Elizabeth Lim: Six Crimson Cranes

Villijoutsenet on yksi lapsuuden suosikkisatujani, ja Six Crimson Cranes (2021) on siitä onnistunut, tuore YA-uudelleenkerronta aasialaisella mytolologialla ja lohikäärmeillä kuorrutettuna. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sen kaunis pastellisävyinen kansi olisi vaikuttanut lukupäätökseeni.

Six Crimson Cranes on unenomainen tarina Shiori'anmasta, Kiatan ainoasta prinsessasta, ja hänen kuudesta vanhemmasta veljestään. Valtakunnassa, jossa taikuus on kiellettyä, Shiori on kykenevä taikuuteen. Kaikki on hyvin, kunnes Shiori päättää mieluummin paeta juosten kuin kohdata kihlattunsa kihlausseremoniassa. Hänen eläväksi taiottu paperikurkensa Kiki on villiintynyt, ja rynnätessään sen perään Shiori juoksee suoraan järveen ja hukkuu. Hänet pelastaa lohikäärme, mistä seikkailu vasta alkaakin. Eikä Shiori osaa pysytellä ongelmista kaukana.

Kaukana perheestään maanpakoon joutunut Shiori kamppailee vapauttaakseen veljensä kirouksesta, joka on muuttanut heidät kurjiksi. Ikävä kyllä mutkana matkassa on Shiorin oma kirous. Yksikin sana hänen huuliltaan aiheuttaa yhden veljistä kuoleman. Onneksi Kiki on hänen seuranaan ja heidän välisensä telepatia toimii. 

“What are words but silly sounds that tire the tongue? You don’t need them to find your brothers. You have me, and you won’t be alone, not as long as we search together. No more tears until we find them, all right?”

Shiorin kihlattu Takkan, "the barbarian lord of the third rank", kuten Shiori häntä kutsuu, on sydäntälämmittävä enkeli. Hän on suloinen. Mutta hänen liittyy myös paljon suloisenkatkeruutta. Romanssi jää valitettavasti vajavaiseksi, eikä sitä rakenneta tarpeeksi. Tiedän, olen aina toivomassa lisää romanssia, mutta se todella jää hyvin ohueksi Six Crimson Cranesissa. 

Opin pitämään Shiorista, mutta tapa jolla hän on kohdellut Takkania ennen epäonneaan? Siis oikeasti. Ja ainut, mitä hänen piti tehdä julkisesti nöyryytettyään tämän oli kutoa (ruma) seinävaate tälle? Äh. Shiorin äitipuoli, Raikama, on puolestaan ehdottomasti teoksen kiinnostavin hahmo. Omasta äidistään Shiorilla ei ole kuin muutama muisto.

“Find the light that makes your lantern shine,” she used to say. “Hold on to it, even when the dark surrounds you. Not even the strongest wind will blow out the flame.”

Muisto äidin ruokaa laittaessaan (siis miksi keisarin vaimo laittaisi ruokaa menee kyllä minulta ylitse, mutta...) laulamasta laulu auttaa Shioria kestämään haastavia tilanteita. Nokkosten poltellessa Shiori muistuttaa itseään, että pelko on vain peli. Sen voittaa pelaamalla. Ei hassumpi ohjenuora.

Juonessa on joitakin epäuskottavuuksia, joita tarinan satukehys antaa kuitenkin anteeksi. Nautin suuresti aasialaisesta miljööstä ja alkuperäiseen tarinaan tehdyistä muutoksista. Mytologia on kiinnostavaa ja nousee suosikkiasiakseni tässä teoksessa. Herkkujen kuvailut ovat omaa luokkaansa (nam), ja hahmojen nimet ovat ihania. Zairena, Channari, Raikama, Takkan, Shiori... Itse kirja jää kuitenkin vain ihan kivaksi. 

Uumoilen kolmiodraamaa duologian seuraavaan osaan. Kunpa se vain nyt sitten oikeastikin sisältäisi enemmän romantiikkaa. Ja mielellään myös enemmän lohikäärmeitä! 

Margaret Owen: Little Thieves

Little Thieves (2021) on kirja, jonka luen tällä kertaa Vehkan suosituksesta. Hän pitää oikein mainion myyntipuheen ja lupaa vielä tuoda kirjat seuraavaan miittiinkin. Ja vielä nämä ihanammat Illumicrate-painokset, joissa on erityiset kannet paperikansien alla ja spreiatut reunat. Kuka minä olen sanomaan ei?

"Is there anyone in Minkja you haven't robbed, swindled or backstabbed?"

Vanja Schmidt on kahden jumalan, Fortunen ja Deathin, kasvattama ja oman äitinsä hylkäämä. Vielä toisen kerran hänet on jätetty, kun hänet on hyvin nuorena jätetty ihmisten maailmaan piiaksi. Jumalten maailmaan kun ei ihminen voi jäädä liian pitkäksi aikaa. Julman maailman kaltoin kohtelemalla Vanjalla on kaiken tämän jälkeen kunnianhimoa. Ja ahneutta. Varastettuaan ennen palvelemansa prinsessan identiteetin hän näyttelee myös kolmatta roolia, nimittäin mestarivarasta. Pfennigeistinä Vanja liikkuu aaveen tavoin ja varastaa aristokraattien rikkauksia. Ongelmia syntyy, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Hänen jäljilleen on päästy. Keskelle hänen varkauskeikkaansa tupsahtaa oikeutta edustava junior prefect Emeric Conrad, jolla on Pfenningeistin tapaus ratkottavanaan.

Prinsessa Giselen roolillakaan ei mene hyvin. Hänet on kihlattu julmalle miehelle, joka yllättäen haluaakin siirtää häitä lähemmäs. Vanjan onni sen kun vain huononee. Ja huononee lisää.  

Teoksessa on todella paljon meneillään. Siis todella.

Tarina on ilmeisesti uudelleenkerronta sellaisesta sadusta kuin The Goose Girl, mutta minulle satu ei ole tuttu. Little Thievesissä on kyllä vahvana saksalainen satukylä -vibat havaittavissa.

Vanja on hyvin voimakastahtoinen ja tekisi mitä vain ollakseen joutumatta kummitätiensä Fortunen ja Deathin velalliseksi. Hän haluaa olla oman itsensä herra, ei elinikäinen palvelija kenellekään. Eikä hän koskaan tule olemaan sitä mikäli pyytää kummitätiensä apua. He nimittäin ovat päättäneet, että Vanjan olisi palveltava heistä toista, kumpaa, riippuu siitä, kumman puoleen hän kääntyisi apua varten. Jumalan palveluksessa oleminen toisi Vanjalle turvaa, mutta se ei ole sitä, mitä hän haluaa. Eikä Vanja voi ymmärtää, miksi hänen kasvattiäitinsä eivät tarjoa hänelle apuaan vastikkeettomaksi.

And for just a moment, the mountain shudders, candor cleaving down to the raw bedrock. He believes it. He believes that he is a victim, because the life he has is not the one he thinks he is owed. That in that way, the world betrayed him, just as it betrayed me. That in this, he knows me; in this, we are the same.

But he will never understand that girls like me become liars, thieves, ghosts, all to survive men like him.

Niin nokkela ja sarkastinen kuin Vanja onkin, on hänessä huomattava määrä traumaa. Sen triggeröityessä on kuin menneisyys toistaisi itseään, ja Vanja panikoi. (Vaikka älä panikoi onkin hänen tärkein sääntönsä ja edellytys selviämiselle tukalista tilanteista.) Tämä on kuvattu hyvin, ja vaikka minua turhauttaakin Vanjan näissä tilanteissa tekemät valinnat, niin ne turhauttavat kyllä häntä itseäänkin. Ja näinhän trauma toimii. Trauma ei kysy, että sopisiko tämä nyt sinulle. 

“You helped me”, I whisper. “Why?”

“Because that’s what people do”, she says, as if it’s the most obvious thing in the world. “Humans just make it complicated. […]”

Vanja on tottunut siihen, ettei hänen puolellaan ole kukaan. Että hänen on selvittävä itse ja yksin, eikä näin ollen hänen ole helppoa oppia luottamaan toisiin.

Little Thieves voisi olla lyhyempikin, mutta mitä pidemmälle luen sitä, sitä enemmän pidän siitä ja sen hahmoista. Huumori alkaa tarttua. Giselen helminauha kiehtoo minua. Puolijumala Ragne on todellista kultaa. Hän on raivokkaan lojaali ystävä ja hauska epätavallisissa lähestymistavoissaan asioihin, Ragne kun ei ole tottunut sen enempää ihmismuotoon kuin ihmisten seuraankaan. Kannatan myös Emericiä. Mutta että kannatanko Vanjaa? Enpä tiedä. Se selvinnee seuraavassa osassa.

Viimeiseksi vielä kuvia kirjan kansista ja sen upeasta kuvituksesta.

Mizuki Tsujimura: Lonely Castle in the Mirror

Mizuki Tsujimuran Lonely Castle in the Mirror (かがみの孤城 2017, eng. 2021) on kirja, jonka olen jossakin kohti bongannut kirjagramista, laittanut varaukseen ja sitten täysin unohtanut. Mitään ennakkokäsitystä minulla ei tästä siis ole. Motivaationi nopeaan lukutahtiin on silti aikamoinen, sillä estääkseni itseäni ahmimasta loputkin Once Upon a Broken Heart -sarjasta, lupaan itselleni, etten lue A Curse for True Lovea ennen kuin tämä kirjastolaina on selätetty.

Teoksesta on olemassa myös vuosina 2019–2022 ilmestynyt manga sekä loppuvuonna 2022 julkaistu anime.

Mitä tapahtuu lapsille, jotka lopettavat koulunkäynnin? Yhtenä päivänä Kokoro Anzai, kiusatuksi tullut junior high schoolin oppilas, huomaa huoneensa peilin hohtavan. Peili toimii portaalina kummalliseen linnaan. Häntä tervehtii vaaleanpunaiseen pitsireunuksiseen mekkoon sommistautunut tyttö, jolla on suden naamio. The Wolf Queen. Linna on auki tiettyinä aukioloaikoina joka päivä. Sinne valituilla nuorilla on aikaa seuraavaan maaliskuuhun löytää linnaan piilotettu toiveavain. Avaimen löytäjä saa esittää yhden toiveen, joka tulee toteutumaan. Pelissä on tietysti sääntöjä. Ja kollektiivinen rangaistus, mikäli niitä rikotaan. Eikä rangaistus ole suinkaan mitään sen vähempää kuin suden suuhun joutuminen.

’Are you going to eat us?’

‘I’ll leave that to your imagination, but a huge wolf will indeed appear. A powerful force will punish you. And once it’s triggered, there’s nothing anyone can do to stop it. Not even me.’

Kuulostaa aika pahaenteiseltä, eikö? Aluksi omassa mielessäni pyörii, että tämä on joku kummallinen Squid Game -tyylinen kuvio, jokin karmea sekoitus saduista. Mutta ei suinkaan. 

Linna on Kokorolle turvapaikka, jossa hän alkaa muodostaa kaverisuhteita muiden nuorten kanssa. Hänelle selviää vähä vähältä, kuinka kukin heistä kantaa omia kipujaan ja murheitaan. Mielenterveysaiheet ja kiusaaminen ovat teoksessa vahvasti läsnä, ja niiden käsittely on varsin lempeää ja ansiokasta. Aikuisen merkitys kuuntelijana ja todestaottajana korostuu paitsi Kokoron omassa, myös muiden tarinoissa.

Kokoro hopelessly realized now that if she put the incident into words, it would boil down to something so lame. They might have come all the way here to pick a fight with her, but in the end, they didn’t. That’s how adults would react. And with that, they’d put it out of their minds.

Those girls didn’t wreck anything, or physically hurt her.

But Kokoro’s experience of the incident went way beyond that; it was something far more decisive and intense. What if she went to school again, defenceless?

Tämä on monen kiusatun pelko. Mitä jos aikuiset eivät pidäkään kiusaamista minään? Jos kiusaaminen ei ole fyysistä, otetaanko sitä tosissaan? Kokoron tapauksessa pelko on johtanut siihen, ettei hän uskalla edes puhua tapahtuneesta. Koulunkäynti jää, mutta Kokoro ei edelleenkään avaudu sen syistä. Kokoron äiti yrittää kovasti olla painostamasta Kokoroa kouluun edes silloin, kun on löytänyt tälle erityiskoulun. Tarinassa onkin ilahduttavasti mukana joitakin ihania, välittäviä aikuisia, jotka tuovat toivoa ja osoittavat, mitä nuorten tukemisella voi saada aikaan. Miten tärkeää on, ettei nuori jää yksin.

Lukukokemus on sujuva. Huomaan kääntäväni sivua huomaamattani, lukevani aina vain eteenpäin. Kyse ei niinkään ole siitä, että tarina olisi niin vangitseva, vaan siitä, että siinä on sitä jotakin. Mietin lukiessani mikä juju linnassa oikein on. Täytyyhän siinä sellainen olla. 

Tarina punotaan yhteen varsin hyvin. Jotkin keskustelut ovat pitkähköjä, eivätkä vaikuta oikein vievän juonta eteenpäin, mutta pieniä vihjeitä loppuratkaisusta on esillä pitkin tarinaa. Parasta on teoksen loppu. Se on oikeasti hieno.

Luettuani tämän olen oikeastaan hieman yllättynyt. Luinko juuri kirjan ilman romantiikkaa? Kyllä. Pidinkö siitä? Kyllä vain. 

Stephanie Garber: The Ballad of Never After / Onnettoman lopun balladi

En ole kunnossa. En tosiaan ole kunnossa. Sydämeni on revitty irti.

He held her so tightly it hurt, but this pain she didn't mind. She'd let him crush her, let him break her, just as long as he never let go.

The Ballad of Never After (2022, suom. Onnettoman lopun balladi 2023) jatkaa Once Upon a Broken Heart -sarjaa. Evangeline on vannonut ettei luota Jacksiin enää ja kirjoittaa itselleen jopa kirjeen muistuttaakseen itseään Jacksin teoista siltä varalta, että Evangeline tulisi koskaan harkitsemaan tähän luottamista. Rakastan hänen päättäväisyyttään. Ja vielä enemmän rakastan sitä, ettei vääjäämätöntä voi paeta.

Teos on niin maaginen, että sitä on mahdotonta laskea käsistä. Evangelinen ja Jacksin välinen sanailu ja kiusoittelu on tässä täydellistä. Käytännössä suorastaan elän sitä varten.

"Do you kiss the prince because you actually enjoy it?" Jacks asked. "Or is it because you honestly think it will magically revive him?"

"Maybe I do it because I know it will annoy you," Evangeline answered archly.

Jacks flashed a smile that was far more wicked than welcoming. "Glad to know you're thinking about me when you kiss your husband."

Kirjassa on myös eräs tietty kohtaus, joka sulattaa minut täysin. Ja yksi hyvin tietty laini Jacksilta, joka varastaa sydämeni ja saa minut kirkumaan. (Näistä en esitä sitaattia, kukin kokekoot niiden ihanuuden itse.) Sydän-parkani. Kaipauksen ja kieltämisen määrä on tässä aikamoista. Todellista slow burnia. 

"Sorry to break your fairytale, Little Fox, but ballads don't end happily, and neither do the two of us."

Anteeksi nyt vain Jacks, mutta –

Lukiessani käyn läpi kokonaisen tunteiden kirjon. Tämä sattuu. Rakastan Evajacksia, mikä ihana pari. Ja miten Garber puukottaakaan minua tai siis näitä hahmojaan sydämeen. Olen kyllä täällä tätä kaikkea varten.

Evangeline didn't want love that made sense. She wanted love that made her feel, love that made her want to fight and hope for the impossible.

Niinpä, Eva. Tästä kirjasta toipuminen vie hetken. Jos antaisin tähtiä, tämä saisi täydet. Nautin tästä jatko-osasta vielä enemmän kuin Once Upon a Broken Heartista. Siitä toipuessa onkin hyvä aika ihailla kaikkia special editioneita ja haaveilla niistä. Ja odotella niitä oheistavaroita, joita olen jo tilaillut. 

(Kyllä, olen fanityttövaiheessa nyt.)

Stephanie Garber: Once Upon a Broken Heart / Olipa kerran särkynyt sydän

Nyt on kyllä sellainen kirjavuosi, ettei vertaista ole koskaan ollut. Taas yksi kirja jota rakastan. Once Upon a Broken Heart (2021, suom. Olipa kerran särkynyt sydän 2022) on aivan ihana ja suorastaan täydellisen ahmittava. Se on täynnä kimallusta, unenomaisia lumihiutaleita ja satujen taikaa. Loputtomien mahdollisuuksien tuoksua. Mutta myös kirouksia ja myrkkyä. Ja kuten edellisen suosikkini kanssa – tämäkin on nyt Elviiran suosituksesta. Saatuani vihiä siitä, ettei suomennos ole niin hyvä kuin voisi olla, tilasin koko trilogian itselleni englanniksi varmana siitä, että tulisin pitämään tästä. 
⁣

Särkynyt sydän voi saada tekemään hyvinkin epätoivoisia tekoja. Näin on Evangeline Foxin laita. Hän tekee sopimuksen Herttaprinssin kanssa estääkseen rakkaan – vaikkakin petollisen, mutta varmasti kirouksen alla olevan – Lucin ja siskopuolensa Marisolin häät. Maksuksi hänen tarvitsee vain antaa kolme Jacksin valitsemaa suudelmaa. Kuulostaa vähältä, mutta sitä se ei ole. Sopimukset Kohtaloiden kanssa eivät tunnetusti mene yleensä hyvin.

Kirjan päähekilö on uusi suosikkini. (Anteeksi, Will.) Tapa jolla Evangeline ei hyväksy mustavalkoista ajattelua, ei vain luovuta ja mene pahimman esitetyn vaihtoehdon mukaan, vaan pysyy toiveikkaana ja itselleen uskollisena. Kahdesta vaihtoehdosta hän valitsee kolmannen. Evangeline uskoo ystävällisyyteen ja ihmisten hyvyyteen. Ja silti hän on varsin ponteva ja itsepäinen omissa valinnoissaan. Iso kyllä kaikelle tälle. 

Evangelinen tunnuslause on: 

I believe there are far more possibilities than happily ever after or tragedy. Every story has the potential for infinite endings.

Olen lukenut arvioita, joissa Evangelinea on pidetty naiivina ja tyhmänä. Olen myös lukenut kirjoja, joissa päähenkilö ihan oikeasti on näitä molempia, ja jossa päähenkilön tekemät päätökset eivät käy järkeen. Once Upon a Broken Heart ei ole niitä kirjoja. Itse en kertaakaan törmää kohtaukseen, jossa tuskastelisin Evangelinen valintojen kanssa.

Evangelinella on oma moraalinen kompassinsa, oma horjumaton uskonsa, josta hän pitää kiinni. Hänen päätöksensä ovat perusteltuja ja linjassa hänen luonteensa kanssa. Ne eivät ehkä ole päätöksiä, jota ihmisiin vähemmän uskova välttämättä tekisi, mutta naiiveja ne eivät ole. Poltteleepa Evangelinea yhtenä vaikuttimena syyllisyys sisarpuolen häiden pilaamisestakin. 

Tällainen hyvin kirjoitettu päähenkilö, joka rohkeasti edustaa pehmeitä arvoja ja jonka myös annetaan loistaa niissä, on todella tarpeellinen tässä harmillisen kyynisessä maailmassa. 𓆩♡𓆪  Se luo toivoa ja on esimerkkinä inhimillisyydestä, vaihtoedosta koville arvoille. Huomionarvoista on, että Evangeline ei suinkaan ole täydellinen. Kyse ei ole pyhimyshahmosta. Hänen annetaan tehdä myös kyseenalaisia päätöksiä ja harkita vielä kyseenalaisempia. Evangeline myös pistää Jacksille kampoihin minkä ehtii sen sijaan, että olisi aivan täysin tämän vedätettävissä. 

Taustalla Evangelinella on Pohjoisesta kotoisin oleva äiti, joka on lukenut hänelle valtavan määrän satuja. Sadun päätteeksi hän on aina kysellyt jatkosta; mitä Evangeline luulee sitten tapahtuneen. Tämä on opettanut Evangelinelle, etteivät tarinat oikeasti pääty happily ever afteriin, vaan tarinoiden loput ovat avoimia. 

In the North, fairytales and history were treated as one and the same because their stories and histories were all cursed. Some tales couldn’t be written down without bursting into flames, others couldn’t leave the North, and many changed every time they were shared, becoming less and less real with every retelling. It was said that every Northern tale had started as true history, but over time, the Northern story curse had twisted all the tales until only bits of truth remained.

Vaikka Once Upon a Broken Heartissa nojaudutaan paljon satuihin, ja sadut pyörivät Evangelinen mielessä, on se tehty tyylillä ja tuoreella otteella. Kun lähtökohtana on, että Pohjoisen sadut sisältävät oikeaa historiaa, miksi eivät pyörisi? Etenkin kun Evangelinen tie käy Pohjoiseen. Pidän valtavasti siitä, että mistään tämän maailman sadusta ei ammenneta, vaan kaikki on tuon maailman omaa. Ja miten lumoava tämä Garberin luoma maailma onkaan!

Jacks puolestaan on mirhamia pahiksia rakastavalle sydämelleni. Hän on röyhkeä ja todella charmikas hipauksella (ehkä vähän isommallakin hipauksella...) tragediaa. Hän on myös enemmän kuin vähän vaarallinen. Hänen suudelmansa ovat tappavia, eikä Jacks paljoa kainostele suhtautumisessaan tappamiseen muutenkaan.

“Just accept the gift. What I want isn’t going to hurt anyone.”

She eyed the jeweled dagger he’d just pressed to her lips. “I don’t think you and I have the same definition of hurt.”

“Be thankful for that, Little Fox.” Jacks gave her a smile that was all sharp edge. A drop of blood fell from the corner of his mouth, and something godforsaken washed over his expression. “Hurt is what made me.”

Joka kerta, kun Jacks kutsuu Evangelinea Little Foxiksi, sydämeni vain sulaa. Yrittäkää vaan väittää minulle, ettei kyse ole lopulta hellyydenosoituksesta. Vaikkakin ehkä hyvin kieroutuneesta sellaisesta. 

Yksi suosikkikohtauksiani on kohtaus, jossa Jacks on kauhuissaan hänelle kiintymystä osoittavasta ketusta.

He flinched when the creature nuzzled his scuffed boots.

She laughed, finally drawing his attention. “I think it likes you.”

“I don’t know why.” Jacks scowled at the beast.

It responded by affectionately licking the buckle at his ankle.

Evangeline continued to smile. “You should name it.”

“If I do that, it will think it’s a pet.” Jacks’s words dripped with disgust, which only further convinced Evangeline this fox might be the best thing that had ever happened to this Fate.

Vampyyrien odottamaton ilmestyminen kuvioon vähän yllättää. Mutta koska he eivät kuitenkaan vie koko lavaa, se ei haittaa. Aika moni hahmoista itse asiassa vain käväisee lavalla ja poistuu sitten. Myöhemmässä vaiheessa tarinaa he saattavat sitten palata encoreen. Fokus on vahvasti Evangelinessa, ja paljon ikään kuin kulissien takana tapahtuvista asioista jää lukijan mielikuvituksen varaan.

En ole lukenut tähän samaan maailmaan sijoittuvaa Caravalia, mutta aion ehdottomasti aloitella sitä luettuani tämän sarjan loppuun!

(Kuvan hiusten väri Evangelinen kunniaksi, hänen tukkansa kun on ruusukultaa.)