Ulla Onerva: Hattaradilemma

⁣

Mukaansatempaava, hauska, pirskahtelevan raikas, feministinen ja hattaraisen romanttinen. Kirjagramin puolelta tutun Ulla Onervan (@tarinannuppuja) esikoisteos Hattaradilemma (2025) on kaikkea tätä ja paljon muuta. Mahtuupa mukaan yksi kauhutarinakin. Ennen kaikkea se on rakkauskirje romanttiselle kirjallisuudelle 💌 ⁣

⁣
Emma Nuutinen on saanut nimensä Jane Austenin sankarittarelta. Yhtäläisyydet eivät jää vain nimen tasolle, sillä kuten Emma Woodhouse, on tämäkin Emma hyvin itsetietoinen, päättäväinen, autuaasti erehtyväinen ja ärsyttävä. Tämä Emma ei kuitenkaan leiki Amoria, vaan puhuu romanttisen kirjallisuuden ja hattaran puolesta – ja huomaa kauhukseen tuntevansa vetoa aivan väärään henkilöön. ⁣

Viittauksia Austeniin on muitakin. Piirteitä Ylpeydestä ja ennakkoluulosta löytyy ihan kirjan juonesta ja sen romanttisesta kuviosta. Ne ilahduttavat, samoin kuin kirjan älyllinen kirjallisuuskeskustelu. Emma ei osaa ottaa vastaan kritiikkiä lempigenreään kohtaan ja pitää omia mielipiteitään absoluuttisina totuuksina. Hattaradilemmaa värittääkin hänen kauttaa aikamoinen oikeamielisyys. Onneksi hänelle on annettu vastustajansa. Eeli arvostelee romanttista kirjallisuutta kovin sanoin, mutta onnistuu Notebookia katsoessaan sanallistamaan kaiken sen, minkä itse koen elokuvassa ongelmalliseksi ja miksi se ei koskaan ole kuulunut minun suosikkeihini. Vaikka romantiikkaa hehkutetaan, sitä ei esitetä yksipuolisen siirappisessa valossa. 

⁣
Eihän tätä teosta voi niin sanotusti laskea käsistä. Ahmaisen äänikirjan kahdessa päivässä. Lukiomaailma kirjoituksineen tuntuu nostalgiselta. Hahmot ovat eläväisiä, keskustelu nokkelaa, innostavaakin. Sivuhahmot toimivat. He tuntuvat omilta persooniltaan, eivät pelkiltä päähenkilön peileiltä. He myös tuntuvat ikäisiltään. 

Onerva on kirjoittajana ansiokas. Hän onnistuu hyödyntämään intertekstuaalisuutta ja trooppeja ja pitelemään lukijan hyppysissään. Yksi juonikuvio ja hahmo jää silti irralliseksi. Nimittäin tapaus Ynni. En saa oikein kiinni siitä, mitä tällä haettiin teokseen. Minut se jättää hämilleni.

Oikukkaiden romantikkojen piiri on ideana valloittava. Ja mikä nimi. Minäkin haluan tällaiseen! Pidän myös siitä, että vaikka piirillä on ylevät tavoitteet, tästä ei tehdä mitään maailmaa mullistavaa, lukiolaisista lähtevää liikettä. Silti se tuntuu merkittävältä; henkilöhahmojen elämän kannalta, mutta myös aatetasolla. Ajaakseen itselle tärkeää asiaa ei ole pakko saavuttaa maanlaajuista (maailmaanlaajuisesta puhumattakaan) yleisöä. Riittää, että siitä puhuu, että sitä edistää. Vähän kerrallaan. 

Ihailen Emmaa. Ihailen häntä siitä, että hän uskaltaa näin vahvasti seistä oman lempigenrensä takana ja vaatia sille sen ansaitsemaa arvostusta. Myönnettäköön siis, että sisäänheittäjänä tähän teokseen toimiikin juuri sen kirjallisuuspuhe ennemmin kuin lukiojutut. 

Kun ajattelen Hattaradilemmaa, ajattelen sitä nimenomaan romanttisen kirjallisuuden kannalta upeana. Miten joku keksii kirjoittaa romanttisen romaanin romanttisten romaanien arvostuksen puutteesta päähenkilönään genreä rakastava tyttö? Ajatus on niin oivallinen. Se koukuttaa lukijan romantiikan pariin ja toimii sen puolestapuhujana. Koukkuun jää jopa tällainen lukija, joka nykyisin viettää mieluiten aikansa romantasian toisissa maailmoissa. 

Luokituksestaan aikuisten kirjaksi huolimatta Hattaradilemma on selvästi nuorten kirja. Viihdyin sen parissa, mutta näkisin mieluusti kirjoja markkinoitavan luokituksella, joka oikeasti vastaa sisältöä. Maailmalla kirjoja puolestaan pusketaan usein YA-luokitukseen, mikä on turhauttavaa sekin. Täällä Suomessa näköjään halutaan tehdä toisin päin, eikä sinänsä ihme. Eihän nuorten kirjoja tunnuta täällä arvostavan. Se on sääli. Nykyisin on kuitenkin huomattavasti laadukkaampaa nuorten kirjallisuutta kuin vielä silloin, kun itse olin teini. Mutta miten nuoret voivat kokea heille kirjoitetun kirjallisuuden tärkeäksi, kun sitä naamioidaan eikä siitä kirjoiteta lehdissä? Tähän haluaisin muutoksen. Suomi tuntuu välillä kirjallisuuden takapajulalta.
⁣
Hattaradilemma on kaiken kaikkiaan oikein lupaava esikoisteos. Kevyt, mutta silti merkityksellinen ja hauskasti omaa genreään kommentoiva. Ihanaa, että tällaista kirjoitetaan.

Guy de Maupassant: Bel-Ami

Guy de Maupassant tunnetaan ennen kaikkea novellikirjailijana. Hänen novellinsa "Koru" on ollut minullekin ensikosketuksena hänen tuotantoonsa. Gustave Flaubertin suojatti oli kuitenkin muutakin. Bel-Ami (1885, suom. 1944) on kirjoitettu siinä kohtaa, kun Maupassant on jo tiennyt olevansa kuolemansairas. Tämän tiedon valossa on helpompi ymmärtää teokseen sisältyvä usean sivun vuodatus kuolemasta ja elämän päättymisestä. Olkaamme armollisia arvon herra de Maupassantille.

Amerikkalaisen unelman sijaan Maupassant tarjoilee lukijoilleen ranskalaisen unelman. Nousun mitättömyydestä Pariisin seurapiirien kermaan ja naisten makuuhuoneisiin, majatalonpitäjän pojasta (teko)aateliseksi.

”Ettekö voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?” tiedustelee George Duroyn tuleva puoliso ja ehdottaa, että Duroy jaettaisiin kahteen osaan; Du Roy. Duroy on morsiantaan mahtipohtisempi, ja nimeksi tulee Du Roy de Cantel. 

Kiinnostavaa on, että Duroyn tavoin ovat toimineet myös Maupassantin omat vanhemmat, jotka ovat hakeneet oikeutta lisätä sukunimeensä aateliuteen viittaavan du-partikkelin. Heissä vain on oikeastikin ollut aatelisverta.

Juuri pilanteko sillä, miten Ranskassa on saattanut tekeytyä aateliseksi on syy sille, miksi olen tarttunut Bel-Amiin. Mutta Duroyn nimenvaihdossa on muutakin. Näyttelijät ottavat toisinaan itselleen taiteilijanimen tarkoituksenaan paitsi helpottaa siirtymistään näyttelijän rooliin, myös jäädäkseen paremmin ihmisten mieliin. Ja mitäpä muuta Duroy olisi kuin näyttelijä, joka uuden nimen turvin luo nahkansa?

1880-luvun Pariisiin saapuva Duroy on rutiköyhä, mutta varattomanakin hupien perään. Hän vaeltelee Pariisin yössä viimeiset frangit taskussaan, yrittäen päättää söisikö huomenna vai käyttäisikö rahat ehkä sittenkin juomaan. Hän törmää vanhan armeijaystäväänsä herra Forestieriin, jolle onni on ollut myötä. Duroyn nousu alkaa, kun hän ystävänsä avittamana saa töitä La Vie françaisen toimituksesta.

Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva Duroy on sitäkin kunnianhimoisempi. Hän tahtoo päästä pitkälle. Ja sitten vielä pidemmälle. Ja vielä pidemmälle. Bel-Amin vaihtoehtoinen nimi voisikin hyvin olla Kun maailma ei riitä. Ulkonäöltään komea, hienoviiksinen ja jonkinlaista charmia omaava Duroy elää nuoren miehen viriiliä fantasiaa. Naiset kutsuvat hänet luokseen, koska rakastavat häntä. Miehet kutsuvat hänet luokseen, koska haluavat esitellä hänelle rikkauksiaan. 

Duroy hyödyntää naissuhteitaan pyrkiessään tavoitteisiinsa välittämättä hitustakaan näille naisille koituvista seurauksista. Teoksen naiset eivät silti ole vieteltävissä olevia viattomia naisia, jotka eivät lainkaan tietäisi mihin ryhtyvät. He ovat avioliittoonsa ja elämäänsä tylsistyneitä naisia, jotka ottavat tietoisen riskin suostuessaan Duroyn vieteltäviksi. Toiset tuo riski vie heidän tuhoonsa, toisia taas ei.

Romaanin alkupuolella Duroyta kuvataan seuraavalla humoristissävytteisellä pätkällä:

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Kauniiksi ystäväksi eli Bel-Amiksi nimetty Duroy on antisankari, laskelmoiva ja manipuloiva. Ja epäilemättä moraalin harmaalla alueella. Mutta ei yksin.

Bel-Amin naiset ovat valtavan päteviä, mitä on ihastuttavaa lukea. Pätevin kaikista on modernia naista muistuttava Madeleine Forestier. Hän on määrätietoinen ja kykenevä, vapaa. Hän on aivot miehensä menestyksen takana, ja hänellä on todellista taidokkuutta. Hän ohjailee myös Duroyta ja osoittaa hänelle naiset, joiden suosioon tämän olisi hyvä päästä. Rouva de Marelle sen sijaan on... jotakin aivan muuta. (Edessä hienoinen spoileri, maalaa teksti lukiaksesi eteenpäin.) Hän on se, jonka luokse Duroy palaa kerta toisensa jälkeen ja joka ehkä koko teoksesta on se nainen, jota Duroy ehkä jopa oikeasti rakastaa ja joka rakastaa häntä. Jollakin tapaa häntä käy eniten sääli, sillä Duroy on häntä kohtaan todella inhottava. Niin Duroy toki on muillekin, mutta rouva de Marellessa on erityistä pehmeyttä, erityistä alttiutta.

Ennen kaikkea novellikirjailijana tunnetun Maupassantin toinen romaani on täynnä värikkäitä, kompleksisia hahmoja, kompleksisisia, osaavia naisia ja upeaa Pariisin kuvausta. Hänen kirjailijatuttaviinsa on kuulunut myös rakas Émile Zolani. Arjen kuvaus Bel-Amissa onkin varsin naturalistista yksityiskohtaisine selvityksineen. Teos on modernin tuntuinen ja on kestänyt erinomaisesti aikaa. 

Tämä on kirja, jota suosittelisin niille, jotka haluavat tutustua 1800-luvun kirjallisuuteen, mutta eivät halua hukkua sen raskauteen aloittamalla esimerkiksi Stendhalista. (Punainen ja mustaa on minulla toista vuotta kesken, enkä suoraan sanoen enää usko, että tulen sitä lukemaan.)

Terhi Tarkiainen: Peto irti

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua (2018) on saanut jatkoa! Peto irti (2023) jatkaa parisen kuukautta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Kansikuva on aivan toista maata kuin silloinen vuoden 2018 Pure mua -kansi violettitaustaisine vihreine omenoineen. Tässä on draamaa! 

Kullervo on kuollut. Tuo kuolematon, jonka peijaisiin Kalevalaan saapuu niin vampyyreja kuin paikallisia hukkapoikiakin. Sekä eräs tuttu vampyyrikaksikko kuskinaan Anna-rukka, jolle luvattu piipahdus Helsingin sivistyksen parissa saa jäädä väliin. Seuraa uudelleentulkintaa Kalevalan tutuista hahmoista tuoreella otteella. Tämän Tarkiainen hallitsee hyvin. ⁣

Roadtrippaaminen kahden vampyyrin kanssa ei ole ollut ihan sitä mitä Anna on kuvitellut. Kolmikon välit vasta hakevat muotoaan, ja teos tuntuu väliosalta.⁣ Annan ulkopuolisuuden tunteet miesvampyyriparin kuskina ja ärtymys varsinkin Kalmaa kohtaan värittävät etenkin romaanin alkupuolta. Ärtymys vaikuttaisi olevan molemminpuolinen, mutta ei Kalman käytös ristiriidatontakaan ole. Vaikka Kalma ärsyttääkin, niin Vlad on se, jonka huomiota Anna aivan erityisesti haluaisi osakseen. Sitä vain ei kuulu eikä näy.

Niin kiukkuinen kuin olikin, Annaa myös suretti. Tässäkö oli kaikki, mistä Vlad välitti: miten hän voisi käydä kauppaa itsellään ja päästä Annasta nopeimmin eroon? Ei sanaakaan siihen suuntaan, että kyllä, minä haluaisin vielä jatkaa matkaa kanssasi, ja toivottavasti palaat pian takaisin, koska minulle tulee ikävä sinua. No ehkä Vlad ei äityisi sanomaan sitä aivan noin. Silti jonkinlainen tunnustus heidän välilleen kasvaneesta siteestä olisi Annan mielestä ollut suotava, vaikka vain kaipaava katse tai mutristettu huuli. Helvetti soikoon, Anna olisi tyytynyt yhteen kohotettuun kulmakarvaan!

Lukiessani mietin elävästi Terhi Tarkiaisen pitämää luentoa kevään 2023 kauhuconissa ja sitä, miten Kalma on saanut vaikutteita Buffy the Vampire Slayerin Spikesta. Jos koskaan saatte tilaisuuden käydä kuuntelemassa Tarkiaista, niin se kannattaa. Häntä on hauska kuunnella ja hänen historioitsijataustansa tulee hänen esityksissään mukavasti esiin. Ylipäätään kirjallisuudesta tuppaa saamaan hieman enemmän irti, kun pääsee kuulemaan itse kirjailijoita.

Teoksessa on mielenkiintoista pohdintaa kuolemattomuudesta ja sen vaikutuksesta itse kuolemattomaan. Pidän tästä. Monesti vampyyrit on esitetty hahmoina, jotka elävät vuosisatoja juoden verta ja tappaen, tehden mielensä mukaan, mutta joihin ajan hammas ei pure. Tämä tuntuu hirveän yksinkertaistetulta. On mielestäni uskottavampaa, että ajankululla on kuolemattomaan jonkinlainen vaikutus. Tässä romaanissa aihetta käsitellään niin Kullervon kautta kuin Vladinkin. Vladin kokemus ja jo eletty pidempi elämä vertautuu myös Kalmaan, johon aika ei ole vielä samalla tavalla ehtinyt vaikuttaa. 

Luen tämän taas yhdessä hujauksessa. Motiivi on kuitenkin nyt eri kuin ennen. Terhi Tarkiainen on suosikkikirjailijoitani, mutta tällä kertaa petyn. Joskus on kohtalokasta olla suurten odotusten kohteena, ja tällä kertaa omat odotukseni eivät aivan täyty. Tarinan vetävimpiä hahmoja (Vlad, Kalma) on aivan liian vähän! Sen sijaan uusia sivuhahmoja riittää, ja tarina lähtee hitaanpuoleisesti käyntiin. Silti on pakko saada tietää mitä käy, pääsevätkö starat lavalle. Ja onhan tässä mukana muutama hyvinkin palkitseva kohtaus sekä kunnon trollausta vampyyristereotypioilla. ⁣

Valtaosa vieraista oli pukeutunut melko tavallisesti, mikä kaiketi tarkoitti, että juuri he olivat porukasta yliluonnollisia tai näiden kumppaneita. Anna oli kauan sitten joutunut luopumaan goottiromanttisista kuvitelmista, että vampyyreilla olisi liehuvat viitat, röyhelöpaidat tai ylipäätään minkäänlaista kunnioitusta populaarikulttuurin perinteitä kohtaan. Vladin ja Kalman iho ei edes kimaltanut. […] Yksikään ei ollut viitsinyt edes juhlan kunniaksi kammata hiuksiaan geelillä pään pintaa pitkin saati sitten pukea ylleen jotain goottihenkistä. Vampyyrien olematon kiinnostus ylläpitää vuosikymmenten aikana lukkoon lyötyä julkisuuskuvaansa oli Annan mielestä häpeällistä.

Erityisesti Twilight-viittaus kimaltelevaan ihoon huvittaa. Mutta ei tässä kaikki. Teoksessa on myös kohtaus, jossa Vlad nuuhkaisee hihastaan Annan hajua ja pyyhkii sitä sitten randomiin seinäkoukun toppatakkiin. Hän käskee Annan pestä hiuksensa, minkä Anna ottaa merkkinä hiustensa likaisuudesta ja Vladin inhosta. Kohtauksesta tulee väistämättä mieleen Twilightin Edward ja surkuhupaisa Bellan haju, joka biologiantunnilla kantautuu hänen nenäänsä aiheuttaen väärinkäsityksen, jonka myötä Bella kuvittelee haisevansa Edwardin mielestä pahalta. Vladinkaan syyt tälle röyhkeälle kommentille eivät ole aivan sitä, miltä ensin vaikuttaa. 

Nyt kun pääsin oikein Twilight-vauhtiin, niin sanottakoon myös, että Annan hahmossa on myös vähän samaa ongelmaa kuin Bellassa. Anna ei ole itsessään kovinkaan kiinnostava. Veikkaan, ettei monikaan lue näitä kirjoja hänen vuokseen, ellei sitten hänen huumorinsa takia. Toki Anna on sanavalinnoiltaan ja asenteeltaan tyypillinen Tarkiaisen naissankaritar, mutta persoonaa häneltä muutoin puuttuu. Sarjaa kannattelevat hänen sijastaan mainiot vampyyrihahmot. Tästä syystä Tarkiaisen ratkaisu pitää vampyyrit etäällä paitsi Annasta, myös lukijasta, onkin ratkaisuna niin riskialtis. Se on silti ymmärrettävä päätös, ja tarinan osalta vampyyrikaksikon nihkeä käytös ja vetäytyneisyys saavat kyllä uskottavan selityksen. Lukijan on vain maltettava. Pieniä pilkahduksia Vladista lukija onneksi saa, sillä teoksessa on Annan minäkerronnan lisäksi lyhyitä katkelmia Vladin kuolemattomuuspohdintoja ja muita aatoksia. 

Jään odottelemaan, mihin vampyyrit Annoineen seuraavaksi suuntaavat. 

*Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Annie Darling: Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa

Luin viime syksynä suosikkeihini kuuluvan Humisevan harjun uudelleen. Olin haltioissani, sillä teos kolahti ihan uudella tavalla. Sain sen myötä suosituksen tämän kevään uutuuskirjaan Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa (Crazy in Love at the Lonely Hearts Bookshop 2018, suom. 2023), jossa Humisevalla harjulla on osansa. Mikäpä siinä, tuumasin minä. Eiköhän oteta luettavaksi. 

“Joskus se mitä luulee haluavansa ja se mitä oikeasti tarvitsee ovat kaksi eri asiaa.” Nina haaveilee intohimoisesta Heathcliffistä, mutta löytää itsensä treffeiltä kiltin pukumiehen kanssa. Ja sitten toisilta. Mikä pahinta, Ninan treffeille vienyt Onnellisten kirjojen kirjakaupan talous(?)arviota tekevä Noah on tullut kouluaikoina Ninan veljen kiusaamaksi. Noah ei tunnista Ninaa, ja menneisyys selvästi vaivaa miestä, joten miksi muistuttaa? Totuuden ulossaaminen osoittautuu vaikeaksi. ⁣⁣

Ensimmäinen reaktioni kirjaan on yök, yök, yök. Lähtökohtana Heathcliffin pitäminen romanttisena sankarina on puistattava. Heathcliff kääntyisi suorastaan haudassaan. Nauraisi. Tiedättehän, sellaista paholaismaista, pilkallista naurua. Tällainen yhden lempikirjoistani väärintulkinta karmii, mutta saa myös kuuntelemaan eteenpäin. Mikä ihme tämän Ninan deal oikein on? Mistä hänen Heathcliff-etsinnöissään on kyse? ⁣⁣

Nina on ollut menossa alle kaksikymppisenä naimisiin, kun lukee veljensä maatessa onnettomuuden jäljiltä sairaalassa Humisevan harjun ja kaikki muuttuu. Nina saa kipinän haluun hallita omaa elämäänsä ja tehdä omat päätöksensä. Intohimon metsästys vie Ninan lukuttomille treffeille toinen toistaan surkeampien tyyppien kanssa ja työhön, joka on kiva, mutta ei hänen intohimonsa. ⁣⁣

Okei, kyllä tästä on edelleen vähän sellainen yök-olo, vaikka kirjan edetessä Ninan pakkomiellettä avataankin. Hahmot ovat mitäänsanomattomia, juoni tylsä ja kulunut. Tuntuu pahalta, että niin suuressa keskiössä on ihana Humiseva harjuni. Tällaisessa koomisessa arkisiirapissa! Hytisen ja päätän pysyä genrestä loitolla. Prinssejä, kiitos. Ja lisää siirappia, jos tällaista on kestettävä. ⁣

Émile Zola: Nana

Olen vihdoin lukenut Nanan! Otin kuvan jo aikoja sitten, ja se olkoon viimeinen kevätkuvani ennen siirtymistä siihen, mitä oikeasti olen tässä välissä lukenut. (Zolaa, totta kai.) Pientä haastetta lukemiselle on aiheuttanut teoksen muste, joka on osittain tahriintunut ja saa rivit hyppimään silmissä.

Nana (Nana 1880, suom. 1952) on minulle hienoinen pettymys, odotukseni kun ovat olleet hyvin korkealla. Kyseessä on Émile Zolan pääteos, teos, jonka pitäisi nyt kaiketi olla vaikuttava ja upea ja mitä vielä. Tuntuu, että Zola pääsee kunnolla vauhtiin vasta ihan loppupuolella. Tässä on teos, jossa keskustellaan aivan valtavasti, pohjustetaan ja pohjustetaan. Mutta! Huhhuijaa, miten tätä lähtisi edes purkamaan? Olo on hengästynyt ja luulen, että tämä vaatii hieman sulattelua.

Nanassa kiteytyy Ranskan toisen keisarikunnan pröystäilevän tuhlaileva, turmeltunut ilmapiiri, jossa ollaan kaulaa ja lopulta päälakea myöten veloissa, sillä pitäähän toki olla näyttävä ja rakastajattarella mitä tuhlata. Variétés-teatterin uusi tähtönen saa Pariisin polvilleen. Nana on oikukas diiva, jonka viha syttyy silmänräpäyksessä, mutta jonka hellyys roihahtaa yhtä nopeasti, saa hänet säälimään muita ja jopa ihastumaan. Ainakin joksikin aikaa. Nana halveksii ja pilkkaa rakastajiaan, mutta ahnehtii aina vain lisää. Hän syö rakastajiensa varat, heidän peltonsa, tilansa ja linnansa. Kaikki katoaa kuin kuiluun. 

- Missä se talo on? tyttö kysyi aivan hiljaa ja hymyillen nolona kuin lapsi, joka jälleen tahtoo saada leikkikaluja, vaikka ne vastikään eivät ole sille kelvanneet.

- Villers-puistokadun varrella.

- Saanko vaunutkin?

- Saat.

- Pitsejä ja jalokiviä?

- Saat.

- Oi, kuinka hyvä sinä olet! Ymmärrähän, että se, mitä puhuin, tapahtui mustasukkaisuudesta… Tällä kertaa, vannon, ei tule käymään niin kuin ennen, koska sinä nyt käsität mitä nainen tarvitsee. Annathan minulle kaikki? Silloin ei tarvitse pyytää muilta mitään… Kaikki on siellä sinua varten, vain sinua varten!

Kadulta poimittu Nana rikkoo saamiaan lahjoja huvikseen ja nauttii yltäkylläisyydestä, josta on pienenä saanut vain haaveilla. Mikään ei pysy hänen kätösissään menemättä rikki.

Nanaa ei käy sääliksi, eikä hän herätä ainakaan minussa myöskään empatiaa. Nana elää täysillä, kirkkaalla, kirkkaalla liekillä vain palaakseen poroksi. Zolan naturalistinen ote kuvaa armotta Nanan päähänpinttymät, tämän ilkeyden ja nöyryyttämisenhalun, mutta myös hetkittäisen katumuksen ja haavoittuvuuden – Nanan kaikessa lapsellisuudessaan ja turhamaisuudessaan. Ja muut antavat Nanan rellestää ja tehdä päänsä mukaan. Nana karkaa niidenkin käsistä, jotka ovat kuvitelleet häntä voivansa jotenkin hallita. Kaksintaistelu Nanasta olisi naurettava, suorastaan julkinen naurunaihe, samoin korvapuusti.

Zolan alussa kuvaama näytelmä on hilpeän loistavasti kuvattu:

Näytelmä päättyi. Vulkanuksen voitonriemuisesta kutsusta koko Olympos marssi rakastavien ohi huutaen ja hämmästellen ja Jupiter virkkoi leikkiä laskien: ”Poikani, minusta teit varomattomasti, kun kutsuit meidät katsomaan tätä.” Sitten tunteet muuttuivat Venukselle suosiollisiksi. Iris toi taas näyttämölle sarvipäiden kuoron, joka anoi, että jumalat keskeyttäisivät tutkimuksensa, sillä kun aviomiehet olivat alkaneet pysytellä kotosalla, oli elämä käynyt aivan sietämättömäksi; oli parempaa joutua petetyksi ja olla tyytyväinen, siinä näytelmän siveellinen opetus. Sitten vapautettiin Venus. Vulkanus hankki itselleen vuode- ja pesäeron. Mars teki sovinnon Dianan kanssa. Jupiter taas lähetti pikku pesijättärensä tähtien joukkoon saadakseen rauhaa omassa avioliitossaan. Vihdoin vapautettiin pieni Amor kopistaan, jossa hän oli taittanut paperista variksia sen sijaan että olisi taivutellut rakastaa-verbiä.

Näytelmän "siveellisessä opetuksessa" kiteytyy allegoria myös Zolan kuvaamasta ajasta. Aivan erityisesti minua huvittaa tuo rakastaa-verbin taivuttamisen hylännyt Amor.

Minulta kysyttiin hiljattain suosikkikirjojani. Menin hämilleni ja myönsin, ettei mikään oikein ole niin sykähdyttänyt enää viime aikoina, mutta että Zola kyllä vetoaa! Tosiaan. Zolan seurassa olen kuin karkkikaupassa. Olen paitsi erittäin kiinnostunut kyseisestä historian aikakaudesta, myös ihastunut Zolan taidokkaaseen kerrontaan. Suosittelen tutustumaan. 

Huomaan, että teksti on jäänyt moneksi viikoksi Bloggerin luonnoksiin. Sitä täydentäessä olen jo niin seuraavien kirjojen pauloissa, että palaaminen Nanan fiiliksiin on vaikeahkoa. Pitäisi aina saada se blogijuttu kirjoitettua ja julkaistua heti, kun on lukenut.

Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan

Selatessani kerrankin Twitterin kirjapuolta äkkään entisen opiskelutoverini twiitin Emilystä. Seuraavana päivänä teos on uutukaisena jo hyppysissäni. Avatessani kirjan yllätyn iloisesti, sillä kansiliepeessä on jälleen siteerattu minua edellisen Tarkiaisen tiimoilta. 

Emilyn kansissa on toki paljon muutakin ihanaa. Nämä ovat valehtelematta yhdet kauneimmista kansista, joita olen nähnyt. Kaikki on kohdallaan: kannen kuva, fontti ja fontin väri, jopa tekstin asettelu tyylikkään diagonaalisesti kannen poikki, kirkkaan pinkin ja sinisen yhdistelmä. Ilman kannen naisen rinnuksissa komeilevaa sinistä rusettia tämä ei olisi niin upea. Se on täsmälleen se väripilkku, jonka kansi kaipaa tehokeinokseen. 

Tarkiainen kertoo Instagram-tilillään (@terhitarkiainen) itse ajatelleensa ensin feminismin nimissä vastustavansa tissejä naisille suunnatun kirjan kannessa. "Mutta sitten tajusin, että kansihan sopii täysin sisältöönsä! Siinä on juuri sellaista pientä pilkettä silmäkulmassa, alahuulen pureskelua ja iloista aistillisuutta, jota olen yrittänyt kirjoittaakin. Ja vielä tuo upea, pinkki teksti! Ihan kuin Harlotsissa", Tarkiainen kirjoittaa. Täytynee sanoa, että tissit sopivat tähän kyllä kuin nenä päähän. Mainio valinta.

Pääpiirteittäin Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022) juoni menee jotakuinkin seuraavanlaisesti:

Emily: Kuka piru tähän aikaan kolkuttelee kartanon ovilla? Ai, hei, vai olet sinä mieheni sukua. Hän on ikävä kyllä metsästysretkellä, enkä tiedä milloin hän palaa. Ei varmastikaan ihan lähipäivinä. Niin, kyllähän sinä häneltä näytätkin.
Herra Drake: Olen kamalan pahoillani, että tulen varoituksetta. Onpas tämä kartano upea!
Emily: Minulla olisi pieni ehdotus. Jos herra vain mitenkään voisi auttaa minua tämän aivan pienen ja kerrassaan vähäpätöisen pulman kanssa. Teeskentelisittekö olevanne aviomieheni erään vierailun ajan?
Herra Drake: Vai teeskentelisin sellaista! *tuijottaa Emilyn tarkoituksella tyrkyllä olevia tissejä* Kyllä vain, voisinhan minä osallistua sellaiseen juoneen. Millainen avioliitto teillä siis onkaan?
Emily: Ette kai te nyt herravarjele kysele minun yksityisiä asioitani! 
Herra Drake: No pitäähän minun tietää!
Emily: ...Tuota, minulla olisi teille pieni ehdotus.
Herra Drake: Ei kai taas.
Emily: Haluaisin, että siitätte minulle lapsen.
Herra Drake: Te siis mitä? ...Selvä. Onhan tuo teidän rintavarustuksenne tuossa.
Emily: ETTEKÄ KYLLÄ SITTEN KOSKE MINUUN.
Herra Drake: Tämä olikin nyt sitten tässä, jättäkäämme tämä yhteen kertaan. Lykkyä tykö, lady Levin. Etteköhän te pärjää, osaattehan te ainakin siitosoria itsellenne hankkia.
Emily: Ettehän te nyt pahastuneet, herra Drake? Minähän yritän vain tehdä kaikille palveluksen sillä, etten anna minkäänlaisten tunteiden ottaa valtaa. 
Herra Drake: Tunteiden? Teillä siis on tunteita?
Emily: ...
Herra Drake: Voinhan minä jäädäkin. Minulla on kyllä ehtoja.
Emily: MITÄ TE KUVITTELETTE TEKEVÄNNE? 

Ah, en voi vastustaa.

Ahmaisen Emilyn kahdessa päivässä. Tai yössä. En tiedä mitä käsiliimaa näissä Tarkiaisen teoksissa oikein on, kun näitä on niin vaikea laskea käsistä. Mutta ihan ensimmäisenä: rakastan hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja. Kaikki ne yksityiskohdat! Pukujen, esineiden, huonekalujen. Tämähän suorastaan tuoksuu 1700-luvulta. Emilyssä on juuri sitä, minkä perään olen Bridgertoneja lukiessani vuodattanut haikeita kyyneleitä. Mutta Tarkiainen onkin valmistunut maisteriksi yleisestä historiasta. Ja kukapa olisi historioitsijaa parempi kirjoittamaan historiallisista yksityiskohdista?

Tunnustan myös romaanin loppusanojen sähköhistoriikin elähdyttävän minua suuresti. Historiallisten faktojen lisäksi olen sydämeltäni fennistinä vaikuttunut siitä, miten Tarkiainen kertoo pohtineensa teoksessaan käyttämiään sanoja viitatessaan sähköön:

Vaikka 1700-luvulle sijoittuvassa kaunokirjallisessa teoksessa on luonnollisesti paljonkin sanastoa, jota ei suomen kielestä vielä tuolloin löytynyt, aiheen kannalta niin keskeinen termi kuulosti henkilöiden suussa väärältä, kun sana "sähkö" syntyi  vasta kolmisen sukupolvea myöhemmin.

Sähkön sijaan Tarkiainen kirjoittaa elektrisiteetistä sekä nestemäisestä ja taivaallisesta tulesta, jotka antavat teoksen termistölle juuri oikean silauksen. Tyylikästä, tyylikästä. Miksi edes puhumme sähköstä, kun voisimme puhua taivaallisesta tulesta? No, niin. Ehkä jotkut meistä elävät 2020-luvulla. 

Onko Emily pelkkää historiallista kuorrutusta sitten? No ei. Ja jos on lukenut Tarkiaista aiemmin, niin tietää aika hyvin mitä odottaa. Ja sitähän on tarjolla. Suorasukaisuutta, räävitöntä huumoria hahmojen kustannuksella, tilannekomiikkaa, juonia ja hyvin toimeliaita naishahmoja. Emily on historiallista viihdettä parhaimmillaan.

Emilyn esitellessä miehensä sukukartanoa Pennymooria mietin, että onko tässä nyt jo liikaa, Emily kun luennoi ummet ja lammet suvun esineistä. Mutta ei. Tarkiainen pitelee romaanin lankoja taitavasti käsissään ja tuo lopuksi nuo langat yhteen. Lukijalle selviää tällöin myös motiivi esittelykierroksen takana. 

”Tähän mennessä olette kieltämättä osoittanut minua kohtaan poikkeuksellista luottamusta. Tai ainakin oletan, että tuskin te ketä hyvänsä ovelle sattunutta heppua pyydätte aviomieheksenne. Ettekö siis luottaisi vaistoonne nytkin.”

Se ei välttämättä ollut se neuvo, jonka Drake oli tarkoittanut antaa, sillä Emilyn vaisto käski voimakkaasti ja yksiselitteisesti potkaista miestä ja paeta. Ilmassa väreilevä tuli oli kuitenkin valtaamassa hänen kehonsa, aivan kuin kaikki kova hänessä olisi vähitellen antanut periksi ja jäljelle olisi jäänyt enää yksi kuumasti sykkivä tähti, tai ehkä vain kiemurteleva kiiltomato.

Teoksen romanssi on niin humoristissävytteistä, että minun on hyvin vaikea nähdä sitä romanttisena tai herra Drakea erityisen viehättävänä. Tässä on niin paljon muutakin ja tyyli niin Tarkiaiselle uskollista, että se ei oikeastaan edes haittaa. Rakastan toki kunnon sykähdyttävää romantiikkaa, mutta Emily loistaa raikkaudellaan ja omalaatuisuudellaan ihan muilla osa-alueilla. Ja onhan toki sitä romanssiakin mukana! Kiemurtelevien kiiltomatojen lisäksi Draken kosketuksesta seuraava kihelmöinti saa Emilyssä aikaan tuntemuksen, joka on ”aivan kuin joku olisi livauttanut muurahaisia hänen mekkonsa alle”, Draken suu on ”tyrkyllä kuin melkoisen groteski leivonnainen kakkuvadilla”, ja Emilyn suudelmanodotuksen on ”pakko näkyä myös ulospäin eikä kaikua pelkästään säälittävän nälkäisenä ulvontana hänen sisällään”.

Ja silti esimerkiksi seuraava sitaatti saa lukijansydämeni sykähtämään:

Drake painautui aivan Emilyn korvan juureen ja kuiskasi: ”Onneksi muistin, että enhän minä ole mikään herrasmies. Minulla on vain sellaisen vaatteet ylläni.”

Sepä se, onneksi tosiaan muistit! Siitä huolimatta, että Drake on aikamoinen heppu ja tykkää silittelystä vähän liiankin hentoisesti, en voi olla toivomatta, että Draken ja Emilyn jutusta tulisi jotakin. Yksi teoksen hauskimpia (silittely)kohtauksia sijoittuu sunnuntaimessuun, jonka saarnassa kylän pappi tuntuu puhuvan suoraan Emilylle. 

Samassa Emily tunsi käden omallaan. Drake puristi hänen sormiaan lujasti ja rauhoittavasti, ikään kuin olisi kosketuksellaan väittänyt kaiken olevan kunnossa. Oliko miehen korvissa vikaa vai kuunteliko tämä tyystin eri puhetta? Emily odotti taivaan vihan iskevän itseensä minä hetkenä hyvänsä ja kirkon palavan poroksi ympärillään – mikä olisi näin vettyneeltä puulta jo todellinen ihme. Ja silti tuo hullu mies vain silitteli peukalollaan hänen kämmenselkäänsä pehmeästi kuin pientä haavoittunutta lintua. Eikö hän nähnyt, että sen linnun sulat savusivat jo!

Vaikka Emily on valmis huijaamaan ja huiputtamaan, valehtelemaan ja keplottelemaan, on Emilyllä omatuntonsa. Ja tämä juuri on se, mikä voittaa minut hänen puolelleen. Aviomiehen huutaessa poissaolollaan Emily tekee parhaansa niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään. Sydämessään Emilyllä on syvä rakkaus miehensä sukukartanoa Pennymooria kohtaan. On hänen tehtävänsä suojella sitä.

(Instagram-tilini puolelta, @ruusunnimi, löytyy myös kannen innoittama hieman toisenlainen kuva tästä kirjasta, joka kannattaa toki sekin käydä kurkkaamassa.)

Julia Quinn: Bridgerton: Hurmurin valloitus

Hurmurin valloitus (Romancing Mister Bridgerton 2002, suom. 2021) on hieman parempi kuin Tuhkimoa adaptoiva edeltäjänsä, enimmäkseen siksi, ettei se ole yhtä toksinen. Mutta hurmaava Hurmurin valloitus ei ole. Bridgerton-sarjan neljäs osa on parhaimmillaan keskinkertainen. Tässä vaiheessa sarjaa alan todella olla hämilläni siitä, miten on mahdollista kirjoittaa historiallinen romanssi ilman vihjaustakaan historiasta. No, Julia Quinn kaiketi laittoi kaikki panoksensa romanssiin. 

Sarjan neljännessä osassa henkilöhahmoilla ei ole luonnetta, taustasta puhumattakaan. Tunnemme jo kaikki Penelope Featheringtonin ja tiedämme hänen ihastuksestaan Colin Bridgertoniin. Paitsi että oikeastaan hädin tuskin tunnemme Penelopea, eikä häneen keskittyvä osa kerro paljoa lisää. Colinista jää mieleen lähinnä se, että hänellä on aina nälkä. Ja että hän on matkustellut ympäriinsä, vältellyt seurapiirejä kuin ruttoa.

Ja kun Penelope oli kymmenen vuoden ajan ollut vain… olemassa, oli eriskummallista, että hänellä oli nyt yhtäkkiä niin paljon väliä.

Colin Bridgertonin ajatuksia kuvaava sitaatti vie sanat suustani. Colinin ja Penelopen romanssi tuntuu tekaistulta. Kymmenen näkymättömän vuoden jälkeen asiat etenevät liiankin vauhdikkaasti, eikä pohjaa romanssille rakennetta tarpeeksi. Teoksen ontuvaa romanssia mielenkiintoisempaa on, että tässä osassa vihdoin päästään Lady Whistledownin jäljille. Vaan entäpä sitten? Mitä se tarkoittaa tuleville osille? Lady Whistledownin palstan otteet kunkin luvun alussa ovat olleet viihdyttäviä nokkeluudessaan.

Olen silti hämmentynyt. Kaipaisin edes jotakin vihjettä siitä, mitä aikaa eletään, mitä maailmassa on meneillään. Muuta kuin vuosiluvun. Bridgertoneja on ihanan helppo lukea. On mukavan turvallista ja helpottavaa, kun tuntee henkilöhahmot jo entuudestaan. Kirjan maailmaan on silloin helpompi solahtaa mukaan, helpompi aloittaa uusi tarina, kun se ei ole aivan uusi. 

Silti mieltäni vaivaa kysymys: mihin maailmaan oikeastaan solahdankaan? Ehkä olen liian historiaorientoitunut lukemaan näin viihteellistettyä kirjallisuutta, jossa regency-aika näkyy lähinnä arvoniminä, vaunuina ja tanssiaisina. Eikä niistäkään mikään viittaa juuri tuohon aikaan. Tarkkaan ottaen Hurmurin valloituksessa mennään jo vuodessa 1824, kun taas regency-aika päättyi vuonna 1820. En ole sitä mieltä, että romanttisten teosten tarvitsisi olla täynnä historiallisia viitteitä, mutta huomaan silti kaipaavani niitä. Edes jotakin. Tai että edes henkilöhahmoilla olisi enemmän lihaa luiden ympärillä. Haluaisin, että tässä kaikessa olisi jotakin, johon tarttua. Tai että edes romanssi toimisi. Tai.

Bridgerton-putkeni päättyy tähän. Hurmurin valloituksen jälkeen olen tauon tarpeessa.

Julia Quinn: Bridgerton: Naamiaisten kaunotar

Naamiaisten kaunotar (An Offer from a Gentleman 2001, suom 2021), Bridgerton-sarjan kolmas osa, kertoo eräänlaisen tuhkimotarinan. Jaarlin avioton tytär Sophie jää äitipuolensa ja kahden sisarensa armoille isän kuoleman jälkeen. Sophielle tarjoutuu tilaisuus päästä kerran elämässään naamiaisiin. Tarkkaan ottaen Bridgertonien naamiaisiin, jossa tuntematon hopeapukuinen nainen hurmaa Benedict Bridgertonin. Ja katoaa sitten keskiyöllä jättäen jälkeensä vain nimikoidun hansikkaan.

Ensimmäisiä reaktioitani (päälleliimattuakin päälleliimatummalle Tuhkimo-konseptille irvistelyn lisäksi) tätä lukiessani on: apua mikä paheellinen hurmuri Benedict on! Anthonyn piti olla elostelija, mutta Benedicthän on suorastaan heti romaanin sankarittaren kimpussa. Eikä edes vain kilteillä suudelmilla.

Naamiaisten kaunotar on mielestäni monella tapaa ongelmallinen teos, jonka romanssissa on toksisia piirteitä. Benedict kohtelee Sophieta aika järkyttävän omistavasti, ja Sophie puolestaan mm. lyö Benedictiä, ja hänen kerrotaan saavan Benedictin pahimmat puolet esiin. Tätäkö olisi tarkoitus pitää romanttisena? Kemiaa henkilöhahmojen välillä ei ole nimeksikään, riitoja kylläkin. Romanssi tökkii ja pahasti, mutta niin about kaikki muukin. Se, että Sophie sanoo Benedictiä olemassaolonsa syyksi ja kertoo syntyneensä tätä varten, menee jo todella pitkälle ja pöyristyttää. Missä on Sophien omanarvontunne? Onko minun lukijana tosiaan tarkoitus ajatella, että on romanttista syntyä jotakuta muuta kuin itseään varten? Jos olisin lukenut tämän osan ensimmäisenä, olisin tuskin tarttunut muihin osiin. 

Tuhkimo-adaptaatio ei tuo tälle tarinalle minkäänlaista lisäarvoa. En ole koskaan pitänyt Tuhkimosta, eikä se toimi tässä. Päinvastoin, äitipuolen armoille jätetystä tytöstä voisi kertoa fressimmin ihan muulla konseptilla. Tällaisenaan se on päälleliimatun ja tunkkaisen oloinen.

Muiden osien kohdalla olen ihaillut taitavaa käännöstyötä. Yllätyn, kun käännös on tässä Bridgerton-osassa selvästi aiempia kehnompi. Samat ilmaisut toistuvat toisensa perään ja teitittelyn sekaan on lipsahtanut sinuttelua. Teoksen edetessä alan päästä jyvälle siitä, että taitaa olla alkuperäinen tekstikin laiskempaa kuin aiemmissa osissa. Suudelmat ovat kaikki lähes samanlaisia, kuvailu... no, yksitoikkoista ja tönkköä, kuten paikoin dialogikin.

Mutta voi miten tykkään Bridgertonien perheestä! Sen naisten yhteiset teehetket ovat Naamiaisten kaunottaren parasta antia. Violet Bridgerton on myös ihan mieletön puolustaessaan perhettään. Kaikki kunnia hänelle. 

Ei vienyt tämä kirja sydäntäni, mutta koska olen jo Bridgerton-koukussa, jatkan välittömästi seuraavaan.

Julia Quinn: Bridgerton: Yllättävä rakkaus

Olen viettänyt mitä ihastuttavimpia hetkiä Bridgerton-kirjasarjan kakkososan parissa ja välillä suorastaan ulvonut naurusta. Muutama kyynelkin taisi vierähtää poskelle.

Tämän osan päähenkilöt ovat enemmän omaan makuuni kuin Daphne ja Simon. Teräväkielinen Kate Sheffield on debytoidesssan vuonna 1814 jo 21 vuoden ikäinen. Perheen varallisuus riittää vain yhteen Lontoon kauteen, ja niinpä Katen on täytynyt odottaa sisartaan Edwinaa. Edwina on seurapiirin säkenöivin helmi, ja Kate ottaakin tehtäväkseen kaitsia sisarensa kosijoita, eikä niinkään etsiä puolisoa itse. Sillä eihän Kate mitenkään voi vetää vertoja sisarensa kauneudelle. Aivan erityisesti hänen on pidettävä loitolla Edwinan kättä havitteleva elostelijana tunnettu varakreivi Anthony Bridgerton, jossa paljastuu olevan yllättävän paljon samaa kuin Katessa. 

Romanssia kehitellään teoksessa oikein hyvin. Erityisen hauskaa on myös seurata Bridgertonien krokettiottelua, jossa tavoitteena ei niinkään ole voittaa perinteisti, vaan toimia mitä häikäilemättömimmin estääkseen muita voittamasta. Se, mikä itseäni hieman tökkii, on se, että juonikaava on todella samanlainen kuin ensimmäisessä osassa. Jopa lopun puistoon sijoittuvaa kohtausta myöten. Tietäjät tietävät, en spoilaa tässä enempää siitä.

Historialliseen pukeutumiseen ja ihan erityisesti 1800-luvun vuosikymmeniin perehtyneenä minun on nykyään vaikea katsoa pukudraamoja, kun puvustuksessa näkyy kammottavia kömmähdyksiä ja virheitä, jotka ovat saada silmäni vuotamaan verta. Nyt törmäsin ensimmäistä kertaa tähän myös kirjallisuudessa. Jäin ihmettelemään, missä Katen kureliivi eli stays (regency-ajan alusvaate, joka tuki rintoja) on ja mitä ihmettä, miten niin hääpuvun ”leikkaus ei salli” aluspaitaa. Katelta puuttuu myös alushame, joka oli tuohon aikaan suorastaan ehdoton, sillä pukujen kangas oli usein ohutta ja puvun mallin vuoksi hyvin lähellä ihoa. Vaatteista on näkynyt päältä, jos alla ei ole ollut kunnollisia alusvaatteita. Se, että Katella ei hääpukunsa alla olisi näistä mitään, on varsin epäuskottavaa. 

Myös maininta nimettömistä on hämmentävä, tuohon aikaan kun niitä ei vielä ollut. Pidempiä, yli polven ulottuvia alushousujen sukulaisia (drawers) on ollut 1810-luvulla jonkin verran, mutta niitäkään ei kaikilla. Tässä olisikin kiinnostavaa tietää, mitä sanaa alkuperäisessä tekstissä on käytetty. Mutta miksi Katella on kaikkien normialusvaatteiden puuttuessa juuri nämä? 

Jännä miten historiallisessa romanssissa, joka on vieläpä osa moniosaista sarjaa, voidaan olla näin heikoilla jäillä vaatetuksen suhteen. 

Kaikesta tästä huolimatta nautin Yllättävästä rakkaudesta suuresti. Ostin hiljattain kaikki kovakantisina suomeksi julkaistut Bridgertonit, mutta tunnustan fanittavani Anniina Piiparista Bridgertonin lukijana sen verran kovaa, että olen tämänkin osan kuunellut itse asiassa äänikirjana. Hänellä on ihana tapa lukea näitä, suosittelen. 

Julia Quinn: Bridgerton: Salainen sopimus

Hehkutin koko tammikuun Bridgerton-kirjasarjan ensimmäistä osaa, Salaista sopimusta (The Duke and I 2000, suom. 2020). Lukeminen onkin kestänyt, sillä tästä kirjasta olen halunnut nautiskella. Äänikirjasta on vielä parikymmentä prosenttia jäljellä, kun päätän hakea Suomalaisesta oman fyysisen kappaleeni. Teoksen alkuperäinen nimi on siitä hassu, ettei teoksessa ole minäkertojaa, johon minusta tällainen minämuotoinen nimi paremmin istuisi. Sen sijaan teoksessa on kaikkitietävä kertoja, ja fokalisaatio vaihtelee kahden päähenkilön välillä.

Olitteko lady Danburyn tanssiaisissa eilisiltana? Jos ette, niin teitte tuhmasti. Jäitte paitsi seurapiirikauden merkittävimmästä siirrosta. Kaikille juhlijoille ja etenkin kynäilijällenne oli selvää, että neiti Daphne Bridgerton on herättänyt vasta Englantiin palanneen Hastingsin herttuan kiinnostuksen.

Regency-aikakauden (1811–1820) Lontoon seurapiireissä kuhisee. Lady Whistledown kirjoittelee tapahtumista kärkevään Gossip Girl -tyyliseen sävyyn, eikä kukaan ole turvassa hänen kommenteiltaan. Daphne Bridgertonilla ei ole sopivia kosijoita, kun taas Hastingsin herttualla Simon Bassetilla on riittämiin tyttöjä tyrkyllä. Simon on päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin tai jatka sukua. Hän ei tulisi pelastamaan isänsä arvonimeä. Isä on hylännyt änkyttävän poikansa tämän ollessa lapsi. Vaikka Simon ei enää änkytä, mikä onkin vaatinut vuosin työn, viha ja katkeruus isää kohtaan kytee yhä. Yhteisellä sopimuksella Simon ja Daphne lyöttäytyvät yhteen tarkoituksenaan saada hengitystaukoa ja Daphnelle lisää kosijoita. Sillä kukapa ei kiinnostuisi neitosesta, jota herttua liehittelee.

Ja herttuahan todella mielellään liehittelisi Daphnea, ellei tämä sattuisi olemaan hänen kouluaikaisen parhaan ystävänsä sisar. Ystävän sisariin ei ole lupa koskea. Bridgertonien lämminhenkinen ja tiivis perhe ihastuttaa Simonia, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään vastaavaa. Daphnen veljet ovat puuttumassa sisarensa asioihin tuon tuostakin ja ovat valmiita jopa kaksintaisteluun sisarensa kunnian puolesta. Daphnen vanhin veli Athony ei nimittäin ole lainkaan innoissaan naistenmiehenä tuntemansa ystävänsä osoittamasta kiinnostuksesta sisartaan kohtaan.

Rakastan historialliseen aikaan sijoittuvia romaaneja (ja leffoja ja tv-sarjoja), joten olen teoksesta todella innoissani. Olen jo valmis sanomaan, että tässäpä aika täydellinen romanttinen romaani minun makuuni, kun jäljellä on vielä epilogi. Ja kirjan loppuhan lässähtää siihen. En voi olla miettimättä miksi jotkut kirjailijat haluavat väenväkisin vääntää rautalangasta lukijalle, että mitä tapahtuu vuosien päästä ja miten se arki sujuu. Ei kuulkaa kiinnosta. Pidän mieluummin pilvilinnani ja romanttiset loppuni. Osaan itsekin kuvitella, mitä viimeisen luvun viimeisten sanojen jälkeen ehkä voisi tapahtua. 

Pelkkää hattaraa Salainen sopimus ei ole, vaan mukana on lapsettomuuden pohdintaa ja jäytävän vihan käsittelyä. Sekä eräs raiskauskohtaus, joka on herättänyt paljon närkästystä. Mielenkiintoista tässä on, että raiskauksen kohteena on mies ja raiskaajana nainen. Tapahtumaa ei oikeastaan koskaan käsitellä paljoa tapahtumahetkeä enempää. Teoksen loppuosa keskittyy sen sijaan Simonin valheeseen. 

Mutta tuleeko kaikki oikeastikaan aina käsiteltyä? Onko kaiken mentävä kirjallisuudessa "oikein" ja "vastuullisesti", kun ei näin tapahdu välttämättä oikeastikaan? Vaadimmeko helposti kirjallisuudelta jotain, mikä korjaisi tosielämän vääryydet, mutta joka ei ole todellista? Pitäisikö kirjallisuuden esittää vain korjausesityksiä reaalimaailmasta? Salaisessa sopimuksessa raiskaus ohitetaan ilman, että sitä tuomittaisiin rankasti tai sen (etenkään vahingollisia) seurauksia pohdittaisiin pidemmälle. Mutta kuinka vastuullista kirjallisuuden on oltava? Onko siltä vaadittava, että kaikki käsitellään? 

Tällaista pohtiessa on hyvä muistaa, ettei ole olemassa yhtä tietynlaista raiskaustarinaa, vaan niitä on yhtä monta kuin raiskauksiakin. Pieleen mennään myös siinä, jos vain tiettyyn muottiin sopiva raiskauskokemus nähdään validina. Ihmiset reagoivat eri tavoin, eikä yleistys ole hyvästä oikein missään asiassa. 

En aio katsoa paljon hehkutettua tv-sarjaa. Haluan pitää omat mielikuvani näistä hahmoista. Kirjasarjaakin on ilmeisesti olemassa kahdeksan osaa, joissa pääosissa on Daphnen sisarukset. Vaikka nautin tästä kirjasta kovasti, en tiedä kiinnostaako minua lukea sarjaa pidemmälle, sillä tykästyin nimenomaan teoksen päähenkilöihin. Jos kahdeksanlapsisen perheen jokainen lapsi löytää omalla vuorollaan suuren rakkautensa, voi moinen tuntua jo liiallisuudelta. Voi olla että annan Bridgerton-sarjan muille osille kuitenkin vielä mahdollisuuden, onhan tämä kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu. Aivan erityisesti nautin dialogin sulavuudesta ja hahmojen tunteiden kuvailusta.

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Terhi Tarkiainen on julkaissut uuden romaanin, jossa ei tällä kertaa ole vampyyrin vampyyria. Hänen esikoisromaanistaan Pure mua kirjoitin kaksi vuotta sitten. Kittyn kansi on pyörinyt Instagramissa ja teos on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun sen äkkäsin. Ostan yleensä mielenkiintoiset kotimaiset uutuudet itselleni, mutta päätös kipaista kirjakauppaan lujittui, kun sain kirjallisuustieteen kurssilla kanssani aikoinaan istuneelta Romance & Revenge -blogin Veeralta yllättäen viestiä: "Ostin muuten Terhi Tarkiaisen uuden kirjan ja huomasin, että onnittelut paikallaan, kun sua oli lainattu Pure mua:n tiimoilta!" Hauska yllätys ja todelliset 10 pistettä Veeralle asian huomaamisesta, Tammi kun ei ole viitannut blogiini nimeltä, vaan pelkällä url-osoitteella. En tiedä moniko osaa yhdistää osoitteessa mainitut ruusunnuput blogiin/Instagram-tiliin Ruusun nimi. 

No entäs sitten se Kitty, eli kuinka mies tuhotaan? Tällä raflaavalla nimellä varustetulla teoksella on upea kansi. Hentoon ja viehkeään kukkaornamenttiin yhdistyy särmää tuova musta väri ja kukkien keskelle kätkeytyvä käärme, mikä sopii oivallisesti itse romaaniin. 1740-luvun historialliseen Lontooseen sijoittuvan romaanin keskiössä on apteekkarin tytär Kitty Blackstone, joka vaanii kostoa. Kitty on tullut raiskatuksi öisen Lontoon kaduilla. Puolustautuessaan hän on raapaissut miehen poskeen veriset jäljet. 

Jäljet palaavat kummittelemaan Kittyn avioitumisen myötä. Mieluiten hän hoitaisi vain isänsä apteekkia, eikä avioliitto ole hänelle mieleen. Kitty on kekseliäs nainen ja onnistuu välttämään aviovuoteen, kun hänet naitetaan itseään vanhemmalle porvarimiehelle. Joshua Goodwin on kuitenkin kiltti, hyvin toimeentuleva mies ja tämän talo hieno. Kitty saa pian huomata, että hänen uudella reviirillään on myös tunkeilija. Kittyn aviomiehen tuttaviin kuuluu kuparihiuksinen herra Heath, jonka poskea koristavat pahaenteiset neljä arpea. 

Hän oli puhuessaan kääntynyt hieman, niin että näin nyt ensimmäistä kertaa myös kasvojen arpisen puolen. Viivoja oli tosiaan neljä, tasaisin välein toisistaan ja yllättävän suorassa ottaen huomioon, millaisen tunnekuohun vallassa olin ne tehnyt. Muistin kyllä, miten olin jälkeenpäin kaivanut jotain pehmeää ja veristä kynsieni alta, mutta en ollut ymmärtänyt raapaisseeni niin syvään, että siitä olisi jäänyt pysyvä jälki. Silti katsellessani nyt noita neljää rosoista arpea tiesin ehdottomalla varmuudella, että vieressäni istui palavapäinen mies.

Haluaisin pitää teoksesta enemmän kuin lopulta pidän. Teoksen alkupuoli kyllästyttää, kun tarina ei ole ottaa heti tuulta alleen, eivätkä trigger warningeilla rummutetut kidutusfantasiakohtaukset yllä niihin sfääreihin, että hätkähtäisin. Odotin jotakin vaikuttavampaa, jotakin raaempaa, jotakin enemmän. Tässä tulen taas siihen, miksi inhoan kirjoista etukäteen lukemista. Toisinaan onnistun vain pilaamaan lukukokemukseni suurilla odotuksillani. Luulen, että tähän vaikutti osaltaan myös se, miten säväyttävän erilainen, rohkea teos Pure mua on lähtökohdaltaan. (Siis oikeasti, kuka antaa vampyyrin tyttärelleen synttärilahjaksi?) Kitty on kuitenkin selvästi aikuisempaan makuun. Eikä sekään ihan tavanomaisista aineksista koostu.

Huono Kitty, eli kuinka mies tuhotaan ei ole. Ja oikeasti tämän romaanin hienoushan piilee nimenomaan Kittyn unissa, joita juuri äskeisessä kappaleessa moitin. Ne eivät ole sitä mitä odotin. Kitty palaa yö toisensa jälkeen isänsä apteekin takahuoneeseen, jonne hän on sulkenut herra Heathin. Herra Heath on täysin Kittyn armoilla ja satutettavana tämän mielen mukaan. Ajan kuluessa unet muuttuvat ja saavat piirteitä, jotka kielivät Kittyn psyykeestä ja tässä tapahtuvasta kehityksestä. Samaan aikaan myös herra Heathillä on jotain meneillään. Unien ja todellisuuden välinen raja hämärtyy kiehtovalla tavalla. 

Oli hämmentävää nähdä hänet sillä lailla pystyssä ja vailla kahleita. Vaatteetkin hänellä oli yllään, vaikkei hänen varsinaisesti voinut sanoa olevan säädyllisesti pukeutunut. Harmaaksi pinttyneen pellavapaidan päälle oli hätäisesti heitetty pelkkä takki, ja ilman liiviä hänen paitansa repsotti rumasti housunkauluksen yli, mikä sai laadukkaan mutta tahraisen samettitakin näyttämään varastetulta. Takkuisine hiuksineen tämä huohottava Heath muistutti erehdyttävästi unieni miestä, paitsi ettei hänen katseessaan ollut pelkoa vaan pikemminkin jotain pelottavaa.

Lopulta makaan iltamyöhään kirja käsissäni ja luen eteenpäin tarinaa, jonka etenemistä en malta odottaa seuraavaan päivään. Pidän Kittyn suorasukaisuudesta ja tavasta ryhtyä tuumasta toimeen ja löytää keinot patriarkaalisessa yhteiskunnassa luovimiseen. Saadakseen selville, mistä oikeastaan jää leskenä paitsi, Kitty päätyy luovaan ratkaisuun ja lähestyy lakeijaansa Thomasia:

”Tarkoitus olisi, että Thomas harjoittaisi haureutta kanssani, jos se vain Thomasille sopii.”
      Sekään selvennys ei näyttänyt laukaisevan tilannetta. Päätin laskea kolmeen, ja jollei Thomas siihen mennessä osoittaisi elonmerkkejä, kaappaisin vaatteeni lattialta ja pakenisin Ranskaan, missä perinteisesti ymmärrettiin huorintekemistä ja yleistä irstailua, jopa kannustettiin siihen.

Kitty on kertojana värikäs ja aikalaisekseen kovin uskalias. Tarkiainen loistaa jälleen räikeällä ja omaperäisellä kielellä. Voi olla, että teos sen kun vain paranisi toisella lukukerralla, kun osaisin ottaa sen vastaan sellaisenaan. Ei odotuksiin vastaavana, vaan humoristisena tarinana synkästä ajasta (1700-luku oli subjektiivisen mielipiteeni mukaan synkkä, ja sen aikainen Lontoo vielä synkempi ja likaisempi) ja reseptistä, jonka lopputulos ei ole ihan sitä mitä toivoi. Miehen tuhoamisen tielle kun voi tulla kompastuskivi jos toinenkin, oli sekoittajana sitten apteekkarin tytär tai ei. 

Kenelle? 1700-luvun likaisuudesta ja kostotarinoista pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakamin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet  (色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 2013, suom. 2014) on kiehtovasti yhteenpunoutuva tarina, jossa on mukana mystiikan tuntua. Tässä Murakamin teoksessa maaginen realismi jää lähinnä uniin ja tarinoihin, vaikka japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillisesti selittämättömiä asioita tapahtuukin. Piirre, josta japanilaisessa kirjallisuudessa kovasti pidän. Sen sijaan en ole kummemmin pitänyt Murakamin lennokkaimmista romaaneista. Norwegian Woodia rakastan. Onnekseni myös Värittömän miehen vaellusvuodet lumoaa minut melankolisella tunnelmallaan.

Romaanin päähenkilö on juna-asemia rakastava Tsukuru Tazaki, joka 36-vuotiaana pohtii menneisyyttään keskusteluissaan deittailemansa naisen kanssa. Tsukurun tiiviiseen kaveriporukkaan kuului lukioaikana neljä muuta: kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näitä neljää muuta yhdistää väri kunkin nimessä. Värilempinimiltään pojat ovat Aka (Punainen) ja Ao (Sininen), tytöt Shiro (Valkoinen) ja Kuro (Musta). Tsukuru on ainut, jonka nimessä ei ole väriä. Tsukuru on mielestään muutenkin väritön ja persoonaton, mikä aiheuttaa hänessä alemmuuden tunnetta.

Viisikko pyrkii olemaan kaikki yhdessä mahdollisimman paljon, jotta kaksikkoja sun muita ei muodostuisi ja porukka hajoaisi. Yhdessäolo on ihanaa ja erilaiset ystävykset täydentävät toinen toisiaan. Tsukuru tuntee elämän merkityksellisyyden vain ystäviensä seurassa. Lukion jälkeen Tsukuru päättää kuitenkin muista poiketen lähteä Tokioon opiskelemaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki muut jäävät Nagoyaan. Aluksi kaikki sujuu kuin aina ennen. Yhtäkkiä Tsukuru kuitenkin erotetaan porukasta. Syy vaivaa Tsukurua kuudentoista vuoden jälkeenkin, sillä sitä ei koskaan annettu, vaan välit vain katkaistiin. Eikä Tsukuru shokissaan kyennyt sitä pyytämään.

Mieleenpainuvinta teoksessa on tarina, jonka Tsukuru kuulee opiskelukaveriltaan Haidalta eräänä iltana. Tarina kertoo Haidan isästä, joka tapaa syrjäiseisessä majatalossa salaperäisen jazzpianistin, Midorikawan (Vihreä joki). Mies on suurimman osan ajasta yksikseen, mutta tutustuu Haidan isään. Hän soittaa pianoa läheisellä koululla yhden ainoan kerran. Soitto lumoaa Haidan isän täysin intensiivisellä ja lähes taianomaisella soinnillaan. Jos olisin saanut teoksen e-kirjana käsiini, olisin siteerannut tähän juuri tuota kohtausta sen kauneudessaan.

Haidan isälle selviää, että Midorikawa tulee kuolemaan kuukauden päästä. Tämä kertoo saaneensa kuukausi sitten sellaisen kortin, jonka saatuaan hän tulisi kuolemaan kahden kuukauden päästä. Kortin vastaanottaja saa kuitenkin loppuajakseen ihmeellisiä lahjoja. Oman kuolemansa voi välttää vain luovuttamalla kortin eteenpäin. Sen voi kuitenkin luovuttaa vain tietyn väriselle ihmiselle, ja tämän on omasta tahdostaan hyväksyttävä kortti. Yksi kortin suomista kyvyistä onkin, että sen haltija näkee ihmiset tietyn värisinä. Haidan isä saa kuulla olevansa juuri kyseisen värinen, mutta mies sanoo, ettei halua luopua kortista.

Seuraavana aamuna mies on lähtenyt, eikä Haidan isä löydä jälkeäkään hänen nimistestään jazzmuusikosta Tokiossa. Tarina saa merkityksensä vasta lopussa, kun lukija on saanut tietoonsa kaikki palapelin palaset. Niiden yhteenkokoaminen jää kullekin lukijalle itselleen, ja silti osa jää puuttumaan. Helppo tai yksinkertainen kirja Värittömän miehen vaellusvuodet ei tässä mielessä ole.

Tsukuru matkustaa menneisyyden haamujen perässä myös Suomeen. Tämä tekee suomalaisille teoksesta must readin Murakamin kirjoista. Yksi viisikosta on mennyt suomalaismiehen kanssa naimisiin ja muuttanut Helsinkiin. Helsinkiä kuvataan romaanissa hyvin suurpiirteisesti, enkä voi sanoa tunnistavani sitä Murakamin kuvauksesta. Kaupunki voisi yhtä hyvin olla missä tahansa. Haitarinsoittaja ravintolassa suorastaan särähtää, samoin suomalaisten nimien puute. Kuvaus luonnosta automatkalla Helsinki-Hämeenlinna herättää minussa puolestaan hilpeyttä. Suuri osa puista on koivuja, joiden seassa kerrotaan olevan myös vaahteroita ja mäntyjä.

Tykkäsin Värittömän miehen vaellusvuosista valtavasti. Se on syvällinen ja kuvaa upeasti Tsukurun itsetutkiskelua. Miksi hänet erotettiin viisikosta? Mikä hänessä on vialla? Entä miksi Tsukuru näkee kummallisia unia, jotka tuntuvat uhmaavan kaikkea logiikkaa? Ovatko unet vain harhaa vai sittenkin totta? Tsukuru saa huomata, että hänen käsityksensä itsestään poikkeaa radikaalisti siitä, miten muut hänet näkevät.

Teoksen kruunaa halaus, jonka Tsukuru saa Kurolta. Hetki on todella kauniisti kuvattu. Yhdessä haikeankirpeässä halauksessa tiivistyy monta sanomatonta asiaa ja vuosien tuska, jota kumpikin on kantanut mukanaan. Kokonaisuus on Värittömän miehen vaellusvuosissa hyvin hallittu ja vaikuttava loppua myöten.

Kenelle? Murakami-faneille, melankolian värittämää luettavaa kaipaaville ja mystiikan vivahteista pitäville.

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Ihanaa kun on taas BookBeat, niin pääsee lukemaan uutuuskirjoja heti ilman jonottamista. Tämä on ehdottomasti yksi äänikirjasovellusten parhaista puolista. On helpompi pysyä ajan hermolla, kun kirjat ovat näin helposti saatavilla!

Kun olin yläasteella, äidinkielen opettajani lainasi minulle Peter Høegin Rajatapaukset. Kirjoitin siihen aikaan paljon, ja kirjoitukseni pyörivät usein tavalla tai toisella ajan ympärillä. Rajatapauksissa oli kyse nimenomaan ajasta. Tykkäsin romaanista paljon. Sen jälkeen olen lukenut järkälemäisen Hiljaisen tytön, joka ei iskenyt samalla lailla. Høegin uusin romaani Sinun silmiesi kautta (Gennem dine øjne 2018, suom. 2019) sen sijaan oli enemmän minun makuuni.

Teos sivuaa rankkoja aiheita, mutta ne eivät ole pääosassa. Kirjan minäkertojan Peterin paras ystävä Simon on yrittänyt itsemurhaa. Auttaakseen ystäväänsä Peter tutustuu eräänlaiseen traumaklinikkaan. Vaihtoehtoisia kokeellisia menetelmiä soveltava neuropsykologisen kuvantamisen laitos on poliisivoimin vartioitu ja jonot ovat pitkät. Klinikalla on kuitenkin töissä Peterin lapsuudenystävä Lisa. Lisa ei muista Peteriä, sillä on menettänyt muistinsa. Peter pääsee kuitenkin osallistumaan istuntoihin, ja myös Simon pääsee vierailemaan laitoksella. Laitoksen käyttämällä tekniikalla on mahdollista astua toisen ihmisen tietoisuuteen.

–  Ne, jotka päätyvät itsemurhaan tekevät sen koska kuoleman valtakunnan portti aukeaa, Lisa sanoi. – Ja heidät imaistaan sisään. Jos joku olisi käynyt siellä. Jos joku olisi mennyt sinne. Ja tietäisi mitä siellä on. Ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun ihminen tekee itsemurhan. Ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun psykoosi saa ihmisen valtaansa. Tai skitsofrenia. Jos todella ymmärtäisi sen, se olisi tietoa. Se ei olisi teoriaa. Silloin olisi käynyt siellä itse. Olematta sairas. Jos olisi matkannut sinne ja palannut takaisin. Yhdessä.

Peter palaa välillä muistoissaan heidän yhteiseen lapsuuteensa. Peter, Lisa ja Simon ovat kaikki olleet tuolloin samassa päiväkodissa. Jo lapsina he keksivät, että toisen tietoisuuteen oli mahdollista päästä tämän unien kautta. Lapsuuden kuvaukset ovat villejä ja mielikuvituksellisia, kun samassa päiväkodissa olevat ystävykset hyppivät toistensa unissa. Unissa hyppely ei kuitenkaan ole hupia. Se on Peterille ja hänen ystävilleen keino, jolla auttaa toista.

Oman lisänsä teokseen tuo, että romaanin Peter on nimeltään Peter Høeg, aivan kuten kirjailija itse. Romaanin loppupuolella Peter saa kehotuksen kirjoittaa kokemastaan.

–  Sinä väitit että minä kirjoittaisin tästä, sanoin. – En ole koskaan sanonut mitään sellaista. Se on mahdotonta. Ei tästä kukaan halua kuulla. Ei tätä pysty ilmaisemaan kielen keinoin.

– Ehkä tästä voi kuitenkin tehdä… fiktiota? Ehkä tästä voisi tehdä kertomuksen?

Miten todella kohdataan toinen ihminen? On eri asia ymmärtää toista kuin kohdata toinen. Sinun silmiesi kautta tarkastelee ihmisten välistä kohtaamista, sen mahdottomuutta ja sen mahdollisuutta tietyissä olosuhteissa. Lisan klinikalla se on mahdollista. Heidän kehittelemänsä teknologia ja kuvantamistekniikka ovat kuitenkin vasta lapsen kengissä. Mitään ei ole edes kerrottu julkisuuteen. Teoksen teknologinen harppaus on valtava, mutta se ei saa romaanissa dystooppisia piirteitä. Lisaa ajaa halu auttaa muita. Mullistavaa teknologiaa halajavaa pahistahoa ei ole, mikä on minusta virkistävää. Auttamisen halu on se, joka teoksesta minulle jää eniten mieleen: ”Sellainen tämä maailma myös on. Se ei ole pelkästään sotaa ja ahneutta ja lajien tuhoutumista. Se on myös toisistaan huolta pitävien ihmisten ketjuja."

Meillä on karttoja alkuaineista, meteorologiasta, orgaanisista yhdisteistä, kaukaisista galakseista. Mutta ihmisen oma sisin, keho, mieli ja tietoisuus, ovat maapallon tutkimattomia alueita. Maailmankartan valkoisia läikkiä. Käytännössä tutkimattomia. Aivotutkimus ja neuropsykologia eivät ole vielä nousseet jaloilleen. Me ryömimme. Pimeydessä. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Asia on täsmälleen päinvastoin. Me kärsimme koska emme tiedä. Tietämättömyys aiheuttaa kärsimystä.

Teoksen sisältämät pohdinnat ihmisistä ja tietoisuudesta pistävät ajatukset liikkeelle. Onko tieto kärsimystä? 

Kenelle? Psykologisista romaaneista ja ihmismielestä kiinnostuneille, Peter Høegistä pitäville.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Tiedän erään naisen, joka päätti perustaa perheen nähtyään yksinäisen taideprofessorin kävelevän kadulla. Nainen oli katsonut professorin kuivia kasvoja, laihoja sormia ja tiukkoja suupieliä ja sinä hetkenä hän oli tehnyt valintansa. Pian hän oli etsinyt itselleen miehen, jonkun vain miekkosen, ja lisääntynyt tämän kanssa. Myöhemmin kuulin hänen kertovan, että päätös syntyi nimenomaan näystä, joka syöpyi hänen verkkokalvoillensa. Näyn nimi oli yksinäinen nainen. Kaiken jälkeen perheen valinnut nainen puhui kyynisin sanoin rakkaudesta. Hän ei tiennyt mitä rakkaus oli, mutta yksinkään hän ei halunnut olla, sen hän oli ymmärtänyt.

Näin kuuluu sitaatti, joka sai minut lukemaan Saara Turusen Sivuhenkilön (2018). Äitini siteerasi teosta minulle huvittuneena, ja juuri hänen suosituksestaan päätin antaa Sivuhenkilölle  mahdollisuuden. Hänestä  teos oli ollut mainio. Myöhemmin minulle selvisi, ettei kyseessä ollut ensimmäinen teoksesta kuulemani sitaatti, vaan ystäväni oli ehtinyt ensin. En tiedä toista kirjaa, jota minulle olisi siteerattu tällä tavoin. Jotakin tässä teoksessa siis täytyy olla, jotta se saa ihmiset puhumaan.

Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos Turusen esikoisromaanin ilmestymisestä ja sen Helsingin Sanomilta saadusta murska-arvostelusta, kirjailijan hapuilusta ja epävarmuudesta romaanin ilmestymisen jälkeen. Kirjailija on kuin tuuliajolla. Ensin kukaan ei tunnu pitävän hänen kirjaansa minään, eikä edes huomaavan sitä. Turunen kaipaisi kovasti hyväksyntää, ihan keltä tahansa. Ei vain kirjalleen, vaan myös itselleen. Hän haluaisi ohikulkijoiden pitävän hänestä.

Teos kuvaa kirjailijan elämää yhden vuoden ajalta. Kenenkään nimiä ei mainita, vaan kirjailijan siskotkin ovat vain ensimmäinen sisko ja toinen sisko. Sivuhenkilö on aluksi niin tylsä, että minun on vaikea saada sitä luettua. Ajoittain kuvaukset ihastuttavat nokkeluudellaan. Tekstistä välittyy, että vaikka tämä on tylsää, sen kirjoittajalla on lahjoja. Kuvaus päähenkilön siskon miesten metsäreissuista on mahtava. Se on kuitenkin  liian pitkä tässä siteerattavaksi, joten jokainen lukekoon sen itse. Teos pääsee vauhtiin, kun Turusen elämässä alkaa tapahtua. Hänen kirjansa voittaakin palkinnon. Päähenkilö myös innostuu analysoimaan naisten asemaa. Se sai ystäväni innostumaan niin, että hän siteerasi minulle pätkän, jossa Turunen pohtii naiskirjailijoiden asemaa.

Taideopiskelija kertoo olevansa kiireinen, koska heitä oli käsketty lukemaan kaikki maailmankirjallisuuden tärkeimmät klassikot lävitse tämän syksynaikana. Mitä ne ovat? minä kysyn. […] Myöhemmin saan listan sähköpostiini. Silmäilen sitä happamana. Taas edessäni ovat nuo samat nimet kuin radiotoimittajan listalla. Pelkkiä miehiä, seassa yksi nainen kotimaisen kirjallisuuden sarakkeessa. Taidekoulutus on mädäntynyttä, minä mietin. Miten tällaisia listoja voidaan jaella vielä tänäkin päivänä? Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista.

Teemoja, jotka nousevat esiin Sivuhenkilöstä ovat kritiikki ja sen vaikutus, naisen asema ja tasa-arvo, sinkkuus, itsensä löytäminen ja oman elämän haltuunotto. Toinen ystäväni kehui teoksessa juuri sitä, miten samaistuttavasti se kuvaa sinkkunaisen elämää ja sitä, miten pariutuneet ja perheelliset ystävät vain katoavat elämästä, ellei heihin ole itse aktiivisesti pitämässä yhteyttä. Hänkin oli sitä mieltä, ettei teos aluksi ollut kummoinen.

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaista, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. On normaalia vihata, jos ympäristön tärkein sanoma on se, että et kelpaa sellaisena kuin olet.

Sivuhenkilö ei ole mieleeni, mutta en näe sitä kirjana, jonka tarvitseekaan olla. Kyse on omaelämäkerrallisesta teoksesta, ei ihmisten miellyttämiseen pyrkivästä fiktiivisestä romaanista, jonka juonenkäänteet ja henkilöhahmojen piirteet voi täysin vapaasti valita. Käsittääkseni romaaniin on kyllä fiktiivisyyttä tullut, eikä teos kerro tapahtumia Turusen elämästä aivan suoraan. Pidän siiti teoksen osuvista ja topakoista naisen asemaa pohtivista kohtauksista. Pidän siitä, miten rehellinen vaikutelma Sivuhenkilöstä tulee ja miten siinä pohditaan naiskirjailijoita ja menestystä.

Kenelle? Kirjan julkaisemista pohtiville, henkilökuvista pitäville, kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.

Toni Morrison: Tervanukke

Ensimmäistä kertaa lukupiirimme kokoontui niin, ettei meistä kukaan ollut lukenut kirjaa loppuun. Minulla oli noin 50 sivua jäljellä, muilla pari sataa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 saanut Toni Morrison kuoli hiljattain. Olin valinnut lukupiirikirjaksi hänen kunniakseen hänen tuotannostaan Tervanuken (Tar Baby 1977, suom. 1982), joka ei kuitenkaan imaissut mukaansa niin hyvin kuin olisin odottanut. Rakastan Morrisonin  teoksia Minun kansani, minun  rakkaani ja Sula. Se, että Tervanukke oli aluksi varsin hapokasta luettavaa, tuli yllätyksenä. Ellalle ja Nealle Toni Morrison ei ollut ennestään tuttu. Toisen kohdalla lukeminen tyssäsi ajanpuutteeseen, toisella itse teokseen.

Tervanukke alkaa sillä, että tuntematon mies ui meressä, pelastautuu laivaan, joka mantereen sijaan suuntaakin merelle päin ja ankkuroituu erään Karibian saaren rantaan. Saarella seurataan makeistehtaan omistajan poikaa, eläköitynyttä ja saarelle kasvihuonettaan hoitamaan vetäytynyttä  Valeriania ja hänen talouttaan. Talouteen kuuluu hänen hermoheikko vaimonsa Margaret, entinen Miss Maine, josta kukaan ei tunnu pitävän. Omistajaparin lisäksi talouteen kuuluu musta palvelija-aviopari Ondine ja Sydney. Heidän orvoksi jäänyt  kasvattinsa ja verisukulaisensa, isäntäväen kouluttama Jadine, pitkälle pötkinyt maailmaa nähnyt malli ja varsinainen kaunotar, saapuu kylään. Paikalle odotetaan myös Valerianin ja Margaretin poikaa Michaelia jouluksi. Mutta Michael ei ole tullut koskaan ennenkään.

Ruokaa katoaa talosta vähin äänin, mutta kun Margaret tulee alakertaan kauhistuneena huutaen, että hänen vaatekaapissaan on musta mies, ei  kukaan ole uskoakseen häntä. Sydney olisi valmis ampumaan kuulan miehen kalloon, mutta isäntäpä istuttaa "vieraansa" pöytään. Muiden ei auta kuin ihmetellä, kuinka Son saa jäädä taloon ja saa parempaa kohtelua kuin talon mustat palvelijat.

Monesta kuvauksesta saa lukea vain pinnallisen ja valkoisten kouluja käyneen Jadinen ja mustaakin mustemmassa Eloessa kasvaneen Sonin välille kehkeytyvästä romanssista, mutta Tervanukkeen mahtuu paljon muutakin! Mikään suuri kahdesta eri yhteiskuntaluokasta tulevian romanssi Tervanukke ei ole. Romaani ei ole edes romanttinen. Pohjimmiltaan kyse on mielestäni hahmojen ja tapahtumien pyörittelystä sen ympärillä, mitä tarkoittaa olla afroamerikkalainen. Sonille se tarkoittaa monen asian halveksimista ja vanhan vaalimista, Ondinelle ja Sydneylle asemansa hyväksymistä ja valkoisten palvelemista, ja Jadinelle eteenpäin pyrkimistä, vanhan hylkäämistä.  Eri käsitykset törmäävät, ja yhteistä pintaa on vaikea löytää. Ondine ja Sydney ovat antaneet kaikkensa Sydneyn veljentyttärelle Jadinelle, mutta modernin maailman Jadinella on ihan oma elämänsä ja kosmopoliitit haaveensa, jotka eivät sovi yhteen kahden mustan vanhuksen hyvinvoinnista huolehtimisen kanssa.

”Sydney, älä ole tuommoinen.”
”Ja minähän olen tämmöinen. Tyttö ei kohdellut meitä hyvin, Ondine.”
”Hän on nuori. Kyllä hän siitä asettuu.”
”Ei sillä iän kanssa ole mitään tekemistä.”
”Ei Jadine ole mikään säästötili, Sydney.  Ei hän kasva korkoa.”
”Pitäisi kasvaa.”

Mutta Jadinea kuin omaa lastaan kohdellut Ondinekin tietää, ettei tyttö ole ollut heille hyvä. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa heidän välillään.

”Sitten minä otan toisen sydämelleni, sinun veljesi tyttölapsen. Eikä hänkään ole peräisin minun kohdustani, ja minä seison jaloillani kolmekymmentä vuotta ettei hänen tarvitsisi. Ja venytin penniä ettei hänen tarvitsisi. Eikä tyttö keksi parempaa kuin ostaa minulle kengät joita en voi pitää, ja puvun jota minun ei sopisi pitää, ja karata pois ensimmäisen kaksipunttisen kanssa joka ovesta astuu. Selitäpä se.”

Teos paranee loppua kohti. Tervanuken parhaimpiin puoliin kuuluu sen vahvatunnelmaisuus ja soljuva dialogi, jota aidomman oloista harvoin näkee. Fokalisaatio vaihtuu henkilöhahmosta toiseen. Välillä mennään hieman taaksepäin jonkun toisen hahmon näkökulmaan, jotta selviää, mitä oikeastaan tapahtui. Kuten kaikissa Morrisonin romaaneissa, jotka olen lukenut, myös Tervanukessa on mukana Morrisonille tyypillinen shokeeraava äiti, joka poikkeaa yleisesti hyväksytystä  käytöksestä. Erilaiset äidit ovat muutenkin teoksessa läsnä. Mukana on myös kuolleiden henkiä, mustia naisia ja äitejä, jotka piinaavat öisin Jadinea, joka haluaa olla kaikkea muuta kuin he. Myös saarella, jolle Valerin on asuttunut asumaan, on omat henkensä. Teoksen hengissä on kyse fastistisesta välineenä kulttuurisen murrosvaiheen kuvauksessa. Afrikkalainen uskonnollinen, perinteitä kunniottava perinne ja länsimainen elämänkatsomus törmäävät yhteen, ja sitä ilmennetään afrikkalaisia perinteitä ja afroamerikkalaisuutta edustavien henkien avulla. Jadine ei halua ajatella menneisyyttään tai juuriaan, mutta hänen perintönsä seuraa häntä minne hän meneekään.

Yönaiset eivät olleet vain häntä vastaan (ja yksin häntä – ei Sonia), eivät vain katsoneet halveksivasti riippurintojensa ja makkaramahojensa yli, he näyttivät olevan jotenkin yksimielisiä hänen suhteensa, aikovan ottaa hänet kiinni, sitoa hänet, köyttää hänet. Siepata sen ihmisen joksi hän kovalla työllä oli tullut ja tukahduttaa sen veltoilla lötkötisseillään.

Morrison on avannut teoksen nimeä Tar Baby Karin Luisa Badtille (joka on kirjoittanut upean artikkelin 'The Roots of the Body in Toni Morrison: A Mater of "Ancient Properties"', joka kannattaa lukaista, jos Morrisonin teosten henkimaailma kiinnostaa) vuoden 1995 haastattelussaan seuraavalla selityksellä:

Tar Baby is also a name [...] that white people call black children, black girls, as I recall. At one time, a tar pit was a holy place, at least an important place, because tar was used to build things. It held together things like Moses' little boat and the pyramids. For me, the tar baby came to mean the black woman who can hold things together.

Tervanukke ei ole sitä parasta Toni Morrisonia, mutta jos siihen jaksaa paneutua ja on kiinnostunut  Morrisonin kirjoista ja afroamerikkalaisuudesta, on teos lukemisen arvoinen. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä, en ehkä olisi lukenut toista taikka sitten kolmatta Morrisoniani. Mitään suurta intoa kirja ei herättänyt muissakaan. Nea epäili, lukeeko teosta loppuun, mutta Ella oli sitä mieltä, että häntä kyllä teos kiinnostaa. Mielestäni teos kuitenkin aukeaa kunnolla vasta ihan lopussa, minkä vuoksi tämä kyllä kannattaa lukea loppuun, jos Tervanuken on aloittanut.

Kenelle? Karibia-fiilistelijöille, Toni Morrisonista pitäville, henkilökuvauksista nauttiville, afroamerikkalaisuudesta kiinnostuneille.