Hafzah Faizal: A Tempest of Tea⁣

Niin siinä vain taas kävi, että luen Vehkan kirjoja. Kirja on siis tietenkin Hafzah Faizalin A Tempest of Tea (2024), joka on ollut lukulistallani ja kiilannut muiden ohi ihan siitä syystä, että sain sen suoraan käteeni. 

Vaihdossa annoin oman Barnes & Noblen erikoispainokseni Once Upon a Broken Heartista hänelle lainaan. Sekä siinä että tässä on kauniiden kansien lisäksi bonusmateriaalia lopussa. Vehka sanoi osuvasti, että "Erikoispainosten bonusepilogit on kyllä ylipäätään Asia, vähän kuin jokin teekutsujen salainen takahuone, jonne pääsee vaan harvat ja valitut." Ja näinhän se on. 

Mitä juuri siis luinkaan? Ensimmäinen ajatukseni loppuun päästyäni nimittäin on että wtf.

A Tempest of Tea on flirttiä, vihaa, uhkauksia ja suunnittelua. Paljon suunnittelua. Sellaiset 200 sivua sitä. Ja yllättävä määrä toimintaa loppua kohti. Petosta joka suunnalla. Monimuotoisuutta. Trooppeja. Paljon trooppeja.

Premissi? Teehuone päivällä, laiton verihuone yöllä. Vampyyreja varten, totta kai. Omistajina ovat valittu perhe -sisarukset Arthie ja Jin Casimir, rikolliset, jotka ovat valmiita tekemään mitä vain pelastaakseen rakkaan teehuoneensa. Vaikka se sitten tarkoittaisi todella isoja ja uhkarohkeita toimia. Aina vain parempi, jos sillä saa oikeutta muutoinkin.

"Are you not having anything?" Laith was watching her as he piled two cubes of sugar into his cup and fed a third to his cat.  

 

"I have very refined tastes," Arthie said. 

 

"You're a snob, you mean."

 "Better a snob than someone mistaking sugar for flavor," she replied.

A slow smirk curled the side of his mouth, and he made sure she was looking when he added a third cube into his cup, stirring it thoroughly before meeting her eyes and dropping in a fourth. 

 

"Can't blame me for needing a way to work with something so bitter."

On kiehtovaa miten hahmovetoinen ja samalla ihan levällään oleva ja yhtäkkiä nopea ja silti h i d a s kirja voikaan olla. Mukana on todella suloinen kissa. Todella suloinen. Pidän kovasti sekä Matteosta ja Laithista. Molemmilla on mahtavat kemiat Arthien kanssa. Matteo on silti ykkönen. Matteo best. 

No entäs kirjan neitoset? Flick on enemmän mun tyyppinen hahmo, rakastaahan hän ihania mekkoja ja on rauhallisempi luonne kuin veitsenterävä todellinen FMC Arthie. Mutta. Flick jää vähän lässähtäneeksi. Hänen romanssinsakaan ei ole niin onnistunut. Arthie sen sijaan... no, sanotaanko, että Arthie ate in the end. 

It was hard not to watch Arthie Casimir. The way she worked and schemed, at times as still as stone, other times as restless as a bee. For the most part, Arthie obscured her femininity. She was, after all, a girl in a man’s world, but it snuck through every once in a while. When she turned a certain way. When she lit up at Jin’s words or countered Matteo’s provocations or slid a glance at Laith. When the waves of her hair caught the light, illuminating the copper of her skin and making her gaze come alive with mischief.

YA-aspekti on hivenen jännä tässä. Ihan tosissaniko minun olisi uskottava, että nämä nuoret henkilöt ovat pelättyjä roistoja, jotka saavat uhkailemalla aikaan vaikka mitä? Arthurin legendaan viittauksia on loppujenlopuksi varsin vähän.

Kaiken tämän alla on vahva antikolonialistinen sävy. Teos käsittelee nin kolonialismia, imprerialismia kuin rasismiakin. Hahmokaarti edustaa laajalti eri etnisyyksiä. Ettenia on pitkälti niin kuin viktoriaanisen ajan Englanti kolonialistisine meininkeineen. Arthien kotimaa taas vertautuu Sri Lankaan. 

Juonen käänteet ovat aikamoisia, ja paria en osannut aavistaa. Hyvää eskapismia. Sain mitä halusin. Sanailu oli parasta. Samoin loppu, joka tietenkin on kunnon cliffhanger seuraavaa osaa varten.

Mutta palataanpa hetkeksi tähän painokseen. Nimittäin mikä upea painos tää onkaan! Ihana Fairyloot-versio. Siis kattokaa vaikka Matteota tossa sisäkannessa. (Hän on reunimmaisena vasemmalla molemmissa.) 

Stephanie Garber: Once Upon a Broken Heart / Olipa kerran särkynyt sydän

Nyt on kyllä sellainen kirjavuosi, ettei vertaista ole koskaan ollut. Taas yksi kirja jota rakastan. Once Upon a Broken Heart (2021, suom. Olipa kerran särkynyt sydän 2022) on aivan ihana ja suorastaan täydellisen ahmittava. Se on täynnä kimallusta, unenomaisia lumihiutaleita ja satujen taikaa. Loputtomien mahdollisuuksien tuoksua. Mutta myös kirouksia ja myrkkyä. Ja kuten edellisen suosikkini kanssa – tämäkin on nyt Elviiran suosituksesta. Saatuani vihiä siitä, ettei suomennos ole niin hyvä kuin voisi olla, tilasin koko trilogian itselleni englanniksi varmana siitä, että tulisin pitämään tästä. 
⁣

Särkynyt sydän voi saada tekemään hyvinkin epätoivoisia tekoja. Näin on Evangeline Foxin laita. Hän tekee sopimuksen Herttaprinssin kanssa estääkseen rakkaan – vaikkakin petollisen, mutta varmasti kirouksen alla olevan – Lucin ja siskopuolensa Marisolin häät. Maksuksi hänen tarvitsee vain antaa kolme Jacksin valitsemaa suudelmaa. Kuulostaa vähältä, mutta sitä se ei ole. Sopimukset Kohtaloiden kanssa eivät tunnetusti mene yleensä hyvin.

Kirjan päähekilö on uusi suosikkini. (Anteeksi, Will.) Tapa jolla Evangeline ei hyväksy mustavalkoista ajattelua, ei vain luovuta ja mene pahimman esitetyn vaihtoehdon mukaan, vaan pysyy toiveikkaana ja itselleen uskollisena. Kahdesta vaihtoehdosta hän valitsee kolmannen. Evangeline uskoo ystävällisyyteen ja ihmisten hyvyyteen. Ja silti hän on varsin ponteva ja itsepäinen omissa valinnoissaan. Iso kyllä kaikelle tälle. 

Evangelinen tunnuslause on: 

I believe there are far more possibilities than happily ever after or tragedy. Every story has the potential for infinite endings.

Olen lukenut arvioita, joissa Evangelinea on pidetty naiivina ja tyhmänä. Olen myös lukenut kirjoja, joissa päähenkilö ihan oikeasti on näitä molempia, ja jossa päähenkilön tekemät päätökset eivät käy järkeen. Once Upon a Broken Heart ei ole niitä kirjoja. Itse en kertaakaan törmää kohtaukseen, jossa tuskastelisin Evangelinen valintojen kanssa.

Evangelinella on oma moraalinen kompassinsa, oma horjumaton uskonsa, josta hän pitää kiinni. Hänen päätöksensä ovat perusteltuja ja linjassa hänen luonteensa kanssa. Ne eivät ehkä ole päätöksiä, jota ihmisiin vähemmän uskova välttämättä tekisi, mutta naiiveja ne eivät ole. Poltteleepa Evangelinea yhtenä vaikuttimena syyllisyys sisarpuolen häiden pilaamisestakin. 

Tällainen hyvin kirjoitettu päähenkilö, joka rohkeasti edustaa pehmeitä arvoja ja jonka myös annetaan loistaa niissä, on todella tarpeellinen tässä harmillisen kyynisessä maailmassa. 𓆩♡𓆪  Se luo toivoa ja on esimerkkinä inhimillisyydestä, vaihtoedosta koville arvoille. Huomionarvoista on, että Evangeline ei suinkaan ole täydellinen. Kyse ei ole pyhimyshahmosta. Hänen annetaan tehdä myös kyseenalaisia päätöksiä ja harkita vielä kyseenalaisempia. Evangeline myös pistää Jacksille kampoihin minkä ehtii sen sijaan, että olisi aivan täysin tämän vedätettävissä. 

Taustalla Evangelinella on Pohjoisesta kotoisin oleva äiti, joka on lukenut hänelle valtavan määrän satuja. Sadun päätteeksi hän on aina kysellyt jatkosta; mitä Evangeline luulee sitten tapahtuneen. Tämä on opettanut Evangelinelle, etteivät tarinat oikeasti pääty happily ever afteriin, vaan tarinoiden loput ovat avoimia. 

In the North, fairytales and history were treated as one and the same because their stories and histories were all cursed. Some tales couldn’t be written down without bursting into flames, others couldn’t leave the North, and many changed every time they were shared, becoming less and less real with every retelling. It was said that every Northern tale had started as true history, but over time, the Northern story curse had twisted all the tales until only bits of truth remained.

Vaikka Once Upon a Broken Heartissa nojaudutaan paljon satuihin, ja sadut pyörivät Evangelinen mielessä, on se tehty tyylillä ja tuoreella otteella. Kun lähtökohtana on, että Pohjoisen sadut sisältävät oikeaa historiaa, miksi eivät pyörisi? Etenkin kun Evangelinen tie käy Pohjoiseen. Pidän valtavasti siitä, että mistään tämän maailman sadusta ei ammenneta, vaan kaikki on tuon maailman omaa. Ja miten lumoava tämä Garberin luoma maailma onkaan!

Jacks puolestaan on mirhamia pahiksia rakastavalle sydämelleni. Hän on röyhkeä ja todella charmikas hipauksella (ehkä vähän isommallakin hipauksella...) tragediaa. Hän on myös enemmän kuin vähän vaarallinen. Hänen suudelmansa ovat tappavia, eikä Jacks paljoa kainostele suhtautumisessaan tappamiseen muutenkaan.

“Just accept the gift. What I want isn’t going to hurt anyone.”

She eyed the jeweled dagger he’d just pressed to her lips. “I don’t think you and I have the same definition of hurt.”

“Be thankful for that, Little Fox.” Jacks gave her a smile that was all sharp edge. A drop of blood fell from the corner of his mouth, and something godforsaken washed over his expression. “Hurt is what made me.”

Joka kerta, kun Jacks kutsuu Evangelinea Little Foxiksi, sydämeni vain sulaa. Yrittäkää vaan väittää minulle, ettei kyse ole lopulta hellyydenosoituksesta. Vaikkakin ehkä hyvin kieroutuneesta sellaisesta. 

Yksi suosikkikohtauksiani on kohtaus, jossa Jacks on kauhuissaan hänelle kiintymystä osoittavasta ketusta.

He flinched when the creature nuzzled his scuffed boots.

She laughed, finally drawing his attention. “I think it likes you.”

“I don’t know why.” Jacks scowled at the beast.

It responded by affectionately licking the buckle at his ankle.

Evangeline continued to smile. “You should name it.”

“If I do that, it will think it’s a pet.” Jacks’s words dripped with disgust, which only further convinced Evangeline this fox might be the best thing that had ever happened to this Fate.

Vampyyrien odottamaton ilmestyminen kuvioon vähän yllättää. Mutta koska he eivät kuitenkaan vie koko lavaa, se ei haittaa. Aika moni hahmoista itse asiassa vain käväisee lavalla ja poistuu sitten. Myöhemmässä vaiheessa tarinaa he saattavat sitten palata encoreen. Fokus on vahvasti Evangelinessa, ja paljon ikään kuin kulissien takana tapahtuvista asioista jää lukijan mielikuvituksen varaan.

En ole lukenut tähän samaan maailmaan sijoittuvaa Caravalia, mutta aion ehdottomasti aloitella sitä luettuani tämän sarjan loppuun!

(Kuvan hiusten väri Evangelinen kunniaksi, hänen tukkansa kun on ruusukultaa.)

Terhi Tarkiainen: Peto irti

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua (2018) on saanut jatkoa! Peto irti (2023) jatkaa parisen kuukautta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Kansikuva on aivan toista maata kuin silloinen vuoden 2018 Pure mua -kansi violettitaustaisine vihreine omenoineen. Tässä on draamaa! 

Kullervo on kuollut. Tuo kuolematon, jonka peijaisiin Kalevalaan saapuu niin vampyyreja kuin paikallisia hukkapoikiakin. Sekä eräs tuttu vampyyrikaksikko kuskinaan Anna-rukka, jolle luvattu piipahdus Helsingin sivistyksen parissa saa jäädä väliin. Seuraa uudelleentulkintaa Kalevalan tutuista hahmoista tuoreella otteella. Tämän Tarkiainen hallitsee hyvin. ⁣

Roadtrippaaminen kahden vampyyrin kanssa ei ole ollut ihan sitä mitä Anna on kuvitellut. Kolmikon välit vasta hakevat muotoaan, ja teos tuntuu väliosalta.⁣ Annan ulkopuolisuuden tunteet miesvampyyriparin kuskina ja ärtymys varsinkin Kalmaa kohtaan värittävät etenkin romaanin alkupuolta. Ärtymys vaikuttaisi olevan molemminpuolinen, mutta ei Kalman käytös ristiriidatontakaan ole. Vaikka Kalma ärsyttääkin, niin Vlad on se, jonka huomiota Anna aivan erityisesti haluaisi osakseen. Sitä vain ei kuulu eikä näy.

Niin kiukkuinen kuin olikin, Annaa myös suretti. Tässäkö oli kaikki, mistä Vlad välitti: miten hän voisi käydä kauppaa itsellään ja päästä Annasta nopeimmin eroon? Ei sanaakaan siihen suuntaan, että kyllä, minä haluaisin vielä jatkaa matkaa kanssasi, ja toivottavasti palaat pian takaisin, koska minulle tulee ikävä sinua. No ehkä Vlad ei äityisi sanomaan sitä aivan noin. Silti jonkinlainen tunnustus heidän välilleen kasvaneesta siteestä olisi Annan mielestä ollut suotava, vaikka vain kaipaava katse tai mutristettu huuli. Helvetti soikoon, Anna olisi tyytynyt yhteen kohotettuun kulmakarvaan!

Lukiessani mietin elävästi Terhi Tarkiaisen pitämää luentoa kevään 2023 kauhuconissa ja sitä, miten Kalma on saanut vaikutteita Buffy the Vampire Slayerin Spikesta. Jos koskaan saatte tilaisuuden käydä kuuntelemassa Tarkiaista, niin se kannattaa. Häntä on hauska kuunnella ja hänen historioitsijataustansa tulee hänen esityksissään mukavasti esiin. Ylipäätään kirjallisuudesta tuppaa saamaan hieman enemmän irti, kun pääsee kuulemaan itse kirjailijoita.

Teoksessa on mielenkiintoista pohdintaa kuolemattomuudesta ja sen vaikutuksesta itse kuolemattomaan. Pidän tästä. Monesti vampyyrit on esitetty hahmoina, jotka elävät vuosisatoja juoden verta ja tappaen, tehden mielensä mukaan, mutta joihin ajan hammas ei pure. Tämä tuntuu hirveän yksinkertaistetulta. On mielestäni uskottavampaa, että ajankululla on kuolemattomaan jonkinlainen vaikutus. Tässä romaanissa aihetta käsitellään niin Kullervon kautta kuin Vladinkin. Vladin kokemus ja jo eletty pidempi elämä vertautuu myös Kalmaan, johon aika ei ole vielä samalla tavalla ehtinyt vaikuttaa. 

Luen tämän taas yhdessä hujauksessa. Motiivi on kuitenkin nyt eri kuin ennen. Terhi Tarkiainen on suosikkikirjailijoitani, mutta tällä kertaa petyn. Joskus on kohtalokasta olla suurten odotusten kohteena, ja tällä kertaa omat odotukseni eivät aivan täyty. Tarinan vetävimpiä hahmoja (Vlad, Kalma) on aivan liian vähän! Sen sijaan uusia sivuhahmoja riittää, ja tarina lähtee hitaanpuoleisesti käyntiin. Silti on pakko saada tietää mitä käy, pääsevätkö starat lavalle. Ja onhan tässä mukana muutama hyvinkin palkitseva kohtaus sekä kunnon trollausta vampyyristereotypioilla. ⁣

Valtaosa vieraista oli pukeutunut melko tavallisesti, mikä kaiketi tarkoitti, että juuri he olivat porukasta yliluonnollisia tai näiden kumppaneita. Anna oli kauan sitten joutunut luopumaan goottiromanttisista kuvitelmista, että vampyyreilla olisi liehuvat viitat, röyhelöpaidat tai ylipäätään minkäänlaista kunnioitusta populaarikulttuurin perinteitä kohtaan. Vladin ja Kalman iho ei edes kimaltanut. […] Yksikään ei ollut viitsinyt edes juhlan kunniaksi kammata hiuksiaan geelillä pään pintaa pitkin saati sitten pukea ylleen jotain goottihenkistä. Vampyyrien olematon kiinnostus ylläpitää vuosikymmenten aikana lukkoon lyötyä julkisuuskuvaansa oli Annan mielestä häpeällistä.

Erityisesti Twilight-viittaus kimaltelevaan ihoon huvittaa. Mutta ei tässä kaikki. Teoksessa on myös kohtaus, jossa Vlad nuuhkaisee hihastaan Annan hajua ja pyyhkii sitä sitten randomiin seinäkoukun toppatakkiin. Hän käskee Annan pestä hiuksensa, minkä Anna ottaa merkkinä hiustensa likaisuudesta ja Vladin inhosta. Kohtauksesta tulee väistämättä mieleen Twilightin Edward ja surkuhupaisa Bellan haju, joka biologiantunnilla kantautuu hänen nenäänsä aiheuttaen väärinkäsityksen, jonka myötä Bella kuvittelee haisevansa Edwardin mielestä pahalta. Vladinkaan syyt tälle röyhkeälle kommentille eivät ole aivan sitä, miltä ensin vaikuttaa. 

Nyt kun pääsin oikein Twilight-vauhtiin, niin sanottakoon myös, että Annan hahmossa on myös vähän samaa ongelmaa kuin Bellassa. Anna ei ole itsessään kovinkaan kiinnostava. Veikkaan, ettei monikaan lue näitä kirjoja hänen vuokseen, ellei sitten hänen huumorinsa takia. Toki Anna on sanavalinnoiltaan ja asenteeltaan tyypillinen Tarkiaisen naissankaritar, mutta persoonaa häneltä muutoin puuttuu. Sarjaa kannattelevat hänen sijastaan mainiot vampyyrihahmot. Tästä syystä Tarkiaisen ratkaisu pitää vampyyrit etäällä paitsi Annasta, myös lukijasta, onkin ratkaisuna niin riskialtis. Se on silti ymmärrettävä päätös, ja tarinan osalta vampyyrikaksikon nihkeä käytös ja vetäytyneisyys saavat kyllä uskottavan selityksen. Lukijan on vain maltettava. Pieniä pilkahduksia Vladista lukija onneksi saa, sillä teoksessa on Annan minäkerronnan lisäksi lyhyitä katkelmia Vladin kuolemattomuuspohdintoja ja muita aatoksia. 

Jään odottelemaan, mihin vampyyrit Annoineen seuraavaksi suuntaavat. 

*Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko

Kun Keskiyön aurinko (Midnight Sun 2020, suom. 2020) julkaistaan, ajattelen, että tässäkö sitä nyt taas mennään. Minulla on kaksi tieteellistä tutkimusta ja useita esseitä Twilight-saagasta takana. Tunnen suorastaan akateemista velvollisuutta lukea tämän Edwardin näkökulmasta kirjoitetun täydennysosan. Onneksi se löytyy helposti äänikirjana.

Zzz...

Ai, se ei ole vielä loppunut?

30 tuntia äänikirjaa ottaa koville. En ole koskaan ollut Twilight-fani. Twilight-hypetys on ollut minulle pelkkä kuriositeetti. Graduni yksi edellytys oli, että en pitänyt sarjasta liikaa. Omat, hiirenkorville kulutetut, alleviivatut ja post-it-lapuilla koristellut englanninkieliset Twilightit ovat vieläkin hyllyssäni. Sarja ei ole pesunkestävä, eikä sen kriittinen tarkastelu ole tehnyt sitä ainakaan paremmaksi. Ja kuitenkin olen edelleen tyytyväinen siihen, mitä kaikkea tuolloin sain sarjasta kaivettua esiin.

Lajiteoreettinen graduni tarkasteli Twilight-saagan rakkaussuhteitten kautta goottilaisen ja romanttisen romaanin välistä jännitettä, sarjan kahta eri lukutapaa, ja pureutui teoksen ongelmallisimpiin teemoihin. Mutta miten teesini pitävät uuden Twilight-kirjan valossa?

Erittäin hyvin. Olen aistivani tiettyä yritystä pelastaa mielikuvaa Edwardista lukijoiden silmissä, kun Edward Keskiyön auringossa useaan otteeseen vitsailee omalla stalkkauksellaan ja kutsuu itseään "vimmaiseksi stalkkerivampyyriksi". Stalkkaajaksi Edwardiahan on nimenomaan syytetty. Vaikuttaa siltä, että Meyer on puolustuskannalla. Edwardin stalkkauskäytöksen tapetille nostaminen ja sen nimeäminen ei kuitenkaan muuta itse käytöstä miksikään. Meyer olisi halutessaan voinut vähentää tuomittavuutta esim. sillä, että ympäristö yrittäisi hillitä Edwardin stalkkaustaipumuksia. Mutta kukaan ei puutu Edwardin tekemisiin. Bellan vakoilu ja jatkuva tarkkailu säilyy edelleen ympäristön hyväksymänä käytöksenä. 

En tuntenut tuttua syyllisyyttä palatessani sinä yönä Bellan huoneeseen, vaikka tiesin, etten saisi tehdä niin. Mutta se tuntui oikealta ratkaisulta – ainoalta oikealta sillä hetkellä. Menin sinne polttamaan kurkkuani mahdollisimman paljon. Koulisin itseni olemaan piittaamatta hänen tuoksustaan. Se oli mahdollista. En antaisi aistini vaikeuttaa välejämme.

Edwardin hahmoa on kiillotettu myös kuvaamalla hänen ajatuksiaan Jacobista myönteisinä ja tätä jopa sympatisoivana. Alkuperäisissä kirjoissa Edward murahtaa vasta Epäilyksessä, että olisi voinut toisenlaisissa olosuhteissa jopa pitää Jacobista. Edward myös kuvataan auttamassa Angelaa leikkimällä Amoria, joka tuo Angelan ja tämän ihastuksen yhteen kiitoslahjana Angelan avusta.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat pitäneet Bellaa tylsää kertojana, joka vain pälättää Edwardin ihanuudesta. Minua Bellan kertojanääni ei ole omakohtaisesti häirinnyt, mutta Edward on kertojana suorastaan puuduttava. Edward on koko ajan huolissaan ymmärtääkö Bella häntä ja obsessoi tämän ajatuksista. Bella myös kuvataan todella typeräksi. Ironista on, että Edward pitää Bellaa samaan aikaan älykkäänä ja ihailee tämän koulusuorituksia ja oppineisuutta. Kirjan tapahtumien ja Bellan käytöksen perusteella tällaista päätelmää olisi vaikea tehdä. Loistava esimerkki siitä, miten kirjailija kertoo jonkin asian olevan niin tai näin, mutta ei näytä sitä lukijalle mitenkään. 

Tarina polkee paikallaan niin paljon, että on suorastaan tuskastuttavaa kuunnella Keskiyön aurinkoa loppuun. En voi olla miettimättä, mitä järkeä tässä on muuten kuin tietysti sen kahisevan puolesta. Edwardin näkökulma ei tarjoa mitään uutta. Keskiyön aurinko on pitkäveteinen ja täynnä epärelevantteja tapahtumia ja yksityiskohtia. Kerro meille jotain, mitä emme oikeasti tiedä, Meyer. Culleneista olisi voinut kirjoittaa ihan oman romaaninsa. Siihen ei olisi tarvittu Houkutusta kohtaus kohtaukselta toistavaa lähes 700-sivuista romaania. 

Kohdat, joissa Edward kuvaa Bellan kosketusta "kytevänä hiilloksena jäätä vasten" ja kehuskelee omalla "hengen voitollaan aineesta" naurattavat minua. Olen pohtinut aiemmin Edwardin ja Bellan fyysistä yhteensopimuutta symbolisesti juuri jäänä ja tulena ja pohtinut Edwardin roolia romanttisen perinteen mukaisena "oikeana kosijana" nimenomaan Edwardin osoittaman hengellisen rakkauden vuoksi. 

Bellan päätöstä valita Edward määrittelee kuitenkin myös toinen tärkeä asia: Bella on tarkoitettu vampyyriksi. Keskiyön auringossa tämä on entistä päälleliimatumpaa. Edward jopa ihmettelee, onko  Bella todella edes ihminen. Valitessaan Edwardin Bella valitsee itsensä. Vampyyrina Bella puhkeaa kukkaan, koska vampyyrius on hänen todellinen minuutensa. 

Mielessäni pyörii kuitenkin edelleen kysymys miksi. Miksi Bellan elämä ihmisenä on lähtökoisesti niin vaikeaa, että vain vampyyriksi muuttuminen saa hänet vapautumaan? Aika karmea kohtalo minusta. Keskiyön aurinko tarjoaa kuitenkin eräänlaisen selityksen edes Bellan erityislaatuiselle mielelle ja sille, ettei Edward pysty kuulemaan Bellan ajatuksia. Muutoin on hyväksyttävä, että Bella nyt vain on ihan erityinen tapaus, jonkinlainen tähtien saneleva Edwardin star-crossed lover. "Eihän se olisi loppu vaan alku", Bella kuiskaa Edwardille.

En ole koskaan ollut Team Edward tai Team Jacob. Ymmärrän, mihin Bellan valinta perustuu, mutta Keskiyön aurinko jättää minut vielä kylmemmäksi kuin koko sitä edeltävä neliosainen Twilight-saaga. Niin anteeksi mikä houkutus? Siinä missä sarjan ensimmäinen osa rakentaa ihan toimivasti Bellan ja Edwardin välistä vetovoimaa, epäonnistuu Keskiyön aurinko mielestäni täysin. Sori, Edward. 

Inhokkiasiani Keskiyön auringossa on, miten Edward jatkuvasti puhuu Bellan verta janoavasta puolestaan etäännyttäen "hirviönä" häivyttäen oman vastuunsa kuviosta. Edward saattaa pohtia omaa käytöstään ja pitää sitä moraalittomana, mutta todellista vastuuta Edward ei siitä ota.

Kenelle? Twilightin diehard-faneille sekä niille, joilla on yksinkertaisesti liikaa aikaa. 

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä

Populaarikirjallisuudesta tuttu vampyyriuden glamour on tiessään Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa Nälkä (Svulten 2013, suom. 2013). Teos on samaan aikaan lyyrisen kaunis että täysin kaunistelematon, paikoin lähes naturalistinen. Vampyyriudesta ei teoksessa anneta hohdokasta kuvaa. Jorunnilla on nälkä, aina vain nälkä. Eikä syöminen ole ihan niin helppoa kuin leffoissa. On peiteltävä jälkiään, varottava syömästä liian lähellä omaa naapurustoaan ja häivyttävä paikalta hyvän saan aikana. "Nälkä on kuin kalvava alakulo, alati läsnä, alati pakottava. Ja on vain nälkiintyminen tai mässäily, ei mitään siltä väliltä."

Jorunn on hyvin perinteinen vampyyri, lähellä kansansatujen vampyyreja. Ikkunan taakse ilmestyvä hahmo, sisään pyrkivä verenimijä, yksinäisiä varjostava näkymätön uhka. Hän on itsekin satu, eräässä suvussa kerrottu legenda. Mutta legendojahan nyt on. Niin kuin ihmiset eivät usko vampyyreihin (ei ennen kuin liian monta on kadonnut, liian monta ruumista löytynyt), ei  myöskään vapaaherratar von B usko Jorunn Omakostoon, naiseen joka ilmestyy vaatimaan suvun esikoisia.

Kuka tämä nainen sitten olikin, hän ei mitenkään voinut olla Jorunn Omakosto.

Hän huokasi alistuneesti ja katsahti ovella seisovaan naiseen:

Tule nyt sitten sisään. Käy peremmälle. Mitä tämä onkin, meidän täytyy kai istua puhumaan asiat halki.

Ulkona varjojen keskellä kuutamossa öinen vieras suoristi selkänsä, hymyili leveästi ja astui sisään avoimesta ovesta, astui kynnyksen yli taloon, joka oli viimeiset kaksisataa vuotta ollut von B:n perheen koti.

Kolme vuosisadan vaihdetta nähnyt Jorunn on matkannut maailmaa, osallistunut kuninkaanmurhan suunnitteluun 1700-luvun lopun Ruotsissa, naukkaillut 1850-luvun Lontoon katujen kulkijoita, jättänyt Vilnaan talollisen ruumiita. Kulkenut paikasta toiseen, aina palaten Helsinkiin. Vuosisatoja sitten M, Muukalainen, joka teki ehdotuksen. Ehdotus on kuin Veren vangeista, eikä sittenkään. Koska Jorunn Omakoston syntytarina ja Muukalainen ovat merkittävä osa teoksen vähitellen purkautuvaa juonta, en uskalla tästä enempää tässä paljastaa.

Tunnelma teoksessa on samaan aikaan levoton että levollinen. Se on täynnä meheviä intertekstuaalisia viitteitä. Jorunn mm. matkustaa merten yli Draculan tapaan arkussa:

Kirstu suljettuna ja sinetöitynä, sisältäpäin lukittuna, silti ihmisten hutiloinnin ja mielivallan armoilla. Olin maksanut hyvin mutta pitänyt huolen siitä, että suurin osa maksusta suoritettaisiin vasta kun tavarat olivat tulleet ehjinä perille ja olin saanut tilaisuuden tarkistaa ne. Matkustin arkkuun suljettuna voimatta liikahtaakaan, päälläni karhuntalja ja kummassakin kädessä nyytti multaa romanialaiselta kirkkomaalta. Viimeksi mainittu oli tuskin tarpeen, mutta jotenkin vain tuntui turvallisemmalta. Että oli maata josta pitää kiinni.

En ole koskaan pitänyt ikuisen elämän tavoittelua järkevänä tai mitenkään tavoittelemisen arvoisena. Nälkä ei ainakaan ollut se teos, joka olisi muuttanut mieleni. Ihmistä ei ole tarkoitettu kuolemattomaksi. Vaikka kroppa voitaisiin saada kestämään, ei ihmisen mieli kestäisi. Ei voi sanoa, että Jorunnillakaan pyyhkisi hyvin. Nälkä on raaka kuvaus ikuisesta nälästä, pakottavasta tarpeesta saada koko ajan verta. Ja taustalla toive, että kaikki loppuisi.

Teos on ohut, mutta lyyrisenä proosana hitaampi lukea kuin ensin ajattelisi. Ei mitenkään sykähdyttävä, mutta mielenkiintoinen. Parhaimpina paloina pidän takaumia historialliseen Ruotsiin ja toisaalta Jorunnin kohtaamisia von B:n kartanossa. Teoksessa on myös ilahduttavan yksityiskohtaisia kuvauksia Helsingistä, niin vanhasta kuin nykyisestäkin. Kerronta on omalaatuista ja maalailevaa ja eittämättä se mikä tekee Nälästä lukemisen arvoisen.

Kenelle? Vampyyreista ja historiallisista paikoista ja ajanjaksoista kiinnostuneille, lyyristä proosaa kaihtamattomille.

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Huvila seisoi hänen edessään yhtä vanhana ja puisena ja vaaleana kuin se oli aina ollut. Paitsi että se näytti saaneen kevyen punertavan hohteen, kuin pari tippaa punaista valkoisen maalin seassa. Tietysti se saattoi olla vain illan tuomaa väritystä: Meri kurkki kaistaleina puiden välistä talon takana, ja aurinko oli painumassa horisonttia rikkovien pikkusaarten taakse. Mutta ajatus veren tahrimasta talosta kuulosti dramaattisemmalta ja sopi siten paremmin hänen päiväänsä, josta oli muodostumassa ehdottomasti ja epäilyksettä maailmanhistorian surkein syntymäpäivä. 

“En halua lukea mitään 2012 ilmestynyttä”, muistan julistaneeni erään kirjallisuustieteen kurssin jälkeen. Kurssiin oli sisältynyt kattava katsaus vuoden 2012 kotimaisiin kirjauutuuksiin, jotka kaikki tuntuivat toitottavan joko sisällissotaa tai Lapin sotaa. Sisällissotaa en onnistu välttämään. Terhi Tarkiaisen tuoreessa esikoisromaanissa ja uudessa suomalaisessa vampyyrikirjassa Pure mua (2018) päähenkilö Anna Björksund kirjoittaa sisällissodasta gradua. Hänen asuttamassaan suvun huvilassa on ollut vuonna 1918 pitkälti historiasta pyyhitty verilöyly, kun joukko punaisia valtasi huvilan ja teurasti talon väen. 

Populaarikulttuurissa vampyyrit kuvataan usein ihmisiä alistavina ja jopa heitä veripusseiksi orjuuttavina. Pure mua lähtee aivan päinvastaisesta lähtökohdasta. Miltä tuntuisi saada yllättäen syntymäpäivälahjaksi seksikäs nahkahousuinen vampyyri, joka kutsuu sinua emännäksi ja on täysin sinun vallassasi, koska voit antaa sille kipua tuottavia piikkejä koska tahansa? Kuvittele vielä olevasi 30-vuotias vegaani, joka on jonkin aikaa pitänyt miessukupuoleen etäisyyttä, ja jolla on meneillään kapina suomenruotsalaisia bättre folk -vanhempiaan vastaan. Nyt nämä elämääsi sanelleet vanhemmat hankkivat sinulle elävän seksilelun, koska tarvitset "harjoitusta". Palautusohjeita Kenneliin ei ole, vain Omistajan opas.

Yksi vampyyriväitettä puoltava tekijä oli, että mies oli aivan naurettavan komea. Anna oli varma, että jos vampyyreja kerran oli olemassa, joskus oli täytynyt kuolla ja herätä henkiin myös ihan tavallisen näköisiä ihmisiä, joilla oli purentavikoja ja aknearpia, keskivartalolihavuutta ja kaljuja kohtia. Silti häkissä istuvan miehen ulkomuoto sopi populaarikulttuurin kuvaan vampyyrista viimeistä sulkakynänpiirtoa myöten: huolella veistetyt poskipäät, aristokraattinen suora nenä ja siniharmaat silmät saivat tämän näyttämään romanttiselta sankarilta, joka oli repäisty suoraan pehmeäkantisen kirjan kannesta. Sellaisen, joita jäi tahtomattaankin tuijottamaan kaupan kassajonossa, juuri siinä suklaapatukoiden vieressä, mutta joita ei kuitenkaan kehdannut ostaa, vaan joutui tyytymään suklaapatukkaan.
 

Pure mua on otteeltaan tuore ja leikittelee konventoituneilla vampyyrikäsityksillä ravistaen hieman pakkaa. Osa kirjan huomioista on suorastaan poskettomia. Annalla on hylly täynnä paranormaalia romanssia ja tietää yhtä sun toista eri vampyyrimytologioista. Lemmikkivampyyri, jonka nimeksi paljastuu Vlad, ei häntä ilahduta. Toisaalta Anna on tyytyväinen, etteivät hänen vanhempansa hankkineet hänelle zombia. Anna myös miettii tekeekö ruumiin haluaminen hänestä nekrofiilin ja epäilee vampyyrinsa uneksivan autereisesta hautuumaasta ja anteliaaseen kaula-aukkoon sonnustautuneesta neitsyestä.

Vampyyri on perinteisesti ollut kirjallisuudessa ihmissutta kiinteämpi hahmo. Mutta onko vampyyrikuvastoonkin jätettävä oma jälkensä? Kaikki muistavat Twilight-saagan glittervampyyrit, joilla oli lisäksi erityistä vampyyrimyrkkyä. True Bloodista tai sen kirjasarjaversiosta Sookie Stackhousesta muistetaan vampyyrien veren parantava vaikutus ja keinotekoinen veri, true blood. Pure mua -romaanin vampyyreilta puolestaan puuttuu se, mikä on vampyyreille ehkä tunnusomaisinta veren juonnin lisäksi – nimittäin torahampaat.

”Nehän on… ihan vain hampaat?”
”Kyllä, ne ovat ihan vain hampaat. Ihminen on lihansyöjä ja me vampyyritkin aloitimme ihmisinä.” Mies kuulosti loukkaantuneelta, mutta Anna näki vinon hymyn välähtävän tämän kasvoilla.
”Ja  noilla – noilla ihan tavallisilla hampailla sä sitten hotkit kauloja?”
”Iho on ohut, ei sen rikkomiseen niin paljon vaadita. Vaikka meillä onkin hieman enemmän fyysistä  voimaa.”

Muutoin teoksen vampyyrit noudattelevat ominaisuuksiltaan pitkälti tuttua kaavaa. Ne ovat ylitsepursuavalla seksikkyydellä ja ihmistä voimakkaammalla vietillä varustettuja, auringonvaloa kaihtavia verenimijöitä. Ne kykenevät Pure mua -spesiaalina haistamaan lajitoverinsa jo kaukaa ja päättelemään tämän suvun. Tälle kyvylle olisi Twilight-saagassakin ollut käyttöä. Ei olisi tarvinnut ihmetellä kuka niitä uusia vampyyreja oikein luo. Vladin (siis Vlad niin kuin Vladislav, ei niin kuin Vlad Seivästäjä) venäläistausta tuntuu tyylikkäältä vedolta kun miettii, miten paljon paremmin vampyyrit sopivat venäläistarinoihin kuin suomalaiseen kansanperinteeseen. Kirjahyllystäni taitaa edelleen löytyä lapsuuteni Tsaarintyttären merkki -niminen satukirja, joka sisälsi venäläisiä vampyyritarinoita.

Yllättävintä tässä kaikessa on, ettei Pure mua ole sitä genreä, joksi sitä ajattelin. Erotiikkaa uhkuvasta eksoottisesta vampyyrilemmikistä huolimatta Pure mua ei ole paranormaali romanssi. Teoksen vampyyrit ovat vähemmän nössöjä kuin Veren vankien Louis tai Vampyyripäiväkirjojen Stefan, joita ohjaa jonkinlainen moraalinen kompassi. Vlad ei ole romanttinen sankari eikä ihan ihmisiä sympatisoiva sympaattinen vampyyrikaan. Vladin aristokraattiset piirteetkin viittaavat ennemmin byronilaiseen vampyyriperintöön kuin pehmovampyyreihin. "Yksilön yhteys lajitovereihinsa on vahva. Se onkin suositeltavaa pitää erossa muista, kunnes kotiutuminen on kunnolla tapahtunut", varoittaa Omistajan opas.

Teos on vetävä ja osuvilla kielikuvilla varustettu. Se tekee mitä pitääkin: viihdyttää. Puolessa välissä alan jo miettiä että ei kai tämä nyt kohta lopu. Pure mua ei ehkä ole loppuratkaisultaan vahvin, mutta joka tapauksessa vaikuttava ja originaali esikoisteos. Ottaen huomioon miten realismipainotteista kotimainen kirjallisuus pitkälti on, on Pure mua sitäkin virkistävämpi tuulahdus jotakin uutta. Tällaista lisää, kiitos.

Kenelle? Vampyyreista ja urbaanista fantasiasta kiinnostuneille huumorintajuisille lukijoille ja niille, jotka haluavat lukea vähän erilaista kotimaista kirjallisuutta.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Irlantilaisen Sheridan Le Fanun novellit ovat kauhukirjallisuuden klassikoita. Savukekeitaan kauhuklassikkojen sarjaan kuuluva Le Fanun novellikokoelma tarttui mukaani viimeisimmältä kirjastoreissultani. Le Fanun novelleja on vuosien mittaan julkaistu erilaisilla kokoonpanoilla. Novellikokoelmaan Carmilla ja muita kertomuksia (2012) kuuluu kaikenkaikkiaan neljä novellia: Vihreää teetä (1872), Carmilla (1871), Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (1851) ja Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan (1870).

Tässä jos jossain on syksyn pimeneviin iltoihin sopivaa luettavaa. Le Fanu kirjoittaa miellyttävästi ja tuttavalliseen sävyyn. Hänen novellejaan on helppo seurata, ja ne etenevät jouhevasti. Vihreää teetä kertoo pappismiehen kummallisesta seuralaisesta, mustasta hehkuvasilmäisestä apinasta, joka ei milloinkaan jätä tätä rauhaan. Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä puolestaan on klassinen kummitustarina talosta, jossa kummitus valvotttaa öisin talon uusia asukkaita. Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan on novelleista kevyin. Se on kunnon irlantilaistarina ja varoituksen sana haltioista, jotka kaappaavat hämärän tullen lapsia. Tarina toimiikin ennemmin opetuksena kuin kauhunovellina. Mikään novellikokoelman novelleista ei ylipäätään ole vertahyytävä. Ne ovat psykologisia novelleja, joiden jännitys tiivistyy loppua kohden.

Kokoelman mittavin ja epäilemättä kuuluisin novelli Carmilla on klassinen goottilainen vampyyritarina ajalta ennen Draculaa. Sen vampyyrit ovat itäeurooppalaisia vampyyreja, Itä-Euroopan myytteihin perustuvia vereviä epäkuolleita, joiden hengitys kulkee ja iho on lämmin. Novelli sijoittuu Itävallan Steiermarkiin, syrjäiseen linnaan, jossa vieraat ovat harvassa ja jonka liepeillä on autioitunut kylä. Linnan odotetun vieraan matka peruuntuu, kun tämä äkisti menettää holhoamansa veljentyttärensä.

Nuori Laura saa kuitenkin seuraa, kun linnan väki näkee täysikuun kävelyllään kummallisen onnettomuuden. Vauhkoontuneiden hevosien ajamat vaunut kaatuvat, ja ulos astuu hermostunut nainen. Naisen tytär on pökertynyt onnettomuuden sattuessa, ja hänet on jätettävä matkasta. Matkassa on naisen mukaan kyse "elämästä ja kuolemasta", eikä hänellä ole aikaa odottaa tyttärensä palautumista matkakuntoon. Lauran isä tarjoutuu huolehtimaan tyttärestä siihen asti, kunnes nainen kolmen kuukauden kuluttua pääsisi tätä noutamaan, ja niin Carmilla asettuu heidän linnaansa vieraaksi.

Nuoren naisen nimi on Carmilla, ja se onkin lähes ainoa asia, jonka tämä kertoo itsestään. Carmillan äiti on vannottanut tämän pitämään salaisuutena hänen henkilöllisyytensä, eivätkä Lauran epätoivoiset yritykset onkia tiedonmurusia viehättävästä seuralaisestaan onnistu. "Minusta tuntui, että vieraani hymyssä oli sen ikäiselle epätavallista kylmyyttä, surumielistä ja itsepintaista kieltäytymistä suoda pienintäkään valoa kysymykseeni."

Carmilla on tavattoman kaunis ja siro nuori nainen, mutta nähdessään tämän ensikertaa Laura kavahtaa taaksepäin. Hän on varma, että tämä on hänen lapsuuden painajaisessaan näkemänsä nuori nainen. Carmille tunnustaa, että hänkin on nähnyt Laurasta unta ja pelästyneensä itsekin outoa huonetta.  Lauran pelko hälvenee huvittavan yhteensattuman säestämänä.

Carmillan tavat poikkeavat muista linnan asukkaista. Hän nukkuu pitkälle iltapäivään ja yöksi hän lukitsee huoneensa oven. Hän ei ole lainkaan uskonnollinen, mikä herättää Laurassa ihmetystä. Sen sijaan Carmilla pelkää kovasti murtovarkaita ja säikkyy aaveita.

Pian Carmillan tulon jälkeen lähimmässä kylässä alkaa epäonnisten sattumien ketju, jossa nuoria tyttöjä menehtyy äkisti. Ennen kuolemaansa he ovat hourineet kuin kuumeessa, ja Lauran isä vakuuttaakin tämän olevan tietynlaista kuumetautia. Varmuuden vuoksi tytöt varustautuvat kuitenkin taikakaluin.

Carmilla on tarinana kiehtova ja aikanaan herättänyt varmasti kohua. Carmilla on siitä erityinen, että siinä naisvampyyrin uhrina on toinen nainen. Laura tuntee Carmillaan outoa vetoa, mutta kavahtaa Carmillan äkillisiä intohimon puuskia. Seksuaalinen jännite näiden kahden naisen välillä on kuitenkin ilmeinen. Carmillan sanotaan saaneen vaikutteita Samuel Taylor Coleridgen runosta Christabel (1816), jossa ensimmäistä kertaa esiintyi vastaavasti naisvampyyri ja tämän naisuhri. Vampyyrikirjallisuuden kannalta kyse on merkittävästä teoksesta, joka loi tietä modernille vampyyrille ja vampyyrien homoeroottisuudelle.

Kenelle? Kummitustarinoista ja kauhusta pitäville, gotiikasta kiinnostuneille.

Stephenie Meyer: Uusikuu

Luin taas Uusikuun (New Moon 2006, suom. 2007)  Niin, juuri sen Uusikuun. Stephenie Meyerin Twilight-saagan toisen osan.

Jacob on ihanan aurinkoinen ja lämmin ja tekee Bellalle hyvää. Se passiivinen Bella, joka Bella Edwardin seurassa on, on Jacobin seurassa aktiivinen ja kekseliäs ja ideoi paljon. Yleensä Jacob on iloinen kaikesta, mitä Bella ehdottaa, oli se kuinka kummallista tai erikoista tahansa; moottoripyöristä, patikoinnista, räiskintäelokuvasta. Jacobin seurassa Bella ajaa moottoripyörällä ja suunnittelee kalliolta hyppäämistä – molemmat asioita, joita Edward ei hänelle ikinä sallisi. Jacob ei jarruttele Bellaa ja kiikuttaa tämän jopa kiltisti ensiapuun paikattavaksi Bellan telottua itsensä moottoripyörällä kerta toisensa jälkeen.

Sarjan kolme ensimmäistä osaa pohjautuu tavalla tai toisella johonkin tunnettuun klassikkoteokseen. Uusikuussa tuo teos on Shakespearen näytelmä Romeo ja Julia.  Mietinkin tällä lukukerralla, miten jännästi Meyer  tuo Romeon ja Julian mukaan tarinaan. Alussa Bella ja Edward katsovat Roomeota ja Juliaa luokassa elokuvaversiona. Myöhemmin näytelmä palaa Bellan mieleen kun Edward on poissa ja hän, Julia, on jäljellä ilman Romeotaan. Bella miettii, mitä Julia tekisi Romeon lähdettyä; mitä jos Julia ja Paris olisivatkin ystäviä? Mitä jos Pariskin rakastaisi Juliaa ja Julia haluaisi tehdä Parisin onnelliseksi? Näytelmän nimi ei varmaankaan olisi Romeo ja Julia - eikä Twilight olisi Twilight, mikäli se päättyisi toisin. Romanttisen konvention mukaan on sanomattakin selvää, että Bella ja Edward päätyvät takaisin yhteen. Uusi uu ei saa Romeon ja Julian traagista loppu, mutta kovin kaukana se ei ole.

Lempikohtani Uusikuussa ei kuitenkaan käsittele Jacobia tai Bellan pohdintoja. Itse asiassa se ei käsittele mitään. Bellan elämä on katkolla kun Edward lähtee Forksista jättäen jälkeensä täysin rikkinäisen Bellan. Useaan kuukauteen Bellan maailmassa ei tapahdu mitään. Hän kyllä syö ja käy koulua ja saa erinomaisia arvosanoja, mutta Bella on kuin haamu. Tätä aikaa Meyer kuvaa tyhjillä sivuilla, joiden keskellä on vain kunkin kuluvan kuukauden nimi. Keino on tehokas. Kuin kuva, se taltioi Bellan tyhjyyden ja kertoo siitä enemmän kuin sanat.