Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan

Selatessani kerrankin Twitterin kirjapuolta äkkään entisen opiskelutoverini twiitin Emilystä. Seuraavana päivänä teos on uutukaisena jo hyppysissäni. Avatessani kirjan yllätyn iloisesti, sillä kansiliepeessä on jälleen siteerattu minua edellisen Tarkiaisen tiimoilta. 

Emilyn kansissa on toki paljon muutakin ihanaa. Nämä ovat valehtelematta yhdet kauneimmista kansista, joita olen nähnyt. Kaikki on kohdallaan: kannen kuva, fontti ja fontin väri, jopa tekstin asettelu tyylikkään diagonaalisesti kannen poikki, kirkkaan pinkin ja sinisen yhdistelmä. Ilman kannen naisen rinnuksissa komeilevaa sinistä rusettia tämä ei olisi niin upea. Se on täsmälleen se väripilkku, jonka kansi kaipaa tehokeinokseen. 

Tarkiainen kertoo Instagram-tilillään (@terhitarkiainen) itse ajatelleensa ensin feminismin nimissä vastustavansa tissejä naisille suunnatun kirjan kannessa. "Mutta sitten tajusin, että kansihan sopii täysin sisältöönsä! Siinä on juuri sellaista pientä pilkettä silmäkulmassa, alahuulen pureskelua ja iloista aistillisuutta, jota olen yrittänyt kirjoittaakin. Ja vielä tuo upea, pinkki teksti! Ihan kuin Harlotsissa", Tarkiainen kirjoittaa. Täytynee sanoa, että tissit sopivat tähän kyllä kuin nenä päähän. Mainio valinta.

Pääpiirteittäin Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022) juoni menee jotakuinkin seuraavanlaisesti:

Emily: Kuka piru tähän aikaan kolkuttelee kartanon ovilla? Ai, hei, vai olet sinä mieheni sukua. Hän on ikävä kyllä metsästysretkellä, enkä tiedä milloin hän palaa. Ei varmastikaan ihan lähipäivinä. Niin, kyllähän sinä häneltä näytätkin.
Herra Drake: Olen kamalan pahoillani, että tulen varoituksetta. Onpas tämä kartano upea!
Emily: Minulla olisi pieni ehdotus. Jos herra vain mitenkään voisi auttaa minua tämän aivan pienen ja kerrassaan vähäpätöisen pulman kanssa. Teeskentelisittekö olevanne aviomieheni erään vierailun ajan?
Herra Drake: Vai teeskentelisin sellaista! *tuijottaa Emilyn tarkoituksella tyrkyllä olevia tissejä* Kyllä vain, voisinhan minä osallistua sellaiseen juoneen. Millainen avioliitto teillä siis onkaan?
Emily: Ette kai te nyt herravarjele kysele minun yksityisiä asioitani! 
Herra Drake: No pitäähän minun tietää!
Emily: ...Tuota, minulla olisi teille pieni ehdotus.
Herra Drake: Ei kai taas.
Emily: Haluaisin, että siitätte minulle lapsen.
Herra Drake: Te siis mitä? ...Selvä. Onhan tuo teidän rintavarustuksenne tuossa.
Emily: ETTEKÄ KYLLÄ SITTEN KOSKE MINUUN.
Herra Drake: Tämä olikin nyt sitten tässä, jättäkäämme tämä yhteen kertaan. Lykkyä tykö, lady Levin. Etteköhän te pärjää, osaattehan te ainakin siitosoria itsellenne hankkia.
Emily: Ettehän te nyt pahastuneet, herra Drake? Minähän yritän vain tehdä kaikille palveluksen sillä, etten anna minkäänlaisten tunteiden ottaa valtaa. 
Herra Drake: Tunteiden? Teillä siis on tunteita?
Emily: ...
Herra Drake: Voinhan minä jäädäkin. Minulla on kyllä ehtoja.
Emily: MITÄ TE KUVITTELETTE TEKEVÄNNE? 

Ah, en voi vastustaa.

Ahmaisen Emilyn kahdessa päivässä. Tai yössä. En tiedä mitä käsiliimaa näissä Tarkiaisen teoksissa oikein on, kun näitä on niin vaikea laskea käsistä. Mutta ihan ensimmäisenä: rakastan hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja. Kaikki ne yksityiskohdat! Pukujen, esineiden, huonekalujen. Tämähän suorastaan tuoksuu 1700-luvulta. Emilyssä on juuri sitä, minkä perään olen Bridgertoneja lukiessani vuodattanut haikeita kyyneleitä. Mutta Tarkiainen onkin valmistunut maisteriksi yleisestä historiasta. Ja kukapa olisi historioitsijaa parempi kirjoittamaan historiallisista yksityiskohdista?

Tunnustan myös romaanin loppusanojen sähköhistoriikin elähdyttävän minua suuresti. Historiallisten faktojen lisäksi olen sydämeltäni fennistinä vaikuttunut siitä, miten Tarkiainen kertoo pohtineensa teoksessaan käyttämiään sanoja viitatessaan sähköön:

Vaikka 1700-luvulle sijoittuvassa kaunokirjallisessa teoksessa on luonnollisesti paljonkin sanastoa, jota ei suomen kielestä vielä tuolloin löytynyt, aiheen kannalta niin keskeinen termi kuulosti henkilöiden suussa väärältä, kun sana "sähkö" syntyi  vasta kolmisen sukupolvea myöhemmin.

Sähkön sijaan Tarkiainen kirjoittaa elektrisiteetistä sekä nestemäisestä ja taivaallisesta tulesta, jotka antavat teoksen termistölle juuri oikean silauksen. Tyylikästä, tyylikästä. Miksi edes puhumme sähköstä, kun voisimme puhua taivaallisesta tulesta? No, niin. Ehkä jotkut meistä elävät 2020-luvulla. 

Onko Emily pelkkää historiallista kuorrutusta sitten? No ei. Ja jos on lukenut Tarkiaista aiemmin, niin tietää aika hyvin mitä odottaa. Ja sitähän on tarjolla. Suorasukaisuutta, räävitöntä huumoria hahmojen kustannuksella, tilannekomiikkaa, juonia ja hyvin toimeliaita naishahmoja. Emily on historiallista viihdettä parhaimmillaan.

Emilyn esitellessä miehensä sukukartanoa Pennymooria mietin, että onko tässä nyt jo liikaa, Emily kun luennoi ummet ja lammet suvun esineistä. Mutta ei. Tarkiainen pitelee romaanin lankoja taitavasti käsissään ja tuo lopuksi nuo langat yhteen. Lukijalle selviää tällöin myös motiivi esittelykierroksen takana. 

”Tähän mennessä olette kieltämättä osoittanut minua kohtaan poikkeuksellista luottamusta. Tai ainakin oletan, että tuskin te ketä hyvänsä ovelle sattunutta heppua pyydätte aviomieheksenne. Ettekö siis luottaisi vaistoonne nytkin.”

Se ei välttämättä ollut se neuvo, jonka Drake oli tarkoittanut antaa, sillä Emilyn vaisto käski voimakkaasti ja yksiselitteisesti potkaista miestä ja paeta. Ilmassa väreilevä tuli oli kuitenkin valtaamassa hänen kehonsa, aivan kuin kaikki kova hänessä olisi vähitellen antanut periksi ja jäljelle olisi jäänyt enää yksi kuumasti sykkivä tähti, tai ehkä vain kiemurteleva kiiltomato.

Teoksen romanssi on niin humoristissävytteistä, että minun on hyvin vaikea nähdä sitä romanttisena tai herra Drakea erityisen viehättävänä. Tässä on niin paljon muutakin ja tyyli niin Tarkiaiselle uskollista, että se ei oikeastaan edes haittaa. Rakastan toki kunnon sykähdyttävää romantiikkaa, mutta Emily loistaa raikkaudellaan ja omalaatuisuudellaan ihan muilla osa-alueilla. Ja onhan toki sitä romanssiakin mukana! Kiemurtelevien kiiltomatojen lisäksi Draken kosketuksesta seuraava kihelmöinti saa Emilyssä aikaan tuntemuksen, joka on ”aivan kuin joku olisi livauttanut muurahaisia hänen mekkonsa alle”, Draken suu on ”tyrkyllä kuin melkoisen groteski leivonnainen kakkuvadilla”, ja Emilyn suudelmanodotuksen on ”pakko näkyä myös ulospäin eikä kaikua pelkästään säälittävän nälkäisenä ulvontana hänen sisällään”.

Ja silti esimerkiksi seuraava sitaatti saa lukijansydämeni sykähtämään:

Drake painautui aivan Emilyn korvan juureen ja kuiskasi: ”Onneksi muistin, että enhän minä ole mikään herrasmies. Minulla on vain sellaisen vaatteet ylläni.”

Sepä se, onneksi tosiaan muistit! Siitä huolimatta, että Drake on aikamoinen heppu ja tykkää silittelystä vähän liiankin hentoisesti, en voi olla toivomatta, että Draken ja Emilyn jutusta tulisi jotakin. Yksi teoksen hauskimpia (silittely)kohtauksia sijoittuu sunnuntaimessuun, jonka saarnassa kylän pappi tuntuu puhuvan suoraan Emilylle. 

Samassa Emily tunsi käden omallaan. Drake puristi hänen sormiaan lujasti ja rauhoittavasti, ikään kuin olisi kosketuksellaan väittänyt kaiken olevan kunnossa. Oliko miehen korvissa vikaa vai kuunteliko tämä tyystin eri puhetta? Emily odotti taivaan vihan iskevän itseensä minä hetkenä hyvänsä ja kirkon palavan poroksi ympärillään – mikä olisi näin vettyneeltä puulta jo todellinen ihme. Ja silti tuo hullu mies vain silitteli peukalollaan hänen kämmenselkäänsä pehmeästi kuin pientä haavoittunutta lintua. Eikö hän nähnyt, että sen linnun sulat savusivat jo!

Vaikka Emily on valmis huijaamaan ja huiputtamaan, valehtelemaan ja keplottelemaan, on Emilyllä omatuntonsa. Ja tämä juuri on se, mikä voittaa minut hänen puolelleen. Aviomiehen huutaessa poissaolollaan Emily tekee parhaansa niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään. Sydämessään Emilyllä on syvä rakkaus miehensä sukukartanoa Pennymooria kohtaan. On hänen tehtävänsä suojella sitä.

(Instagram-tilini puolelta, @ruusunnimi, löytyy myös kannen innoittama hieman toisenlainen kuva tästä kirjasta, joka kannattaa toki sekin käydä kurkkaamassa.)

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Terhi Tarkiainen on julkaissut uuden romaanin, jossa ei tällä kertaa ole vampyyrin vampyyria. Hänen esikoisromaanistaan Pure mua kirjoitin kaksi vuotta sitten. Kittyn kansi on pyörinyt Instagramissa ja teos on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun sen äkkäsin. Ostan yleensä mielenkiintoiset kotimaiset uutuudet itselleni, mutta päätös kipaista kirjakauppaan lujittui, kun sain kirjallisuustieteen kurssilla kanssani aikoinaan istuneelta Romance & Revenge -blogin Veeralta yllättäen viestiä: "Ostin muuten Terhi Tarkiaisen uuden kirjan ja huomasin, että onnittelut paikallaan, kun sua oli lainattu Pure mua:n tiimoilta!" Hauska yllätys ja todelliset 10 pistettä Veeralle asian huomaamisesta, Tammi kun ei ole viitannut blogiini nimeltä, vaan pelkällä url-osoitteella. En tiedä moniko osaa yhdistää osoitteessa mainitut ruusunnuput blogiin/Instagram-tiliin Ruusun nimi. 

No entäs sitten se Kitty, eli kuinka mies tuhotaan? Tällä raflaavalla nimellä varustetulla teoksella on upea kansi. Hentoon ja viehkeään kukkaornamenttiin yhdistyy särmää tuova musta väri ja kukkien keskelle kätkeytyvä käärme, mikä sopii oivallisesti itse romaaniin. 1740-luvun historialliseen Lontooseen sijoittuvan romaanin keskiössä on apteekkarin tytär Kitty Blackstone, joka vaanii kostoa. Kitty on tullut raiskatuksi öisen Lontoon kaduilla. Puolustautuessaan hän on raapaissut miehen poskeen veriset jäljet. 

Jäljet palaavat kummittelemaan Kittyn avioitumisen myötä. Mieluiten hän hoitaisi vain isänsä apteekkia, eikä avioliitto ole hänelle mieleen. Kitty on kekseliäs nainen ja onnistuu välttämään aviovuoteen, kun hänet naitetaan itseään vanhemmalle porvarimiehelle. Joshua Goodwin on kuitenkin kiltti, hyvin toimeentuleva mies ja tämän talo hieno. Kitty saa pian huomata, että hänen uudella reviirillään on myös tunkeilija. Kittyn aviomiehen tuttaviin kuuluu kuparihiuksinen herra Heath, jonka poskea koristavat pahaenteiset neljä arpea. 

Hän oli puhuessaan kääntynyt hieman, niin että näin nyt ensimmäistä kertaa myös kasvojen arpisen puolen. Viivoja oli tosiaan neljä, tasaisin välein toisistaan ja yllättävän suorassa ottaen huomioon, millaisen tunnekuohun vallassa olin ne tehnyt. Muistin kyllä, miten olin jälkeenpäin kaivanut jotain pehmeää ja veristä kynsieni alta, mutta en ollut ymmärtänyt raapaisseeni niin syvään, että siitä olisi jäänyt pysyvä jälki. Silti katsellessani nyt noita neljää rosoista arpea tiesin ehdottomalla varmuudella, että vieressäni istui palavapäinen mies.

Haluaisin pitää teoksesta enemmän kuin lopulta pidän. Teoksen alkupuoli kyllästyttää, kun tarina ei ole ottaa heti tuulta alleen, eivätkä trigger warningeilla rummutetut kidutusfantasiakohtaukset yllä niihin sfääreihin, että hätkähtäisin. Odotin jotakin vaikuttavampaa, jotakin raaempaa, jotakin enemmän. Tässä tulen taas siihen, miksi inhoan kirjoista etukäteen lukemista. Toisinaan onnistun vain pilaamaan lukukokemukseni suurilla odotuksillani. Luulen, että tähän vaikutti osaltaan myös se, miten säväyttävän erilainen, rohkea teos Pure mua on lähtökohdaltaan. (Siis oikeasti, kuka antaa vampyyrin tyttärelleen synttärilahjaksi?) Kitty on kuitenkin selvästi aikuisempaan makuun. Eikä sekään ihan tavanomaisista aineksista koostu.

Huono Kitty, eli kuinka mies tuhotaan ei ole. Ja oikeasti tämän romaanin hienoushan piilee nimenomaan Kittyn unissa, joita juuri äskeisessä kappaleessa moitin. Ne eivät ole sitä mitä odotin. Kitty palaa yö toisensa jälkeen isänsä apteekin takahuoneeseen, jonne hän on sulkenut herra Heathin. Herra Heath on täysin Kittyn armoilla ja satutettavana tämän mielen mukaan. Ajan kuluessa unet muuttuvat ja saavat piirteitä, jotka kielivät Kittyn psyykeestä ja tässä tapahtuvasta kehityksestä. Samaan aikaan myös herra Heathillä on jotain meneillään. Unien ja todellisuuden välinen raja hämärtyy kiehtovalla tavalla. 

Oli hämmentävää nähdä hänet sillä lailla pystyssä ja vailla kahleita. Vaatteetkin hänellä oli yllään, vaikkei hänen varsinaisesti voinut sanoa olevan säädyllisesti pukeutunut. Harmaaksi pinttyneen pellavapaidan päälle oli hätäisesti heitetty pelkkä takki, ja ilman liiviä hänen paitansa repsotti rumasti housunkauluksen yli, mikä sai laadukkaan mutta tahraisen samettitakin näyttämään varastetulta. Takkuisine hiuksineen tämä huohottava Heath muistutti erehdyttävästi unieni miestä, paitsi ettei hänen katseessaan ollut pelkoa vaan pikemminkin jotain pelottavaa.

Lopulta makaan iltamyöhään kirja käsissäni ja luen eteenpäin tarinaa, jonka etenemistä en malta odottaa seuraavaan päivään. Pidän Kittyn suorasukaisuudesta ja tavasta ryhtyä tuumasta toimeen ja löytää keinot patriarkaalisessa yhteiskunnassa luovimiseen. Saadakseen selville, mistä oikeastaan jää leskenä paitsi, Kitty päätyy luovaan ratkaisuun ja lähestyy lakeijaansa Thomasia:

”Tarkoitus olisi, että Thomas harjoittaisi haureutta kanssani, jos se vain Thomasille sopii.”
      Sekään selvennys ei näyttänyt laukaisevan tilannetta. Päätin laskea kolmeen, ja jollei Thomas siihen mennessä osoittaisi elonmerkkejä, kaappaisin vaatteeni lattialta ja pakenisin Ranskaan, missä perinteisesti ymmärrettiin huorintekemistä ja yleistä irstailua, jopa kannustettiin siihen.

Kitty on kertojana värikäs ja aikalaisekseen kovin uskalias. Tarkiainen loistaa jälleen räikeällä ja omaperäisellä kielellä. Voi olla, että teos sen kun vain paranisi toisella lukukerralla, kun osaisin ottaa sen vastaan sellaisenaan. Ei odotuksiin vastaavana, vaan humoristisena tarinana synkästä ajasta (1700-luku oli subjektiivisen mielipiteeni mukaan synkkä, ja sen aikainen Lontoo vielä synkempi ja likaisempi) ja reseptistä, jonka lopputulos ei ole ihan sitä mitä toivoi. Miehen tuhoamisen tielle kun voi tulla kompastuskivi jos toinenkin, oli sekoittajana sitten apteekkarin tytär tai ei. 

Kenelle? 1700-luvun likaisuudesta ja kostotarinoista pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä

Populaarikirjallisuudesta tuttu vampyyriuden glamour on tiessään Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa Nälkä (Svulten 2013, suom. 2013). Teos on samaan aikaan lyyrisen kaunis että täysin kaunistelematon, paikoin lähes naturalistinen. Vampyyriudesta ei teoksessa anneta hohdokasta kuvaa. Jorunnilla on nälkä, aina vain nälkä. Eikä syöminen ole ihan niin helppoa kuin leffoissa. On peiteltävä jälkiään, varottava syömästä liian lähellä omaa naapurustoaan ja häivyttävä paikalta hyvän saan aikana. "Nälkä on kuin kalvava alakulo, alati läsnä, alati pakottava. Ja on vain nälkiintyminen tai mässäily, ei mitään siltä väliltä."

Jorunn on hyvin perinteinen vampyyri, lähellä kansansatujen vampyyreja. Ikkunan taakse ilmestyvä hahmo, sisään pyrkivä verenimijä, yksinäisiä varjostava näkymätön uhka. Hän on itsekin satu, eräässä suvussa kerrottu legenda. Mutta legendojahan nyt on. Niin kuin ihmiset eivät usko vampyyreihin (ei ennen kuin liian monta on kadonnut, liian monta ruumista löytynyt), ei  myöskään vapaaherratar von B usko Jorunn Omakostoon, naiseen joka ilmestyy vaatimaan suvun esikoisia.

Kuka tämä nainen sitten olikin, hän ei mitenkään voinut olla Jorunn Omakosto.

Hän huokasi alistuneesti ja katsahti ovella seisovaan naiseen:

Tule nyt sitten sisään. Käy peremmälle. Mitä tämä onkin, meidän täytyy kai istua puhumaan asiat halki.

Ulkona varjojen keskellä kuutamossa öinen vieras suoristi selkänsä, hymyili leveästi ja astui sisään avoimesta ovesta, astui kynnyksen yli taloon, joka oli viimeiset kaksisataa vuotta ollut von B:n perheen koti.

Kolme vuosisadan vaihdetta nähnyt Jorunn on matkannut maailmaa, osallistunut kuninkaanmurhan suunnitteluun 1700-luvun lopun Ruotsissa, naukkaillut 1850-luvun Lontoon katujen kulkijoita, jättänyt Vilnaan talollisen ruumiita. Kulkenut paikasta toiseen, aina palaten Helsinkiin. Vuosisatoja sitten M, Muukalainen, joka teki ehdotuksen. Ehdotus on kuin Veren vangeista, eikä sittenkään. Koska Jorunn Omakoston syntytarina ja Muukalainen ovat merkittävä osa teoksen vähitellen purkautuvaa juonta, en uskalla tästä enempää tässä paljastaa.

Tunnelma teoksessa on samaan aikaan levoton että levollinen. Se on täynnä meheviä intertekstuaalisia viitteitä. Jorunn mm. matkustaa merten yli Draculan tapaan arkussa:

Kirstu suljettuna ja sinetöitynä, sisältäpäin lukittuna, silti ihmisten hutiloinnin ja mielivallan armoilla. Olin maksanut hyvin mutta pitänyt huolen siitä, että suurin osa maksusta suoritettaisiin vasta kun tavarat olivat tulleet ehjinä perille ja olin saanut tilaisuuden tarkistaa ne. Matkustin arkkuun suljettuna voimatta liikahtaakaan, päälläni karhuntalja ja kummassakin kädessä nyytti multaa romanialaiselta kirkkomaalta. Viimeksi mainittu oli tuskin tarpeen, mutta jotenkin vain tuntui turvallisemmalta. Että oli maata josta pitää kiinni.

En ole koskaan pitänyt ikuisen elämän tavoittelua järkevänä tai mitenkään tavoittelemisen arvoisena. Nälkä ei ainakaan ollut se teos, joka olisi muuttanut mieleni. Ihmistä ei ole tarkoitettu kuolemattomaksi. Vaikka kroppa voitaisiin saada kestämään, ei ihmisen mieli kestäisi. Ei voi sanoa, että Jorunnillakaan pyyhkisi hyvin. Nälkä on raaka kuvaus ikuisesta nälästä, pakottavasta tarpeesta saada koko ajan verta. Ja taustalla toive, että kaikki loppuisi.

Teos on ohut, mutta lyyrisenä proosana hitaampi lukea kuin ensin ajattelisi. Ei mitenkään sykähdyttävä, mutta mielenkiintoinen. Parhaimpina paloina pidän takaumia historialliseen Ruotsiin ja toisaalta Jorunnin kohtaamisia von B:n kartanossa. Teoksessa on myös ilahduttavan yksityiskohtaisia kuvauksia Helsingistä, niin vanhasta kuin nykyisestäkin. Kerronta on omalaatuista ja maalailevaa ja eittämättä se mikä tekee Nälästä lukemisen arvoisen.

Kenelle? Vampyyreista ja historiallisista paikoista ja ajanjaksoista kiinnostuneille, lyyristä proosaa kaihtamattomille.