Rebecca Ross: Divine Rivals ⁣

Rebecca Rossin Divine Rivals (2023) on kaunis ja täynnä lämpöä. Kaksi nuorta kilpailee kolumnistin työstä sanomalehden toimituksessa. Iris Winnow on juuri ja juuri 18, köyhän ja alkoholismin kanssa taistelevan yksinhuoltajaäitin tytär. Hänen veljensä on liittynyt sotaa, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Roman Kitt puolestaan on hivenen vanhempi, rikkaasta perheestä ja ilmeisen snobi. Vastoin odotuksia maaginen yhteys tuo heidät lähemmäs toisiaan. Kirjeet ja kannustuksen sanat vaihtavat omistajaa ja salaisuuksia jaetaaan ja sujautetaan vaatekaappiin. Siis vaatekappiin. Sellaiseen, jonka kautta kirjeet päätyvät vastaanottajalleen. Mutta ainoastaan toinen heistä tietää nimettömän kirjeystävänsä identiteetin. 

Tämän YA-romantasian romanssi on pehmeä ja pörröinen. Heidän toisilleen antamasta tuesta ja lämmöstä on ilo lukea. On myös sanailua ja kilpailuhenkeä. Ja suloinen found family. Mutta Kitt? Hän on ihan paras. Romaanissa olisi voinut olla enemmän slow burnia ja jännitettä, mutta menee tämä näinkin.

Yksi ihanimmista jutuista tässä on haarniska, josta he puhuvat kirjeissään:

I think we all wear armor. I think those who don’t are fools, risking the pain of being wounded by the sharp edges of the world, over and over again. But if I’ve learned anything from those fools, it is that to be vulnerable is a strength most of us fear. It takes courage to let down your armor, to welcome people to see you as you are.

Ja tämä pätkä myös:

I don’t think you realize how strong you are, because sometimes strength isn’t swords and steel and fire, as we are so often made to believe. Sometimes it’s found in quiet, gentle places. The way you hold someone’s hand as they grieve. The way you listen to others. The way you show up, day after day, even when you are weary or afraid or simply uncertain. That is strength, and I see it in you.

Kirjeiden ja kahden eri näkökulmahahmon käyttö toimii oikein hyvin. Rakastan näitä kirjeitä, niissä tarjottua lohtua ja pehmeitä sanoja ja ihmisen paljautta. Mikä sitten ei toimi niin hyvin on teoksen taikuusjärjestelmä. Mistä taikuus on peräisin? Miten se toimii? Ei hajuakaan, vastausta tähän ei nimittäin esitetä. Maailmanrakennus ei ole Divine Rivalsin vahvuuksia. Eniten maailmaa valottavat vanhat jumalmyytit, mutta nekään eivät varsinaisesti vielä selitä paljoa.

Sitten on tosiaan tämä sota... mikä ei ole suosikkiaiheitani missään määrin. Sen vuoksi kahden jumalan väliseen sotaan sijoittuva kirja tuntuu minulle vieraalta. Ilman teoksen lämpöä ja aidontuntuisia hahmoja olisin varmaankin jättänyt tämän kesken. En ole tämän maailman lumoama, mutta näistä hahmoista pidän todella. Lukijana minun on helppo kannattaa heitä. 

Tälle olisi vielä jatko-osakin olemassa ja tämä tosiaan loppuu cliffhangeriin, mutta en silti ole aivan varma, jatkanko sarjan parissa vai en. Ehkä, ehkäpä en.