L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma

Tyttökirjalukupiiri jatkuu, mutta tälle romaanille emme aivan lämpene. Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold 1929, suom. 2009) on romaani, jonka nimi on hyvin tuttu, mutta itse tarinasta minulla ei ole ennakkotietoja. Ei myöskään Riikalla, jonka kanssa tätä klassikkoteosta luen. Aiemmin olemme lukeneet Montgomeryn Sinisen linnan sekä Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan.

Mitä nimeen tulee, ainoallekaan Lesleyiden vauvalle ei ollut koskaan annettu nimeä ennen kuin jokainen sukulainen, joka asui siedettävän matkan päässä, oli sanonut sanansa asiaan. Sopivan nimen valitseminen oli heidän silmissään paljon merkittävämpää kuin pelkkä kastetilaisuus. Ja kuinka paljon tärkeämpää se oli, kun kysymyksessä oli isätön lapsi, jonka äiti oli tosin suloinen sielu – mutta – tiedättehän – joku Winthrop!

Marigold Lesley on ylpeän Lesleyn suvun nuori perijätär. Hänen nimeämisensä vaatii 35 sivua, joiden aikana suku päätyy kuin päätyykin nimeämään Marigoldin tämän kainon äidin toiveen mukaisesti Marigoldiksi hänet pelastaneen tohtorin mukaan. Marigold asuu äitinsä, nuoren isoäitinsä ja vanhan isoäitinsä sekä Salomen kanssa Cloud of Sprucessa, suvun vanhassa talossa, jossa eletään hienostunutta kartanoelämää. Cloud of Sprucessa on aina oltava vieraskakku ja kaiken on oltava tiptop. 

Teos sijoittuu jotakuinkin 1920-luvulle, mutta maailmansodasta ja sen seurauksista teoksessa ei ole tietoakaan. Romaanin maailmassa on ajattomuuden tuntua, eikä Harmonyn kyläkään vastaa todellista Prinssi Edwardin saaren Harmonya. Ei, vaikka kuulemma todellisessa Harmonyssa sattumoisin olikin eräs ylpeänä pidetty Leslein suku.

Marigoldin lumottu maailma jää mitäänsanomattomaksi katkonaisuudessaan. Jos muutamaa lukua olisi laajennettu niin, että niiden ympärille olisi rakennettu romaani, olisi tämä miellyttävämpää luettavaa. Tällaisenaan Marigold on episodimainen. Jokainen luku on kuin oma jaksonsa, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Luvut esittelevät jonkun tärkeän (tai vähemmän tärkeän) kohdan Marigoldin elämää tai tuovat tarinaan jonkun uuden hahmon. Yksinäinen tyttö antaa leikkitoverien puutteessa mielikuvituksensa laukata ja keksii itselleen mielikuvituksellisia leikkejä. Suurimman vaikutuksen meihin tekee luku, jossa vanha isoäiti kuolee ja juttelee Marigoldin kanssa hämärässä puutarhassa. Itse pidän hupaisana myös Marigoldin ja Gwennien naamiaisvierailua. Polveilevat sukuselvittelyt ovat enimmäkseen kuitenkin tylsiä. Edes puhuva koira ei piristä. 

Etenkin Riikkaa kokee turhauttavaksi sen, miten menneellä ei tunnu Marigoldin lumotussa maailmassa olevan väliä. Oppiiko Marigold mistään? Kokemusten pitäisi vaikuttaa Marigoldiin, mutta Marigold ei juuri menneisyyttä muistele, eikä hänen tuntemillaan ihmisillä ole häneen suurta vaikutusta. Erityisesti luku venäläisestä ruhtinattaresta Varvarasta jää todella irralliseksi. Marigoldin suhde Clementineen, kuolleen isän entiseen vaimoon on mielenkiintoinen. Täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee Marigoldin silmätikku ja vahvojen tunteiden kohde. Clementinen muotokuvan ja tämän kauneuden kehuminen on Marigoldille liikaa.

Mietimme romaania lukiessamme kovasti olisiko tässä jotain juonta. Juoneton tarina ei oikein maistu. Teos kuvaa siitä, miten Marigold näkee mailmaan. Marigoldin maailman suurinta ilmentymää, mielikuvitusystävää Sylviaa, ei kuitenkaan päästä näkemään.  Lukija ei pääse taapaamaan Sylviaa, vaan saa kuulla ainoastaan joitakin pieniä otteita Marigoldin ja Sylvian tekemisistä jälkeenpäin. Sylvia kuuluu vain Marigoldille. Sama koskee lumottua maailmaa, jonne Marigold välillä ”menee”. Lukijana olen tähän ratkaisuun pettynyt. Kuulisin mieluummin kätketystä maailmasta kuin Marigoldin arkimaailmasta, etenkin kun romaanin nimikin lupailee muuta.

”Säilytä unelmasi, Marigold-pieni, niin pitkään kuin voit. Unelma on kuolematon. Aika sitä ei voi surmata eikä se haalistu. Todellisuuteen voit joskus väsyä mutta unelmiin et ikinä.”
      ”Sattuu – herääminen sattuu”, Marigold sanoi hiljaa. ”Kun palaan Vihreän veräjän kautta, minusta tuntuu, että on kauheaa ajatella, että Sylviaa ei oikeasti ole olemassa – että hän on vain jotakin, mistä olen uneksinut.”
      ”Uneksijan ilo on uneksijan tuskan arvoinen”, sanoi Marigold-täti. Koska tyttö oli alkanut ajatella Sylviaa unelmana surullinen herääminen oli lähellä.

Olo on Marigoldin lumotun maailman lukemisen jälkeen hämmentynyt. Mistä tässä oli kyse? Mistä ihmiset tässä oikein niin pitävät? Sylvialla on iso rooli Marigoldin elämässä, eikä sitten toisaalta kuitenkaan. Teos esittelee erilaisia ystäviä: serkuksia, mielikuvitysystäviä, ystäviä, jotka eivät olekaan oikeita ystäviä  ja ystäviä, jotka ovat ystäviä. Tämä olisi voinut olla isompikin teema, mutta Marigoldin lumotun maailman episodirakenteeseen se hukkuu. 

En ole lumoutunut, mutta lukukokemus on ihan ok. Mielestäni Montgomery on kirjoittanut parempiakin teoksia.

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville.

L. M. Montgomery: Sininen linna

Kesä 2017 tai 2016. Työkaverini kirjoittaa minulle sinisen post it -lapun, jossa lukee ison sydämen keskellä "Sininen Linna". Sen alapuolelle hän on kirjoittanut "Mieti tätä lukiessasi:". Mitä kaksoispisteen jälkeen luki ja mitä minun piti miettiä, en muista.

En lukenut Sinistä linnaa.

Pari vuotta myöhemmin istun hänen kanssaan kahvilassa. Olemme juuri käyneet antoisan keskustelun Pikku naisia -kirjasta/leffasta, kun hän yllättäen kysyy minulta: "Haluisitsä alkaa lukee mun kaa tyttökirjoja? Voitais lukee vaikka se Sininen linna." No mikä ettei. Ihanaa, jos joku haluaa lukea kanssani kirjoja ja keskustella niistä! Pari minuuttia myöhemmin kahden naisen lukupiirimme on jo perustettu.

L. M. Montgomeryn tunnen Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Sininen linna (The Blue Castle 1926,  alkuperäinen suom. 1930) on hänen vähemmän tunnettua tuotantoaan. Aloittaessani lukemaan Montgomeryn Sinistä linnaa en tiedä siitä paljoakaan. Se ei kuulu niihin tyttökirjoihin, joita itse olisin nuorena lukenut. Tiedän, että päähenkilö on "meidän ikäinen", eikä pikkutyttö. Kyseessä on ennemmin aikuisille suunnattu lukuromaani. Tiedän, että päähenkilö on vanhapiika ja vähän erikoisempi hahmo ja että häntä verrataan jatkuvasti hänen täydelliseen serkkuunsa. Ja että hän saa tietää hänellä olevan elinaikaa jäljellä vain vuosi.

Valancy Stirling muistuttaa minua Jane Austenin Catherine Morlandista (Northanger Abbey). Kirjailija, vaikkakin eri, on sankaritartaan kohtaan aluksi lähes pilkallinen. Valancy on korostetun ruma ja saamaton. Kuten lukija myöhemmin saa huomata, ei Valancyn seinäruusuus ole niinkään Valancya itseään, vaan vastaa sitä roolia ja tilaa, joka hänelle on suvussa annettu. Kun Valancy saa kuulla elämänsä loppuvan lyhyeen, päättää hän, ettei enää ole toisten ovimattona. Täysin sukulaistensa armoilla elänyt hyväkäytöksinen, koko ajan jos jotakin sairasteleva kalpea vanhapiika pistää hyvät tavat sivuun ja alkaa puhua suutaan puhtaaksi. Toisten miellyttäminen saa riittää.

”Pelko on alkuperäinen synti”, sanoi äkkiä hiljainen, pieni ääni kaukana, kaukana Valancyn tajunnan taustalla. ”Melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä tosiasiasta, että joku pelkää jotakin.”

Vääjäämätön kuolema katalysaattorina on mielenkiintoinen. Mitä hävittävää on enää ihmisellä, joka tietää kuolevansa pian? Valancyn saama "kuolemantuomio" antaa hänelle voimia voittaa omat pelkonsa. Toisaalta Valancyn sanoin "Kuka voisi kestää elämää, jollei olisi kuoleman toivoa?" Ikuinen elämä on yksi kamalimmista asioista, joita voin kuvitella. Elämän yksi upeimmista puolista on, että se päättyy aikanaan. Ihmisen ei tarvitse olla täällä iäisyyttä. Ja se tekee jokaisesta hetkestä arvokkaamman.

 
Valancy on selvinnyt suvunsa piinasta pitkälti mielikuvituslinnansa Sinisen linnan ansiosta. Se on paikka, jonne hän pakenee ikävää elämäänsä ja jossa hän on turvassa. Se on Valancyn unelmien täyttymys ja hänen haaveittensa peili. Se mukautuu jonkin verran Valancyn muuttuviin mieltymyksiin ja muuttuu vuosien varrella. Sininen linna vaikuttaa olevan eräänlainen sieluhuone tai mielensisäinen turvapaikka. Muuta turvapaikkaa Valancylla ei olekaan, sillä hän ei saa edes lukita huoneensa ovea tai oleskella siellä muutoin kuin nukkuakseen. 

Valancyn mielen tuotosten lisäksi miellyn teoksessa sen herkkiin luontokuvauksiin. Niitä tuo romaaniin otteet kuuluisan luontokirjailija John Fosterin teoksista, joita Valancy kovasti ihailee. Valancy myös pääsee kokemaan ympäristön, joka on hänen mielestään kaikessa eskapismissaan yhtä ihana kuin hänen Sininen linnansa.

Sininen linna on miellyttävä lukukokemus sekavasta alustaan huolimatta. Jokaista Stirlingin suvun jäsentä kuvataan aluksi kuin kilpaa ja eri tarinat heistä sekoittuvat toisiinsa sekamelskaksi, josta kärryillä pysyminen tuottaa allekirjoittaneelle vaikeuksia. Valancyn alentuva käytös turhauttaa, mutta päästessään vauhtiin hänestä tulee elävämpi. Luemme teoksen kolmessa osassa niin, että keskustelemme aina jokaisen osan välissä lukemastamme. Riikalla on kaivettuna joitakin valmiita lukupiirikysymyksiä. Lopun keskustelusta improvisoimme. 

Yhtenä miettimisen arvoisena kysymyksenä poimin tähän seuraavan: mikä on Cissy Gayn hahmon merkitys tarinassa? Oma vastaukseni on, että Cissy Gay toimii vastakohtana Valancylle. Hänen perheensä ei ole hylännyt häntä, vaan antanut hänelle kaiken rakkautensa kaikesta huolimatta. Valancy taas on jäänyt vailla rakkautta, vaikka on käyttäytynyt enemmän yhteiskunnan normien mukaan kuin Cissy. Kosintaa vain ei ole kuulunut. Cissy hyväksyy Valancyn tavoin oman lähenevän kuolemansa, mutta ei pyri revittelemään Valancyn tavoin. Myös heidän suhtautumisensa avioliittoon on päinvastainen. Vaikka Cissy on monella tavoin enkelimäinen ja "liian hyvä" hahmo ollakseen kovinkaan todellinen, ovat hänen valintansa hienosti kontrastina. Tavallaan hahmon, joka osana on olla sivuosassa ja kuolla, ei välttämättä tarvitsekaan olla kovin moniulotteinen. Cissy hoitaa tehtävänsä tarinan osalta juuri tällaisena. Hän on myös ensimmäinen, joka antaa Valancylle tarkoituksen.

Kyseessä on yksi Riikan lempikirjoista ja hän huvittuneena kyseleekin minulta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, että mitä luulen teoksessa vielä käyvän. En paljasta, mitä arvelin, mutta arveluni osui täsmälleen oikeaan. Sininen linna on juoneltaan mielestäni ennalta arvattava, vaikka joitain yllätyksiäkin on. Osa tapahtumista tuntuu pelkiltä troopeilta. Ne tapahtuvat, koska näin tämän tyyppisessä kirjassa kuuluu käydä.

Suuri kiitos Riikalle suosituksesta ja lukuseurasta <3 P. S. häiritseekö ketään muuta, ettei tämän kansi ole sininen? Kansi tuntuu muutenkin olevan todella huolimattomasti valittu. Valancy ei näytä yhtään Valancylta! 

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville, kepeää lukemista kaipaaville