Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Postiluukusta putosi äitini Suuren Suomalaisen Kirjakerhon peruuttamattomia kuukauden kirjoja. No mikäs siinä. Uutta hyvää kotimaista kirjallisuutta näemmä. Eipähän tarvitse lähteä luettavaa etsimään. Otin kauniin pinkkikantisen Riikka Pulkkisen Lasten planeetan (2018) luettavakseni.

On pakko uskoa alkuun, vaikka alkuja on niin vaikea tunnistaa ja tunnustaa. Ne tuntuvat miltei aina tapahtumahetkellään lopuilta.

Teos on riemastuttava, pohdiskeleva, filosofinen. Kohtaus kohtaukselta teoksen päähenkilö Frederika peilaa muistojaan avoliitostaan ja lapsen saamisesta tapahtumiin ja dialogeihin tajunnanvirtana. Frederika ei halua vanhempien kesken tasaisesti jaettuja päiviä lapsen kanssa. Ei kolmevuotiaalle voi tehdä niin. Tutkimukset sanovat. Mutta sosiaaliviranomaisilta ei sääliä heru. ”Lapsellanne on asiat hyvin, hänellä on kaksi vanhempaa jotka haluavat pitää hänestä huolta”, he sanovat. Ja niin Frederikasta tulee osa-aikainen äiti. Hän kertoo lapselle tarinoita ponista ja leijonasta, omista peloistaan ja haaveistaan, tekee parhaansa kasvattaakseen tätä pientä olentoa ja ollakseen tälle äiti. Jäljelle jäävän ajan hän on jälleen tyttö, jonka on pärjättävä omien pelkojensa kanssa.

Otan meistä valokuvan. Uuden kotini sijainniksi määrittyy puhelimeni valokuvissa ”Hesperian sairaala”.
        En sano havainnostani Kristelille mitään. Suljemme oven.

Mukana kulkee Pelon historia, narratiivi menneisyydestä, jossa Frederikan sisko Julia saa psykoosin. Nuori Fredika ei tunne psykoosia, ei tajua täysin, mitä pitäisi tehdä. Hän tajuaa kyllä, että Julialla ei ole kaikki ihan kunnossa ja soittaa pikkusiskonsa Matleenan avukseen. Sisko naruttaa lääkäriä tekeytymällä vastaanotolla täysin normaaliksi, ja hänen saamisensa hoitoon on vaikeaa. Psykoosia edeltävä mania on sisaruksista myös hauskaa. Heidän kolmen yhteinen leikkinsä. Psykoosin edetessä Julian manian taustalta kuultaa kuitenkin pelko.

Romaaniin sukeutuu pohdintoja maailmankaikkeudesta, mustista aukoista, ilmaston muutoksesta ja kierrättämisestä. Pohdinnat tuntuvat osuvan kuin naulan kantaan, niihin on helppo samastua, helppo nyökytellä päätään. Niin se on. Tätä olen itsekin ajatellut.

Me kokoonnumme suurkaupunkeihin ja yrtitetään tehdä päätöksiä joihin kaikki voisivat sitoutua, mutta hotellin aamupalalla me ollaan taas niin väsyneitä, kehno yö, että me ahdetaan suumme täyteen pekonia ja varataan lomaksi lennot Balille, koska eihän just ne meidän lennot tuhoa aiheuta, me ollaan kuitenki tehty niin paljon duunia viime aikoina.

Mutta mistä Frederika tietää niin paljon mustista aukoista ja avaruudesta? Entä Julia? Mitä Frederika tekee työkseen? Mikä on Frederikan tyttären nimi? Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä. Lasten planeetta ei ole tarkka kuvaus tapahtumista. Se on kuvaus ajatuksista, olotiloista, mietteistä. Rakkaudesta. Pelosta. Äitiydestä. Lapsuudesta. Mitä on olla ihminen.

Veera näyttää tuskastuneelta.
      - Onko se sun mielestä sitten hyvä ajatus? Musta se on ahdistava. Jos olisikin niin, että me ollaan täällä maailmankaikeudessa yksin. Ei ole toista vastaavaa planeettaa, ja nyt näyttäisi ikävästi siltä, että me ihmiset ie onnistuta vetämään tätä tän ainokaisen kanssa kovin hyvin.
      - Mun mielestä planetaarisessa yksinäisyydessä on myös jotain katarttista. 17-vuotiaana olin valtavan ahdistunut siitä, ettei kukaan Maan ulkopuolella jaa meidän merkityksiä. Nyt just se tuntuu nimenomaan merkitykselliseltä. Vain täällä, vain meille, vain me.

Myöhemmin Frederika palaa miettimään Maata ja miltä se näyttää ulkoavaruudesta käsin. Hän oivaltaa, että Maa on lasten planeetta. Koko ihmiskunta hapuilee pimeässä ja huhuilee äitiään ja isäänsä.

Frederikan aivoituiksista ja tutuista Helsingin miljöistä tulee kotoisa olo. Lasten planeetasta ei tahtoisi päästää irti. Olen kerrankin tyytyväinen, ettei hajamielinen äitini muistanutkaan peruuttaa kuukauden kirjoja. Lasten planeetta oli mahtava. Rakastuin sen kerrontatyyliin ja kieleen, sen syvällisiin aiheisiin.

Kenelle? Psykologisista romaaneista pitäville, sanavalmiista kotimaisesta nykykirjallisuudesta nauttiville.

Isaac Asimov: Itse jumalat

"- Luuletko että juuri näin tapahtui meidän universumillemme kymmenen miljardia vuotta sitten?
- Ehkä. Maailmankaikkeuden synnyn tutkijat ovat kummastelleet, miksi alkuperäinen kosminen muna räjähti jonakin tiettynä ajankohtana eikä jonakin toisena."

Millaista olisi, jos meillä olisi käytössämme ehtymätön ja saastuttamaton energianlähde? Entä jos meille selviäisi, että tämän energianlähteen käyttäminen muuttaa maailmamme luonnonlakeja ja ennen pitkää räjäyttää aurinkomme? Olisiko sen käyttö lopetettava?

Muistan katselleeni pienenä äitini kirjahyllyn lukuisia kirjoja ja niiden selkämyksiä. Kuvittelin, että teos, jonka selkämyksessä luki tavanomaisesta järjestyksestä poiketen ensin Itse Jumalat ja sen perässä Asimov, oli "Itse Jumalien" kirjoittama, ja teoksen nimi oli Asimov. Kutkuttava ajatus.

Tunnetun scifikirjailijan Isaac Asimovin teos Itse Jumalat (The Gods Themselves 1972, suom. 1974) pureutuu ilmastonmuutoksen aikana ajankohtaiseen energiakysymykseen, eettiseen vastuuseen muista, mutta myös maailmankaikkeuden syntyyn.

Säteilykemian tutkija Frederick Hallam huomaa työhuoneessaan olleen volframin muuttuneen plutonium-186:ksi. Aineen pitäisi olla täysin mahdoton, mutta siinä se on hänen pullossaan. Aluksi aine ei ole radioaktiivista, sitten se on. Aluksi se on kiinteää, sitten ei. Aine tunnetaan myöhemmin X:n volframina, ja sitä hyödyntäen rakennetaan energiaa tuottava elektronipumppu. Ihmiskunnan ei tarvitse  enää tehdä töitä energiansa eteen.

Plutonium-186 on saatu parauniversumista, jonka asukkaat ovat vaihtaneet Maan volframia omaan plutonium-186:eensa. He ovat myös jättäneet Maan asukkaille viestejä, mutta viestit ovat käsittämättömällä merkkikirjoituksella kirjoitettuja. Elektronipumppu aiheuttaa luonnonlakien tasaantumista kahden eri universumin välillä, mikä on laskelmien mukaan niin hidasta, ettei sitä vielä pitkään aikaan edes havaita.

Omanarvonsatuntoinen Pete Lamont tajuaa, ettei luonnonlakien muuttuminen ja auringon kuumeneminen räjähdyspisteeseen olekaan biljoonan vuoden päässä, vaan paljon lähempänä. Hän lyö päänsä yhteen muinaisia kieliä tutkineen Mike Bronowskin kanssa selvittääkseen paraihmisten viestit. On pystyttävä  kommunikoimaan heidän kanssaan. Hallamille pumppu on hänen suurin ylpeytensä, ja koko tiedemaailma tanssii hänen pillinsä mukaan. Kukaan  ei ole halukas pysäyttämään pumppua, mutta ehkä parauniversumin asukkaat voisivat  tehdä sen omassa päässään pumppua.

"Tyhmyyttä vastaan itse jumalatkin taistelevat turhaan."

Hallamiin rinnastuu parauniversumin Estwald, elektronipumpun keksijä. Mutta mitkä ovat Estwaldin todelliset aikeet? Parauniversumin asukkaat ovat hyvin toisenlaisia kuin ihmiset. Heille energiapumppu tuottaa ravintoa, jota he yhä vähenevissä määrin saavat pienestä kylmenevästä auringostaan. Heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Teoksessa Kuu on jo asutettu, mutta Kuussa ei ole elektronipumppua, vaan aurinkopaneeleja. Kuun pinnan alle on rakennettu laaja tunneleiden verkosto ihmisiä varten. Pinnalle haluavat vain maatiaiset, Maan asukkaat, ja immiköt, immigrantit. Aidot lunalaiset eivät pinnasta välitä. Kuussa ollaan täysin omavaraisia, mutta  ruoka ei ole samaa kuin  Maassa. Eläimiä ei ole. Ihminen on ainoa Kuuta asuttava eläinlaji. Lunalaiset eivät paljoa Maasta haaveile, mutta taivaalla möllöttävässä Maassa on jotain haikeaa. En osaa kuvitella, miltä tuntuisi ilman eläimiä. Mitä itsekään tekisin ilman pörröistä kissaani? Tai kesäisin kirkuvia lokkeja? Kärpäsiä? Mitä jos ei olisi edes kärpäsiä?

Pidän enemmän juuri tällaisista scifeistä, jotka eivät sijoitu (ainakaan kokonaan) jonnekin muualle, vaan kertovat sen sijaan ihmiskunnan ja ekstraterrestiaalisen elämän kohtaamisesta. Itse jumalat on helppo scifi, eikä eettisistä teemoistaan huolimatta ole raskas. Se on nautittavaa ja kuitenkin ajatuksia herättävää luettavaa. Kaikilla sivilisaatioilla on elinaikansa. Onko omiaan suojeltava kaikin keinoin? Silloinkin, kun se merkitsisi jälkipolvien tai kokonaisen universumin tuhoutumista?

Kenelle? Scifistä, rinnakkaistodellisuuksista, universumista ja energiakysymyksistä kiinnostuneille sekä niille, jotka kaipaavat mielikuvituksekasta luettavaa.