Ulla Onerva: Hattaradilemma

⁣

Mukaansatempaava, hauska, pirskahtelevan raikas, feministinen ja hattaraisen romanttinen. Kirjagramin puolelta tutun Ulla Onervan (@tarinannuppuja) esikoisteos Hattaradilemma (2025) on kaikkea tätä ja paljon muuta. Mahtuupa mukaan yksi kauhutarinakin. Ennen kaikkea se on rakkauskirje romanttiselle kirjallisuudelle 💌 ⁣

⁣
Emma Nuutinen on saanut nimensä Jane Austenin sankarittarelta. Yhtäläisyydet eivät jää vain nimen tasolle, sillä kuten Emma Woodhouse, on tämäkin Emma hyvin itsetietoinen, päättäväinen, autuaasti erehtyväinen ja ärsyttävä. Tämä Emma ei kuitenkaan leiki Amoria, vaan puhuu romanttisen kirjallisuuden ja hattaran puolesta – ja huomaa kauhukseen tuntevansa vetoa aivan väärään henkilöön. ⁣

Viittauksia Austeniin on muitakin. Piirteitä Ylpeydestä ja ennakkoluulosta löytyy ihan kirjan juonesta ja sen romanttisesta kuviosta. Ne ilahduttavat, samoin kuin kirjan älyllinen kirjallisuuskeskustelu. Emma ei osaa ottaa vastaan kritiikkiä lempigenreään kohtaan ja pitää omia mielipiteitään absoluuttisina totuuksina. Hattaradilemmaa värittääkin hänen kauttaa aikamoinen oikeamielisyys. Onneksi hänelle on annettu vastustajansa. Eeli arvostelee romanttista kirjallisuutta kovin sanoin, mutta onnistuu Notebookia katsoessaan sanallistamaan kaiken sen, minkä itse koen elokuvassa ongelmalliseksi ja miksi se ei koskaan ole kuulunut minun suosikkeihini. Vaikka romantiikkaa hehkutetaan, sitä ei esitetä yksipuolisen siirappisessa valossa. 

⁣
Eihän tätä teosta voi niin sanotusti laskea käsistä. Ahmaisen äänikirjan kahdessa päivässä. Lukiomaailma kirjoituksineen tuntuu nostalgiselta. Hahmot ovat eläväisiä, keskustelu nokkelaa, innostavaakin. Sivuhahmot toimivat. He tuntuvat omilta persooniltaan, eivät pelkiltä päähenkilön peileiltä. He myös tuntuvat ikäisiltään. 

Onerva on kirjoittajana ansiokas. Hän onnistuu hyödyntämään intertekstuaalisuutta ja trooppeja ja pitelemään lukijan hyppysissään. Yksi juonikuvio ja hahmo jää silti irralliseksi. Nimittäin tapaus Ynni. En saa oikein kiinni siitä, mitä tällä haettiin teokseen. Minut se jättää hämilleni.

Oikukkaiden romantikkojen piiri on ideana valloittava. Ja mikä nimi. Minäkin haluan tällaiseen! Pidän myös siitä, että vaikka piirillä on ylevät tavoitteet, tästä ei tehdä mitään maailmaa mullistavaa, lukiolaisista lähtevää liikettä. Silti se tuntuu merkittävältä; henkilöhahmojen elämän kannalta, mutta myös aatetasolla. Ajaakseen itselle tärkeää asiaa ei ole pakko saavuttaa maanlaajuista (maailmaanlaajuisesta puhumattakaan) yleisöä. Riittää, että siitä puhuu, että sitä edistää. Vähän kerrallaan. 

Ihailen Emmaa. Ihailen häntä siitä, että hän uskaltaa näin vahvasti seistä oman lempigenrensä takana ja vaatia sille sen ansaitsemaa arvostusta. Myönnettäköön siis, että sisäänheittäjänä tähän teokseen toimiikin juuri sen kirjallisuuspuhe ennemmin kuin lukiojutut. 

Kun ajattelen Hattaradilemmaa, ajattelen sitä nimenomaan romanttisen kirjallisuuden kannalta upeana. Miten joku keksii kirjoittaa romanttisen romaanin romanttisten romaanien arvostuksen puutteesta päähenkilönään genreä rakastava tyttö? Ajatus on niin oivallinen. Se koukuttaa lukijan romantiikan pariin ja toimii sen puolestapuhujana. Koukkuun jää jopa tällainen lukija, joka nykyisin viettää mieluiten aikansa romantasian toisissa maailmoissa. 

Luokituksestaan aikuisten kirjaksi huolimatta Hattaradilemma on selvästi nuorten kirja. Viihdyin sen parissa, mutta näkisin mieluusti kirjoja markkinoitavan luokituksella, joka oikeasti vastaa sisältöä. Maailmalla kirjoja puolestaan pusketaan usein YA-luokitukseen, mikä on turhauttavaa sekin. Täällä Suomessa näköjään halutaan tehdä toisin päin, eikä sinänsä ihme. Eihän nuorten kirjoja tunnuta täällä arvostavan. Se on sääli. Nykyisin on kuitenkin huomattavasti laadukkaampaa nuorten kirjallisuutta kuin vielä silloin, kun itse olin teini. Mutta miten nuoret voivat kokea heille kirjoitetun kirjallisuuden tärkeäksi, kun sitä naamioidaan eikä siitä kirjoiteta lehdissä? Tähän haluaisin muutoksen. Suomi tuntuu välillä kirjallisuuden takapajulalta.
⁣
Hattaradilemma on kaiken kaikkiaan oikein lupaava esikoisteos. Kevyt, mutta silti merkityksellinen ja hauskasti omaa genreään kommentoiva. Ihanaa, että tällaista kirjoitetaan.

Kristen Ciccarelli: The Crimson Moth / Heartless Hunter

Okei, kuulkaahan tätä. Mies, joka osaa suunnitella ja valmistaa mitä kauneimpia mekkoja – mitä sitten, vaikka hän onkin noidanmetsästäjä ja sinä noita? Olen ihan myyty tässä kohtaa. Ehkä jo ommellun silkkiruusun kohdalla.

Tämän kevään uutuuskirjaan, The Crimson Mothiin (2024), on helppo uppoutua. (USA:ssa julkaistu nimellä Heartless Hunter, UK:ssa The Crimson Moth.) Rune Winters on rohkea nuori noita, joka teeskentelee olevansa tyhjäpäinen sosialiitti, joka emännöi juhlia ja juoruaa ystäviensä kanssa. Samaan aikaan hän salaa pelastaa noitia puhdistukselta. Uuden regiimin myötä noidista on tullut vihattuja, ja noituudesta rangaistaan kuolemassa. Gideon Sharpe on tunnettu noidanmetsäsätäjä, mutta myös Runen parhaan ystävän, Alexin, veli. Hänen tähtäimessään on Crimson Mothiksi kutsuttu noita. Napatakseen hänet Gideon on valmis kosiskelemaan Runea, tyttöä, jota on inhonnut heidän ensitapaamisestaan lähtien. Mutta jos Rune on Crimson Moth, on kaikki sen arvoista.

”I will never stop hunting you, Rune Winters. No matter where you go, I will come for you.”

Teos on pitkälti hahmolähtöinen, mutta ei siitä toimintaa ja jännitystäkään puutu. Hahmojen taustatarinoita valoitetaan sulavan nokkelasti, enkä voi olla rakastamatta, miten käsitykseni heistä muuttuu, kun heidän vikojaan ja kipujaan paljastetaan lukijalle. Enemies to lovers -trooppi on tässä oikeaa kultaa. Valeseurustelu yhdistettynä siihen on suorastaan herkullista luettavaa. Se tuo tilanteeseen ihan omanlaistaan haavoittuvuutta.

“You are everything I thought you were,” she told him.

“And you,” said Gideon, voice quiet, “are nothing at all like I imagined you’d be.”

Ja siis Alex. Alex on myös ihana, Alex on turvallinen. Samaan aikaan kun toivon Gideonin ja Runen päätyvän yhteen rukoilen, että Rune vain lähtisi Alexin kanssa pois. Rune on haukannut tietämättään vähän isomman palan, ja haluaisin hänet vain turvaan. 

Nautin kirjan miljööstä, seurapiireistä, kaupungista, meren läheisyydestä. Maailmanrakennuksesta, angstista. The Crimson Mothissa on paljon moraalista harmaata ja pohdintoja siitä mitä on tehtävä oikean aatteen eteen, mikä on pienempi paha. Pidän kovasti syvyydestä, jota tähän YA-romantasiaan on saatu. Ja toisaalta pidän myös aivan valtavasti ihanilla sen vaatteilla ja kauniilla maisemilla herkuttelusta. Kaikkea on sopivassa suhteessa.

On kuitenkin yksi asia, josta en ole niin innoissani. Nimittäin viiltelyn romantisointi. Ymmärrän, että veritaikuuteen perustuvassa taikuusjärjestelmässä noidat tarvitsevat verta. Että he vuodattavat sitä viiltämällä itseään. Mutta olisiko aihe voitu jättää siihen? Oliko tarpeen tuoda mukaan näiden viiltelyarpien ihannointia ja sitä, miten ne ovat taidetta? Kyseessä on YA-kirja, minkä vuoksi olen sitäkin nihkeämpi tämän suhteen.

Kirjassa käsitellään raskaampiakin aiheita kuten seksuaalista hyväksikäyttöä. Vaikka suru ja trauma ovat punottuina tarinaan, ei The Crimson Moth ole mikään raskas kirja lukea. Jos sitä pitäisi kuvata parilla sanalla, vertaisin sitä tuoreeseen merituuleen.

Oona Pohjolainen: Äkkimakea

Oona Pohjolaisen esikoiskirja Äkkimakea (2024) on mulle hauska hyppäys ihan muuhun genreen fantasian keskeltä. Ja tämähän imaisee mukaansa hyvin! Saa vain kuunnella ja antaa tarinan viedä. Voin hyvällä omatunnolla sanoa nauttineeni tästä hänen kirjastaan.

Mio on ison luokan superstara. Suosiota on silti kasvatettava, ehkäistävä sen lasku. Ajatus pr-suhteesta ei Mioa innosta, etenkään kun hänen tiiminsä valitsema Adam tuntuu vihaavan häntä, mutta se on menoa se. ⁣

Kirja yllättää positiivisesti monella tosi hienolla pohdinnalla sen lisäksi että viihdyttää. Tykkään Adamista ja Miosta, ja heidän suhteeseensa olisi voinut sukeltaa syvemmällekin. Mion ja Adamin yölliset hengailut ovat ihan parasta. Heidän kohtaamisissaan on paljon paljautta, sellaista, jota vain yöllä on. Kärsin itse insomniasta aika ajoin, mutta myös rakastan yöaikaa ja sille ominaista tunnelmaa. Se on mielestäni saatu hyvin vangittua tähän. Samoin kahden ihmisen kohtaaminen, vähäeläisyys ja heidän välilleen syntyvä omalaatuinen side. ⁣

”Valvotko sä aina näin myöhään?” Mio kysyi luoden katseen ylös Adamiin. Veden kuvajainen heitti tämän poskipäille sinertävän hehkun.

”Melkein aina”, Adam vastasi pitäen katseensa ohjelmassa. ”Pystyn keskittymään työhön paremmin yöaikaan. On helpompi ottaa etäisyyttä muiden odotuksiin ja paineisiin, kun muu maailma nukkuu ja on yksin hereillä.”

Odotin jotakin vähän imelämpää, mutta pidän siitä, mitä sain. Julkkiselämän varjopuolet ja sokeria synkemmät sävyt, dissosiaatio ja oman minuuden hälveneminen taustalle ovat kiinnostavia aiheita. Mion ahdistus välittyy hyvin. On kuvaavaa, ettei Mio ole kirjan aikana paljoakaan kotona. Hän on aina menossa, aina maailmalla jossakin hotellissa, ei kenenkään kodissa. Miten siinä edes voisi pitää itsestään kiinni? Mihin tarttua? ⁣

Ei ollut kioskikamaa. ⁣Jos siis pelästyit Helsingin sanomien tökeröä arvostelua, niin kannustan kyllä tarttumaan tähän ja antamaan Äkkimakealle mahdollisuuden. 

Émile Zola: Naisten aarreaitta

Naisten aarreaitta (Au Bonheur des Dames 1883, suom. 1973), suomennettu myös nimellä Naisten paratiisi, on ollut todella hidasta kuunneltavaa. Vika ei suinkaan ole tarinassa tai tyylissä, onhan tässä selvästi Zolan mestarikädenjälki nähtävissä, vaan siinä, miten olen samalla kirjannut itselleni ylös huomioita tuon ajan Ranskasta. Eletään siis 1860-luvulla, Ranskan toisessa keisarikunnassa. Keskiössä on jälleen Pariisi, jota myllätään ja uudistetaan vinhaa vauhtia. Kuluttaminen on murroksessa, kun pienet erikoisliikkeet käyvät taistelua uusia, jättimäisiä tavarataloja vastaan. ⁣

Denise Baudu saapuu rutiköyhänä Pariisiin elätettävänään kaksi orvoksi jäänyttä pikkuveljeä ja päätyy töihin upean muodikkaaseen Naisten Aarreaittaan. Välit aivan tavarataloa vastapäätä liikettä pitävään setään katkeavat, mutta onhan Denisen tultava toimeen, vaikka sitten itse perivihollisen leivissä. Maalta tulleen ”tappuratukan”, kuten Deniseä nimitetään, ei ole aivan helppoa sopeutua kilpailuhenkiseen tavarataloon, jossa säännöt ovat tiukat ja juorukellot sen kuin helkkyvät. Denise on päälleliimatun taipumaton kunniallisuuden perikuva, mikä näin nykylukijana ärsyttää. ⁣

Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin aamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä kokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen valtaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta kankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi verhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta katseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat verkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän rintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien mannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden kannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa aaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko talon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien ympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. 

Zola kuvaa naturalismille tyypillisen tunnontarkasti mutta värikkään eloisasti tavaratalon elämää ja sen tuotteiden aiheuttamaa hullaantumista. Uusi aikakausi on aluillaan. Tavaratalo on oikea paratiisi. Täynnä houkutuksia ja turmellusta, kaupallistettuja fantasioita uskomattomaan hintaan. Ja miten Zola tätä kuvaakaan! ⁣Ei mikään ihme, että liikkeellä on aikamoisia himoshoppaajia. 

Kilpailua käydään ei paitsi ostoksista, vaan myös siitä, kuka asiakasta saa palvella. Tavaratalon työntekijät juonittelevat, ilkeilevät ja osoittavat välinpitämättömyyttä toisiaan kohtaan, mikä kulloinkin sopii. Proviisiopalkalla kun mennään, ovat kaikki toistensa kilpailijoita. Maalta tulleen ja köyhän Denisen taival ei ole helppo, ja jopa hänen ulkonäköönsä puututaan. 

Parasta Zolaa tämä ei ole. Upeita, tunnelmallisia kuvauksia ja symboliikkaa silti löytyy. Kunnon draamaa sen sijaan ei. Jossain määrin tavaratalo itsessään nouseekin päähenkilöksi Denisen rinnalle. Jännittävät ihmiskohtalot jäävät vähemmälle, kun vastassa on tavaratalo ja erittäin siveellinen, varjoaan säikkyvä nuori myyjätär. Hahmot jäävät ohuiksi, eikä heihin päästä syvällisemmin tutustumaan. Romanssikin jää hyvin heppoiseksi, ja herra Mouret on seksistisine käsityksineen lähinnä vastenmielinen.

Katsauksensa tavaratalojen maailmaan teos on viehättävä. Eri osastojen upeiden esillepanojen kuvailu on Naisten aarreaitan parasta antia. Varkauksista kiinni jääneiden naisten kohtelu ansaitsisi suorastaan aplodit nerokkuudessaan ja hienovaraisuudessaan. ⁣

Holly Black: Julma prinssi

Julma prinssi (Cruel Prince 2018, suom. 2024) aloittaa Ilman väki -trilogian. Teos on ollut lukulistallani jo ennen sen suomentamista, mutta mikä sen ihanampaa kuin päästä lukemaan se suomeksi ja samoihin aikoihin muiden kanssa. Joskus englanninkielisiä kirjoja lukiessa saa kokea olevansa niiden kanssa vähän yksin. Missä muut fanit ovat? No, heitä on nyt kirjagram täynnä. (Kuten myös TikTok, jonka puolelle en kuitenkaan itse ole rantautunut.)

Juden vanhemmat tapetaan hänen ollessaan seitsemän. Murhatyön tehnyt keiju on tullut hakemaan vaimoaan takaisin. Kun vaimo ei suostu, mukaan Keijumaahan saavat lähteä tämän lapset. 

Asetelma on kiinnostava. Jude ja hänen kaksoissisarensa Taryn ovat ihmisiä, mutta isosisko Vivienne on oikeasti Madocin tytär ja siis keiju. Elo Keijumaassa on ihmisille vaarallista, mutta onhan heillä Madocin suojelus. Ja Madoc myös todella yrittää parhaansa tyttöjen vuoksi. Suurkuninkaan kenraalina Madocia arvostetaan, eivätkä hänen tytöilleen uskalleta ryppyillä aivan avoimesti.

Madoc vaatii – kenties syyllisyydestä tai häpeästä – että meitä kohdellaan kuin Keijumaan lapsia. Osallistumme samoille oppitunneille ja saamme kaiken minkä hekin. Suurhoviin on tuotu ennenkin vaihdokkaita, mutta ketään ei ole kasvatettu vallasväkenä.

Hän ei ymmärrä, kuinka meitä inhotaan sen vuoksi.

Hitaasta alusta huolimatta nautin tästä kovasti. Ylimielinen prinssi Cardan on suosikkihahmoni. Siitäkin huolimatta, että hän on kiusaajan roolissa, eikä Juden kokema kiusaaminen ole mitään kevyttä. Jännitettä on silti ilmassa.

Ja Cardan on vielä kaikkia muita kauniimpi – hänen mustat hiuksensa heijastavat värejä kuin variksen siipi ja poskipäät ovat niin terävät, että ne voivat leikata irti tytön sydämen. Vihaan häntä enemmän kuin ketään muuta. Vihaan häntä niin paljon, että kun katson häneen, pystyn hädin tuskin hengittämään.

Kukapa tällaisen prinssin edessä pystyisi hengittämään? Oli syynä sitten viha tai jokin muu.

Juden tavallinen elämä keijujen parissa tuntuu melkein vaarallisemmalta kuin vakoilutyö, johon Jude värvätään. Keijut voivat lumota tekemään mitä vain, eivätkä he ole hyväntahtoisinta porukkaa. He ovat lähellä brittien saarten kansanperinteen keijuja, joista on hauskaa pilailla kuolevaisten kustannuksella ja tehdä heille mitä lystäävät. Kuolevaiset ovat nokkimisjärjestyksessä heidän alapuolellaan. 

Olen todistanut kamalampia asioita kuin siipien repimiä tai loukkauksia. Keijut eivät voi valehdella, joten he käyttävät aseinaan petosta ja julmuutta. Vääristeltyjä sanoja, puoliksi lausuttuja totuuksia, piloja, arvoituksia ja skandaaleja. He kostavat toisilleen ikivanhoja, melkein unohtuneita loukkauksia. Myrskyt eivät ole yhtä häilyviä tai meret yhtä oikukkaita.

Judelle selviää, että on ihmisenä olosta myös hyötyä. Heitä on palvelijan töissä hyvinkin arveluttavissa olosuhteissa, mutta tarvitaan heitä muuhunkin. Keijut eivät mm. pysty valehtelemaan, eikä heidän hedelmällisyysasteestaan voi millään muodoin puhua korkeana. Ilman ihmisiä he kuolisivat sukupuuttoon. Ihmisten maailman ja Keijumaan välinen jännite nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi Keijumaan tulevaisuuden kannalta. Ei ole yhdentekevää, kuka hallitsee ja miten. Vaikka keijut joutuvat tekemään ihmisten kanssa sopimuksia hyötyäkseen heistä, aina niin ei ole ollut. 

On virkistävää miten avoimen vallanhaluinen ja kunnianhimoinen päähenkilö Jude on. Nämä ovat harvoin naiselle sallittuja ominaisuuksia. Juden kunnianhimo ei myöskään ole sidottuna hyvän avioliiton etsimiseen, vaan hänen omiin meriitteihinsä. Ja vaikka häntä kiinnostaa miekkailu enemmän kuin vallasväen tavoille oppiminen, hänestä ei ole tehty täyttä poikatyttöä. Jude näyttää, miten hienoihin kruunajaisjuhliin on täysin ok pukeutua upeaan mekkoon ja vyöttää miekka vyötäisille. 

Jotkut ovat moittineet teoksen kolmiodraamaa, mutta tykkään siitäkin. Tykkään tosin kolmiodraamasta aika usein, kunhan se on mielekäs ja tarjoaa jotakin kiinnostavaa tarinallisesti. Tässä siinä on omat mausteensa. Hahmojen välit ovat muutenkin tässä jännittäviä, eivätkä kovinkaan yksioikoisia. Rakkaus on monimutkaista. Eikä edes vain se romanttinen rakkaus. Myös Madoc on Judelle rakas, ja heidän välisensä isätytärkohtaukset ovat yksiä suosikkejani. Jude ei silti pysty unohtamaan vanhempiensa murhaa ja sitä, että Madoc on hirviö. 

Ihan niin mustavalkoisia asiat eivät siis ole. Hahmoissa on ihania, herkullisia harmaan sävyjä, ja Cardan on kirjoitettu mielestäni erityisen hyvin. Olkoonkin, että niistä terävistä poskipäistä voisi olla hivenen vähemmän mainintoja. Cardanin hurmaavuus on mielestäni vähän muualla kuin kasvojen luustossa, anteeksi nyt vain.

Juden omien vaikeuksien lisäksi kuvioon kuuluu uuden Suurkuninkaan kruunaus sekä keijuhovin juonittelu ja taistelu vallasta. Keijumaan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, ja Juden on tehtävä vaikeita valintoja.

2024 on tähän mennessä ollut mieletön lukuvuosi. Ja nyt ollaan vasta maaliskuussa. Jos sitä nyt sitten jaksaisi odotella elokuuhun seuraavaa suomennosta. Ihanaa, että fantasiaa suomennetaan. Toivon, että näitä kasainvälisesti menestyksekkäitä sarjoja suomennetaan enemmänkin.

Emiko Jean: Tokion prinsessa - Suuria unelmia

Tokion prinsessa - Suuria unelmia (Tokyo Dreaming 2022, suom. 2022) on jatko-osa Emiko Jeanin YA-romaanille lukiolaistytöstä, joka saa selville isänsä olevan Japanin kruununprinssi. Ja niin kuin jatko-osien laita toisinaan on, se sisältää tuhottoman paljon toistoa edellisen osan tapahtumista. Tylsää.

Fokuksessa on tällä kertaa Izumin yliopistovalinta ja hänen vanhempiensa uudelleen puhjennut romanssi. Sekä Izumin että tämän äidin tulisi sopeutua asemaansa hovissa ja voittaa suosio puolelleen. Izumi ottaa paljon vastuuta harteilleen, liiankin paljon. Painavan taakan alla Izumi ei kaiken lisäksi tiedä mitä haluaisi omalta tulevaisuudeltaan. Tulevaisuus saa kuitenkin uuden suunnan, kun hänen poikaystävänsä Akio jättää Izumin. 

Vuorossa on uusi upea poitsu, joka sattuu olemaan oikeanlaisella taustalla ja varallisuudella varustettu ja jonka tehtävänä on tuutoroida Izumia yliopiston vaativia pääsykokeita varten. Saadakseen vanhempiensa avioliitolle myötätuulen aikaan, Izumi on valmis valesuhteeseen kyseisen nuoren herran kanssa. Ja viehän tämä sopivasti ajatuksia pois Akiosta, joka kyllä kummittelee Izumin mielessä tasaisin väliajoin. 

Izumi ottaa tehtäväkseen parantaa omaa imagoaan muutenkin kuin muiden hyväksymällä poikaystävällä. Tässä osassa päästään mielestäni itse asiaan, vaateostoksille ja kunnon juhliin. Pisteitä ropisee myös valedeittailutroopista, joka on yleensä aina mieleeni. Izumin haparointi oman polkunsa löytämisen kanssa on myös toimivaa. Hän tekee virheitä ja myös maksaa niistä. 

Parasta teoksessa on Hohto-kaksoset, joiden esiintymisestä tarinassa nautin suuresti. Heidän suojelevaisesta suhteeestaan heidän tasapainottomaan äitiinsä on ilo lukea, ja heidän hahmonsa saavat muutenkin syvyyttä. Vihollisista ystäviksi on tehty tässä onnistuneesti. 

Kolmiodraamana teos on nihkeä. Teoksen loppu puolestaan on mielestäni inha ja juuri sitä, mitä pelkäsinkin. En fanita tämäntyyppisiä loppuja, mutta ollakseni spoilaamatta sitä, enpä sano siitä sen enempää. Kokonaisuutena tämä on kivan kevyttä lukemista ja raikas tuulahdus Japani-miljöineen. Kieli on edelleen mitäänsanomatonta, eikä erityisen osuvia sitaatteja tähän postaukseen löydy. Teos iskee varmasti paremmin itseäni nuorempiin lukijoihin, joilla samaistumispintaa teiniprinsessaan (tai ainakin teiniyteen) on epäilemättä enemmän. 

Emiko Jean: Tokion prinsessa

Jos haluaa lukea teiniangstia ja teinihöpötyksiä ihanalla Japani-kuorrutuksella, niin Tokion prinsessa (Tokio Ever After 2021, suom. 2021) tarjoaa sitä varmasti. Parasta tässä ihan oikeasti on Japani.

Lähtökohtana tässä YA-romaanissa on, että täysin tavistyttö saa viimeisenä lukiovuonnaan tietää olevansa itse asiassa japanilainen prinsessa. Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Japanin suurlähettiläs tulee kylään ja toimittaa Izumille kruununprinssi Makotonomiya Toshihiton kutsun tulla hänen luokseen Japaniin. Elämä hovissa ja median vahtivan silmän alla ei ole aivan helppoa. Ei etenkään Yhdysvalloissa kasvaneelle prinsessalle, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä etiketistä. 

Izumi onnistuu töppäämään jo lentokentällä saaden osakseen The Tokyo Tattlerin piikikkäitä huomioita:

Hänen keisarillinen korkeutensa prinsessa Izumi (kuvassa) saapui Naritan kansainväliselle lentokentälle eilen iltapäivällä varsin huolettomassa asussa, yllään legginsit ja collegepusero. Keisarillinen bloggaaja Junko Inogashira oli paikan päällä. ”Vaatetus ei todellakaan ollut protokollan mukainen. Mikä vielä pahempaa, prinsessa ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota väkijoukkoon tai edes vilkuttanut sille. Moni oli odottanut prinsessaa tuntikausia ja joutui pettymään pahoin, kun tämä poistuikin paikalta välittömästi. Erään lentokentän työntekijän mukaan prinsessa kohteli myös keisarillista henkivartijaansa tylysti halutessaan poiketa naistenhuoneessa.”

Tarina on kuin Ökyrikkaat aasialaiset + Amerikan kuninkaalliset, tiedättehän, se kirja jossa kruununprinsessa rakastuu henkivartijaansa. Ja tietenkin Prinsessapäiväkirjat, mutta tarvitseeko sitä edes mainita? Tuttuja trooppeja riittää, eikä yllätyksiä paljon lukeneelle ole. Paitsi Izumin isän lämpimyys tiukasta kasvatuksesta ja hovietiketistä huolimatta, mikä yllättää positiivisesti. Hänellä on ihana suhtautuminen vastalöytyneeseen tyttäreensä, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. 

Teoksessa on muitakin suloisia sivuhahmoja kuin Izumin isä. Hänen assistenttinsa ja henkivartijansa ovat molemmat hahmoja, joista huomaan pitäväni. Izumin äidille en sen sijaan lämpene. Inhoan lähtökohtaisesti tällaista, että toisen vanhemman henkilöllisyys on pidetty salassa ja kaikki perustuu olettamukseen siitä, miten tämä toinen vanhempi olisi reagoinut, miten asiat olisivat menneet. Onneksi paljastuksen herättämiä tunteita käsitellään edes jonkin verran ja niihin olettamuksiinkin päästään pureutumaan.

”Olet oikeassa.” Äiti kääntää hellan pois päältä ja nostaa wokkipannun kuumalta liedeltä. Hän kurottautuu pöydän ylitse ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hänen sormensa ovat kylmät. ”Meillä on kuitenkin ollut hyvä elämä yhdessä, eikö olekin? En voi oikein sanoa muuta kuin että olen aina ajatellut sinun parastasi.”

Äidin tehtävä on kaiketi suojella lastaan. Raivoni ja hänen petoksensa jättävät kuitenkin hänen hyvät aikeensa varjoon – vaarallinen yhdistelmä. Sivallan takaisin: ”Ja omaasi.”

Teoksen kirjoitustyyli ei ole ihan mieleeni. Izumi on ärsyttävä toisinaan loputtoman tuntuisessa sisäisessä monologissaan. Izumi osaa olla aika...  no, cringe, eikä hänen huumorinsa mätsää omaani lainkaan. Tämä on tietysti aikuisen tulkinta teinihahmosta ja ymmärrän, että oikeaan nuoreen Izuminkin hahmo uppoaisi varmasti paremmin. Tokion prinsessassa on kuitenkin tarpeeksi hyvää, jotta kuuntelen sen hujauksessa. Tekeepä mieleni lukea jatko-osakin. Japaniin sijoittuvat osiot, mainitsemani sivuhahmot, kirjan romanssi ja Izumin kasvava rakkaus Japaniin kannattelevat teosta aivan riittämiin.

Ihan mukava välipala.

Annie Darling: Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa

Luin viime syksynä suosikkeihini kuuluvan Humisevan harjun uudelleen. Olin haltioissani, sillä teos kolahti ihan uudella tavalla. Sain sen myötä suosituksen tämän kevään uutuuskirjaan Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa (Crazy in Love at the Lonely Hearts Bookshop 2018, suom. 2023), jossa Humisevalla harjulla on osansa. Mikäpä siinä, tuumasin minä. Eiköhän oteta luettavaksi. 

“Joskus se mitä luulee haluavansa ja se mitä oikeasti tarvitsee ovat kaksi eri asiaa.” Nina haaveilee intohimoisesta Heathcliffistä, mutta löytää itsensä treffeiltä kiltin pukumiehen kanssa. Ja sitten toisilta. Mikä pahinta, Ninan treffeille vienyt Onnellisten kirjojen kirjakaupan talous(?)arviota tekevä Noah on tullut kouluaikoina Ninan veljen kiusaamaksi. Noah ei tunnista Ninaa, ja menneisyys selvästi vaivaa miestä, joten miksi muistuttaa? Totuuden ulossaaminen osoittautuu vaikeaksi. ⁣⁣

Ensimmäinen reaktioni kirjaan on yök, yök, yök. Lähtökohtana Heathcliffin pitäminen romanttisena sankarina on puistattava. Heathcliff kääntyisi suorastaan haudassaan. Nauraisi. Tiedättehän, sellaista paholaismaista, pilkallista naurua. Tällainen yhden lempikirjoistani väärintulkinta karmii, mutta saa myös kuuntelemaan eteenpäin. Mikä ihme tämän Ninan deal oikein on? Mistä hänen Heathcliff-etsinnöissään on kyse? ⁣⁣

Nina on ollut menossa alle kaksikymppisenä naimisiin, kun lukee veljensä maatessa onnettomuuden jäljiltä sairaalassa Humisevan harjun ja kaikki muuttuu. Nina saa kipinän haluun hallita omaa elämäänsä ja tehdä omat päätöksensä. Intohimon metsästys vie Ninan lukuttomille treffeille toinen toistaan surkeampien tyyppien kanssa ja työhön, joka on kiva, mutta ei hänen intohimonsa. ⁣⁣

Okei, kyllä tästä on edelleen vähän sellainen yök-olo, vaikka kirjan edetessä Ninan pakkomiellettä avataankin. Hahmot ovat mitäänsanomattomia, juoni tylsä ja kulunut. Tuntuu pahalta, että niin suuressa keskiössä on ihana Humiseva harjuni. Tällaisessa koomisessa arkisiirapissa! Hytisen ja päätän pysyä genrestä loitolla. Prinssejä, kiitos. Ja lisää siirappia, jos tällaista on kestettävä. ⁣

Lucinda Riley: Varjon sisar

Varjon sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on Seitsemän sisarta -sarjan kolmas osa ja eniten mieleeni. Olen suorastaan ihastunut sen miljööseen ja hahmoihin, niin nykymaailmassa sukujuuriaan selvittävän Tähden (Asterope) kuin edvardiaanisen ajan Lontooseen muuttavan Flora MacNicholinkin tarinaan. Historiallisina staroina romaanissa ovat luonnollisestikin itse kuningas Edward VII, hänen tunnetuin rakastajattarensa Alice Keppel ja lähes Floran naapurissa asunut Beatrix Potter. 

Sisarensa CeCen varjossa elänyt Tähti alkaa tehdä pesäeroa sisareensa, joka on tähän asti puhunut Tähden puolesta. Flora puolestaan on valtavan itsenäinen järviseudulla kasvanut köyhemmän englantilaisaatelisen tytär, joka vannoo olevansa koskaan menemättä naimisiin. Ongelmat alkavat, kun Flora rakastuu samaan mieheen sisarensa kanssa.

Jälleen kerran hahmot ovat persoonallisia ja ihania ihmisiä löytyy kosolti. Persoonallinen kirjakauppias Orlando pukeutuu edvardiaanisen ajan mukaisesti ja on muutenkin hyvin omalaatuinen. Hänen veljensä Mouse on juro ja ärsyttää sekä loukkaa Tähteä, mutta on kieltämättä aika komea.

Sukulaisuussuhteet eivät ole tällä kertaa niin itsestäänselviä. Kerrostumia ja arvoituksia riittää. Tahti on silti varsin rauhallinen. Englannin maaseutu, Tähden löytämä ihana vanha kirjakauppa, maalaiskartano ja sen puutarha ovat vahvasti läsnä. Englannin järviseutua kutsutaan myös Englannin puutarhaksi, ja juuri High Wealdin puutarha lumoaa myös Floran, yli 100 vuotta ennen Tähteä. 

”Perillä ollaan”, hän lisäsi minulle ja pysäytti auton suuren ja kauniin talon eteen, jonka epäsymmetrisiä ikkunoita kehystivät seinien haalistunutta punatiilipintaa peittävät lehtevät muratit ja sinisadeköynnökset. Kirkkaalle syystaivaalle kurkottelevat korkeat ja kapeat savupiiput korostivat Tudorien ajan arkkitehtuutia. Puristautuessani ulos Fiatin  takapenkiltä ajattelin, että talon sisäpuoli oli luultavasti enemmänkin hajanainen ja sokkeloinen kuin vaikuttava. Rakennus ei selvästikään ollut mikään loistelias aateliskartano. Näytti pikemminkin siltä, että se oli ikääntynyt rauhallisesti ja vajonnut ympäröivään maaseutuun hitaasti. Se kertoi menneestä aikakaudesta, josta luin kovin mielelläni kirjoista, ja tunsin kaipauksen vihlaisun.

High Wealdin ensikuvaus Tähden saapuessa kartanolle ei ole mairitteleva, mutta ehdottoman kiinnostava. Ränsistyneessä maalaiskartanossa, jonka menneiden päivien kukoistuksesta voi tuntea henkeäisyn, on aivan oma erityinen vaikutelmansa. 

Kartanon puutarha myös todella lunastaa lupauksensa:

Oli kuin olisin joutunut prinsessa Ruususen linnan pihaan, jonka piikkipensasmetsän ja jättiläisrikkaruohojen lävitse minun oli raivattava tie linnaan. Laskeuduimme pengermän portaat ja lähdimme kävelemään pitkin villiintyneiden kasvien peittämiä polkuja, joiden sokkelo oli varmaankin aikoinaan kierrellyt näyttävien pensaiden lomitse. useiden pergolarakennelmien puuluurangot olivat aikoinaan kannatelleet upeita köynnösruusuja. Loputtomat kukkapenkit olivat säilyttäneet alkuperäisen muotonsa, mutta ne eivät olleet kyenneet pitämään aisoissa kasveja ja pensaita, jotka olivat paenneet paikoiltaan ja joiden kuivettuneet ruskeat jäännökset peittivät polkuja.

Tähden käyskentely High Wealdin villiintyneessä puutarhassa ja tämän kuvitelmat siitä, miltä puutarha on ennen näyttänyt ja miten osa puutarhan lajeista olisi ehkä yhä pelastettavissa, tuo mieleeni Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan. Myös Emilyssä kuvitellaan puutarhaa, jota ei ole olemassa, sillä se on vasta rakenteilla ja jatkuvat sateet uhkaavat koko rakennusprojektia.

Seurasin Margueritea eteisaulaan, josta lähti leveä Tudorien ajalta peräisin oleva portaikko. Upeasti sorvattu ja veistetty tammikaide ei selvästikään ollut myöhemmin tehty jäljennös. Lattian vanhat kivilaatat tuntuiavt halkeilleilta ja rosoisilta jalkojen alla. Hengittäessäni pölyn- ja savuntuoksuista ilmaa kuvittelin niitä tuhansia tulia, joita oli vuosisatojen mittaan sytytetty lämmittämään talon asukkaita, ja tunsin suoranaista kateutta naista kohtaan, joka sai asua tässä uskomattomassa talossa.

Tähti on minä. En tosi ehkä valitsisi juuri High Wealdia, vaan ennemmin 1700-luvun ranskalaisen châteaun, mutta tuntisin vastaavassa paikassa varmasti myös kateuden piston. En ihmettele, että Tähti niin mielellään palaa High Wealdiin ensivierailunsa jälkeen.

Puutarhan lumoavuuden lisäksi mennyttä ja nykyistä High Wealdia yhdistää toinenkin paralleeli. High Weald nimittäin syö aikamoisen määrän omaisuutta. Floran rakas kotitalo myydään myötäjäisiä varten, joilla katetaan jo silloin vaikeuksissa olevan kartanon kunnostusta. Nykyajassa Orlandon kirjakauppaa uhkaa sama kohtalo, sillä kartano ei kunnosta itse itseään.

Romanttinen mieleni kaipaisi hieman enemmän romantiikkaa kuin mitä Lucinda Riley tarjoaa. Tässä(kin) olisi ainesta siihen vaikka kuinka. Rileyn tyyli tuntuu kuitenkin jäävän vahvasti vain vihjailun puolelle ja jättää kosolti auki. (Edessä hieman spoilausta teoksen romanttisista suhteista.) Asiaa vaikeuttaa, että Varjon sisaressa on kaksi hyvin varauksellisesti rakkauteen suhtautuvaa naista, joiden tunteiden heräämisestä lukijan olisi kuitenkin saatava kiinni. Etenkin Tähden kohdalla tehtävä osoittautuu haastavaksi, sillä peruskommunikaatiokin on Tähdelle vaikeaa ja itse romanssi tuntuu pakotetulta. Romanssi ei pääse kunnolla puhkeamaan kukkaan. Ei, vaikka rakkauden kohteena on oikea lordi. 

Julia Quinnin Vastustamattoman kiusauksen kohdalla kirjoitin romanttisen romaanin tylyistä miehistä ja siitä, miten sankarittaren ja lukijan täytyy tällöin osata tulkita kyseisen romanttisen sankarin käytös rakkaudeksi. Mutta apua miten vaikeaksi menee, kun myös sankaritar on tyly ja koko ajan vastahankaan. Floran kohdalla rakkaus on helpompi huomata kuin Tähden, mutta ei sekään aivan itsestäänselvää ole. Flora pistää Archielle kampoihin, eikä edes vain kerran tai kaksi. Sekä Archie että lukija ovat koetuksella. Eteenpäin kantaa lähinnä sarjan lupaus siitä, että romanttisia suhteita on vaikeuksista huolimatta synnyttävä. Flora-paralla tätä lupausta ei ole.

Kaikesta tästä romanttisesta luovimisesta huolimatta Varjon sisar on ihastuttava onnistuneine miljöineen ja sympaattisine hahmoineen. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Seitsemän sisarta -sarjan yli 700-sivuinen toinen osa, Myrskyn sisar (The Storm Sister 2015, suom. 2018), hurahtaa kuunnelluksi parissa illassa. Konsepti on jo tuttu, ja siitä on hyvä lähteä. 

Tällä kertaa nykyaikaan sijoittuva Allyn tarina vetää paremmin. Oikein hyvin itse asiassa. Alcyone "Ally" D'Aplièse on ammattipurjehtija ja tavannut elämänsä miehen, Theon. He ovat upealla venereissulla Mykenokselle, kun Allyn adoptioisä Papa Salt kuolee. Allylle isä on jättänyt koordinaatit ja vihjeen Allyn syntyperästä. Allyn elämä suuntaa kuitenkin eteen- eikä taaksepäin. Tiedossa on haastava purjehduskilpailu Theon kipparoimassa veneessä, ja Ally on sitäpaitsi juuri kihlautunut Theon kanssa. 

Mutta meri vie myös Theon. Surun mukana Allyn elämään tulee uusia rakkaita ihmisiä. Menneisyyden tutkiminen alkaa tuntua Allysta houkuttelevalta, ja hän suuntaa Norjaan Papa Saltin vihjeiden perässä. Kuvioon liittyy Edward Grieg ja Halvorsenien suku sekä ihanan äänen omaava laulaja Anna Landvik. 

Okei mutta siis Norja? No ei kovin romanttista, mutta tuttua kyllä. 1870-luvun maaseutu ei mitenkään ylellisissä oloissa? Tuota missä on takaovi? Onneksi koko teos ei sijoitu tähän miljööseen. Riley vaan lähtee purkamaan tarinaa niin kaukaa. Anna Landvikin tarina on muutenkin hieman nihkeä, mikä johtuu ennemmin yksityiskohdista kuin itse tarinasta.  

Mutta nämä hahmot Allyn elämässä! Theon vanhemmat, mutta myös Allyn Bergenissä kohtaamat ihmiset. Ja millaisen tarinan Ally saakaan selville. Liikutun tästä tarinasta kokonaisuudessaan enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Pidän siitä ja pidän, miten kolme sukupolvea tuodaan tässä yhteen. 

Teoksen luonteen vuoksi en oikein voi kertoa hirveästi juonesta tai teoksen hahmoista. Haluaisin kuitenkin esitellä lempihahmoni lyhyesti muutaman sitaatin avulla.

1. Celia

Kun näin asemalla valtavien mustien aurinkolasien taakse puoliksi kätkeytyneet lakananvalkoiset kasvot, juoksin suoraan Celian avoimeen syliin ihan kuin olisin juossut Marinankin syliin. Seisoimme yhdessä pitkään, kaksi toisilleen vierasta ihmistä, jotka tuska oli liittänyt niin läheisesti yhteen, että tiesimme kumpikin olevamme sen ainoan ihmisen seurassa joka ymmärsi tunteemme.

Waterloon asemalta ajoimme Chelseaan Celian sievään valkoiseen taloon, ja Celia valmisti meille omeletin. Kumpikaan meistä ei ollut syönyt mitään sen jälkeen kun oli kuullut uutisen. Celia kaatoi kummallekin ison lasillisen viini äja istuimme ulkona terassilla tyynessä ja lämpimässä elokuun illassa.

Theon äiti Celia on aivan ihana. Hän pyytää Allya jäämään luokseen niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen ja pyytää tätä mukaansa jopa Italian-matkalleen.

2. Peter

”Ole hyvä ja käy istumaan. En ollut varma, mitä haluaisit, ja otin vapauden tilata kaikkea valmiiksi, koska aikaa on niin vähän.”

Peter osoitti matalaa pöytää, jolla oli posliinivadeille aseteltuja täsmällisen muotoisiksi leikattuja pieniä voileipiä ja monikerroksinen kakkuteline täynnä siroja ranskalaisia leivonnaisia ja teeleipiä sekä pieniä kupposia täynnä hilloa ja paksua Cornwallin kermaa. "Teetäkin on litrakaupalla. Englantilaiset osaavat kyllä nauttia teehetkestään!"

Theon isä, jonka sanoihin ”Varmaan ymmärrät, että jokaisessa asiassa on kaksi puolta" kätkeytyy koko teoksen läpi kulkeva teema. 

3. Thom

”Selvä on, sinulle on varattu aika puoli viideltä.” Thom katsoi kalpeita kasvojani ja hymyili. ”Ehdotan, että vien sinut nyt suoran Froskehusetiin ja peittelen sinut sohvalle kodikkaan haahkanuntuvapeitteen alle. Sitten saat päättää, haluatko mieluummin kuulla isovanhempieni tarinan vai viulunsoittoa.”

”Enkö saisi kuulla molempia?” kysyin vaisusti ja vastasin hymyyn ihmetellen, kuinka Thom saattoi tietää, että sinä kylmänä syyspäivänä untuvapeite, tarina ja musiikki olivat juuri ne lääkkeet, joita kaipasin huonovointisuuteni hoitoon.

Jens Halvorsenin jälkeläinen ja sukututkija.

4. Felix

”Thom kertoi, että olit erittäin lahjakas pianisti ja säveltäjä”, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.

”Miten niin ’olin’? Olen edelleenkin!” Felix hymyili ensimmäisen kerran aitoa hymyä.

”Siinä tapauksessa on vahinko, ettet käytä lahjojasi.”

”Mistä tiedät, etten käytä? Se soitin, joka minulla on mökissäni on minun rakastettuni, kiduttajani ja mielenterveyteni vartija. Voi olla että olen ollut niin juovuksissa ja niin epäluotettava, ettei kukaan ole halunnut palkata minua, mutta ei se tarkoita, että olen lakannut soittamasta itselleni. Mitä luulet minun tekevän kaiket päivät siinä surkeassa mökissä? Minä soitan, soitan itselleni. Ehkä annan sinun joskus kuunnella”, hän sanoi hymyillen.

Thomin isä Felix on ihan ykkössuosikkini. Mainio hahmo.

Teoksessa on useita suorastaan ihastuttavia dialoginpätkiä, joita hyvin mielelläni siteeraisin tähän ja joille naureskelen jo toista kertaa kirjaa selatessani. Spoilerivaaran uhatessa jätän kuitenkin siteeraamisen tällä kertaa tähän. 

Äänikirjat ovat siitä hämmentäviä, että tulee huomaamattaankin kuunnelleeksi 700-sivuisen kirjan. Toki siihen menee tuntikausia, mutta mietin jälkeenpäin olisinko edes tarttunut näin paksuun kirjaan fyysisenä kappaleena. Ehkä en. Mutta totuus on, että teos ei ole vielä edes lopussa, kun tiedän jo olevani yllättäen pitkien romaanien pauloissa. En ole saanut nukuttua viime aikoina kovin hyvin, ja Lucinda Riley on ollut mitä oivallisinta seuraa tiiliskivineen. Yöllä, kun ei pysty nukkumaan. Yöllä, kun ei tarvitse herätä aikaisin ja voi vain uppoutua tarinaan. Se on vain jotenkin niin rauhoittavaa, kun on jo päässyt tarinaan sisään. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

No niin, olen taas ainakin 2010-luvulla. Tai melkein, sillä olen ollut puoliksi 1920-luvun Pariisissa ja Rio de Janeirossa.

Lucinda Rileyn paljon puhuttu Seitsemän sisarta (The Seven Sisters 2014, suom. 2017) hujahtaa kuunnelluksi hetkessä.

Maia on yksi mysteerimies Papa Saltin adoptoimasta seitsemästä sisaresta, joka isänsä kuoltua saa vihjeen biologisesta perheestään syntyperäänsä liittyvien koordinaattien muodossa. Etsintäretki vie hänet Rioon, jossa hänellä on oppaana kätevä sinkkumies, jonka teoksen Maia on juuri kääntänyt ranskaksi ja joka on paitsi kuuluisa kirjailija, myös sattumoisin historioitsija. Mutta Maiasta viis. Häntä paljon kiinnostavampi on hänen isoäitinsä Izabela Bonifacion tarina, tämän Euroopan matka ystävättären perheen kanssa ja rakkaus ihanaan ranskalaistaiteilijaan sulhasen odottaessa kotona Riossa.

Erityisesti nautin menneisyyteen sijoittuvista osioista, joiden vuoksi kirjoittajakaverini onkin minulle tätä teosta suositellut, erityisesti Ranska-osiota silmälläpitäen. Romaani sijoittuu hieman myöhempään aikaan kuin mihin olen erityisesti keskittynyt, mutta olen silti haltioissani. Brasilia on minulle huomattavasti vieraampi, ja myös sinne sijoittuva miljöökuvaus on hienoa. Niin kuin kunnon historiallisesta romaanista, tästä tulee olo, että niin fiktiivinen kuin itse tarina onkin, on myös oppinut jotakin. Riley on tehnyt upeaa taustatyötä.

Huomaan, että vaikka olen nauttinut romaanista suuresti, en oikeastaan tiedä, mitä siitä sanoisin. Luulen sen liittyvän myös siihen, että olen kuunnellut tämän äänikirjana, eikä minulla siten ole puhelimeen tallennettuna kuvia kirjan puhuttelevimmista kohtauksista. Äänikirjaa ei tule pysähdyttyä samallalailla makustelemaan kuin fyysistä kirjaa. Tämä on myös tarina, joka yksinkertaisesti vie mennessään ja josta olen antanut itselleni luvan vain nauttia sen enempää hirveästi ajattelematta. Lukemista on ollut vaikea lopettaa.

Olen ymmärtänyt, että sarjan osat voi lukea myös itsenäisinä tarinoina, ja ettei järjestyksellä olisi niin väliä, mutta tässä on lopussa aikamoinen koukku seuraavaan osaan. Myös tämä on ollut yhtenä syynä sille, miksi teosta suositeltiin minulle. 

Tunnustan koukuttuneeni. 

Julia Quinn: Bridgerton: Yllättävä rakkaus

Olen viettänyt mitä ihastuttavimpia hetkiä Bridgerton-kirjasarjan kakkososan parissa ja välillä suorastaan ulvonut naurusta. Muutama kyynelkin taisi vierähtää poskelle.

Tämän osan päähenkilöt ovat enemmän omaan makuuni kuin Daphne ja Simon. Teräväkielinen Kate Sheffield on debytoidesssan vuonna 1814 jo 21 vuoden ikäinen. Perheen varallisuus riittää vain yhteen Lontoon kauteen, ja niinpä Katen on täytynyt odottaa sisartaan Edwinaa. Edwina on seurapiirin säkenöivin helmi, ja Kate ottaakin tehtäväkseen kaitsia sisarensa kosijoita, eikä niinkään etsiä puolisoa itse. Sillä eihän Kate mitenkään voi vetää vertoja sisarensa kauneudelle. Aivan erityisesti hänen on pidettävä loitolla Edwinan kättä havitteleva elostelijana tunnettu varakreivi Anthony Bridgerton, jossa paljastuu olevan yllättävän paljon samaa kuin Katessa. 

Romanssia kehitellään teoksessa oikein hyvin. Erityisen hauskaa on myös seurata Bridgertonien krokettiottelua, jossa tavoitteena ei niinkään ole voittaa perinteisti, vaan toimia mitä häikäilemättömimmin estääkseen muita voittamasta. Se, mikä itseäni hieman tökkii, on se, että juonikaava on todella samanlainen kuin ensimmäisessä osassa. Jopa lopun puistoon sijoittuvaa kohtausta myöten. Tietäjät tietävät, en spoilaa tässä enempää siitä.

Historialliseen pukeutumiseen ja ihan erityisesti 1800-luvun vuosikymmeniin perehtyneenä minun on nykyään vaikea katsoa pukudraamoja, kun puvustuksessa näkyy kammottavia kömmähdyksiä ja virheitä, jotka ovat saada silmäni vuotamaan verta. Nyt törmäsin ensimmäistä kertaa tähän myös kirjallisuudessa. Jäin ihmettelemään, missä Katen kureliivi eli stays (regency-ajan alusvaate, joka tuki rintoja) on ja mitä ihmettä, miten niin hääpuvun ”leikkaus ei salli” aluspaitaa. Katelta puuttuu myös alushame, joka oli tuohon aikaan suorastaan ehdoton, sillä pukujen kangas oli usein ohutta ja puvun mallin vuoksi hyvin lähellä ihoa. Vaatteista on näkynyt päältä, jos alla ei ole ollut kunnollisia alusvaatteita. Se, että Katella ei hääpukunsa alla olisi näistä mitään, on varsin epäuskottavaa. 

Myös maininta nimettömistä on hämmentävä, tuohon aikaan kun niitä ei vielä ollut. Pidempiä, yli polven ulottuvia alushousujen sukulaisia (drawers) on ollut 1810-luvulla jonkin verran, mutta niitäkään ei kaikilla. Tässä olisikin kiinnostavaa tietää, mitä sanaa alkuperäisessä tekstissä on käytetty. Mutta miksi Katella on kaikkien normialusvaatteiden puuttuessa juuri nämä? 

Jännä miten historiallisessa romanssissa, joka on vieläpä osa moniosaista sarjaa, voidaan olla näin heikoilla jäillä vaatetuksen suhteen. 

Kaikesta tästä huolimatta nautin Yllättävästä rakkaudesta suuresti. Ostin hiljattain kaikki kovakantisina suomeksi julkaistut Bridgertonit, mutta tunnustan fanittavani Anniina Piiparista Bridgertonin lukijana sen verran kovaa, että olen tämänkin osan kuunellut itse asiassa äänikirjana. Hänellä on ihana tapa lukea näitä, suosittelen. 

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (コンビニ人間  2016 , suom. 2020) on lukemaan (tai ennemminkin kuuntelemaan) ryhtyessäni tuttu Instagramista, mutta vain kantensa perusteella. Itse teoksesta en tiedä etukäteen mitään, ja hyvä niin. Usein käsitykseni hyvästä kirjasta on, että siinä on sellaiset nelisensataa sivua, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Lähikaupan nainen onnistuu kuitenkin kertomaan 126 sivussa kaiken tarpeellisen. 

Teos imaisee mukaansa heti alussa. Lähikaupan nainen kertoo ympäristöstään poikkeavasta nuoresta nainesta, joka on japanilaisessa lähikaupassa, konbinissa, töissä. Keikolla ei ole aviomiestä, ei lapsia, eikä kokoaikatyöä. Hän on edelleen 36-vuotiaana osa-aikatyössä. Hän ei ole koskaan seurustellut, eikä häntä kiinnosta seksi. Kaikki tämä on sen vastaista, mitä japanilainen yhteiskunta häneltä odottaa ja vaatii.

Taustalla on kuitenkin muutakin. Keikolla on vaikeuksia ymmärtää normeja ja toimia niiden mukaisesti. Koulussa hän on kalauttanut lapiolla tappelupukaria päähän, koska joku on pyytänyt lopettamaan tappelun. Tappelu on loppunut siihen, eikä Keiko ole voinut ymmärtää, mitä hän on tehnyt väärin. Vuosikymmeniä myöhemmin Keikon sisaren vauvan itku herättää Keikossa samankaltaisia ajatuksia. Miksei sisko vain lopeta itkua lyhyeen? 

Sulautuakseen yhteiskuntaan Keiko mm. kopioi työkaverinsa vaatetyylin, omii puhetavan parilta muulta ja pyrkii saamaan elämänsä vaikuttamaan muutenkin ulkoisesti normaalilta. Teos sisältääkin valtavaa yhteiskuntakritiikkiä yhteiskunnasta, jossa kaikkien on sovittava samaan muottiin.

Lähikaupan nainen tuo loistavasti esiin, miten jos olet outo, niin ihmiset ajattelevat heillä olevan oikeus tivata sinulta syitä siihen ja yrittää "ratkaista", miksi et sovi heidän muottiinsa. Sinulla ei saa olla salaisuuksia. Outouteesi on oltava syy, ja he haluavat saada sen selville.

Kun olin lapsena kolauttanut koulussa poikaa lapiolla päähän, aikuiset olettivat saman tien, että minussa oli jotain vialla, ja syyttivät perhettäni siitä. He vaikuttivat haluavan saada viipymättä tunnustuksen, että minua oli kohdeltu kaltoin kotona, koska silloin he olisivat ymmärtäneet syyn käytökseeni ja olisivat voineet tyynnyttää mielensä. Miten ärsyttävää. Miksi kaikki tavoittelivat niin kovasti mielenrauhaa?

Teemaa korostaa samassa konbinissa hetken aikaa työskentelvä Shiraha, joka on yhteiskunnan hylkiö ja joka paasaa tuon tuostakin siitä, miten maailma ei ole muuttunut sitten kivikauden: 

”Kylän kannalta hyödytön eliminoitiin. Mies, joka ei metsästä, nainen  joka ei synnytä. Nyky-yhteiskunnassa puhutaan individualismista, mutta jos ihminen ei sopeudu kyläyhteisöön, hänen elämäänsä sekaannutaan, häntä painostetaan ja lopulta hänet karkotetaan kylästä.”

Shiraha näkee saman käytännön kaikkialla ympärillään. Hän on sisäistänyt tuon ajatusmaailman niin hyvin, että kritisoi seuraavaan hengenvetoon Keikoa samanlaisella logiikalla. Lukijana koen Shirahan kaikista ikävimmäksi hahmoksi kaksoismoraaleineen. Siinä missä Keiko pyrkii selviämään itse, Shiraha on valmis myös häikäilettömästi hyväksikäyttämään muita.

Konbinista muodostuu Keikon identiteetin ydin. Hän on valtavan tyytyväinen löydettyään työnsä ja tuntee olonsa parhaaksi työvuorossaan. Konbinissa Keikolla on tietty rooli ja tarkoitus, säännöt ja käsikirjoitus, joita noudattaa. Myyjän vaatteet päällään Keiko on tasa-arvoisesti vain myyjä. Muut asiat menettävät merkityksensä. 

Unettomina öinä ajattelin työpaikkaani: silläkin hetkellä elämää kuhisevaa, läpinäkyvää lasilaatikkoa. Akvaarion kaltainen myymälä toimi kuin mekaaninen lelu. Kun mietin tuttua näkymää, liikkeen kajahtelevat äänet palasivat hieromaan tärykalvojani. Rauhoituin ja sain unen päästä kiinni. Aamun koittaessa minusta tuli jälleen myyjä, ratas yhteiskunnan koneistoon. Vain se teki minusta oikean ihmisen.

Yllä olevan sitaatin viimeinen lause on surullinen ja kiteyttää hyvin Keikon kamppailun sen kanssa, ettei hän ole oikean tai toivotunlainen yhteiskunnan jäsen. Keiko vie tämän vielä astetta pidemmälle puhuessaan "oikeasta ihmisestä". 

Teosta on oikein mukava lukea, sillä viimeisin matkani on ollut nimenomaan teoksen miljööseen, Tokioon, ja tapahtumapaikat on siksi helppo kuvitella. Lähikaupan nainen herättää ajatuksia erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Tunnistan ympärilläni ihmisten tarpeen selittää toisten poikkeava käytös itselleen ja tyynnyttää oma mielensä, vaikka suomalainen yhteiskunta normeineen onkin sallivampi kuin japanilainen. 

Pidän siitä, ettei teoksessa missään vaiheessa anneta Keikolle mitään diagnoosia, enkä lähde sellaisia tässäkään miettimään. Keiko vain on erilainen. Ja juuri tässä onkin mielestäni teoksen sanoma; sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, ettei erilaisuudelle välttämättä tarvita syytä. 

Aina ei tarvitse kysyä miksi. Riittää, että hyväksyy. 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans

Tykkään valtavasti menneisyyteen sijoittuvista romaaneista. Åsa Hellbergin Hotelli Flanagans (Välkommen till Flanagans 2019, suom. 2020) on kevyt ja mukaansatempaava romaani, jonka seurassa viihtyy hyvin. Mukaan mahtuu niin naisjohtajuutta kuin romanssi, ihana isoäiti ja ruotsalainen pikkukyläkin. Kuuntelin tämän äänikirjana.

Teoksen päähenkilö, Linda Lansing, on varttunut idyllisessä Fjällbackassa rakastavan isoäitinsä helmoissa hänen isänsä johtaessa hotellia Lontoossa. Isän kuolema vie Lindan Lontooseen, jossa hän ei ole käynyt ikuisuuteen. Ainoana perijänä hänestä tulee hotelli Flanagansin omistaja. Linda ei ole omistajuudesta innoissaan, eihän hän ole koskaan oikein halunnut kuulla isänsä puheita siitä, miten hotelli jonain päivänä siirtyisi hänelle. Linda saa kuitenkin pian huomata, että hotellilla on hänelle enemmän merkitystä kuin hän oli ajatellutkaan.

Hotellia hoitaneilla koppavilla serkuilla Laurencella ja Sebastianilla ei ole Lindan parhaat intressit mielessä. He mielivät saada hotellin itselleen – eihän nyt nainen voi sitä hoitaa! Linda on kuitenkin toista mieltä, eletäänhän kuitenkin vuotta 1949, eikä hän halua isänsä elämäntyön päätyvän serkkujensa käsiin. Hänen on keksittävä keino pelastaa hotelli Flanagans vararikolta, johon hänen serkkunsa yrittävät sitä ajaa. Avuksi tulee niin uusi ystävä Mary kuin Lindan isoäitikin. 

Lindan onnistuu saattaa hotelli uuteen loistoonsa ja tehdä siitä luksushotellin, jonka juhliin osallistuvat kaikki merkittävimmät henkilöt. Mutta serkkujen juonittelut eivät ole takanapäin. Romaanin toinen aikataso sijoittuu 60-luvulle, jossa Linda kohtaa uusia haasteita. 

Mukana on kivasti useita naishahmoja hotellin henkilökunnasta, eikä teos näin ollen jää pelkäksi raapaisuksi Lontoon yläluokkaan. Lindan tapa johtaa hotellia on pehmeä, ja hän on hyvin perillä alaistensa asioista. Lindan johtamassa hotellissa teoksen naiset saavat aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Suosikkihahmoni oli silti Mary, joka oli kerrassaan ihastuttava ideoineen. 

Julia Quinn: Bridgerton: Salainen sopimus

Hehkutin koko tammikuun Bridgerton-kirjasarjan ensimmäistä osaa, Salaista sopimusta (The Duke and I 2000, suom. 2020). Lukeminen onkin kestänyt, sillä tästä kirjasta olen halunnut nautiskella. Äänikirjasta on vielä parikymmentä prosenttia jäljellä, kun päätän hakea Suomalaisesta oman fyysisen kappaleeni. Teoksen alkuperäinen nimi on siitä hassu, ettei teoksessa ole minäkertojaa, johon minusta tällainen minämuotoinen nimi paremmin istuisi. Sen sijaan teoksessa on kaikkitietävä kertoja, ja fokalisaatio vaihtelee kahden päähenkilön välillä.

Olitteko lady Danburyn tanssiaisissa eilisiltana? Jos ette, niin teitte tuhmasti. Jäitte paitsi seurapiirikauden merkittävimmästä siirrosta. Kaikille juhlijoille ja etenkin kynäilijällenne oli selvää, että neiti Daphne Bridgerton on herättänyt vasta Englantiin palanneen Hastingsin herttuan kiinnostuksen.

Regency-aikakauden (1811–1820) Lontoon seurapiireissä kuhisee. Lady Whistledown kirjoittelee tapahtumista kärkevään Gossip Girl -tyyliseen sävyyn, eikä kukaan ole turvassa hänen kommenteiltaan. Daphne Bridgertonilla ei ole sopivia kosijoita, kun taas Hastingsin herttualla Simon Bassetilla on riittämiin tyttöjä tyrkyllä. Simon on päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin tai jatka sukua. Hän ei tulisi pelastamaan isänsä arvonimeä. Isä on hylännyt änkyttävän poikansa tämän ollessa lapsi. Vaikka Simon ei enää änkytä, mikä onkin vaatinut vuosin työn, viha ja katkeruus isää kohtaan kytee yhä. Yhteisellä sopimuksella Simon ja Daphne lyöttäytyvät yhteen tarkoituksenaan saada hengitystaukoa ja Daphnelle lisää kosijoita. Sillä kukapa ei kiinnostuisi neitosesta, jota herttua liehittelee.

Ja herttuahan todella mielellään liehittelisi Daphnea, ellei tämä sattuisi olemaan hänen kouluaikaisen parhaan ystävänsä sisar. Ystävän sisariin ei ole lupa koskea. Bridgertonien lämminhenkinen ja tiivis perhe ihastuttaa Simonia, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään vastaavaa. Daphnen veljet ovat puuttumassa sisarensa asioihin tuon tuostakin ja ovat valmiita jopa kaksintaisteluun sisarensa kunnian puolesta. Daphnen vanhin veli Athony ei nimittäin ole lainkaan innoissaan naistenmiehenä tuntemansa ystävänsä osoittamasta kiinnostuksesta sisartaan kohtaan.

Rakastan historialliseen aikaan sijoittuvia romaaneja (ja leffoja ja tv-sarjoja), joten olen teoksesta todella innoissani. Olen jo valmis sanomaan, että tässäpä aika täydellinen romanttinen romaani minun makuuni, kun jäljellä on vielä epilogi. Ja kirjan loppuhan lässähtää siihen. En voi olla miettimättä miksi jotkut kirjailijat haluavat väenväkisin vääntää rautalangasta lukijalle, että mitä tapahtuu vuosien päästä ja miten se arki sujuu. Ei kuulkaa kiinnosta. Pidän mieluummin pilvilinnani ja romanttiset loppuni. Osaan itsekin kuvitella, mitä viimeisen luvun viimeisten sanojen jälkeen ehkä voisi tapahtua. 

Pelkkää hattaraa Salainen sopimus ei ole, vaan mukana on lapsettomuuden pohdintaa ja jäytävän vihan käsittelyä. Sekä eräs raiskauskohtaus, joka on herättänyt paljon närkästystä. Mielenkiintoista tässä on, että raiskauksen kohteena on mies ja raiskaajana nainen. Tapahtumaa ei oikeastaan koskaan käsitellä paljoa tapahtumahetkeä enempää. Teoksen loppuosa keskittyy sen sijaan Simonin valheeseen. 

Mutta tuleeko kaikki oikeastikaan aina käsiteltyä? Onko kaiken mentävä kirjallisuudessa "oikein" ja "vastuullisesti", kun ei näin tapahdu välttämättä oikeastikaan? Vaadimmeko helposti kirjallisuudelta jotain, mikä korjaisi tosielämän vääryydet, mutta joka ei ole todellista? Pitäisikö kirjallisuuden esittää vain korjausesityksiä reaalimaailmasta? Salaisessa sopimuksessa raiskaus ohitetaan ilman, että sitä tuomittaisiin rankasti tai sen (etenkään vahingollisia) seurauksia pohdittaisiin pidemmälle. Mutta kuinka vastuullista kirjallisuuden on oltava? Onko siltä vaadittava, että kaikki käsitellään? 

Tällaista pohtiessa on hyvä muistaa, ettei ole olemassa yhtä tietynlaista raiskaustarinaa, vaan niitä on yhtä monta kuin raiskauksiakin. Pieleen mennään myös siinä, jos vain tiettyyn muottiin sopiva raiskauskokemus nähdään validina. Ihmiset reagoivat eri tavoin, eikä yleistys ole hyvästä oikein missään asiassa. 

En aio katsoa paljon hehkutettua tv-sarjaa. Haluan pitää omat mielikuvani näistä hahmoista. Kirjasarjaakin on ilmeisesti olemassa kahdeksan osaa, joissa pääosissa on Daphnen sisarukset. Vaikka nautin tästä kirjasta kovasti, en tiedä kiinnostaako minua lukea sarjaa pidemmälle, sillä tykästyin nimenomaan teoksen päähenkilöihin. Jos kahdeksanlapsisen perheen jokainen lapsi löytää omalla vuorollaan suuren rakkautensa, voi moinen tuntua jo liiallisuudelta. Voi olla että annan Bridgerton-sarjan muille osille kuitenkin vielä mahdollisuuden, onhan tämä kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu. Aivan erityisesti nautin dialogin sulavuudesta ja hahmojen tunteiden kuvailusta.

Evie Wyld: Me olemme susia

Me olemme susia (The Bass Rock 2020, suom. 2020) on teos, jonka meinaan jättää kesken. En saa siitä kiinni. Tunne säilyy, vaikka jatkan romaanin loppuun. On vaikea kirjoittaa teoksesta, josta on vaikea saada tarttumapintaa ja joka jää omassa mielessä hajanaiseksi ja hämmentäväksi.

Kun tulen talolle, seison jonkin aikaa pimeässä sen ulkopuolella. Kuulen, miten aallot lyövät rantaan ja tuuli rämisyttää ikkunoita. Käännyn katsomaan tähtiä ja näen, miten ne kehystävät Law’n ja miten kuu valaisee kauniit, kylmänvalkoiset valaanluut.

En sytytä valoja sisällä, nousen vain yläkertaan ja kömmin peiton alle rouva Hamiltonin sänkyyn ja olen todella tyytyväinen tuntiessani, miten raskas uupumus painaa selkääni kuin joku makaisi sen päällä. Jos näen unia, ne eivät kiusaa minua.

Onhan tässä aineksia. On kummitustaloa, on eri aikatasoja ja eri sukupolvia. Maggien puheenvuorot naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhuttavat. Ja se kaikkien teoksen kolmen naisen tarinoissa onkin yhteistä. Väkivalta, jota naiset ovat historian saatossa kokeneet. Väkivalta, jota he edelleen saavat kokea. Se, mihin Me olemme susia herättelee, on tuon väkivallan systemaattisuus. Maggie esittelee Vivianille Itä-Lothianin kartan, johon on piirretty pieniä rukseja jokaista murhattua naista kohti sen vuoden tammikuusta lähtien ja sanoo, että kyseessä on sarjamurhat. Vivian on ymmällään. 

”Poliisin mukaan jokainen murha on yksittäistapaus, joka ei aiheuta yleistä vaaraa”, Maggie sanoo taas.

”Niin, mutta – jos naisen tappoi poikaystävä, kundi istuu varmaan linnassa ja rikos liittyy pelkästään niiden suhteeseen.”

Maggie katsoo minua. ”Ja se suhde on se, että toinen on nainen ja toinen mies.”

Maggie esittää ajatuksia herättävän kysymyksen: "Missä vaiheessa kauheista, tuskallisista kuolemista tulee mukavia ja harmittomia? Milloin niistä tulee hauskoja? Noidista. Viiltäjä-Jackista. Sodista. Vuodesta 1977."

Voimakkaimmin mieleeni piirtyy kohtaus, jossa mies leikkaa nimettömän tytön korsetin auki niin, että sakset leikkaavat tämän ihoa. Nuoren tytön ei auta kuin olla inahtamattakaan. Hänet suljetaan rangaistuksena kaappiin, jossa on hänelle varattu tuoli. Vaikka mies lähtee usean päivän asioille, ei tyttö uskalla tulla kaapista ulos lisäkurituksen pelossa. 

Mutta tämä kaikki ei riitä. Yksittäiset oivallukset, synkkä tunnelma. Teoksesta tuntuu puuttuvan jotakin. Me olemme susia vaatisi ehkä enemmän pysähtymistä ja pohdiskelua sen äärellä. Tätä kirjoittaessani ajatukseni teoksesta kuitenkin kiteytyvät. Yllätyn siitä, millaisen vaikutuksen teos on minuun tehnyt siitä huolimatta, että läpi teoksen päällimmäisin tunteeni on ollut hämmennys. Uskallan väittää, että hämmennys tulee osittain juuri siitä, että Me olemme susia pakottaa lukijan kohtaamaan oikeasti epämukavia, raakoja asioita. Asioita, jotka ovat totta. Asioita, joita tapahtuu maailmassa tälläkin hetkellä ja jotka eivät ole vain fiktiota. Kun jokin on hyvin todellista, siitä tulee häiritsevää ja hämmentävää. Sitä haluaisi katsoa pois, olla tiedostamatta. Oloni on Me olemme susia jäljeltä epämukava. Mutta huomaan olevani vaikuttunut. 

1900-luvun puoliväliin sijoittuvalla Ruthin tarinalla on kohokohtansa ja paikkansa romaanissa, mutta suurimmaksi osaksi se on minulle tämän teoksen pakkopullaa. Sen sijaan 1700-luvulla noidaksi syytetyn Sarahin tarina sekä nykypäivän Vivianin tarina vetävät. 

En muista koska olen viimeeksi ollut näin hämmentynyt jostain teoksesta. 

Niinpä. En ymmärrä itsekään, en osaa pukea tätä sanoiksi. Aina kun kohtaan niitä kuolemia, tulee sellainen olo, että jotenkin ne pitäisi huomioida. Että mun pitäisi huomioida ne, koska olen itse elossa eikä ne naiset eroa mitenkään meistä kahdesta tai sun äidistä tai siitä kahvilan naisesta. Me liihotellaan vaaran vyöhykkeellä. Kahlataan kuoleman vesissä. Joskus sen haistaa miehestä, joskus sen vain tietää – jos jäisi yksin sen kanssa ja sillä olisi kivi… Kun tulee se tunne, sen vain tietää. Niin kuin sen vainuaisi. Yritän huomata ne kuolemat, koska en mahda muuta, voin vain todistaa, voin vain muistaa. Katsoa rikospaikkakuvia ja nähdä omin silmin, mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu koko ajan ja mitä tulee tapahtumaan jatkossakin. Ne tahrat, ne haavat. Ja lapset.

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt

Toscanan tytöt (The Star-Crossed Sisters of Tuscany 2018, suom. 2020) kertoo Fontanan suvun sisaruksista. Tarinan mukaan eräs suvun vanhempi sisar kirosi mustasukkaisuudessaan nuoremman sisarensa ja kaikki suvun nuoremmat tytöt tämän jälkeen. Aikaa tästä on jo yli 200 vuotta. Eikä yksikään suvun nuoremmista tytöistä ole mennyt naimisiin sen jälkeen. Teoksen päähenkilö, nuorempi tytär Emilia, ei usko kiroukseen – tai ei ainakaan halua uskoa. 

Melkein kolmpikymppisen Emilian elämä muuttuu, kun hänen isotätinsä Poppy ottaa häneen yhteyttä ja pyytää hänet mukaansa synnyinmaahansa Italiaan. Poppy-täti on suvun musta lammas, jonka kanssa kirjeenvaihto on katkaistu Emilian ollessa pieni. Lumoava, itsenäinen nuorempi tytär Poppy säihkyy elämää ja on aivan toisenlainen kuin sisarensa, Emilian nuna. Jokin Poppyssa vastaa Emilian sisäiseen kaipuuseen ja saa hänet uskaltautumaan uhkaamaan isoäitiään, nonnaa, ja perhettään ja ilmoittamaan heille matkasta. Ehkä nuoremman tyttären osa voisi olla jotain muutakin. Poppy-täti on luvannut murtaa kirouksen, ja niinpä mukaan Italiaan lähtee myös vastahakoinen, mutta kirouksesta eroon haluava Emilian serkku Lucy. 

Tytöt ovat kuin yö ja päivä. Emilia on kirouksen varjolla tyytynyt osaansa ja luovuttanut. Hän ei ole panostanut sen enempää miessuhteisiin kuin ulkonäköönsäkään. Omien sanojensa mukaan Emilia ei kuitenkaan ole luovuttanut: "En minä olen lopettanut. Päätin olla pelaamatta. Ihan oikeasti, treffailu ei kiinnosta minua, olin sitten kirottu tai en." Elämäänsä hän viettää perheensä kynnysmattona. Emilia kiikuttaa kiitostakaan lausumattomalle sisarelleen leivonnaisia kirjapiiriin ja joutuukin sitten viettämään tuntikaupalla tämän tyttären läksyjen parissa ja tottelee nonnansa jokaista sanaa. 

Lucy puolestaan tekee kaikkensa murtaakseen kirouksen, osoittaakseen olevansa haluttu ja saadakseen janoamaansa rakkautta. Miehet eivät vain oikein tahdo pysyä Lucyn kanssa. Heidän matkansa Italiaan on täynnä hyvää ruokaa, kauniita maisemia ja rakennuksia, mutta myös muutoksen tuulia. Sekä Emilia että Lucy joutuvat miettimään omaa elämäänsä ja omia valintojaan ja opettelemaan heittäytymään. 

Poppy kietaisee käsivarren meidän kummankin ympärille, ja veden rentouttava liplatus tuudittaa minua. Hengitän syvään kanavan tuoksua, joka on ainutlaatuinen sekoitus kosteaa, kalaisaa ja raikasta – kaikkea yhtä aikaa. Me alitamme vanhoja kivisiltoja jotka ovat niin matalia että tekee mieli kumartua, ja kellumme kauniiden, hienojen hotellien reunustamien kujien vierellä. Valurautaiseen parvekkeeseen on kiinnitetty punaisen, kullan, sinisen ja vihreän kirjavia lippuja, jotka hohtavat auringonvalossa. Gondoli ajautuu lähelle kanavamuuria, ja kuskimme käyttää melaansa työntääkseen meidät kauemmas. Lucy silmäilee häntä kuin mehukasta lihanpalaa.

Emilian tarinan rinnalla kulkee Poppy-tädin tarina, jota tämä kertoo vähä vähältä paljastaen asioita, joista Emilialla ei ole ollut aavistustakaan. Poppyn vuosien takainen rakkaustarina on romanttinen ja kyyneliin asti liikuttava, täynnä kipeitä aiheita ja sukusalaisuuksia. Kirouksen aiheuttama tuska on vaikuttanut sisarusten väleihin sukupolvesta toiseen ja saanut perheet kohtelemaan tyttäriään eriarvoisesti. 

Ajattelen määräilevää Carol-tätiä ja nonnaa, sitä kuinka tottelen hänen jokaista toivettaan ja unohdan omat tarpeeni miellyttääkseni häntä, aivan kuten Matt sanoi. Voiko Lucy olla oikeassa? Olemmeko kumpikin myyneet sielumme ja toivoneet turhaan, että voisimme voittaa puolellemme jonkun, jonka rakkauteen emme ole koskaan voineet täysin luottaa?

Toscanan tytöt on ihanan lämminhenkinen hyvän mielen kirja. Serkukset ovat kärjistettyjä, mutta 80 vuotta täyttävä Poppy-täti on suorastaan hurmaava ja ohjailee tyttöjään lempeästi, mutta suorasanaisesti. Tätä oli ihana kuunnella. Toscanan tytöt sopisi erinomaisesti kesäluettavaksi. Hassua muuten, että tän äänikirjan kannesta puuttuu kokonaan Lucy! Kovakantisessa tyttöjä nimittäin on kaksi.

Kenelle? Hyvänmielenkirjoja kaipaaville. 

Maurene Goo: Tämä biisi on sinulle

Olen itse kuunnellut K-poppia jo pitkään enemmän ja vähemmän, joten miksipä sitä ei lukisi K-pop-laulajasta kertovaa romaania? Varsinkin kun saa kokea sen ihanan tunteen, kun saa sukeltaa jonkun teoksen maailmaan niin, ettei siitä tiedä mitään etukäteen. 

Tämä biisi on sinulle (Somewhere Only We Know 2019, suom. 2020) kertoo suositusta K-pop-laulajasta Luckysta, jonka nimestä tulee väistämättäkin mieleen Britney Spearsin biisi Lucky. Luckyn hahmon voisikin tiivistää yhtähyvin Britneyn sanoin "She's so lucky, she's a star/But she cry, cry, cries in her lonely heart, thinking/If there's nothing missing in my life/Then why do these tears come at night?"

Seisoin leveässä haara-asennossa hopeisissa piikkikorkosaappaissani, ja jalkoihin sattui törkeästi kuten aina. Näin toistuvia painajaisia saappaista, jotka jahtasivat minua ympäri parkkipaikkaa. Ne olivat ihmisenkokoiset ja juoksivat perässäni päättymätöntä ympyrää. Managerini vaativat minua käyttämään samoja saappaita joka esityksessä – ne olivat osa ”yksilöllistä tyyliäni”. Ylipolvensaappaat, jotka kohosivat ylös huikean pitkiä sääriäni. 

Lucky on nuori K-pop-prinsessa ja Aasian suosituin artisti, mutta onnellinen hän ei ole. Katsoessaan viimeisimmän esityksensä taltiointia Lucky tajuaa, että hänen katseensa on aivan tyhjä. Aivan toisenlainen kuin aiemmin hänen urallaan. Samana iltana Lucky karkaa turvamieheltään ja suunnistaa ahdistus- ja unilääkkeistään tokkuraisena metsästämään hampurilaista Hongkongin öisiltä kaduilta. Ajatus on juuri niin hyvä kuin miltä kuulostaakin. Lucky nukahtaa bussiin, jossa hänen onnekseen söpö amerikankorealainen poika tulee häntä herättelemään. 

Jack päätyy Luckyn lapsenvahdiksi, kun lääkkeistään sekaisin oleva, hotellin tossuissa liikkuva tyttö sinnikkäästi haluaa jatkaa matkaansa. Jokin tytössä saa Jackin huolestumaan tämän puolesta, eikä hän voi jättää tätä oman onnensa nojaan. Yö päätyy Jackin asunnolle, jossa Jackille selviää sammuneen tytön todellinen henkilöllisyys. Juorulehdelle julkkiksia sivuhomminaan myyvä Jack vainuaa heti kunnon jymyjutun. Jos hän vain saa Luckyn viettämään kanssaan vielä seuraavan päivän ja saa otettua tästä muutaman kuvan, on Jackin uran nousujohteisuus taattu. Jackin onneksi päivä tavallisena nuorena on juuri sitä, mitä kurinalaista, minuuttiaikataulutettua elämää elävä Lucky tarvitsee.

Jack haaveilee valokuvaamisesta, unelmansa toteuttamisesta. Lucky puolestaan elää unelmaansa. Hänen unelmansa ei vain enää oikein tunnu siltä, miltä ennen. Jokin on hukassa. Ja nyt hänen uransa on Jackin käsissä todellisessa vaarassa, sillä yksikin skandaali saattaisi riittää hänen uransa pilaamiseen. 

Lukiessa minua häiritsee, miten lapsellinen Lucky on ja miten tyhmiä tämän päähänpistot ovat. Juoni junnaa paikallaan, eikä henkilöhahmoilla ole karismaa nimeksikään. K-pop-artistien kurinalaista elämää sivutaan (aihe, josta jaksan katsoa Youtube-videoita toisensa jälkeen), mutta suuri osa sivuista kuluu irrotteluun, kompurointiin ja totuuden kätkemiseen toiselta. Kertojana toimii sekä Lucky että Jack, ja kertoja vaihtuu välillä turhankin tiheään. Oikeastaan minua kiinnostaisi kaiken tämän draaman sijaan lukea sellainen kirja, jossa keskityttäisiin K-pop-tähdeksi treenaamiseen ja sen raadollisuuteen, mitä kaikkea tähteyteen vaaditaan. 

Jos jokin K-popparien ja sellaisiksi treenaavien elämästä tulee Tämä biisi on sinulle -kirjassa selväksi, niin se on jatkuva laihdutus ja dieetillä olo. Idolien minimalistiset dieetit ovat surullisenkuuluisia. Ja Luckylla on koko ajan nälkä. 

Sillä silmänräpäyksellä, kun aloitin treenikoulun, minulle määrättiin sama ruokavalio kuin muillekin. Meidät punnittiin joka viikko, ja meitä arvioitiin yhtä lailla painon kuin tanssitaitojemmekin perusteella. Eikä se mikään salaisuus ollut. Fanit olivat tyrmistyneitä puolestamme saadessaan kuulla vaikkapa ”yhden kupin” dieetistä (kaikkien päivän aikana syötyjen annosten tuli mahtua pikkuruiseen kuppiin). Syömishäiriökeskusteluja käytiin aina, kun jonkun täytyi jättäytyä ryhmästä kuntoutusklinikalle menon kanssa.

Mutta sitten kaikki unohdettiin.

Tässä teoksessa on kuitenkin minun makuuni liikaa kaikkea muuta kuin K-popin maailmaa. Kun teos ei edes sijoitu Koreaan, jää romaani selvästi alle odotuksieni. Jack ja Lucky pohtivat yhdessä amerikankorealaisuutta, mutta varsinaiseen korealaiseen kulttuuriin Tämä biisi on sinulle ei ole mikään kurkistusikkuna. Tämä biisi on sinulle on selvästi itseäni nuorempaa yleisöä silmälläpitäen kirjoitettu. Hyvän YA-kirjan tunnistaa siitä, että siitä löytää vanhempanakin lukijana itselleen jotain. Tämän teoksen kohdalla niin ei käy. Teoksen kieli on keskinkertaista, eikä Luckyn elämä onnistu koskettamaan. Romanssikin tuntuu lähinnä keinotekoiselta, sellaisen henkilön ensi-ihastumiselta, joka ei koskaan ennen ole saanut kokea vapautta ja joka rakastuu ensimmäiseen tielleen sattuvaan kaksilahkeiseen. 

Pitkästä aikaa joudunkin sanomaan: en tykkää. 

Kenelle? Kevyttä välipalaluettavaa kaipaaville ja nuorille. 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

En muista missä yhteydessä joku suositteli minulle Pienen hauen pyydystystä (2019) siinä olevien maagisten elementtien vuoksi, mutta tartun viimein tuumasta toimeen ja kuuntelen romaanin äänikirjana. 

Teoksen päähenkilö Elina Ylijaako palaa jokakesäiselle vierailulle syrjäiselle kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystääkseen pienen hauen lammesta. Kyläläiset ovat kummissaan Elinan halusta lähteä Seiväslammelle, josta häntä varoitellaan. Lukijana minäkin olen kummissani. 

Hauen pyydystys ei niin vain onnistu, sillä Näkki päättää asettua Elinan tielle ja suojella sitä. Eikä Elinalla ole paljoa aikaa. Hauki tulee katoamaan lammesta neljässä päivässä. Päästäkseen siihen käsiksi, Elinan on kuitenkin voitettava Näkki korttipelissä. Mutta miksikäs ilkikurinen Näkki tyytyisi tappioon, kun voi väittää toisen huijanneen? 

Tästä alkaakin mystisten olentojen ja kummajaisten esiinpomppailu. Suomalainen mytologia herää eloon Pienen hauen pyydystyksen nokkelassa ja mielikuviteksekkaassa maailmassa .Kyläläisille nämä olennot ovat täyttä arkipäivää, ja Elinan kuollut äiti on jättänyt jälkeensä päiväkirjan, jossa on kuvailtuna jos jonkinlaista oliota ja kirousta. Mitään ei selitellä turhia, vaan teoksen maailma tarjotaan lukijalle sellaisenaan.

Lämpenen hitaasti teokselle, koska en vain pääse kärryille. Osaksi tämä johtuu varmasti siitä, että puuhastelen kuunnellessani muuta. Kun syy Elinan matkaan alkaa selvitä, ollaan jo todella kiinnostavilla vesillä. Kyseessä on elämä ja kuolema, kirous, jota Elinan on estettävä täyttymästä. Samaan aikaan Elinan perässä on mutkaton poliisinainen nimeltään Janatuinen, joka tulee pidättämään Elinaa murhasta epäiltynä. Silminnäkijä on nähnyt Elinan polttaneen pihalla ruumiin.

Teoksen dialogi on ihanan eläväistä ja luontevaa. Luettuna se kuulostaa vielä paremmalta, sillä lukijana Anna Saksman eläytyy lukemaansa antaumuksella. Teos on piristävä tuulahdus jotakin muuta, ja tarina pysyy hyvin kasassa. 

Elina joutuu matkallaan pohtimaan rakkautta, syyllisyyttä ja anteeksiantoa. Ennen kaikkea Elinan on kuitenkin opittava antamaan anteeksi itselleen. Teos saa miettimään sanojen ja intention voimaa. Kuinka usein ihminen tuomitseekaan jonkun, toisen tai itsensä johonkin? 

Kenelle? Maagisesta realismista ja suomalaisesta mytologiasta pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko

Kun Keskiyön aurinko (Midnight Sun 2020, suom. 2020) julkaistaan, ajattelen, että tässäkö sitä nyt taas mennään. Minulla on kaksi tieteellistä tutkimusta ja useita esseitä Twilight-saagasta takana. Tunnen suorastaan akateemista velvollisuutta lukea tämän Edwardin näkökulmasta kirjoitetun täydennysosan. Onneksi se löytyy helposti äänikirjana.

Zzz...

Ai, se ei ole vielä loppunut?

30 tuntia äänikirjaa ottaa koville. En ole koskaan ollut Twilight-fani. Twilight-hypetys on ollut minulle pelkkä kuriositeetti. Graduni yksi edellytys oli, että en pitänyt sarjasta liikaa. Omat, hiirenkorville kulutetut, alleviivatut ja post-it-lapuilla koristellut englanninkieliset Twilightit ovat vieläkin hyllyssäni. Sarja ei ole pesunkestävä, eikä sen kriittinen tarkastelu ole tehnyt sitä ainakaan paremmaksi. Ja kuitenkin olen edelleen tyytyväinen siihen, mitä kaikkea tuolloin sain sarjasta kaivettua esiin.

Lajiteoreettinen graduni tarkasteli Twilight-saagan rakkaussuhteitten kautta goottilaisen ja romanttisen romaanin välistä jännitettä, sarjan kahta eri lukutapaa, ja pureutui teoksen ongelmallisimpiin teemoihin. Mutta miten teesini pitävät uuden Twilight-kirjan valossa?

Erittäin hyvin. Olen aistivani tiettyä yritystä pelastaa mielikuvaa Edwardista lukijoiden silmissä, kun Edward Keskiyön auringossa useaan otteeseen vitsailee omalla stalkkauksellaan ja kutsuu itseään "vimmaiseksi stalkkerivampyyriksi". Stalkkaajaksi Edwardiahan on nimenomaan syytetty. Vaikuttaa siltä, että Meyer on puolustuskannalla. Edwardin stalkkauskäytöksen tapetille nostaminen ja sen nimeäminen ei kuitenkaan muuta itse käytöstä miksikään. Meyer olisi halutessaan voinut vähentää tuomittavuutta esim. sillä, että ympäristö yrittäisi hillitä Edwardin stalkkaustaipumuksia. Mutta kukaan ei puutu Edwardin tekemisiin. Bellan vakoilu ja jatkuva tarkkailu säilyy edelleen ympäristön hyväksymänä käytöksenä. 

En tuntenut tuttua syyllisyyttä palatessani sinä yönä Bellan huoneeseen, vaikka tiesin, etten saisi tehdä niin. Mutta se tuntui oikealta ratkaisulta – ainoalta oikealta sillä hetkellä. Menin sinne polttamaan kurkkuani mahdollisimman paljon. Koulisin itseni olemaan piittaamatta hänen tuoksustaan. Se oli mahdollista. En antaisi aistini vaikeuttaa välejämme.

Edwardin hahmoa on kiillotettu myös kuvaamalla hänen ajatuksiaan Jacobista myönteisinä ja tätä jopa sympatisoivana. Alkuperäisissä kirjoissa Edward murahtaa vasta Epäilyksessä, että olisi voinut toisenlaisissa olosuhteissa jopa pitää Jacobista. Edward myös kuvataan auttamassa Angelaa leikkimällä Amoria, joka tuo Angelan ja tämän ihastuksen yhteen kiitoslahjana Angelan avusta.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat pitäneet Bellaa tylsää kertojana, joka vain pälättää Edwardin ihanuudesta. Minua Bellan kertojanääni ei ole omakohtaisesti häirinnyt, mutta Edward on kertojana suorastaan puuduttava. Edward on koko ajan huolissaan ymmärtääkö Bella häntä ja obsessoi tämän ajatuksista. Bella myös kuvataan todella typeräksi. Ironista on, että Edward pitää Bellaa samaan aikaan älykkäänä ja ihailee tämän koulusuorituksia ja oppineisuutta. Kirjan tapahtumien ja Bellan käytöksen perusteella tällaista päätelmää olisi vaikea tehdä. Loistava esimerkki siitä, miten kirjailija kertoo jonkin asian olevan niin tai näin, mutta ei näytä sitä lukijalle mitenkään. 

Tarina polkee paikallaan niin paljon, että on suorastaan tuskastuttavaa kuunnella Keskiyön aurinkoa loppuun. En voi olla miettimättä, mitä järkeä tässä on muuten kuin tietysti sen kahisevan puolesta. Edwardin näkökulma ei tarjoa mitään uutta. Keskiyön aurinko on pitkäveteinen ja täynnä epärelevantteja tapahtumia ja yksityiskohtia. Kerro meille jotain, mitä emme oikeasti tiedä, Meyer. Culleneista olisi voinut kirjoittaa ihan oman romaaninsa. Siihen ei olisi tarvittu Houkutusta kohtaus kohtaukselta toistavaa lähes 700-sivuista romaania. 

Kohdat, joissa Edward kuvaa Bellan kosketusta "kytevänä hiilloksena jäätä vasten" ja kehuskelee omalla "hengen voitollaan aineesta" naurattavat minua. Olen pohtinut aiemmin Edwardin ja Bellan fyysistä yhteensopimuutta symbolisesti juuri jäänä ja tulena ja pohtinut Edwardin roolia romanttisen perinteen mukaisena "oikeana kosijana" nimenomaan Edwardin osoittaman hengellisen rakkauden vuoksi. 

Bellan päätöstä valita Edward määrittelee kuitenkin myös toinen tärkeä asia: Bella on tarkoitettu vampyyriksi. Keskiyön auringossa tämä on entistä päälleliimatumpaa. Edward jopa ihmettelee, onko  Bella todella edes ihminen. Valitessaan Edwardin Bella valitsee itsensä. Vampyyrina Bella puhkeaa kukkaan, koska vampyyrius on hänen todellinen minuutensa. 

Mielessäni pyörii kuitenkin edelleen kysymys miksi. Miksi Bellan elämä ihmisenä on lähtökoisesti niin vaikeaa, että vain vampyyriksi muuttuminen saa hänet vapautumaan? Aika karmea kohtalo minusta. Keskiyön aurinko tarjoaa kuitenkin eräänlaisen selityksen edes Bellan erityislaatuiselle mielelle ja sille, ettei Edward pysty kuulemaan Bellan ajatuksia. Muutoin on hyväksyttävä, että Bella nyt vain on ihan erityinen tapaus, jonkinlainen tähtien saneleva Edwardin star-crossed lover. "Eihän se olisi loppu vaan alku", Bella kuiskaa Edwardille.

En ole koskaan ollut Team Edward tai Team Jacob. Ymmärrän, mihin Bellan valinta perustuu, mutta Keskiyön aurinko jättää minut vielä kylmemmäksi kuin koko sitä edeltävä neliosainen Twilight-saaga. Niin anteeksi mikä houkutus? Siinä missä sarjan ensimmäinen osa rakentaa ihan toimivasti Bellan ja Edwardin välistä vetovoimaa, epäonnistuu Keskiyön aurinko mielestäni täysin. Sori, Edward. 

Inhokkiasiani Keskiyön auringossa on, miten Edward jatkuvasti puhuu Bellan verta janoavasta puolestaan etäännyttäen "hirviönä" häivyttäen oman vastuunsa kuviosta. Edward saattaa pohtia omaa käytöstään ja pitää sitä moraalittomana, mutta todellista vastuuta Edward ei siitä ota.

Kenelle? Twilightin diehard-faneille sekä niille, joilla on yksinkertaisesti liikaa aikaa.