Rebecca Ross: Dreams Lie Beneath

Suositun Divine Rivalsin kirjoittajan, Rebecca Rossin, standalone YA-fantasiaromaani Dreams Lie Beneath (2021) vie lukijan unien maailmaan. Jokaisena uuden kuun yönä Azenorin kadut täyttyvät lihaa ja verta olevista painajaisista. Suojellakseen ihmisiä painajaisilta wardeneiksi kutsutut, koulutetut maagit keräävät ylös tiedot ihmisten painajaisista ja metsästävät niitä uuden kuun aikaan.

Clementinen isä on pikkukaupungin suojelija aivan niiden vuorien läheisyydessä, joilta kirous on peräisin. Clem itse harjoittelee suojelijaksi isänsä opastuksella, ja kun isä onkin uudenkuun aikaan kuumeessa, näyttää siltä, että Clemin on ensimmäistä kertaa suoriuduttava suojelijan tehtävistä yksin. Asiat menevät vain huonommiksi, kun kylään saapuu kaksi kutsumatonta maagiveljestä. He haastavat Clemin isän taistoon kylän suojelijan paikasta. Voittaja on se, joka ensimmäisenä tuhoaa manifestoituvan painajaisen. 

Suojelijan viran menettäessään Clem ja hänen isänsä menettävät samalla kaiken. Edessä on muutto kaupunkiin ja kaiken tutun taaksejättäminen. Clemin haave seurata isänsä jalanjäljissä on vain tuhkaa tuulessa. Sankarittaremme ei tätä kovin hyvällä ota, varsinkin kun veljekset ovat aatelisia, joilla ei pitäisi olla mitään tarvetta pikkukaupungin suojelijan viralle. Tilaisuuden tullen Clem ei epäröi tarttua tilaisuuteen yrittää saada menettämäänsä takaisin. Valheellisen identiteetin ja uusien kasvojen turvin hänestä tulee Phelan Vesperin kumppani ja suojelija yhdelle kaupungin alueista. Phelan on veljeksistä se, joka ei ole jäänyt Hereswithiin.

⁣Teoksen maailmassa jokaisella loitsulla on hintansa. Ja niin on myös Clemin valeasulla. Puolet hänen sydämestään on sen myötä muuttunut kiveksi. Kivenä sen olisi myös pysyttävä, jotta valeasu pitää.

Kosto on suloinen vai mitä sitä sanotaan? No, tämän teoksen romanssi koston kylkiäisenä vasta suloinen onkin. Kunnon slow burn vihollisista rakastavaisiksi -romanssi kääriytyy hiljalleen auki, kun Clem ajautuu lähemmäs ja lähemmäs Phelania. Romanssi on kirjoitettu oikein hyvin, ja rakastan heidän yhteisiä kohtauksiaan. Ihan siitä ensimmäisestä lähtien. 

Minusta on aina hassua lukea kirjaa, jossa on samanniminen hahmo kuin minä itse. Clemin alias on Anna Neven, ja niinpä joka kerta, kun luen nimeni kirjan sivuilla, koen hetkellistä hämmennystä. 

Syvyyttä tarinan maailmaan tuo Seven Wraiths niminen korttipeli, jossa on tarkoitus päästä eroon mahdollisimman monesta haamukortista kädessään. Häviäjä tulee näkemään painajaisen seuraavana yönä. Miten upeaa. 

“Do you ever dream, Mr. Vesper?” The question slipped out from me, soft and genuine.

“Do I ever dream?” he repeated, amused. He walked with his hands in his jacket pockets, and the wind stirred his hair. “You mean if I’ve ever experienced my own nightmare, Miss Neven?”

“Yes, I suppose that is the better question.”

He was quiet, and when he slowed his strides, I slowed mine, to keep pace with him.

“I’ve never dreamt,” he replied, meeting my gaze. “But then again…I’ve never given myself the chance to.”

I hated how his words resonated with me. I hated how his words could have been my own. I hated how they made me want to ask him more questions.

Unista, painajaisista ja niiden merkityksestä puhutaan dialogin tasolla, mutta tätä tematiikkaa hyödynnetään silti valitettavan vähän. Se jää hienoiksi lauseiksi, statementeiksi. Vasta loppua kohti unien sisällöllä ja niiden paljastavalla yhteydellä uneksijaan on merkitystä.

Kaiken kaikkiaan tämä yksittäinen fantasiateos on oikea ilo lukea. Se on sävyltään melko tumma, taianomainen ja siinä on twistinsä. Omaan hyllyyni se on jo tilattuna – pokkarina, niin kuin lukemani kirjaston kappalekin. Jostain syystä tykästyin nyt tähän pokkarin tuntuun. Suurin osa fantasiakirjoistani on kovakantisia, mutta onhan minulla Once Upon a Broken Heart -sarja pokkarina(kin). Ehkä juuri nämä standalonet olisivat sellaisia, joita voisinkin alkaa hankkimaan nimenomaan pokkareina?

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakamin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet  (色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 2013, suom. 2014) on kiehtovasti yhteenpunoutuva tarina, jossa on mukana mystiikan tuntua. Tässä Murakamin teoksessa maaginen realismi jää lähinnä uniin ja tarinoihin, vaikka japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillisesti selittämättömiä asioita tapahtuukin. Piirre, josta japanilaisessa kirjallisuudessa kovasti pidän. Sen sijaan en ole kummemmin pitänyt Murakamin lennokkaimmista romaaneista. Norwegian Woodia rakastan. Onnekseni myös Värittömän miehen vaellusvuodet lumoaa minut melankolisella tunnelmallaan.

Romaanin päähenkilö on juna-asemia rakastava Tsukuru Tazaki, joka 36-vuotiaana pohtii menneisyyttään keskusteluissaan deittailemansa naisen kanssa. Tsukurun tiiviiseen kaveriporukkaan kuului lukioaikana neljä muuta: kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näitä neljää muuta yhdistää väri kunkin nimessä. Värilempinimiltään pojat ovat Aka (Punainen) ja Ao (Sininen), tytöt Shiro (Valkoinen) ja Kuro (Musta). Tsukuru on ainut, jonka nimessä ei ole väriä. Tsukuru on mielestään muutenkin väritön ja persoonaton, mikä aiheuttaa hänessä alemmuuden tunnetta.

Viisikko pyrkii olemaan kaikki yhdessä mahdollisimman paljon, jotta kaksikkoja sun muita ei muodostuisi ja porukka hajoaisi. Yhdessäolo on ihanaa ja erilaiset ystävykset täydentävät toinen toisiaan. Tsukuru tuntee elämän merkityksellisyyden vain ystäviensä seurassa. Lukion jälkeen Tsukuru päättää kuitenkin muista poiketen lähteä Tokioon opiskelemaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki muut jäävät Nagoyaan. Aluksi kaikki sujuu kuin aina ennen. Yhtäkkiä Tsukuru kuitenkin erotetaan porukasta. Syy vaivaa Tsukurua kuudentoista vuoden jälkeenkin, sillä sitä ei koskaan annettu, vaan välit vain katkaistiin. Eikä Tsukuru shokissaan kyennyt sitä pyytämään.

Mieleenpainuvinta teoksessa on tarina, jonka Tsukuru kuulee opiskelukaveriltaan Haidalta eräänä iltana. Tarina kertoo Haidan isästä, joka tapaa syrjäiseisessä majatalossa salaperäisen jazzpianistin, Midorikawan (Vihreä joki). Mies on suurimman osan ajasta yksikseen, mutta tutustuu Haidan isään. Hän soittaa pianoa läheisellä koululla yhden ainoan kerran. Soitto lumoaa Haidan isän täysin intensiivisellä ja lähes taianomaisella soinnillaan. Jos olisin saanut teoksen e-kirjana käsiini, olisin siteerannut tähän juuri tuota kohtausta sen kauneudessaan.

Haidan isälle selviää, että Midorikawa tulee kuolemaan kuukauden päästä. Tämä kertoo saaneensa kuukausi sitten sellaisen kortin, jonka saatuaan hän tulisi kuolemaan kahden kuukauden päästä. Kortin vastaanottaja saa kuitenkin loppuajakseen ihmeellisiä lahjoja. Oman kuolemansa voi välttää vain luovuttamalla kortin eteenpäin. Sen voi kuitenkin luovuttaa vain tietyn väriselle ihmiselle, ja tämän on omasta tahdostaan hyväksyttävä kortti. Yksi kortin suomista kyvyistä onkin, että sen haltija näkee ihmiset tietyn värisinä. Haidan isä saa kuulla olevansa juuri kyseisen värinen, mutta mies sanoo, ettei halua luopua kortista.

Seuraavana aamuna mies on lähtenyt, eikä Haidan isä löydä jälkeäkään hänen nimistestään jazzmuusikosta Tokiossa. Tarina saa merkityksensä vasta lopussa, kun lukija on saanut tietoonsa kaikki palapelin palaset. Niiden yhteenkokoaminen jää kullekin lukijalle itselleen, ja silti osa jää puuttumaan. Helppo tai yksinkertainen kirja Värittömän miehen vaellusvuodet ei tässä mielessä ole.

Tsukuru matkustaa menneisyyden haamujen perässä myös Suomeen. Tämä tekee suomalaisille teoksesta must readin Murakamin kirjoista. Yksi viisikosta on mennyt suomalaismiehen kanssa naimisiin ja muuttanut Helsinkiin. Helsinkiä kuvataan romaanissa hyvin suurpiirteisesti, enkä voi sanoa tunnistavani sitä Murakamin kuvauksesta. Kaupunki voisi yhtä hyvin olla missä tahansa. Haitarinsoittaja ravintolassa suorastaan särähtää, samoin suomalaisten nimien puute. Kuvaus luonnosta automatkalla Helsinki-Hämeenlinna herättää minussa puolestaan hilpeyttä. Suuri osa puista on koivuja, joiden seassa kerrotaan olevan myös vaahteroita ja mäntyjä.

Tykkäsin Värittömän miehen vaellusvuosista valtavasti. Se on syvällinen ja kuvaa upeasti Tsukurun itsetutkiskelua. Miksi hänet erotettiin viisikosta? Mikä hänessä on vialla? Entä miksi Tsukuru näkee kummallisia unia, jotka tuntuvat uhmaavan kaikkea logiikkaa? Ovatko unet vain harhaa vai sittenkin totta? Tsukuru saa huomata, että hänen käsityksensä itsestään poikkeaa radikaalisti siitä, miten muut hänet näkevät.

Teoksen kruunaa halaus, jonka Tsukuru saa Kurolta. Hetki on todella kauniisti kuvattu. Yhdessä haikeankirpeässä halauksessa tiivistyy monta sanomatonta asiaa ja vuosien tuska, jota kumpikin on kantanut mukanaan. Kokonaisuus on Värittömän miehen vaellusvuosissa hyvin hallittu ja vaikuttava loppua myöten.

Kenelle? Murakami-faneille, melankolian värittämää luettavaa kaipaaville ja mystiikan vivahteista pitäville.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Moni on varmaankin edes kerran elämässään käynyt paikassa, joka on tuntunut jotenkin maagiselta. Minulle tuollainen paikka on ollut Meiji Shrinea ympäröivä ikimetsä Tokion Harajukussa. Siellä ilma tuntui aivan toisenlaiselta ja olo oli kevyt. Harjukaupungin salakäytävissä (2010) kirjailija Kerttu Kara kirjoittaa maagista kaupunkiopasta, jossa esitellään maagisia paikkoja. Ajatus on mahtava. Sellaisiin paikkoihin minäkin haluaisin matkustaa.

Teoksessa esitellään myös Kerttu Karan aiempaa teosta, Elokuvallista elämänopasta. Aihe on vetävä. Kyse on jatkumohakuisuuden voittamisesta ja elokuvallisen elämäntavan opettelusta kuuluisten elokuvien ja niiden hahmojen avulla. Elämäänsä on uskallettava elää:

Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista. Ihminen voi oppia näkemään väistämättömien pakollisuuksien sijasta kaikki mahdottomatkin mahdollisuudet ja toteuttamaan niitä elokuvallisen estetiikan hengessä. Hänen vain pitää uskaltaa poimia ja haukata niitä päärynöitä, joita elämänpuun oksat notkuvat. Se vaatii toki paljon – itse asiassa koko elämän – mutta lopulta ei sen enempää kuin vaihtoehtokaan.

Harjukaupungin salakäytävien Jyväskylä on pullollaan oppaan elämänfilosofiasta inspiroituneita ihmisiä, jotka ovat ottaneet jonkun elokuvan hahmon mallikseen ja pyrkivät imitoimaan näitä. On Grace Kellyksi pukeutuvia naisia ja elokuvarepliikkejä lauotaan keskustelussa kuin keskustelussa. Nämä kohtaukset ovat surrealistisia dramaattisuudessaan ja yliampuvuudessaan. Toisaalta halussa irrottautua arjen iestä on jotain samaistuttavaa. En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä tapahtuu näiden ihmisten minuudelle, mitä heidän omalle identiteetilleen. Jos kaikki tavoittelevat samaa elokuvallista tyyliä samoin asuvalinnoin ja käytösmallein, missä silloin on yksilöllisyys? Vai katoaako yksilöllisyys juuri jatkumohakuisuuteen? Olisiko mahdollista olla elokuvallinen, mutta silti oma persoonansa jäljitelmän sijaan?

Pasi Ilmari Jääskeläinen kuuluu lempikirjailijoihini. Ihailen hänen valtavaa, omaleimaista mielikuvitustaan ja taitoaan kertoa moniulotteisia tarinoita. Harjukaupungin salakäytävät on ollut Jääskeläisen romaaneista minulle vaikein lukea. Verkkainen alku ei imaissut mukaansa. Koin keski-iän kriisiä potevan, nuoruuden rakastetustaan uneksivan päähenkilön vastenmielisenä, mikä ei oikeastaan muuttunut koko lukukokemukseni aikana. Onneksi mukaan mahtuu maagista realismia ja hurjia käänteitä. Kuten yleensäkin Jääskeläisten romaanien kanssa, on Harjukaupungin salakäytävistä vaikea kertoa paljastamatta liikaa.

Teoksen päähenkilö Olli Suominen on perheellinen kustantaja, jonka kustantamolla menee huonosti. Hän onnistuu saamaan Facebookista löytämänsä entisen heilansa Kerttu Karan valitsemaan Kirjatornin seuraavaksi kustantamokseen. Kerttu on julkaissut mielettömän menestyskirjan, Elokuvallisen elämänoppaan, ja Olli toivoo seuraavasta teoksesta samanmoista myyntimenestystä. Kirjasta on tulossa maaginen  kaupunkiopas tai oikeammin kaupunkioppaiden sarja. Ensimmäinen osa tulee käsittelemään Jyväskylää, Kertun kotikaupunkia. Ajatus tuntuu aluksi Ollista kehnolta, mutta toisaalta teoksen Jyväskylä-yhteys on juuri se, joka saa Kertun vaihtamaan hänet kustantajakseen.

Romaanin edetessä Olli hukkaa suuren määrän sateenvarjoja, näkee levottomia unia ja muistelee lapsuuttaan. Hän on viettänyt lapsuutensa kesät Jyväskylän Tourulassa ystäväporukassa, jota kutsuu Tourulan Viisikoksi. Porukkaan  kuului sisarukset Riku, Anne ja Leo, heidän serkkunsa Karri sekä Olli. Yhdessä he tekivät tutkimusmatkoja Jyväskylän salakäytäviin, maanalaisiin tunneleihin, joista  on vaikea muistaa jälkeenpäin enää mitään.

Salakäytävissä kuitenkin pätee yksi totuus, jota ei saa unohtaa hetkeksikään. Heidän on aina muistutettava toisiaan: täytyy pysyä liikkeellä, ryömiä eteenpäin, muuten pimeys tulee ja nielaisee. Se haluaa syliinsä ja omakseen kaiken, mikä tänne alas tulee. Valoon palaaminen vaatii voimaa vastustaa sitä.

Kuten Jyväskylän maagiset paikat, ovat tunnelit täynnä merkityksellisyyshiukkasia. Kerttu Karan Maaginen kaupunkiopas muistuttaa jatkuvasti, että vaikka salakäytävien suuaukkoja sattuisi löytämäänkin, on niihin hyvin vaarallista mennä.

Eräänä aamuna Ollin perhe katoaa. Saadakseen heidät takaisin Ollin on tehtävä kuten käsketään. Käskyt tulevat Anne Bloomrosilta, joka vuosikymmenten  jälkeen on päättänyt haluta oikaista vuosien takaisen vääryyden. Viimeistään tässä vaiheessa teos alkaa todella rullaamaan. Ennen tätä on voinut nautiskella pätkillä Kerttu Karan teoksista. Vahvinta Jääskeläistä Harjukaupungin salakäytävät ei ole, mutta mielikuvituksellinen lukukokemus on tämänkin kohdalla taattu.

Harjukaupungin salakäytävissä on sellainen hauska juttu, että sillä on kaksi eri loppua. Kumpaakin on painettu teoksen painoksiin. Koska meikäläinen ei onnistunut löytämään Atenan sivuilta Blanc-loppua, kysäisin asiaa aina yhtä avualiaalta Jääskeläiseltä Twitterissä. Pidin enemmän Blancista, mutta koska omassa kappaleessani oli Rouge, on se jäänyt enemmän mieleeni.

Kenelle? Maagisesta realismista ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä pitäville, seikkailunhaluisille lukijoille.