Saara Turunen: Sivuhenkilö

Tiedän erään naisen, joka päätti perustaa perheen nähtyään yksinäisen taideprofessorin kävelevän kadulla. Nainen oli katsonut professorin kuivia kasvoja, laihoja sormia ja tiukkoja suupieliä ja sinä hetkenä hän oli tehnyt valintansa. Pian hän oli etsinyt itselleen miehen, jonkun vain miekkosen, ja lisääntynyt tämän kanssa. Myöhemmin kuulin hänen kertovan, että päätös syntyi nimenomaan näystä, joka syöpyi hänen verkkokalvoillensa. Näyn nimi oli yksinäinen nainen. Kaiken jälkeen perheen valinnut nainen puhui kyynisin sanoin rakkaudesta. Hän ei tiennyt mitä rakkaus oli, mutta yksinkään hän ei halunnut olla, sen hän oli ymmärtänyt.

Näin kuuluu sitaatti, joka sai minut lukemaan Saara Turusen Sivuhenkilön (2018). Äitini siteerasi teosta minulle huvittuneena, ja juuri hänen suosituksestaan päätin antaa Sivuhenkilölle  mahdollisuuden. Hänestä  teos oli ollut mainio. Myöhemmin minulle selvisi, ettei kyseessä ollut ensimmäinen teoksesta kuulemani sitaatti, vaan ystäväni oli ehtinyt ensin. En tiedä toista kirjaa, jota minulle olisi siteerattu tällä tavoin. Jotakin tässä teoksessa siis täytyy olla, jotta se saa ihmiset puhumaan.

Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos Turusen esikoisromaanin ilmestymisestä ja sen Helsingin Sanomilta saadusta murska-arvostelusta, kirjailijan hapuilusta ja epävarmuudesta romaanin ilmestymisen jälkeen. Kirjailija on kuin tuuliajolla. Ensin kukaan ei tunnu pitävän hänen kirjaansa minään, eikä edes huomaavan sitä. Turunen kaipaisi kovasti hyväksyntää, ihan keltä tahansa. Ei vain kirjalleen, vaan myös itselleen. Hän haluaisi ohikulkijoiden pitävän hänestä.

Teos kuvaa kirjailijan elämää yhden vuoden ajalta. Kenenkään nimiä ei mainita, vaan kirjailijan siskotkin ovat vain ensimmäinen sisko ja toinen sisko. Sivuhenkilö on aluksi niin tylsä, että minun on vaikea saada sitä luettua. Ajoittain kuvaukset ihastuttavat nokkeluudellaan. Tekstistä välittyy, että vaikka tämä on tylsää, sen kirjoittajalla on lahjoja. Kuvaus päähenkilön siskon miesten metsäreissuista on mahtava. Se on kuitenkin  liian pitkä tässä siteerattavaksi, joten jokainen lukekoon sen itse. Teos pääsee vauhtiin, kun Turusen elämässä alkaa tapahtua. Hänen kirjansa voittaakin palkinnon. Päähenkilö myös innostuu analysoimaan naisten asemaa. Se sai ystäväni innostumaan niin, että hän siteerasi minulle pätkän, jossa Turunen pohtii naiskirjailijoiden asemaa.

Taideopiskelija kertoo olevansa kiireinen, koska heitä oli käsketty lukemaan kaikki maailmankirjallisuuden tärkeimmät klassikot lävitse tämän syksynaikana. Mitä ne ovat? minä kysyn. […] Myöhemmin saan listan sähköpostiini. Silmäilen sitä happamana. Taas edessäni ovat nuo samat nimet kuin radiotoimittajan listalla. Pelkkiä miehiä, seassa yksi nainen kotimaisen kirjallisuuden sarakkeessa. Taidekoulutus on mädäntynyttä, minä mietin. Miten tällaisia listoja voidaan jaella vielä tänäkin päivänä? Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista.

Teemoja, jotka nousevat esiin Sivuhenkilöstä ovat kritiikki ja sen vaikutus, naisen asema ja tasa-arvo, sinkkuus, itsensä löytäminen ja oman elämän haltuunotto. Toinen ystäväni kehui teoksessa juuri sitä, miten samaistuttavasti se kuvaa sinkkunaisen elämää ja sitä, miten pariutuneet ja perheelliset ystävät vain katoavat elämästä, ellei heihin ole itse aktiivisesti pitämässä yhteyttä. Hänkin oli sitä mieltä, ettei teos aluksi ollut kummoinen.

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaista, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. On normaalia vihata, jos ympäristön tärkein sanoma on se, että et kelpaa sellaisena kuin olet.

Sivuhenkilö ei ole mieleeni, mutta en näe sitä kirjana, jonka tarvitseekaan olla. Kyse on omaelämäkerrallisesta teoksesta, ei ihmisten miellyttämiseen pyrkivästä fiktiivisestä romaanista, jonka juonenkäänteet ja henkilöhahmojen piirteet voi täysin vapaasti valita. Käsittääkseni romaaniin on kyllä fiktiivisyyttä tullut, eikä teos kerro tapahtumia Turusen elämästä aivan suoraan. Pidän siiti teoksen osuvista ja topakoista naisen asemaa pohtivista kohtauksista. Pidän siitä, miten rehellinen vaikutelma Sivuhenkilöstä tulee ja miten siinä pohditaan naiskirjailijoita ja menestystä.

Kenelle? Kirjan julkaisemista pohtiville, henkilökuvista pitäville, kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kuuntelin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018) sarjassamme kuuntelen mitä nyt tulee vastaan. Osittain luin tämän siksi, että lukupiirini Nea mainitsi jonottavansa tätä edelleen kirjastosta. Mutta oih! Lukija oli sama kuin Englantilaisessa romanssissa. Pirjo Heikkilän ääntä ja lukutapaa on mukava kuunnella. Hänestä onkin tullut ensimmäinen suosikkiäänikirjanlukijani.

Teos on humoristinen ja samalla säälimätön arkikuvaus yli kolmekymppisestä työttömästä naisesta, joka eron jälkeen vaipuu alakuloon. Olisi löydettävä mies ja työpaikka, päästävä elämässä eteenpäin. Hänen parvekkeellaan on pelkkä pehmoinen matto, jonka päällä ottaa iltapäiväunia, ei kalusteita. Jos saisi työn niin parvekkeen voisi vihdoin kalustaa. "Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni." Työpaikat vain eivät nappaa. Eivätkä oikein miehetkään. Olo ei ole kohotakseen, vaikka hän ottaa lainaa ja käy New Yorkissakin.

Minuutteja, tunteja ja vuorokausia oli loputtomasti, ja niistä jokainen oli minulle tarpeeton. Olisin voinut käyttää ajan hyödykseni mutten käyttänyt. En katsonut klassikkoelokuvia, en kirjoittanut novelleja enkä käynyt taidenäyttelyissä. En mennyt kuntosalille enkä joogaamaan.  […] Kun sain koulusta ilmoituksen, jossa muistutettiin opinto-oikeuteni rajallisuudesta, en reagoinut siihen mitenkään. Ajattelin lähestyvää syntymäpäivääni ja sitä, minkälaista elämäni olisi, jos poikaystäväni ei olisi lähtenyt luotani: Mitä hän olisi ostanut minulle syntymäpäivälahjaksi? Entä miten hän olisi käyttäytynyt, kun olisi ollut nimipäiväni aika?

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei sykähdyttänyt, mutta eivät kai tällaiset arkiset kuvaukset niin sykähdytäkään. Masennusta, itsesääliä ja sivullisuuden tunnetta kuvataan aidon oloisesti. Aikuinen nainen etsii paikkaansa, eikä sitä tunnu löytyvän. Päähenkilö ottaa jatkuvasti lisää lainaa läheisiltään ja syö kaveriensa maksamia ilmaisia aterioita. Silti hän haluaa olla itsenäinen, ja hänen osuutensa maksaneelle deittikaverille hän julistaa olevansa ihminen, joka haluaa itse maksaa omat laskunsa. 

Päähenkilö jää minulle etäiseksi. Tunnistan päähenkilön ahdistuneisuuden kuitenkin ikäpolvessani, vaikka en vielä päähenkilön ikäinen olekaan. Moni ei tunnu tietävän mitä oikeastaan haluaisi ja moni on masentunut. Tätäkö on 2010-luku? Päähenkilöllä on onnekseen monen vuoden terapiasuhde, läheinen ystävä ja perhe tukenaan.

Eniten romaanissa minua ilahduttivat kuvaukset päähenkilön meikkaamisesta. Sitä kuvataan huolella, vaihe vaiheelta. Samoin meikin poistamista, mikä ei taida olla kenenkään naisen lempijuttuja. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu sisältää joitakin hauskoja yksityiskohtia, kuten myös päähenkilön sipsiaddiktion.

Koska ajattelin sipsejä koko ajan, puhuin niistä jatkuvasti. Ihmiset eivät lakanneet päivittelemästä, miksi söin sipsini aina samalla tavalla: miksi ostin kaksi 75 gramman pussia Taffelin Broadway-sipsejä ja Valion kermaviilin, johon sekoitin Pirkan valkosipulidippijauhetta.

”Eivätkö Manhattanit kelpaa?” ystäväni kysyivät. ”Ovathan nekin sourcream & onion -sipsejä.”

Vastasin, että minä nyt satuin tykkäämään eniten Taffelin Broadway-sipseistä, vaikka joskus oli sellainenkin aika, että söin ainoastaan Manhattaneita. Kyse oli kausista, ja Broadway -kauteni oli taukoja lukuun ottamatta kestänyt yhdeksän vuotta.

Voin kuvitella, että kirja on antoisampi tunnelmoijille ja henkilökuvauksista nauttiville lukijoille, jotka eivät kaipaa niinkään tapahtumia tai juonta. Juonta tässä hyvin tasapaksussa romaanissa nimittäin ei ole. Sanoma kuitenkin tuntuu olevan "aikansa kutakin".

Romaanin kepeän vaaleanpunainen kansi voi olla hieman hämäävä. Ehkä se on niin kesäinen ja vaaleanpunainen toivon pilkahduksena, lupauksena tai unelmana paremmasta. Ihan niin kevyt ja hattarainen tämä teos ei ole kuin mitä kannen perusteella voisi luulla. Hattarainen ei oikeastaan ollenkaan. 

Kenelle? Henkilökuvista ja psykologisista romaaneista pitäville, masennuksesta kirjallisuudessa kiinnostuneille, chick litiä lukeville.