Katherine Arden: The Warm Hands of Ghosts

Olen odottanut Katherine Ardenin teosta The Warm Hands of Ghosts (2024) talvesta lähtien, jolloin olen törmännyt siitä olevaan upeaan sitaattiin kirjagramissa ja pistänyt kirjan heti varaukseen. Odotus on todella kannattanut, sillä mikä kaunis, erikoinen kirja tämä onkaan! Teos sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Sen sivuilla kummittelevat aaveet ja paholaismainen viulua soittava mies, jota etsivät tulevat hulluiksi. Historialliseen fantasiaan kuuluva The Warm Hands of Ghosts on emotionaalisesti kompleksinen ja vahvatunnelmainen teos, joka sekoittaa myyttiä ja historiaa. Se on niin kiehtova, että sivut käytännössä kääntyvät itsestään.

On päihitettävä hirviöitä ja pimeyttä, joka uhkaa nielaista kaiken. Mutta myös lohtua. Rakkautta. Romantiikka on hyvin vähän, ja se tulee kuvaan vasta ihan loppupuolella, mutta sitä on. Ja ihmeellistä kyllä, se riittää jopa minulle. Teoksen tarina on täysin riittävä tällaisenaan. 

It is often illuminating, to see your heart's desire. But it is not always pleasant.

Kanadalainen Laura Iven on entinen kenttäsairaanhoitaja, joka palaa sotaan saadakseen selvyyttä veljensä katoamisesta. Veljen uskotan kuolleen, mutta toisenlaisestakin kohtalosta on merkkejä. Miten hän edes on kadonnut?

Teos seuraakin myös Lauran veljeä, Freddietä hänen matkallaan pimeyden läpi. Tarina avautuu hitaasti molempien tarinalinjojen kautta, ja rakastan sitä, miten kaikki punoutuu lopulta yhteen. Teoksen kieli ei ole ylettömän kuvailevaa, mutta maalaa silti voimakkaita mielikuvia, jotka säilyvät senkin jälkeen, kun olen lopettanut lukemisen. How eerie.

Freddie didn't miss the sun. He kept to the shadows and drank and watched Faland's mirror, lost in longing. It was an endless, daydreamer's longing, satisfying in itself, with no need for fulfilment. The people in the mirror could not disappoint in any way, and he would never fail them, or lose them, or mourn them. It was easier so. He had only to watch and yearn. And tell Faland a story.

Olen oikeastaan jopa hivenen yllättynyt siitä, miten kovasti teos kolahtaa. En erityisemmin pidä sotakuvauksista, ja ahdistus on läsnä näilläkin sivuilla. Mutta jokin tässä vetää puoleensa. Ehkä juuri se kaiken ympärille kietoutunut mystiikka, villi, tuntematon taikuus. Aaveet. Kyseessä on ehdottomasti tunnelmakirja, ja sellaisena se onnistuu koskettamaan. Suosittelen.

Stephanie Garber: Caraval

Rakastan Stephanie Garberia. Hänen taianomaisella tyylillään tarinankerronnallaan ja hänen mitä ihastuttavampia metaforia kukkivalla kielellään on erityinen paikka sydämessäni. Caraval (2016, suom. 2017) aloittaa maagisen trilogian, joka sijoittuu samaan maailmaan kuin sen seuraaja OUABH eli Olipa kerran särkynyt sydän -sarja. Sävyltään seuraajaansa tummempi Caraval tulee taianomaisuudessaan ja lumoavuudessaan lähelle - ainakin näin pintatasolla.

Scarlett was not fond of fate. She liked to believe if she were good, good things would happen. Fate left her feeling powerless, and hopeless, and with an overall feeling of lessness. To her, fate seemed like a larger, omnipotent version of her father, stealing her choices and controlling her life without any regard for her feelings. Fate meant that nothing she did mattered.

Caraval kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka unelmoivat pääsystä pois väkivaltaisen isänsä luota ja saarelta, jolla asuvat. Onneksi Scarlett on menossa naimisiin viikon päästä, ja hänen mysteerisulhasensa on luvannut pitää myös hänen pikkusiskostaan Donatellasta huolta. Scarlett on vuosikausia yrittänyt saada Caravalin Mestari Legendin huomion. Vastaus hänen kirjeeseensä saapuu vihdoin mukanaan kolme lippua Caravaliin, spektaakkelimaiseen peliin täynnä taikuutta. Yksi lipuista on osoitettu Scarlettin sulhaselle. Mikä voisikaan mennä pieleen? Kaikkihan on vain peliä.

"Welcome, welcome to Caraval! The grandest show on land or by sea. Inside you’ll experience more wonders than most people see in a lifetime. You can sip magic from a cup and buy dreams in a bottle. But before you fully enter into our world, you must remember it’s all a game.” 

Scarlettin rakkaus pikkusisartaan kohtaan on koskettavaa. Syyllisyys painaa Scarlettia jatkuvasti, jos hän vain hetkeksikin unohtaa pistää Tellan etusijalle, jos hän unohtuu ihailemaan mekkoja. Myös syyllisyys siitä, ettei Scarlett ole pystynyt suojelemaan Tellaa heidän isältään kummittelee taustalla. Carvalissa on enemmän kuumia mieshahmoja kuin OUABH:issa, mutta yksikään teoksen hahmoista ei yllä Jacksin ja Evangelinen tasolle. Sydämeni kuuluu edelleen heille.

"Every person has the power to change their fate if they are brave enough to fight for what they desire more than anything" kuuluu yhteen kirjan teemoista, ja on valtavan voimaannuttava lähtökohta. Sitaatti "Dreams come true can be beautiful, but they can also turn into nightmares when people won't wake up" on puolestaan kuin Caraval pähkinänkuoressa. Caravalissa on mysteeriä ja jännitystä kerrakseen. Tosi ja epätosi sekoittuvat toisiinsa, ja jännitys tiivistyy loppua kohti niin kovasti, että se saa minut ahdistumaan. Caraval ei pelinä olekaan lopulta niin maaginen ja lumoava kuin olen toivonut. Kaikki tuntuu hengästyttävältä. Aika kuluu toisella tapaa Carvalissa ja jää lyhyeksi. Mikä on illuusiota ja mikä ei? 

Maailmanrakennusta ei valitettavasti ole. Kaikki on vain ✧˚ taikuutta ˚✧, ja siinä se. Ja vaikka rakastan taikuutta kirjoissa, pidän siitä nimenomaan silloin, kun siihen liittyy sääntöjä ja rajoituksia. 

Parasta teoksessa on Scarlettin kyky nähdä tunteita, Dante, Scarlettin muuntautumiskykyinen mekko sekä Julianin Scarlettille antama lempinimi "Crimson".

Twistit eivät ota loppuakseen. Epilogi enteilee aina vain lisää seikkailuja ja jossei minulla olisi kahta kirjastolainaa odottamassa, hyppäisin suoraan Legendaryyn (suom. Valenda).

Yangsze Choo: The Fox Wife

Yangsze Choon tuore historiallinen fantasiaromaani on upea. En voi lopettaa The Fox Wifen (2024) ajattelemista. "Mun pitää nyt palata mun Fox Wifen luo", huomaan sanovani, kun houkutus jatkaa lukemista vie voiton. Ehkäpä minäkin olen altis kettujen vaikutukselle ja olen tullut lumotuksi. Vaan olisiko tuo ihmekään? Onhan kettu suosikkini mytologisista hahmoista. 

I exist as either a small canid with thick fur, pointed ears, and neat black feet, or a young woman. Neither are safe forms in a world run by men.

Snow on kettu koston tiellä. Hänen lapsensa on tapettu ja hänelle on jäänyt syvä, kipeä suru. Navigoidessaan ihmisten maailmassa vuoden 1908 Manchuriassa hän tapaa niin vanhoja ja kuin uusiakin tuttavia. Joka toinen luku on kerrottu Baon näkökulmasta. Bao on yksityisetsivä, jonka tutkima murha johtaa kummalliseen määrään mainintoja ketuista. Nämä kaksi näkökulmaa täydentävät toisiaan punoutuen yhteen tarinaksi, jossa paljon on yhteistä. 

The Fox Wife on lumoava ja älykäs - palapeli, joka muodostuu pala palalta. Pieniä yksityiskohtia ripotellaan myöhemmin poimittaviksi. Niin ilahduttavaa. Teoksessa on todella monta kettutarinaa. Siis monta. Rakastan tätä. Teos yhdistää myyttiä ja historiaa mestarillisesti ja kietoo sen kaiken kauniiseen kieleen.

Most people think about how to remove foxes from their houses. They rarely consider how we enter in the first place. All I can say is that you ought to be careful who you let in. Particularly if your home is a mansion.

Vaikka Snow kertoo mieluiten välttävänsä oman lajinsa miespuolisia edustajia, ilahdun suuresti, kun hän löytää itsensä toisten kettujen seurasta. Omassa lajissa on turvansa. Ja millaisia kettuja he ovatkaan! Shiro, jolla on aina jotain meneillään ja joka jättää jälkeensä kaaosta, on suosikkini. Hiljaisemmalla Kurolla on puolestaan oma charminsa. Edes Snow, joka pyrkii olemaan kunnollinen kettu, ei voi välttää omaa luontoaan. Lukuisten kettutarinoiden olemassaololle on syynsä.

Dusk is the most dangerous time, according to Bao's nanny; the blurred gap between day and night when creatures who resemble humans appear. They exist on the very edge of society, at the tipping point of madness where dreams and nightmares come true.

Jos on koskaan olen lukenut itsenäisen teoksen ja toivonut sille jatkoa, niin se on tämä. Voisin lukea kokonaisen sarjan näiden hahmojen seikkailuista. The Fox Wife on vienyt sydämeni. Se on koskettava, se on ihastuttava. Yksinkertaisesti upeimpia kirjoja, jotka olen lukenut. Saatuani sen loppuun en kykene lukemaan hetkeen mitään muuta. The Fox Wife on aloitettava alusta.

Sarah J. Maas: Siiveniskujen valtakunta

Usvatuulen valtakunnan jälkeen tartun heti seuraavaan osaan. Siiveniskujen valtakunta (A Court of Wings and Ruin 2016, suom. 2021) jatkaa onneksi suoraan siitä, missä edellisessä osassa on jääty.  

Tällä kertaa en pysty hyväksymään Feyren tekoja, sitä, miten rumaksi kaikki menee Kevään valtakunnassa. Kuka hän nyt on, kostonhenkikö? Feyren toiminta tuntuu väärältä, tarpeettoman julmalta. Inhoan myös hänen kyvyttömyyttään ottaa vastuuta omista teoistaan. On kuin Feyre kuvittelisi olevansa aina oikeassa, on hän sitten ollut kuinka häikäilemätön tai ajattelematon tahansa. Vaikka on ilo nähdä Feyren kykenevän toimimaan omillaan, olen silti sydän kurkussa, kun hän tekee sen täysin omavaltaisesti ja muille mitään kertomatta. 

Rakastan sitä, että vihdoin päästään tutustumaan muihin ylivaltiaisiin. Heidän kauttaan paljastuu kutkuttavaa henkilöhistoriaa, jota lukiessani en malttaisi pysyä tuolillani. Cassianin ja Nestan välinen jännite on kiinnostava. Mutta edelleen Nesta hiertää. En järin pidä siitä, että Lucienille on Velariksessa tiukkoja sääntöjä ja uhkauksia, mutta Nestan käytöksellä ei ole mitään seurauksia. Hän voi aukoa päätään miten vain haluaa. Siiveniskujen valtakunnassa inhokkini on kuitenkin Elain. Lucien raukka. Eikä Elain oikeasti ole paljoakaan Nestaa hyveellisempi. Hän on pettänyt Feyren yhtälailla. Elain on vain vähemmän loukkaava kuin Nesta. Vaikka Elain tekee sentään jotain oikein, on hänelle pitkä matka selkärangan kasvattamiseen. 

Okei mutta... mikä kummallinen suhde likaan tässä kirjassa on? Kestää aivan liian kauan ennen kuin Lucien pääsee siistiytymään. Entä sitten intiimi kohtaus Rhysin ja Feyren välillä, jossa Rhys ehdottaa, että Feyre voi joko mennä kylpyyn tai hän voi nuolla kaiken lian pois?? Siis kenen mielestä tämä on seksikästä? Ja miksi seksi on ykkösprioriteetti ennen yleistä vieraanvaraisuutta, siistiytymistä tai Feyren siskojen olon tarkistamista? Hämmentävää.

Muutoin Feyren ja Rhysandin rakkaus on kuvattu todella kauniiksi. Rhysandin Feyrelle tarjoama tuki on horjumatonta. Vaikka välillä kaipaisin sitä, että kun Feyre toilailee omiaan, niin Rhys myös sanoisi hänelle siitä vähän tiukemmin. 

"This could be . . . a very bad idea," I admitted, my grip tightening on his hand. 

"Oh, it most certainly is," Cassian said with a faint smile as we continued down and down into the heavy black and thrumming silence. "But this is war. We don't have the luxury of good ideas–only picking between the bad ones."

⁣
Jälleen teos on valtavan ihana immersiivisyydessään. Tähän maailmaan on helppo upota, ja se jaksaa ihastuttaa. Luku, joka päättyy sivuun 666, saa minut itkemään ja tietyt Cassianin sanat puristavat sydäntäni. Pidän edelleen Valtakunta-sarjasta ja aina vain löytyy mahtavia hahmoja. Tämä ei vain edelleenkään pyyhkäise minua jaloiltani. Toivoisin, että pyyhkäisisi. Tätä on kehuttu niin paljon, että tunnen jonkinlaista pettymystä siitä, ettei tämä kolahdakaan minuun niin lujaa. 

Tämän osan loppu on myös oikeasti aika... pettymys. Toisaalta olen iloinen siitä, että tämä ei lopu varsinaiseen cliffhangeriin edellisen tavoin. Nyt onkin hyvä aika pitää pientä taukoa tästä sarjasta. 

Sarah J. Maas: Usvatuulen valtakunta

ACOTAR #2, Usvatuulten valtakunta (The Court of Mist and Fury 2016, suom. 2020) eli ACOMAF.  Kirja, jota käytännössä kaikki ovat etukäteen kehuneet minulle, usein vieläpä ensimmäisen osan kustannuksella. Näin ollen odotukseni ovat luonnollisesti korkealla.

Arvio sisältää jonkin verran hahmoihin liittyviä spoilereita. Ehkä juoneenkin.

Tervetuloa hahmojen makeoveriin, jossa Feyre on haltia, Lucien menettää selkärankansa, Rhysand särmänsä ja Tamlin luonteensa. En ihan arvannut, että "katsotaan mitä tykkäät Tamlinista sitten seuraavassa osassa" tarkoitti aivan tätä. On yksi asia antaa sankarittarelle uusi rakkauden kohde ja toinen tehdä siitä ensimmäisestä niin sietämätön, ettei sankarittarelle jää enää oikein valinnanvaraa. 

Tamlinin hahmoa kohdellaan nyt mielestäni hieman väärin. Hän on traumatisoitunut ja pitää kiinni Feyrestä elämänsä hyvänä asiana, jota ei halua enää koskaan menettää, ja onhan Tamlinilla äkkipikaisuutensa, mutta ei häntä lähestulkoon tunnista tässä osassa. Ja se on se, missä mennään pieleen. Vähempi kärjistäminen olisi riittänyt, ei koko hahmoa tarvitsisi muuttaa. Tästä tulee hieman sellainen no näin tapahtuu koska juoni -fiilis. Liikaa pakottamisen makua. Ikään kuin lukijaa haluttaisiin ohjata ajattelemaan, että Tamlin kuuluu jättää ja että se on oikein (vaikka Feyre kokeekin syyllisyyttä). Tämä tuntuu hivenen hassulta, koska kyllä eroaminen ja uuteen suhteeseen siirtyminen on ihan hyväksyttävää, vaikka toinen ei käyttäytyisikään aivan näin ylikontrolloivasti. Pidän siitä ajatuksesta, että sankarittaren ensimmäinen rakkaus ei olekaan se vuosisadan rakkaustarina, vaan se on vielä edessä, mutta toteutus Tamlinin osalta ontuu. Voi olla, että Maas on ajatellut, että tässä nyt paljastuu sellaisia puolia, joita vain ei ole Feyrelle aiemmin paljastunut ja että kyse ei sinänsä ole hahmon muuttumisesta aivan toiseksi, mutta enpä tiedä. Tässä on kaikki Tamlinia vastaan. Ja se hiertää. No, ehkä olen myös itsekin pettynyt häneen.

I had done everything—everything for that love. I had ripped myself to shreds, I had killed innocents and debased myself, and he had sat beside Amarantha on that throne. And he couldn’t do anything, hadn’t risked it—hadn’t risked being caught until there was only one night left, and all he’d wanted to do wasn’t free me, but fuck me. And when Amarantha had broken me, when she had snapped my bones and made my blood boil in its veins, he’d just knelt and begged her. He hadn’t tried to kill her, hadn’t crawled for me. Yes, he’d fought for me—but I’d fought harder for him.

Nautinko kirjasta? No todellakin. Onko se odottamieni viiden tähden arvoinen? Ei. Mutta rakastuin Velarikseen ja Starfalliin.

Teoksessa on paljon surua ja tyhjyyttä. Petosta. Pidän Feyrestä tällä kertaa. Rhysand on aloittanut nousunsa silmissäni jo Okaruusujen valtakunnan lopussa ja hän on... no, jos sanon mitä hän on niin tämä muuttuu jo todella juonipaljastuksia sisältäväksi. Sanotaan siis vain, että hänestä paljastuu paljon uutta ja että edessä on suuria tunteita. Usvatuulen valtakunta jatkaa ihanasti juonivetoisena romanssina. 

En ole ihan varma mitä ajatella tästä näiden kirjojen mate-systeemistä. Olen aina ajatellut pitäväni fated lovers -troopista, mutta näiden kohdalla... se tuntuu enemmän joltakin pakotetulta kuin kohtalon kääriytymiseltä auki. 

Kudottu perhe -trooppia tässä sen sijaan rakastan. Pidän näistä uusista hahmoista. Azrielista, Cassianista, Morista, Amrenista... jopa Tarquinista ja hänen paremman maailman haaveistaan. Inhoni Nestaa kohtaan sen sijaan vain kasvaa.

Pidän kyllä ihan erityisesti siitä, miten Feyre saa olla sekä haavoittuvainen että vahva. Hänen paranemistaan ja kehittymistään ja hänen uskallustaan tehdä valintoja on ilo seurata.

“I once lived in a place where the opinion of others mattered. It suffocated me, nearly broke me. So you’ll understand me, Feyre, when I say that I know what you feel, and I know what they tried to do to you, and that with enough courage, you can say to hell with a reputation. You do what you love, what you need”

Jos Feyre tuntui edellisessä osassa tyhmältä, niin ei enää. Kuitenkaan teos ei nouse itselleni ihan viiden tähden kirjaksi, vaikka sisältääkin todella lumoavia kohtauksia, loistavaa dialogia ja on todella kutkuttava.

Olen niin koukussa, että loppuun päästyäni joudun välittömästi jatkamaan seuraavaan osaan. Kaikki lukusuunnitelmani menevät sen myötä uusiksi, mutta eihän tätä sarjaa voi jättää kesken! 

Adalyn Grace: Foxglove

Belladonnan jälkeen tuskin maltan päästä aloittamaan sen jatko-osaa, Foxglovea (2023). Blythen näkökulmasta kerrottujen lukujen näkeminen aiheuttaa kunnon flashbackit A Curse for True Loveen ja Apolloon. Voitte arvata, etten ole riemuissani. Ja mikä vielä pahempaa, Blythe muistuttaa minua Bridgertonin Eloisesta, jota en voi sietää.

Olen täysillä hyvän kolmiodraaman puolella ja ensivaikutelmaltaan Foxglove sellaisen tarjoaakin.

Sydämeni särkyy Kohtalon puolesta, joka uskoo Signan olevan pitkään kadoksissa olleen vaimonsa reinkarnaatio ja päättää kosiskella tätä. Hänen obsessionsa vaikuttaa lupaavalta ja saa minut riemuitsemaan. Haluan heidät yhteen. Haluan Kuoleman olevan pahis tai ainakin väärä mies. Haluan syyn sille miksi ei ole ok että elävä, hengittävä nainen vedetään jatkuvasti Kuoleman käsivarsille ja hamuilemaan jossakin elämän ja kuoleman välillä.

“They say that all is fair in love and war. I have built my trench and brought my rifles, and I have no intention of retreating. I will pursue you until you remember who you are. If that means I need to court you, Signa Farrow, I will. Flowers, promenades, even poetry if that’s what you want. Whatever it is you enjoy, I will learn, and eventually you’ll remember the life we once had.”

Kuulostaa hyvältä, eikö? No niinpä! Bring it on! 

Nyt sitten niitä spoilereita.

Ja se kuuluisa mutta. Lähes kaikki mitä olen Belladonnassa rakastanut on poissa. Romanssia ei juuri ole eikä jännitystä. Gotiikkakin on pitkälti taka-alalla. Tarina laahaa eteenpäin. Signaa ei kiinnosta Kohtalo, mikä jo itsessään saa kolmiodraaman putoamaan negatiivisille pisteille. Myös Signan ja Kuoleman välinen kemia on tiessään. Heidän suhteensa on pelkkää seksuaalissävytteistä toisen kaipaamista, eikä Kuolema ole paljoakaan läsnä. Arvatkaa mistä kirjasta tämä minua muistutaakaan?

Kohtalon ja Signan suhteessa olisi valtavasti potentiaalia. Mitään siitä ei kuitenkaan käytetä. Kosiskeluun ei keskitytä lainkaan, ja vaikka sitä luvattiin kuukauden verran, niin ei vaan koskaan tule käymään. Kohtalon saama kohtelu surettaa minua. Ei tämä ole nautittava kolmiodraama, vaan vaivaannuttava ja ikävä sellainen. Jälkifiilikseksi jää pettymys ihan kaikkia osapuolia kohtaan. Signa on todella manipuloiva tässä osassa, ja Kohtalo ei täytäkään lupauksiaan. Hän vain lopettaa johdonmukaisen käyttäytymisensä sen mukaan, että on odottanut vaimonsa uudelleensyntymää satoja vuosia. 

Teoksessa on twisti, joka ei pelasta mitään, päin vastoin. Se tekee kaikesta vielä tarpeettomampaa. Minulla ei ole mitään hyviä twistejä vastaan, mutta tämä kyseinen on mielestäni surkea. Jatko-osan pitäisi tuoda jotakin lisää tarinaan ja syventää hahmoja. Foxglove ei sitä tee. Signan ja Kuoleman romanssi kärsii tästä aikalailla, osittain siksi, ettei sen ongelmakohtia oikeasti käsitellä, eikä ainakaan ratkota. Sekä maailmanrakennus että juoni ovat suorastaan täynnä reikiä. Ei nyt edes mennä siihen, ettei Foxgloven kartanolla ole juuri mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, niin kirjan nimessä kuin komeileekin.

Toivoisin etten olisi lukenut tätä. Foxglove saattaa sopia jollekulle muulle, mutta minusta tämä "kolmiodraama" ja twisti ovat ärsyttävät. Miksi kaksi kirjan hahmoista edes ovat tässä kirjassa?

Judy I. Lin: Song of the Six Realms

Kirjavuoteni on ollut ihan mahtava. Olen napannut hyvän kirjan toisensa perään hyvin vähillä ennakkotiedoilla. Ja sitten vastaan tulee se kirja, jonka kohdalla fantasiaonneni muuttuu. Judy I. Linin Song of the Six Realms (2024) herättää kiinnostukseni kannellaan, kiinalaisella mytologialla ja sillä, että kerrankin kyseessä ei ole sarja.

Kyseessä on kuitenkin monotoninen tarina orpotytöstä, joka jää runoilijasetänsä huomaan. Hänet kuitenkin lähetetään House of Floweing Wateriin oppimaan viihdyttämistä. Kun Xuen setä kuolee, asiat alkavat muuttua. Omituinen asiakas haluaa palkata Xuen soittamaan qíniä hänen kartanossaan ja tekee vastustamattoman tarjouksen.

A banished duke. A mysterious scandal. And now I realized I lived in the former residence of a woman who had died.

How much dark history did this place hold?

Paperikansissa sanotaan, että teos on inspiroitunut Daphne du Maurierin Rebeccasta. Mikään tässä ei ole hienovaraista. Paljon on vain suoraan kopioitu. Jos en tuntisi Rebeccaa niin hyvin, pitäisin ehkä tästä enemmän - tai sitten en, sillä kehuttavaa ei oikein ole. Olen rehellisesti sanottuna hivenen järkyttynyt, että näin suora kopioiminen on ok. Ei Rebeccan ilmestymisestä nyt niin valtavasti aikaa ole, että se ihan tekijänoikeusvapaata riistaa olisi. Adaptaatio on oma lajinsa, mutta tämä on jo aika paksua, eikä uutuusarvoa oikein ole. Eikä tämä Rebeccan myötäily oikein tuo tarinaan mitään. Sisältöä tästä saakin etsiä.

Kieli on pitkäveteistä, eikä hahmoja ole kehitetty kovinkaan pitkälle. Mikään ei nouse tekstistä ja infodumppausta on suorastaan olan takaa. Tarina katkeaa jatkuvasti, kun väliin tulee "välisoittoja", paloja mytologiaa, joka ei onnistu viehättämään. Jännite ei pääse edes rakentumaan. Xuen qínin soittoa on kappaletolkulla. Mikään tästä ei saa minua välittämään. Loppupläjäys ei hetkauta.

Takakansi lupaa slow burn -romanssin, mutta teoksessa ei ole kemiaa eikä sitä palamista, ei kunnollista romanssia alkuunkaan. Se, että kaksi hahmoa laitetaan suutelemaan, ei vielä vakuuta minua siitä, että he ovat muka rakastuneita. Tai että pelissä on yhtään minkäänlaista vetovoimaa heidän välillään.

En suosittele. Annoin tälle Fablessa yhden tähden.