Ajattelin aluksi kirjoittavani uudesta Nälkäpeli-kirjasta ylistävän arvion. Puolivälissä kirjaa mieltäni alkaa painaa kysymys miksi me ihmiset luemme tällaista. Mikä meissä on vikana, että nautimme tällaisesta? Nälkäpelissä on kuitenkin kyse toisten tappamisesta. Tapa tai tule tapetuksi.
Dystopialle on tyypillistä näyttää, millainen tulevaisuus voisi olla, miten huonosti asiat voisivat mennä. Osaltaan dystopialla pyritään kritisoimaan asioiden vallitsevaa tilaa ja estämään kuvatunlaista kehitystä tapahtumasta. Nälkäpeli vetoaa samanlaiseen ajatteluun brutaalilla maailmallaan, jossa ihmisiä voidaan vain pistää areenalle toisiaan tappamaan. Reaktiona on: ei tällaista. Tällaista maailmaa en halua nähdä.
Teos ei ole yhtä hauska kuin kaksi ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Se on vakavampi, eikä huumorille jää sijaa. Ei ilkosilleen itseään hississä riisuvaa Johanna Masonia, ei Haymitchin sukkelia sutkautuksia. Balladi laululinnuista ja käärmeistä jatkaa jo Matkijanärhessä nähtyä synkempää linjaa.
Romaani toistaa muista sarjan osista tuttua sankarikuvaa. Sankarin ei tarvitse liata käsiään liikaa nälkäpelissä. Tapot ovat helppoja ja välillisiä, samaan tyyliin kuin mitä Katniss käytti pistiäisiä vastustajiinsa tai kun mutantit tappoivat viimeisen tribuutin Nälkäpelissä pelastaen sekä Katnissin että Peetan suoralta tappamiselta. "Hyvikset" kuolevat pelissä martyyreina, ja vain "pahikset" kokevat brutaalin kuoleman. Japanilaisessa elokuvassa Battle Royale koululuokallinen nuoria lähetetään saarelle tappamaan toisensa samanlaisella vain yksi voi voittaa -systeemillä. Nälkäpelissä tribuutit pääsevät helpommalla, kun areenan olosuhteet ja erilaiset mutantit hoitavat osan tapoista. Kaikkia ei tarvitse lahdata itse.
Odotukseni eivät ole korkealla uusimman Nälkäpeli-kirjan suhteen lukemaan ryhtyessäni. Kun johonkin tehdään paljon myöhemmin jatkoa, vaikka se sitten olisikin "esiosa", olen jokseenkin epäluuloinen. Tuoreen näkökulman tuttuun maailmaan tarjoaa, että päähenkilönä on tarinan pahiksena tunnettu nuori Coriolanus Snow.
Mielenkiintoista teoksessa on paitsi nälkäpelin kehittäminen viihteellisempään ja osallistavampaan suuntaan, myös Coriolanus Snow'n luonteen kehitys. Aluksi tuleva Panemin presidentti vaikuttaa ihan symppikseltä. Ylemmyydentuntoiselta ja pikkumaiselta, mutta silti ihan fiksulta kaverilta. Vähitellen Coriolanuksen todellinen luonne kuoriutuu esiin. Teoksen tapahtumat muokkaavat esiin pelottavan vastustajan ja Capitolin vallan lujittajan.
Balladi laululinnuista ja käärmeistä lähtee hyvin vauhtiin. Eletään nälkäpelien alkuaikoja, 60 vuotta ennen ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Kymenennessä elonkorjuussa valittu vyöhykkeen 12 tyttötribuutti on lumoava. Villi, kaunis ja epäilemättä vaarallinen. Televisiokameroiden edessä Lucy Gray sujauttaa erään tytön puvun sisään käärmeen. Hän laulaa upealla äänellä vangiten yleisönsä ja pitää yllään röyhelömekkoa. Tyttö on laskelmoiva, ja hänen ohjaajakseen määrätty Capitolin eliittikoulussa Akatemiassa opiskelija Coriolanus Snow miettii, että ehkä hieman mielenvikainenkin.
Lucy Grayhin ei voi olla ihastumatta. Tyttö on varsinainen laululintu ja taitava esiintyjä. Hän ei varsinaisesti edes ole vyöhykkeeltä 12, vaan kuuluu kierteleviin muusikoihin. Collins käyttää taitavasti lauluja osana tarinankerronnassaan. Ennestään tuttu laulu hirttopuusta saa Balladissa laululinnuista ja käärmeistä aivan uuden merkityksen. Upein on kuitenkin laulu Lucy Graysta, tytöstä, jonka mukaan nälkäpelitribuutti on saanut nimensä ja jonka kohtalo jää auki ja tytön hahmo kummittelemaan.
Coriolanusin suhtautuminen Lucy Grayhin on vähintään ristiriitainen. Toisaalta hän ihailee tyttöä, toisaalta halveksii. Tribuutteja kohdellaan Capitolissa eläimiä ja heitä jopa pidetään eläintarhan häkissä odottamassa nälkäpelin alkua.
Lucy
Gray oli kuitenkin hänen tribuuttinsa ja matkalla areenalle. Ja toisissa
olosuhteissa Lucy Gray olisi ollut vain joku tyttö vyöhykkeeltä – tai ei
ainakaan Capitolista. Toisen luokan kansalainen. Ihminen, mutta silti
eläimellinen. Ehkä älykäs, mutta alkukantainen. Yksi niistä onnettomien,
raakalaismaisten otusten muodottomasta massasta, joka horjui jossakin
tietoisuuden rajalla. Vaikka tietysti os säännöstä oli poikkeus, se oli juuri Lucy Gray Baird, Hän uhmasi helppoa luokittelua. Erikoistapaus ihan niin kuin Coriolanus itse. Eihän Lucy Grayn huulten kosketus muuten olisi voinut tehdä hänen polvistaan hyytelöä.
Balladi laululinnuista ja käärmeistä on vauhdikas teos, jonka ahmii. En pettynyt.
Kenelle? Dystopian ja Nälkäpeli-sarjan faneille.
Hyvä arvio! :) Ja hyvä kirja oli kyllä! Elokuva ei ihan ollut nappiin, tämä kirja olisi voitu jakaa kyllä kahdeksi leffaksi tai mielummin mini-tv-sarjaksi. Tuli sellanen vaikutelma, että kirja on tehty alkuperäisen triologian lukijakunnalle, jotka kasvaneet aikuisiksi, siksi kirja jatkoi vakavampaa menoa ja siinä oli enemmän "aikuismaisempaa" otetta aiempiin kirjoihin verrattuna. Kiinnostavaa, että Snow on hyvin samantyyppinen protagonisti kuin Katniss, mutta hahmon päämäärät ja valinnat erilaiset. Mielestäni Lucy Gray hahmona oli kiehtova, mutta hänet kuitenkin kuvattiin Snown silmien läpi (ollen lähes kuin Manic Pixie Dream Girl-trooppi), ei häneen oikein päästä tutustumaan kunnolla henkilönä. Ja Snow ei ikinä kirjassa näe häntä ihmisenä, vaan "hänen" tyttönään, tribuuttinaan ja rivien välistä voi lukea, ettei Snow lopulta oikeasti arvosta häntä aidosti.
VastaaPoistaEn tiedä onko tämmösistä tarinoista tykkääminen jotenkin ns. oudompaa/moraalittomampaa, kun sehän on tässä se koko homman juju. Katsovathan ihmiset ympäri maailmaa koko ajan James Bondeja ym. leffoja, joita Hollywoodissa tuotetaan liukuhihnalla, joissa ihmishenki ei ole minkään arvoinen, muiden hakkaamisesta ei tule vammoja tai traumoja ja yhden "hyvän" ihmisen pelastamiseksi on sankarilla oikeus tappaa tusinoittain ihmisiä. Ja näiden jenkki-elokuvien katsomisesta nauttiminen tullut maailmassa niin normaaliksi, ettei niiden barbaarinen maailmankuva hetkauta ketään.
Kiitos, kommenttisi ilahdutti! Pahoittelut viivästyneestä vastauksesta. Itse en ole vielä ehtinyt leffaa näkemään, kiinnostaa kyllä. Tuo on varmasti totta, että vanhat fanit on pidetty mielessä tätä kirjoittaessa ja ehkä tuo heidänkin vanhemenimisensa on vaikuttanut siihen, mihin suuntaan tätä lähdettiin viemään.
PoistaOn totta, että väkivalta on populaarikulttuurissa (myös peleissä!) jo lähtokohtaisesti todella viihteellistettyä. Siihen on tottunut, ja ajatus joka meille usein myydään, on juuri tuo, että sankari saa tappaa, kunhan on hyvis ja tapettava pahis. Näkisin, että erityisesti dystopiassa sillä on paikkansa ja arvonsa kuitenkin muunakin kuin vain viihteenä.
Leipää ja sirkushuveja tarjottiin roomalaisillekin. Ei tässä olla ehkä aivan niin kauas siitä menty kuin mitä haluttaisiin ajatella.
Hyviä pointteja molemmilla! 💖Vaikuttaa vain siltä, että tämän kirjan synkkyyttä ja monitulkintausuutta ei ehkä otettu hyvin kovin vastaan, ainakaan elokuvayhtiön taholta, sillä hiljattain julkaistu Haymitchin esiosa (joka on kuin suoraan elokuvatoteutusta varten kirjoitettu ja kaikki selitetään lukijalle kädestä pitäen) vei sarjaa vielä lapsellisempaan suuntaan kuin alkuperäinen triologia edes koomisimmilla hetkillään. Samalla sen esittelemä tarina loi isoja juoniaukkoja alkuperäiseen tarinaan, mikä esiosien ongelma usein on. En myöakään tajua, miksi monet sarjan fanit ovat kiihkeästi halunneet kirjan Haymitchin peleistä kun triologiassa Katniss katsoi ne jo nauhalta (kyllä, kirjassa paljastetaan ettei nauhat näyttäneet kaikkea, mutta ei se ole riittävä peruste kirjalle kun Snown tarina teki jo ihan saman pointin kun 10. Nälkäpeli tribuutteineen pyyhittiin pois historian kirjoista).
PoistaSamaa mieltä myös siitä, vaikka nälkäpeli-sarjasta tykkäänkin, että itse pelin pelaajien välinen väkivalta on esim. Battle Royaleen ja Squid Gameen verrattuna paljon sisäsiistimpää ja kliinistä, kun "hyvien" ei tarvitse suoraan ikinä tappaa ketään, jolloin he ovat ns. "moraalisia voittajia", mikä vähän epäuskottavaa ja naiivia vaikka nuorten kirja onkin (tosin kyllä myös Squid Gamen myöhemmät kaudet lipsui tähän moraaliasetelmaan myös varsin räikeästi). Tämän kirjan elokuvaversiossa Lucy Grayn tappoja siloteltiin ja poistettiin aika paljon kirjaan verrattuna: leffassa hän myrkytti vain vahingossa yhden tytön. Myös mutanttien yms. lisääminen vie hieman pohjaa itse pelin idealta, mennen lähes fantasian puolelle, vaikka viihdettähän nämä pelit capitolilaisille olisivatkin. Ja jos triologian viimeistä kirjaa lukee kriittisesti, Katniksesta (joka ekassa kirjassa murehti, oliko oikein pudottaa pistiäisiä itsepuolustuksena ammattilaisten päälle) oli kehittynyt varsin kylmäverinen tappaja, jonka lapsellisen kostosuunnitelman takia monet hänen ystävänsä ja liittolaisensa kuolivat aivan turhan päiten.
"Upein on kuitenkin laulu Lucy Graysta, tytöstä, jonka mukaan nälkäpelitribuutti on saanut nimensä ja jonka kohtalo jää auki ja tytön hahmo kummittelemaan."
VastaaPoistaMonet kirjan laulut ovat itse asiassa ihan oikeita runoja, joiden mukaan Collins nimesi Lucy Grayn ja hänen muusikkoporukkansa. Panemin aikaan mennessä niistä on kehittynyt lauluja/balladeja. :) Esimerkiksi Lucy Grayn todellisen kohtalon saa selville, kun tietää, että hahmo on saannut nimensä 1700-luvulla tehdystä William Wordsworthin runosta joka kirjassa lauletaan kokonaan läpi. Runo kertoi alunperin ihan oikeasta tytöstä nimeltään Lucy Gray, joka katosi ja kuoli... lumessa. Tytön kengän jäljet katosivat, mutta tämän ruumis löydettiin lopulta myöhemmin joelta. Toinen kirjan laulu, joka paljastaa Lucy Grayn kohtalon on hirttopuu: sen jälkeen kun Snow ampuu häntä kohti, Lucy Gray alkaa laulaa hirttopuuta, ja triologiasta tiedämme Katnikselta että laulun lopullinen paljastus on se, että sen puhuja on kuollut henkilö joka laulaa rakkaalleen. Eli Lucy Gray tietää kuolevansa pian, ja viimeinen asia mitä hän sanoo Snowlle on, että vain kuolemassa he tapaavat jälleen ja/tai pytää tätä kuolemaan kanssaan. Snowltahan tämä menee toki kokonaan ohi, luullen laulun viittaavan vain Sejanukseen ja pelkää, että Lucy Gray haluaa vain lähettää hänetkin hirttopuuhun.