torstai 18. heinäkuuta 2024

C. S. Pacat: Captive Prince

Okei eli siis C. S. Pacat. Dark Risea aiempi romaani, Captive Prince, on hyvin toisenlainen. Se ei ole maaginen (teoksen maailmassa ei kirjaimellisesti edes ole taikuutta), eikä se ole ollenkaan niin lumoava. Luen sen silti päivässä. Sivut kääntyvät kuin itsestään. On vain saatava tietää, mistä tässä on kyse. Ja onhan Pacat vain yksinkertaisesti todella sujuva kirjoittaja. Vaikka tässä ensimmäisessä osassa onkin nähtävissä jäänteitä siitä, että se on alunperin julkaistu nettialustalla. 

Olen saanut useita sisältövaroituksia ennen lukemista, ja voin nyt sanoa, että Captive Prince tosiaan on varsin häiritsevä sisällöiltään. Se on ongelmallinen, eikä se takuulla ole kaikille. Joitakin kohtauksia olisi mielestäni voitu jättää hyvin poiskin, eikä tarina olisi kärsinyt siitä. Päinvastoin. 

Akielosin kruununprinssi Damen tulee velipuolensa selkäänpuukottamaksi, kun hänet heidän isänsä kuoltua kaapataan, hänen identiteettinsä viedään ja hänet toimitetaan vihollisvaltakuntaan. Lahjana uudelta kuninkaalta Damen annetaan seksiorjaksi kelle muullekaan kuin itse vihollisprinssille. Kaikki menee hyvin poliittiseksi, ja maailmassa on vahvasti vaikuttimia antiikin Kreikasta  mutta meno on sitäkin sekopäisempää.

This place sickened him. Anywhere else, you simply killed your enemy with a sword. Or poisoned him, if you had the honourless instincts of an assassin. Here, it was layer upon layer of constructed double-dealing, dark, polished and unpleasant.

En oikeastaan voi sanoa pitäneeni mistään erityisesti. Huomaan kyllä mitä Pacat on tehnyt kirjoittaessaan kultahiuksisen miehen sinisillä silmillä ja rubiinikaulapannalla. Veren kylmäsydäminen prinssi Laurent onkin teoksen kiinnostavin hahmo, mutta myös vihattava. “Laurent could inspire homicidal tendencies simply by breathing" ja "A golden prince was easy to love if you did not have to watch him picking wings off flies" ovat oikein osuvia kuvauksia hänestä.

Epäilen vahvasti, ettei kaikki Pacatin tyyliin ole aivan sitä miltä näyttää. Joitakin totuuksia alkaa jo paljastua kirjan loppupuolella. 

Aionko lukea sarjan toisen osan, vaikka en olekaan kovin vakuuttunut tästä aloituksesta? No tietysti! Olen kuullut sarjan paranevan tästä. Hyvä ystäväni Elviira on puhunut tästä sarjasta paljon. Eli jotainhan tässä sarjassa on oltava, eikö niin? Sormet ristissä nyt.

tiistai 16. heinäkuuta 2024

Shirley Jackson: Hangsaman⁣

Kesäkuun viimeinen kirja on ollut Shirley Jacksonin Hangsaman (1951), jonka luin Shirley Jackson -lukupiiriä varten. Tällä kertaa kyseessä on romaani. Jackson loistaa nimenomaan romaaneissaan. Tällä kertaa lukukokemus on kuitenkin hyvin toisenlainen. (Aiemmin olen lukenut Linna on aina ollut kotimme sekä The Haunting of Hill House.) En saa kirjaa edes aikataulun puitteissa luettua.

En saa kirjasta otetta. En päähenkilöstä, en muista hahmoista, en sotkuisesta juonesta. En pidä saarnoista ja opetuksista, joita kirjaan on kudottu mukaan. En pidä edes kirjoitustyylistä.

Beyond this sense, however, of swift transient passage, was the worse, the frightful conviction, of perhaps being in reality no more than Natalie Waite, college girl, daughter to Arnold, and unable to brush away the solidity of this world but forced to deal with it as actual and dreary. Yet then–why, if this were true, the sudden sharp sympathetic picture of the white walls and the nurse coming closer? Why the graphically remembered room with the iron bedstead, the sure knowledge of the moment to slip the poison into the cup, the remembered pain? Why, above all, the constant unusual shock of the sound of her own name said aloud?

Kun päähenkilömme Natalie vaipuu hulluuteen, olen enemmän hukassa kuin Mona Awadin Bunnya lukiessani. (Yhtymäkohtia näiden kahden romaanin välillä on muitakin, mutta ei spoilata niitä. Näköjään olen skipannut Bunnyn täällä blogin puolella...) Alkuasetelmassa Natalie asuu vielä kotona itsekeskeisen kirjoittajaisänsä (creepy) ja saarnaavan äitinsä kanssa ja jatkaa yliopistoon, pinnallisiin cocktail-kutsuihin ja hänestä kovin etäisiltä tuntuvien opiskelutovereiden seuraan. Kaikki on liian outoa. Onko tämä edes kauhua, en tiedä. Muista Jacksonilta lukemistani romaaneista tuttu hiipivä kauhu puuttuu tästä. Silti joitakin elementtejä on.

Se, mikä ennen lumosi minut, ei tee sitä enää. Haluan palata fantasiakirjojeni pariin, keijuihin ja taikuuteen ja Dark Kingeihin. Lohikäärmeisiin. Ajattelen, että ihan tämän oivalluksen takia kannatti pinnistellä tämä loppuun. Aion nyt keskittyä siihen, mistä oikeasti nautin ja jättää myös lukupiireilyn sikseen. Jos kirja olisi ollut yhtään pidempi, eikä lukupiirikirja, tämä olisi helpostikin jäänyt kesken. Halusin kuitenkin selvittää itselleni lopullisen mielipiteeni, ja se on tämä.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2024

Hafzah Faizal: A Tempest of Tea⁣


Niin siinä vain taas kävi, että luen Vehkan kirjoja. Kirja on siis tietenkin Hafzah Faizalin A Tempest of Tea (2024), joka on ollut lukulistallani ja kiilannut muiden ohi ihan siitä syystä, että sain sen suoraan käteeni. 


Vaihdossa annoin oman Barnes & Noblen erikoispainokseni Once Upon a Broken Heartista hänelle lainaan. Sekä siinä että tässä on kauniiden kansien lisäksi bonusmateriaalia lopussa. Vehka sanoi osuvasti, että "Erikoispainosten bonusepilogit on kyllä ylipäätään Asia, vähän kuin jokin teekutsujen salainen takahuone, jonne pääsee vaan harvat ja valitut." Ja näinhän se on. 


Mitä juuri siis luinkaan? Ensimmäinen ajatukseni loppuun päästyäni nimittäin on että wtf.


A Tempest of Tea on flirttiä, vihaa, uhkauksia ja suunnittelua. Paljon suunnittelua. Sellaiset 200 sivua sitä. Ja yllättävä määrä toimintaa loppua kohti. Petosta joka suunnalla. Monimuotoisuutta. Trooppeja. Paljon trooppeja.


Premissi? Teehuone päivällä, laiton verihuone yöllä. Vampyyreja varten, totta kai. Omistajina ovat valittu perhe -sisarukset Arthie ja Jin Casimir, rikolliset, jotka ovat valmiita tekemään mitä vain pelastaakseen rakkaan teehuoneensa. Vaikka se sitten tarkoittaisi todella isoja ja uhkarohkeita toimia. Aina vain parempi, jos sillä saa oikeutta muutoinkin.


"Are you not having anything?" Laith was watching her as he piled two cubes of sugar into his cup and fed a third to his cat.  

 

"I have very refined tastes," Arthie said. 

 

"You're a snob, you mean."

 "Better a snob than someone mistaking sugar for flavor," she replied.

A slow smirk curled the side of his mouth, and he made sure she was looking when he added a third cube into his cup, stirring it thoroughly before meeting her eyes and dropping in a fourth. 

 

"Can't blame me for needing a way to work with something so bitter."


On kiehtovaa miten hahmovetoinen ja samalla ihan levällään oleva ja yhtäkkiä nopea ja silti h i d a s kirja voikaan olla. Mukana on todella suloinen kissa. Todella suloinen. Pidän kovasti sekä Matteosta ja Laithista. Molemmilla on mahtavat kemiat Arthien kanssa. Matteo on silti ykkönen. Matteo best. 


No entäs kirjan neitoset? Flick on enemmän mun tyyppinen hahmo, rakastaahan hän ihania mekkoja ja on rauhallisempi luonne kuin veitsenterävä todellinen FMC Arthie. Mutta. Flick jää vähän lässähtäneeksi. Hänen romanssinsakaan ei ole niin onnistunut. Arthie sen sijaan... no, sanotaanko, että Arthie ate in the end. 


It was hard not to watch Arthie Casimir. The way she worked and schemed, at times as still as stone, other times as restless as a bee. For the most part, Arthie obscured her femininity. She was, after all, a girl in a man’s world, but it snuck through every once in a while. When she turned a certain way. When she lit up at Jin’s words or countered Matteo’s provocations or slid a glance at Laith. When the waves of her hair caught the light, illuminating the copper of her skin and making her gaze come alive with mischief.


YA-aspekti on hivenen jännä tässä. Ihan tosissaniko minun olisi uskottava, että nämä nuoret henkilöt ovat pelättyjä roistoja, jotka saavat uhkailemalla aikaan vaikka mitä? Arthurin legendaan viittauksia on loppujenlopuksi varsin vähän.


Kaiken tämän alla on vahva antikolonialistinen sävy. Teos käsittelee nin kolonialismia, imprerialismia kuin rasismiakin. Hahmokaarti edustaa laajalti eri etnisyyksiä. Ettenia on pitkälti niin kuin viktoriaanisen ajan Englanti kolonialistisine meininkeineen. Arthien kotimaa taas vertautuu Sri Lankaan. 


Juonen käänteet ovat aikamoisia, ja paria en osannut aavistaa. Hyvää eskapismia. Sain mitä halusin. Sanailu oli parasta. Samoin loppu, joka tietenkin on kunnon cliffhanger seuraavaa osaa varten.


Mutta palataanpa hetkeksi tähän painokseen. Nimittäin mikä upea painos tää onkaan! Ihana Fairyloot-versio. Siis kattokaa vaikka Matteota tossa sisäkannessa. (Hän on reunimmaisena vasemmalla molemmissa.) 




perjantai 28. kesäkuuta 2024

Rebecca Yarros: Siivenisku

Siis. Mikä. Kirja.

Rintaani koskee. Olen koukussa. Rakastan, rakastan, rakastan tätä. Rebecca Yarrosin Siiveniskun (Fourth Wing 2023, suom. 2024) tapahtumat pyörivät mielessäni, kun en lue ja minun on pakko päästä kotiin lukemaan. Siivenisku yksinkertaisesti valtaa minut täysin. Tämä romantasia on kaikkea mitä vaan voin toivoa ja kaikkea vieläpä oikeassa suhteessa. Olen tuolini reunalla koko ajan, enkä jää kaipaamaan mitään. Kemiat ovat suorastaan räjähdysmäiset. Ensisuudelma on peräti 10/10.

Violet Sorrengailin äiti, komentaja Sorrengail, pakottaa hänet Basgiathin sotakoulun lentäjien kvadranttiin, jotta tämä voi seurata sisarustensa jalanjälkiä ja tulla lohikäärmelentäjäksi. Siis jos hän selviää koulutuksesta elossa. Ja saa lohikäärmeen, mutta mitäpä yksityiskohdista. Kaikki lentäjien kvadrantissa on suunniteltu kitkemään heikot. Joko valmistut tai kuolet. Eikä Violet ole koskaan ollut kovin vahva. Hänellä on heikot nivelet, jatkuvia kipuja ja unelma kirjurin urasta. Mutta Violet ei anna toisten vain kävellä ylitseen, ei, vaikka onkin Sorrengailina kävelevä maalitaulu. Hän ei helvetti vieköön aio kuolla. Pinnan alta paljastuu aikamoinen badass. Hänen sinnikkyytensä ja kykynsä mukautua tekee hänestä mahtava naispäähenkilön. Hänen kehitystään on todella tyydyttävää seurata. Hihkun hänen onnistumisilleen.

Mukaan on hyvä hypätä niin, että ei tiedä turhan paljon etukäteen. Luvassa on kuitenkin suorastaan mahtava seikkailu, jossa toimintaa ja jännitystä riittää. Harvinaista kyllä, olen täydessä imussa jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Eikä tyhjäkäyntiä tai tylsiä sivuja ole. Vaikka pidän YA:sta kovasti, on todella ihanaa lukea vaihteeksi aikuisille suunnattua romantasiaa. Ja vieläpä näin vetävää sellaista!

"Eli Tairnkaan ei ole vielä kanavoinut voimiaan sinulle?" Liam kysyy epävarman näköisenä, ilmeessä on haavoittuvuutta.

Pudistelen päätäni. "Luulen, että sillä on sitoutumisongelmia", kuiskaan.

"Kuulin tuon."

"Pysy sitten poissa päästäni."

Toinen lamauttava nälän aalto hyökyy ylitseni, ja miltei rusennan Markhamin käärön kädessäni. "Älä viitsi kettuilla."

Hahmojen välinen sanailu saa minut kikattamaan. Tairnin äreät, sarkastiset kommentit ovat täyttä kultaa. Käytännössä ulvon naurusta hänen ja Violetin välisille sanaharkoille. Mutta Xaden Riorson? Siivenkomentaja, kapinallisen petturin poika, mies, joka on luvannut tappaa Violetin. Hän on upea jokaisella esiintymisellään. Ja hänen sinettivoimansa? Upea sekin.

Kuumotus nousee kaulaani pitkin ja liekit nuolevat poskiani, kun hän laskee kasvonsa niin lähelle, että hänen huulensa ovat vain senttien päässä omistani. Erotan jokaisen kultahippusen hänen onyksinmustissa silmissään sekä jokaisen kuhmuran ja viivan hänen arvessaan.

Kaunis. Vitun. Kusipää.

Hengitykseni kiihtyy ja kehoni alkaa kuumentua, senkin petollinen paskiainen. Sinä et tunne vetoa toksisiin miehiin, muistutan itseäni, mutta tässä sitä ollaan ja tunnetaan vetoa.

Teoksen found family on suosikkini tähän asti. Hitto, Xaden on uusi suosikkini. Sanoinko vielä että Xaden? Hurmaannun jokaisesta hänen suustaan tulevasta lauseesta. Lisään telepatian ehdottomasti lempitrooppieni listalle tämän jälkeen...

Mennäänpä eteenpäin. Käännös valitettavasti ontuu. Sanasto on hyvää ja toimii, samoin valittu sävy, mutta kääntäjältä näyttää puuttuvan ihan perustietämystä suomen lauserakenteista. Rakastan sitä, että fantasiaa käännetään, mutta voisiko laatu olla parempi? (Köh köh Olipa kerran särkynyt sydän.) Nämä ovat kainsainvälisiä bestsellereitä. Antakaa niille mitä ne ansaitsevat. Antakaa fantasian lukijoille mitä me ansaitsemme. 

Esimerkiksi Kariston kustantama Julma prinssi on esimerkki oikein hyvästä suomennoksesta. Sekin siis on mahdollista. Nopeus on varmasti valttia, kun näitä superhypetettyjä teoksia suomennetaan, mutta silti. Laadulla on väliä. Se fantasian lukijoiden ihan ydinryhmä lukee kyllä kirjansa englanniksikin. 

Jään silti odottamaan marraskuussa (!) ilmestyvää seuraavaa käännöstä. Polte lukea jo Iron Flame on kova, mutta lohdutan itseäni sillä, että kolmanteen osaan on sitten lyhyempi aika, kunhan jaksan nyt vain odottaa. On kiva kuitenkin jatkaa sillä kielellä, millä on aloittanutkin. Ja onhan tässä upeita kirjoja lukulistalla. Ja tästä sarjasta on suunniteltu viisiosaista, että jos taso vain pitää, edessä on vielä aikamoiset pidot. Siiveniskuhan nousi suoraan top kolmoseen suosikkieni listalla.

*Arvostelukappale saatu kustantajalta. Kiitos, WSOY.

maanantai 24. kesäkuuta 2024

Rebecca Ross: Ruthless Vows

Letters of Enchantment #2 eli Divine Rivalsin jatko-osa, Ruthless Vows, on varsin mukiinmenevä. Kyllä, mukiinmenevä. Se ei kosketa minua, ei inspiroi minua eikä tarjoa ajatuksenruokaa tai vangitse minua. Mutta mukiinmenevä se on. Se viihdyttää.

The magic still gathers, and the past is gilded; I see the beauty in what has been but only because I have tasted both sorrow and joy in equal measures.

Romanin ja Irisin välinen entinen läheisyys ja jännite puuttuvat. Tilalla on etäisyys. Niin fyysinen kuin henkinenkin. Jos Divine Rivals oli sateenkaari, niin tämä jatko-osa on sade ilman mitään väriloistoa. (Pidän sateesta.) Muistinmenetystrooppi ei ole suosikkejani. Monella tapaa kaikki joudutaan aloittamaan alusta. Ja se turhauttaa. Se syö perustuksia.

Yleensä pidän pahiksista. Mutta Dacre ei säväytä sitten yhtään. Hän ei edes tunnu karismaattiselta, vaikka hänen on tarkoitus sitä olla. Hänelle annetaan niin paljon tilaa ja silti hän vaikuttaa... tyhjältä. En ole varma mitä hän pitää sisällään vai pitääkö mitään.

Rossin kieli on jälleen kaunista, ja tällä kertaa sukelletaan syvemmälle fantasiaelementteihin. Ikävä kyllä se tapahtuu romanssin kustannuksella, kun ensimmäinen kirja puolestaan toimi päinvastoin. Irisin veli Forest on mukavampi nyt, ja huomaan pitäväni hänestä. Sarah puolestaan on söpö.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2024

Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia

1800-luku on suosikkivuosisatani. Satu Tähtisen romaani Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia (2024) vie lukijan vuoden 1847 Lontooseen ja sen seurapiirien kiemuroihin. Kuulostaa aika maukkaalta, vai mitä? Se aloittaa samalla Moraalisten naisten kirjakerho -sarjan, jolle on tulossa jatkoa jo syksyllä.

Lady Josephina on naimaton herttuan sisar, iältään jo 28-vuotias, ja pitää moraalisten naisten kirjakerhoa. Hänen tiensä käy yksiin seurapiirikeikarin Lordi D:n kanssa, josta paljastuu hänelle yllättäviä asioita. ⁣⁣Julkinen loukkaus johtaa asiaan jos toiseenkin.

Romanssi etenee nopeasti suudelmaan. Myös sinutteluun ja etunimen käyttöön siirrytään nopeammin kuin soisin historiallisessa romanssissa tapahtuvan. ⁣⁣Yksi ihanista hetkistä kun on teitittelyn loppuminen ja siihen liittyvä muutos hahmojen välisissä suhteissa.
⁣⁣
Kun mukana on vakoojia, sitä odottaa, että vakoilulla ja politiikalla olisi isompikin rooli. Vakoilu kuitenkin on teoksessa täysin sivuroolissa ja on lähinnä nimellistä. Täysi paino on seurapiireissä ja valeseurustelussa, vähän rahahuolissakin. Valeseurustelun trooppi toki toimii ja ilahduttaa. Josephinan tädin luoma tarkka seurustelusuunnitelma on mainio. Plussaa on myös, ettei päähenkilö ole nuori debytantti, ja että myös vanhemmalla naisella on arvoa. ⁣⁣
⁣⁣
Kevyeksi välipalalukemiseksi historiallisesta miljööstä nauttiville teos soveltuu hyvin. Vaikka se tuo kiitettävästi esiin feministisiä aatteita kevveyden rinnalle, pettymystä aiheuttaa tämänkin teoksen sivuille päässyt harmillisen sinnikäs myytti korsetista kidutuslaitteena. Eikö se voitaisi jo unohtaa?⁣⁣ 

perjantai 31. toukokuuta 2024

Rebecca Ross: Dreams Lie Beneath

Suositun Divine Rivalsin kirjoittajan, Rebecca Rossin, standalone YA-fantasiaromaani Dreams Lie Beneath (2021) vie lukijan unien maailmaan. Jokaisena uuden kuun yönä Azenorin kadut täyttyvät lihaa ja verta olevista painajaisista. Suojellakseen ihmisiä painajaisilta wardeneiksi kutsutut, koulutetut maagit keräävät ylös tiedot ihmisten painajaisista ja metsästävät niitä uuden kuun aikaan.

Clementinen isä on pikkukaupungin suojelija aivan niiden vuorien läheisyydessä, joilta kirous on peräisin. Clem itse harjoittelee suojelijaksi isänsä opastuksella, ja kun isä onkin uudenkuun aikaan kuumeessa, näyttää siltä, että Clemin on ensimmäistä kertaa suoriuduttava suojelijan tehtävistä yksin. Asiat menevät vain huonommiksi, kun kylään saapuu kaksi kutsumatonta maagiveljestä. He haastavat Clemin isän taistoon kylän suojelijan paikasta. Voittaja on se, joka ensimmäisenä tuhoaa manifestoituvan painajaisen. 

Suojelijan viran menettäessään Clem ja hänen isänsä menettävät samalla kaiken. Edessä on muutto kaupunkiin ja kaiken tutun taaksejättäminen. Clemin haave seurata isänsä jalanjäljissä on vain tuhkaa tuulessa. Sankarittaremme ei tätä kovin hyvällä ota, varsinkin kun veljekset ovat aatelisia, joilla ei pitäisi olla mitään tarvetta pikkukaupungin suojelijan viralle. Tilaisuuden tullen Clem ei epäröi tarttua tilaisuuteen yrittää saada menettämäänsä takaisin. Valheellisen identiteetin ja uusien kasvojen turvin hänestä tulee Phelan Vesperin kumppani ja suojelija yhdelle kaupungin alueista. Phelan on veljeksistä se, joka ei ole jäänyt Hereswithiin.

⁣Teoksen maailmassa jokaisella loitsulla on hintansa. Ja niin on myös Clemin valeasulla. Puolet hänen sydämestään on sen myötä muuttunut kiveksi. Kivenä sen olisi myös pysyttävä, jotta valeasu pitää.

Kosto on suloinen vai mitä sitä sanotaan? No, tämän teoksen romanssi koston kylkiäisenä vasta suloinen onkin. Kunnon slow burn vihollisista rakastavaisiksi -romanssi kääriytyy hiljalleen auki, kun Clem ajautuu lähemmäs ja lähemmäs Phelania. Romanssi on kirjoitettu oikein hyvin, ja rakastan heidän yhteisiä kohtauksiaan. Ihan siitä ensimmäisestä lähtien. 

Minusta on aina hassua lukea kirjaa, jossa on samanniminen hahmo kuin minä itse. Clemin alias on Anna Neven, ja niinpä joka kerta, kun luen nimeni kirjan sivuilla, koen hetkellistä hämmennystä. 

Syvyyttä tarinan maailmaan tuo Seven Wraiths niminen korttipeli, jossa on tarkoitus päästä eroon mahdollisimman monesta haamukortista kädessään. Häviäjä tulee näkemään painajaisen seuraavana yönä. Miten upeaa. 

“Do you ever dream, Mr. Vesper?” The question slipped out from me, soft and genuine.

“Do I ever dream?” he repeated, amused. He walked with his hands in his jacket pockets, and the wind stirred his hair. “You mean if I’ve ever experienced my own nightmare, Miss Neven?”

“Yes, I suppose that is the better question.”

He was quiet, and when he slowed his strides, I slowed mine, to keep pace with him.

“I’ve never dreamt,” he replied, meeting my gaze. “But then again…I’ve never given myself the chance to.”

I hated how his words resonated with me. I hated how his words could have been my own. I hated how they made me want to ask him more questions.

Unista, painajaisista ja niiden merkityksestä puhutaan dialogin tasolla, mutta tätä tematiikkaa hyödynnetään silti valitettavan vähän. Se jää hienoiksi lauseiksi, statementeiksi. Vasta loppua kohti unien sisällöllä ja niiden paljastavalla yhteydellä uneksijaan on merkitystä.

Kaiken kaikkiaan tämä yksittäinen fantasiateos on oikea ilo lukea. Se on sävyltään melko tumma, taianomainen ja siinä on twistinsä. Omaan hyllyyni se on jo tilattuna – pokkarina, niin kuin lukemani kirjaston kappalekin. Jostain syystä tykästyin nyt tähän pokkarin tuntuun. Suurin osa fantasiakirjoistani on kovakantisia, mutta onhan minulla Once Upon a Broken Heart -sarja pokkarina(kin). Ehkä juuri nämä standalonet olisivat sellaisia, joita voisinkin alkaa hankkimaan nimenomaan pokkareina?

perjantai 24. toukokuuta 2024

Margaret Owen: Painted Devils

Kuka ei rakasta kultteja ja possessoituja nukkeja? Niitä on tarjolla Margaret Owenin Little Thieves -sarjaa jatkavassa Painted Devilsissä (2023). 

⁣Let me state one thing up front: I wasn't trying to start a cult.

I know that may be hard to buy. Especially given that I'm currently squinting into a tin mirror and painting stark red diamonds onto my face, robed head to toe in equally stark red, and hurrying to finish before the last dregs of sunset swirl drown the drain.   

⁣Vanjan tuulesta tempaama jumala osoittautuu huomattavasti todellisemmaksi kuin mitä sopisi ja ilmaantuu vaatimaan neitsytuhria. Ja ei, valituksi uhriksi ei suinkaan joudu Vanja, vaan Emeric. Mikä on tietysti aivan yhtä hankalaa. Ainekset tässä kakkososassa ovat mahtavat, ja kirja imaisee edeltäjäänsä vikkelämmin mukaansa.

⁣Seksi on aiheena vahvasti läsnä. Painted Devils käsittelee hellän kunnioittavalla otteella millaista on lähestyä aihetta teininä, jolle kaikki on uutta ja epävarmaa. Navigoidessaan rakkauden, heräävän seksuaalisuuden ja toistensa tarpeiden kanssa Vanja ja Emeric oppivat paljon niin itsestään kuin toisistaankin; mm. Vanjan nukkumistavoista.

"You," he says blearily, "are an unparalleled devil from hell in your sleep."

"What?"

Emeric rubs his eyes. "You stole all the blankets. And then you rolled up in them, like a, a crêpe, so they were stuck on your side. And then, when I tried to take one off the top, you turned over, looked me straight in the eye, and said - and I quote - 'I'll kill you.'"

"I never."

"You followed it up with 'It'll look like an accident.'"

Ennen kaikkea he oppivat, että se, millä on merkitystä, on mikä tuntuu heistä oikealta. Ei kenestäkään muusta. ⁣Kuten sitaateista näkyy, paljon on kuorrutettu huumorilla. Vetävä dialogi onkin yksi teoksen selkeitä vahvuuksia.

Vanjan vanhoihin haavoihin sattuu edelleen, ja tuleepahan osa niistä uudelleenavatuiksikin. Paranemista silti tapahtuu. Vanja on löytänyt suurimman tutkijansa Emericistä, ja sillä on merkitystä. He oikeasti puhuvat toistensa kanssa. Teoksessa on myös uusia hahmoja, jotka turvaavat hekin Vanjan selustaa. Jos minulla oli Little Thievesin kohdalla vielä jotain epäilyksiä, niin ne ovat kyllä nyt hälvenneet. Olen Vanjan puolella. 

Vanhoja hahmoja ei niinkään näy. Ragne on ilokseni loppupuolella mukana, mutta suurimmaksi osaksi hahmokaarti on tosiaan uusia tuttavuuksia. Yksi heistä on tosiaan vanhaan nukkeen ankkuroitu aave. 

Painted Devils on aikamoinen kiikutus. Se on hyvin tapahtumatäytteinen, nopea ja hauska. Kikattelen taas ääneen, ehkä enemmänkin kuin ensimmäisen osan kohdalla. Ja siis totta kai tälläkin kertaa tarinassa on pakko olla hevosia. Lukiessani hymisenkin sille, miten miellyttävää on lukea sarjaa. Hahmot ovat jo tuttuja, maailma on tuttu, ja saa vain nauttia heidän sanailustaan ja viittauksista aiempaan. Owen myös todella nojaa vitseissään aiempaan, mikä luo ihanaa tuttavallisuuden tunnetta hahmojen väleihin.

Loppua kohti asiat muuttuvat varsin kaaottisiksi ja olo on kuin raketin kyydissä. Hidastamisen mahdollisuutta ei ole. Joistakin jutuista en pidä niinkään, joistakin taas pidän. Sitten on myös niitä juttuja, joita en aivan tajua, mutta ei se mitään.

Teoksen cliffhanger on inhottava, varoituksen sanana. Kolmatta osaa saa vielä odotella.

Lainassa minulla on edelleen nämä Vehkan upeat Illumicrate-versiot, joten tässä teillekin ihailtaviksi tätä kansitaidetta: 


keskiviikko 22. toukokuuta 2024

Elina Pitkäkangas: Sang


Nyt kun Elina Pitkäkankaan Naraka (2024) on ilmestynyt, on loistava tilaisuus tarttua Sangiin (2022), Topelius-palkinnon voittaneeseen sarjan ensimmäiseen osaan. Ja mikä helmi tämä onkaan! Ei tätä syyttä ole kehuttu.

Autoritaarisessa tulevaisuuden Itä-Aasiassa vuoristokylän kasvatti Kong Dawei ajautuu tapahtumiin, joiden jälkivyöryltä ei voi välttyä. ⁣Kaikilla Fusangin asukkailla on ranteessaan gerenit, rannekkeet, joihin varallisuus on talletettuna ja jotka ovat ainoa tapa käyttää rahaa. Niiden kautta myös valvotaan kansalaisia, ja kun Dawei saa omaansa ryöstörahat, on kiinnijäämisen vaara suuri. Pakomatka vie hänet Valkoisen Tiikerin klaanin hallitsemaan pääkaupunkiin, kauas kotiseudusta ja kauas hänen rakkaistaan. ⁣

16-vuotias Dawei on veljensä Qirenin tavoin bianfu, erilaista tavaraa salakuljettava ja kamppailua taitava Pohjoisen kuriiri, joka kiitää talojen katoilla. Kansalaisvelassa on lyhennettävää, ja Dawei lyhentää omansa lisäksi myös kasvattisisarustensa velkoja. Maksamattomasta velasta nimittäin joutuu pakkoleirille Narakaan 20 ikävuoden iässä. Äitinsä veljekset ovat menettäneet Dawein ollessa neljän vanha. Hänen puhumisensa on loppunut siihen. Dawei on sittemmin vannonut hiljaisuusvalan, anjingin, ja kommunikoi muiden kanssa viittomakielellä. Kotiseudulla sitä osataankin, mutta pääkaupungissa hiljaisuusvalaa ei suvaita. On ilahduttavaa lukea viittomakielestä, joka usein kirjallisuudessa jää marginaaliin. Sille annettu poliittinen aspekti on kiintoisa, sillä se on yksi tapa kyseenalaistaa hallitsijoiden auktoriteettia. 

Anjing oli köyhien alueiden kannanotto sille, etteivät valtaklaanit kuulleet alamaistensa hätää. Tuntui järjenvastaiselta, että Sangin maakunnassa valan vannoneet oli pakotettu puhumaan. Entä miten kaikki muut viittomakieliset – kuurot tai huonokuuloiset – oli huomioitu? Pakotettiinko heidätkin käyttämään ääntään? Pelkkä ajatuskin hiljaisuusvalan rikkomisesta sai minut tuntemaan fyysistä kuvotusta.

Teos on uskomattoman vetävä niin hahmoiltaan kuin juoneltaankin. Silti en tiedä mitä sanoa Sangista. Rakastan siinä niin montaa asiaa. Ja samaan aikaan se on ollut vaikein lukukokemukseni. En ole ollut valmistautunut ihan tähän, en näin graafiseen väkivallan kuvaukseen. Kirjan raakuus ottaa sydämeeni. Mikä tietysti kertoo siitä, miten terävästi sen maailman julmuus on kuvattu, miten taitavasti minut on saatu välittämään sen hahmoista ja miten lähelle heidät on tuotu. Itken yhden yön lukiessani Sangia, kun en pysty lopettamaan lukemista. Hyvä että ehdin vetää henkeä. On saatava tietää, miten piinaava kauheus päättyy. ⁣Voin lukiessani pahoin.

Kirjoitan tästä tietysti luottoystävälleni Elviiralle. Kerron hänelle millaiseen tunnekuohuun olen joutunut. "Kirjallisesti tää on viiden tähden kirja. Näen sen kirkkaasti. Mutta uus suosikki tää ei noiden juttujen takia ole", kirjoitan yhdessä viesteistäni siitä huolimatta, että olen aina välttänyt tähtiluokituksia. Tässä tapauksessa se kuitenkin kuvaa hyvin kirjan korkeaa tasoa. "Okei, no onpa harmi sit erityisesti", hän vastaa. Jään miettimään kommenttia. En tunne harmia. En koe, että Sangin täytyisi välttämättä istua mukavuusalueelleni. Se on päässyt yllättämään minut, mutta en silti toivo siltä muuta. Joskus kirjan on oltava ravisuttava. Joskus sen on oltava raakakin, jotta se olisi sitä, mitä on. En usko, että Sang olisi näin vaikuttava ilman tätä kaikkea. Että se onnistuisi samalla lailla pureutumaan tunteisiini. Että se myöskään pääsisi yhtä syvälle mielivaltaisen vallankäytön kuvaamisessa, osoittaisi epäkohdat yhtä tehokkaasti. Sellainen Sang olisi hyvin eri kirja kuin tämä lukemani.

Vaan millainen kirja Sang siispä on?

Sang ei arvopohdintoja ja yhteiskuntakritiikkiä kavahda tarkastellessaan valtaa ja vallankäyttöä. Sateenkaarevuus ja vähemmistöjen oikeudet (tai pikemminkin niiden puute) ovat vahvasti läsnä. Onnellisuutta määrittävät raha ja perhe. Rikkaille kaikki on mahdollista, kun taas köyhät elävät todella kurjissa oloissa, kituuttavat eteenpäin tai päätyvät pakkotyöhön. Kun vain kolmasosa Fusangin väestöstä kykenee maksamaan kansalaisvelkansa, on selvää, millaisella työvoimalla yhteiskunta pyörii.

En ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeasti koulutettuja virkamiehiä, keskushallinnossa työskenteleviä akateemikoita, saati että kukaan heistä olisi nyökännyt minulle. Jokainen Sandussa vieraillut virkamies oli kyräillyt minua kuin potentiaalista rikollista. Täällä, Tiikeripalatsissa, asiat tuntuivat olevan toisin. Minut nähtiin. Virkamiesten vanavedessä leijuva santelipuun tuoksu muistutti, kuinka syvällä vaurauden ytimessä olin.

Minulla oli luvaton olo. Niin kuin olisin ollut muuli rotuhevosten laumassa, ja olisi vain ajan kysymys, milloin eroni huomattaisiin.

Teoksen maailma on vivahteikas ja kiehtova, huolella rakennettu ja täynnä niin historiaa kuin myyttejäkin. Eri alueilla on omat kulttuurinsa ja kielensä. Uppoan Sangin mustien sateiden jälkeiseen maailmaan, janoan lisää. Vaikka paljon on ammennettu itäaasialaisesta kulttuuriperinnöstä, kyseessä on silti fantasiamaailma. Keskeisiä fantasiaelementtejä on qìn, elämän voiman, kultivointi sekä valtaklaanien erityispiirteet jumaluuksien jälkeläisinä. Paikallisuus taas on taitavasti ujutettuna mm. rakastamiini vuoristolaisuudesta kumpuaviin metaforiin, joilla minäkertoja Dawei asioita kuvaa. 

Teoksen ihmissuhteet kannattelevat sitä vääryyksien ja väkivallan keskellä. Suosikkihahmojani ovat varjelijoiden kouluttaja Houyi ja Tiikeriprinsessa Aisling. Ja tietysti Dawei, jonka rakkaus ja uskollisuus hänen veljeään kohtaan on hänen suurin motiivinsa. Siinä on päähenkilö, josta todella voi pitää. Dawein kasvutarina ja hänen rohkeutensa koskettavat. Hän on ihanan monikerroksinen. Herkkä, mutta vahva. 

Ihan erityisen mieleenpainuva on Dawein ja hänen haukkansa Qiun välinen yhteys, kahden sielun toimiminen yhteen ja omien voimien toiselle lainaaminen. Yhteydessä on voimaeläimen kaikua, ja Dawei itse kutsuu Qiuta sielukseen. Heidän suhteensa kuvaus on kaunista ja myös vaikuttavaa. 

Koko teoksen voisikin kiteyttää tuohon sanaan; vaikuttava. ⁣ ⁣

keskiviikko 15. toukokuuta 2024

Axie Oh: The Girl Who Fell Beneath the Sea

The Girl Who Fell Beneath the Sea (2022) on jälleen teos, joka on valikoitunut luettavaksi puhtaasti kannen perusteella. Kyllä ulkomailla osataan vetäviä kansia tehdä. Näkisipä Suomessakin samanlaista panostusta kansiin. Järjerstelin juuri eilen kirjahyllyäni, jossa englanninkielinen kirjallisuus on vallannut alaa. Järjestellessäni sitä katselin, miten englanninkielisten selkämyksetkin taittoivat valoa ja kimmelsivät, kun taas jokainen kotimainen kirja oli täysin matta. ⁣⁣

Kyseessä on jälleen myytin uudelleenkerronta. Kyseessä on korealainen taru Shim Cheongista. Ja kyllä vain, tässäkin teoksessa on lohikäärmeitä ja kohtalon omiin käsiin ottamista. On hauska huomata, että viimeaikaiset kirjavalintani ovat noudattaneet jonkinlaista yhtenäistä tematiikkaa, vaikka valintaperusteena on ollut kauniit kannet. En ole tiennyt etukäteen kirjoista mitään. Parasta on, kun saa vain sukeltaa uuteen maailmaan ilman odotuksia.

Joka vuosi nuori ja kaunis neito heitetään mereen meren jumalan morsiammeksi. Näin varmistetaan, että kauheat myrskyt tyyntyvät ainakin seuraavaksi vuodeksi. Meren jumalan todellisen morsiamen uskotaan jonain päivänä lopettavan myrskyämisen lopullisesti. 16-vuotias Mina ei ole meren jumalan morsian. Mutta hänen veljensä rakastettu on. Eikä Mina pysty seuraamaan sivusta, miten hänelle tärkeä veli menettää rakkaansa Shim Cheongin, neidon, josta on aina ollut määrä tulla meren jumalan morsian. Niin Mina hyppää tyrskyihin Shim Cheongin puolesta ja jättää ällistyneen Shim Cheongin ja veljensä Joonin huutaman myrskyyn. Alku on erittäin lupaava.

In this moment, I don't feel beautiful. Nor do I feel very brave, my hands trembling. But there's a warmth in my chest that nothing and no one can take from me. This is the strength I call upon now, because even if I am afraid, I know I've chosen this.

I am the maker of my own destiny.

Minan päättäväisyydestä ja toimijuudesta huolimatta hän on päähenkilönä ärsyttävä. Minulle hän näyttäytyy lapsellisena ja naiivina, eikä mitenkään ihastuttavalla tavalla. Päädyttyään henkimaailmaan Mina alkaa uskoa, että hänen tehtävänsä on korjata kaikki. Onneksi Mina saa heti apua ja vaikuttaakin, että hänessä on jotakin erityistä, vaikka meren jumalan viralliseksi morsianuhriksi häntä ei kelpuutettukaan. Henkimaailmassa hän on meren jumalan morsian. Asema, josta on sekä haittaa että hyötyä.

“I was angry, but not at you. I was angry at the fate I’d been given. Because I realized that for you to have what you want, I’d have to lose the only thing I’d ever wanted.”

Lord Shin kannattelee koko teosta. Parhaat filosofiset pohdinnat tulevat häneltä. Parhaat kaikki, oikeastaan. Sivuhahmot ovat suloisia, ja kirjasta löytyy toimiva found family -trooppi. Ainoa vain, ettei hahmoissa ole oikein syvyyttä tai kehitystä. Romanssi olisi tarvinnut enemmän rakentamista ja no, ehkä sen, ettei päähenkilö olisi vain 16. Hänen rakkauden kohteensa kun on aikalailla vanhempi. 

Juonessa on useita aukkoja, ja niin viehättävästi kun teoksesta tuleekin Spirited Away mieleen, on sen maailmanrakennus varsin köykäistä. Näistä puutteista huolimatta, teos on nautittavaa luettavaa ja toimii sinä YA-kirjana, joksi se on kirjoitettu. Nautin ehdottomasti mytologiasta jälleen. Ja tässä oli kyllä enemmän syvyyttä kuin Six Crimson Cranesissa, edellisessä lukemassani kirjassa.

maanantai 13. toukokuuta 2024

Elizabeth Lim: Six Crimson Cranes

Villijoutsenet on yksi lapsuuden suosikkisatujani, ja Six Crimson Cranes (2021) on siitä onnistunut, tuore YA-uudelleenkerronta aasialaisella mytolologialla ja lohikäärmeillä kuorrutettuna. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sen kaunis pastellisävyinen kansi olisi vaikuttanut lukupäätökseeni.

Six Crimson Cranes on unenomainen tarina Shiori'anmasta, Kiatan ainoasta prinsessasta, ja hänen kuudesta vanhemmasta veljestään. Valtakunnassa, jossa taikuus on kiellettyä, Shiori on kykenevä taikuuteen. Kaikki on hyvin, kunnes Shiori päättää mieluummin paeta juosten kuin kohdata kihlattunsa kihlausseremoniassa. Hänen eläväksi taiottu paperikurkensa Kiki on villiintynyt, ja rynnätessään sen perään Shiori juoksee suoraan järveen ja hukkuu. Hänet pelastaa lohikäärme, mistä seikkailu vasta alkaakin. Eikä Shiori osaa pysytellä ongelmista kaukana.

Kaukana perheestään maanpakoon joutunut Shiori kamppailee vapauttaakseen veljensä kirouksesta, joka on muuttanut heidät kurjiksi. Ikävä kyllä mutkana matkassa on Shiorin oma kirous. Yksikin sana hänen huuliltaan aiheuttaa yhden veljistä kuoleman. Onneksi Kiki on hänen seuranaan ja heidän välisensä telepatia toimii. 

“What are words but silly sounds that tire the tongue? You don’t need them to find your brothers. You have me, and you won’t be alone, not as long as we search together. No more tears until we find them, all right?”

Shiorin kihlattu Takkan, "the barbarian lord of the third rank", kuten Shiori häntä kutsuu, on sydäntälämmittävä enkeli. Hän on suloinen. Mutta hänen liittyy myös paljon suloisenkatkeruutta. Romanssi jää valitettavasti vajavaiseksi, eikä sitä rakenneta tarpeeksi. Tiedän, olen aina toivomassa lisää romanssia, mutta se todella jää hyvin ohueksi Six Crimson Cranesissa. 

Opin pitämään Shiorista, mutta tapa jolla hän on kohdellut Takkania ennen epäonneaan? Siis oikeasti. Ja ainut, mitä hänen piti tehdä julkisesti nöyryytettyään tämän oli kutoa (ruma) seinävaate tälle? Äh. Shiorin äitipuoli, Raikama, on puolestaan ehdottomasti teoksen kiinnostavin hahmo. Omasta äidistään Shiorilla ei ole kuin muutama muisto.

“Find the light that makes your lantern shine,” she used to say. “Hold on to it, even when the dark surrounds you. Not even the strongest wind will blow out the flame.”

Muisto äidin ruokaa laittaessaan (siis miksi keisarin vaimo laittaisi ruokaa menee kyllä minulta ylitse, mutta...) laulamasta laulu auttaa Shioria kestämään haastavia tilanteita. Nokkosten poltellessa Shiori muistuttaa itseään, että pelko on vain peli. Sen voittaa pelaamalla. Ei hassumpi ohjenuora.

Juonessa on joitakin epäuskottavuuksia, joita tarinan satukehys antaa kuitenkin anteeksi. Nautin suuresti aasialaisesta miljööstä ja alkuperäiseen tarinaan tehdyistä muutoksista. Mytologia on kiinnostavaa ja nousee suosikkiasiakseni tässä teoksessa. Herkkujen kuvailut ovat omaa luokkaansa (nam), ja hahmojen nimet ovat ihania. Zairena, Channari, Raikama, Takkan, Shiori... Itse kirja jää kuitenkin vain ihan kivaksi. 

Uumoilen kolmiodraamaa duologian seuraavaan osaan. Kunpa se vain nyt sitten oikeastikin sisältäisi enemmän romantiikkaa. Ja mielellään myös enemmän lohikäärmeitä! 

lauantai 11. toukokuuta 2024

Margaret Owen: Little Thieves

Little Thieves (2021) on kirja, jonka luen tällä kertaa Vehkan suosituksesta. Hän pitää oikein mainion myyntipuheen ja lupaa vielä tuoda kirjat seuraavaan miittiinkin. Ja vielä nämä ihanammat Illumicrate-painokset, joissa on erityiset kannet paperikansien alla ja spreiatut reunat. Kuka minä olen sanomaan ei?

"Is there anyone in Minkja you haven't robbed, swindled or backstabbed?"

Vanja Schmidt on kahden jumalan, Fortunen ja Deathin, kasvattama ja oman äitinsä hylkäämä. Vielä toisen kerran hänet on jätetty, kun hänet on hyvin nuorena jätetty ihmisten maailmaan piiaksi. Jumalten maailmaan kun ei ihminen voi jäädä liian pitkäksi aikaa. Julman maailman kaltoin kohtelemalla Vanjalla on kaiken tämän jälkeen kunnianhimoa. Ja ahneutta. Varastettuaan ennen palvelemansa prinsessan identiteetin hän näyttelee myös kolmatta roolia, nimittäin mestarivarasta. Pfennigeistinä Vanja liikkuu aaveen tavoin ja varastaa aristokraattien rikkauksia. Ongelmia syntyy, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Hänen jäljilleen on päästy. Keskelle hänen varkauskeikkaansa tupsahtaa oikeutta edustava junior prefect Emeric Conrad, jolla on Pfenningeistin tapaus ratkottavanaan.

Prinsessa Giselen roolillakaan ei mene hyvin. Hänet on kihlattu julmalle miehelle, joka yllättäen haluaakin siirtää häitä lähemmäs. Vanjan onni sen kun vain huononee. Ja huononee lisää.  

Teoksessa on todella paljon meneillään. Siis todella.

Tarina on ilmeisesti uudelleenkerronta sellaisesta sadusta kuin The Goose Girl, mutta minulle satu ei ole tuttu. Little Thievesissä on kyllä vahvana saksalainen satukylä -vibat havaittavissa.

Vanja on hyvin voimakastahtoinen ja tekisi mitä vain ollakseen joutumatta kummitätiensä Fortunen ja Deathin velalliseksi. Hän haluaa olla oman itsensä herra, ei elinikäinen palvelija kenellekään. Eikä hän koskaan tule olemaan sitä mikäli pyytää kummitätiensä apua. He nimittäin ovat päättäneet, että Vanjan olisi palveltava heistä toista, kumpaa, riippuu siitä, kumman puoleen hän kääntyisi apua varten. Jumalan palveluksessa oleminen toisi Vanjalle turvaa, mutta se ei ole sitä, mitä hän haluaa. Eikä Vanja voi ymmärtää, miksi hänen kasvattiäitinsä eivät tarjoa hänelle apuaan vastikkeettomaksi.

And for just a moment, the mountain shudders, candor cleaving down to the raw bedrock. He believes it. He believes that he is a victim, because the life he has is not the one he thinks he is owed. That in that way, the world betrayed him, just as it betrayed me. That in this, he knows me; in this, we are the same.

But he will never understand that girls like me become liars, thieves, ghosts, all to survive men like him.

Niin nokkela ja sarkastinen kuin Vanja onkin, on hänessä huomattava määrä traumaa. Sen triggeröityessä on kuin menneisyys toistaisi itseään, ja Vanja panikoi. (Vaikka älä panikoi onkin hänen tärkein sääntönsä ja edellytys selviämiselle tukalista tilanteista.) Tämä on kuvattu hyvin, ja vaikka minua turhauttaakin Vanjan näissä tilanteissa tekemät valinnat, niin ne turhauttavat kyllä häntä itseäänkin. Ja näinhän trauma toimii. Trauma ei kysy, että sopisiko tämä nyt sinulle. 

“You helped me”, I whisper. “Why?”

“Because that’s what people do”, she says, as if it’s the most obvious thing in the world. “Humans just make it complicated. […]”

Vanja on tottunut siihen, ettei hänen puolellaan ole kukaan. Että hänen on selvittävä itse ja yksin, eikä näin ollen hänen ole helppoa oppia luottamaan toisiin.

Little Thieves voisi olla lyhyempikin, mutta mitä pidemmälle luen sitä, sitä enemmän pidän siitä ja sen hahmoista. Huumori alkaa tarttua. Giselen helminauha kiehtoo minua. Puolijumala Ragne on todellista kultaa. Hän on raivokkaan lojaali ystävä ja hauska epätavallisissa lähestymistavoissaan asioihin, Ragne kun ei ole tottunut sen enempää ihmismuotoon kuin ihmisten seuraankaan. Kannatan myös Emericiä. Mutta että kannatanko Vanjaa? Enpä tiedä. Se selvinnee seuraavassa osassa.

Viimeiseksi vielä kuvia kirjan kansista ja sen upeasta kuvituksesta.


sunnuntai 28. huhtikuuta 2024

Kristen Ciccarelli: The Crimson Moth / Heartless Hunter

Okei, kuulkaahan tätä. Mies, joka osaa suunnitella ja valmistaa mitä kauneimpia mekkoja  mitä sitten, vaikka hän onkin noidanmetsästäjä ja sinä noita? Olen ihan myyty tässä kohtaa. Ehkä jo ommellun silkkiruusun kohdalla.

Tämän kevään uutuuskirjaan, The Crimson Mothiin (2024), on helppo uppoutua. (USA:ssa julkaistu nimellä Heartless Hunter, UK:ssa The Crimson Moth.) Rune Winters on rohkea nuori noita, joka teeskentelee olevansa tyhjäpäinen sosialiitti, joka emännöi juhlia ja juoruaa ystäviensä kanssa. Samaan aikaan hän salaa pelastaa noitia puhdistukselta. Uuden regiimin myötä noidista on tullut vihattuja, ja noituudesta rangaistaan kuolemassa. Gideon Sharpe on tunnettu noidanmetsäsätäjä, mutta myös Runen parhaan ystävän, Alexin, veli. Hänen tähtäimessään on Crimson Mothiksi kutsuttu noita. Napatakseen hänet Gideon on valmis kosiskelemaan Runea, tyttöä, jota on inhonnut heidän ensitapaamisestaan lähtien. Mutta jos Rune on Crimson Moth, on kaikki sen arvoista.

”I will never stop hunting you, Rune Winters. No matter where you go, I will come for you.”

Teos on pitkälti hahmolähtöinen, mutta ei siitä toimintaa ja jännitystäkään puutu. Hahmojen taustatarinoita valoitetaan sulavan nokkelasti, enkä voi olla rakastamatta, miten käsitykseni heistä muuttuu, kun heidän vikojaan ja kipujaan paljastetaan lukijalle. Enemies to lovers -trooppi on tässä oikeaa kultaa. Valeseurustelu yhdistettynä siihen on suorastaan herkullista luettavaa. Se tuo tilanteeseen ihan omanlaistaan haavoittuvuutta.

“You are everything I thought you were,” she told him.

“And you,” said Gideon, voice quiet, “are nothing at all like I imagined you’d be.”

Ja siis Alex. Alex on myös ihana, Alex on turvallinen. Samaan aikaan kun toivon Gideonin ja Runen päätyvän yhteen rukoilen, että Rune vain lähtisi Alexin kanssa pois. Rune on haukannut tietämättään vähän isomman palan, ja haluaisin hänet vain turvaan. 

Nautin kirjan miljööstä, seurapiireistä, kaupungista, meren läheisyydestä. Maailmanrakennuksesta, angstista. The Crimson Mothissa on paljon moraalista harmaata ja pohdintoja siitä mitä on tehtävä oikean aatteen eteen, mikä on pienempi paha. Pidän kovasti syvyydestä, jota tähän YA-romantasiaan on saatu. Ja toisaalta pidän myös aivan valtavasti ihanilla sen vaatteilla ja kauniilla maisemilla herkuttelusta. Kaikkea on sopivassa suhteessa.

On kuitenkin yksi asia, josta en ole niin innoissani. Nimittäin viiltelyn romantisointi. Ymmärrän, että veritaikuuteen perustuvassa taikuusjärjestelmässä noidat tarvitsevat verta. Että he vuodattavat sitä viiltämällä itseään. Mutta olisiko aihe voitu jättää siihen? Oliko tarpeen tuoda mukaan näiden viiltelyarpien ihannointia ja sitä, miten ne ovat taidetta? Kyseessä on YA-kirja, minkä vuoksi olen sitäkin nihkeämpi tämän suhteen.

Kirjassa käsitellään raskaampiakin aiheita kuten seksuaalista hyväksikäyttöä. Vaikka suru ja trauma ovat punottuina tarinaan, ei The Crimson Moth ole mikään raskas kirja lukea. Jos sitä pitäisi kuvata parilla sanalla, vertaisin sitä tuoreeseen merituuleen.

tiistai 23. huhtikuuta 2024

Oona Pohjolainen: Äkkimakea

Oona Pohjolaisen esikoiskirja Äkkimakea (2024) on mulle hauska hyppäys ihan muuhun genreen fantasian keskeltä. Ja tämähän imaisee mukaansa hyvin! Saa vain kuunnella ja antaa tarinan viedä. Voin hyvällä omatunnolla sanoa nauttineeni tästä hänen kirjastaan.

Mio on ison luokan superstara. Suosiota on silti kasvatettava, ehkäistävä sen lasku. Ajatus pr-suhteesta ei Mioa innosta, etenkään kun hänen tiiminsä valitsema Adam tuntuu vihaavan häntä, mutta se on menoa se. ⁣

Kirja yllättää positiivisesti monella tosi hienolla pohdinnalla sen lisäksi että viihdyttää. Tykkään Adamista ja Miosta, ja heidän suhteeseensa olisi voinut sukeltaa syvemmällekin. Mion ja Adamin yölliset hengailut ovat ihan parasta. Heidän kohtaamisissaan on paljon paljautta, sellaista, jota vain yöllä on. Kärsin itse insomniasta aika ajoin, mutta myös rakastan yöaikaa ja sille ominaista tunnelmaa. Se on mielestäni saatu hyvin vangittua tähän. Samoin kahden ihmisen kohtaaminen, vähäeläisyys ja heidän välilleen syntyvä omalaatuinen side. ⁣

”Valvotko sä aina näin myöhään?” Mio kysyi luoden katseen ylös Adamiin. Veden kuvajainen heitti tämän poskipäille sinertävän hehkun.

”Melkein aina”, Adam vastasi pitäen katseensa ohjelmassa. ”Pystyn keskittymään työhön paremmin yöaikaan. On helpompi ottaa etäisyyttä muiden odotuksiin ja paineisiin, kun muu maailma nukkuu ja on yksin hereillä.”

Odotin jotakin vähän imelämpää, mutta pidän siitä, mitä sain. Julkkiselämän varjopuolet ja sokeria synkemmät sävyt, dissosiaatio ja oman minuuden hälveneminen taustalle ovat kiinnostavia aiheita. Mion ahdistus välittyy hyvin. On kuvaavaa, ettei Mio ole kirjan aikana paljoakaan kotona. Hän on aina menossa, aina maailmalla jossakin hotellissa, ei kenenkään kodissa. Miten siinä edes voisi pitää itsestään kiinni? Mihin tarttua? ⁣

Ei ollut kioskikamaa. ⁣Jos siis pelästyit Helsingin sanomien tökeröä arvostelua, niin kannustan kyllä tarttumaan tähän ja antamaan Äkkimakealle mahdollisuuden. 

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Stephanie Garber: A Curse for True Love / Ikuisen rakkauden kirous

I am a monster, but whether you remember it or not, I'm your monster, Evangeline.

Ole hyvä, saat sydämeni, Jacks. Mutta mielellään kahden ensimmäisen osan Jacks, sillä tällä kertaa Jacksille tyypillinen magnetismi ja karisma jäävät uupumaan. En ihan ymmärrä hänen valintojaan tässä kirjassa tai sitä, mihin mitä vain haluamansa eteen tekevä Jacks on kadonnut. Hän tuntuu ponnettomalta. Onhan tässä toki tapahtunutkin paljon ja panokset ovat kovat, mutta silti. Hän ei tunnu Jacksilta, eivätkä hänen valintansa käy järkeen. 
⁣⁣
⁣⁣⁣Kolmatta osaa Olipa kerran särkynyt sydän -sarjasta siis viedään. Saanen esitellä: A Curse for True Love (2023). Sormeni ovat syyhynneet ihan valtavasti odottaessani pääseväni tähän käsiksi, mutta olen pakottanut itseni malttamaan. En ole halunnut ahmaista koko sarjaa aivan kerralla. 

Toivoin mahtavaa loppua, jossa viimein saataisiin se suudelma ja mielellään enemmänkin. Odotin A Curse for True Loven nojaavan isosti romantiikkaan. Mikä hölmö olenkaan. Onhan tässä romanssia. Mutta ei se oikein riitä mihinkää. Tämä osa ei tarjoile sitä, mitä sen pitäisi. A Curse for True Love on suorastaan antikliimaksinen. En tule koskaan ymmärtämään sitä, että kahden kirjan ajan rakennetaan aivan uskomatonta romanttista jännitettä vain sitä varten, että trilogian kolmas osa sitten ei keskitykään romanssiin. Teoksessa on vähemmän Jacksia kuin aikaisemmin, mikä on suoraan sanottuna hyvin hämmentävä valinta kirjailijalta. Jacks on hädintuskin läsnä.
Tavanomaisen Evangelinen näkökulman sijaan teoksessa on kaksi uutta näkökulmahahmoa: Jacks ja Apollo. Jacks menee, mutta Apollo? En ole missään vaiheessa välittänyt Apollosta. Häneen hukataan aivan liikaa tilaa ja sanoja, enkä kerta kaikkiaan ymmärrä miksi. Miksi hänet on nostettu keskiöön keskelle tätä ihanaa romantasiaa? Toivoiko joku hänen näkökulmaansa? Ei? Sitä minäkin.

Samaan aikaan kun useita hahmoja on vain kadonnut tarinasta, on tässä viimeiseessä osassa aikamoinen räjähdys pahisten määrässä. Vähempikin olisi riittänyt. Emmekö olisi voineet saada kirjaa, joka olisi keskittynyt niihin tunteisiin tämän mash upin sijaan?

⁣⁣⁣Luulin, että edessä olisi palkitsevan emotionaalinen lukukokemus, mutta sen sijaan sain APOLLON, liikaa kummallista, randomia toimintaa ja... hitaan alun. Jälkimmäinen osuus sen sijaan on hyvinkin ruuhkautunut, ja kirja tuntuu kiirehdityltä. Kansien väliin on ahdattuna aivan liikaa, ja fokus tuntuu olevan hukassa. Juoni hoi, mihin olet menossa? Evangelinen ja Jacksin välejen setvimisessä olisi ollut todellista potentiaalia. Nyt kysymyksiä jää auki, mikä puolestaan nakertaa tarinan taianomaisuutta. 

Positiivista on, että epäröinti on jäänyt Evangelinen kohdalla taakse. Ilman muistojakin Evangelinella on selkeä käsitys siitä, että hänen piti sanoa jollekulle jotakin hyvin, hyvin tärkeää, mutta hän on unohtanut mitä. Hänen päätöksensä ovat määrätietoisia, ja vaikka Evangeline uskoo edelleen rakkauden voimaan, ei hän enää ole yhtä hyväuskoinen kuin ennen. Muistojen menettäminen ja niiden takaisin saaminen on kiinnostava aihe, ja siitäkin olisi saanut enemmän irti kuin mitä Garber on tässä saanut. Evangelinen muistojen paluun kuvaus tuntuu valitettavasti laiskalta, kun Garber on copy & pastettanut kokonaisia kohtauksia sellaisenaan kirjansa sivuille. 

Jacks wasn't safe. He came with no promises of happily ever after. If anything, he guaranteed the opposite. He didn't believe that heroes got happy endings. Loving Jacks felt doomed from the start. But Evangeline had learned that love was more than a feeling. And it didn't have to be the safe choice, because love was more powerful than fear. It was the ultimate form of hope. It was stronger than curses.

SPOILERIOSUUS. Maalaa teksti lukeaksesi. Se, mikä tässä särkee sydämeni on, että vaikka Evangeline on täysillä mukana, Jacks ei ole. Evangeline haluaisi niin kovasti, että Jacks valitsisi hänet, mutta Jacks ei tee sitä. Jacks kääntyy aina pois, valitsee aina tien, joka vie pois Evangelinen luota. Ensin Jacks haluaa kovasti Evangelinen muistavan, mutta luovuttaa tuosta noin vain, kun muistot eivät virtaakaan Evangelinen mieleen pyynnöstä. Jacks ei edes yritä. Ja sitä on todella sydäntäsärkevää lukea. Heidän tarinansa ei mene eikä pääty ihan niin kuin olisin toivonut ja mitä Evangeline olisi ansainnut. Kuten alussa mainitsin, Jacksin käytös on tässä osassa outoa. Siitä tulee vaikutelma, että Garber on jostain syystä vain juonen (Siis minä juonen? Ehkä oikeammin tarpeettoman draaman) takia halunnut viivytellä heidän päätymistään yhteen. Minun on vaikea uskoa, että Jacks kaiken aiemman perusteella käyttäytyisi näin. Loppu ei tunnu lainkaan niin suloiselta kuin se voisi tuntua. Evajacksille ei anneta aikaa ja sivutilaa tarpeeksi, mutta Jacksin käytös tässä viimeisessä osassa on myös vain niin off ja vaikuttaa pakotetulta. Jopa odotettu suudelmakohtaus tuntuu voimattomalta ja kiirehdityltä. 

Ihanat hetket eivät ole yhtä muistiinpainuvia kuin kahdessa aiemmassa osassa. Voisin lonkalta kuvailla niissä esiintyneet parhaat romanttiset kohtaukset, mutta tästä en. "The Greatest Love Story Ever Told" lukee tämän Fairyloot-version kannessa. No, ei ihan. Tämä olisi voinut olla sitä. Kaikki ainekset siihen kyllä oli. 

Kirja jättää oloni tyhjäksi. Olen odottanut tältä osalta paljon ja olo kuin korkeuksista pudonneella. Karvas pettymykseni varjostaa lukukokemustani paljon. Tarkempi odotusteni tarkastelu kuitenkin kertoo, että ei, en minä ole kuuta taivaalta odottanut. Odotukseni ovat olleet ihan realistiset. Tässä osassa on vain lähdetty todella kummaliselle reitille. 

Rakastan silti tätä sarjaa. Olisin vain toivonut niin paljon enemmän tältä päätösosalta. Myös sivumäärässä. Itkin kyllä lukiessani, ja uskon, että tokalla lukukerralla osaisin nauttia tästä enmmän ilman pettymyksen karvasta makua. Halusin pitää tästä niin kovasti, että se sattuu.

Ihmettelen edelleen, mitä tällä tyhjällä fiiliksellä pitäisi tehdä. Joskus mietin, että voisi jonkun rakkaan sarjan jättää vain yksinkertaisesti kesken. Sitten sen maailman ovi ei ikinä sulkeutuisi, ja sinne saisi vain jäädä.

tiistai 16. huhtikuuta 2024

C. S. Pacat: Dark Heir

Dark Rise on Rooman imperiumini. Sarjan toinen osa, Dark Heir (2023), on huikeaa edeltäjäänsäkin parempi. Ja piinallisempi.

1800-luku + uudelleensyntyminen + Dark King = täydellistä.

Teos jatkaa heti Dark Risen intensiivisestä lopusta, ja siitä jatkan minäkin. Saatuani ensimmäisen osan päätökseen BookBeat kyselee olenko valmis sarjan seuraavaan osaan. "EN TOD", kirjoitan ystävälleni Elviiralle itkuhymiöiden ja näyttökuvan kera. Hän nauraa ja sanoo, ettei siihen voi olla valmis. Ystävänmuotoinen piru olkapäälläni yllyttää minut hyppäämään suoraan syvään päätyyn. Ja niinhän minä teen.

⚠️ Stop! Arvio spoilaa sarjan edellisen osan isosti. Pilaat lukukokemuksesi täysin, jos luet tämän arvion ennen kuin olet lukenut Dark Risen. ⚠️⁣⁣⁣⁣

Will on päähenkilönä mieletön. Siis ihan mielettömän kiinnostava. Hän yrittää todella kovasti olla hyvä, ja kaiken aikaa hänen pimeä salaisuutensa repii häntä. Tietoisuus siitä, että hänen omat ystävänsä kääntyisivät häntä vastaan hetkessä, painaa raskaana. Menneisyys tuntuu valuvan nykyisyyteen yhä enemmän ja enemmän. Se kietoo Willin pimeään verkkoonsa ja kullanhohtoisiin flashbackeihin, jotka vetävät häntä puoleensa kuin liekki yöperhosta.

"He's loyal to us", said Will.

"Is he?" Cyprian's voice was hard. "Don't forget  that he was reborn to serve the Dark King."

"I never forget that", said Will.

⁣⁣⁣⁣Rakas omistushaluinen Will. Kuolen joka kerta kun Will puhuu Sarceanista. Tai istuu kuuntelemassa, kun muut puhuvat hänestä.

Teoksessa on niin paljon jännitystä että sitä on vaikea edes lähteä purkamaan. Syrjäisten italialaisvuorten kaivaukset ovat pahaenteiset ja aiheuttavat minulle kylmiä väreitä. Uhka on koko ajan läsnä. Dark Heirissä juostaan kohti kohtaloa, jota ei ole koskaan halunnut. Kyllä, sanon että kohti. Koska tässä tapauksessa toiseen suuntaan juokseminen saa juoksijan vain pläjähtämään suoraan päin pakoilemaansa kohtaloa.

⁣⁣⁣⁣Shippaan Visanderia ja Phillipiä, vaikka Visander onkin väärällä puolella. (Kukaan ei silti peittoa Elizabethia ärsyttävässä oikeamielisyydessään.) Heissä on jotain. Kemiat Willin ja Jamesin välillä intensiivisyydessään ovat täysin omaa luokkaansa ja rakastan, rakastan, rakastan jokaista kohtausta heidän välillään. Tulen vielä viettämään seuraaavat vuodet tuskissani, teorioiden mitä vielä tuleekaan tapahtumaan.

Kirjan loppu nimittäin tuhoaa minut. Se murskaa sydämeni miljoonaan palaseen. Jään huutamaan. On pakko saada tietää enemmän. Mutta on tässä toivoakin. Toivoa siitä, että tiedossa on lisää plot twistejä ja paljastettuja totuuksia. (Siis toivoinko juuri plot twistejä? Kyllä vain.)

En tiedä toivunko hetkeen – koskaan – Dark Heiristä. Kuuntelen sen lopulta putkeen niin, että nukun välissä joitakin tunteja. Olo on kuin järistyksen jälkeen, mutta myös tyhjä. 

Näyttökuvaa reaktiostani välittömästi Dark Heirin lukemisen jälkeen:

Onko mitään parempaa kuin ystävä, joka suosittelee cliffhangeriin päättyvää keskeneräistä fantasiasarjaa, joka murskaa sielusi ja repii sykkivän sydämesi miljoonaan palaseen, niin ettei paluuta ole? Jep. Nimittäin se, kun samainen ystävä hehkuttaa kirjaa kanssasi ja toimii emotionaalisena tukenasi lukukokemuksen ajan tarjoten tukea sen jälkimaininkeihin. Ja jaksaa vielä fanittaa kanssasi useita viikkoja sen jälkeen.

Lisää Sarceania kiitos. Ja pian. Jos kolmannen osan nimi ei ole Dark King, niin en tiedä mikä sitten.

lauantai 6. huhtikuuta 2024

Mizuki Tsujimura: Lonely Castle in the Mirror

Mizuki Tsujimuran Lonely Castle in the Mirror (かがみの孤城 2017, eng. 2021) on kirja, jonka olen jossakin kohti bongannut kirjagramista, laittanut varaukseen ja sitten täysin unohtanut. Mitään ennakkokäsitystä minulla ei tästä siis ole. Motivaationi nopeaan lukutahtiin on silti aikamoinen, sillä estääkseni itseäni ahmimasta loputkin Once Upon a Broken Heart -sarjasta, lupaan itselleni, etten lue A Curse for True Lovea ennen kuin tämä kirjastolaina on selätetty.

Teoksesta on olemassa myös vuosina 20192022 ilmestynyt manga sekä loppuvuonna 2022 julkaistu anime.

Mitä tapahtuu lapsille, jotka lopettavat koulunkäynnin? Yhtenä päivänä Kokoro Anzai, kiusatuksi tullut junior high schoolin oppilas, huomaa huoneensa peilin hohtavan. Peili toimii portaalina kummalliseen linnaan. Häntä tervehtii vaaleanpunaiseen pitsireunuksiseen mekkoon sommistautunut tyttö, jolla on suden naamio. The Wolf Queen. Linna on auki tiettyinä aukioloaikoina joka päivä. Sinne valituilla nuorilla on aikaa seuraavaan maaliskuuhun löytää linnaan piilotettu toiveavain. Avaimen löytäjä saa esittää yhden toiveen, joka tulee toteutumaan. Pelissä on tietysti sääntöjä. Ja kollektiivinen rangaistus, mikäli niitä rikotaan. Eikä rangaistus ole suinkaan mitään sen vähempää kuin suden suuhun joutuminen.

’Are you going to eat us?’

‘I’ll leave that to your imagination, but a huge wolf will indeed appear. A powerful force will punish you. And once it’s triggered, there’s nothing anyone can do to stop it. Not even me.’

Kuulostaa aika pahaenteiseltä, eikö? Aluksi omassa mielessäni pyörii, että tämä on joku kummallinen Squid Game -tyylinen kuvio, jokin karmea sekoitus saduista. Mutta ei suinkaan. 

Linna on Kokorolle turvapaikka, jossa hän alkaa muodostaa kaverisuhteita muiden nuorten kanssa. Hänelle selviää vähä vähältä, kuinka kukin heistä kantaa omia kipujaan ja murheitaan. Mielenterveysaiheet ja kiusaaminen ovat teoksessa vahvasti läsnä, ja niiden käsittely on varsin lempeää ja ansiokasta. Aikuisen merkitys kuuntelijana ja todestaottajana korostuu paitsi Kokoron omassa, myös muiden tarinoissa.

Kokoro hopelessly realized now that if she put the incident into words, it would boil down to something so lame. They might have come all the way here to pick a fight with her, but in the end, they didn’t. That’s how adults would react. And with that, they’d put it out of their minds.

Those girls didn’t wreck anything, or physically hurt her.

But Kokoro’s experience of the incident went way beyond that; it was something far more decisive and intense. What if she went to school again, defenceless?

Tämä on monen kiusatun pelko. Mitä jos aikuiset eivät pidäkään kiusaamista minään? Jos kiusaaminen ei ole fyysistä, otetaanko sitä tosissaan? Kokoron tapauksessa pelko on johtanut siihen, ettei hän uskalla edes puhua tapahtuneesta. Koulunkäynti jää, mutta Kokoro ei edelleenkään avaudu sen syistä. Kokoron äiti yrittää kovasti olla painostamasta Kokoroa kouluun edes silloin, kun on löytänyt tälle erityiskoulun. Tarinassa onkin ilahduttavasti mukana joitakin ihania, välittäviä aikuisia, jotka tuovat toivoa ja osoittavat, mitä nuorten tukemisella voi saada aikaan. Miten tärkeää on, ettei nuori jää yksin.

Lukukokemus on sujuva. Huomaan kääntäväni sivua huomaamattani, lukevani aina vain eteenpäin. Kyse ei niinkään ole siitä, että tarina olisi niin vangitseva, vaan siitä, että siinä on sitä jotakin. Mietin lukiessani mikä juju linnassa oikein on. Täytyyhän siinä sellainen olla. 

Tarina punotaan yhteen varsin hyvin. Jotkin keskustelut ovat pitkähköjä, eivätkä vaikuta oikein vievän juonta eteenpäin, mutta pieniä vihjeitä loppuratkaisusta on esillä pitkin tarinaa. Parasta on teoksen loppu. Se on oikeasti hieno.

Luettuani tämän olen oikeastaan hieman yllättynyt. Luinko juuri kirjan ilman romantiikkaa? Kyllä. Pidinkö siitä? Kyllä vain.