E. L. James: Fifty Shades of Grey

Luin aikoinaan gradua Twilight-saagasta tehdessäni tutkimuskirjallisuutta myös Fifty Shades of Greystä (2011), sillä tämä aluksi Twilightin fanifiktiona julkaistu teksti tarttuu Twilightin pimeään puoleen; masokismiin, toisen kontrolloimiseen ja stalkkaamiseen. Kävin katsomassa ensimmäisestä osasta tehdyn leffan silloin kuin se tuli, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi edes varata näitä kirjoja kirjastosta. Lähimmästä kirjojen kierrätyspisteestä Fifty Shades of Grey kuitenkin päätyy mukaani. En voi sivuuttaa sitä, kun se kerran näin kohdalleni osuu. Kappale on englanninkielinen, mistä olen mielissäni.

Teos on saanut valtavaa julkisuutta ja on bestseller lähes kaikkialla. Sen pokkariversio on myynyt maailmalla jopa Harry Potteria paremmin. Romanttinen kirjallisuus on yksi maailman kaupallistetuimpia genrejä, jota tuotetaan tarkkaan tutkittujen ja hyväksi todettujen kaavojen mukaan. Se tarjoaa (useimmiten nais)lukijoilleen sen, mitä he haluavat. Huomionarvoista kuitenkin on, että perinteisen romanttisen romaanin sijaan näin suureen suosioon noussut kirja on sekoitus perinteisempää romanttista romaania ja eroottista romaania. Sadomasokismi on ollut osa kirjallisuutta Marquis de Sadesta lähtien, mutta se ei ole ennen Fifty Shades of Greytä ollut populaarikirjallisuutta.

Se, miten jostakin kirjasta tulee bestseller on osittain mysteeri. Ilmiön yksi selitys on, että jokin kirja onnistuu olemaan ajan hermolla, se onnistuu olemaan jollain lailla "tarttuva"; sillä on niin sanottu stickiness factor. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjassa on jotakin sellaista, joka vangitsee huomion, joka saa sanan kulkemaan eteenpäin ja leviämään oikeiden ihmisten kautta. Toisaalta Fifty Shades of Greyn suosio levisi pitkälti epämuodollisia kanavia (kirjablogit!) pitkin, eikä niinkään virallisia kanavia pitkin, joihin stickiness factor usein viittaa. Sen suosiossa korostuu teoksen saatavuus ensin internetissä ja myöhemmin e-kirjan muodossa, retorinen voima teoksen eroottisuudessa ja resonanssi modernissa yhteiskunnassa. Fifty Shades of Greystä on kehittynyt ihan oma, laajalle levinnyt monialainen juttunsa. Bestseller, jonka saavutettu bestselleriyys ruokkii itseään. Aluksi jossain on täytynyt olla vannoutuneita Fifty Shades of Grey -faneja.

Jos Fifty Shades of Greyn suosiota haluaa ymmärtää, on palattava sen fanifiktiojuurille. Fanifiktio on jo olemassa olevaan fandomiin liittyvä genre, jota julkaistaan internetissä ja joka on luonteeltaan osittain interaktiivista. Tarinaa julkaistaan usein luvuittain, ja lukijat saavat esittää kommenttejaan, kritiikkiään ja toiveitaan tekstistä. Tarinaa muokataan usein lukijoiden toiveiden mukaisesti erona perinteisen romaanin yksinäiseen puurtamiseen. Vaikka fanifiktiolla on siis kirjoittajansa, tekijänsä, syntyy tuotos usein pidemmissä projekteissa yhteisymmärryksessä lukijoiden kanssa. Näin syntyi myös fanifiktioversio Fifty Shades of Greystä. Se on siis yhdistelmä ei vain mietittyjä romanttisen romaanin koventioita, vaan se on myös osittain kirjoitettu nimenomaan miellyttämään tiettyä fanifiktiota lukevaa yleisöä. Kirjamuotonsa se sai vasta myöhemmin, australialaisen e-kirjoja julkaisevan kustantamon julkaisuna.

Fifty Shades of Grey on siis pähkinänkuoressa Yhdysvaltojen Seattleen sijoittuva eroottinen romaani, jossa nuori ja viaton tutkintoaan juuri päättävä 21-vuotias Anastasia Steele tapaa karismaattisen, rikkaan ja komean 27-vuotiaan yritysjohtajan Christian Greyn. Christian Grey ei harrasta tyttöystäviä. Hän haluaa Anan, mutta omilla ehdoillaan. Anastasialle selviää, että Christianilla on BDSM-huone, tai "the Red Room of Pain", kuten Anastasia sitä kutsuu. Hänen ehtonsa ovat monisivuiset ja vaativat: Anastasian on suostuttava kaikkeen Christianin ehdottamaan, alistuttava täysin, annettava Christianin piiskata ja lyödä itseään, mutta myös nukuttuva tietty määrä, käytettävä vain Christianin valitsemia vaatteita ja jopa syötävä vain Christianin hyväksymien ruokien listalta.

A flogger… hmm. I think I’m in shock. My subconscious has emigrated or been struck dumb or simply keeled over and expired. I am numb. I can observe and absorb but nor articulate my feelings about all this, because I’m in shock. What is the appropriate response to finding out a potential lover is a complete freaky sadist or masochist? Fear… yes… that seems to be the overriding feeling. I recognize it now. But weirdly not of him – I don’t think he’d hurt me, well, not without my consent. 

Ensimmäinen ajatukseni Fifty Shades of Greystä on, että se tosiaan on Twilight-tutkijan unelma. Tunnistan tekstistä vaikka kuinka monta yhtäläisyyttä, jopa samoja sanavalintoja. (Olen lukenut molemmat englanniksi.) Osaan keskusteluista on helppo kuvitella Christianin ja Anastasin sijaan Edward ja Bella, sillä etenkin Christianin hahmo on taidokkaasti rakennettu muistuttamaan Edwardia. Christianissa korostuvat kaikki Edwardin pahimmat puolet, mutta tämä on myös yhtälailla huolehtivainen, jopa holhoava. Christian komentaa Anaa niin kuin Edwardkin komentaa Bellaa, ja on tietävinään Anan tarpeet tätä paremmin. Hän soittaa pitkiä surullisia pianokappaleita ja on oman synkän menneisyytensä vanki. Christian ei mm. kestä kosketusta. Christian ei ole vampyyri, mutta yhtäkaikki "fifty shades of fucked up" ja omalla tavallaan vaaraksi Anastasialle. Christian ei kalpene Edwardille myöskään stalkkaustaidoissaan, päinvastoin. Hän jopa tietää Anastasian äidin nimen ja osoitteen koskaan niitä kysymättä.

Anastasiassa ilmenee Bellan kömpelyys, haluttomuus pukeutua mekkoihin, vaatimattomuus ja huono itsetunto. Bellan uhrautuvaisuus ilmenee Anan haluna miellyttää Christiania, haluna yrittää kestää kipua, jos se vain pitää Christianin hänen lähellään. Teoksia yhdistää myös sankarittaren levottomat unet, jotka antavat niille oman leimansa. Intiaanipoika Jacob on korvattu latinopoika Josélla, kilpakosijalla, joka Jacobin tavoin yrittää väkisin suudella sankaritarta. Mukaan on saatu myös Edwardin rakastava perhe ja Bellan vanhemmat, jopa tämän työpaikka ja suloinen tavis Mike. Yhtymäkohtia voisi luetella vaikka kuinka.

Mutta Fifty Shades of Grey on yllättävän tylsä. Pitkiä seksikohtauksia riittää sivukaupalla. Anastasia, joka ei ole koskaan ollut kenenkään kanssa, saa heti ensikerrallaan useamman orgasmin. Kohtaukset ovat epäuskottavia ja selkeän pornografisia, eivät vain graafisia, vaan eräänlaisia ideaaleja "täydellisestä seksistä". Fifty Shades of Grey on eroottinen fantasia. Siitä huolimatta minäkertojana toimiva Anastasia käyttää häveliäästi käsitettä "down there", minkä koen ärsyttäväksi ilmaisun toistuessa uudelleen ja uudelleen. Luulisi, että Ana saisi jo sanallistakin rohkeutta kokemuksistaan, mutta ei.

Anastasin sisäistä kamppailua kuvaillaan ärsyttävällä tavalla. Anan tunteet jakautuvat hänen itsensä, itsevarman sisäisen jumalattaren sekä epävarman ja kaikkea epäilevän alitajunnan välille seuraavaan tapaan: "I nod shyly. My inner goddess sits in the lotus position looking serene except for the sly, self-congratulatory smile on her face." Keino on todella keinotekoinen ja saa minut lähinnä ihmettelemään, onko Anastasia ihan sekaisin. Näkeekö hän oikeasti jotakin jumalattaria? Aavistan, että vastaus on ei, ja minun on luettava tämä kuvaannollisena. Mieleni tekee irvistää jokaisen tällaisen kohtauksen kohdalla.

Teosta piristävät Anastasian huumori ja hänen sarkastiset huomautuksensa, joihin myös Christian välillä yhtyy. Anastasiassa on enemmän omaa tahtoa kuin Twilightin Bellassa, vaikka välillä onkin aivan yhtä tyhjäpäinen. Intressiensä kamppailussa Anastasia ja Christian ottavat toisistaan mittaa, mutta toisin kuin Bella, Ana ei ole varma onko hänestä Christianin viitoittamalle pimeälle polulle. Se saa Anastasian itkemään jokaisen Christianin tapaamisen jälkeen, mikä huolestuttaa Anastasian kämppistä. Suhde ei voi olla ihan terveellä pohjalla. Anastasia huomaa toivovansa, että Christian olisi aivan tavallinen.

Salassapitosopimus eristää Anastasian hänen ystävistään ja perheestään. Hän voi puhua vapaasti vain Christianille, mutta Christianille puhuminen on lähes mahdotonta. Pelkkiä tiedonmuruja saanut Anan äiti osoittaa kuitenkin merkittävää tarkkanäköisyyttä ja äidillistä viisautta ohjeistaessaan tytärtään:

”Ana, there’s something going on between you two. I’ve been trying to fathom it since you arrived here. But the only way you are going to sort the problem, whatever it is, is to talk it through with him. You can do all the thinking you like – but until you actually talk, you’re not going to get anywhere.”

Sanon erittäin harvoin, että jokin teos on huono. Yleensä ymmärrän, että kyse on lähinnä siitä, ettei kirja vastaa mieltymyksiäni. Mutta tällä kertaa haluaisin sanoa, että Fifty Shades of Grey on minusta huono. Teksti on tönkköä ja naiivia. Kirjaa olisi voinut – ja tarvinnut – tiivistää aikalailla. Nostan hattua elokuvan tekijöille, sillä elokuva oli mielestäni ihan mukiinmenevä. Tämä ei ollut. Kaikesta huolimatta teos tarjoaa paljon analysoitavaa.

Kenelle? Eroottisista romaaneista pitäville, Twilight-faneille sekä romanttista romaania twistillä luettavakseen kaipaavalle.

Maya Rodale: Lady Bridget's Diary

Ihana joululukemiseni ja joululomani pelastus Lady Bridget's Diary (2016) on reilusti romantisoitu ja viihteellistetty sekoitus Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja Bridget Jonesin päiväkirjaa. Ja mikä parasta, se on ensimmäinen osa supersuositun amerikkalaisen Maya Rodalen Keeping Up With The Cavendishes -sarjaa. Kirja on siis sarjan nimen mukaisesti saanut vaikutteita Kardashianeista. Ja tämä on tietysti juuri se, miksi tähän kirjaan tartuin. En itse asiassa lukemista aloittaessani edes tiennyt, että kyseessä oli Jane Austen -adaptaatio.

It was a truth universally acknowledged that the ton liked to gossip, particularly if the subject contained a lord, a lady and some hint of scandal. So much better if it included a man who never provided fodder for gossip, a lady who was already an object of interest, a dash of impropriety, elements of seduction, hints of a love triangle, and something too outrageous to be believed. The sight of Darcy and Bridget clinging to each other in a lake at a garden party, satisfied all requirements.

Ei, ihan näin Lady Bridget's Diary ei sentään ala, vaikka legendaarinen Ylpeyden ja ennakkoluulon aloituslause kirjasta löytyykin. Cavendishien perhe, 3 sisarta ja yllättäen herttuan arvonimen saanut veli, matkustavat Amerikasta isänsä synnyinmaahan Englantiin kokeilemaan aateliselämää esiliinanaan Durhamin herttuatar Josephine Cavendish, sisarusten täti. Cavendisheille perhe on kaikki kaikessa, ja heidän on pysyteltävä yhdessä, ihan niin kuin Kardashianit. Sisarusten jakautuminen kahdelle eri mantereelle ei tule kysymykseenkään, minkä vuoksi koetuksella on yhtälailla kaikkien heidän sopeutumisensa. Cavendishien sisarien käytös nousee kuitenkin skandaaliksi jo heidän debyyttitanssiaisissaan, kun Lady Bridget kaatuu selälleen tanssilattialle. Nuoret ja komeat veljekset Rupert ja Lord Darcy (tai Looord Darcy, kuten Bridget häntä myöhemmin tulee kutsumaan) auttavat Bridgetin ylös. Eikä kukaan ole heitä esittelemässä!

Lord Darcy on Lady Bridgetin vastakohta. Hän on kaikkea sitä mitä englantilaisen herrasmiehen kuuluukin olla, säätytietoinen, kohtelias, hyvätapainen. Eikä amerikkalainen Bridget osaa edes puhutella ihmisiä oikein. Hän on elinvoimainen, tunteikas ja täysin uusi Lontoon seurapiireissä. Darcy on myös veljensä vastakohta, sillä Rupert on hurmaava ja ystävällinen, kun taas Darcy on tuima ja tuntuu vihaavan Bridgetiä. Hän saa  Bridgetin päiväkirjassa nimen Dreadful Darcy ja perään listan kaikista niistä asioista, joita Bridget hänessä vihaa. Rupertista (jonkinlainen sekoitus herra Bingleya ja herra Wickhamia [?!]) kehkeytyy sen sijaan oitis Bridgetin hyvä ystävä ja sulhaskandidaatti.

Lady Bridgetissä yhdistyy Kardashianien skandaalit ja Bridget Jonesin sosiaalinen kömpelyys ja huonot esittelytaidot. Cavendishit ovat jatkuvasti juorupalstojen aiheena, eikä heitä parhaansa mukaan välttelevä Lord Darcy -parka pääse heitä pakoon.

By Friday, Darcy had had enough.

The Americans had thoroughly invaded England, the haute ton, and his life, even though Darcy had done his best to avoid them. They were in attendance at nearby every soiree. He saw the ladies at the opera and he frequently saw the duke riding in Hyde Park during  the early morning hour […]

There were endless mentions of them in the newspapers that his butler ironed each morning and placed at the breakfast table.
One American in particular plagued him especially: Lady Bridget. And it was through no fault of her own.

Lady Bridget's Diary on älyttömän mukaansatempaava ja hauska! Se on täynnä ihastuttavaa sarkasmia ja viihdyttävän humoristisia kohtauksia. Fokalisaatio vaihtelee herkullisesti Bridgetin ja Lord Darcyn välillä valottaen Lord Darcyn karkailevia ajatuksia ja tuskaista kamppailua Lady Bridgetin herättämän kaipuun kanssa. Lord Darcy ei nimittäin haluaisi mitään enemmän kuin suudella Bridgetiä, mikä ei tietenkään olisi millään lailla sopivaa. Lord Darcy on jo pitkään suunnitellut avioliittoa Lady Francescan kanssa, eikä juorupalstojen keskiössä jatkuvasti oleva Lady Bridget ole mitenkään sopiva kreivittäreksi. Ja eihän hän voisi tehdä niin veljelleen. Vai voisiko?

It was impossible not to glance at him [Darcy], quickly, though, so he would not catch her looking. She saw that he had developed a sudden fascination with a silver spoon. It so happened that hers was quite interesting as well. She would have to compliment her hostess on her silverware. 

Teoksen kieli ja tyyli on nykyaikaista, mikä helpottaa historialliseen Lontooseen sukeltamista. Amerikkalaiset sisarukset tuovat siihen myös tuoreen tuulahduksen – he pitävät monia yhteisön sääntöjä yhtä hullunkurisina kuin moderni lukijakin. Claire Cavendish on montaa miestä älykkäämpi ja nauttii älyllisistä haasteista. Englannissa naisen ei kuitenkaan sovi olla älykäs, mistä häntä muistuttaa erityisesti James Cavendishin perijä sovinististakin sovinistisempi herra Collins, joka ei lähestulkoon usko naisten ajattelevan ollenkaan.

It was another evening and another ball. Another day spent paying calls, practicing the pianoforte, learning more phrases in French (J’ai faim, je suis fatigue, je wish to stay in bed and read fashion periodicals). Hours were spent preparing – hair was curled and styled, dresses prepared, corsets tightened, cheeks pinched.

Cavendishin sisarusten on navigoitava yhä uusien tanssiaisten lomassa ja yritettävä välttää skandaaleja. Ja Lady Bridget kirjoittaa kaikesta päiväkirjaansa listaten syötyjen (tai syömättä jääneiden) kakkujen määrän Bridget Jonesin tapaan. Viittaus Bridget Jonesin päiväkirjaan ei jää pelkkään hauskojen ja purevien päiväkirjamerkintöjen kikkailuun, vaan Lady Bridgetin päiväkirjalla on teoksessa oma tapahtumia jouduttava osansa.

Adaptoitujen seikkojen listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta ainakin itse nautin kovasti näiden intertekstuaalisten viittausten tunnistamisesta ilman, että kukaan olisi niitä minulle osoittanut. Tässä piileekin yksi adaptaatioiden suosion salaisuus: ne haastavat lukijan aivot raksuttamaan ja vertaamaan adaptaatiota sen emotekstiin/-teksteihin.

Myös muita intertekstuaalisia viittauksia löytyy: Lontoon seurapiirikaunottaret mm. pukeutuvat keskiviikkoisin vain vaaleanpunaiseen kuten Mean Girls -elokuvassa.

Kenelle? Romanttisista romaaneista nauttiville, Jane Austen -adaptaatioista kiinnostuneille ja viihteellistä kevyttä luettavaa halajaville.

Helen Fielding: Bridget Jones: Elämäni sinkkuna

Lukiessani Helen Fieldingin Bridget Jonesia (1996) olen tehnyt kaksi huomiota. Ensinnäkin se saa minut miettimään Bridgetin pituutta, sitten ohikiitävän hetken omaa painoani. Mitähän oikein edes painan? Tai mitä minun pitäisi painaa?

Edellisestä lukukerrasta on aikaa. Luin kirjan eräälle englannin kurssille joskus16-vuotiaana. Ihmettelin kovasti kun kirja oli niin paljon huonompi kuin elokuva. Kauheata luetteloa jostain savukkeista. En varmaankaan jaksanut keskittyä.

Miten niin huonompi, kysyn nyt. Jokainen tunnistamani viittaus Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, jokainen adaptaation hippunenkin siitä tuottaa suurta iloa lukiessani ja kihertelen romaanin komediallisuudelle. Tämän uuden ulottuvuuden lumoissa Bridget Jones onkin aika paljon parempi kirja. Ehkä myös siksi, että olen vanhempi.

Toiseksi, olen löytänyt syyn hiustenkuivaajafobiaani. Kuivatessani hiuksiani (etenkin yksin ollessani) pelkään koko ajan ihan järkyttävästi, että jotakin jää minulta sen hurinan yli kuulematta tai huomaamatta. Niin, Bridgethän ei kuule hiustenkuivaajansa yli Mark Darcyn soittavan summeria, vaikka tämä soittaa sitä 12 kertaa... Vähemmästäkin sitä saa fobian! Mitä jos oma Mr Darcyni soittaa ovikelloa juuri kun olen kuivaamassa märkää tukkaani?

Koko touhu Austenin romaanien uudelleenkirjoittamiseksi tuntuu turhalta. Miksi modernisoida niitä sellaisenaan kun niitä voi soveltaa näin oivaltavasti? Ei 1800-luvun tapakulttuuria kuvaavaa Austenia voi siirtää nykyaikaan.

Bridget Jonesia rakastan. Ero moneen muuhun adaptaatioon onkin siinä, ettei se yritäkään olla muuta kuin on, ja siinä piilee sen nerous (kuten myös elokuvan kaksoiskoodauksessa kun Colin Firth esittää Mark Darcya). Se on oma teoksensa, ei vain imitaatio tai Austenin modernisointi. Luin  muuten Guardianista, että BBC:n tv-sarjan ohjaaja olisi halunnut Darcyn ilkosilleen, mutta ettei Colin Firth suostunut. Huh huh. Ajatella, jos meillä olisikin likomärän paidan yläruumiiseen kiinnittyneen Darcyn sijaan alaston Darcy.

Mainittakoon myös, että kansi on ihan älyttömän söpö. Jännä, miten hyvälle tuulelle jokin kirja voi saada.