät saavat tässä romaanissa vain sylkeä kasvoilleen.

Kenelle? Dostojevskistä pitäville, japanilaisia klassikoita lukeville, maailmankirjallisuuden klassikoista kiinnostuneille ja kurjien ja epäsovinnaisten ihmisten kuvauksista pitäville.

Ryūnosuke Akutagawa: Hammasrattaat ja muita novelleja

Ryūnosuke Akutagawa on yksi kuuluisimpia 1900-luvun alun klassisia japanilaisia kirjailijoita. Kaikki Japanissa tuntevat Akutagawan. Markus Mäkisen suomentamassa ja kokoamassa kymmenen novellin novellikokoelmassa Hammasrattaat ja muita novelleja esiintyvistä novelleista Seittilankaa ja Rashomonia luetaan japanilaisissa kouluissa niin, että niiden lukemiselta on vaikea välttyä. Tartuimme näihin klassikkokirjailijan novelleihin lukupiirimme voimin.

Akutagawan novelleissa on Taishō-kauden (1912–26) japanilaisen kirjallisuuden leimaa, vaikka Akutagawa hylkäsikin naturalismin ja huolen proletariaatista. Ajan kirjailijoilla oli omantyyppinen fiilistelykoulukuntansa, joka käsitteli tiettyjä teemoja ja elämän sekopäisyyttä. Taishō-kausi tunnetaan Meiji-kauden sensuurin ja Showa-kauden sorron välisenä todella progressiivisena ja liberalistisena aikana. Venäjän voittaneessa Japanissa otettiin edistysaskelia ja kirjallisuus kukoisti ennen Showa-kauden militaristisen kehityksen alkamista. Uusia keksintöjä kokoelman novelleissa on silti varsin vähän verrattuna monen muun ajan kirjailijan tuotoksiin. On sähkövaloja, junia, autoja ja joitakin länsimaalaisia vaatteita ja kampauksia. Moni novelleista sijoittuu silti ikään kuin välitilaan, kuvaamatta mitään tiettyä aikaa sinänsä. Pohdimme, mihin aikaan selvästi menneeseen aikaan sijoittuva Helvetinsermi voisi sijoittua. Nea oli sitä mieltä, että se voisi hyvinkin sijoittua 1800-luvun loppupuolelle, jolloin Japanissa elettiin vielä feodaaliaikaa ja palvelusneitojen polttaminen oli sallittua toisin kuin Euroopassa.

Akutagawa punoo novellinsa ammentaen perinteisestä japanilaisesta kansanperinteestä yhdistäen siihen vaikutteita niin kiinalaisesta kuin länsimaisestakin kirjallisuudesta. Hänen novellinsa ovat satiirisia taideteoksia, joissa mennään tyyli edellä. Akutagawan merkityksestä kertoo, että hänen vuonna 1926 tekemänsä itsemurha määrittää monelle Taishō-kauten loppua, vaikka kauden keisari oli kuollut jo kuusi kuukautta aikaisemmin.

Suosikkinovellini tästä novellikokoelmasta oli karmaiseva, mutta taidokas Helvetinsermi, kun taas Ellalle se oli kaikista vähiten mieluisa. Ilmeisesti tässä onkin mielipiteen jakajaa. Jos novellikokoelma on jäädäkseen kesken, tyssää se todennäköisimmin juuri Helvetinsermiin. 

Ehkäpä tämä riitti antamaan teille jonkinlaisen käsityksen siitä, miten mielipuolisen pahaa enteilevällä tavalla Yoshihide uppoutui työhönsä? Kerron teille kuitenkin vielä yhdestä hirvittävästä tapauksesta, jonka takia eräs vain noin kolmentoista ikäinen oppipoika oli vähällä päästä hengestään tuon Helvetinsermin tähden. Tuo oppipoika, luonnostaan naismainen ja vaaleahipiäinen nuorukainen, tuli eräänä iltana pahaa aavistamatta mestarin kutsusta tämän huoneeseen, missä mestari syötti öljylampun valossa kämmeneltään raa’alta haisevaa lihaa oudon näköiselle linnulle. Lintu oli jotakuinkin kissan kokoinen. Ja korvamaisesti törrötävine höyhentupsuineen ja suurine, meripihkan värisine silmineen se oli muutenkin jotenkin kissamainen.

Nealle novelleista jäi parhaiten mieleen juuri Helvetinsermi, Seittilanka ja Rashomon. Ellaa ilahdutti Nanjingin Kristus -novelli, joka on kestänyt hyvin aikaa ja jonka loppuratkaisu kuvaa eräänlaista win-win-tilannetta. Hapokkain novelli minulle oli yhteiskuntakritiikkiä hyvin alleviivaavasti esittävä Kappa, jonka jätin kesken. En saanut siitä kiinni, eivätkä kappat kiinnostaneet. Ella puolestaan rakasti myös Kappan loppua. Novellikokoelma istuikin erinomaisesti sekä minun maagisuutta rakastavaan kirjallisuusmakuuni että Ellan tunnelmoivaan kirjallisuusmakuun. Nea puolestaan nautti Itä-Aasian tutkimusta opiskelleena novellien japanilaisesta maailmasta ja japanilaiseen klassikkokirjailijaan lähemmin tutustumisesta. 

Kokoelman novellit eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta sisältävät tietynlaisen tunnelatauksen. Ne ovat maagisen synkkiä, makaabereja ja vahvatunnelmaisia. Kunnianhimo ja ahneus ovat toistuvia teemoja. Kokoelman novellit sisältävät japanilaisten kauhutarinoiden kuvastoa, mutta monessa on jokin opetus. Kauhun herättäminen ei ole novellien tarkoituksena. 

Kokoelman suomennos on erinomainen. Japaninkielinen あばばばば eli "Ababababa"-novelli  on nerokkaasti käännetty hilpeyttä herättävään muotoon Ät-tät-tät-tät-tää. Kieli on värikästä ja monipuolista, mistä on varmasti kiittäminen niin itse Akutagawaa kuin suomentajaakin. Tekstiin on jätetty japaninkielisiä sanoja, joita ei ole selitetty. Pidimme tätä kaikki hyvänä asiana, sillä näillä esineillä ei ollut tarinan kannalta niinkään väliä. Jokainen novelli aukesi kyllä, mutta etäisyys japanilaiseen kulttuuriin säilyi. 

Vastaavanlainen mutkattomuus näkyy myös itse novelleissa. Selityksiä ei ole. Kummallisia asioita tapahtuu, ja niistä saatetaan heittää joitakin arvailuja, mutta tapahtumia ei käydä tyhjentävästi läpi. Lukijalle jää itselleen pohdittavaksi mitä haluaa kustakin novellista uskoa. Synkkää parempia sanoja kuvaamaan Akutagawan novelleja olisivatkin Nean mielestä "yliluonnollinen" ja "selittämättömyys". Novellien tapahtumista moni on sellaisia, ettei niitä voi ymmärtää – eikä tarvitse. 

Silloin minua vastaan harppoi likinäköisen oloinen noin nelikymppinen ulkomaalainen. Hän oli paikkakunnalla asuva vainoharhaisuutta sairastava ruotsalainen. Hänen nimensä oli vieläpä Strindberg. Kun hän ohitti minut, tunsin kehossani jonkinlaisen ruumiillisen reaktion.

Novellikokoelman kruunaa sen postuumisti julkaistu viimeinen novelli Hammasrattaat. Akutagawa on sijoittanut itsensä novellin keskiöön, ja novellissa kiteytyy hänen elämänsä kurjuus. Novelli on kuin itsemurhaa hautovan viimeinen kirje ja enteilee Akutagawan itsemurhaa. Akutagawan hulluus ja päänsisäinen kaaos kulminoituvat Hammasrattaissa, kun kirjailijan mielenmaisema pääsee valloilleen. Tekstissä vilisee viittauksia muihin hulluksi tulleisiin kirjailijoihin. Nykylukijalle kuvauksesta tulee migreeni- ja psykoosikohtaukset mieleen, minulle Maupassant.  

Kenelle? Synkille tunnelmoijille, maailmankirjallisuuden klassikoita halajaville, selittämättömästä yliluonnollisesta kirjallisuudessa pitäville ja ihan vain erilaista luettavaa kaipaaville.

Keigo Higashino: The Devotion of Suspect X

The Devotion of Suspect X (Yōgisha X no Kenshin/容疑者Xの献身 2005, engl. 2011) ei ole ihan tavallinen dekkari. Sillä millainen on dekkari, joka paljastaa heti aluksi murhaajan ja murhan tekotavan? Yasuko Hanaoka on lounasta myyvässä liikkeessä työskentelevä yksinhuoltajaäiti, joka on jo vuosia pakoillut entistä aviomiestään. Mies on väkivaltainen juoppo, joka aika ajoin on etsinyt Yasukon käsiinsä saadakseen tältä rahaa. Togashia ei ole näkynyt sen jälkeen, kun Yasuko on muuttanut uuteen asuntoon ja saanut uuden työpaikan. Jotenkin tämä kuitenkin löytää Yasukon ja ilmaantuu tämän työpaikalle Benten-teihin. Yasukon ei auta kuin sopia tapaaminen tämän kanssa töidensä jälkeen.

’How about I come over there now,’ Ishigami said, his voice hushed over the phone. ’Would that be okay?’

’What? No, I don’t think – no, that would not be okay.’ Yasuko stammered, her body breaking out in a cold sweat.

’Ms Hanaoka’, Ishigami went on. ’It’s very  difficult to dispose of a body. A woman can’t do it by herself.’

Joesta löytyy ruumis, jonka murhaa etsivä Kusanagi selvittää apunaan ystävänsä fysiikkanero Manabu Yukawa. Yhdessä he pohtivat käsillä olevaa tapausta. Kusanagi tulee maininneeksi uhrin entisen vaimon, Yasuko Hanaokan, naapurissa asuvan matematiikan opettajan, jonka Yukawa tunnistaa oitis entiseksi koulukaverikseen. Ishigami oli kouluaikoinaan legenda, josta puhuttiin kunnioittavasti Buddha Ishigamina. Mutta miten ihmeessä sellainen nero on päätynyt opettamaan lukion matematiikkaa yliopiston professuurin sijaan?

Murhaa lähestytään sekä Kusanagin etsivän intuition että Yukawan tiedemiehen älyn ja havoinnointikyvyn kautta. Kusanagi, joka on tottunut luottamaan ystävänsä apuun, kokee kuitenkin yllätyksen.

’Hey, wait –’ Kusanagi called to his back.

Yukawa stopped and peered back over his shoulder. ’Now it’s my turn to be frank. I’m afraid I can’t give you my full cooperation with this case. I’m looking into it for personal reasons. So don’t expect me to be of much  help.’

Teos etenee hyvää vauhtia, ja sen matemaattiset ongelmanratkaisuhuomiot ovat mielenkiintoisia. Luin tämän Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegian suosituksesta nykyaista Japania edustavana japanilaisena dekkarina. Japanilaista kulttuuria teoksessa on kuitenkin varsin vähän, mihin petyin hieman. Dialogeilla on keskeinen rooli rikoksen ratkaisussa, eikä ympäristöä niinkään kuvata. Teos keskittyy tiukasti itse murhaan. Myöskään etsivän elämästä ei kerrota oikeastaan mitään. Parhaimman katsauksen lukija saa Yasukon elämään tämän luoviessa poliisitutkinnan läpi.

The Devotion of Suspect X ei ole, mikään vertahyytävä dekkari  vaikka teos on saanut myös thrillerin luokituksen. Hyvä niin, sillä mitään kovin raakaa en halua lukea. Rikoksen julmuudeltaan ja jännitysasteeltaan The Devotion of Suspect X oli juuri minulle sopiva. Ja kyllä, näinkin alkava dekkari voi tosiaan olla jännittävä. Teoksen erikoisen näkökulman vuoksi The Devotion of Suspect X käsittelee murhaa hyvin toisella tapaa kuin dekkarit yleensä. Murhatutkinnan etenemisen ja murhatun elämän pohtimisen sijaan keskiössä on itse murhaaja. Pitääkö Yasukon ja hänen tyttärensä alibi? Miten kouluikäinen Misato kestää poliisien kyselyjä ja syyllisyyden taakkaa? Entä Yasuko itse? Voiko parhainkin suunnitelma pettää jonkin yllättävän sattuman vuoksi vai voiko murhasta selvitä täysin kuiville?

Lukijana sympatiani olivat Yasukon ja Misaton puolella, mikä varmaan oli teoksen näkökulman valinnan tarkoituskin. Ex-miehen murha ei ole jännittävä tai erikoinen sinänsä, vaan teoksen jännitys tulee nimenomaan siitä, että lukija jännittää Yasukon ja tämän tyttären puolesta, ja sisältääpä teos lopputwistinkin. Teos haastaa pohtimaan olisiko joskus oikein, että murhaaja ei joutuisi teostaan tilille. Mm. Fred Vargasin Adamsberg-sarjassa komisario Adamsberg on joskus ollut tietyssä tilanteessa tätä mieltä.

Kenelle? Japanilaista kirjallisuutta mielellään lukeville, dekkareista pitäville lukijoille, joita ei haittaa lukea englanniksi.

Takashi Hiraide: Kissavieras

En yhtään tiennyt, mitä odottaa tältä kissaromaanilta. Vaikka kissaihminen olenkin, ei minua ole koskaan kiinnostanut kissakirjallisuus. Minua on lähinnä kiinnostanut oma kissani, pieni valkea ragdollneitoseni, mistä ilmiöstä Kissavieraassa kerrotaankin osuvasti: "Erään valokuvaajan mukaan kissaihmiset pitävät kaikki omaa kissaansa ylivertaisena. He eivät kuulemma pysty näkemään muita kissoja ollenkaan."

Takashi Hiraiden Kissavieraan (猫の客, Neko no kyaku, 2001, suom. 2016) kansi on kuitenkin niin kaunis ja herkkä, ettei sitä voi vastustaa. Toinen teoksen puolesta puhuva tekijä on se, että se on japanilainen. Japanilaista nykykirjallisuutta on suomennettu harmittavan vähän, ja liian moni teos on käännetty japanin sijaan englannista. Kissavieras kuuluu niihin japanilaisiin teoksiin, jotka on käännetty suoraan alkukielestä. Suomennos tökkii vain paikoitellen.

Kirjan japanilaisuudesta johtuen suhtauduin välillä epäluuloisesti kirjan kissavieraaseen. Japanilaisiin kauhutarinoihin ja legendoihin kuuluu kissoja, jotka tulevat perheeseen tavallisena kissana, mutta ajan myötä muuttuvat ihmisiksi ja ottavat vaimon paikan ja hahmon. Toisissa tarinoissa kaunis prostituoitu paljastuukin yön jälkeen kissaksi, joka koluaa kalanruotoja. Joskus paljastavana tekijänä on vain kissan varjo. Harmikseni mitään tällaista ei Kissavieraaseen liity, vaikka varsinkin kirjan alku on kerrottu samaan havaintoja tekevään tyyliin kuin moni kauhutarina. Myönnetäköön kuitenkin, että hetken todella harkitsin tämän juonenkäänteen mahdollisuutta, kun mantisravuista huumaantunut kissa alkoi käyttäytyä lähes demonimaisesti:

Chibin karvat nousivat pystyyn kuin sen selkään olisi kohonnut evä. Häntä pörhistyi kuin villisialla. Ahmaistuaan herkun kissa kiihtyi entisestään, joko suupalan maun tai miellyttävän suutuntuman takia.
       Vaimo kuori taas ravun. Chibi sieppasi ja söi sen. Hetken kuluttua vaimo kuori vielä yhden, ja Chibi nielaisi sen hetkessä: näin pöydän toiselta puolelta, miten pieni punainen kieli lipoi suupieliä liekin lailla. 

Kohtauksen päätteeksi kissa käy suoraan päähenkilön vaimon kimppuun. Kissademoni Chibi ei silti taida olla. Odottamaani kissademoniromaania saan vielä odottaa.

Kissavieras on seesteinen ja haikea. Sen kannessa on mitä ihastuttavin kevyin sivellinvedoin maalattu valkoinen kissa, jonka minimalistinen tyyli kuvastaa hyvin itse romaania. Romaanin tokiolainen pariskunta on kolmikymppinen ja lapseton. He asuvat vuokralla vuokranantajan vehreän puutarhan kupeessa asumuksessa, jonka pihalle ilmestyy eräänä päivänä kissa, joka alkaa tehdä heidän luokseen vierailuja. Naapurin pikkupoika on kuitenkin liikkeissään ja kiintymyksensä palossa nopeampi. Pariskunta kuulee aidan takaa, kuinka poika julistaa ottavansa kulkukissan omakseen. "Näin jälkikäteen ajatellen menetimme silloin tilaisuutemme."

Pariskunta nimeää kissan Chibiksi sen pienen koon mukaan. He järjestävät sille oman sisäänkäynnin, nukkumapaikan, maitokupin ja ruokalautasen. Chibi vierailee heidän luonaan yhä useammin ja viipyy yhä pidempiä aikoja. Nukkumapaikkoja tulee lisää. Pariskunnasta, joka ei aiemmin ole välittänyt kissoista, kehkeytyy Chibin suurimmat ihailijat. Mutta Chibi ei ole heidän.

Vaimoni katsoi takaisin [kissaan]. Ennen pitkää koittavaa eroa pohtiessaan häntä raastoi ajatus, että Chibi ei ollut hänen kissansa. Eikö se voisi olla minun kissani, tai ainakin haluta olla? Chibin katseessa tuntui syvä kohtalonyhteys sen seuratessa, miten kyyneleet putoilivat vaimoni silmistä.

Kissavieras on yksinkertainen, arkinen tarina kissasta, joka saa kissoista piittaamattoman pariskunnan pauloihinsa. Kissasta tulee jokapäiväinen osa heidän elämäänsä, vaikka Chibi ei anna edes koskea itseensä. Tätä kissan tahtoa kunnioittaa erityisesti pariskunnan vaimo, jolla on Chibiin aivan erityinen, kissaa kunnioittava suhde. Kissa on hänelle ystävä, joka tulee ja menee omilla ehdoillaan, ei omistamisen ja hallitsemisen kohde.

Teos sisältää Chibin ympärille  kietoutuvan kerronnan lisäksi minäkertojan mietteitä Machiavellin runoista, joistakin japanin kielen sanoista ja 1990-luvun laman vaikutuksista asuntojen hintoihin. Se on hidastempoinen ja viipyilee kuvatuissa hetkissä.

Tilaa valaisivat kuun lisäksi vain yövalo, joka sai palaa autiotalon eteisessä varkaiden loitolla pitämiseksi, sekä meidän kodistamme kantautuva hento kajo niin, että valaistus toi hädin tuskin esineiden muodon näkyviin. Pieni valkoinen pallo kopisi äänekkäästi pomppiessaan pimeässä. Myös sitä jahtaava pieni olento säihkyi kuun valossa helmen lailla.

Romaanin ensimmäiset luvut ovat poikkeavia. Ne huokuvat kohtalon tuntua ja ovat tyyliltään muuhun kirjaan nähden hieman erilaisia, välillä muistuttaen enemmän esseetä kuin fiktiota. Syy tähän käy myöhemmin ilmi, kun teoksen minäkertoja paljastaa romaanin alun pohjautuvan hänen lehteen kirjoittamiin esseisiinsä. Lopputeos on eheämpi kokonaisuus, vaikka siinäkin uppoudutaan välillä esseemäisesti japaninkielisen ukkosenjohdatinta merkitsevän sanan semantiikkaan.

Kirjasta jää olo, ettei kaikki selviä yhdellä lukukerralla.

Jos tavoitteena olisi lukea edes yksi kissakirja, olisi Kissavieras siihen erinomainen valinta.

Kenelle? Kissojen ja eläinten ystäville, minimalismista ja pysähtyneistä kuvauksista nauttiville ja japanilaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Norwegian Wood (ノルウェイの森 1987, engl. 2000) on romaani, josta olisi paljon sanottavaa. Olin jo kirjoittanut tämän blogijutun lähes valmiiksi kun jäin miettimään. (

Norwegian Woodin japaninkielisen alkuteoksen nimessä  ノルウェイの森 Noruwei no mori ei ole kyse puusta, vaan metsästä. Suomeksi tämä kääntyisi ”Norjalainen metsä”. Lukuisista viittauksista Beatlesin Norwegian Wood -kappaleeseen huolimatta Murakami on valinnut olla nimeämättä romaaniaan suoraan kappaleen mukaan.

60-luvun lopun Japaniin sijoittuva Norwegian Wood maalaa kauniita kuvia ja on täynnä kiehtovia yksittäisiä tarinoita sekä toinen toistaan erikoisempia henkilöhahmoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän poikkeavia. Sen tunnelma on täynnä melankoliaa ja hetkellisyyttä, olematta kuitenkaan raskas. Tapahtumia ei sinänsä ole paljoa, vaan tunteilla ja hetkillä on romaanissa etusija, ja kerronta on sopivan verkkaista. Ajan henki ja poliittinen ilmapiiri välittyy henkilöhahmojen keskusteluissa ja paikkojen kuvauksissa.

Keskiössä on romaanin minäkertoja Toru Watanabe, jonka opiskelijaelämää ja toisaalta ensirakkautta seurataan tämän nuoruusvuosien läpi. Watanabe on ahkera opiskelija ja läpäisee tenttinsä helpolla. Tytöt, rakastuminen ja seksi ovat Watanabesta kuitenkin opiskelua kiinnostavampia. Watanaben ensirakkaus on tämän parhaan ystävän jälkeensä jättämä Naoko, joka poikaystävänsä Kizukin itsemurhan jälkeen vaipuu syvään masennukseen. Watanabe käy myöhemmin tapaamassa Naokoa vuorilla sijaitsevassa hiljaisessa, metsän ympäröimässä parantolassa. Omavarainen parantola, jossa potilaat ja lääkärit menevät sekaisin ja auttavat toinen toistaan, on kuin uninen haavemaailma, jonka vastapainona ulkopuolinen maailma ei tunnu yhtä todelliselta. Norwegian Woodin kuuntelua rakastava Naoko häilyy rajamailla, jossakin elämän ja kuoleman, todellisen ja unen välillä.

Mutta miksi teoksen nimi on juuri Norwegian Wood?

Kappaleella on Murakamin romaanissa suuri merkitys, sillä juuri sen kuuleminen lentokoneessa vie Watanaben, takaisin menneisyyteensä ja muistoihinsa. Kappaleena Norwegian Wood kertoo onnettomasta ja varsin yksipuolisesta suhteesta tyttöön: "I once had a girl, or should I say, she once had me". Watanabe voisi sanoa samoin Naokosta, joka ei koskaan todella ole hänen, mutta siitä huolimatta Naokolla on Watanabe.

”I once had a girl, or should I say, she once had me...
She showed me her room, isn't it good, Norwegian wood?

She asked me to stay and she told me to sit anywhere,
So I looked around and I noticed there wasn't a chair

I sat on a rug, biding my time, drinking her wine
We talked until two and then she said, "It's time for bed"

She told me she worked in the morning and started to laugh.
I told her I didn't and crawled off to sleep in the bath

And when I awoke, I was alone, this bird had flown
So I lit a fire, isn't it good, Norwegian wood”

Norwegian Wood maalaa kuvan askeettisesta huoneesta, jossa ei ole tuolia, jolla istua. Huoneeseen viitataan norjalaisena puuna: ”Isn’t it good, Norwegian wood?” Myös Naokon mökki on puinen ja huonekaluja on vain vähän, mikä kuvastaa paitsi Naokon, myös parantolan elämän askeettisuutta: ”She showed me around the flat, a pleasant, if plain, four-room unit: living room, bedroom, kitchen, and bath. It had no extra furniture or unneccasy decoration”.

Watanabe viettää muutaman päivän Naokon vieraana. Iltaisin hän juo viiniä ja käy pitkiä, tunnelmallisia keskusteluja Naokon kanssa. Kappaleessa laulaja istuu tytön huoneessa juomassa viiniä ja viettämässä aikaansa tapaan, joka on rinnastettavisssa Watanabeen Naokon mökissä. Kuten kappaleen tyttöä, jolla on töitä seuraavana aamuna, myös Naokoa odottaa seuraavana aamuna tämän tavalliset aamutyöt. Heidän välillään ei tapahdu mitään, ja Watanabe nukkuu olohuoneen sohvalla.

Yöllä Watanabe näkee unta pajuista ja pienistä linnuista, jotka pitävät pajuja paikoillaan tuulessa. Hän yrittää huitaista läheistä oksaa kepillä häätääkseen linnut ja saadakseen oksan heilahtamaan. Pois lennähtämisen sijaan linnut putoavat maahan linnun muotoisina metallinpalasina. Näky, johon Watanabe herää on kuin unen jatkoa:

 ”As if by reflex, I sat up in bed and started searching for the metal birds, which of course were not there. What I saw instead was Naoko at the foot of the bed, sitting still and alone, staring through the window. […] Naoko stayed frozen in place, like a small nocturnal animal that has been lured out by the moonlight”.

Kohtaus viittaa Naokoon yhtenä linnuista, paikalleen pysähtyneenä yön eläimenä, jonka silmissä Watanabe ei näe mitään.

”I stared back at her, but her eyes told me nothing. Strangely transparent, they seemed like windows to a world beyond, but however long I peered into their depths, there was nothing I could see. Our faces were no more than ten inches apart, but she was light years away from me”.

Naoko on kuin kaivo, josta tämä kertoo Watanabelle kirjan alkupuolella tarinaa. Hän on umpikuja, joka ei johda mihinkään. Hänen silmissään näkyvä tyhjyys on Naokon tyhjyyttä, pohjattoman kaivon loputonta pohjattomuutta, johon Watanabe on uppoamassa. Metallisten lintujen tavoin Naoko pidättelee Watanabea paikallaan, estäen tätä siirtymässä elämässään eteenpäin. Kuunvalossa Naoko näyttäytyy kuin aave, paljastaen tälle alastoman vartalonsa. Muisto jää myös aaveen tavoin häilymään Watanaben mieleen, eikä hän ole varma, oliko näky totta vai fantasiaa.

Kohtaus symboloi Naokon etäisyyttä ja tämän tavoittamattomuutta. Hän ei ole Watanaben ulottuvissa, kuten ei ole Norwegian Woodin tyttökään. ”And when I awoke, I was alone, this bird had flown” laulaa John Lennon. Aamulla kaikki on toisin myös Murakamissa. Naokossa ei näy merkkiäkään tämän yöllisestä vaelluksesta, joka jää viimeiseksi kerraksi kun Watanabe näkee alastoman Naokon. Romaanin edetessä Naoko lipuu yhä kauemmaksi Watanabesta, eikä kykene lopulta edes vastaamaan tämän kirjeisiin. Watanabe pysyy Naokolle lojaalina ja uskoo tämän paranemiseen, kykenemättä näkemään Naokon ongelmien suuruutta. Kuten kappaleen minä, myös Watanabe jää lopulta yksin.

Etsiessäni jotakin selitystä Norwegian Woodin epätarkalle käännökselle, törmäsin käännökseen Murakamin esseestä, jossa hän selittää käännöksensä problematiikkaa:

”I, as one of a translator, want to say that the right interpretation of the word “Norwegian Wood” is just “Norwegian Wood.” The other interpretations might be more or less mistranslation. If you look at the context of the lyrics, it is clear that the ambiguous tone of these words dominates this song and lyrics. It is difficult to definite these words as one special meaning. It is not different between in Japanese and English. If you wanted to catch it, you would lose it. Of course, one of images that these words contain might be “Norwegian wood furniture” = “Nordic furniture.” But it isn’t the only meaning of them. If you insisted that they meant just “Nordic furniture,” the narrow way of assertion would detract the deepness of this song that the ambiguity (this deepness is the point of this song). It is just to miss the forest for the trees. “Norwegian Wood” might not be “ノルウェイの森 (noruei no mori),” but at the same time it isn’t “Norwegian wood furniture,” I think.”

Murakami antaa ymmärtää, että kuten Beatlesin kappaleessa, myös hänen romaaninsa kohdalla ”Norwegian Wood/Noruei no mori” on tulkittavissa enemmän kuin yhdellä tapaa, tai vähintäänkin syvällisempänä kuin pelkkänä Naokon lempikappaleena.

Tähän astinen kirjoitukseni on käsitellyt lähinnä Naokoa. Se, mitä Norwegian Woodista haluan kuitenkin vielä sanoa on kuinka useaa sen henkilöhahmoa houkuttelee kuolema. Miksi on kysymys, johon Norwegian Woodissa ei saada vastausta. Maailma näyttäytyy ankaran realistisena - aina sitä vastausta ei ole tai sitä ei saa. Ihmiset tekevät käsittämättömiä asioita, mutta ympärille jäävien on elettävä silti parhaansa mukaan. Teoksessa sekoittuvat elämänhalu ja kuoleman houkuttelevuus, menneisyys ja nykyisyys: "These were strange days, now that I look back at them. In the midst of life, everything revolved around death". Päästäkseen irti menneisyyden otteesta Watanaben on valittava menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

Oma tarinani alkaa vuoden 2008 heinäkuun lopusta. Ostin Haruki Murakamin Norwegian Woodin Oslon lentokentältä syistä, joita en enää kunnolla muista. Murakami ei tuolloin ollut vielä mikään nimi, enkä ollut koskaan kuullut kyseisestä romaanista (eikä ihme, sillä teos suomennettiin vasta 2012). Nimi kuulosti kuitenkin hirveän hyvältä. Ehkä siksi, että olin juuri Norjassa, ehkä siksi, että tunsin Beatlesin samannimisen kappaleen. Osittain kirja houkutteli, koska se oli japanilainen.

Tällä viikolla sain luettua Norwegian Woodin loppuun. Tämän täytyy olla pisin aika, jonka olen koskaan käyttänyt yhden kirjan lukemiseen. Aloitin kyllä lukemisen jo tuolloin lennollani, mutta jotenkin se jäi. Vuosien mittaan olen edennyt pienin askelin, kunnes edellisellä viikolla päätin tarttua Norwegian Woodiin ja käydä kunnolla lukemaan. Kirjasta oli jäänyt sellainen vaikutelma, että tämä on varmasti todella hyvä ja erityinen ja täytyy sanoa, että paneuduin lukemiseen syventymisellä, jonka vain yömyöhän hiljaisuudessa luettava kirja saa osakseen.

Sujata Massey: Rei Shimura, samurain tytär

Joulun odotus meni rattoisasti. Sujata Masseyn Rei Shimura, Samurain tytär (The Samurai's Daughter, 2003, suom. 2005) pohtii toisen maailmansodan aikaista Japania ja sen toimia. Millainen oli keisari Hirohito, johon ei sovi edes viitata kuin Showa Tennona tämän hallitsijakauden (showa) mukaan?

Rei työstää historiikkia omasta suvustaan, joka on vanha samuraisuku. Samaan aikaan hänen poikaystävänsä Hugh ajaa joukkokannetta japanilaisia suuryrityksiä vastaan, jotka ovat vastuussa sodanaikaisten lohduttajanaisten kohtalosta. Lohduttajanaiset ovat japanilaisten sotilaiden käytössä olleita naisia, jotka ryöstettiin Taiwanista ja Filippiineiltä prostituoiduiksi.

Kirjaa oli kiva lukea ennen joulua, sillä Rei Shimura, samurain tytär alkaa nimenomaan joulusta, jota hän on saapunut vanhempiensa luokse viettämään. Hänen vanhempiensa alivuokralaisena on nuori ja suloinen japanilaistyttö Manami, joka on töissä sairaalassa ja suorittaa patologian jatko-opintojaan. Rein kiireinen lakimiespoikaystävä Hugh ilmoittaa yllättäen myös saapuvansa jouluksi paikalle, mikä saa joulun tuntumaan Reistä täydelliseltä. Täydellinen siitä ei kuitenkaan tule.

Vaikka teos sijoittuu suurimmaksi osaksi Japaniin, on sen Amerikka-osuus viehättävä. Shimuroiden viktoriaaninen, kolmikerroksinen talo kuvataan upeaksi. Rein perheen varallisuus näkyy Rei Shimura -kirjoissa vain vähän. Reillä on äitinsä vintage vaatteita, mutta Rei elättää itse itsensä välillä niukoinkin varoin ja asuu vaatimattomasti. Hänen vanhempiensa kodin ylellisyys tuli silti hieman yllätyksenä.

Mieleenpainuvin kohtaus kirjasta on kun Rei on sanomassa hyvästejä herra Ishidalle ja herra Ishida tunnustaa pitävänsä Reitä lapsenlapsenaan:

Pidättelin hengitystäni. "Puhuttelisitteko minua sen mukaisesti?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Jos haluatte, voitte sanoa minua Rei-chaniksi. Olisin siitä todella onnellinen. Pitäisin sitä kunnianosoituksena."

"Sopiihan se. Mutta ainoastaan, jos te puolestanne sanotte minua ojiisaniksi"

Herra Ishida oli antanut minulle luvan sanoa häntä isoisäksi. Kuiskasin sanan, ja minut valtasi ihmeellinen hyvänolon tunne.

Japanilaisessa kulttuurissa puhuttelumuodot ovat erittäin tärkeitä ja puhuttelu sukunimellä etunimen sijaan on yleistä. Lähipiiriin (perhe, ystävät) kuuluville etunimen käyttö on sallittua, mutta muuten se katsotaan liian tuttavalliseksi. -Chan puolestaan on pääte, jota käytetään usein pienistä lapsista heidän etunimensä yhteydessä. Reille siirtyminen tuttavallisempiin puhuttelunimiin herra Ishidan kanssa on iso askel ja symboloi erään ympyrän sulkeutumista. Rei Shimura, samurain tyttäressä sulkeutuukin useampi kuin yksi ympyrä. 

Sujata Massey: Rei Shimura yakuzan jäljillä

Rei Shimura yakuzan jäljillä osoittautui loistavaksi agenttiromaaniksi. Reistä paljastuu himoshoppaajan piirteitä kun hän värväytyy peiterooliin Mitsutaniin, yhteen Tokion hienoimmista tavarataloista. Hän pääsee myös näkemään, mitä on olla aito japanilainen - tai ainakin mitä sen uskottavasti esittäminen on. Rei opetetaan meikkaamaan silmänsä japanilaisen näköisiksi, hänelle valitaan nuorelle japanilaisnaiselle sopivat vaatteet sekä hiusväri, joka paljastuu täsmälleen Mitsutanin työntekijöiden ohjeistusten mukaiseksi.

Joissain Rei Shimuroissa ruuat ovat varsin ällöttäviä, mutta Rei ja hänen pomonsa Michael herkuttelevat leivonnaisilla. Romaani tarjoaakin kulinaarisia nautintoja ja muodin silmäniloa niille, joilla on värikäs mielikuvitus. Itse nautin Mitsutanin kuvauksesta, ihastuin Rein mukana sen vaatteisiin ja seurasin kiinnostuneena tämän kurkistusta japanilaisten naisten työelämään.

Vaara tulee Reille selväksi hänen kuultuaan uhkaavan keskustelunpätkän. Mitsutanissa on Michaelin mielestä jotain mätää sen tekemän voiton vuoksi, mutta kenelle Rein kuulema uhkaus oikein osoitettiin?

Rei Shimura yakuzan jälillä on tiivistunnelmainen ja nautittava. Rein chic puoli pääsee valloilleen ja yksi lempikohtauksistani liittyykin Rein löyhään rahankäyttöön Mitsutanissa ja piikittelyyn, jonka Rei saa osakseen pomoltaan:

“Olen antanut sinulle oikeuden päättää kuluistasi, koska olet ollut tähän asti hyvin luotettava. En osannut kuvitellakaan, miten suuriksi summat nousisivat […] Ja mitä huomisiltaan tulee, ole kiltti ja ymmärrä, että et ole tilaisuudessa työtehtävissä. Älä siis kuvittelekaan, että voit vaatia korvausta iltapuvun hinnasta.”

Sujata Massey: Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Kaipasin keinoa rentoutua liiankin ahkeraksi käyneestä opiskelusta. Aluksi äitini ehdotteli kovasti Agatha Christietä kunnes muisti, että hänellähän on hyllyssä yksi Rei Shimura - se olisi sopivan kevyt ja veisi ajatuksen muualle.

Homma toimi. Iltaisin olen suorastaan odottanut pääseväni sänkyyn lukemaan Rei Shimuraa, päästäkseni ajatusmatkalle jonnekin ihan toisaalle. Hyllystä löytynyt kirja on Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Luin koko sarjan vuosia sitten, mutta muistikuvani oli, että tämä taisi olla niitä parhaimpia. Sitä se oli. Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus täytti tehtävänsä täydellisesti. Olin unohtanut miten viehättäviä sarjan kirjat ovatkaan. Ne tarjoavat Japania helposti ymmärrettävässä paketissa, kuvattuna puoliksi ulkomaalaisen näkökulmasta, minkä ansiosta maailmaan on helpompi päästä sisään.

Sarjassa on kuitenkin valtavasti myös muita kulttuureita.  Ulkomaalaisen arki varsin sisäänpäinkääntyneessä Japanissa nousee esiin monella tapaa. Tässäkin teoksessa on mm. skotlantilainen veljesvaljakko ja iranilainen kirjanpitäjä, joka Japanissa on päätynyt viisumittomana myymään kierrätettyjä puhelinkortteja.

Päähenkilö Rei Shimura on 27-vuotias puoliksi japanilainen napakka ja itsenäinen amerikkalaistyttö, joka välittää japanilaista antiikkia Tokiossa. Reistä on helppo pitää. Hän ei ole täydellinen, ja juoksulenkkeily sujuu häneltä aluksi vaivoin. Hän on myös kasvissyöjä, mutta syö onneksi kalaa, minkä vuoksi kasvissyönti ei ole hänelle ongelma. Rein suhde skotlantilaiseen lakimieheen Hughiin poikiikin Reille enemmän ongelmia kuin erikoisruokavalio. Hughin kalliissa, vartioidussa kämpässäkin asuessaan Reillä on jalat maassa.

Nyt menossa on jo neljäs Rei Shimura -sarjan teos perättäin. Mikä helpotus lukea välillä jotain täysin vapaaehtoista ja näin kevyttä! Tähän jää koukkuun.