Mistä sitä edes aloittaisi? Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992, suom. 1993) kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen nauttinut suunnattomasti ja joita olen samaan aikaan halunnut sekä ahmia että säästellä. Yli seitsemänsataasivuisen kirjan loppumisen pelossa on jotakin huvittavaa. Olen aina rakastanut kirjan nimeä ja muistan sen äitini kirjahyllystä niiden kirjojen joukosta, joiden nimiä minulla oli joskus tapana haaveilevasti tapailla. Miten paljon onnistuneempi onkaan tämä suomentajan valinta kuin kirjan alkuperäinen nimi! Jumalat juhlivat öisin johdattelee jo nimenä lukijan subliimin äärelle ja luo teokselle tiettyjä odotuksia.
Jumalat juhlivat öisin alkaa häkellyttävällä paljastuksella Bunnyksi kutsutun pojan murhasta ja minäkertojana toimivan Richard Papenin osallisuudesta siihen. Teos lähtee hitaasti purkamaan niitä asioita ja tapahtumia, jotka johtivat hänet ystävineen tuolle jyrkänteelle sekä niitä seurauksia, joita ystävän murhasta heille seurasi.
Richard aloittaa stipendin turvin pienessä Hampden Collegessa, jossa aluksi näyttää siltä, ettei hänen onnistu jatkaa muinaiskreikan opintojaan. Koulun muinaiskreikan opettaja Julian on aivan omaa laatuaan. "Vaikka Julian saattoi olla suurenmoisen ystävällinen kaikenlaisissa hankalissa tilanteissa, minusta joskus tuntui, ettei häntä niinkään miellyttänyt itse ystävällisyys kuin eleen tyylikkyys." Julian ottaa itselleen vain viisi oppilasta huolellisesti valikoiden, ja nämä viisi opiskelevat hänen johdollaan klassisia kieliä ja kulttuuria erillään muusta collegesta. Richardia kiehtoo kovasti ei vain Julianin karismaattinen persoona, vaan myös tuo pieni omituinen muinaiskreikan opiskelijoiden ryhmä, jota hän tarkkailee viikkokausia etäältä, kunnes eräänä päivänä hän yllättää heidät tarjoamalla heille kirjastossa ratkaisua kreikan kieliopilliseen pulmaan. Richard onnistuu pääsemään Julianin kuudenneksi oppilaaksi. Hänen on jätettävä ranskaa lukuunottamatta kaikki muut kurssinsa ja siirryttävä täysin vain ja ainoastaan Julianin ohjaukseen. Asetelma on mitä mehevin, etenkin kun Julianin opetusmetodit ovat erikoiset, ja klassisiin kieliin paneudutaan hänen ohjauksessaan tosissaan. Luokkahuoneen puheissa antiikin Kreikan jumalat ovat olemassa ja vanhat viisaudet tosia.
Muut muinaiskreikan opiskelijat ovat rikkaista perheistä. Henry, eräänlainen klassisten kielten Mycroft Holmes, on ystävysryhmän kukkaro ja huolettoman Bunnyn tuhlailujen suurin rahoittaja. Bunnyn vanhemmat ovat jättäneet hänet oman onnensa nojaan; viskanneet eliittikouluun sisarustensa tapaan ja jättäneet selviytymään muiden rahoilla. Francis saa säännöllisesti rahaa äidiltään ja nauttii omistajan elkein noin tunnin matkan päässä sijaitsevasta tätinsä talosta, jota tämä ei ole saanut myytyä. Kaksoset Camilla ja Charles asuvat yhdessä ja ovat vähemmissä rahoissa. Camilla on porukan ainut tyttö, veljessään kiinni, ja jotenkin välttelevä. Hänen kauneutensa ja tavoitettamattomuutensa välittyy Richardin kuvailemana klassisten opintojen värittämänä, niin kuin niin moni muukin asia.
Camilla oli niin veljensä näköinen ja
kuitenkin Charlesin suora ja ehdoton kauneus muuttui melkein taianomaiseksi
toistuessaan hänessä vain hieman muunneltuna. Camilla oli minulle elävä unelma:
jo hänen näkemisensä herätti minussa loputtoman määrän kuvitelmia, kreikkalaisesta
goottilaiseen, karkeasta jumalaiseen.
Teoksessa on kutkuttava määrä mystiikkaa. Viikonloppuisin omalaatuiset ystävykset suuntaavat maalle. Rakastan kuvauksia Francisin tädin talosta, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka ilmapiiri on idyllinen mysteereille ja klassiselle ylevyydelle.
Astuessani kirjastoon vedin terävästi henkeä
ja pysähdyin: lasiovisia kirjakaappeja ja goottilaisia paneeleja jotka
kohosivat neljän ja puolen metrin korkeuteen freskojen ja stukkomedaljonkien
koristamaan kattoon. Huoneen perällä oli marmoritakka, suuri kuin hautakammio,
ja hämärässä hohteli pyöreäkumpuinen kaasulamppu prismoja ja kristallinauhoja
välkkyen.
Huoneessa oli myös
flyygeli ja Charles soitti sitä viskilasi viereisellä istuimella. Hän oli
hieman humalassa; Chopin oli sidottua ja soljuvaa, sävelet sulautuivat
uneliaasti toisiinsa. Tuuli liikautti raskaita koinsyömiä samettiverhoja ja
pörrötti hänen hiuksiaan.
Tässä vaiheessa teosta jokaisessa yksityiskohdassa, jokaisessa keskustelussa tuntuu olevan avain johonkin salaisuuteen. (Vaikutelma, joka jatkuu läpi lähes koko kirjan.) Sattumat ja enteet putkahtelevat esiin ja tunnelma uhkuu hiipivää jännitystä. Richardille alkaa noina onnellisina ja tainomaisina viikonloppuina maalla selvitä, että jotain on tekeillä. Osana tätä sisäänpäinlämpeävää ystäväpiiriäkin Richard tajuaa, että on jollain tavalla ulkopuolinen.
Nykyään minua ihmetyttää se että vaikka olin
niin paljon heidän kanssaan, tiesin niin vähän siitä mitä lukukauden lopulla
tapahtui. Ulkoisesti näkyi hyvin vähän merkkejä siitä että mitään ylipäätään
olisi tekeillä – siihen he olivat liian fiksuja – mutta niihinkin pikkuruisiin
epäjohdonmukaisuuksiin jotka pääsivät heidän varustuksensa läpi minä suhtauduin
tahallisen sokeasti. Toisin sanoen: minä halusin säilyttää kuvitelmani että he
olivat minua kohtaan täysin rehtejä, että me olimme kaikki ystäviä, ei mitään
salaisuuksia, vaikka totuus oli että heillä oli paljon sellaista mitä he eivät
olleet paljastaneet minulle eivätkä paljastaneet pitkään aikaan. […] Tiesin
esimerkiksi että nuo viisi puuhailivat joskus jotain – vaikka en tiennytkään
oikein mitä – pyytämättä minua mukaan, että tiukalle pantaessa he kaikki
vetivät yhtä köyttä ja valehtelivat, huolettomasti ja hyvin vakuuttavasti.
Noin viidensadan sivun tienoilla tarina alkaa hajota käsiin tai vähintäänkin se muuttuu merkittävästi. Klassisten kielien opiskelu ja mystiikka jäävät sivuun, ja sivut täyttyvät alkoholista, lääkkeistä ja erilaisista huumausaineista. Ystävykset sekoavat kukin omalla tavallaan ja vajoavat synkkyyteen. Olen pettynyt. Teoksella on ollut mitä lupaavin alku, ja sen omalaatuisten henkilöhahmojen, muinaiskreikkalaisten kirjoitusten ja karismaattisen opettajan johtaman eksklusiivisen pienryhmän dynamiikan kerronnallinen potentiaali on huipussaan. Potentiaali jää kuitenkin käyttämättä. Tartt keskittyy kuvaamaan paineen alle joutuvia nuoria, joiden psyykettä murhatutkimus ja sen jälkimainingit riepottelevat. Teoksen älykkyys hieman murenee loppua kohti, mutta loppuvaikutelma jää kuitenkin selvästi älykkään puolelle. Jumalat juhlivat öisin on vaikuttava, ja sen absurdisuus ja taitavasti punotut tapahtumat jäävät mieleen kummittelemaan. Teoksen rakenne ja lukuisat henkilöhahmojen välisiin keskusteluihin kätketyt vihjeet suorastaan kutsuvat lukemaan Jumalat juhlivat öisin uudelleen.
Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, alan päästä yli pettymyksestäni ja suhtautumiseni kirjan loppuosaan on jo hieman alkanut pehmetä. Missään nimessä loppuosakaan ei ole huono. Se ei vain jatka sitä tarinanpolkua, josta kaikista eniten olisin halunnut lukea.
Kenelle? Mysteereistä ja rikosromaaneista pitäville, jännittävää luettavaa kaipaaville ja antiikin Kreikkaa rakastaville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti