Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Highgaten hautausmaa Lontoossa on mielikuvitusta kutkuttava paikka, jossa haluaisin jonain päivänä käydä. Se on kiehtonut minua aina Fred Vargasin Jalattomista, elottomista asti. Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina  (Her Fearful Symmetry 2009, suom. 2010) vie peilikuvakaksoset Julian ja Valentinan aivan Highaten äärelle. He perivät äitinsä identtisen kaksosen ylellisen asunnon hautausmaan vierestä. Ehtona on, etteivät kaksosten vanhemmat saa astua jalallaankaan asuntoon ja että kaksosten on asuttava asunnossa vuosi ennen sen myymistä. 

Teoksen alku maalailee kuvaa Elspethin suuresta salaisuudesta. Elspeth-täti on kaksosille täysin vieras. Julian ja Valentinan äiti ei ole juuri koskaan puhunut kaksoissisarestaan, jonka kanssa ei ole ollut väleissä vuosikausiin. Välirikon syy on yhtä tuntematon. Tarinan fokukseen nousee Julian ja Valentinan keskinäinen kaksosdynamiikka sekä aave, jonka läsnäolon asunnossa etenkin Valentina tuntee.

Kaksoset ovat tehneet aina kaiken yhdessä. Julia on määrännyt tahdin ja Valentina, jota sisar osuvasti kutsuukin Hiirulaiseksi, on seurannut perässä. Lontoossa Valentina alkaa elätellä toiveita omasta elämästä ilman Juliaa. Juliasta puolestaan tuntuu, että kaikki muut ovat ryöstämässä häneltä Valentinan:

Hän toi teetä makuuhuoneeseen ja näki, että Manalan Mirri makasi kerällä Valentinan vieressä ja Valentina oli unessa. Kissanpentu ojensi käpäläänsä ja laski sen suojelevasti Valentinan olkapäälle. Se mulkoili Juliaa epäluuloisena. Sinäkin? Julia ajatteli. Kaikki haluavat omia Valentinan. Julia laski tarjottimen yöpöydälle. Hänen mieleensä juolahti: Mitä jos minä sairastun? Tuleeko kukaan minua hoitamaan?

Hänen varjonsa tarina on alussa todella tylsä. Olen jättää kirjan kesken, mutta kahlaan eteenpäin. Tarina muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja siinä on aineksia ihan kiinnostavaankin soppaan. Romaani ei kuitenkaan lunasta lupauksiaan. Kunnon kummitustarina se ei ole. Jopa alussa rummutettu salaisuus tuntuu lässähtäneeltä. Siinä missä Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimossa hahmot ovat hyvin motivoituja ja monipuolisia, Hänen varjonsa tarina tarjoaa gallerian epäonnistuneita henkilöhahmoja. Tarina on kökkö ja mukana on hahmoja, joilla ei varsinaisen juonen kannalta ole oikeastaan merkitystä. Olisin mieluummin suonut, että Niffenegger olisi paneutunut syvällisemmin kaksosiin. Nimenomaan he ovat romaanin kiehtovinta antia. Juoni on ennalta-arvattava, eikä kuitenkaan sitä, mihin tarinan aineksilla voisi yltää. 

Oli vaikea määritellä, mikä teki kaksosista erikoiset. Muille tuli vaivaantunut olo heidän seurassaan, vaikka he eivät tienneet, miksi. Kaksoset eivät olleet pelkästään identtiset vaan he olivat toistensa peilikuvat. Peilikuvaa ei ollut ainoastaan heidän ulkonäkönsä, vaan jokainen solu heidän ruumiissaan. Näin ollen Julian oikean suupielen pieni luomi oli Valentinalla vasemmalla. Valentina oli vasenkätinen, kun taas Julia oikeakätinen. Kumpikaan ei yksinään näyttänyt kummajaiselta.

Teos on paikoin varsin makaaberi. Elspethin kumppani Robert kirjoittaa alakerran asunnossa väitöskirjaa Highgatesta ja sen kuolleista. Hän on töissä hautausmaan oppaana ja saa aivan toisenlaista puhtia puheeseensa kertoillessaan sinne haudatuista. Hänen on helpompi viettää päivänsä kuolleiden parissa kuin tavata elävät Elspethin siskontytöt, joita hän välttelee huolella. 

Romaani sisältää useita intertekstuaalisia viitteitä ja viittauksia todellisiin historiallisiin hahmoihin. Mielenkiintoisin näistä on Elizabeth Siddal, josta kerrotaan sattumoisin enemmän myös Jalattomissa, elottomissa. Hänestä saatua inspiraatiota voi nähdä myös itse juonessa. 

Kenelle? Aaveista ja Highgaten hautausmaasta kiinnostuneille.

Hannu Rajaniemi: Kesämaa

Helsingin kirjamessuilla ystäväni tokaisi nimmarijonoa katsellessamme, ettei kehtaisi mennä jonottamaan kenenkään nimikirjoitusta, oli nimmareita jakamassa sitten kuka tahansa. Totesin, että minä kyllä voisin jonottaa Hannu Rajaniemeä varten. Hannu Rajaniemi vaan ei harmikseni ollut tänä vuonna kirjamessuilla. Rajaniemen syksyn uutuuskirja Kesämaa (Summerland 2018) siellä kuitenkin oli. Teos on todella nopeasti käännetty. Ei ole kulunut montaakaan kuukautta sen kesäkuisesta ilmestymisestä englanninkielisenä, kun sitä jo saa suomenkielisenä kirjakauppojen hyllyiltä ja kirjastoista. Luin Kesämaan itse asiassa jo aikapäiviä sitten, mutta odotin saavani siitä oman kappaleeni kirjamessuilta.

Kesämaa on sekoitus vakoiluromaania, vaihtoehtoista historiaa ja scifiä. Se sijoittuu vuoden 1938 Englantiin, vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa Iso-Britannia ja Neuvostoliitto ovat vastakkain, eikä natsi-Saksasta ole tietoakaan. Espanjassa riehuu sisällissota, jossa molemmilla suurvalloilla on näppinsä pelissä. Tilanne muistuttaa enemmän kylmää sotaa kuin tuntemaamme vuotta 1938 ja toista maailmansotaa edeltänyttä ilmapiiriä.

Vaihtoehtoiselle historialle on tyypillistä, että se kuvaa maailmaa hieman toisenlaisena kuin mitä se on. Taustalla piilee kontrafaktuaalinen ajattelu. Kontrafaktuaalit ovat mitä jos -skenaarioita, usein minimaaliseen historian uudelleenkirjoittamiseen perustuvia ajatuskokeita, joissa X:n muuttumisesta seuraa erinäisiä todellisesta maailmasta poikkeavia tapahtumia ja kehityssuuntia. Kontrafaktuaaleilla voidaan tarkastella maailmaa ja siihen liittyviä itsestään selvinä pidettyjä oletuksia. Ne kysyvät: ”Olisiko X voinut olla toisin?” Fiktiossa kontrafaktuaaleja hyödyntää spekulatiivinen/vaihtoehtoinen historia, jossa muutokset historiaan saattavat olla Kesämaan tavoin suuriakin.

Rachel White on Iso-Britannian vakooja, jonka ura kokee kolahduksen, kun Neuvostoliitosta loikannut agentti ampuu itsensä Rachelin vahtivuorolla. Tätä ennen loikkari on ehtinyt kertoa Rachelille Kesähovin myyrän nimen: Peter Bloom. Kukaan ei kuitenkaan ole valmis uskomaan Peteriä myyräksi. Peterin takana on vaikutusvaltaisia johdon henkilöitä, ja talouspuolelle siirron saanut Rachel jää sapekkaana yksin tietojensa kanssa. Saadakseen kenttäagentin työnsä takaisin ja todistaakseen olleensa oikeassa Rachel käy yksin selvittämään Peterin puuhia. 

Oman twistinsä perusvakoilujuoneen tuo Kesämaan scifiulottuvuus; maanalainen kuoleman jälkeinen paikka, jonka agenttijaostosta Peter on. Paikkaa kutsutaan Kesämaaksi, sillä siellä on ainainen kesä. Sinne pääsee kuitenkin vain Lipulla. Muilla on edessä nopea Hiipuminen ja katoaminen kataan. Kesämaassa kaikki on ajatuksen voimalla muokattavaa ainetta, eetteriä. Jokaisen on pidettävä oma ulkomuotonsa koossa ajatuksillaan, mutta myös rakennukset muuttavat muotoaan tilaisuuden tullen.

Peter sadatteli. Hän oli varmasti nukahtanut, ja talo oli käyttänyt tilanteen hyväkseen ja vaihtunut entiseen olomuotoonsa. Talo oli rakennettu sieluista, kuten kaikki pysyvä Kesämaassa. Sen jokainen tiili oli luz-kivi, adamantiinijyvä, joka jäi jäljelle kun sielu Hiipui perinpohjaisesti ja kun ajatukset ja muistot olivat tyystin kadonneet. Vanhat kuolleet (eskatologinen niminen nykyaikaa edeltäneelle kadotetulle sivilisaatiolle) olivat vuosituhansia sitten keränneet ne yhteen ja rakentaneet Kesäkaupungin. Muinaiset rakentajat olivat sittemmin kadonneet.

Pysyvää ainesta on vain luz eli sielukivi, joka on jokaisen olemuksen ydin ja kaikille nähtävissä. Koska kuolleet voivat myös lukea elävien sieluja ja saada selville heidän kätkettyjä tunteitaan, on Kesämaan oma Kesähovin agenttiosastonsa  huipputehokas. Sen avulla brittien vakoilutekniikat ovat tehostuneet isoin harppauksin. Kuolleet vakoojat pystyvät  liikkumaan Maan päällä, ja missä tahansa saattaa olla kuollut vakooja, joka pystyy havaitsemaan valheet. Pystyäkseen kätkemään Peteriltä todelliset aikeensa on Rachelin opeteltava valehtelemaan aivan uudella tavalla: pohjalla on oltava todellinen tunne jostakin muusta, jokin muisto, jonka alle kätkeä vaaralliset tunteet.

Kesämaassa tiivistyy kuolemanjälkeisen elämän ongelma. Mitä merkitystä maanpäällisellä elämällä on, kun kuolema ei olekaan lopullinen ja elämää voi mukavasti jatkaa Kesämaassa? Ehkä jopa mukavammin, kuten jotkut ajattelevat. Kesämaassa asiat ovat monin tavoin paremmin. Kenenkään ei tarvitse olla ulkonäkönsä vanki ja muita ihmisiä on helpompi ymmärtää, kun heidän tunteensa ovat esillä. Elämän ainutkertaisuus katoaa, eikä kuolema tarvitse pelätä.

"Olen kuullut, että tilanne kuolinhetkellä vaikuttaa siihen, mitä Kesämaassa tapahtuu. Kuvittelen toisinaan että olisi mukava pudota, iskeytyä maahan ja jatkaa putoamista suoraan maapallon läpi. Voisin yrittää kiivetää koko ikuisuuden takaisin ylös. Ei se mitenkään huono juttu olisi."

Hannu Rajaniemeä haastateltiin taannoin Isäntänä Tapani Ruokanen -ohjelmassa Kesämaan tiimoilta. (Katso haastattelu täältä.) Jos minulla olisi ollut fysiikan opettaja, joka olisi selittänyt asioita yhtä innostuneesti ja mukaansatempaavasti kuin Rajaniemi, olisin nyt fyysikko. Kesämaahan vaikuttaneiden tieteellisten teorioiden lisäksi puheena haastattelussa oli Kesämaassa Neuvostoliiton Leninin aivoista rakentama jumala, Läsnäolo. Läsnäolon jumalallista tietomäärää lisätään jatkuvasti sulauttamalla siihen uusia sieluja, joiden sisältämä informaatio siirtyy Läsnäolon käyttöön. Suurempaa kunniaa kuin Läsnoloon sulautumista ei neuvostojokkojen keskuudessa ole. Rajaniemi kertoi haastattelussaan, että todellisessa Neuvostoliitossa itse asiassa haluttiin herättää Lenin takaisin henkiin puoluetta johtamaan. Leninin aivoista tehty Läsnäolo Neuvostoliiton joukkojen johtajana Kesämaassa edustaa tämän unelman täyttymystä.

Jostain syystä Kesämaa ei kolahtanut niin kuin Kvanttivaras-trilogia. Pidin erityisesti teoksen vakoilujuonesta ja Peterin matematiikan pohdinnoista. Onnekseni minulla on vielä jäljellä Kvanttivaras-trilogian viimeinen osa, jota olen säästellyt myöhempää nautiskelua varten. Rajaniemi-lukutaipaleeni ei siis suinkaan pääty tähän. Paljastettakoon myös, että ostin kirjamessuilta Rajaniemen novellikokoelman Näkymättömät planeetat.

Kenelle? Vakoiluromaaneista, scifistä ja ajatuskokeista pitäville.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa (2013) päätyi luettavakseni suosituksella "jännittävä" ja "lovecraftmainen". Teos pureutuu uskontoon ja siihen, mitä uskonto tekee ihmiselle. Kirja oli jäädä minulta kesken, sillä yön pikkutunneilla osa sen sisällöstä oli liikaa. Googlasin blogikirjoituksia. Onko kukaan maininnut, että Sielut kulkevat sateessa olisi pelottava? Ei oikeastaan. Jännityksestä on saatettu puhua, mutta en törmännyt juttuja silmäillessäni ainoaankaan, jossa sitä olisi sanottu suorastaan pelottavaksi.

Seuraavana iltana jatkoin lukemista, sillä juoni kutkutti kuitenkin mieltäni. Alun kauhuelementtien jälkeen kirjan pelottavuustaso (tai ehkä ennemmin karmivuus) laski. Silti pohjatunteena kirjan lukemisen jälkeenkin on jokin epämäärinen epämukava fiilis. Ehkä uskontojutut uppoavat minuun erityisen hyvin. Teoksesta on vaikea sanoa paljoa paljastamatta sen juonta. Sanon kuitenkin, että luettuani Sielut kulkevat sateessa ei ole tehnyt mieli rukoilla. 

Pohdin kirjan alussa myös sitä, jaksaisiko se kiinnostaa minua. Olen alle kolmikymppinen, enkä kokenut voivani samaistua keski-ikäiseen naiseen päähenkilönä. Ei tarvinnut. Kirjassa riitti kyllä kiinnostavaa ainesta, ja se on kirjoitettu mukaansatempaavasti. 

Olisi pitänyt kiertää kaukaa puutarhan pimeimmät kolkat. Tai palata juoksujalkaa juhliin ja soittaa sieltä poliisi ja taksi. Judit kuitenkin jäi tuijottamaan sateeseen. Asiaa tarkemmin ajattelematta hän kaivoi puhelimen esille, avasi mysteeriviestin ja soitti sen lähettäjälle. Pimeässä alkoi soida Nokian klassinen soittoääni. Se kuului puiden ja pensaiden keskeltä. Kännykän valo syttyi, heilahti ja katosi. Puhelin hiljeni.

Sielut kulkevat sateessa kertoo Juditista, joka ottaa avioeron ja muuttaa Helsinkiin työskennelläkseen lapsuudenystävänsä Martan johtamassa F-Remediumin Helsingin toimipisteessä lähihoitajana. Firma maksaa tuntuvasti parempaa palkkaa "jopa Norjaan verrattuna", sisäilmaongelmia ei ole ja Juditin toimikuvaan ei kuulu turha hoppuilu. Asiakkaille on annettava aikaa ja heidän kanssaan on juotava kahvia ja keskusteltava. Ainoa asia, mikä Juditia kiusaa, on se, että firma vaatii hoitajia hoitamaan myös asiakkaittensa sielua. Judit ei ole varma sieluista tai Jumalasta, johon hän on pienenä uskonut. Firma on kuitenkin syvän uskonnollinen, ja sen työntekijöiltä odotetaan sielun kultivointia. Tähän kuuluu firman salaperäinen Persinger-laite, jonka avulla voidaan aistia jumalallinen ja kohdata Jumala. Kaikkien kokemukset siitä eivät ole positiivisia. Judit  myös saa merkillisen varoituksen tekstiviestillä, jossa kehotetaan häntä lähtemään firmasta. 

Juditilla on rintansa alla köynnösmäinen arpi, joka hänellä on ollut siitä lähtien, kun hän nuorena putosi kalliolta. Arpea kuumottaa ja se saa hänet pahoinvoimaan jonkin koskiessa siihen. Judit pistää merkille, että myös hänen kuolemansairaalla 8-vuotiaalla kummipojallaan Maurilla, Martan pojalla, on omituinen, joskin haalea naarmu otsassa. Myös agnostikko Moreaulla, jota Judit lähetetään hoitamaan ja samalla vakoilemaan firman arkkivihollisena, on samantapainen arpi jalassaan. Arpien samankaltaisuus vaivaa Juditia ja johdattaa hänet salaisuuksien jäljille. Myös Moreaun talolla ja Juditin siellä vaellellessaan näkemällään kummallisella nuorella naisella on merkittävä roolinsa mysteerin selvittämisessä. 

Siinä oli Lukija. [...] Vaaleanharmaaseen mekkoon pukeutunut, hoikka, piirteiltään veistoksellinen ja samalla myös veistosmaisen kalvakka nainen istui laatikolla jalat tiukasti yhdessä, ja nojasi kyynärpäillä polviinsa. Hän piteli kirjaa käsissään [...] Sormet kääntelivät sivuja luonnottoman nopeasti. Katse pyyhki rivejä hahmottaen koko sivun muutamalla silmäyksellä. Keskittynyt ilme paljasti, ettei kyse ollut selailusta, vaan kirjan jokainen virke, lause ja sana tulivat luetuiksi. Lukijan koko olemus oli kirjan merkityksiä kohti ammuttu nuoli.

Lukija, jonka nimeksi paljastuu myöhemmin Nomi, ei huomaa Juditia. Hänelle olemassa ovat vain hänen lukemansa kirja ja sitä seuraava kirja. Nomin olemus on arvoituksellinen, lähes hypnoottinen. Hahmosta ei ole vaikeaa tehdä tiettyjä päätelmiä, kun ympäristönä on Moreaun salaperäisestä talo, jonka kokoelmiin kuuluu uskonnollisia tekstejä siteeraava lintu ja kuuluisan kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin kirjeitä. 

Juditilla on hoidettavanaan toinenkin tehtävä: pelastaa kuolevan kummipoikansa sielu. Pikkupojan sielun pelastaminen ei ole helppoa, sillä Mauri on todella kyyninen, eikä usko Jumalan olemassaoloon. Operaatio Mauri ja operaatio Morau kietoutuvat yhteen, osittain samaksi tehtäväksi: löytää todiste Jumalasta. 

Perinteisen kaikkitietävän kertojan kerronnan rinnalla romaanissa esiintyy "sivuhuomautuksia", joissa kertoja analysoi Juditin ja muiden hahmojen toimintaa, epäillen välillä purevasti heidän motiivejaan ja vilpittömyyttään. Loppua kohti Sielut kulkevat sateessa on yhtä kirjalijan mielikuvituksen ilotulitusta, ikään kuin kirjailijan olisi ollut suorastaan vaikeaa pitää mielikuvitustaan aisoissa. Alun karmivuus hälvenee, kun kirjaan sekoittuu tusinoittain intertekstuaalisia viitteitä ja mitä uskomattomampia tapahtumia. Etäisyys tekstiin kasvaa. Vahvan alun jälkeen loppu lässähtää ja menee niin sanotuksi överiksi.

Kenelle? Kotimaisesta kirjallisuudesta, mysteereistä ja Lovecraftista pitäville, intertekstuaalisuudesta nauttiville sekä uskonnosta kiinnostuneille.