Oona Pohjolainen: Äkkimakea

Oona Pohjolaisen esikoiskirja Äkkimakea (2024) on mulle hauska hyppäys ihan muuhun genreen fantasian keskeltä. Ja tämähän imaisee mukaansa hyvin! Saa vain kuunnella ja antaa tarinan viedä. Voin hyvällä omatunnolla sanoa nauttineeni tästä hänen kirjastaan.

Mio on ison luokan superstara. Suosiota on silti kasvatettava, ehkäistävä sen lasku. Ajatus pr-suhteesta ei Mioa innosta, etenkään kun hänen tiiminsä valitsema Adam tuntuu vihaavan häntä, mutta se on menoa se. ⁣

Kirja yllättää positiivisesti monella tosi hienolla pohdinnalla sen lisäksi että viihdyttää. Tykkään Adamista ja Miosta, ja heidän suhteeseensa olisi voinut sukeltaa syvemmällekin. Mion ja Adamin yölliset hengailut ovat ihan parasta. Heidän kohtaamisissaan on paljon paljautta, sellaista, jota vain yöllä on. Kärsin itse insomniasta aika ajoin, mutta myös rakastan yöaikaa ja sille ominaista tunnelmaa. Se on mielestäni saatu hyvin vangittua tähän. Samoin kahden ihmisen kohtaaminen, vähäeläisyys ja heidän välilleen syntyvä omalaatuinen side. ⁣

”Valvotko sä aina näin myöhään?” Mio kysyi luoden katseen ylös Adamiin. Veden kuvajainen heitti tämän poskipäille sinertävän hehkun.

”Melkein aina”, Adam vastasi pitäen katseensa ohjelmassa. ”Pystyn keskittymään työhön paremmin yöaikaan. On helpompi ottaa etäisyyttä muiden odotuksiin ja paineisiin, kun muu maailma nukkuu ja on yksin hereillä.”

Odotin jotakin vähän imelämpää, mutta pidän siitä, mitä sain. Julkkiselämän varjopuolet ja sokeria synkemmät sävyt, dissosiaatio ja oman minuuden hälveneminen taustalle ovat kiinnostavia aiheita. Mion ahdistus välittyy hyvin. On kuvaavaa, ettei Mio ole kirjan aikana paljoakaan kotona. Hän on aina menossa, aina maailmalla jossakin hotellissa, ei kenenkään kodissa. Miten siinä edes voisi pitää itsestään kiinni? Mihin tarttua? ⁣

Ei ollut kioskikamaa. ⁣Jos siis pelästyit Helsingin sanomien tökeröä arvostelua, niin kannustan kyllä tarttumaan tähän ja antamaan Äkkimakealle mahdollisuuden. 

Stephanie Garber: A Curse for True Love / Ikuisen rakkauden kirous

I am a monster, but whether you remember it or not, I'm your monster, Evangeline.

Ole hyvä, saat sydämeni, Jacks. Mutta mielellään kahden ensimmäisen osan Jacks, sillä tällä kertaa Jacksille tyypillinen magnetismi ja karisma jäävät uupumaan. En ihan ymmärrä hänen valintojaan tässä kirjassa tai sitä, mihin mitä vain haluamansa eteen tekevä Jacks on kadonnut. Hän tuntuu ponnettomalta. Onhan tässä toki tapahtunutkin paljon ja panokset ovat kovat, mutta silti. Hän ei tunnu Jacksilta, eivätkä hänen valintansa käy järkeen. 

⁣⁣

⁣⁣⁣Kolmatta osaa Olipa kerran särkynyt sydän -sarjasta siis viedään. Saanen esitellä: A Curse for True Love (2023). Sormeni ovat syyhynneet ihan valtavasti odottaessani pääseväni tähän käsiksi, mutta olen pakottanut itseni malttamaan. En ole halunnut ahmaista koko sarjaa aivan kerralla. 

Toivoin mahtavaa loppua, jossa viimein saataisiin se suudelma ja mielellään enemmänkin. Odotin A Curse for True Loven nojaavan isosti romantiikkaan. Mikä hölmö olenkaan. Onhan tässä romanssia. Mutta ei se oikein riitä mihinkää. Tämä osa ei tarjoile sitä, mitä sen pitäisi. A Curse for True Love on suorastaan antikliimaksinen. En tule koskaan ymmärtämään sitä, että kahden kirjan ajan rakennetaan aivan uskomatonta romanttista jännitettä vain sitä varten, että trilogian kolmas osa sitten ei keskitykään romanssiin. Teoksessa on vähemmän Jacksia kuin aikaisemmin, mikä on suoraan sanottuna hyvin hämmentävä valinta kirjailijalta. Jacks on hädintuskin läsnä.

⁣

Tavanomaisen Evangelinen näkökulman sijaan teoksessa on kaksi uutta näkökulmahahmoa: Jacks ja Apollo. Jacks menee, mutta Apollo? En ole missään vaiheessa välittänyt Apollosta. Häneen hukataan aivan liikaa tilaa ja sanoja, enkä kerta kaikkiaan ymmärrä miksi. Miksi hänet on nostettu keskiöön keskelle tätä ihanaa romantasiaa? Toivoiko joku hänen näkökulmaansa? Ei? Sitä minäkin.

Samaan aikaan kun useita hahmoja on vain kadonnut tarinasta, on tässä viimeiseessä osassa aikamoinen räjähdys pahisten määrässä. Vähempikin olisi riittänyt. Emmekö olisi voineet saada kirjaa, joka olisi keskittynyt niihin tunteisiin tämän mash upin sijaan?

⁣⁣⁣Luulin, että edessä olisi palkitsevan emotionaalinen lukukokemus, mutta sen sijaan sain APOLLON, liikaa kummallista, randomia toimintaa ja... hitaan alun. Jälkimmäinen osuus sen sijaan on hyvinkin ruuhkautunut, ja kirja tuntuu kiirehdityltä. Kansien väliin on ahdattuna aivan liikaa, ja fokus tuntuu olevan hukassa. Juoni hoi, mihin olet menossa? Evangelinen ja Jacksin välejen setvimisessä olisi ollut todellista potentiaalia. Nyt kysymyksiä jää auki, mikä puolestaan nakertaa tarinan taianomaisuutta. 

Positiivista on, että epäröinti on jäänyt Evangelinen kohdalla taakse. Ilman muistojakin Evangelinella on selkeä käsitys siitä, että hänen piti sanoa jollekulle jotakin hyvin, hyvin tärkeää, mutta hän on unohtanut mitä. Hänen päätöksensä ovat määrätietoisia, ja vaikka Evangeline uskoo edelleen rakkauden voimaan, ei hän enää ole yhtä hyväuskoinen kuin ennen. Muistojen menettäminen ja niiden takaisin saaminen on kiinnostava aihe, ja siitäkin olisi saanut enemmän irti kuin mitä Garber on tässä saanut. Evangelinen muistojen paluun kuvaus tuntuu valitettavasti laiskalta, kun Garber on copy & pastettanut kokonaisia kohtauksia sellaisenaan kirjansa sivuille. 

Jacks wasn't safe. He came with no promises of happily ever after. If anything, he guaranteed the opposite. He didn't believe that heroes got happy endings. Loving Jacks felt doomed from the start. But Evangeline had learned that love was more than a feeling. And it didn't have to be the safe choice, because love was more powerful than fear. It was the ultimate form of hope. It was stronger than curses.

SPOILERIOSUUS. Maalaa teksti lukeaksesi. Se, mikä tässä särkee sydämeni on, että vaikka Evangeline on täysillä mukana, Jacks ei ole. Evangeline haluaisi niin kovasti, että Jacks valitsisi hänet, mutta Jacks ei tee sitä. Jacks kääntyy aina pois, valitsee aina tien, joka vie pois Evangelinen luota. Ensin Jacks haluaa kovasti Evangelinen muistavan, mutta luovuttaa tuosta noin vain, kun muistot eivät virtaakaan Evangelinen mieleen pyynnöstä. Jacks ei edes yritä. Ja sitä on todella sydäntäsärkevää lukea. Heidän tarinansa ei mene eikä pääty ihan niin kuin olisin toivonut ja mitä Evangeline olisi ansainnut. Kuten alussa mainitsin, Jacksin käytös on tässä osassa outoa. Siitä tulee vaikutelma, että Garber on jostain syystä vain juonen (Siis minä juonen? Ehkä oikeammin tarpeettoman draaman) takia halunnut viivytellä heidän päätymistään yhteen. Minun on vaikea uskoa, että Jacks kaiken aiemman perusteella käyttäytyisi näin. Loppu ei tunnu lainkaan niin suloiselta kuin se voisi tuntua. Evajacksille ei anneta aikaa ja sivutilaa tarpeeksi, mutta Jacksin käytös tässä viimeisessä osassa on myös vain niin off ja vaikuttaa pakotetulta. Jopa odotettu suudelmakohtaus tuntuu voimattomalta ja kiirehdityltä. 

Ihanat hetket eivät ole yhtä muistiinpainuvia kuin kahdessa aiemmassa osassa. Voisin lonkalta kuvailla niissä esiintyneet parhaat romanttiset kohtaukset, mutta tästä en. "The Greatest Love Story Ever Told" lukee tämän Fairyloot-version kannessa. No, ei ihan. Tämä olisi voinut olla sitä. Kaikki ainekset siihen kyllä oli. 

Kirja jättää oloni tyhjäksi. Olen odottanut tältä osalta paljon ja olo kuin korkeuksista pudonneella. Karvas pettymykseni varjostaa lukukokemustani paljon. Tarkempi odotusteni tarkastelu kuitenkin kertoo, että ei, en minä ole kuuta taivaalta odottanut. Odotukseni ovat olleet ihan realistiset. Tässä osassa on vain lähdetty todella kummaliselle reitille. 

Rakastan silti tätä sarjaa. Olisin vain toivonut niin paljon enemmän tältä päätösosalta. Myös sivumäärässä. Itkin kyllä lukiessani, ja uskon, että tokalla lukukerralla osaisin nauttia tästä enmmän ilman pettymyksen karvasta makua. Halusin pitää tästä niin kovasti, että se sattuu.

Ihmettelen edelleen, mitä tällä tyhjällä fiiliksellä pitäisi tehdä. Joskus mietin, että voisi jonkun rakkaan sarjan jättää vain yksinkertaisesti kesken. Sitten sen maailman ovi ei ikinä sulkeutuisi, ja sinne saisi vain jäädä.

C. S. Pacat: Dark Heir

Dark Rise on Rooman imperiumini. Sarjan toinen osa, Dark Heir (2023), on huikeaa edeltäjäänsäkin parempi. Ja piinallisempi.

1800-luku + uudelleensyntyminen + Dark King = täydellistä.

Teos jatkaa heti Dark Risen intensiivisestä lopusta, ja siitä jatkan minäkin. Saatuani ensimmäisen osan päätökseen BookBeat kyselee olenko valmis sarjan seuraavaan osaan. "EN TOD", kirjoitan ystävälleni Elviiralle itkuhymiöiden ja näyttökuvan kera. Hän nauraa ja sanoo, ettei siihen voi olla valmis. Ystävänmuotoinen piru olkapäälläni yllyttää minut hyppäämään suoraan syvään päätyyn. Ja niinhän minä teen.

⚠️ Stop! Arvio spoilaa sarjan edellisen osan isosti. Pilaat lukukokemuksesi täysin, jos luet tämän arvion ennen kuin olet lukenut Dark Risen. ⚠️⁣⁣⁣⁣

Will on päähenkilönä mieletön. Siis ihan mielettömän kiinnostava. Hän yrittää todella kovasti olla hyvä, ja kaiken aikaa hänen pimeä salaisuutensa repii häntä. Tietoisuus siitä, että hänen omat ystävänsä kääntyisivät häntä vastaan hetkessä, painaa raskaana. Menneisyys tuntuu valuvan nykyisyyteen yhä enemmän ja enemmän. Se kietoo Willin pimeään verkkoonsa ja kullanhohtoisiin flashbackeihin, jotka vetävät häntä puoleensa kuin liekki yöperhosta.

"He's loyal to us", said Will.

"Is he?" Cyprian's voice was hard. "Don't forget  that he was reborn to serve the Dark King."

"I never forget that", said Will.

⁣⁣⁣⁣Rakas omistushaluinen Will. Kuolen joka kerta kun Will puhuu Sarceanista. Tai istuu kuuntelemassa, kun muut puhuvat hänestä.

Teoksessa on niin paljon jännitystä että sitä on vaikea edes lähteä purkamaan. Syrjäisten italialaisvuorten kaivaukset ovat pahaenteiset ja aiheuttavat minulle kylmiä väreitä. Uhka on koko ajan läsnä. Dark Heirissä juostaan kohti kohtaloa, jota ei ole koskaan halunnut. Kyllä, sanon että kohti. Koska tässä tapauksessa toiseen suuntaan juokseminen saa juoksijan vain pläjähtämään suoraan päin pakoilemaansa kohtaloa.

⁣⁣⁣⁣Shippaan Visanderia ja Phillipiä, vaikka Visander onkin väärällä puolella. (Kukaan ei silti peittoa Elizabethia ärsyttävässä oikeamielisyydessään.) Heissä on jotain. Kemiat Willin ja Jamesin välillä intensiivisyydessään ovat täysin omaa luokkaansa ja rakastan, rakastan, rakastan jokaista kohtausta heidän välillään. Tulen vielä viettämään seuraaavat vuodet tuskissani, teorioiden mitä vielä tuleekaan tapahtumaan.

Kirjan loppu nimittäin tuhoaa minut. Se murskaa sydämeni miljoonaan palaseen. Jään huutamaan. On pakko saada tietää enemmän. Mutta on tässä toivoakin. Toivoa siitä, että tiedossa on lisää plot twistejä ja paljastettuja totuuksia. (Siis toivoinko juuri plot twistejä? Kyllä vain.)

En tiedä toivunko hetkeen – koskaan – Dark Heiristä. Kuuntelen sen lopulta putkeen niin, että nukun välissä joitakin tunteja. Olo on kuin järistyksen jälkeen, mutta myös tyhjä. 

Näyttökuvaa reaktiostani välittömästi Dark Heirin lukemisen jälkeen:

Onko mitään parempaa kuin ystävä, joka suosittelee cliffhangeriin päättyvää keskeneräistä fantasiasarjaa, joka murskaa sielusi ja repii sykkivän sydämesi miljoonaan palaseen, niin ettei paluuta ole? Jep. Nimittäin se, kun samainen ystävä hehkuttaa kirjaa kanssasi ja toimii emotionaalisena tukenasi lukukokemuksen ajan tarjoten tukea sen jälkimaininkeihin. Ja jaksaa vielä fanittaa kanssasi useita viikkoja sen jälkeen.

Lisää Sarceania kiitos. Ja pian. Jos kolmannen osan nimi ei ole Dark King, niin en tiedä mikä sitten.

Mizuki Tsujimura: Lonely Castle in the Mirror

Mizuki Tsujimuran Lonely Castle in the Mirror (かがみの孤城 2017, eng. 2021) on kirja, jonka olen jossakin kohti bongannut kirjagramista, laittanut varaukseen ja sitten täysin unohtanut. Mitään ennakkokäsitystä minulla ei tästä siis ole. Motivaationi nopeaan lukutahtiin on silti aikamoinen, sillä estääkseni itseäni ahmimasta loputkin Once Upon a Broken Heart -sarjasta, lupaan itselleni, etten lue A Curse for True Lovea ennen kuin tämä kirjastolaina on selätetty.

Teoksesta on olemassa myös vuosina 2019–2022 ilmestynyt manga sekä loppuvuonna 2022 julkaistu anime.

Mitä tapahtuu lapsille, jotka lopettavat koulunkäynnin? Yhtenä päivänä Kokoro Anzai, kiusatuksi tullut junior high schoolin oppilas, huomaa huoneensa peilin hohtavan. Peili toimii portaalina kummalliseen linnaan. Häntä tervehtii vaaleanpunaiseen pitsireunuksiseen mekkoon sommistautunut tyttö, jolla on suden naamio. The Wolf Queen. Linna on auki tiettyinä aukioloaikoina joka päivä. Sinne valituilla nuorilla on aikaa seuraavaan maaliskuuhun löytää linnaan piilotettu toiveavain. Avaimen löytäjä saa esittää yhden toiveen, joka tulee toteutumaan. Pelissä on tietysti sääntöjä. Ja kollektiivinen rangaistus, mikäli niitä rikotaan. Eikä rangaistus ole suinkaan mitään sen vähempää kuin suden suuhun joutuminen.

’Are you going to eat us?’

‘I’ll leave that to your imagination, but a huge wolf will indeed appear. A powerful force will punish you. And once it’s triggered, there’s nothing anyone can do to stop it. Not even me.’

Kuulostaa aika pahaenteiseltä, eikö? Aluksi omassa mielessäni pyörii, että tämä on joku kummallinen Squid Game -tyylinen kuvio, jokin karmea sekoitus saduista. Mutta ei suinkaan. 

Linna on Kokorolle turvapaikka, jossa hän alkaa muodostaa kaverisuhteita muiden nuorten kanssa. Hänelle selviää vähä vähältä, kuinka kukin heistä kantaa omia kipujaan ja murheitaan. Mielenterveysaiheet ja kiusaaminen ovat teoksessa vahvasti läsnä, ja niiden käsittely on varsin lempeää ja ansiokasta. Aikuisen merkitys kuuntelijana ja todestaottajana korostuu paitsi Kokoron omassa, myös muiden tarinoissa.

Kokoro hopelessly realized now that if she put the incident into words, it would boil down to something so lame. They might have come all the way here to pick a fight with her, but in the end, they didn’t. That’s how adults would react. And with that, they’d put it out of their minds.

Those girls didn’t wreck anything, or physically hurt her.

But Kokoro’s experience of the incident went way beyond that; it was something far more decisive and intense. What if she went to school again, defenceless?

Tämä on monen kiusatun pelko. Mitä jos aikuiset eivät pidäkään kiusaamista minään? Jos kiusaaminen ei ole fyysistä, otetaanko sitä tosissaan? Kokoron tapauksessa pelko on johtanut siihen, ettei hän uskalla edes puhua tapahtuneesta. Koulunkäynti jää, mutta Kokoro ei edelleenkään avaudu sen syistä. Kokoron äiti yrittää kovasti olla painostamasta Kokoroa kouluun edes silloin, kun on löytänyt tälle erityiskoulun. Tarinassa onkin ilahduttavasti mukana joitakin ihania, välittäviä aikuisia, jotka tuovat toivoa ja osoittavat, mitä nuorten tukemisella voi saada aikaan. Miten tärkeää on, ettei nuori jää yksin.

Lukukokemus on sujuva. Huomaan kääntäväni sivua huomaamattani, lukevani aina vain eteenpäin. Kyse ei niinkään ole siitä, että tarina olisi niin vangitseva, vaan siitä, että siinä on sitä jotakin. Mietin lukiessani mikä juju linnassa oikein on. Täytyyhän siinä sellainen olla. 

Tarina punotaan yhteen varsin hyvin. Jotkin keskustelut ovat pitkähköjä, eivätkä vaikuta oikein vievän juonta eteenpäin, mutta pieniä vihjeitä loppuratkaisusta on esillä pitkin tarinaa. Parasta on teoksen loppu. Se on oikeasti hieno.

Luettuani tämän olen oikeastaan hieman yllättynyt. Luinko juuri kirjan ilman romantiikkaa? Kyllä. Pidinkö siitä? Kyllä vain. 

Stephanie Garber: The Ballad of Never After / Onnettoman lopun balladi

En ole kunnossa. En tosiaan ole kunnossa. Sydämeni on revitty irti.

He held her so tightly it hurt, but this pain she didn't mind. She'd let him crush her, let him break her, just as long as he never let go.

The Ballad of Never After (2022, suom. Onnettoman lopun balladi 2023) jatkaa Once Upon a Broken Heart -sarjaa. Evangeline on vannonut ettei luota Jacksiin enää ja kirjoittaa itselleen jopa kirjeen muistuttaakseen itseään Jacksin teoista siltä varalta, että Evangeline tulisi koskaan harkitsemaan tähän luottamista. Rakastan hänen päättäväisyyttään. Ja vielä enemmän rakastan sitä, ettei vääjäämätöntä voi paeta.

Teos on niin maaginen, että sitä on mahdotonta laskea käsistä. Evangelinen ja Jacksin välinen sanailu ja kiusoittelu on tässä täydellistä. Käytännössä suorastaan elän sitä varten.

"Do you kiss the prince because you actually enjoy it?" Jacks asked. "Or is it because you honestly think it will magically revive him?"

"Maybe I do it because I know it will annoy you," Evangeline answered archly.

Jacks flashed a smile that was far more wicked than welcoming. "Glad to know you're thinking about me when you kiss your husband."

Kirjassa on myös eräs tietty kohtaus, joka sulattaa minut täysin. Ja yksi hyvin tietty laini Jacksilta, joka varastaa sydämeni ja saa minut kirkumaan. (Näistä en esitä sitaattia, kukin kokekoot niiden ihanuuden itse.) Sydän-parkani. Kaipauksen ja kieltämisen määrä on tässä aikamoista. Todellista slow burnia. 

"Sorry to break your fairytale, Little Fox, but ballads don't end happily, and neither do the two of us."

Anteeksi nyt vain Jacks, mutta –

Lukiessani käyn läpi kokonaisen tunteiden kirjon. Tämä sattuu. Rakastan Evajacksia, mikä ihana pari. Ja miten Garber puukottaakaan minua tai siis näitä hahmojaan sydämeen. Olen kyllä täällä tätä kaikkea varten.

Evangeline didn't want love that made sense. She wanted love that made her feel, love that made her want to fight and hope for the impossible.

Niinpä, Eva. Tästä kirjasta toipuminen vie hetken. Jos antaisin tähtiä, tämä saisi täydet. Nautin tästä jatko-osasta vielä enemmän kuin Once Upon a Broken Heartista. Siitä toipuessa onkin hyvä aika ihailla kaikkia special editioneita ja haaveilla niistä. Ja odotella niitä oheistavaroita, joita olen jo tilaillut. 

(Kyllä, olen fanityttövaiheessa nyt.)

Rebecca Ross: Divine Rivals ⁣

Rebecca Rossin Divine Rivals (2023) on kaunis ja täynnä lämpöä. Kaksi nuorta kilpailee kolumnistin työstä sanomalehden toimituksessa. Iris Winnow on juuri ja juuri 18, köyhän ja alkoholismin kanssa taistelevan yksinhuoltajaäitin tytär. Hänen veljensä on liittynyt sotaa, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Roman Kitt puolestaan on hivenen vanhempi, rikkaasta perheestä ja ilmeisen snobi. Vastoin odotuksia maaginen yhteys tuo heidät lähemmäs toisiaan. Kirjeet ja kannustuksen sanat vaihtavat omistajaa ja salaisuuksia jaetaaan ja sujautetaan vaatekaappiin. Siis vaatekappiin. Sellaiseen, jonka kautta kirjeet päätyvät vastaanottajalleen. Mutta ainoastaan toinen heistä tietää nimettömän kirjeystävänsä identiteetin. 

Tämän YA-romantasian romanssi on pehmeä ja pörröinen. Heidän toisilleen antamasta tuesta ja lämmöstä on ilo lukea. On myös sanailua ja kilpailuhenkeä. Ja suloinen found family. Mutta Kitt? Hän on ihan paras. Romaanissa olisi voinut olla enemmän slow burnia ja jännitettä, mutta menee tämä näinkin.

Yksi ihanimmista jutuista tässä on haarniska, josta he puhuvat kirjeissään:

I think we all wear armor. I think those who don’t are fools, risking the pain of being wounded by the sharp edges of the world, over and over again. But if I’ve learned anything from those fools, it is that to be vulnerable is a strength most of us fear. It takes courage to let down your armor, to welcome people to see you as you are.

Ja tämä pätkä myös:

I don’t think you realize how strong you are, because sometimes strength isn’t swords and steel and fire, as we are so often made to believe. Sometimes it’s found in quiet, gentle places. The way you hold someone’s hand as they grieve. The way you listen to others. The way you show up, day after day, even when you are weary or afraid or simply uncertain. That is strength, and I see it in you.

Kirjeiden ja kahden eri näkökulmahahmon käyttö toimii oikein hyvin. Rakastan näitä kirjeitä, niissä tarjottua lohtua ja pehmeitä sanoja ja ihmisen paljautta. Mikä sitten ei toimi niin hyvin on teoksen taikuusjärjestelmä. Mistä taikuus on peräisin? Miten se toimii? Ei hajuakaan, vastausta tähän ei nimittäin esitetä. Maailmanrakennus ei ole Divine Rivalsin vahvuuksia. Eniten maailmaa valottavat vanhat jumalmyytit, mutta nekään eivät varsinaisesti vielä selitä paljoa.

Sitten on tosiaan tämä sota... mikä ei ole suosikkiaiheitani missään määrin. Sen vuoksi kahden jumalan väliseen sotaan sijoittuva kirja tuntuu minulle vieraalta. Ilman teoksen lämpöä ja aidontuntuisia hahmoja olisin varmaankin jättänyt tämän kesken. En ole tämän maailman lumoama, mutta näistä hahmoista pidän todella. Lukijana minun on helppo kannattaa heitä. 

Tälle olisi vielä jatko-osakin olemassa ja tämä tosiaan loppuu cliffhangeriin, mutta en silti ole aivan varma, jatkanko sarjan parissa vai en. Ehkä, ehkäpä en.

Shirley Jackson: The Lottery and Other Stories

Aina välillä käy niin, että kirjailija, jonka tuotannosta on aiemmin pitänyt, tuottaa pettymyksen. Tämä on yksi niistä tapauksista. Kaikessa rehellisyydessä The Lottery and Other Stories (1949) olisi ollut DNF jo paljon aiemmin, ellen olisi Shirley Jackson lukupiirissä. Jatkoin siis eteenpäin. On kuitenkin tunnustettava, että en saa itseäni lukemaan kolmea jäljelle jäänyttä novellia. Skippasin jopa kokoelman loppuun lukeakseni "The Lotteryn" – tiedättehän, sen tunnetuimman hänen novelleistaan. Eikä sekään vakuuttanut.

”If people had been really, honestly scared when you were young we wouldn’t be so badly off today.”

Amerikkalainen Shirley Jackson on romaanikirjailijana omiaan, ja olen pitänyt hänen romaaneistaan Linna on aina ollut kotimme ja The Haunting of Hill House kovasti. Odotuksia tätä kokoelmaa kohtaan siis oli, eivätkä ne tulleet kyllä lainkaan kohdatuiksi. Novellikokoelma on kovin tasapaksu ja tylsä. Se on täynnä jokapäiväisiä kuvauksia, hermostuneita hahmoja ja heidän kotejaan. Juonta ei ole oikein nimeksikään. Ei edes kauhua, ei ainakaan mitenkään perinteistä. Lopputulos ei ole minun makuuni. En ole kiinnostunut tavanomaisesta, vaan taianomaisesta eskapismista. Ovathan nämä tarinat outoja, mutta se ei riitä. Näistä puuttuu se jokin. 

⁣Kokoelmassa on hahmo nimeltä Mr Harris tai James Harris, joka esiintyy useammassa novellissa eri rooleissa. Alun perin kokoelman nimi onkin ollut The Lottery or, The Adventures of James Harris. Mutta mitään seikkailua ei ole. Mr Harris on mysteerinen figuuri joissakin näistä, mutta ei hän tarpeeksi kiinnostava ole. Ja mikä tekee kaikesta vielä turhauttavampaa on se, ettei hänestä koskaan saada kuin vilausta.

Mieleenpainuvimmat novellit ovat:

🌸 The Intoxicated ⁣

🌸 Like Mother Used to Make⁣

🌸 Flower Garden⁣

Näistä erityisesti "Flower Gardenissa" on pikkukaupungin tunnelman vahvaa kuvausta. Pikkukaupungista kertoo toki myös "The Lottery", jossa vuosittainen kivitettävä ihmisuhri päätetään arvonnalla. Idealtaan novelli on karmiva, ja sen vaikutteita näkyy mm. Nälkäpeli-sarjan sadonkorjuussa.

The morning of June 27th was clear and sunny, with the fresh warmth of a full-summer day; the flowers were blossoming profusely and the grass was richly green. The people of the village began to gather in the square, between the post office and the bank, around ten o'clock; in some towns there were so many people that the lottery took two days and had to be started on June 2th. but in this village, where there were only about three hundred people, the whole lottery took less than two hours, so it could begin at ten o'clock in the morning and still be through in time to allow the villagers to get home for noon dinner.

Jollekulle muulle nämä novellit toimivat varmasti paremmin. Lukupiirissämme ei kuitenkaan ollut oikein ketään, joka olisi erityisesti nauttinut tästä novellikokoelmasta. Kaikki olimme tähän enemmän tai vähemmän pettyneitä. "The Lottery" sai silti eniten suosiota. 

Stephanie Garber: Once Upon a Broken Heart / Olipa kerran särkynyt sydän

Nyt on kyllä sellainen kirjavuosi, ettei vertaista ole koskaan ollut. Taas yksi kirja jota rakastan. Once Upon a Broken Heart (2021, suom. Olipa kerran särkynyt sydän 2022) on aivan ihana ja suorastaan täydellisen ahmittava. Se on täynnä kimallusta, unenomaisia lumihiutaleita ja satujen taikaa. Loputtomien mahdollisuuksien tuoksua. Mutta myös kirouksia ja myrkkyä. Ja kuten edellisen suosikkini kanssa – tämäkin on nyt Elviiran suosituksesta. Saatuani vihiä siitä, ettei suomennos ole niin hyvä kuin voisi olla, tilasin koko trilogian itselleni englanniksi varmana siitä, että tulisin pitämään tästä. 
⁣

Särkynyt sydän voi saada tekemään hyvinkin epätoivoisia tekoja. Näin on Evangeline Foxin laita. Hän tekee sopimuksen Herttaprinssin kanssa estääkseen rakkaan – vaikkakin petollisen, mutta varmasti kirouksen alla olevan – Lucin ja siskopuolensa Marisolin häät. Maksuksi hänen tarvitsee vain antaa kolme Jacksin valitsemaa suudelmaa. Kuulostaa vähältä, mutta sitä se ei ole. Sopimukset Kohtaloiden kanssa eivät tunnetusti mene yleensä hyvin.

Kirjan päähekilö on uusi suosikkini. (Anteeksi, Will.) Tapa jolla Evangeline ei hyväksy mustavalkoista ajattelua, ei vain luovuta ja mene pahimman esitetyn vaihtoehdon mukaan, vaan pysyy toiveikkaana ja itselleen uskollisena. Kahdesta vaihtoehdosta hän valitsee kolmannen. Evangeline uskoo ystävällisyyteen ja ihmisten hyvyyteen. Ja silti hän on varsin ponteva ja itsepäinen omissa valinnoissaan. Iso kyllä kaikelle tälle. 

Evangelinen tunnuslause on: 

I believe there are far more possibilities than happily ever after or tragedy. Every story has the potential for infinite endings.

Olen lukenut arvioita, joissa Evangelinea on pidetty naiivina ja tyhmänä. Olen myös lukenut kirjoja, joissa päähenkilö ihan oikeasti on näitä molempia, ja jossa päähenkilön tekemät päätökset eivät käy järkeen. Once Upon a Broken Heart ei ole niitä kirjoja. Itse en kertaakaan törmää kohtaukseen, jossa tuskastelisin Evangelinen valintojen kanssa.

Evangelinella on oma moraalinen kompassinsa, oma horjumaton uskonsa, josta hän pitää kiinni. Hänen päätöksensä ovat perusteltuja ja linjassa hänen luonteensa kanssa. Ne eivät ehkä ole päätöksiä, jota ihmisiin vähemmän uskova välttämättä tekisi, mutta naiiveja ne eivät ole. Poltteleepa Evangelinea yhtenä vaikuttimena syyllisyys sisarpuolen häiden pilaamisestakin. 

Tällainen hyvin kirjoitettu päähenkilö, joka rohkeasti edustaa pehmeitä arvoja ja jonka myös annetaan loistaa niissä, on todella tarpeellinen tässä harmillisen kyynisessä maailmassa. 𓆩♡𓆪  Se luo toivoa ja on esimerkkinä inhimillisyydestä, vaihtoedosta koville arvoille. Huomionarvoista on, että Evangeline ei suinkaan ole täydellinen. Kyse ei ole pyhimyshahmosta. Hänen annetaan tehdä myös kyseenalaisia päätöksiä ja harkita vielä kyseenalaisempia. Evangeline myös pistää Jacksille kampoihin minkä ehtii sen sijaan, että olisi aivan täysin tämän vedätettävissä. 

Taustalla Evangelinella on Pohjoisesta kotoisin oleva äiti, joka on lukenut hänelle valtavan määrän satuja. Sadun päätteeksi hän on aina kysellyt jatkosta; mitä Evangeline luulee sitten tapahtuneen. Tämä on opettanut Evangelinelle, etteivät tarinat oikeasti pääty happily ever afteriin, vaan tarinoiden loput ovat avoimia. 

In the North, fairytales and history were treated as one and the same because their stories and histories were all cursed. Some tales couldn’t be written down without bursting into flames, others couldn’t leave the North, and many changed every time they were shared, becoming less and less real with every retelling. It was said that every Northern tale had started as true history, but over time, the Northern story curse had twisted all the tales until only bits of truth remained.

Vaikka Once Upon a Broken Heartissa nojaudutaan paljon satuihin, ja sadut pyörivät Evangelinen mielessä, on se tehty tyylillä ja tuoreella otteella. Kun lähtökohtana on, että Pohjoisen sadut sisältävät oikeaa historiaa, miksi eivät pyörisi? Etenkin kun Evangelinen tie käy Pohjoiseen. Pidän valtavasti siitä, että mistään tämän maailman sadusta ei ammenneta, vaan kaikki on tuon maailman omaa. Ja miten lumoava tämä Garberin luoma maailma onkaan!

Jacks puolestaan on mirhamia pahiksia rakastavalle sydämelleni. Hän on röyhkeä ja todella charmikas hipauksella (ehkä vähän isommallakin hipauksella...) tragediaa. Hän on myös enemmän kuin vähän vaarallinen. Hänen suudelmansa ovat tappavia, eikä Jacks paljoa kainostele suhtautumisessaan tappamiseen muutenkaan.

“Just accept the gift. What I want isn’t going to hurt anyone.”

She eyed the jeweled dagger he’d just pressed to her lips. “I don’t think you and I have the same definition of hurt.”

“Be thankful for that, Little Fox.” Jacks gave her a smile that was all sharp edge. A drop of blood fell from the corner of his mouth, and something godforsaken washed over his expression. “Hurt is what made me.”

Joka kerta, kun Jacks kutsuu Evangelinea Little Foxiksi, sydämeni vain sulaa. Yrittäkää vaan väittää minulle, ettei kyse ole lopulta hellyydenosoituksesta. Vaikkakin ehkä hyvin kieroutuneesta sellaisesta. 

Yksi suosikkikohtauksiani on kohtaus, jossa Jacks on kauhuissaan hänelle kiintymystä osoittavasta ketusta.

He flinched when the creature nuzzled his scuffed boots.

She laughed, finally drawing his attention. “I think it likes you.”

“I don’t know why.” Jacks scowled at the beast.

It responded by affectionately licking the buckle at his ankle.

Evangeline continued to smile. “You should name it.”

“If I do that, it will think it’s a pet.” Jacks’s words dripped with disgust, which only further convinced Evangeline this fox might be the best thing that had ever happened to this Fate.

Vampyyrien odottamaton ilmestyminen kuvioon vähän yllättää. Mutta koska he eivät kuitenkaan vie koko lavaa, se ei haittaa. Aika moni hahmoista itse asiassa vain käväisee lavalla ja poistuu sitten. Myöhemmässä vaiheessa tarinaa he saattavat sitten palata encoreen. Fokus on vahvasti Evangelinessa, ja paljon ikään kuin kulissien takana tapahtuvista asioista jää lukijan mielikuvituksen varaan.

En ole lukenut tähän samaan maailmaan sijoittuvaa Caravalia, mutta aion ehdottomasti aloitella sitä luettuani tämän sarjan loppuun!

(Kuvan hiusten väri Evangelinen kunniaksi, hänen tukkansa kun on ruusukultaa.)

C. S. Pacat: Dark Rise

C.S. Pacatin Dark Rise (2021) on kirja, joka saa minut hullaantumaan täysin. Siis täysin. T ä y s i n. Luen sitä yömyöhään kunnes saavutan pisteen, jossa tiedän, että jos luen yhtään pidemmälle, en tule nukkumaan. Olen oikeassa. Kirjan loppu on uskomaton. Onneksi kirjaa suositellut ystäväni Elviira on henkisenä tukenani. Loppua kohti haluaisin vain kirkua.

Tarina alkaa rauhallisella tahdilla 1800-luvun alun Lontoossa. Will Kempen on pakomatkalla, kun hänet saadaan kinni. Uusien ystävien myötä hänet pyyhkäistään pahaenteisten ennustusten, varjojen ja Leijonien maailmaan. Stewardien maailmaan. Stewardit ovat osa vanhaa ritarikuntaa, joka on vanhan maailman ajoista astien ylläpitänyt perinteitään ja valmistautunut pimeyden paluuseen. Willistä odotetaan valon sankaria, jonka olisi määrä kukistaa Dark King, vanhan maailman hurja hallitsija ja sen tuhoaja, jonka on määrä palata maan päälle. 

Kyse ei ole tavanomaisesta valon ja pimeyden välisestä taistelusta. Se voi vaikuttaa siltä ensin, mutta ei. Dark Rise on vangitseva, eeppinen lukukokemus, joka on räjäyttää tajuntani. Juonen twistien taso on jotakin, mitä en ole vielä koskaan ennen kohdannut. C. S. Pacat on nero.

"Tää on Sarcean josta uskon että pitäisit. En uskalla sanoo mitään muuta koska kaikki on plot twist mutta ehkä myös melko paha... ehkä." Näillä sanoilla olen tullut vedetyksi lukemaan Dark Risea. Kyllä, pidän Sarceanista, enkä malta lukea hänestä lisää. Kiitos vain. 

Hahmot ovat monipuolisia ja hyvin mietittyjä, harmaankirjavia. Kirjassa on ylivoimaisesti vetovoimaisin romanttinen pari, mihin olen koskaan törmännyt. Jännite je kemiat ovat niin käsinkosketeltavia että. Mitenkä tää kirja vaan onkaan YA:ta?

Postaamisajankohtana olen lukemassa tätä jo toista kertaa. Siis toista kertaa. Parin viikon sisään. Dark Risessa on todella herkullisia vihjeitä, ennakointia ja kaikkea muuta ihanaa, mikä aukeaa toisella tapaa sitten toisella lukukierroksella.

Ja koska tämä kirja on täynnä aivan mielettömän hyvää sitaattimatskua, tässä kaksi suosikkiani:

Will: 

"I think what people were is less important than what they are. And what people are is less important than what they could be."

The Elder Steward: 

"When the past is forgotten, then it can return. Only those who remember have the chance to stave it off. For the dark is never truly gone; it only waits for the world to forget, so that it may rise again."

Näissä kiteytyykin hyvin kirjan tematiikkaa. Willin kanta on selvä ja tulevaisuuteen katsova. Stewardit katsovat menneeseen, jotta menneisyys ei toistuisi. Viisautta löytyy molemmista. 

Juonesta en oikein voi sanoa juuri mitään spoilaamatta, valitettavasti. Mutta lukekaa tämä. Jos rakastat fantasiakirjaa, jossa arvoitukset ratkeavat hitaasti ja jossa on taitavaa tarinankerrontaa, queer-hahmoja ja sydäntälämmittävää lojaalisuutta, lue tämä. Mutta ei ole sitten minun syyni, kun kaikki edelliset (miksei tulevatkin) 5 tähden kirjat alkavatkin vaikuttaa 4 tähden kirjoilta. 

Harry Whittaker / Lucinda Riley: Atlas, Papa Saltin tarina

Olen vähän kuullut, että sarjojen päätösosistakin on tapana kirjoittaa. Se on mielestäni erityisen vaikeaa. Koko sarjan herättämät tunteet ja odotukset tiivistyvät siihen yhteen viimeiseen. Miten sitä edes sanoittaa? Näiden sarjojen päätösosien uupuminen täältä blogin puolelta on suorastaan helmasyntini. Voin kuitenkin taputtaa itseäni tyytyväisenä olalle, sillä olen sentään Instagramiin kirjoittanut Atlas, Papa Saltin tarinasta (Atlas: The Story of Pa Salt 2023, suom. 2023) ja jopa ihan ajoissa. Palataanpa siis niihin fiiliksiin.

Siinä fiiliksessä kun odottaa suositun sarjan päätösosaa yhdessä muun maailman kanssa on jotakin huikeaa. Kun sain Seitsemän sisarta -sarjan päätösosan käsiini sen ilmestymispäivänä, itkin. ⁣

Sitten luin sen yhdessä hujauksessa, jotta en spoilaantuisi mistään. Sitä seurasi hiljaisuus, kun odottelin useamman muunkin ehtivän lukemaan Atlaksen. Edelleen tunne on, että mitä tästä voi sanoa?⁣

Muistiinpanoni kirjasta vilisevät huomioita. Lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että tässä nyt on niitä vastauksia. Tämä kirja on vastauksia varten. Ei, se ei ole Lucindan, mutta se on parasta, mitä hän saattoi antaa. Harry Whittaker ei ole Lucinda Riley. Sen huomaa. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät hieman eri tavoin kuin ennen, kohtauksista puuttuu näyttäminen ja tunteet jäävät latteiksi. Tämä on aloittelijan käsialaa ja olisi kaivannut rohkeampaa editointia kustantajalta. Liekö halu saada kirja mahdollisimman nopeasti ulos voittanut? ⁣

Parasta tässä kuitenkin on, ettei tällä kaikella ole väliä. Papa Saltin tarinalla on. Sillä, että lukijoina saamme vihdoinkin salaisuudet selvitettyä siitä huolimatta, että alkuperäinen kirjailija on kuollut. Atlaksen tarina on kaunis kunnian- ja rakkaudenosoitus pojalta äidille. Ollaan kiitollisia siitä. Harry olisi voinut olla kirjoittamatta tämän ja Lucinda jättää ohjeistamatta häntä. ⁣

Juoni etenee kuitenkin eteenpäin, tapahtumat ja salaisuudet rullautuvat auki. Vain sillä on merkitystä. Ihanaa, että tämä kirja on.

Ehkä arvioni lyhyys puhuu puolestaan kuten myös vaitioloni juonen suhteen. On edelleen ihmisiä, jotka eivät tätä ole lukeneet. En aio olla se, joka näin miltei vuodenkaan jälkeen tätä spoilaa.

⁣Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar
Auringon sisar
Kadonnut sisar

Émile Zola: Naisten aarreaitta

Naisten aarreaitta (Au Bonheur des Dames 1883, suom. 1973), suomennettu myös nimellä Naisten paratiisi, on ollut todella hidasta kuunneltavaa. Vika ei suinkaan ole tarinassa tai tyylissä, onhan tässä selvästi Zolan mestarikädenjälki nähtävissä, vaan siinä, miten olen samalla kirjannut itselleni ylös huomioita tuon ajan Ranskasta. Eletään siis 1860-luvulla, Ranskan toisessa keisarikunnassa. Keskiössä on jälleen Pariisi, jota myllätään ja uudistetaan vinhaa vauhtia. Kuluttaminen on murroksessa, kun pienet erikoisliikkeet käyvät taistelua uusia, jättimäisiä tavarataloja vastaan. ⁣

Denise Baudu saapuu rutiköyhänä Pariisiin elätettävänään kaksi orvoksi jäänyttä pikkuveljeä ja päätyy töihin upean muodikkaaseen Naisten Aarreaittaan. Välit aivan tavarataloa vastapäätä liikettä pitävään setään katkeavat, mutta onhan Denisen tultava toimeen, vaikka sitten itse perivihollisen leivissä. Maalta tulleen ”tappuratukan”, kuten Deniseä nimitetään, ei ole aivan helppoa sopeutua kilpailuhenkiseen tavarataloon, jossa säännöt ovat tiukat ja juorukellot sen kuin helkkyvät. Denise on päälleliimatun taipumaton kunniallisuuden perikuva, mikä näin nykylukijana ärsyttää. ⁣

Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin aamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä kokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen valtaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta kankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi verhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta katseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat verkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän rintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien mannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden kannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa aaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko talon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien ympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. 

Zola kuvaa naturalismille tyypillisen tunnontarkasti mutta värikkään eloisasti tavaratalon elämää ja sen tuotteiden aiheuttamaa hullaantumista. Uusi aikakausi on aluillaan. Tavaratalo on oikea paratiisi. Täynnä houkutuksia ja turmellusta, kaupallistettuja fantasioita uskomattomaan hintaan. Ja miten Zola tätä kuvaakaan! ⁣Ei mikään ihme, että liikkeellä on aikamoisia himoshoppaajia. 

Kilpailua käydään ei paitsi ostoksista, vaan myös siitä, kuka asiakasta saa palvella. Tavaratalon työntekijät juonittelevat, ilkeilevät ja osoittavat välinpitämättömyyttä toisiaan kohtaan, mikä kulloinkin sopii. Proviisiopalkalla kun mennään, ovat kaikki toistensa kilpailijoita. Maalta tulleen ja köyhän Denisen taival ei ole helppo, ja jopa hänen ulkonäköönsä puututaan. 

Parasta Zolaa tämä ei ole. Upeita, tunnelmallisia kuvauksia ja symboliikkaa silti löytyy. Kunnon draamaa sen sijaan ei. Jossain määrin tavaratalo itsessään nouseekin päähenkilöksi Denisen rinnalle. Jännittävät ihmiskohtalot jäävät vähemmälle, kun vastassa on tavaratalo ja erittäin siveellinen, varjoaan säikkyvä nuori myyjätär. Hahmot jäävät ohuiksi, eikä heihin päästä syvällisemmin tutustumaan. Romanssikin jää hyvin heppoiseksi, ja herra Mouret on seksistisine käsityksineen lähinnä vastenmielinen.

Katsauksensa tavaratalojen maailmaan teos on viehättävä. Eri osastojen upeiden esillepanojen kuvailu on Naisten aarreaitan parasta antia. Varkauksista kiinni jääneiden naisten kohtelu ansaitsisi suorastaan aplodit nerokkuudessaan ja hienovaraisuudessaan. ⁣

Holly Black: Julma prinssi

Julma prinssi (Cruel Prince 2018, suom. 2024) aloittaa Ilman väki -trilogian. Teos on ollut lukulistallani jo ennen sen suomentamista, mutta mikä sen ihanampaa kuin päästä lukemaan se suomeksi ja samoihin aikoihin muiden kanssa. Joskus englanninkielisiä kirjoja lukiessa saa kokea olevansa niiden kanssa vähän yksin. Missä muut fanit ovat? No, heitä on nyt kirjagram täynnä. (Kuten myös TikTok, jonka puolelle en kuitenkaan itse ole rantautunut.)

Juden vanhemmat tapetaan hänen ollessaan seitsemän. Murhatyön tehnyt keiju on tullut hakemaan vaimoaan takaisin. Kun vaimo ei suostu, mukaan Keijumaahan saavat lähteä tämän lapset. 

Asetelma on kiinnostava. Jude ja hänen kaksoissisarensa Taryn ovat ihmisiä, mutta isosisko Vivienne on oikeasti Madocin tytär ja siis keiju. Elo Keijumaassa on ihmisille vaarallista, mutta onhan heillä Madocin suojelus. Ja Madoc myös todella yrittää parhaansa tyttöjen vuoksi. Suurkuninkaan kenraalina Madocia arvostetaan, eivätkä hänen tytöilleen uskalleta ryppyillä aivan avoimesti.

Madoc vaatii – kenties syyllisyydestä tai häpeästä – että meitä kohdellaan kuin Keijumaan lapsia. Osallistumme samoille oppitunneille ja saamme kaiken minkä hekin. Suurhoviin on tuotu ennenkin vaihdokkaita, mutta ketään ei ole kasvatettu vallasväkenä.

Hän ei ymmärrä, kuinka meitä inhotaan sen vuoksi.

Hitaasta alusta huolimatta nautin tästä kovasti. Ylimielinen prinssi Cardan on suosikkihahmoni. Siitäkin huolimatta, että hän on kiusaajan roolissa, eikä Juden kokema kiusaaminen ole mitään kevyttä. Jännitettä on silti ilmassa.

Ja Cardan on vielä kaikkia muita kauniimpi – hänen mustat hiuksensa heijastavat värejä kuin variksen siipi ja poskipäät ovat niin terävät, että ne voivat leikata irti tytön sydämen. Vihaan häntä enemmän kuin ketään muuta. Vihaan häntä niin paljon, että kun katson häneen, pystyn hädin tuskin hengittämään.

Kukapa tällaisen prinssin edessä pystyisi hengittämään? Oli syynä sitten viha tai jokin muu.

Juden tavallinen elämä keijujen parissa tuntuu melkein vaarallisemmalta kuin vakoilutyö, johon Jude värvätään. Keijut voivat lumota tekemään mitä vain, eivätkä he ole hyväntahtoisinta porukkaa. He ovat lähellä brittien saarten kansanperinteen keijuja, joista on hauskaa pilailla kuolevaisten kustannuksella ja tehdä heille mitä lystäävät. Kuolevaiset ovat nokkimisjärjestyksessä heidän alapuolellaan. 

Olen todistanut kamalampia asioita kuin siipien repimiä tai loukkauksia. Keijut eivät voi valehdella, joten he käyttävät aseinaan petosta ja julmuutta. Vääristeltyjä sanoja, puoliksi lausuttuja totuuksia, piloja, arvoituksia ja skandaaleja. He kostavat toisilleen ikivanhoja, melkein unohtuneita loukkauksia. Myrskyt eivät ole yhtä häilyviä tai meret yhtä oikukkaita.

Judelle selviää, että on ihmisenä olosta myös hyötyä. Heitä on palvelijan töissä hyvinkin arveluttavissa olosuhteissa, mutta tarvitaan heitä muuhunkin. Keijut eivät mm. pysty valehtelemaan, eikä heidän hedelmällisyysasteestaan voi millään muodoin puhua korkeana. Ilman ihmisiä he kuolisivat sukupuuttoon. Ihmisten maailman ja Keijumaan välinen jännite nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi Keijumaan tulevaisuuden kannalta. Ei ole yhdentekevää, kuka hallitsee ja miten. Vaikka keijut joutuvat tekemään ihmisten kanssa sopimuksia hyötyäkseen heistä, aina niin ei ole ollut. 

On virkistävää miten avoimen vallanhaluinen ja kunnianhimoinen päähenkilö Jude on. Nämä ovat harvoin naiselle sallittuja ominaisuuksia. Juden kunnianhimo ei myöskään ole sidottuna hyvän avioliiton etsimiseen, vaan hänen omiin meriitteihinsä. Ja vaikka häntä kiinnostaa miekkailu enemmän kuin vallasväen tavoille oppiminen, hänestä ei ole tehty täyttä poikatyttöä. Jude näyttää, miten hienoihin kruunajaisjuhliin on täysin ok pukeutua upeaan mekkoon ja vyöttää miekka vyötäisille. 

Jotkut ovat moittineet teoksen kolmiodraamaa, mutta tykkään siitäkin. Tykkään tosin kolmiodraamasta aika usein, kunhan se on mielekäs ja tarjoaa jotakin kiinnostavaa tarinallisesti. Tässä siinä on omat mausteensa. Hahmojen välit ovat muutenkin tässä jännittäviä, eivätkä kovinkaan yksioikoisia. Rakkaus on monimutkaista. Eikä edes vain se romanttinen rakkaus. Myös Madoc on Judelle rakas, ja heidän välisensä isätytärkohtaukset ovat yksiä suosikkejani. Jude ei silti pysty unohtamaan vanhempiensa murhaa ja sitä, että Madoc on hirviö. 

Ihan niin mustavalkoisia asiat eivät siis ole. Hahmoissa on ihania, herkullisia harmaan sävyjä, ja Cardan on kirjoitettu mielestäni erityisen hyvin. Olkoonkin, että niistä terävistä poskipäistä voisi olla hivenen vähemmän mainintoja. Cardanin hurmaavuus on mielestäni vähän muualla kuin kasvojen luustossa, anteeksi nyt vain.

Juden omien vaikeuksien lisäksi kuvioon kuuluu uuden Suurkuninkaan kruunaus sekä keijuhovin juonittelu ja taistelu vallasta. Keijumaan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, ja Juden on tehtävä vaikeita valintoja.

2024 on tähän mennessä ollut mieletön lukuvuosi. Ja nyt ollaan vasta maaliskuussa. Jos sitä nyt sitten jaksaisi odotella elokuuhun seuraavaa suomennosta. Ihanaa, että fantasiaa suomennetaan. Toivon, että näitä kasainvälisesti menestyksekkäitä sarjoja suomennetaan enemmänkin.

John Keats: Selected Poetry

Vuorossa romantiikan ajan suuri runoilija John Keats (1795-1821) ja hänen koottuja runojaan. ⁣Selected Poetryyn on koottu Keatsin merkittävimpiä runoja kronologisessa järjestyksessä, ja se sisältää mainion esipuheen sekä joitakin huomioita yksittäisistä runoista.

John Keats tunnetaan yhtenä suurimmista englantilaisista runoilijoista. Romantiikan lisäksi hänet voidaan lukea hautausmaarunoilijoiden myöhempään joukkoon. Keatsin viehätys kuolemaan, hautoihin ja pimeään nostaa päätään hänen tuotannossaan jo kauan ennen hänen sairastumistaan tuberkuloosiin. Sairaus paitsi vei hänet kohti omaa kuolemaansa, myös rajoitti hänen kirjoittamistaan. 

Keats on nuoren ja kauniin, mutta tuomitun runoilijan malliesimerkki. Hän olisi varmasti tullut vielä suurempaan maineeseen, ellei hänen elämänsä olisi jäänyt niin surullisen lyhyeksi. Hän kuoli jo 25-vuotiaana.⁣

"I have lov'd the principle of beauty in all things, and if I had time I would have made myself remembered", Keats kirjoitti helmikuussa 1820, saatuaan juuri tietää sairaudestaan. 

Hän ehti kirjoittaa 150 runoa, joista merkittävimmät hän kirjoitti tammi-syyskuussa 1819. Myös Keatsin kirjeitä pidetään arvossa, ja niitä löytyy jopa käännettynä suomeksi. 99 hänen viimeistä kirjettään löytyy teoksesta Yön kirkas tähti. Hänestä on myös tehty samanniminen elokuva, joka tämän runokokoelman myötä nousee katsottavien elokuvien listalleni. 

Keatsin runoissa mennään tunne edellä. Ne ovat kauniita, mahtipontisia ja usein täynnä symbolismia. Kuolema on niissä vahvasti läsnä. Mutta tämähän ei estänyt Keatsia kirjoittamasta myös lyhyitä iloisia rimpsuja ja tunnelmallisia haavekuvia. Ja sitten niitä aivan päättömiä runoja… ⁣

"Endymionin" kohdalla alan toivomaan, että edessäni olisi runon suomennos tässä rinnalla. Keatsin käyttämä kieli ei ole sitä yksinkertaisinta englantia ja teksti on paikoin aika raskastakin. Myyttisten hahmojen (antiikin Rooman ja Kreikan, sekaisin tietysti) nimiä mainitaan tuon tuostakin, ja moni runoista avautuisi varmasti toisin, jos taustalla olevat myytit olisivat tuttuja. Viittauksiin meinaa suorastaan välillä hukkua, vaikka kokoelman lopussa onkin lyhyet esittelyt näistä runojen mytologisista hahmoista. Yllättäen yhdeksi suosikeistani nousee kuitenkin yksi Kestsin pidemmistä ja kunnianhimoisemmista runoista, eeppinen "The Fall of Hyperion: A Dream". 

Hylättyään aiemman versionsa samasta myytistä Keats lähti kirjoittamaan uutta versiota "Hyperionista". Onneksi lähti, sillä niin upeita kuin jotkin "Hyperionin" säkeet ovatkin, on "The Fall of Hyperion: A Dream" tätä jalostuneempi. Harmi vain, että runo jäi kesken. Niin kuin ensimmäinenkin versio. Oli kuulemma liian miltonilainen, eikä Keats ollut siihen tyytyväinen. Eivät olleet hänen ystävänsäkään, jotka preferoivat ensimmäistä. Mokomatkin.⁣

Suosikkejani: ⁣

• Lamia⁣
• The Fall of Hyperion⁣: A Dream
• Ode to a Nightingale (löytyy muuten YouTubesta Benedict Cumberbatchin lausumana, kannattaa tsekata) ⁣
• If by Dull Rhymes Our English Must Be Chain’d⁣

Emiko Jean: Tokion prinsessa - Suuria unelmia

Tokion prinsessa - Suuria unelmia (Tokyo Dreaming 2022, suom. 2022) on jatko-osa Emiko Jeanin YA-romaanille lukiolaistytöstä, joka saa selville isänsä olevan Japanin kruununprinssi. Ja niin kuin jatko-osien laita toisinaan on, se sisältää tuhottoman paljon toistoa edellisen osan tapahtumista. Tylsää.

Fokuksessa on tällä kertaa Izumin yliopistovalinta ja hänen vanhempiensa uudelleen puhjennut romanssi. Sekä Izumin että tämän äidin tulisi sopeutua asemaansa hovissa ja voittaa suosio puolelleen. Izumi ottaa paljon vastuuta harteilleen, liiankin paljon. Painavan taakan alla Izumi ei kaiken lisäksi tiedä mitä haluaisi omalta tulevaisuudeltaan. Tulevaisuus saa kuitenkin uuden suunnan, kun hänen poikaystävänsä Akio jättää Izumin. 

Vuorossa on uusi upea poitsu, joka sattuu olemaan oikeanlaisella taustalla ja varallisuudella varustettu ja jonka tehtävänä on tuutoroida Izumia yliopiston vaativia pääsykokeita varten. Saadakseen vanhempiensa avioliitolle myötätuulen aikaan, Izumi on valmis valesuhteeseen kyseisen nuoren herran kanssa. Ja viehän tämä sopivasti ajatuksia pois Akiosta, joka kyllä kummittelee Izumin mielessä tasaisin väliajoin. 

Izumi ottaa tehtäväkseen parantaa omaa imagoaan muutenkin kuin muiden hyväksymällä poikaystävällä. Tässä osassa päästään mielestäni itse asiaan, vaateostoksille ja kunnon juhliin. Pisteitä ropisee myös valedeittailutroopista, joka on yleensä aina mieleeni. Izumin haparointi oman polkunsa löytämisen kanssa on myös toimivaa. Hän tekee virheitä ja myös maksaa niistä. 

Parasta teoksessa on Hohto-kaksoset, joiden esiintymisestä tarinassa nautin suuresti. Heidän suojelevaisesta suhteeestaan heidän tasapainottomaan äitiinsä on ilo lukea, ja heidän hahmonsa saavat muutenkin syvyyttä. Vihollisista ystäviksi on tehty tässä onnistuneesti. 

Kolmiodraamana teos on nihkeä. Teoksen loppu puolestaan on mielestäni inha ja juuri sitä, mitä pelkäsinkin. En fanita tämäntyyppisiä loppuja, mutta ollakseni spoilaamatta sitä, enpä sano siitä sen enempää. Kokonaisuutena tämä on kivan kevyttä lukemista ja raikas tuulahdus Japani-miljöineen. Kieli on edelleen mitäänsanomatonta, eikä erityisen osuvia sitaatteja tähän postaukseen löydy. Teos iskee varmasti paremmin itseäni nuorempiin lukijoihin, joilla samaistumispintaa teiniprinsessaan (tai ainakin teiniyteen) on epäilemättä enemmän. 

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House

Shirley Jackson tunnetaan amerikkalaisen kirjallisuuden kaanonissa laajasti luetusta novellistaan "The Lottery". The Hauntig of Hill House (1959) on THE haunted house novel. Se on teos, joka genreytti kummitustalon ja muutti kauhukirjallisuuden genreä pysyvästi. Lyhyydestään huolimatta teos on mitä herkullisin ja sisältää niin paljon kerroksia, että on suorastaan vaikeaa päättää, mihin niistä keskittyisi.

Joukko toisilleen tuntemattomia yksityishenkilöitä kokoontuu Hill Housiin tohtori Montaguen kutsusta tarkoituksenaan osallistua kummitustaloksi väitetyn talon tutkimiseen. He ovat; tohtorin lisäksi joukon ainoa mies ja talon seuraava perijä, nainen, jolla saattaa tai ei saata olla telekineettisiä kykyjä sekä toinen, mahdollisilla telepaattisilla kyvyillä varustettu nainen. Heillä klikkaa heti, ja heistä muodostuu omanlaisensa ystäväpiiri, jonka dynamiikkaa Hill House koettelee.

Teoksen alku on upein, minkä tiedän.

No live organism can continue for long to exist sanely under conditions of absolute reality; even larks and katydids are supposed, by some, to dream. Hill House, not sane, stood by itself against its hills, holding darkness within; it had stood so for eighty years and might stand for eighty more. Within, walls continued upright, bricks met nearly, floors were firm, and doors were sensibly shut; silence lay steadily against the wood and stone of Hill House, and whatever walked there, walked alone.

⁣Nauru ja huvittelu yhdistyvät pelkoon ja hulluuteen läpi teoksen. Tarina seuraa Eleanoria, hänen kasvavaa hulluuttaan ja hänessä tapahtuvaa muutosta. Kirjan kauhu on vaivihkaista, hiipivää kauhua. Jos ajatellaan gotiikkaa, niin The Haunting of Hill Housen voidaankin katsoa lukeutuvan niin kutsuttuun terror gothiciin. Vihjailun, salaperäisyyden ja tunnelman kautta luodaan kauhua, joka ei räväytä kaikkea lukijan kasvoille, eikä pyri shokeeraamaan, vaan ujuttautumaan lukijan (ja hahmojen) mieleen. Mielikuvitus ja se, mitä voisi tapahtua, ovat keskeisessä asemassa. Allan Lloyd-Smith kiteyttää tämän erinomaisesti:

In Gothic the terror of what might happen, or might be happening, is largely foregrounded over the visceral horror of the event. But both are frequently present at once in an interplay not unlike the interplay between reason and emotion, unreason and passion. These states are both opposed and related to one another, often in the mind of a protagonist who hovers indecisively between them; and in parallel, in the narrative itself which veers from rational explanation to emotion and intuition. (Lloyd-Smith, 8)

⁣Erään mahdollisen tulkinnan mukaan Elanor ja Theodora sujahtavat talossa aiemmin asuneiden sisarusten rooleihin tuon kummallisen talon vaikutuksesta. Talon cold spothan on lastenhuoneessa, joka on kummittelun päälähde. Paljoakaan ei silti tapahdu itse lastenhuoneessa. Itse asiassa rouva Montague viettää siellä täydellisen tapahtumaköyhän yön, mutta mikään Hill Housessa ei ole niin yksinkertaista. 

Jacksonin kynänjälki on nerokasta, suorastaan vangitsevaa. Dialogi on niin elävää, että sen voi käytännössä kuulla kirjan sivuilta. 

Haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon. Voisin kirjoittaa tästä kokonaisen esseen, toisenkin. Samalla en haluaisi sanoa paljoa, koska parasta on, kun lukija saa itse solahtaa tähän tarinaan sisään ja tehdä omat tulkintansa. 

Teoksesta on tehty soveltaen samanniminen Netflix-sarja Mike Flanaganin ohjaamana. Jacksonin ihastuttavaa dialogia on jätetty käsikirjoitukseen mukaan, mutta tarina on hyvin toisenlainen ja hahmot aivan eri lähtökohdista. Se on myös adaptoitu nykyaikaan. Huono sarja ei ole, päinvastoin. Siltä ei vain kannata odottaa, että se uskollisesti seuraisi Jacksonin romaania. Sen äitihahmo on yksi ihanimmista äitihahmoista, joita olen televisiossa nähnyt. Yhtä pikkupikkujuttua lukuunottamatta.

Koska kaikenlaiset anekdootit ovat hauskoja, kerron myös sen, että kun äitini suunnitteli tämän romaanin ostamista minulle joululahjaksi, hän laitteli minulle kuvia niistä kansista, jotka olivat saatavilla. Yhdet niistä olivat nämä:

Vastasin hänelle, että ovat vähän turhan creepyt. Äitini lohdutti, tuntien rakkauteni elokuvaan Bram Stockerin Dracula, että voinhan aina ajatella, että kannessa on jokeen heittäytyvä prinsessa. Niin. Voihan sitä näinkin ajatella...

Rakastan Shirley Jacksonin tyyliä kirjoittaa romaanejaan, enkä pysty ymmärtämään, miksei tätä oman genrensä klassikkoteosta ole käännetty. Stephen Kingin mielestä kyseessä on parhaista kummitustarinoista, joita on kirjoitettu. 

Lähteitä:

LLOYD-SMITH, ALAN 2004. American Gothic Fiction: an Introduction. New York: Continuum.

Guy de Maupassant: Bel-Ami

Guy de Maupassant tunnetaan ennen kaikkea novellikirjailijana. Hänen novellinsa "Koru" on ollut minullekin ensikosketuksena hänen tuotantoonsa. Gustave Flaubertin suojatti oli kuitenkin muutakin. Bel-Ami (1885, suom. 1944) on kirjoitettu siinä kohtaa, kun Maupassant on jo tiennyt olevansa kuolemansairas. Tämän tiedon valossa on helpompi ymmärtää teokseen sisältyvä usean sivun vuodatus kuolemasta ja elämän päättymisestä. Olkaamme armollisia arvon herra de Maupassantille.

Amerikkalaisen unelman sijaan Maupassant tarjoilee lukijoilleen ranskalaisen unelman. Nousun mitättömyydestä Pariisin seurapiirien kermaan ja naisten makuuhuoneisiin, majatalonpitäjän pojasta (teko)aateliseksi.

”Ettekö voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?” tiedustelee George Duroyn tuleva puoliso ja ehdottaa, että Duroy jaettaisiin kahteen osaan; Du Roy. Duroy on morsiantaan mahtipohtisempi, ja nimeksi tulee Du Roy de Cantel. 

Kiinnostavaa on, että Duroyn tavoin ovat toimineet myös Maupassantin omat vanhemmat, jotka ovat hakeneet oikeutta lisätä sukunimeensä aateliuteen viittaavan du-partikkelin. Heissä vain on oikeastikin ollut aatelisverta.

Juuri pilanteko sillä, miten Ranskassa on saattanut tekeytyä aateliseksi on syy sille, miksi olen tarttunut Bel-Amiin. Mutta Duroyn nimenvaihdossa on muutakin. Näyttelijät ottavat toisinaan itselleen taiteilijanimen tarkoituksenaan paitsi helpottaa siirtymistään näyttelijän rooliin, myös jäädäkseen paremmin ihmisten mieliin. Ja mitäpä muuta Duroy olisi kuin näyttelijä, joka uuden nimen turvin luo nahkansa?

1880-luvun Pariisiin saapuva Duroy on rutiköyhä, mutta varattomanakin hupien perään. Hän vaeltelee Pariisin yössä viimeiset frangit taskussaan, yrittäen päättää söisikö huomenna vai käyttäisikö rahat ehkä sittenkin juomaan. Hän törmää vanhan armeijaystäväänsä herra Forestieriin, jolle onni on ollut myötä. Duroyn nousu alkaa, kun hän ystävänsä avittamana saa töitä La Vie françaisen toimituksesta.

Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva Duroy on sitäkin kunnianhimoisempi. Hän tahtoo päästä pitkälle. Ja sitten vielä pidemmälle. Ja vielä pidemmälle. Bel-Amin vaihtoehtoinen nimi voisikin hyvin olla Kun maailma ei riitä. Ulkonäöltään komea, hienoviiksinen ja jonkinlaista charmia omaava Duroy elää nuoren miehen viriiliä fantasiaa. Naiset kutsuvat hänet luokseen, koska rakastavat häntä. Miehet kutsuvat hänet luokseen, koska haluavat esitellä hänelle rikkauksiaan. 

Duroy hyödyntää naissuhteitaan pyrkiessään tavoitteisiinsa välittämättä hitustakaan näille naisille koituvista seurauksista. Teoksen naiset eivät silti ole vieteltävissä olevia viattomia naisia, jotka eivät lainkaan tietäisi mihin ryhtyvät. He ovat avioliittoonsa ja elämäänsä tylsistyneitä naisia, jotka ottavat tietoisen riskin suostuessaan Duroyn vieteltäviksi. Toiset tuo riski vie heidän tuhoonsa, toisia taas ei.

Romaanin alkupuolella Duroyta kuvataan seuraavalla humoristissävytteisellä pätkällä:

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Kauniiksi ystäväksi eli Bel-Amiksi nimetty Duroy on antisankari, laskelmoiva ja manipuloiva. Ja epäilemättä moraalin harmaalla alueella. Mutta ei yksin.

Bel-Amin naiset ovat valtavan päteviä, mitä on ihastuttavaa lukea. Pätevin kaikista on modernia naista muistuttava Madeleine Forestier. Hän on määrätietoinen ja kykenevä, vapaa. Hän on aivot miehensä menestyksen takana, ja hänellä on todellista taidokkuutta. Hän ohjailee myös Duroyta ja osoittaa hänelle naiset, joiden suosioon tämän olisi hyvä päästä. Rouva de Marelle sen sijaan on... jotakin aivan muuta. (Edessä hienoinen spoileri, maalaa teksti lukiaksesi eteenpäin.) Hän on se, jonka luokse Duroy palaa kerta toisensa jälkeen ja joka ehkä koko teoksesta on se nainen, jota Duroy ehkä jopa oikeasti rakastaa ja joka rakastaa häntä. Jollakin tapaa häntä käy eniten sääli, sillä Duroy on häntä kohtaan todella inhottava. Niin Duroy toki on muillekin, mutta rouva de Marellessa on erityistä pehmeyttä, erityistä alttiutta.

Ennen kaikkea novellikirjailijana tunnetun Maupassantin toinen romaani on täynnä värikkäitä, kompleksisia hahmoja, kompleksisisia, osaavia naisia ja upeaa Pariisin kuvausta. Hänen kirjailijatuttaviinsa on kuulunut myös rakas Émile Zolani. Arjen kuvaus Bel-Amissa onkin varsin naturalistista yksityiskohtaisine selvityksineen. Teos on modernin tuntuinen ja on kestänyt erinomaisesti aikaa. 

Tämä on kirja, jota suosittelisin niille, jotka haluavat tutustua 1800-luvun kirjallisuuteen, mutta eivät halua hukkua sen raskauteen aloittamalla esimerkiksi Stendhalista. (Punainen ja mustaa on minulla toista vuotta kesken, enkä suoraan sanoen enää usko, että tulen sitä lukemaan.)

Terhi Tarkiainen: Peto irti

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua (2018) on saanut jatkoa! Peto irti (2023) jatkaa parisen kuukautta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Kansikuva on aivan toista maata kuin silloinen vuoden 2018 Pure mua -kansi violettitaustaisine vihreine omenoineen. Tässä on draamaa! 

Kullervo on kuollut. Tuo kuolematon, jonka peijaisiin Kalevalaan saapuu niin vampyyreja kuin paikallisia hukkapoikiakin. Sekä eräs tuttu vampyyrikaksikko kuskinaan Anna-rukka, jolle luvattu piipahdus Helsingin sivistyksen parissa saa jäädä väliin. Seuraa uudelleentulkintaa Kalevalan tutuista hahmoista tuoreella otteella. Tämän Tarkiainen hallitsee hyvin. ⁣

Roadtrippaaminen kahden vampyyrin kanssa ei ole ollut ihan sitä mitä Anna on kuvitellut. Kolmikon välit vasta hakevat muotoaan, ja teos tuntuu väliosalta.⁣ Annan ulkopuolisuuden tunteet miesvampyyriparin kuskina ja ärtymys varsinkin Kalmaa kohtaan värittävät etenkin romaanin alkupuolta. Ärtymys vaikuttaisi olevan molemminpuolinen, mutta ei Kalman käytös ristiriidatontakaan ole. Vaikka Kalma ärsyttääkin, niin Vlad on se, jonka huomiota Anna aivan erityisesti haluaisi osakseen. Sitä vain ei kuulu eikä näy.

Niin kiukkuinen kuin olikin, Annaa myös suretti. Tässäkö oli kaikki, mistä Vlad välitti: miten hän voisi käydä kauppaa itsellään ja päästä Annasta nopeimmin eroon? Ei sanaakaan siihen suuntaan, että kyllä, minä haluaisin vielä jatkaa matkaa kanssasi, ja toivottavasti palaat pian takaisin, koska minulle tulee ikävä sinua. No ehkä Vlad ei äityisi sanomaan sitä aivan noin. Silti jonkinlainen tunnustus heidän välilleen kasvaneesta siteestä olisi Annan mielestä ollut suotava, vaikka vain kaipaava katse tai mutristettu huuli. Helvetti soikoon, Anna olisi tyytynyt yhteen kohotettuun kulmakarvaan!

Lukiessani mietin elävästi Terhi Tarkiaisen pitämää luentoa kevään 2023 kauhuconissa ja sitä, miten Kalma on saanut vaikutteita Buffy the Vampire Slayerin Spikesta. Jos koskaan saatte tilaisuuden käydä kuuntelemassa Tarkiaista, niin se kannattaa. Häntä on hauska kuunnella ja hänen historioitsijataustansa tulee hänen esityksissään mukavasti esiin. Ylipäätään kirjallisuudesta tuppaa saamaan hieman enemmän irti, kun pääsee kuulemaan itse kirjailijoita.

Teoksessa on mielenkiintoista pohdintaa kuolemattomuudesta ja sen vaikutuksesta itse kuolemattomaan. Pidän tästä. Monesti vampyyrit on esitetty hahmoina, jotka elävät vuosisatoja juoden verta ja tappaen, tehden mielensä mukaan, mutta joihin ajan hammas ei pure. Tämä tuntuu hirveän yksinkertaistetulta. On mielestäni uskottavampaa, että ajankululla on kuolemattomaan jonkinlainen vaikutus. Tässä romaanissa aihetta käsitellään niin Kullervon kautta kuin Vladinkin. Vladin kokemus ja jo eletty pidempi elämä vertautuu myös Kalmaan, johon aika ei ole vielä samalla tavalla ehtinyt vaikuttaa. 

Luen tämän taas yhdessä hujauksessa. Motiivi on kuitenkin nyt eri kuin ennen. Terhi Tarkiainen on suosikkikirjailijoitani, mutta tällä kertaa petyn. Joskus on kohtalokasta olla suurten odotusten kohteena, ja tällä kertaa omat odotukseni eivät aivan täyty. Tarinan vetävimpiä hahmoja (Vlad, Kalma) on aivan liian vähän! Sen sijaan uusia sivuhahmoja riittää, ja tarina lähtee hitaanpuoleisesti käyntiin. Silti on pakko saada tietää mitä käy, pääsevätkö starat lavalle. Ja onhan tässä mukana muutama hyvinkin palkitseva kohtaus sekä kunnon trollausta vampyyristereotypioilla. ⁣

Valtaosa vieraista oli pukeutunut melko tavallisesti, mikä kaiketi tarkoitti, että juuri he olivat porukasta yliluonnollisia tai näiden kumppaneita. Anna oli kauan sitten joutunut luopumaan goottiromanttisista kuvitelmista, että vampyyreilla olisi liehuvat viitat, röyhelöpaidat tai ylipäätään minkäänlaista kunnioitusta populaarikulttuurin perinteitä kohtaan. Vladin ja Kalman iho ei edes kimaltanut. […] Yksikään ei ollut viitsinyt edes juhlan kunniaksi kammata hiuksiaan geelillä pään pintaa pitkin saati sitten pukea ylleen jotain goottihenkistä. Vampyyrien olematon kiinnostus ylläpitää vuosikymmenten aikana lukkoon lyötyä julkisuuskuvaansa oli Annan mielestä häpeällistä.

Erityisesti Twilight-viittaus kimaltelevaan ihoon huvittaa. Mutta ei tässä kaikki. Teoksessa on myös kohtaus, jossa Vlad nuuhkaisee hihastaan Annan hajua ja pyyhkii sitä sitten randomiin seinäkoukun toppatakkiin. Hän käskee Annan pestä hiuksensa, minkä Anna ottaa merkkinä hiustensa likaisuudesta ja Vladin inhosta. Kohtauksesta tulee väistämättä mieleen Twilightin Edward ja surkuhupaisa Bellan haju, joka biologiantunnilla kantautuu hänen nenäänsä aiheuttaen väärinkäsityksen, jonka myötä Bella kuvittelee haisevansa Edwardin mielestä pahalta. Vladinkaan syyt tälle röyhkeälle kommentille eivät ole aivan sitä, miltä ensin vaikuttaa. 

Nyt kun pääsin oikein Twilight-vauhtiin, niin sanottakoon myös, että Annan hahmossa on myös vähän samaa ongelmaa kuin Bellassa. Anna ei ole itsessään kovinkaan kiinnostava. Veikkaan, ettei monikaan lue näitä kirjoja hänen vuokseen, ellei sitten hänen huumorinsa takia. Toki Anna on sanavalinnoiltaan ja asenteeltaan tyypillinen Tarkiaisen naissankaritar, mutta persoonaa häneltä muutoin puuttuu. Sarjaa kannattelevat hänen sijastaan mainiot vampyyrihahmot. Tästä syystä Tarkiaisen ratkaisu pitää vampyyrit etäällä paitsi Annasta, myös lukijasta, onkin ratkaisuna niin riskialtis. Se on silti ymmärrettävä päätös, ja tarinan osalta vampyyrikaksikon nihkeä käytös ja vetäytyneisyys saavat kyllä uskottavan selityksen. Lukijan on vain maltettava. Pieniä pilkahduksia Vladista lukija onneksi saa, sillä teoksessa on Annan minäkerronnan lisäksi lyhyitä katkelmia Vladin kuolemattomuuspohdintoja ja muita aatoksia. 

Jään odottelemaan, mihin vampyyrit Annoineen seuraavaksi suuntaavat. 

*Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Lucinda Riley: Valo ikkunassa

Lucinda Rileyn Valo ikkunassa (The Light Behind The Window 2012, suom. 2023) on kirja, jonka sain mukaani viime syksyn kirjamessuilla, kun olin Bazar Kustannuksen järjestämällä aamiaisella Harry Whittakerin seurassa. Kohdennus oli mainio, sillä jokainen kutsuvierastilaisuudessa ollut oli jo valmiiksi jonkinlainen Lucinda Riley -fani. 

Pariisilaiselämää eläinlääkärinä viettävä Emilie de la Martinières perii suvun ainoana jälkeläisenä sukunsa kartanon Etelä-Ranskassa. Siis Etelä-Ranskassa! Äidin kuolema herättää Emiliessä ristiriitaisia tunteita, eikä kartanon kohtalokaan ole aivan selkeä. Onhan Emiliellä oma elämä Pariisissa.⁣⁣

Mistraalin mukana tulee mies, joka pyyhkäisee Emilien jaloiltaan. ⁣⁣

⁣⁣Kartanon kellarista löytyvän salainen huoneen myötä Emilie alkaa selvittää sukunsa historiaa. Toisessa aikatasossa Constance, nuori ranskalaisenglantilainen nainen, värvätään salaisen palvelun leipiin ja lähetetään miehitettyyn Ranskaan. On vuosi 1943. Vastarintaliikkeellä on vaikeuksia, eikä hänen kontaktinsa saavukaan paikalle. On turvauduttava suunnitelmaan C. Constance löytää itsensä rikkaan aatelismiehen oven takaa. Talo vain sattuu sinä iltana olemaan täynnä natsivieraita, joten hänen on pistettävä pystyyn elämänsä esitys. ⁣⁣

Lukiessani tätä yömyöhään ajattelen, ettei ole ihanampaa ajankohtaa lukea kuin yöllä. Kun kaikki äänet ovat vaienneet ja voi vain uppoutua täysin kirjan maailmaan. ⁣⁣

Pidän tästä valtavasti, enemmän kuin yhdestäkään Seitsemän sisarta -sarjan kirjasta (ja niistä olen nauttinut kovasti). Tyyli on vähemmän satumainen, aikuisempi. Teoksessa on mukana aivan ihana sokea hahmo, yksi suosikeistani. Menneisyyteen sijoittuva romanssi on sopivan sykähdyttävä, eikä tarinasta puutu hengästyttäviä käänteitä. Se on sopivan traaginen, mutta myös lämmin. Kumpikin aikataso pysyy kiinnostavana, ja kytkökset niiden välillä ovat kutkuttavia. ⁣⁣En osannut etukäteen odottaa, että pitäisin osittain miehitettyyn Ranskaan sijoittuvasta romaanista näin paljon.

Eräs kirjan hahmoista on selvästi narsisti, mitä osaan epäillä jo hyvin alkuvaiheessa. Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kuvaus on onnistunut. Jotkin muutkin käänteet ovat arvattavissa, mutta se ei haittaa yhtään.⁣⁣

Voih, saisinpa lukea tällaiseen miljööseen sijoittuvia kirjoja enemmänkin! ⁣Olen hurmaantunut. Tämän lukeminen tuntuu suorastaan hemmottelulta. Olen kohdannut todella paljon enemmän kirjoja, jotka sijoittuvat englantilaiseen kartanoon kuin ranskalaiseen. Eikö niitä ole vai eikö niitä vain käännetä, eikö niistä puhuta? Kiinnostavaa myös on, että tässä romaanissa ollaan molemmissa. Emilien perimässä châteaussa Ranskassa, mutta myös hänen aviomiehensä sukukartanossa Englannissa. 

Emilie kuljeskeli ympäri taloa pukeutuneena kahteen Sebastianin kalastajanvillapaitaan. Oli ilmeistä, että monia yläkerran huoneita ei ollut käytetty vuosikausiin. Etelä-Ranskassa sijaitsevan kartanon ikkunat oli rakennettu valtaviksi, niin että ne päästivät sisään mahdollisimman paljon valoa, mutta Blackmoor Hallissa oli pienet ja ahtaat ikkunat, joiden tarkoituksena oli pitää kylmyys ulkopuolella. Ankeat värit ja raskaat mahonkihuonekalut toivat mieleen edvardinaikaisen näytelmän lavastuksen.

Ensikuvaus Château de la Martinièresista (itse kartanosta):

Hän kääntyi katsomaan, kuinka kolmensadan metrin päässä kohoavan kartanon vaaleanpunertavat seinät, perinteisesti vaaleansinisiksi maalatut ikkunaluukut ja kummallakin puolella kasvavat sypressit sulautuivat alkavan iltaruskon hämyyn. Rakennus oli suunniteltu yksinkertaisen tyylikkäästi sopimaan maaseutuympäristöönsä, ja se kuvasti täydellisen hillitysti sekä omaa historiaansa että Emilien itsensä jaloa syntyperää. 

Ensikuvaus Blackmoor Hallista:

Lunta tuiskutti sakeasti, kun Sebastian maksoi taksinkuljettajalle ja otti Emilien matkalaukun auton tavaratilasta. Kääntyessään tarkastelemaan Blackmoor Hallia ensimmäistä kertaa Emilie näki synkän ja torjuvan punatiilestä rakennetun goottilaistyylisen kartanon. Ulko-oven holvikaaren yläpuolella kyyhötti uhkaavan näköinen kivinen sadevedensyöksijä, jonka hampaatonta hymyä luonnon elementit olivat jäytäneet ja jonka päälakea peitti lumihattu.

Rakastan gotiikkaa ja goottilainen arkkitehtuuri ja englantilaiset puutarhamaisemat kiehtovat, mutta asumuksena? Ero näiden välillä on aikamoinen, ja tiedän, kumman minä valitsisin asuinpaikakseni.

Sääolosuhteet ja ympäristö tukevat kerrontaa. Eroa näiden kartanoiden välillä kasvattaa entisestään kontrasti aurinkoisen luonnon kukoistuksen ja lumikinosten välillä. Toinen näistä on idyllinen, tuttu ja turvallinen. Toinen taas jylhän karu ja luotaantyötävä, ja ovella voisikin yhtähyvin riippua Et ole tervetullut -kyltti. Vaikutelman täytyy olla täysin tietoinen, onhan Englannissa oikeasti mukavannäköisiäkin kartanoja. Lumen keskellä Emilie on jumissa, mikä kuvastaa hänen tilannettaan muutenkin, kuten lukija tulee pian huomaamaan. 

*Kirja on saatu kustantajalta. 

Iiris Leimu: Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia

Talvista tammikuuta! Luin tämän itse asiassa silloin, kun jouluun oli enää tovi ja oli lunta maassa. Yhtä erinomainen hetki tähän hyvänmielenkirjaan tarttumiseen on nyt. Kunhan sää vain kunnolla pakastuisi ja tulisi sitä luntakin, niin voilà. Korvaapuusti ja lämmin juoma kruunaavat lukukokemuksen. Ja tietysti lukukaverina kissa (tai laama), jos sellainen kotoa löytyy. ⁣

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia (2023) on siitä aivan erityinen, että se on ystäväni (kirjailijanimeltään) Iiris Leimun esikoisromaani. Kirjoitusprosessia olen saanut seurata alusta lähtien, käsikirjoitus kun on saanut alkunsa yhteiseltä romaantikan kirjoituskurssilta. (Lämmin suositus sanataideohjaaja Anna Kaijan kursseille! Ne ovat mahtavia.) Niinpä tuttuja kohtauksia oli lukiessa hauska bongata, mutta tarina on saanut myös ympärilleen paljon. Kirjailijalta on aiemmin julkaistu toisella nimellä spefinovelleja ja raapaleita.  ⁣

Melinda on mainostoimiston kovimpia työntekijöitä, aikamoinen bilehile ja ehdoton kaupunki-ihminen. Parhaan ystävän varaama kylpyläloma vie kuitenkin läheiselle laamafarmille, jonka komea omistaja saa yllättäen Melindassa aikaan kuumia tuntemuksia. Vaihtoehtojakin on. Melinda ei vähään tyydy, ja mielestään hänellä on elämälleen selvä suunta. Kahden kilpakosijan asetelma tuo esiin Melindan oman sisäisen kamppailun siitä, mikä elämässä on todella tärkeää. ⁣

Pidin Melindalle annetusta taustasta. Italialaisjuuret ja nonna maalatuivat mieleen hyvin elävästi. Taustaa myös tuotiin lempeällä tavalla esiin, herkkänä kahta ihmistä yhdistävänä hetkenä.⁣

Hän henkäisi syvään ja avasi oven. Aaron seisoi käytävässä muhkea pipo päässään ja talvitakissa. Hänen harteillaan pipon päällä oli lunta, joka alkoi sulaa. Katsoessaan miestä silmiin Melinda tunsi matkivansa hiutaleita ja valuvansa pian lammikoksi Aaronin jalkojen juureen. Ruskeissa silmissä oli lämpöä, joka sai sydämen lyönnit kohisemaan korvissa, ja hymynkare oli nostaa Melindan ilmaan.

Sitten Aaro näytti, mitä hänellä oli kädessään. Melinda kuuli epävireisen viulun riutasoinnun, kun romanttinen kohtaus päättyi miehen kämmenellä lepäävään kanelipussiin.

Teoksesta löytyy lämpöä ja ilahduttavaa hauskuutta. Se saa nauramaan ääneen. Juuri huumori on minut alunperin tähän tekstiin vetänytkin sisään. Melindalla on suorastaan upea mielikuvitus, joka värittää todellisuutta leffamaisin mielikuvin. Erityisesti kauhuleffat ovat Melindalla mielessä, ja niistä puhumisen äärellä lähennytään oikein toimivasti. Kemiat pääparin välillä ovatkin erityisesti alkupuolella kohdillaan. Toiselle kosijalle en lämmennyt. Tämä kakkosmies oli omaan makuun ehkä vähän liiankin niljake. ⁣⁣

Feelgood ei ole se omin genreni, ja joudunkin ottamaan siitä selvää ymmärtääkseni sitä paremmin. Feelgoodin käsitteen alle mahtuu monenmoisia kirjoja. Vaikka kyse on hyvänmielenkirjoista, eivät ne sisällä pelkkää hattaraa ja sateenkaria, vaan ihmissuhteissa voi olla kiemuroita ja käsiteltävät aiheet rankemmanpuoleisia. Vaikeuksien kautta päästään kuitenkin voittoon, ja loppu on onnellinen. Oma käsitykseni genrestä on ollut kevyempi kuin mitä todellisuus on. Genre on itseasiassa niin hämärärajainen, että sitä googlettelemalla löytyy jos jonkinlaisia suosituksia termin feel good alla. Termiä avaavia selityksiä sen sijaan ei juurikaan. Ajatuksena kuitenkin on, että nämä kirjat jättävät lukijalle lämpöisen ja ilahtuneen mielen.

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia on talvinen yllättävine lumimyrskyineen, mutta jouluakin siinä vietetään. Jos siis kaipaa ripauksella joulua varustettua talvikirjaa, joka ei kuitenkaan ole aivan joulukirja, niin tämä on siihen oiva. Teos sopii myös eläinrakkaille. Erään hyvin persoonallisen laaman nimeäminen draamalaamaksi hymyilytti erityisesti. 

Kirja löytyy myös äänikirjana.

*Arvostelukappale on saatu kirjailijalta.