Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Päätin elokuussa muutaman ystäväni kanssa perustaa lukipiirin. Halusimme lukea mukavuusalueemme ulkopuolelta ja tutustua kirjoihin, joita emme välttämättä muuten tulisi lukeneeksi. Ensimmäiseksi valitsimme luettavaksemme lyhyehkön klassikkoteoksen, joka mielellään olisi saatavissa myös e-kirjana. Valintanamme oli Charles Dickensin Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities 1858, suom. 1903). Kaksi kaupunkia on Dickensin 12. romaani, ja se ilmestyi viikottaisissa osissa. Sitä pidetään yhtenä maailman luetuimmista kirjoista. Minulle se on ensimmäinen Dickensini.

Yllätyksekseni Helsingin kaupungin kirjastolla ei ollut kokoelmissaan tästä klassikosta kuin muutama kappale – kaikki lainassa. Blogiani varten valitsin sen painoksen, jonka ajattelin tulevan nopeammin saataville. Valinta ei ollut paras mahdollinen, sillä vanha 60-luvun painos haisi ummehtuneelta ja aiheutti silmien kutinaa.

1700-luvun loppuun sijoittuva Kaksi kaupunkia kertoo Ranskan suuresta vallankumouksesta, köyhyydestä, turhautumisesta, yläluokan asenteista, epäoikeudenmukaisuudesta, kostosta, mielivallasta, sukupolvista, uhrautumisesta ja tietenkin rakkaudesta. Nuoren Lucie Manetten isä palautetaan elämään pitkän ja epäoikeudenmukaisen vankituomion jälkeen. Lucie on luullut isänsä kuolleen, mutta Tellsonin pankki johdattaa hänet Lontoosta Pariisiin matkalle, jonka on määrä muuttaa hänen elämänsä. Kanssamatkustajanaan Luciella on Tellsonin pankin liikemies herra Lorry, joka tuon tuostakin muistuttaa nuorta naista siitä, ettei tässä nyt ole tunteilulle sijaa, sillä kyseessähän on liikeasia. "Rohkeutta, hyvä neiti! Rohkeutta! Liikeasia! Pahin on ohi muutamassa minuutissa." Herra Manette on kuitenkin surkeassa kunnossa. Hän sietää tuskin valoa,  hänen katseensa harhailee, kun hänelle puhuu, keskittyminen läsnäoleviin on lähes mahdotonta, ja hänen omituisena pakkomielteenään on tehdä kenkiä. Hänet on saatava pikaisesti pois maasta ja Lontooseen, jossa Lucien on autettava isäänsä saamaan elämästä jälleen kiinni.

Viisi vuotta myöhemmin Lucie ja hänen isänsä ovat oikeuden istunnossa todistajina. Ranskalaissyntyistä herra Darnaya syytetään maanpetturiksi, mutta tämä vapautuu syytöksistään osittain Lucien suuren mielenliikutuksen ansiosta. Syytetty on tullut Englantiin samalla laivalla kuin he aiemmin, eikä nuorukainen ole tuolloin osoittanut muuta kuin ystävällisyyttä heitä kohtaan. Lucie tekee kauneudellaan ja vankia kohtaan tuntemallaan myötätunnolla suuren vaikutuksen niin herra Darnayyn kuin myös herra Cartoniin, Darnayn asianajajan lakimiesystävään, jonka yhdennäköisyydellä vangitun kanssa on oikeudenkäynnin kulussa merkittävä osa.

Paitsi että ”oppineen ystävän” ulkoasu oli huolimaton, melkeinpä ränsistynyt, he olivat siinä määrin toistensa näköiset, että se herätti hämmästystä ei vain todistajassa vaan jokaisessa läsnäolijassa. Kun tuomari kehoitti oppinutta ystävää poistamaan peruukkinsa, yhtäläisyys kävi entistä huomattavammaksi. Tuomari kysyi herra Stryveriltä (syytetyn asianajajalta), oliko heidän nyt syytettävä herra Cartonia (oppineen ystävän nimi) valtiopetoksesta?

Sydney Carton on Charles Darnayn kaksoisolento, doppelgänger. Molemmat miehet rakastuvat ihastuttavaan Lucieen, mutta vain toinen heistä voi saada hänet. Siinä missä herra Darnay on kaikin puolin kunniallinen ja nuhteeton, on herra Carton paheellinen ja vastuuton. Hän on masentunut ja syrjäytynyt juoppo, kun taas Darnay on mitä onnellisin ja aikeiltaan jaloin. Darnay edustaa kaikkea sitä, mitä Carton voisi olla. He ovat kuin kolikon kaksi puolta, joiden kohtalot kietoutuvat tiiviisti yhteen.

Ylhäiselle syntyperälleen ja maalleen selkänsä kääntänyt Darnay pitää sukujuuriaan salaisuutenaan. Tohtori Manettella on siitä jotain epäilyjä, ja hän vannottaakin nuoren miehen pitämään salaisuutensa häihin asti ja silloinkin olemaan kertomatta Lucielle. Teos vie lukijan suoraan keskelle Ranskan vallankumousta ja Darnayn salaisuuksien ratkeamista, kun Darnay saa kirjeen entiseltä palvelijaltaan, joka on syytettynä hänen auttamisestaan. Darnay lähtee oitis matkaan voimatta antaa uskollisen palvelijansa kärsiä hänen tähtensä, jolloin Lucienin ja tohtori Manetten on lähdettävä hänen peräänsä. Tämä Ranskaan sijoittava osuus on kirjan mielenkintoisin osa. Vanhapiika neiti Pross on pyhittänyt elämänsä hoidokkinsa Lucien hoitamiseen. Hän ei puhu ennen kaikkea periaatteen vuoksi sanaakaan ranskaa, mutta hoitaa silti sujuvasti tinkien perheen ostokset Pariisissa. Hän on omanarvontuntoinen ja ylpeä englantilaisuudestaan, jäykkä, mutta sittenkin huumorintajuinen. Ehdoton suosikkini.

Kaksi kaupunkia ei ehkä ollut se helpoin aloitus lukipiirillemme. Kukaan meistä ei erityisemmin lämmennyt sille. Fokalisointi vaihtelee välillä vähäpätöisiltä tuntuviin eikä kovinkaan kiinnostaviin hahmoihin kuten Jerryyn, viestinviejään ja palvelijaan, joka avustaa herra Lorrya. Kirjan kuvaukset Ranskan vallankumouksesta olivat raskasta luettavaa. Kurjuutta ja väkivaltaa kuvataan paljon ja tarkkaan. Usein Ranskan suuresta vallankumouksesta kerrotaan hyvin idealistiseen sävyyn, olihan sen lopputulos kuningasvallan kukistaminen ja tasaveroisemman Ranskan alku. Sen raakuus ja hirmutyöt, vallankumouksen aatteen kasvaminen vallankumouksellisten mielessä ja sen mielipuoliset seuraukset jätetään usein sivuun. Kahdessa kaupungissa Ranskan vallankumouksen julmuus ei jää epäselväksi. Mielipuoliset syytökset, vielä mielipuolisemmat oikeudenkäynnit ja kansan ailahteleva mieli tulevat teoksessa selviksi.

Tällä hirvittävällä tuomioistuimella ei ollut mitään oikeudenkäyntijärjestystä, joka olisi taannut syytetylle, että järkisyyt otettiin huomioon. Sellaista vallankumousta ei olisi voinut tapahtua, ellei kaikkia lakeja, asetuksia ja tapoja olisi ensiksi niin hirvittävästi väärinkäytetty, että koko vallankumouksen itsemurhakosto tarkoitti niiden repimistä maahan. […] Koko valamiehistö oli kuin koiralauma, joka oli asetettu tuomitsemaan kaurista.

Dickens ei kuitenkaan tunnu asettuvan teoksessaan kummankaan puolelle, ei valtaansa surutta väärinkäyttävien ja ahnaiden aristokraattien, eikä ylhäistä verta himoavien vallankumouksellisten, jotka saattavat koska tahansa kääntyä ketä tahansa vastaan. Kumpikin puoli saa osakseen raadollisen kuvauksen, josta mairittelu on kaukana.

Mikä tästä romaanista sitten tekee klassikon? Mitään yhtä syytä ei varmastikaan ole. Dickens oli valtavan suosittu jo elinaikanaan, ja pelkkä hänen nimensä kirjan kannessa kertoo jo jotain teoksen arvosta. Silti Dickens kuuluu niihin klassikkokirjailijoihin, joita ei ainakaan oman kokemukseni mukaan Suomessa niin paljoa lueta. Kaksi kaupunkia kuvaa sellaisia suuria ihmiskohtaloita ja suuria tunteita, jotka ovat monelle kirjallisuuden klassikolle tyypillisiä. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, mutta loppuvaikutelma on vaikuttava. Vai ajattelenko niin vain siksi, että kirjallisuuden tuntemukseni ohjaa minua ajattelemaan, että näin kuuluu ajatella? Klassikoita (ja toisaalta supersuosittuja populaarikirjallisuuden teoksia, sillä niistäkin usein on tietty "yleinen käsitys") lukiessa ennakkokäsitykset vaikuttavat väistämättä lukukokemukseen, mikä toisaalta luo teokselle kontekstia, toisaalta ehkä vähentää sen antia sellaisenaan.

Kenelle? Klassikoista ja Ranskan suuresta vallankumouksesta kiinnostuneille, 1800-luvun romaaneista nauttiville.

Horace Walpole: Otranton linna

Otranton linna (The Castle of Otranto 1764, suom. 2014) on kirjallisuuudentutkijalle aikamoinen pähkinä purtavaksi. Sen suomennos on varustettu ensimmäisen painoksen esipuheella, jossa tekstin kerrotaan olevan William Marshallin käännös vanhasta 1520-luvun italialaisesta manuskriptista. Itse tarinan kerrotaan olevan ristiretkien ajalta. Tällä esipuheella varustetun teoksen Walpole antoi ystävilleen lahjaksi joulun ja uudenvuoden välissä vuonna 1764. Kirjan ensipainos nousi suosioon, ja Walpole päätti sittenkin astua julkisuuteen sen kirjoittajana. Hän kirjoitti toisen, itse allekirjoittamansa esipuheen teoksen toiseen painokseen ja myönsi keksineensä tarinan. Esipuhe löytyy suomennoksen lopusta. Lisäksi mukana on eri selityksiä kirjan tarinan alkuperästä. Mikä todella innoitti Walpolen kirjoittamaan tämän yleviä tunteita ja yliluonnollisuutta uhkuvan teoksen, joka tunnetaan ensimmäisenä goottilaisena romaanina? Siihen ei ole varmaa vastausta. Katsoi teosta sitten historian tai kirjallisuustieteen kautta, on teos eriskummallinen.

Otranton linnan tapauksessa on mielenkiintoista pohtia kirjailijan motiiveja. Mistä idea Otranton linnaan tuli? Yleisin käsitys on, että Walpolen näkemä uni innoitti hänet kirjoittamaan teoksen. Walpole oli kuitenkin myös innokas historian harrastaja. Tarinan henkilöillä ja tapahtumapaikalla on yhteyksiä  todelliseen Italiassa sijaitsevaan Otranton kaupunkiin, jota jotakuinkin kirjan tapahtumien aikaan todella hallitsi Manfred-niminen vallananastaja, ja jonka oikeutetun perillisen Frederikin ajateltiin menehtyneen Palestiinassa. Myös oikeaa Otrantoa on suojellut suojeluspyhimys Nikolaus. (Lisää aiheesta Eino Railon Haamulinnassa.)

Oma kirjallisuuden opettajani kutsui luennoillaan Otranton linnaa "parodiaksi genrestä, jota ei ole olemassa" (tai ei ainakaan ollut ennen Otranton linnaa). Suunnaton kypärä tippuu taivaalta ja murskaa linnan perillisen:"[Kypärä] oli sata kertaa suurempi kuin mikään ihmiselle ikinä tehty ja jota varjostivat yhtä valtavat mustat höyhenet. Näyn kauheus, kaikkien paikalla olijoiden tietämättömyys tapahtumien kulusta ja etenkin ilmiön pelottava koko saivat ruhtinaan sanattomaksi." Nykylukijalle tämä on kielttämättä huvittava aloitus, mutta aikalaisille ei niinkään.

Otranton linna muistuttaa tyyliltään Shakespearen teoksia, jotka Walpole mainitseekin innoittajinaan. Se on sekoitus suuria tunteita ja komediaa, ja täynnä shakespearemaisia pitkiä ja teatraalisia monologeja. Mieleen tulee väistämättä Hamlet, jossa Otranton linnan tavoin aaveet paljastavat totuuden. Hamletin aavetta vastaa myös miten Otranton ruhtinas Manfred näkee seinällä olevan muotokuvan liikkuvan ja palvelijat raportoivat liikkuvasta jättimäisestä haarniskasta linnassa.

Linnan alle oli kaivettu lukuisia sokkeloisia holvikäytäviä, eikä hädissään olevan ollut helppo löytää luolaan johtavaa ovea. Kauhistuttava hiljaisuus vallitsi noissa maanalaisissa paikoissa, lukuun ottamatta ajoittaisia tuulenpuuskia, jotka heiluttivat ovia neidon takana. Ruosteisten saranoiden narina kaikui läpi pimeyden laajan labyrintin. Jokainen ääni syvensi Isabellan kauhua – mutta vielä enemmän hän pelkäsi kuulevansa Manfredin vihaisen äänen komentamassa palvelijoita hänen peräänsä.

Teoksen sankaritar on goottilaisen sankarittaren perikuva nuori ja kaunis Isabella. Orvoksi jäänyt Isabella on luvattu Otrannon linnan perijälle Konradille morsiameksi, mutta nuorukaisen äkillinen kuolema suistaa asiat raiteiltaan. Isabella joutuu pakenemaan sulhasensa isää ruhtinas Manfredia, jonka kieroon suunnitelmaan kuuluu kihlauksestaan vapautuneen Isabellan omiminen hänelle itselleen.

Manfredin kaunis ja hurskas tytär Matilda on käytännössä kuin Isabellan sisar. Pitkään Otranton linnassa asunut Isabella myös pitää Matildan vanhempia ominaan. Manfredin himo saada Isabella uudeksi vaimokseen vastoin sopivaisuussääntöjä rinnastuu Hamletin äidin ja sedän väliseen avioliittoon. Matildan ja Isabellan välinen samankaltaisuus kuvastaa toisaalta gotiikalle tyypillistä doppelgänger- eli kaksoisolentoteemaa. He ovat asemassaan ja kauneudessaan samanveroisia, ja heitä erehdytään luulemaan toisikseen useaan otteeseen. Doppelgänger-tulkinnan valossa Manfredin suunnitelmat näyttäytyvät vieläkin kierompina.

Otranton linna on historiallisen merkityksensä ja erikoisen ilmestymistarinansa vuoksi mieltä kutkuttava. Gotiikkaa tuntevan on helppo tunnistaa teoksesta goottilaisiksi troopeiksi nousseita elementtejä kuten yllä siteeratun katkelman maanalainen labyrintti ja pakeneva neito. Vertasin lukiessani teosta mielessäni mm. Matthew Gregory Lewisin goottilaiseen romaaniin The Monk (1796), jossa näitä trooppeja taidokkaasti hyödynnetään.

Kenelle? Gotiikasta, keskiaikaisista romansseista ja Shakespearesta pitäville.