Julia Quinn: Kätketty perintö

Luin Julia Quinnin Bridgerton-sarjan seitsemännen osan Kätketty perintö (It's in His Kiss 2005, suom. 2022) viime vuoden puolella, mutta jaksoin silloin vain lyhykäisesti listata sen tärkeimpiä elementtejä. Tai siis, niitä elementtejä, joita siitä jäi mieleen. Nyt kun pikkuhiljaa saan palailtua myös blogin pariin päiviteltyäni jonkin aikaa enempi vain Instagramia, edessäni onkin hieman haasteellisempi tapaus blogitekstiksi. Mutta eikö haasteet ole tehty selätettäviksi?

Sain teoksen syntymäpäivälahjaksi viime elokuussa, luetuksi se tuli joulukuun puolella. Pidin siitä, nautin siitä. Mutta jäikö siitä jotain erityisesti mieleen? Ei. Mutta ei se mitään. Kätketty perintö hoiti tehtävänsä ja viihdytti. Tässä tapauksessa pidän jopa positiivisena sitä, ettei sen erikoisempaa muistijälkeä ole jäänyt. Se nimittäin tarkoittaa myös sitä, ettei mikään ole jäänyt ärsyttämäänkään. Joidenkin Bridgerton-osien kanssa näin on ollut, mutta ei tämän. Hurraa siis!

Mitä siis mieleeni on painunut?

- Hyacinth Bridgerton lukemassa villejä romanttisia romaaneja lady Danburylle joka tiistai (parasta!)
- Hyacinth pääsee kokeilemaan housuja
- Timantin metsästys
- Vieraiden kielten tunteminen auttaa saamaan miehen tai ainakin kääntäjän homman, joka johtaa lähempiin tapaamisiin
- Violet Brigerton tietää parhaiten, kuten aina
- Sarjan ärsyttävin epilogi 

Hyacinth Bridgerton on siis tosiaan onnentyttö. Lady Danbyryn pojanpoika on aikamoinen saalis, mutta tämäpä on tunnettu kuinkas ollakaan, hivenen naistenmiehenä. Kun – tsekkaan nyt muistiinpanot, että mikä tämän hepun nimi olikaan, aivan, Gareth St. Clair – saa käsiinsä isoäitinsä vanhan italiankielisen päiväkirjan, on Hyacinth Bridgerton äkkiä korvaamattomassa asemassa. Niin ärsyttävä ja omapäinen kuin osaakin olla. Tässä on mukavan sopusuhtainen pari, jota saatan shipata ihan rauhassa. Gareth on omahyväinen ja ihanan rasittava hänkin. 

Hyacinth olisi halunnut olla nainen, joka suutelee varmoin ottein ja jatkaa sitten iltaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän olisi halunnut kuvitella, että kun herrasmies käyttäytyi epäkunnioittavasti, hän osaisi osoittaa halveksuntansa hienostuneen viileästi, jäätä tihkuvin katsein, kääntää selkänsä ja poistua paikalta näyttävästi ja tyylikkäästi.

Kuvitelmissaan hän pystyi tuohon kaikkeen ja vielä enempäänkin.

Todellisuus ei ollut kuitenkinkaan ollut yhtä tyydyttävä.

Hyacinthissa on vastustamatonta draamaa. Hän kiipeääkin tätä myöten Francescan kanssa suosikkeihini Bridgertonien sisaruksista. Lady Danburyn suosikki hän on sen sijaan ollut kaiken aikaa.

Lady Danbury myhäili. ”Tiedättekö, miksi pidän teistä niin paljon, neiti Bridgerton?”

Hyacinth nojautui eteenpäin. ”Olen pelkkänä korvana.”

Vanhanrouvan kasvoille levisi uurteinen hymy. ”Koska te, tyttökulta, olette aivan samanlainen kuin minä.”

Pidän näistä suomennosten nimistä enemmän kuin alkuperäisistä. "It's in His Kiss" ei kerro lukijalle mitään muuta kuin että tässä nyt on romantiikka kyseessä ja että joku miekkonen siellä tulee olemaan suutelemassa. Sen sijaan "Kätketty perintö" kuulostaa heti jännittävältä ja johdattelee lukijan mielikuvituksen mukavaan odotukseen. Se kertoo heti juonesta ja erottaa teoksen sarjan muista osista. 

Onneksi muistini ei ole aivan laho, ja hauskastihan näitä asioita palaakin mieleen etenkin kuin selailee kirjaa vielä. Rakkaalla tädilläni on ollut tapana hehkuttaa kirjoja täysin onnellisena ja sanoa: "Se kirja oli niin mahtava! Mutta en mä siitä mitään muista." Alan päästä jujusta jyvälle. Pelkkä kirjan jättämä fiilis voi hyvinkin riittää.  

John Fowles: Jumalten naamiot

Luettuani Jumalat juhlivat öisin halusin lukea lisää Kreikkaan liittyvää kirjallisuutta. John Fowlesin Jumalten naamiot (The Magus uudistettu painos 1977, suom. 1981) kertoo englantilaisesta nuoresta miehestä, joka lähtee pienelle Kreikan saarelle englannin opettajaksi syrjäiseen englantilaiseen poikakouluun. Saarella ei ole juuri mitään tekemistä, eivätkä  saarelaiset ole kiinnostavaa seuraa, hädin tuskin puhuvat englantia tai edes ranskaa. Nicholas Urfe ajautuu saaren toiselle puolelle yksinäisillä vaelluksillaan, ja tutustuu vanhaan rikkaaseen erakkomieheen, Conchisiin. Mutta  Conchis ei ole erakko, hän vain haluaa saarelaisten uskovan niin. Hänen suureellisessa huvilassaan antiikin jumalatteret heräävät henkiin ja menneisyyden aaveet soittavat öisiä konsertteja.

Kun Välimeren valo vääjäämättömänä lankesi minua ympäröimään maailmaan, näin että se oli ylivertaisen kaunista valoa. Mutta kun se kosketti minua, tunsin että se oli vihamielinen. Aivan kuin se olisi syövyttänyt eikä puhdistanut. Kuin olisin ollut häikäisevän lampun alla kuulustelun alkaessa. Näin jo avoimesta ovesta pöydän ja nahkahihnat, vanha minäni alkoi jo aavistaa ettei se jaksaisi pitää pintaansa. Osittain se oli rakkauden paljaaksi riisuvaa kauhua. Sillä saapumisestani lähtien olin tuntenut rakastavani kreikkalaista maisemaa totaalisesti ja ikuisesti. Mutta rakkauden myötä tuli ristiriitainen, melkein ärsyttävä kyvyttömyyden ja alemmuuden tunne, aivan kuin Kreikka olisi niin väkevän aistillisesti houkutteleva nainen, että minun oli pakko rakastua fyysisesti ja epätoivoisesti, mutta samalla niin rauhallisen ylevä ja arvokas, etten koskaan kykenisi lähestymään häntä.

Teoksen Kreikka on juuri niin upea kuin millaiseksi koskaan Kreikassa käymättä olen sen aina kuvitellut. Kuvaukset ovat kauniita ja mahtipontisia. Osa enteileviäkin.

Nicholas joutuu keskelle jonkinlaista psykologista koetta, jossa  hänen uskonsa ja moraalinsa pistetään koetukselle. Mikä on totta ja mikä ei? Kehen voi luottaa vai voiko kehenkään? Pharoxin saari on kuin oikea Temptation Island, ja Nicholas on kaiken keskiössä. On kuin häntä varten olisi lavastettu kokonainen näytelmä, johon hänen on vähintäänkin esitettävä uskovansa. Kuvankaunis ja ihana Lily kaksoissiskoineen vetää Nicholasta puoleensa ja saa hänet palaamaan Conchisin luo yhä uudelleen ja uudelleen. Kotopuoleen jäänyt Alison unohtuu pian. Mutta kuka Lily oikeastaan on? Entä Conchis?

Päähenkilö Nicholas on varsin epämiellyttävä. Hän on itsekäs naistenhurmuri, jota ei huvita hoitaa edes opettajantyötään kunnolla. Hän eristää itsensä mielellään muista ja ylenkatsoo maailmaa. Kaikki Conchisin suunnitelmissa ei ole pelkkää taianomaista upeutta. Nicholasia sumutetaan, häntä nöyryytetään ja kiusoitellaan. Kunnon masokistin tavoin Nicholas, joka ei oikeastaan usko ansaitsevansa ketään, jatkaa silti mukana. Conchisin kutoma verkko on liian houkutteleva, liian taitavasti punottu.

Kuunnellessani tunsin voimakkaasti, etten sinä hetkenä halunnut olla missään muualla, että senhetkiset tuntemukseni olivat kaiken kokemani arvoisia, koska kaikki kokemani oli johtanut siihen, että nyt olin siinä. Conchis oli sanonut että tullessaan ensi kerran Bouraniin hän oli tavannut kohtalonsa, tuntenut elämänsä tasapainottuneen keskipisteeseensä. Koin paihaillaan mitä hän tarkoitti, uudenlaista itsensä hyväksymistä; ymmärsin että minun täytyi olla tämä sielu ja tämä ruumis kaikkine paheineen ja hyveineen ja ettei minulla ollut muuta tilaisuutta eikä vaihtoehtoa. 

Kirjassa on eräs osa, jonka lukemisen olisin mielelläni hypännyt yli. Siinä kerrotaan saaren sakslaismiehityksen ajasta ja saksalaisten hirmuteoista Phraoxilla liian yksityiskohtaisesti. Kritiikkinä sanottakoon myös, että teos on tulvillaan ranskaa, latinaa ja kreikkaa, eikä näitä vieraskielisiä kohtia ole käännetty, ehkä mysteerin tunnun lisäämiseksi. Ranskankieliset sitaatit de Saden tuotannosta osoittautuivat minulle erityisen hämmentäviksi pitkine monimutkaisine lauseineen. Jos Jumalten naamioiden mysteeriä haluaisi lähteä purkamaan, löytyisi teoksen intertekstuaalisista viittauksista varmasti monia vihjeitä lisää.

Teoksen jatkuvat juonenkäänteet, uudet temput ja hämäykset, alkavat jossain vaiheessa tuntua jopa raskailta, tuhauttavilta. Eikö jokin voisi jo olla sitä miltä näyttää? Silti kirjaa on vaikea laskea käsistään. On luettava eteenpäin. Lukukokemuksena Jumalten naamiot on koukuttava. Päällimmäiseksi fiilikseksi jää lopulta hämmennys. Tuntuu, että tätä teosta voi joutua sulattelemaan jonkin aikaa. Jossakin kaikkien esitettyjen valheiden alla on myös hippusia totuudesta. Silti sanoma tuntuu olevan, ettei mitään yhtä totuutta ole olemassa. Jumalten naamiot leikittelee muistoilla, valheellisilla ja oikeilla, sekä niiden välisillä yhteyksillä. Teema on mielenkiintoinen ja käy yksiin äskettäin Yleltä katsomani muistista kertovan dokumentin kanssa. (Dokumentti on vielä pari kuukautta katsottavissa Areenassa ja voin suositella sitä lämpimästi.) Sen mukaan noin puolet muistoistamme ovat vääriä. Alamme jo ensimmäisen vuoden aikana tapahtuneesta muuttaa muistoamme siitä. Ensimmäisen muistelukerran jälkeen alkuperäinen muisto on jo pyyhkiytynyt pois, ja muistelemme tämän jälkeen aina edellistä muisteluamme. Luomme  muistostamme tarinan, jota toistelemme itsellemme ja muille, ja jonka kautta määrittelemme identiteettiämme. Emme siis kukaan kerro itsestämme täydellisiä tositarinoita. Emme edes rakennu niistä.

Kenelle? Mysteereistä, ihmismielestä ja psykologiasta kiinnostuneille, jännittävää luettavaa kaipaaville.

Stephen King: Revolverimies

Ei ole mitään luettavaa. Kirjastosta varaamani kirjat eivät ole vielä tulleet, ja se kirjapino, joka pöydälläni vielä hetki sitten oli, on huvennut. Kaivan äitini hyllystä Stephen Kingiä ja aloitan Musta torni -sarjan. Kahdeksanosaisen kirjasarjan aloittaminen hirvittää, enhän ole koskaan edes lukenut Stephen Kingiä, ja sitoutumiskammo niin pitkään luku-urakkaan muutenkin nostaa päätään. Aloitan Revolverimiehen (The Gunslinger 2003 suom. 2005) ja yritän olla panikoimatta. Eihän tähän ole pakko sitoutua, luen vain tämän.

Teoksen päähenkilö Roland on Gileadin viimeinen revolverimies. Romaanin ensimmäinen lause on hyvin kuvaava, sillä se tiivistää oikeastaan koko teoksen: "Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään". Teos sisältää muitakin erinomaisia, tiiviitä lauseita, jotka sijoittuvat usein luvun tai kappaleen alkuun ja jotka enteilevät tulevaa, kuten "Poika löysi oraakkelin, ja se oli koitua hänen tuhokseen". Kerronta etenee tämänkaltaisin harppauksin, eikä lukijana ehdi tylsistyä suuren autiomaan ylitykseen tai luolaston pimeyteen. Välillä teoksessa palataan ajassa taaksepäin, Rolandin menneisyyteen ja maailmaan, jota ei enää ole.

Revolverimies on etsintäretki, jossa kuvastuu Tolkienin ja lännenelokuvien vaikutus. Jätin Stephen Kingin esipuheen lukemisen viimeiseksi. Vaikutelma kuitenkin paistaa teoksesta, eikä havaintojeni vahvistuminen esipuheen myötä yllätä minua. Rolandin päämääränä on löytää Musta torni, mutta mikä se on, selviää vasta aivan kirjan loppupuolella. Löytääkseen Mustan tornin hänen on saatava pahuutta uhkuva mustiin puettu mies kiinni.

Revolverimies on kiinnostava yhdistelmä eri aikoja ja eri maailmoja. Niiden suhde toisiinsa ei kuitenkaan selviä tämän romaanin aikana, minkä jättämästä arvoituksellisuudesta kirjaan itse asiassa pidin. Pikkupoika Jake kaapataan (väkivaltaisesti) omasta maailmastaan yksinäiseen, autioituneeseen ja kuivaan maailmaan, jossa hänen muistinsa menneestä alkaa hiipua. Revolverimies löytää hänet, ja Jakesta tulee hänen matkakumppaninsa ja raskas taakkansa. Vaikka revolverimies on koulutettu tappaja ja laskelmoija, on pienessä pojassa jotakin häntä koskettavaa.

Poika, joka näkyi nyt vain hämäränä varjona, kääntyi kyljelleen ja käpertyi nukkumaan huopa huolettomasti päälleen heitettynä. Revolverimies istui vartiossa hänen vierellään ehkä vielä tunnin ajan ja mietti pitkään ja vakavasti. Sellainen mietiskely oli uutta hänelle, miellyttävää surumielisellä tavalla, mutta silti täysin vailla käytännöllistä arvoa: Jaken ongelmaan ei ollut mitään muuta ratkaisua kuin se minkä oraakkeli oli tarjonnut – ja kääntyminen takaisin ei yksinkertaisesti tullut kysymykseen.

Mielenkiintoista on, että teos on ilmestynyt alunperin vuonna 1982, mutta Stephen King itse uudelleenkirjoitti sen vuonna 2003 julkaistun version sopimaan paremmin sarjan myöhempien osien kanssa. Revolverimies on selvästi sarjan aloitusteos, eikä kerro itsenäisenä toimivaa tarinaa. Revolverimiehessä ennustetaan korteista ja luodaan jännitteitä, joita epäilemättä kehitellään pidemmälle sarjan seuraavissa osissa.

Huomaan jo lukiessani, ettei Revolverimies sytytä uteliaisuuttani jatkon suhteen. Vaikka teos onkin eräänlainen genrehybridi, jossa on lännenelokuvaa, ritariromaania, fantasiaa ja scifielementtejä sekaisin, menee se pääkopassani ensisijaisesti lokeroon "fantasia". Lokeroon, josta en niin välitä. Urbaani fantasia menee, mutta tällaisen kokonaan toiseen maailmaan sijoittuvan fantasian lukeminen on minulle nihkeää. Scifistä sen sijaan nautin, vaikka sekään ei aina sijoitu "meidän maailmaamme" (mikään teoshan ei todellisuudessa sijoitu reaalimaailmaan vaan kuvitteelliseen versioon siitä). Tulevaisuuteen sijoittuva scifi eri tulevaisuusskenaarioineen, tieteen edistysaskelineen ja kaukaisine galakseineen on ihan toisella tapaa mieltä kutkuttavaa. Taantunut maailma, jossa teknologia on suurelta osin unohdettu ja Hey Jude soi ainoastaan akustisena, ei tarjoa mielikuvitukseni halajamia puitteita. Mutta kaukaiset galaksit ja teknologia ovatkin aina olleet minua lähempänä. Pienenä rakastin sitä, että minulle luettiin avaruusraketeista. En halunnut kuulla satuja, vaan oikeita asioita. Kurkotin jo tuolloin tähtiin.

Ongelmani Revolverimiehen kanssa kiteytyy Tullin kaupunkiin ja siihen mitä se kertoo Revolverimiehen maailmasta. Usein kun teknologia otetaan pois kuvioista jäljitellään jotakin mennyttä aikaa, ja meno käy sivistymättömäksi. Ja miksi ei kävisi? Revolverimiehessä ei ole näkyviä vallanpitäjiä, ei lainvartijoita, lieneekö edes lakeja. Vedestä on pulaa. Ihmisyhteisön liimana Tullissa näyttäytyy uskonto, eräänlainen tunnistettava versio kristinuskosta, joka saa ihmiset tarttumaan aseisiinsa. Rappiokuvaukset eivät viihdytä minua, eikä niin ollen tämäkään episodi. Epäilen, että vaikka Roland on kulkemassa Tullista pois päin, kohti tuntematonta, on jotakin vastaavaa vielä tulossa. Tästä teoksesta näkyi myös selvästi, että se oli miehen kirjoittama.

Pidinkö siis Revolverimiehestä? Kyllä, pidin suurimmalta osin. Se viihdytti minua 244:n sivun verran, siis juuri sopivasti pariksi päiväksi. Mutta jääkö se mitenkään mieleeni? Tuskin. Tämä oli hyvä välipala. Sen keskeneräisten teemojen ja selvän sarjallisuuden vuoksi teos ei tarjonnut minulle paljoa. Jollekin, jolla kiinnostusta jatkoon riittää, Relvolverimies on varmasti antoisampaa luettavaa.

Kenelle? Etsintäretkistä, mystiikasta, fantasiasta ja Stephen Kingistä pitäville – ja miehille.

Dan Brown: Inferno

Dante Alighierin Jumalainen näytelmä kuuluu vaikuttavimpiin opintojeni aikana lukemiini teoksiin. Erityisesti sen Helvetti-osuus, Eino Leinon kääntämänä tietenkin. Dan Brownin Inferno (2013) on ollut pitkään lukulistallani. Millainen on kirja, jossa hyödynnetään tätä yhtä kirjallisuushistorian merkittävintä teosta?

Taidehistorioitsija Robert Langdon herää sairaalasta keskellä Firenzeä. Hänellä ei ole muistikuvaa siitä, missä on ja miten on sinne päätynyt. Langdonia on ammuttu päähän edellisenä yönä, mutta luoti ei ole ollut tappava. Tappaja ei ole valmis jättämään asiaa sikseen. Nuori lääkäri Sienna Brooks auttaa Langdonia pakenemaan ja joutuu tämän kanssa maanalle. Tappaja ei ole ainut, joka on Langdonin perässä. Langdonin taskusta löytyy digitaalisesti editoitu heijastekuva Botticellin Dante-aiheisesta taideteoksesta La Mappa dell'Inferno. Helvetin kartta johdattaa Langdonin ja Siennan seuraamaan sen antamia vihjeitä. Heille paljastuu, että genetiikan luopiotutkija ja varsinainen nero Bertrand Zobrist on aikeissa ratkaista maailman ylikansoituksen ongelma pyyhkäisemällä ison osan ihmiskuntaa maailmankartalta. On vain ajan kysymys milloin ja ehtivätkö Langdon ja Sienna estämään tuhoa.

Kysymys maailman liikaväestöstä on mielenkiintoinen. "Jos saisit tilaisuuden vetää vivusta ja tappaa sattumanvaraisesti puolet maailman väestöstä, tekisitkö sen? [...] Mutta  entä jos sinulle sanottaisiin, että ellet vedä vivusta, ihmisrotu kuolee sukupuuttoon sadan vuoden kuluessa?" Onko ihmisellä moraalinen velvollisuus tehdä hirmuteko yhteisen hyvän puolesta? Onko näin rajuihin toimenpiteisiin tarttuva ihmiskunnan pelastaja vai onko hän hirviö? Mikä ylipäätään voisi ehkäistä maailman ylikansoituksen?

Luin vuosia sitten Da Vinci -koodin, josta pidin tuolloin kovasti. Nyt Dan Brown ei vakuuttanut. Luulin, että olisin tykännyt tästä paljon enemmän. Ymmärrän, että juonivetoisessa jännitys-/mysteeriromaanissa hahmot eivät ole se keskeisin asia. Silti hahmojen latteus tuntui, no, todella lattealta. Langdonilla  ei ole persoonaa nimeksikään. Edes väärinymmärretty lapsinero Sienna ei saa tarpeeksi lihaa ympärilleen, vaikka hänestä kerrotaan kirjan hahmoista eniten.

Pidän ajatuksesta, että jonkun populaariromaanin avulla niin perustavanlaatuinen teos kuin Jumalainen näytelmä tulee tutuksi suuremmalle yleisölle. Infernon hyviin puoliin luettakoon myös, että se tarjoaa katsauksen taidehistoriaan ja tietysti Danteen, ja on tässä mielessä yleissivistävä. Se avaa symbolisia merkityksiä ja laajentaa symbolien ymmärrystä. Ohimennen Infernossa kerrotaan myös mm. pyhän Lucian tarina, jonka mukaan tämä repi silmät päästään, jotta ei olisi niiden kauneudella viekoitellut miehiä. Aikamoinen teko neitokaiselta, jonka itse ainakin olen tuntenut lähinnä ruotsalaisen perinteen mukaisena valontuojana.

Infernon arvoitukset eivät ole sellaisia, että niitä voisi lukijana ratkaista ilman laajaa taidehistorian/symboliikan tuntemista. Suuri osa tekstistä on joko merkityksiä pohtivaa dialogia, takaa-ajoa tai Langdonin kulttuurintuntemuksen esittelyä. Pitkät selostukset tapahtumapaikoista alkavat kirjan edetessä tuntua pitkäveteisiltä. Lyhyet kappaleet töksähtelevät, ja vaikka kirjan teemat ovat mielenkiintoisia, oli teosta työlästä kahlata läpi. Luulen, että tässä on paljolti kyse lukijasta. Inferno ei ole minun tyyppiseni kirja.

Kenelle? Toiminnasta ja jännityksestä pitäville sekä taidehistoriasta ja symboliikasta kiinnostuneille.

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Toisinaan jokin kirja on niin mukaansatempaava ja jännittävä, että sitä jännitystä haluaisi vain pitkittää. Danielle Trussonin Enkeliopin (Angelology 2010, suom. 2011) kanssa minulle kävi näin. Luin hitaasti. Annostelin kerta-annoksiani kuin sääntelyn aikana ikään. Kirjan käsistä laskeminen oli piinallista. Silti tuntuu, että ahmaisin sen.

Heidän ei olisi pitänyt hämmästyä löytäessään enkelin niin hyvin säilyneenä. Enkelin sormien kynnet, jotka hohtivat kuin helmisimpukan sisäpinta; sileä, navaton vatsa; luonnottoman läpikuultava iho - kaikki vastasi heidän odotuksiaan, jopa siipien asento oli oikea. Ja silti se oli liian ihana, liian elävän näköinen olennoksi, johon he olivat tutustuneet vain ummehtuneissa kirjoissa renessanssimaalausten painokuvien avulla. Sen näkeminen oli ollut heidän tähtäimessään koko heidän ammatillisen ikänsä ajan.

Doctor Whota seuranneena enkelit ovat lähtökohtaisesti mielestäni pelottavia. Trussonin kuvaamina ne ovat hämmästyttävän kauniita ja karmaisevia. Trussoni on onnistunut vangitsemaan Enkeliopin enkeleihin enkelien taivaallisen olemuksen ylevyyden, sen lumon ja sen kauhun. Ne ovat vaikuttavia ja hypnoottisia.

Enkelioppi pyyhkäisi minut mennessään. Teos alkaa hitaasti kuvauksella Yhdysvallloissa sijaitsevasta Pyhän Rosan luostarista ja nuoren sisar Evangelinen päivittäisistä toimista. Sitä ennen lukijalle on kuitenkin annettu jo varsinainen  namipala – fragmentti kohtauksesta, jossa retkikunta löytää kuolleen enkelin ruumiin. Evangelinen jokapäiväinen rytmi häiriintyy, kun jokin luostariin tulleessa kirjeessä jää vaivaamaan häntä. Verlaine-niminen tutkija pyytää pääsyä luostarin arkistoon etsiäkseen  edesmenneen äiti Innocentan ja Abigail Rockefellerin välisiä kirjeitä vuodelta 1944. Vuosiluku pistää Evangelinen silmään. Se on sama, jona koko luostari paloi. Kun nuori ja komea taiteentutkija Verlaine sitten vielä putkahtaa paikan päälle ja näyttää Evangelinelle Innocentan kummallista  kirjettä ja luostarin vanhoja pohjapiirrustuksia, alkavat Evangelinen päivät Pyhän Rosan luostarissa olla luetut.

Evangeline tempaistaan mukaan enkelitutkijoiden salaisuuksien matkaan. Enkeliopilla tarkoitetaan enkelien ja heidän jälkeläistensä systemaattista tutkimista. Sen perinteet juontavat juurensa historian hamaan. Tutkimustyö on vaarallista, sillä enkelit ovat todellisia. Evangelille selviää miten läheisesti hänen oma historiansa liittyy enkelitutkijoiden työhön. Evangelinen edesmenneet vanhemmat ovat olleet enkelitutkijoita kuten myös hänen isoäitinsä Gabrielle.

Trussoni kehittelee enkelimytologiaa upeasti. Nuo raamatulliset olennot heräävät Enkeliopin sivuilla henkiin. Maata kansoittaa langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, suuresta synnistä syntyneet nefilit. Antiikin taruissa jumalien ja ihmisten jälkeläiset olivat sankareita. Enkelioppi opettaa, että he olivat oikeastaan nefilejä. Vallanhimoiset ja julmat nefilit arvostavat puhdasverisyyttä enemmän kuin mitään. Puhdasverisyyden mittana ovat heidän siipensä, niiden uljas kauneus ja koko. Mitä useammat siivet, sitä puhtaammat enkeliominaisuudet.

Mikä pahinta, nefilejä on kaikkialla ja niillä on yliluonnollisia voimia. Nefilit on kuitenkin helppo tunnistaa, kun tietää mihin kiinnittää huomiota. Nefileillä on kirkkaat siniset silmät, he ovat vaaleita, heidän ihonsa on läpikuultava ja he ovat ihmisiä kookkaampia. Siipensä he pitävät usein supussa, suojassa ihmisten katseilta. Nefilien eliitti, Grigorien ylväs suku, on pesiytynyt New Yorkiin, jonne se tuntuu sopivan kuin hansikas käteen. Missä muualla ylettömiä rikkauksia ja valtaa olisikaan? 

Enkeliopissa liikutaan useassa aikatasossa, menneessä ja nykyisyydessä. Kerronta hyödyntää henkilöhahmojen muistoja, kirjeitä, vanhoja käsikirjoituksia ja matkakertomuksia. Teoksessa on vanhanajan tuntua, jopa entisaikojen glamouria kuten Gabriellen punaisessa Chanelin mekossa ja nefilien ylenpalttisissa juhlissa. Henkilöhahmot ihastuttavat ja kiehtovat. Evangeline, hänen isoäitinsä Gabrielle, tämän Pariisin enkeliopiston aikainen ystävä sisar Celestine, Verlaine. Kaikki ovat mielenkiintoisia, ja lukijana haluaisin kuulla heistä aina vain lisää. Tarinaa kerrotaan vaihtaen välillä toisen henkilöhahmon näkökulmaan, mikä tuo romaaniin elokuvamaisen rytmin ja pitää jännitystä yllä. Tarina etenee kuin kohtaus kohtaukselta.

”Käsitätkö”, tohtori Raphael jatkoi, ”ettei tämä ole vain taistelua muutaman vastarintasoturin ja miehitysarmeijan välillä. Tämä on ollut näännytyssotaa. Tämä on ollut yhtä keskeytymätöntä taistelua alusta asti. Tuomas Akvinolainen uskoi, että mustat enkelit lankesivat kaksikymmentä sekuntia luomisen jälkeen – niiden pahuus rikkoi universumin täydellisyyden melkein heti, repäisten kauhistuttavan kuilun hyvän ja pahan väliin. Kahdenkymmenen sekunnin ajan maailmankaikkeus oli puhdas, täydellinen, rikkumaton. Kuvittele, millaista oli olla olemassa noiden kahdenkymmenen sekunnin ajan – elää ilman kuolemanpelkoa, ilman kipua, ilman sitä epäilystä, jonka kanssa joudumme elämään. Kuvittele.”

Enkelioppi muistuttaa aarteenmetsästykseksi huipentuvassa juonessaan Dan Brownia, mutta on hienostuneempi. Se on välillä yllättävä, jopa hätkähdyttävä. Enkelioppi on älykästä luettavaa, jonka salaisuuksien vyyhti selviää vihje vihjeeltä. Silti läheskään kaikkea ei selitetä. Teos ikään kuin hengittää; sen ympärille jää tyhjää tilaa. Mieleni askartelee sen parissa niinä päivinä, joina luen Enkelioppia. Sen mysteerit eivät jätä minua rauhaan. Teos on paksu, mutta siinä ei ole mitään liikaa. Alun hidas kuvailu ja rauhallisuus toimivat oikeutettuna vastakohtana sille yliluonnollisten olentojen ja vauhdin maailmalle, jolta Pyhän Rosan muurit eivät voi enää Evangelinea suojella.

Enkeliopissa olisi aineksia vaikka mihin. Voin kuvitella, miten toisen maailmansodan aikaisista Pariisin tapahtumista saisi oman kirjansa, samoin Evangelinen äidistä ja tämän tutkimustyöstä. Onneksi yksi jatko-osa on kirjoitettu.

Enkelioppi päättyy cliffhangeriin. Saatuani Enkeliopin luettua suuntaan saman tien kirjastoon hakemaan sen jatko-osan, Enkelikaupungin. Sydämeni läpättää teoksen jäljiltä vieläkin.

Kenelle? Mytologiasta, enkeleistä ja taidehistoriasta kiinnostuneille sekä urbaanista fantasiasta ja älykkäästä luettavasta nauttiville.