Ulla Onerva: Hattaradilemma

⁣

Mukaansatempaava, hauska, pirskahtelevan raikas, feministinen ja hattaraisen romanttinen. Kirjagramin puolelta tutun Ulla Onervan (@tarinannuppuja) esikoisteos Hattaradilemma (2025) on kaikkea tätä ja paljon muuta. Mahtuupa mukaan yksi kauhutarinakin. Ennen kaikkea se on rakkauskirje romanttiselle kirjallisuudelle 💌 ⁣

⁣
Emma Nuutinen on saanut nimensä Jane Austenin sankarittarelta. Yhtäläisyydet eivät jää vain nimen tasolle, sillä kuten Emma Woodhouse, on tämäkin Emma hyvin itsetietoinen, päättäväinen, autuaasti erehtyväinen ja ärsyttävä. Tämä Emma ei kuitenkaan leiki Amoria, vaan puhuu romanttisen kirjallisuuden ja hattaran puolesta – ja huomaa kauhukseen tuntevansa vetoa aivan väärään henkilöön. ⁣

Viittauksia Austeniin on muitakin. Piirteitä Ylpeydestä ja ennakkoluulosta löytyy ihan kirjan juonesta ja sen romanttisesta kuviosta. Ne ilahduttavat, samoin kuin kirjan älyllinen kirjallisuuskeskustelu. Emma ei osaa ottaa vastaan kritiikkiä lempigenreään kohtaan ja pitää omia mielipiteitään absoluuttisina totuuksina. Hattaradilemmaa värittääkin hänen kauttaa aikamoinen oikeamielisyys. Onneksi hänelle on annettu vastustajansa. Eeli arvostelee romanttista kirjallisuutta kovin sanoin, mutta onnistuu Notebookia katsoessaan sanallistamaan kaiken sen, minkä itse koen elokuvassa ongelmalliseksi ja miksi se ei koskaan ole kuulunut minun suosikkeihini. Vaikka romantiikkaa hehkutetaan, sitä ei esitetä yksipuolisen siirappisessa valossa. 

⁣
Eihän tätä teosta voi niin sanotusti laskea käsistä. Ahmaisen äänikirjan kahdessa päivässä. Lukiomaailma kirjoituksineen tuntuu nostalgiselta. Hahmot ovat eläväisiä, keskustelu nokkelaa, innostavaakin. Sivuhahmot toimivat. He tuntuvat omilta persooniltaan, eivät pelkiltä päähenkilön peileiltä. He myös tuntuvat ikäisiltään. 

Onerva on kirjoittajana ansiokas. Hän onnistuu hyödyntämään intertekstuaalisuutta ja trooppeja ja pitelemään lukijan hyppysissään. Yksi juonikuvio ja hahmo jää silti irralliseksi. Nimittäin tapaus Ynni. En saa oikein kiinni siitä, mitä tällä haettiin teokseen. Minut se jättää hämilleni.

Oikukkaiden romantikkojen piiri on ideana valloittava. Ja mikä nimi. Minäkin haluan tällaiseen! Pidän myös siitä, että vaikka piirillä on ylevät tavoitteet, tästä ei tehdä mitään maailmaa mullistavaa, lukiolaisista lähtevää liikettä. Silti se tuntuu merkittävältä; henkilöhahmojen elämän kannalta, mutta myös aatetasolla. Ajaakseen itselle tärkeää asiaa ei ole pakko saavuttaa maanlaajuista (maailmaanlaajuisesta puhumattakaan) yleisöä. Riittää, että siitä puhuu, että sitä edistää. Vähän kerrallaan. 

Ihailen Emmaa. Ihailen häntä siitä, että hän uskaltaa näin vahvasti seistä oman lempigenrensä takana ja vaatia sille sen ansaitsemaa arvostusta. Myönnettäköön siis, että sisäänheittäjänä tähän teokseen toimiikin juuri sen kirjallisuuspuhe ennemmin kuin lukiojutut. 

Kun ajattelen Hattaradilemmaa, ajattelen sitä nimenomaan romanttisen kirjallisuuden kannalta upeana. Miten joku keksii kirjoittaa romanttisen romaanin romanttisten romaanien arvostuksen puutteesta päähenkilönään genreä rakastava tyttö? Ajatus on niin oivallinen. Se koukuttaa lukijan romantiikan pariin ja toimii sen puolestapuhujana. Koukkuun jää jopa tällainen lukija, joka nykyisin viettää mieluiten aikansa romantasian toisissa maailmoissa. 

Luokituksestaan aikuisten kirjaksi huolimatta Hattaradilemma on selvästi nuorten kirja. Viihdyin sen parissa, mutta näkisin mieluusti kirjoja markkinoitavan luokituksella, joka oikeasti vastaa sisältöä. Maailmalla kirjoja puolestaan pusketaan usein YA-luokitukseen, mikä on turhauttavaa sekin. Täällä Suomessa näköjään halutaan tehdä toisin päin, eikä sinänsä ihme. Eihän nuorten kirjoja tunnuta täällä arvostavan. Se on sääli. Nykyisin on kuitenkin huomattavasti laadukkaampaa nuorten kirjallisuutta kuin vielä silloin, kun itse olin teini. Mutta miten nuoret voivat kokea heille kirjoitetun kirjallisuuden tärkeäksi, kun sitä naamioidaan eikä siitä kirjoiteta lehdissä? Tähän haluaisin muutoksen. Suomi tuntuu välillä kirjallisuuden takapajulalta.
⁣
Hattaradilemma on kaiken kaikkiaan oikein lupaava esikoisteos. Kevyt, mutta silti merkityksellinen ja hauskasti omaa genreään kommentoiva. Ihanaa, että tällaista kirjoitetaan.

Holly Black: Langennut kuningas

Mainos / Arvostelukappale saatu pyydettäessä Karistolta.

Syvä hengitys sisään. Syvä hengitys ulos. 

Rakastan tätä sarjaa. Paluu Elfhameen on suuri ilo. Cardan ❤️

Ilman väki -sarjan toinen osa, Langennut kuningas (The Wicked King 2019, suom. 2024) jatkaa ihanan kutkuttavana Juden tarinaa. Juden aika heikkona ihmisenä mielivaltaisten keijujen armoilla on tullut päätökseensä. Cardan valtaistuimella ja pakotettuna tottelemaan häntä, Jude on vihdoin vallassa. Ja vallantunne vasta kutkuttavaa ja tarttuvaa onkin. Jude on niin peittelemättömän vallanhimoinen ja niin ihana siinä. Hän on todellinen ikoni. Ainoa vain, ettei hänen uusi asemansa ole niin turvattu kuin hän toivoisi. Jos Cardan vain suostuisi pysymään hänen hallittavanaan... 

Nicasia on tällä kertaa täyttä draamaa. Jude ja Cardan huopaavat, ja politiinen valtapeli on suorastaan riemastuttavaa. Onko joku, joka ei juoni jotakin? Ja Cardan on... arvaamaton. Villi. Hämmentävä. En ole koskaan varma mitä hänellä on mielessään, mitkä hänen motiivinsa ovat. Hän on ehdottomasti yksi suosikkimiespäähahmojani. Voiko häneen luottaa vai ei? 

Langennut kuningas tarjoilee tulista vihaa, suuria, suuria tunteita. Ja aikamoisen hyökytyksen, aivan loppuun asti. Teos on herkullisen häijy, ja sen lopun cliffhanger suorastaan julma. En pysty tämän jälkeen odottamaan seuraavan osan käännöstä. On saatava tietää mitä kolmannessa osassa tapahtuu, heti. Olen raivoissani.

⁣*Arvio on julkaistu jälkikäteen. Olen lukenut kirjan viime syksynä ja julkaissut siitä silloin postauksen Instagramin puolella. Aikani on viime aikoina riittänyt vain Instagramiin, mutta ajattelin, että voisin yrittää aktivoitua täälläkin taas. 

Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto

Olin keväällä valtavan innoissani Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydämestä (2023) ja kirjoitin siitä arvion Kosmoskynään. Onni osui kohdalleni, sillä sain melkein samantien tilaisuuden esilukea sarjan toisen osan, Talventaiton (2024). Sanon toisen osan, vaikka kyseessä on ennemmin esiosa. Tapahtumat sijoittuvat Maailmanhaavojen äärelle, kauan ennen Kellopelisydämen tapahtumia. Keskiössä ovat talventaittaja Kaiho ja kesänkaataja Alati sekä tietysti itse vuodenkierto. 

Hihkun, kun käpsöttelen noutamaan pakettiani Helsingin pääpostista aurinkoisena syyskuun alun päivänä ja saan Talventaiton käsiini yhtenä ensimmäisistä. En ole tällä kertaa arvioijana muutenkaan aivan puolueeton, sillä olen saanut kunnian tutustua Vehkaan sitten Kellopelisydämen lukemisen. Se tuo lukemiseen omat sävynsä. Lukukerta on minulle myös jo toinen, joskin ensimmäinen näin kirjan ollessa valmis. Silti silmäni kostuvat kyynelistä jo ensimmäisessä luvussa. Voi Kaiho. ⁣

Se joka kaipaa onnea kesän

alati etsii, vaan ontoksi jää.

Nyt sinulle suveni kaihona kannan:

riittääkö tyhjät käteni nää?

⁣
Edessä ajatuksia enemmän kuin arviota, mielleyhtymiä ja teemoja. Talventaiton makustelua.⁣ Tällaiseen tunnelmaromaaniin sellainen sopiikiin. Juonipaljastuksia ei siispä tarvitse pelätä. 
⁣
Kun ajattelen Talventaittoa, ajattelen sanoja:⁣
surunkaunis⁣
haikea⁣
suvi⁣
⁣
Ajattelen valoa eri vuodenaikoina. Ajattelen luopumista ja antamista. Villiä taikuutta, teoksen kiehtovinta elementtiä. Painajaisia, jotka niin herkullisina kylvävät pelkoa. Suomen kieltä, niin taiten punottua. Ajattelen talviharppua ja kesäkannelta. Seppeleitä. ⁣
⁣
On herkkyyttä, viipyilyä, pysähtelyä ja arkea. Kipeitä kohtia. Solmuja. Hiljalleen heräävää rakkautta. Suuria tekoja. Itsekkyyden ja pyyteettömyyden jännitettä, niiden häilyvää rajapintaa. ⁣
⁣
Vahvoja naisia. Niitä tässä on erityisesti. Ja pohjavireen luovaa upeaa ennakointia. Talventaitto käsittelee myös itsemääräämisoikeutta ja oman kehon rajoja lempeydellä, kunnioittavasti.⁣ Sanelma, Kaihon sisar, talventaittaja, joka ennustaa tulevaa tähdistään, on hahmoista suokkini. Julistettakoot se tässä. Niin vahva, upea. ⁣Pidin hänestä ihan erityisesti näin toisella lukukerralla. Mutta eivät Kaiho ja Alatikaan kylmäksi jätä. 

⁣
Tässä jos jossain on oikeassa suhteessa romantiikkaa ja tragediaa, niin kaihoisaa. ⁣

*Teos on saatu kirjailijalta. Kiitos, ihana Vehka.

Stephanie Garber: Finale

Legendary hurmasi minut, joten jatkoin suoraan Finaleen (2019) . Mutta sarjojen lopetukset ovat Garberille vaikeita. Ja jostain syystä hänellä on tapana antaa sille toiselle (ja tylsemmälle) miesvaihtoehdolle mahdollisuus silloin, kun riittäisi, että keskitytään siihen pääpariin ja heidän romanssinsa kehitykseen. En tarkoita nyt Jacksia, vaan kreiviä. Scarlettista tulee kiinnostavampi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla, mutta hänen kolmiodraamansa tuntuu turhalta. Finalessa  kolmiodraamoja riittää. Niitä on peräti kolme.

He was trying to dazzle her. But dazzle was a lot like romance—fantastic while it lasted, but it never lasted long enough.

Lopetus on jälleen hivenen kiirehditty ja, no, varsin antikliimaksinen. Kirjalta, jonka nimi on Finale,  odottaisi suuria asioita. Ja tapahtuuhan niitäkin, mutta ne menevät ohi liian nopeasti tai niitä ei rakennetta kunnolla.

Pidän silti Finalesta enemmän kuin Ikuisen rakkauden kirouksesta. Nautin erityisesti jaetuista unista ja toisesta puoliskosta. Tella ja Legend ovat ihania. Olisin halunnut lukea heistä enemmänkin. Yksi parhaista yksittäisistä kohtauksista on vierailu ajattomilla markkinoilla ja hinta, jonka Tella eräästä salaisuudesta maksaa. Lukisin mielelläni sen seurauksista. Ja the Fallen Star?! Niin kiinnostava! 

Koko Caraval-trilogian luettuani ymmärrän Jacksin hahmoa paremmin. Niitä valintoja, joita hän OUABH:issa tekee. Finalessa hänellä on joitakin todella upeita lauseita. Sydäntäsärkevin on: "I am the villain, even in my own story." 💔💔💔 ⁣

Ihania sitaatteja tässä löytyisi paljon muitakin, mutta moni niistä menee spoilerien puolelle. 

Tämän jälkeen olisi ihana lukea OUABH uudelleen. Nyt en malta odottaa Spectacularia, jonka erikoispainoksen olen luonnollisesti ennakkotilannut jo viime keväänä. Toivottavasti siinä on paljon Legendiä.

Stephanie Garber: Valenda

Stephanie Garber on jälleen tehnyt sen. Sydämeni on varastettu. Siinä missä Caraval tuntui lämmittelyltä, Valenda (Legendary 2018, suom. 2018) on todellinen pääesitys, maaginen ja kiduttava. Sydämeni rikotaan uudelleen ja uudelleen. Toisin sanoen: se on kaikkea, mitä voisin haluta.

Not everyone gets a true ending. There are two types of endings because most people give up at the part of the story where things are the worst, where the situation feels hopeless. But that's when hope is needed the most. Only those who persevere can find their true ending.

Tällä kertaa seurataan Scarlettin sijasta tämän pikkusiskoa Tellaa, joka on tehnyt sopimuksen mysteerisen tuntemattoman kanssa. Pitääkseen kiinni omasta osuudestaan, hänen on saatava selville Legendin oikea nimi. Mutta siihen Tella ei pysty. Salaisuus on liian varjeltu. Kun maksun aika tulee, Tella löytää itsensä murhaajan maineen omaavan komean kruununperillisen käsivarsilta. Edessä on uusi Caraval-peli, jossa panokset ovat korkeammat kuin Tella olisi osannut kuvitellut. 

She loved the feeling of doing something bold enough to make her future hold its breath while she closed her eyes and reveled in the sensation that she’d made a choice with the power to alter the course of her life.

⁣
Tella on ihanan tuore ja kuplivainen persoona – ja niin rohkea! Hän ei jätä elämistä puolitiehen, vaan päinvastoin hakee elämyksiä ja pyrkii pitelemään elämänsä ohjakset omissa käsissään. Nautin hänen hahmostaan kovasti. Ja tietysti Dantesta. En voisi olla onnellisempi, sillä hänestä juuri olen halunnutkin lukea enemmän. Hän oli suosikkini jo ensimmäisessä osassa ja nyt hän on entistäkin hurmaavampi. 

Ah. Niin. Onhan tässä myös rakas Jacksini. Mutta tämä on Danten show. Ja rehellisesti sanoen Valendan lukeminen saa minut jälleen surulliseksi, kun vertaan teosta Ikuisen rakkauden kiroukseen ja ajattelen kaikkea mitä Ikuisen rakkauden kirouksesta puuttuu ja miten haalealta se tuntuu verrattuna tähän. Valendassa on upeita, henkeäsalpaavia suudelmia ja voimakas jännite, ja rakastan sitä kaikkea. Ja tämän loppu! Hengästyttävä.  

Kun mietin syyskuussa lukemiani kirjoja ja niistä parasta, oli se juuri tämä. Valinta oli tiukka, sillä luin syyskuussa upeita teoksia. Garber kuitenkin voitti ei edes hänelle ominaisella taianomaisuudellaan ja ihanilla metaforilla, vaan sillä, että tämä tarjosi eniten ajateltavaa. 

Lauren Roberts: Powerless

Saatuani Lauren Robertsin Powerlessin (2023) loppuun uudelleenharkitsen vakavasti tbr-valintojani. Miksi minulla on useampi sarja kesken? Miksi jätän itseäni näihin cliffhangereihin roikkumaan??? 🆘

 

Rakas tulevaisuuden Anna, ole fiksumpi. Lue koko sarja. Kerralla. 

xoxo

Aluksi Powerless vaikuttaa siltä, että Nälkäpeli on vaikuttanut siihen niin vahvasti, että se turhauttaa. Olen tänä syksynä aloittanut englannin opinnot. Istun kirjallisuusluennollani ja kuuntelen luennoitsijan puhetta keskiaikaisesta kirjallisuudesta ja siitä, miten se ei välittänyt originaalisuudesta ja miten kyse oli vanhojen tarinoiden uudelleenkertomisesta, ja mieleeni välähtää Powerless. Rehellisesti sanoen etenkään ensimmäinen Trial ei ole kovinkaan originaali. Konsepti on aivan liian tuttu.

Tehdäänpä tässä kohtaa yksi asia selväksi. Rakastan kaikkea originaalia Powerlessissa. Toisin kuin Song of the Six Realms, joka oli surkea imitaatio Rebekasta, Powerlessilla on paljon tarjottavaa. Ja se todella kertoo uuden tarinan. Nälkäpelin vaikutus haihtuu, kun tarina etenee ja päästään parhaisiin osiin. Mieleeni sen sijaan tulee The Crimson Moth, sen vihollisista rakastavaisiksi -trooppi, veljesten välinen kolmiodraama.

Rakastan prinssi Kaita. Hän on yksi charmikkaimmista romantasiamiespäähenkilöistä, jonka tiedän. Olen ihan hullaantunut. Ja entäpä sankarittaremme? Paedyn. Slummien varas, joka varastaa ei keltään vähäisemmältä kuin prinssiltä, tulevalta enforcerilta, ilman pienintäkään käsitystä tämän identiteetistä. Hänen hyvät tekonsa (niitä on yksi) palkitaan, kun hänet kaapataan osallistumaan Trialseihin. Niiden tarkoitus? Kunnioittaa kuningaskuntaasi, perhettäsi ja itseäsi! Kuulostaa kaikin puolin iloiselta ja mahtavalta touhulta, eikö?

Hahmot ovat kiinnostavia, ja heidän taustatarinoistaan syvyyttä löytyy. Sydämeni ehkä särkyy hivenen niitä lukiessa. Sanailu on sujuvaa ja ilmassa on kaikki ainekset kiehtovalle kolmiodraamalle. Jokin siinä, että kyseessä on nimenomaan veljekset kilpakosiskelijoina, on erityisen kutkuttavaa. 

Teoksen maailmakin kiinnostaa. Vyöhykkeiden sijaan maailma jakaantuu kahtia jaolla elites ja ordinaries, joista vain ensimmäisillä on taikavoimia. Jälkimmäinen ryhmä on vainottu, sillä heidän uskotaan heikentävän myös muiden taikuutta. Paedyn kuuluu tietysti taviksiin, ja Kain tehtävä tulevana enforcerina on nimenomaan jäljittää ja hävittää hänenlaisiaan. Mikä asetelma. 

Everything beautiful, everything bold, everything breathtaking–that is what I feel in her gaze. That, and terrified. Terrified of what she is doing to me. She is a vision, a nightmare, a dream. A grim reaper clad in black, come to steal my soul and my heart. I've never seen something so beautiful, so bold, so blatantly wrong for me. She is a devil. She is a deity. She is a man's downfall in human form. She is my downfall. Then her eyes drift to Kitt. The connection snaps. And I'm left feeling empty besides the jealousy growing inside me. Why did I ever think I could have ever, ever think she would have me? Because beasts don't get the beauty.

Ja vielä yksi sitaatti näistä kahdesta, koska tämä on ihana ja sitäpaitsi SE sitaatti, joka sai minut lukemaan Powerlessin:

I'd never thought about what my favorite color was before. It never seemed important.  

Not until I looked into a pair of ocean blue eyes and realized that perhaps drowning was a beautiful thing.  

Not until I looked into a pair of fiery blue eyes and realized that perhaps burning was a painless thing. 

Not until I looked into a pair of sky-blue eyes and realized that perhaps falling was a peaceful thing. 

I’d never thought about what my favorite color was before because I hadn’t seen one that was worthy of the title. Until now, that is.

Tää kaipauksen määrä tässä kirjassa on jotain niin ihastuttavaa. Ja Kai! Sanoinko jo, että Kai? Ja siis hänen ja hänen velipuolensa, kruununprinssin Kittin, välinen suhde on myöskin tämän teoksen iloja. He ovat saaneet täysin erilaisen kasvatuksen, ja heidän tulevaisuutensa ei voisi näyttää erilaisemmalta, mutta...

“And that is why you will be ruling the country,” I say simply, “while I’ll be fighting on the battlefield, distracting the enemy with my dashing good looks.” 

“Are you saying I couldn’t distract the enemy with my own dashing good looks?” Kitt asks through his deep laughter, feigning offense. 

“I’m saying that we are only half brothers, so I’m afraid that means you only have half my charms.”

Adenan rooli sen sijaan ei ole kovin hyvin kirjoitettu. Kyseessä on Paedynin paras ystävä, ompelijatyttönen, jonka olemassaolo vähän niin kuin unohdetaan suurimmaksi osaksi kirjaa ja jonka merkitys täten jää aika pieneksi. Kirjan rytmitys notkahtaa hieman keskiosassa, kun sivu toisensa jälkeen mitään ei vain tapahdu, paitsi että kaksi dorkaa puhuvat toistensa kanssa ja käpälöivät toisiaan. Mutta hei, mahtava kirja! Olen koukussa.

Sarah J. Maas: Siiveniskujen valtakunta

Usvatuulen valtakunnan jälkeen tartun heti seuraavaan osaan. Siiveniskujen valtakunta (A Court of Wings and Ruin 2016, suom. 2021) jatkaa onneksi suoraan siitä, missä edellisessä osassa on jääty.  

Tällä kertaa en pysty hyväksymään Feyren tekoja, sitä, miten rumaksi kaikki menee Kevään valtakunnassa. Kuka hän nyt on, kostonhenkikö? Feyren toiminta tuntuu väärältä, tarpeettoman julmalta. Inhoan myös hänen kyvyttömyyttään ottaa vastuuta omista teoistaan. On kuin Feyre kuvittelisi olevansa aina oikeassa, on hän sitten ollut kuinka häikäilemätön tai ajattelematon tahansa. Vaikka on ilo nähdä Feyren kykenevän toimimaan omillaan, olen silti sydän kurkussa, kun hän tekee sen täysin omavaltaisesti ja muille mitään kertomatta. 

Rakastan sitä, että vihdoin päästään tutustumaan muihin ylivaltiaisiin. Heidän kauttaan paljastuu kutkuttavaa henkilöhistoriaa, jota lukiessani en malttaisi pysyä tuolillani. Cassianin ja Nestan välinen jännite on kiinnostava. Mutta edelleen Nesta hiertää. En järin pidä siitä, että Lucienille on Velariksessa tiukkoja sääntöjä ja uhkauksia, mutta Nestan käytöksellä ei ole mitään seurauksia. Hän voi aukoa päätään miten vain haluaa. Siiveniskujen valtakunnassa inhokkini on kuitenkin Elain. Lucien raukka. Eikä Elain oikeasti ole paljoakaan Nestaa hyveellisempi. Hän on pettänyt Feyren yhtälailla. Elain on vain vähemmän loukkaava kuin Nesta. Vaikka Elain tekee sentään jotain oikein, on hänelle pitkä matka selkärangan kasvattamiseen. 

Okei mutta... mikä kummallinen suhde likaan tässä kirjassa on? Kestää aivan liian kauan ennen kuin Lucien pääsee siistiytymään. Entä sitten intiimi kohtaus Rhysin ja Feyren välillä, jossa Rhys ehdottaa, että Feyre voi joko mennä kylpyyn tai hän voi nuolla kaiken lian pois?? Siis kenen mielestä tämä on seksikästä? Ja miksi seksi on ykkösprioriteetti ennen yleistä vieraanvaraisuutta, siistiytymistä tai Feyren siskojen olon tarkistamista? Hämmentävää.

Muutoin Feyren ja Rhysandin rakkaus on kuvattu todella kauniiksi. Rhysandin Feyrelle tarjoama tuki on horjumatonta. Vaikka välillä kaipaisin sitä, että kun Feyre toilailee omiaan, niin Rhys myös sanoisi hänelle siitä vähän tiukemmin. 

"This could be . . . a very bad idea," I admitted, my grip tightening on his hand. 

"Oh, it most certainly is," Cassian said with a faint smile as we continued down and down into the heavy black and thrumming silence. "But this is war. We don't have the luxury of good ideas–only picking between the bad ones."

⁣
Jälleen teos on valtavan ihana immersiivisyydessään. Tähän maailmaan on helppo upota, ja se jaksaa ihastuttaa. Luku, joka päättyy sivuun 666, saa minut itkemään ja tietyt Cassianin sanat puristavat sydäntäni. Pidän edelleen Valtakunta-sarjasta ja aina vain löytyy mahtavia hahmoja. Tämä ei vain edelleenkään pyyhkäise minua jaloiltani. Toivoisin, että pyyhkäisisi. Tätä on kehuttu niin paljon, että tunnen jonkinlaista pettymystä siitä, ettei tämä kolahdakaan minuun niin lujaa. 

Tämän osan loppu on myös oikeasti aika... pettymys. Toisaalta olen iloinen siitä, että tämä ei lopu varsinaiseen cliffhangeriin edellisen tavoin. Nyt onkin hyvä aika pitää pientä taukoa tästä sarjasta. 

Sarah J. Maas: Usvatuulen valtakunta

ACOTAR #2, Usvatuulten valtakunta (The Court of Mist and Fury 2016, suom. 2020) eli ACOMAF.  Kirja, jota käytännössä kaikki ovat etukäteen kehuneet minulle, usein vieläpä ensimmäisen osan kustannuksella. Näin ollen odotukseni ovat luonnollisesti korkealla.

Arvio sisältää jonkin verran hahmoihin liittyviä spoilereita. Ehkä juoneenkin.

Tervetuloa hahmojen makeoveriin, jossa Feyre on haltia, Lucien menettää selkärankansa, Rhysand särmänsä ja Tamlin luonteensa. En ihan arvannut, että "katsotaan mitä tykkäät Tamlinista sitten seuraavassa osassa" tarkoitti aivan tätä. On yksi asia antaa sankarittarelle uusi rakkauden kohde ja toinen tehdä siitä ensimmäisestä niin sietämätön, ettei sankarittarelle jää enää oikein valinnanvaraa. 

Tamlinin hahmoa kohdellaan nyt mielestäni hieman väärin. Hän on traumatisoitunut ja pitää kiinni Feyrestä elämänsä hyvänä asiana, jota ei halua enää koskaan menettää, ja onhan Tamlinilla äkkipikaisuutensa, mutta ei häntä lähestulkoon tunnista tässä osassa. Ja se on se, missä mennään pieleen. Vähempi kärjistäminen olisi riittänyt, ei koko hahmoa tarvitsisi muuttaa. Tästä tulee hieman sellainen no näin tapahtuu koska juoni -fiilis. Liikaa pakottamisen makua. Ikään kuin lukijaa haluttaisiin ohjata ajattelemaan, että Tamlin kuuluu jättää ja että se on oikein (vaikka Feyre kokeekin syyllisyyttä). Tämä tuntuu hivenen hassulta, koska kyllä eroaminen ja uuteen suhteeseen siirtyminen on ihan hyväksyttävää, vaikka toinen ei käyttäytyisikään aivan näin ylikontrolloivasti. Pidän siitä ajatuksesta, että sankarittaren ensimmäinen rakkaus ei olekaan se vuosisadan rakkaustarina, vaan se on vielä edessä, mutta toteutus Tamlinin osalta ontuu. Voi olla, että Maas on ajatellut, että tässä nyt paljastuu sellaisia puolia, joita vain ei ole Feyrelle aiemmin paljastunut ja että kyse ei sinänsä ole hahmon muuttumisesta aivan toiseksi, mutta enpä tiedä. Tässä on kaikki Tamlinia vastaan. Ja se hiertää. No, ehkä olen myös itsekin pettynyt häneen.

I had done everything—everything for that love. I had ripped myself to shreds, I had killed innocents and debased myself, and he had sat beside Amarantha on that throne. And he couldn’t do anything, hadn’t risked it—hadn’t risked being caught until there was only one night left, and all he’d wanted to do wasn’t free me, but fuck me. And when Amarantha had broken me, when she had snapped my bones and made my blood boil in its veins, he’d just knelt and begged her. He hadn’t tried to kill her, hadn’t crawled for me. Yes, he’d fought for me—but I’d fought harder for him.

Nautinko kirjasta? No todellakin. Onko se odottamieni viiden tähden arvoinen? Ei. Mutta rakastuin Velarikseen ja Starfalliin.

Teoksessa on paljon surua ja tyhjyyttä. Petosta. Pidän Feyrestä tällä kertaa. Rhysand on aloittanut nousunsa silmissäni jo Okaruusujen valtakunnan lopussa ja hän on... no, jos sanon mitä hän on niin tämä muuttuu jo todella juonipaljastuksia sisältäväksi. Sanotaan siis vain, että hänestä paljastuu paljon uutta ja että edessä on suuria tunteita. Usvatuulen valtakunta jatkaa ihanasti juonivetoisena romanssina. 

En ole ihan varma mitä ajatella tästä näiden kirjojen mate-systeemistä. Olen aina ajatellut pitäväni fated lovers -troopista, mutta näiden kohdalla... se tuntuu enemmän joltakin pakotetulta kuin kohtalon kääriytymiseltä auki. 

Kudottu perhe -trooppia tässä sen sijaan rakastan. Pidän näistä uusista hahmoista. Azrielista, Cassianista, Morista, Amrenista... jopa Tarquinista ja hänen paremman maailman haaveistaan. Inhoni Nestaa kohtaan sen sijaan vain kasvaa.

Pidän kyllä ihan erityisesti siitä, miten Feyre saa olla sekä haavoittuvainen että vahva. Hänen paranemistaan ja kehittymistään ja hänen uskallustaan tehdä valintoja on ilo seurata.

“I once lived in a place where the opinion of others mattered. It suffocated me, nearly broke me. So you’ll understand me, Feyre, when I say that I know what you feel, and I know what they tried to do to you, and that with enough courage, you can say to hell with a reputation. You do what you love, what you need”

Jos Feyre tuntui edellisessä osassa tyhmältä, niin ei enää. Kuitenkaan teos ei nouse itselleni ihan viiden tähden kirjaksi, vaikka sisältääkin todella lumoavia kohtauksia, loistavaa dialogia ja on todella kutkuttava.

Olen niin koukussa, että loppuun päästyäni joudun välittömästi jatkamaan seuraavaan osaan. Kaikki lukusuunnitelmani menevät sen myötä uusiksi, mutta eihän tätä sarjaa voi jättää kesken! 

Adalyn Grace: Foxglove

Belladonnan jälkeen tuskin maltan päästä aloittamaan sen jatko-osaa, Foxglovea (2023). Blythen näkökulmasta kerrottujen lukujen näkeminen aiheuttaa kunnon flashbackit A Curse for True Loveen ja Apolloon. Voitte arvata, etten ole riemuissani. Ja mikä vielä pahempaa, Blythe muistuttaa minua Bridgertonin Eloisesta, jota en voi sietää.

Olen täysillä hyvän kolmiodraaman puolella ja ensivaikutelmaltaan Foxglove sellaisen tarjoaakin.

Sydämeni särkyy Kohtalon puolesta, joka uskoo Signan olevan pitkään kadoksissa olleen vaimonsa reinkarnaatio ja päättää kosiskella tätä. Hänen obsessionsa vaikuttaa lupaavalta ja saa minut riemuitsemaan. Haluan heidät yhteen. Haluan Kuoleman olevan pahis tai ainakin väärä mies. Haluan syyn sille miksi ei ole ok että elävä, hengittävä nainen vedetään jatkuvasti Kuoleman käsivarsille ja hamuilemaan jossakin elämän ja kuoleman välillä.

“They say that all is fair in love and war. I have built my trench and brought my rifles, and I have no intention of retreating. I will pursue you until you remember who you are. If that means I need to court you, Signa Farrow, I will. Flowers, promenades, even poetry if that’s what you want. Whatever it is you enjoy, I will learn, and eventually you’ll remember the life we once had.”

Kuulostaa hyvältä, eikö? No niinpä! Bring it on! 

Nyt sitten niitä spoilereita.

Ja se kuuluisa mutta. Lähes kaikki mitä olen Belladonnassa rakastanut on poissa. Romanssia ei juuri ole eikä jännitystä. Gotiikkakin on pitkälti taka-alalla. Tarina laahaa eteenpäin. Signaa ei kiinnosta Kohtalo, mikä jo itsessään saa kolmiodraaman putoamaan negatiivisille pisteille. Myös Signan ja Kuoleman välinen kemia on tiessään. Heidän suhteensa on pelkkää seksuaalissävytteistä toisen kaipaamista, eikä Kuolema ole paljoakaan läsnä. Arvatkaa mistä kirjasta tämä minua muistutaakaan?

Kohtalon ja Signan suhteessa olisi valtavasti potentiaalia. Mitään siitä ei kuitenkaan käytetä. Kosiskeluun ei keskitytä lainkaan, ja vaikka sitä luvattiin kuukauden verran, niin ei vaan koskaan tule käymään. Kohtalon saama kohtelu surettaa minua. Ei tämä ole nautittava kolmiodraama, vaan vaivaannuttava ja ikävä sellainen. Jälkifiilikseksi jää pettymys ihan kaikkia osapuolia kohtaan. Signa on todella manipuloiva tässä osassa, ja Kohtalo ei täytäkään lupauksiaan. Hän vain lopettaa johdonmukaisen käyttäytymisensä sen mukaan, että on odottanut vaimonsa uudelleensyntymää satoja vuosia. 

Teoksessa on twisti, joka ei pelasta mitään, päin vastoin. Se tekee kaikesta vielä tarpeettomampaa. Minulla ei ole mitään hyviä twistejä vastaan, mutta tämä kyseinen on mielestäni surkea. Jatko-osan pitäisi tuoda jotakin lisää tarinaan ja syventää hahmoja. Foxglove ei sitä tee. Signan ja Kuoleman romanssi kärsii tästä aikalailla, osittain siksi, ettei sen ongelmakohtia oikeasti käsitellä, eikä ainakaan ratkota. Sekä maailmanrakennus että juoni ovat suorastaan täynnä reikiä. Ei nyt edes mennä siihen, ettei Foxgloven kartanolla ole juuri mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, niin kirjan nimessä kuin komeileekin.

Toivoisin etten olisi lukenut tätä. Foxglove saattaa sopia jollekulle muulle, mutta minusta tämä "kolmiodraama" ja twisti ovat ärsyttävät. Miksi kaksi kirjan hahmoista edes ovat tässä kirjassa?

Sarah J. Maas: Okaruusujen valtakunta

Kirjamuusaani Elviiraa kiinnosti, tykkäänkö ACOTARista. Eihän siinä auttanut muu kuin pistää kirjaa varaukseen. Ja onhan tätä sarjaa hehkutettukin ihan valtavasti. Sarah J. Maas on suorastaan ilmiö. 

Onneksi en ollut lukenut kirjasta juuri mitään yksityiskohtaisempaa, enkä siis tiennyt, että ensimmäisen osan eli A Court of Thorns and Rosesin (2015, suom. Okaruusujen valtakunta 2019) kohdalla kyseessä on Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerronta. En pidä satujen uudelleenkerronnoista. En ole silti minäkään täysin säästynyt sarjan spoilereilta, mutta kuitenkin suhteellisen hyvin. Juonesta minulla ei nimittäin ole hajuakaan. Joistakin sarjan pareista vain. 

⁣
Olen lähes haluton sukeltamaan tämän analysointiin. ACOTAR ei ole täydellinen. Mutta nautin siitä kovasti ja en tavallaan haluaisi repiä sitä palasiksi. Mutta tässä sitä mennään. 

Eli siis. Kirjan alkukohtaus on suorastaan maaginen ja lupailee paljoja. Onko Feyren metsässä kohtaama susi oikea susi vai faerie? Feyren elämä muutuu täysin, kun hän joutuu vastuuseen kaadostaan ja hänet pyyhkäistään Prythianiin, faerieiden valtakuntaan. Hänet sinne noutaneella pedolla on nimikin. Tamlin. Ja hän sattuu olemaan oikeasti todella komea mies – siis faerie. Ja tässä kohtaa arvaatte varmaan jo aika paljon nyt kun olen tuon uudelleenkerronta-aspektin tässä maininnut. Itse olin autuaan tietämätön, ja hyvä niin. Kaunotar ja hirviö käväisee kyllä mielessäni viimeistään siinä kohtaa, kun Tamlin vie Feyren valtavaan galleriaansa vähän niin kuin hirviö Bellen kirjastoonsa. Feyre nimittäin ei ahmi kirjoja vaan taidetta, maalaahan hän itsekin. 

Suomennoksessa faerie on käännetty haltiaksi, ei keijuksi. Itse miellän... no en nyt tiedä mitä oikeastaan miellän. Keijumaata tämä Prythian muistuttaa mielestäni, mutta ei se haltiakaan ole huono käännös.  Onneksi luen englanniksi, eikä minun oikeasti tarvitse pysähtyä tätä syvällisesti pohtimaan tai törmätä suomennettuun sanaan joka sivulla. Näitä on muuten Gummerus jaksanut varsin maltillisesti suomentaa. Laadusta en itse tiedä, mutta oletan olevan hyvä, kun sen verran väliä kirjoilla. Ei ole yritetty kaikkia rykäistä huippunopeasti. 

"You look . . . better than before."

Was that a compliment? I could have sworn Lucien gave Tamlin an encouraging nod.

"And you hair is . . . clean."

Lucienin ja Tamlinin vaivaannuttavat yritykset olla kohteliaita Feyrelle ovat huvittavia. Feyre on tyhmä. Enemmän kuin kerran tai kaksi irvistelen, koska en kestä hänen päätöksiään. Miksi, miksi, miksi? Joku saisi kertoa minulle, että hän viisastuu tästä, sillä hänen valinnoissaan ei oikein ole järkeä tässä osassa. Hänen on tarkoitus olla se vastuullinen sisar, joka on huolehtinut perheestään, mutta hänpä astuukin laulellen vaaraan. Useita. Kertoja.

Ajatusviivojen hyväksikäyttö on ACOTARissa ennennäkemättömällä tasolla. Viisi (5) yhdellä sivulla? Oikeasti? Ja sitten vaan repeat? Käy myös tylsäksi miten monta kertaa Feyre sanoo, ettei voisi koskaan maalata sitä tai tätä. Ymmärrän hänen olevan tAiTeilLiJA, mutta eikö todella ole mitään muuta keinoa korostaa sitä?⁣ Tai jos sillä yritetään kuvata jonkin asian ihmeellisyyttä ja ylimaallisuutta, niin eikö siihenkin olisi muita keinoja?

Tamlin 🥺❤️⁣
Rhysand 👀💀🤨⁣

Ai. Pitikö tästä sanoa jotakin hyvää? Ei hätää, tykkäsin tästä todella ja jatkan sarjaa hetipikimmiten. Jousiampujat ovat ihania. Mutta ketut ensin! (Olen parhaillaan lukemassa The Fox Wifea, ja se olisi saatava loppuun ennen tänne Maasversumiin paluuta. Voi olla, etten hetkeen sieltä pääsekään.)

Adalyn Grace: Belladonna

No nyt on romanssi. Belladonna (2022) on kirja, jonka olisin halunnut kirjoittaa. Se on goottilainen romanssi, taianomainen, tumma ja kuuma – murhamysteerillä höystettynä. Siinä on myös Kuolema hahmona. Eikä paljoa sen paremmaksi voikaan mennä. Goottilaisella romanssilla on ihan erityinen paikka sydämessäni, ja Belladonna vetoaa siihen täydellisesti.

Signa menettää vanhempansa traagisesti juhlissa, joissa lähes kaikki kuolevat. Perijätär viettää lapsuutensa toinen toistaan huonomman huoltajan hoivissa. Heitä kiinnostavat Signan rahat, eivät Signa itse. Kuolema kulkee Signan kannoillaan nittäen huoltajan toisensa jälkeen. Eikä mikään tee Signaa vihaisemmaksi. Hän haluaisi elää tavallista elämää, ei saada niskoilleen kirotun tytön leimaa. Miten Kuolema kehtaakin?

Her eyes fell to the corpse in front of her, and Signa buried her face in her translucent hands as tears burned hot. “You’ve damned me. Now no one will ever want to marry me!”

“Marrying?” Death stared at her incredulously. “That’s what you’re crying about?”

Kun Signa päätyy 19-vuotiaana taas uuteen kotiin, Thorn Groveen, tarina lähtee kunnolla käyntiin. Kartano on upean tunnelmallinen, ja sen väki eriskummallista. Kuvailu ja käytetty goottilainen kuvasto ovat totisesti kohdillaan. Ajallisesti ollaan jossakin 1800-luvun puolivälin tienoilla, mikä tietysti antaa tälle silmissäni vain lisäpisteitä.

Signa extended a hand, and when her cousin accepted it after a beat of hesitation, she squeezed with her effort at cordial pressure. Percy’s lips pressed into a thin line as he drew his hand back, tucking it behind him. Perhaps that was too much pressure, then. Or maybe not cordial enough? Or was this a situation that warranted a curtsy and no handshake at all? A Lady’s Guide to Beauty and Etiquette really ought to have been more specific.

Etikettiviittaukset⁣⁣ ilahduttavat minua. Ne antava Signan hahmolla mahtavan lisäkerroksen, suuntaviivan, jota hän pyrkii seuraamaan ja johon hän välillä kompuroi. Samalla tullaan peilatuksi yhteiskunnan odotuksia ja normeja. Paine olla sitä mitä muut pitävät hvväksyttävänä ja kunnollisena voi olla murskaavaa. Miten olla oma itsensä maailmassa, joka vähät välittää aitoudesta ja jossa teeskentely kukkii? Etenkin jos olet joku, joka näkee kuolleita ja puhuu Kuoleman kanssa. 

Signa knew too well what that draft meant and choked mid-bite. She tried to be discreet as she turned her head around to see Death was there beside her, sitting in a chair of shadows next to Diana. He folded one shadowy leg over the other, and in his hand, more shadows had formed an imaginary cup of tea, which he raised to her in greeting. Apologies, I forgot to bring my dress and gloves.

Oman paikkansa etsimisellä on tietysti vahvat YA-siteet, ja YA:tahan tämäkin teos on. Asiaa käsitellään silti monipuolisesti ja isona osana sitä Signan kytköksiä yliluonnolliseen. Tulevaisuuden aaveena puolestaan on Signan tuleva perintö ja Foxgloven kartano, jonka hän on 20-vuotiaana saava itselleen. Perijättären asema asettaa Signalle paineita, mutta Thorn Grovessa hän on ensimmäistä kertaa kodissa, jossa häntä opetetaan seurapiirin tavoille.

Jdjggjfgh teoksen naamiaiskohtaus. Pelkästään jo sille antaisin viisi tähteä.⁣⁣ Tanssiaiset ja etenkin naamiaiset ovat heikkouteni. En kuitenkaan halua spoilata siitä mitään, joten ei siitä sen enempää.

Nyt hieman spoileria liittyen tähän romanssiin.

Romanssi Belladonnassa toimii. Taisin sanoa lukiessani tätä, että jos Kuolema ei ole nyt se rakkauden kohde tässä, niin lopetan fantasian lukemisen. Niin mukana olen ollut. Mutta. Romanssi olisi voinut edetä hivenen hitaamminkin. Kun se sitten lopulta alkaa kehittyä, niin eteenpäin mennään ja lujaa. Joillekin lukijoille romanssi ei välttämättä toimi, mutta minuun se vetoaa. 

⁣⁣Suosikkihahmoni on tietysti juuri Kuolema. Hänet on kuvattu upeasti, kielikuvia ja vuodenaikoja (syksy, talvi) hyödyntäen. Ja hänen puheensa! Hänessä on vetovoimaa, ja täyttyyhän tässä ihanasti yksi suosikkitroopeistanikin.

Rakastan Belladonnaa, sen tummia sävyjä ja tunnelmaa. Sen jännitettä ja tyypillisiä gotiikan konventioita. Alkupuolella mieleeni nousee Mexican Gothic, jossa nuori nainen saapuu tapaamaan serkkuaan vanhaan kartanoon, jossa tämä on sairaana. Eikä kaikki vaikuta olevan ihan kunnossa. 

Kyse on sarjan aloitusosasta, mutta Belladonnaa lukiessa ei tule sellaista oloa, että tälle on pakko saada jatkoa. Se on viehättävä ja toimiva omillaan, vaikka asioita jääkin auki. Kolmas osa, Wisteria, on kuitenkin tulossa elokuussa. Ja loppuuhan tämä toki cliffhangeriin lupaillen tulevia ongelmia. Maailmanrakennusta fantasiaelementtien osalta voisi olla enemmänkin, ja ehkä niitä vielä onkin tulossa.

Elina Pitkäkangas: Naraka

Jännitän etukäteen Narakan (2024) lukemista. En tapani mukaan ole lukenut ainuttakaan arviota siitä, sillä haluan yllättyä. Jos itse haluat yllättyä täysin, niin tämä arvio ei sinulle. Ihan valtavia juonipaljastuksia ei ole tiedossa, mutta kuitenkin joitakin.

⁣
Naraka on miljöönä Sangia paljon karumpi, ja Dawei joutuu koville seuratessaan veljensä jalanjälkiä pahamaineiseen työleirien kaupunkiin, josta ei palata. Rautakapina tulee tutummaksi kuin Dawei välittäisi, sillä Renillä ei ole aikomustakaan vain palata. Hänellä on tulevaisuus rakennettavanaan. ⁣
⁣
Drayn ja Dawein erottaminen sattuu. Sattuu ylipäätään miten paljon Daweilla on voimaa ja miten häntä silti poljetaan. Vielä enemmän sattuu Sunanin ja Dawein kohtaaminen. Miten ihana Sunan onkaan, en kestä. ⁣
⁣
Ja sitten. Sitten. Asiat vain pahenevat. ⁣
⁣
Naraka on hieno, mutta ei yhtä vaikuttava kuin edeltäjänsä. Väkivalta on Narakassa vähemmän graafista, mutta kevyt teos ei silti ole. Sen aiheet ovat raskaita, eikä ketään oikein päästetä helpolla. Jollain tapaa oloni on kuin Daweilla ja muistelen hänen varjelijakokelasaikaansa kaihoten. Ihanat jälleennäkemiset ja hahmojen välinen rakkaus ja huolenpito kuitenkin lämmittävät.⁣

Voinen tunnustaa tässä kohtaa, että olisin toivonut Sunanin ja Dawein välille enemmän. Niin ihanat kuin Drayn ja Dawein välit ovatkin. 
⁣
Sekä Naraka että Sang loistavat juuri hahmojen välisten dynamiikan kuvauksessa. Eikä duologian maailmanrakennustakaan voi kuin ihailla. Taustatyötä on tehty valtava määrä, ja nautin taas kovasti yksityiskohdista. Sanonkin tämän myötä haikeat jäähyväiset tälle maailmalle. ⁣Päätösosa on kuitenkin niin onnistunut, että en jää kaipaamaan mitään lisää. Tarina tuntuu valmiilta, tarpeellinen kerrotulta. 
⁣
*Kirja saatu kustantajalta. Kiitos, WSOY 💛⁣

Hafzah Faizal: A Tempest of Tea⁣

Niin siinä vain taas kävi, että luen Vehkan kirjoja. Kirja on siis tietenkin Hafzah Faizalin A Tempest of Tea (2024), joka on ollut lukulistallani ja kiilannut muiden ohi ihan siitä syystä, että sain sen suoraan käteeni. 

Vaihdossa annoin oman Barnes & Noblen erikoispainokseni Once Upon a Broken Heartista hänelle lainaan. Sekä siinä että tässä on kauniiden kansien lisäksi bonusmateriaalia lopussa. Vehka sanoi osuvasti, että "Erikoispainosten bonusepilogit on kyllä ylipäätään Asia, vähän kuin jokin teekutsujen salainen takahuone, jonne pääsee vaan harvat ja valitut." Ja näinhän se on. 

Mitä juuri siis luinkaan? Ensimmäinen ajatukseni loppuun päästyäni nimittäin on että wtf.

A Tempest of Tea on flirttiä, vihaa, uhkauksia ja suunnittelua. Paljon suunnittelua. Sellaiset 200 sivua sitä. Ja yllättävä määrä toimintaa loppua kohti. Petosta joka suunnalla. Monimuotoisuutta. Trooppeja. Paljon trooppeja.

Premissi? Teehuone päivällä, laiton verihuone yöllä. Vampyyreja varten, totta kai. Omistajina ovat valittu perhe -sisarukset Arthie ja Jin Casimir, rikolliset, jotka ovat valmiita tekemään mitä vain pelastaakseen rakkaan teehuoneensa. Vaikka se sitten tarkoittaisi todella isoja ja uhkarohkeita toimia. Aina vain parempi, jos sillä saa oikeutta muutoinkin.

"Are you not having anything?" Laith was watching her as he piled two cubes of sugar into his cup and fed a third to his cat.  

 

"I have very refined tastes," Arthie said. 

 

"You're a snob, you mean."

 "Better a snob than someone mistaking sugar for flavor," she replied.

A slow smirk curled the side of his mouth, and he made sure she was looking when he added a third cube into his cup, stirring it thoroughly before meeting her eyes and dropping in a fourth. 

 

"Can't blame me for needing a way to work with something so bitter."

On kiehtovaa miten hahmovetoinen ja samalla ihan levällään oleva ja yhtäkkiä nopea ja silti h i d a s kirja voikaan olla. Mukana on todella suloinen kissa. Todella suloinen. Pidän kovasti sekä Matteosta ja Laithista. Molemmilla on mahtavat kemiat Arthien kanssa. Matteo on silti ykkönen. Matteo best. 

No entäs kirjan neitoset? Flick on enemmän mun tyyppinen hahmo, rakastaahan hän ihania mekkoja ja on rauhallisempi luonne kuin veitsenterävä todellinen FMC Arthie. Mutta. Flick jää vähän lässähtäneeksi. Hänen romanssinsakaan ei ole niin onnistunut. Arthie sen sijaan... no, sanotaanko, että Arthie ate in the end. 

It was hard not to watch Arthie Casimir. The way she worked and schemed, at times as still as stone, other times as restless as a bee. For the most part, Arthie obscured her femininity. She was, after all, a girl in a man’s world, but it snuck through every once in a while. When she turned a certain way. When she lit up at Jin’s words or countered Matteo’s provocations or slid a glance at Laith. When the waves of her hair caught the light, illuminating the copper of her skin and making her gaze come alive with mischief.

YA-aspekti on hivenen jännä tässä. Ihan tosissaniko minun olisi uskottava, että nämä nuoret henkilöt ovat pelättyjä roistoja, jotka saavat uhkailemalla aikaan vaikka mitä? Arthurin legendaan viittauksia on loppujenlopuksi varsin vähän.

Kaiken tämän alla on vahva antikolonialistinen sävy. Teos käsittelee nin kolonialismia, imprerialismia kuin rasismiakin. Hahmokaarti edustaa laajalti eri etnisyyksiä. Ettenia on pitkälti niin kuin viktoriaanisen ajan Englanti kolonialistisine meininkeineen. Arthien kotimaa taas vertautuu Sri Lankaan. 

Juonen käänteet ovat aikamoisia, ja paria en osannut aavistaa. Hyvää eskapismia. Sain mitä halusin. Sanailu oli parasta. Samoin loppu, joka tietenkin on kunnon cliffhanger seuraavaa osaa varten.

Mutta palataanpa hetkeksi tähän painokseen. Nimittäin mikä upea painos tää onkaan! Ihana Fairyloot-versio. Siis kattokaa vaikka Matteota tossa sisäkannessa. (Hän on reunimmaisena vasemmalla molemmissa.) 

Rebecca Yarros: Siivenisku

Siis. Mikä. Kirja.

Rintaani koskee. Olen koukussa. Rakastan, rakastan, rakastan tätä. Rebecca Yarrosin Siiveniskun (Fourth Wing 2023, suom. 2024) tapahtumat pyörivät mielessäni, kun en lue ja minun on pakko päästä kotiin lukemaan. Siivenisku yksinkertaisesti valtaa minut täysin. Tämä romantasia on kaikkea mitä vaan voin toivoa ja kaikkea vieläpä oikeassa suhteessa. Olen tuolini reunalla koko ajan, enkä jää kaipaamaan mitään. Kemiat ovat suorastaan räjähdysmäiset. Ensisuudelma on peräti 10/10.

Violet Sorrengailin äiti, komentaja Sorrengail, pakottaa hänet Basgiathin sotakoulun lentäjien kvadranttiin, jotta tämä voi seurata sisarustensa jalanjälkiä ja tulla lohikäärmelentäjäksi. Siis jos hän selviää koulutuksesta elossa. Ja saa lohikäärmeen, mutta mitäpä yksityiskohdista. Kaikki lentäjien kvadrantissa on suunniteltu kitkemään heikot. Joko valmistut tai kuolet. Eikä Violet ole koskaan ollut kovin vahva. Hänellä on heikot nivelet, jatkuvia kipuja ja unelma kirjurin urasta. Mutta Violet ei anna toisten vain kävellä ylitseen, ei, vaikka onkin Sorrengailina kävelevä maalitaulu. Hän ei helvetti vieköön aio kuolla. Pinnan alta paljastuu aikamoinen badass. Hänen sinnikkyytensä ja kykynsä mukautua tekee hänestä mahtava naispäähenkilön. Hänen kehitystään on todella tyydyttävää seurata. Hihkun hänen onnistumisilleen.

Mukaan on hyvä hypätä niin, että ei tiedä turhan paljon etukäteen. Luvassa on kuitenkin suorastaan mahtava seikkailu, jossa toimintaa ja jännitystä riittää. Harvinaista kyllä, olen täydessä imussa jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Eikä tyhjäkäyntiä tai tylsiä sivuja ole. Vaikka pidän YA:sta kovasti, on todella ihanaa lukea vaihteeksi aikuisille suunnattua romantasiaa. Ja vieläpä näin vetävää sellaista!

"Eli Tairnkaan ei ole vielä kanavoinut voimiaan sinulle?" Liam kysyy epävarman näköisenä, ilmeessä on haavoittuvuutta.

Pudistelen päätäni. "Luulen, että sillä on sitoutumisongelmia", kuiskaan.

"Kuulin tuon."

"Pysy sitten poissa päästäni."

Toinen lamauttava nälän aalto hyökyy ylitseni, ja miltei rusennan Markhamin käärön kädessäni. "Älä viitsi kettuilla."

Hahmojen välinen sanailu saa minut kikattamaan. Tairnin äreät, sarkastiset kommentit ovat täyttä kultaa. Käytännössä ulvon naurusta hänen ja Violetin välisille sanaharkoille. Mutta Xaden Riorson? Siivenkomentaja, kapinallisen petturin poika, mies, joka on luvannut tappaa Violetin. Hän on upea jokaisella esiintymisellään. Ja hänen sinettivoimansa? Upea sekin.

Kuumotus nousee kaulaani pitkin ja liekit nuolevat poskiani, kun hän laskee kasvonsa niin lähelle, että hänen huulensa ovat vain senttien päässä omistani. Erotan jokaisen kultahippusen hänen onyksinmustissa silmissään sekä jokaisen kuhmuran ja viivan hänen arvessaan.

Kaunis. Vitun. Kusipää.

Hengitykseni kiihtyy ja kehoni alkaa kuumentua, senkin petollinen paskiainen. Sinä et tunne vetoa toksisiin miehiin, muistutan itseäni, mutta tässä sitä ollaan ja tunnetaan vetoa.

Teoksen found family on suosikkini tähän asti. Hitto, Xaden on uusi suosikkini. Sanoinko vielä että Xaden? Hurmaannun jokaisesta hänen suustaan tulevasta lauseesta. Lisään telepatian ehdottomasti lempitrooppieni listalle tämän jälkeen...

Mennäänpä eteenpäin. Käännös valitettavasti ontuu. Sanasto on hyvää ja toimii, samoin valittu sävy, mutta kääntäjältä näyttää puuttuvan ihan perustietämystä suomen lauserakenteista. Rakastan sitä, että fantasiaa käännetään, mutta voisiko laatu olla parempi? (Köh köh Olipa kerran särkynyt sydän.) Nämä ovat kainsainvälisiä bestsellereitä. Antakaa niille mitä ne ansaitsevat. Antakaa fantasian lukijoille mitä me ansaitsemme. 

Esimerkiksi Kariston kustantama Julma prinssi on esimerkki oikein hyvästä suomennoksesta. Sekin siis on mahdollista. Nopeus on varmasti valttia, kun näitä superhypetettyjä teoksia suomennetaan, mutta silti. Laadulla on väliä. Se fantasian lukijoiden ihan ydinryhmä lukee kyllä kirjansa englanniksikin. 

Jään silti odottamaan marraskuussa (!) ilmestyvää seuraavaa käännöstä. Polte lukea jo Iron Flame on kova, mutta lohdutan itseäni sillä, että kolmanteen osaan on sitten lyhyempi aika, kunhan jaksan nyt vain odottaa. On kiva kuitenkin jatkaa sillä kielellä, millä on aloittanutkin. Ja onhan tässä upeita kirjoja lukulistalla. Ja tästä sarjasta on suunniteltu viisiosaista, että jos taso vain pitää, edessä on vielä aikamoiset pidot. Siiveniskuhan nousi suoraan top kolmoseen suosikkieni listalla.

*Arvostelukappale saatu kustantajalta. Kiitos, WSOY.

Rebecca Ross: Ruthless Vows

Letters of Enchantment #2 eli Divine Rivalsin jatko-osa, Ruthless Vows, on varsin mukiinmenevä. Kyllä, mukiinmenevä. Se ei kosketa minua, ei inspiroi minua eikä tarjoa ajatuksenruokaa tai vangitse minua. Mutta mukiinmenevä se on. Se viihdyttää.

The magic still gathers, and the past is gilded; I see the beauty in what has been but only because I have tasted both sorrow and joy in equal measures.

Romanin ja Irisin välinen entinen läheisyys ja jännite puuttuvat. Tilalla on etäisyys. Niin fyysinen kuin henkinenkin. Jos Divine Rivals oli sateenkaari, niin tämä jatko-osa on sade ilman mitään väriloistoa. (Pidän sateesta.) Muistinmenetystrooppi ei ole suosikkejani. Monella tapaa kaikki joudutaan aloittamaan alusta. Ja se turhauttaa. Se syö perustuksia.

Yleensä pidän pahiksista. Mutta Dacre ei säväytä sitten yhtään. Hän ei edes tunnu karismaattiselta, vaikka hänen on tarkoitus sitä olla. Hänelle annetaan niin paljon tilaa ja silti hän vaikuttaa... tyhjältä. En ole varma mitä hän pitää sisällään vai pitääkö mitään.

Rossin kieli on jälleen kaunista, ja tällä kertaa sukelletaan syvemmälle fantasiaelementteihin. Ikävä kyllä se tapahtuu romanssin kustannuksella, kun ensimmäinen kirja puolestaan toimi päinvastoin. Irisin veli Forest on mukavampi nyt, ja huomaan pitäväni hänestä. Sarah puolestaan on söpö.