Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto

Olin keväällä valtavan innoissani Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydämestä (2023) ja kirjoitin siitä arvion Kosmoskynään. Onni osui kohdalleni, sillä sain melkein samantien tilaisuuden esilukea sarjan toisen osan, Talventaiton (2024). Sanon toisen osan, vaikka kyseessä on ennemmin esiosa. Tapahtumat sijoittuvat Maailmanhaavojen äärelle, kauan ennen Kellopelisydämen tapahtumia. Keskiössä ovat talventaittaja Kaiho ja kesänkaataja Alati sekä tietysti itse vuodenkierto. 

Hihkun, kun käpsöttelen noutamaan pakettiani Helsingin pääpostista aurinkoisena syyskuun alun päivänä ja saan Talventaiton käsiini yhtenä ensimmäisistä. En ole tällä kertaa arvioijana muutenkaan aivan puolueeton, sillä olen saanut kunnian tutustua Vehkaan sitten Kellopelisydämen lukemisen. Se tuo lukemiseen omat sävynsä. Lukukerta on minulle myös jo toinen, joskin ensimmäinen näin kirjan ollessa valmis. Silti silmäni kostuvat kyynelistä jo ensimmäisessä luvussa. Voi Kaiho. ⁣

Se joka kaipaa onnea kesän

alati etsii, vaan ontoksi jää.

Nyt sinulle suveni kaihona kannan:

riittääkö tyhjät käteni nää?

⁣
Edessä ajatuksia enemmän kuin arviota, mielleyhtymiä ja teemoja. Talventaiton makustelua.⁣ Tällaiseen tunnelmaromaaniin sellainen sopiikiin. Juonipaljastuksia ei siispä tarvitse pelätä. 
⁣
Kun ajattelen Talventaittoa, ajattelen sanoja:⁣
surunkaunis⁣
haikea⁣
suvi⁣
⁣
Ajattelen valoa eri vuodenaikoina. Ajattelen luopumista ja antamista. Villiä taikuutta, teoksen kiehtovinta elementtiä. Painajaisia, jotka niin herkullisina kylvävät pelkoa. Suomen kieltä, niin taiten punottua. Ajattelen talviharppua ja kesäkannelta. Seppeleitä. ⁣
⁣
On herkkyyttä, viipyilyä, pysähtelyä ja arkea. Kipeitä kohtia. Solmuja. Hiljalleen heräävää rakkautta. Suuria tekoja. Itsekkyyden ja pyyteettömyyden jännitettä, niiden häilyvää rajapintaa. ⁣
⁣
Vahvoja naisia. Niitä tässä on erityisesti. Ja pohjavireen luovaa upeaa ennakointia. Talventaitto käsittelee myös itsemääräämisoikeutta ja oman kehon rajoja lempeydellä, kunnioittavasti.⁣ Sanelma, Kaihon sisar, talventaittaja, joka ennustaa tulevaa tähdistään, on hahmoista suokkini. Julistettakoot se tässä. Niin vahva, upea. ⁣Pidin hänestä ihan erityisesti näin toisella lukukerralla. Mutta eivät Kaiho ja Alatikaan kylmäksi jätä. 

⁣
Tässä jos jossain on oikeassa suhteessa romantiikkaa ja tragediaa, niin kaihoisaa. ⁣

*Teos on saatu kirjailijalta. Kiitos, ihana Vehka.

Stephanie Garber: Finale

Legendary hurmasi minut, joten jatkoin suoraan Finaleen (2019) . Mutta sarjojen lopetukset ovat Garberille vaikeita. Ja jostain syystä hänellä on tapana antaa sille toiselle (ja tylsemmälle) miesvaihtoehdolle mahdollisuus silloin, kun riittäisi, että keskitytään siihen pääpariin ja heidän romanssinsa kehitykseen. En tarkoita nyt Jacksia, vaan kreiviä. Scarlettista tulee kiinnostavampi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla, mutta hänen kolmiodraamansa tuntuu turhalta. Finalessa  kolmiodraamoja riittää. Niitä on peräti kolme.

He was trying to dazzle her. But dazzle was a lot like romance—fantastic while it lasted, but it never lasted long enough.

Lopetus on jälleen hivenen kiirehditty ja, no, varsin antikliimaksinen. Kirjalta, jonka nimi on Finale,  odottaisi suuria asioita. Ja tapahtuuhan niitäkin, mutta ne menevät ohi liian nopeasti tai niitä ei rakennetta kunnolla.

Pidän silti Finalesta enemmän kuin Ikuisen rakkauden kirouksesta. Nautin erityisesti jaetuista unista ja toisesta puoliskosta. Tella ja Legend ovat ihania. Olisin halunnut lukea heistä enemmänkin. Yksi parhaista yksittäisistä kohtauksista on vierailu ajattomilla markkinoilla ja hinta, jonka Tella eräästä salaisuudesta maksaa. Lukisin mielelläni sen seurauksista. Ja the Fallen Star?! Niin kiinnostava! 

Koko Caraval-trilogian luettuani ymmärrän Jacksin hahmoa paremmin. Niitä valintoja, joita hän OUABH:issa tekee. Finalessa hänellä on joitakin todella upeita lauseita. Sydäntäsärkevin on: "I am the villain, even in my own story." 💔💔💔 ⁣

Ihania sitaatteja tässä löytyisi paljon muitakin, mutta moni niistä menee spoilerien puolelle. 

Tämän jälkeen olisi ihana lukea OUABH uudelleen. Nyt en malta odottaa Spectacularia, jonka erikoispainoksen olen luonnollisesti ennakkotilannut jo viime keväänä. Toivottavasti siinä on paljon Legendiä.

Stephanie Garber: Valenda

Stephanie Garber on jälleen tehnyt sen. Sydämeni on varastettu. Siinä missä Caraval tuntui lämmittelyltä, Valenda (Legendary 2018, suom. 2018) on todellinen pääesitys, maaginen ja kiduttava. Sydämeni rikotaan uudelleen ja uudelleen. Toisin sanoen: se on kaikkea, mitä voisin haluta.

Not everyone gets a true ending. There are two types of endings because most people give up at the part of the story where things are the worst, where the situation feels hopeless. But that's when hope is needed the most. Only those who persevere can find their true ending.

Tällä kertaa seurataan Scarlettin sijasta tämän pikkusiskoa Tellaa, joka on tehnyt sopimuksen mysteerisen tuntemattoman kanssa. Pitääkseen kiinni omasta osuudestaan, hänen on saatava selville Legendin oikea nimi. Mutta siihen Tella ei pysty. Salaisuus on liian varjeltu. Kun maksun aika tulee, Tella löytää itsensä murhaajan maineen omaavan komean kruununperillisen käsivarsilta. Edessä on uusi Caraval-peli, jossa panokset ovat korkeammat kuin Tella olisi osannut kuvitellut. 

She loved the feeling of doing something bold enough to make her future hold its breath while she closed her eyes and reveled in the sensation that she’d made a choice with the power to alter the course of her life.

⁣
Tella on ihanan tuore ja kuplivainen persoona – ja niin rohkea! Hän ei jätä elämistä puolitiehen, vaan päinvastoin hakee elämyksiä ja pyrkii pitelemään elämänsä ohjakset omissa käsissään. Nautin hänen hahmostaan kovasti. Ja tietysti Dantesta. En voisi olla onnellisempi, sillä hänestä juuri olen halunnutkin lukea enemmän. Hän oli suosikkini jo ensimmäisessä osassa ja nyt hän on entistäkin hurmaavampi. 

Ah. Niin. Onhan tässä myös rakas Jacksini. Mutta tämä on Danten show. Ja rehellisesti sanoen Valendan lukeminen saa minut jälleen surulliseksi, kun vertaan teosta Ikuisen rakkauden kiroukseen ja ajattelen kaikkea mitä Ikuisen rakkauden kirouksesta puuttuu ja miten haalealta se tuntuu verrattuna tähän. Valendassa on upeita, henkeäsalpaavia suudelmia ja voimakas jännite, ja rakastan sitä kaikkea. Ja tämän loppu! Hengästyttävä.  

Kun mietin syyskuussa lukemiani kirjoja ja niistä parasta, oli se juuri tämä. Valinta oli tiukka, sillä luin syyskuussa upeita teoksia. Garber kuitenkin voitti ei edes hänelle ominaisella taianomaisuudellaan ja ihanilla metaforilla, vaan sillä, että tämä tarjosi eniten ajateltavaa. 

Lauren Roberts: Powerless

Saatuani Lauren Robertsin Powerlessin (2023) loppuun uudelleenharkitsen vakavasti tbr-valintojani. Miksi minulla on useampi sarja kesken? Miksi jätän itseäni näihin cliffhangereihin roikkumaan??? 🆘

 

Rakas tulevaisuuden Anna, ole fiksumpi. Lue koko sarja. Kerralla. 

xoxo

Aluksi Powerless vaikuttaa siltä, että Nälkäpeli on vaikuttanut siihen niin vahvasti, että se turhauttaa. Olen tänä syksynä aloittanut englannin opinnot. Istun kirjallisuusluennollani ja kuuntelen luennoitsijan puhetta keskiaikaisesta kirjallisuudesta ja siitä, miten se ei välittänyt originaalisuudesta ja miten kyse oli vanhojen tarinoiden uudelleenkertomisesta, ja mieleeni välähtää Powerless. Rehellisesti sanoen etenkään ensimmäinen Trial ei ole kovinkaan originaali. Konsepti on aivan liian tuttu.

Tehdäänpä tässä kohtaa yksi asia selväksi. Rakastan kaikkea originaalia Powerlessissa. Toisin kuin Song of the Six Realms, joka oli surkea imitaatio Rebekasta, Powerlessilla on paljon tarjottavaa. Ja se todella kertoo uuden tarinan. Nälkäpelin vaikutus haihtuu, kun tarina etenee ja päästään parhaisiin osiin. Mieleeni sen sijaan tulee The Crimson Moth, sen vihollisista rakastavaisiksi -trooppi, veljesten välinen kolmiodraama.

Rakastan prinssi Kaita. Hän on yksi charmikkaimmista romantasiamiespäähenkilöistä, jonka tiedän. Olen ihan hullaantunut. Ja entäpä sankarittaremme? Paedyn. Slummien varas, joka varastaa ei keltään vähäisemmältä kuin prinssiltä, tulevalta enforcerilta, ilman pienintäkään käsitystä tämän identiteetistä. Hänen hyvät tekonsa (niitä on yksi) palkitaan, kun hänet kaapataan osallistumaan Trialseihin. Niiden tarkoitus? Kunnioittaa kuningaskuntaasi, perhettäsi ja itseäsi! Kuulostaa kaikin puolin iloiselta ja mahtavalta touhulta, eikö?

Hahmot ovat kiinnostavia, ja heidän taustatarinoistaan syvyyttä löytyy. Sydämeni ehkä särkyy hivenen niitä lukiessa. Sanailu on sujuvaa ja ilmassa on kaikki ainekset kiehtovalle kolmiodraamalle. Jokin siinä, että kyseessä on nimenomaan veljekset kilpakosiskelijoina, on erityisen kutkuttavaa. 

Teoksen maailmakin kiinnostaa. Vyöhykkeiden sijaan maailma jakaantuu kahtia jaolla elites ja ordinaries, joista vain ensimmäisillä on taikavoimia. Jälkimmäinen ryhmä on vainottu, sillä heidän uskotaan heikentävän myös muiden taikuutta. Paedyn kuuluu tietysti taviksiin, ja Kain tehtävä tulevana enforcerina on nimenomaan jäljittää ja hävittää hänenlaisiaan. Mikä asetelma. 

Everything beautiful, everything bold, everything breathtaking–that is what I feel in her gaze. That, and terrified. Terrified of what she is doing to me. She is a vision, a nightmare, a dream. A grim reaper clad in black, come to steal my soul and my heart. I've never seen something so beautiful, so bold, so blatantly wrong for me. She is a devil. She is a deity. She is a man's downfall in human form. She is my downfall. Then her eyes drift to Kitt. The connection snaps. And I'm left feeling empty besides the jealousy growing inside me. Why did I ever think I could have ever, ever think she would have me? Because beasts don't get the beauty.

Ja vielä yksi sitaatti näistä kahdesta, koska tämä on ihana ja sitäpaitsi SE sitaatti, joka sai minut lukemaan Powerlessin:

I'd never thought about what my favorite color was before. It never seemed important.  

Not until I looked into a pair of ocean blue eyes and realized that perhaps drowning was a beautiful thing.  

Not until I looked into a pair of fiery blue eyes and realized that perhaps burning was a painless thing. 

Not until I looked into a pair of sky-blue eyes and realized that perhaps falling was a peaceful thing. 

I’d never thought about what my favorite color was before because I hadn’t seen one that was worthy of the title. Until now, that is.

Tää kaipauksen määrä tässä kirjassa on jotain niin ihastuttavaa. Ja Kai! Sanoinko jo, että Kai? Ja siis hänen ja hänen velipuolensa, kruununprinssin Kittin, välinen suhde on myöskin tämän teoksen iloja. He ovat saaneet täysin erilaisen kasvatuksen, ja heidän tulevaisuutensa ei voisi näyttää erilaisemmalta, mutta...

“And that is why you will be ruling the country,” I say simply, “while I’ll be fighting on the battlefield, distracting the enemy with my dashing good looks.” 

“Are you saying I couldn’t distract the enemy with my own dashing good looks?” Kitt asks through his deep laughter, feigning offense. 

“I’m saying that we are only half brothers, so I’m afraid that means you only have half my charms.”

Adenan rooli sen sijaan ei ole kovin hyvin kirjoitettu. Kyseessä on Paedynin paras ystävä, ompelijatyttönen, jonka olemassaolo vähän niin kuin unohdetaan suurimmaksi osaksi kirjaa ja jonka merkitys täten jää aika pieneksi. Kirjan rytmitys notkahtaa hieman keskiosassa, kun sivu toisensa jälkeen mitään ei vain tapahdu, paitsi että kaksi dorkaa puhuvat toistensa kanssa ja käpälöivät toisiaan. Mutta hei, mahtava kirja! Olen koukussa.

Katherine Arden: The Warm Hands of Ghosts

Olen odottanut Katherine Ardenin teosta The Warm Hands of Ghosts (2024) talvesta lähtien, jolloin olen törmännyt siitä olevaan upeaan sitaattiin kirjagramissa ja pistänyt kirjan heti varaukseen. Odotus on todella kannattanut, sillä mikä kaunis, erikoinen kirja tämä onkaan! Teos sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Sen sivuilla kummittelevat aaveet ja paholaismainen viulua soittava mies, jota etsivät tulevat hulluiksi. Historialliseen fantasiaan kuuluva The Warm Hands of Ghosts on emotionaalisesti kompleksinen ja vahvatunnelmainen teos, joka sekoittaa myyttiä ja historiaa. Se on niin kiehtova, että sivut käytännössä kääntyvät itsestään.

On päihitettävä hirviöitä ja pimeyttä, joka uhkaa nielaista kaiken. Mutta myös lohtua. Rakkautta. Romantiikka on hyvin vähän, ja se tulee kuvaan vasta ihan loppupuolella, mutta sitä on. Ja ihmeellistä kyllä, se riittää jopa minulle. Teoksen tarina on täysin riittävä tällaisenaan. 

It is often illuminating, to see your heart's desire. But it is not always pleasant.

Kanadalainen Laura Iven on entinen kenttäsairaanhoitaja, joka palaa sotaan saadakseen selvyyttä veljensä katoamisesta. Veljen uskotan kuolleen, mutta toisenlaisestakin kohtalosta on merkkejä. Miten hän edes on kadonnut?

Teos seuraakin myös Lauran veljeä, Freddietä hänen matkallaan pimeyden läpi. Tarina avautuu hitaasti molempien tarinalinjojen kautta, ja rakastan sitä, miten kaikki punoutuu lopulta yhteen. Teoksen kieli ei ole ylettömän kuvailevaa, mutta maalaa silti voimakkaita mielikuvia, jotka säilyvät senkin jälkeen, kun olen lopettanut lukemisen. How eerie.

Freddie didn't miss the sun. He kept to the shadows and drank and watched Faland's mirror, lost in longing. It was an endless, daydreamer's longing, satisfying in itself, with no need for fulfilment. The people in the mirror could not disappoint in any way, and he would never fail them, or lose them, or mourn them. It was easier so. He had only to watch and yearn. And tell Faland a story.

Olen oikeastaan jopa hivenen yllättynyt siitä, miten kovasti teos kolahtaa. En erityisemmin pidä sotakuvauksista, ja ahdistus on läsnä näilläkin sivuilla. Mutta jokin tässä vetää puoleensa. Ehkä juuri se kaiken ympärille kietoutunut mystiikka, villi, tuntematon taikuus. Aaveet. Kyseessä on ehdottomasti tunnelmakirja, ja sellaisena se onnistuu koskettamaan. Suosittelen.

Stephanie Garber: Caraval

Rakastan Stephanie Garberia. Hänen taianomaisella tyylillään tarinankerronnallaan ja hänen mitä ihastuttavampia metaforia kukkivalla kielellään on erityinen paikka sydämessäni. Caraval (2016, suom. 2017) aloittaa maagisen trilogian, joka sijoittuu samaan maailmaan kuin sen seuraaja OUABH eli Olipa kerran särkynyt sydän -sarja. Sävyltään seuraajaansa tummempi Caraval tulee taianomaisuudessaan ja lumoavuudessaan lähelle - ainakin näin pintatasolla.

Scarlett was not fond of fate. She liked to believe if she were good, good things would happen. Fate left her feeling powerless, and hopeless, and with an overall feeling of lessness. To her, fate seemed like a larger, omnipotent version of her father, stealing her choices and controlling her life without any regard for her feelings. Fate meant that nothing she did mattered.

Caraval kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka unelmoivat pääsystä pois väkivaltaisen isänsä luota ja saarelta, jolla asuvat. Onneksi Scarlett on menossa naimisiin viikon päästä, ja hänen mysteerisulhasensa on luvannut pitää myös hänen pikkusiskostaan Donatellasta huolta. Scarlett on vuosikausia yrittänyt saada Caravalin Mestari Legendin huomion. Vastaus hänen kirjeeseensä saapuu vihdoin mukanaan kolme lippua Caravaliin, spektaakkelimaiseen peliin täynnä taikuutta. Yksi lipuista on osoitettu Scarlettin sulhaselle. Mikä voisikaan mennä pieleen? Kaikkihan on vain peliä.

"Welcome, welcome to Caraval! The grandest show on land or by sea. Inside you’ll experience more wonders than most people see in a lifetime. You can sip magic from a cup and buy dreams in a bottle. But before you fully enter into our world, you must remember it’s all a game.” 

Scarlettin rakkaus pikkusisartaan kohtaan on koskettavaa. Syyllisyys painaa Scarlettia jatkuvasti, jos hän vain hetkeksikin unohtaa pistää Tellan etusijalle, jos hän unohtuu ihailemaan mekkoja. Myös syyllisyys siitä, ettei Scarlett ole pystynyt suojelemaan Tellaa heidän isältään kummittelee taustalla. Carvalissa on enemmän kuumia mieshahmoja kuin OUABH:issa, mutta yksikään teoksen hahmoista ei yllä Jacksin ja Evangelinen tasolle. Sydämeni kuuluu edelleen heille.

"Every person has the power to change their fate if they are brave enough to fight for what they desire more than anything" kuuluu yhteen kirjan teemoista, ja on valtavan voimaannuttava lähtökohta. Sitaatti "Dreams come true can be beautiful, but they can also turn into nightmares when people won't wake up" on puolestaan kuin Caraval pähkinänkuoressa. Caravalissa on mysteeriä ja jännitystä kerrakseen. Tosi ja epätosi sekoittuvat toisiinsa, ja jännitys tiivistyy loppua kohti niin kovasti, että se saa minut ahdistumaan. Caraval ei pelinä olekaan lopulta niin maaginen ja lumoava kuin olen toivonut. Kaikki tuntuu hengästyttävältä. Aika kuluu toisella tapaa Carvalissa ja jää lyhyeksi. Mikä on illuusiota ja mikä ei? 

Maailmanrakennusta ei valitettavasti ole. Kaikki on vain ✧˚ taikuutta ˚✧, ja siinä se. Ja vaikka rakastan taikuutta kirjoissa, pidän siitä nimenomaan silloin, kun siihen liittyy sääntöjä ja rajoituksia. 

Parasta teoksessa on Scarlettin kyky nähdä tunteita, Dante, Scarlettin muuntautumiskykyinen mekko sekä Julianin Scarlettille antama lempinimi "Crimson".

Twistit eivät ota loppuakseen. Epilogi enteilee aina vain lisää seikkailuja ja jossei minulla olisi kahta kirjastolainaa odottamassa, hyppäisin suoraan Legendaryyn (suom. Valenda).

Yangsze Choo: The Fox Wife

Yangsze Choon tuore historiallinen fantasiaromaani on upea. En voi lopettaa The Fox Wifen (2024) ajattelemista. "Mun pitää nyt palata mun Fox Wifen luo", huomaan sanovani, kun houkutus jatkaa lukemista vie voiton. Ehkäpä minäkin olen altis kettujen vaikutukselle ja olen tullut lumotuksi. Vaan olisiko tuo ihmekään? Onhan kettu suosikkini mytologisista hahmoista. 

I exist as either a small canid with thick fur, pointed ears, and neat black feet, or a young woman. Neither are safe forms in a world run by men.

Snow on kettu koston tiellä. Hänen lapsensa on tapettu ja hänelle on jäänyt syvä, kipeä suru. Navigoidessaan ihmisten maailmassa vuoden 1908 Manchuriassa hän tapaa niin vanhoja ja kuin uusiakin tuttavia. Joka toinen luku on kerrottu Baon näkökulmasta. Bao on yksityisetsivä, jonka tutkima murha johtaa kummalliseen määrään mainintoja ketuista. Nämä kaksi näkökulmaa täydentävät toisiaan punoutuen yhteen tarinaksi, jossa paljon on yhteistä. 

The Fox Wife on lumoava ja älykäs - palapeli, joka muodostuu pala palalta. Pieniä yksityiskohtia ripotellaan myöhemmin poimittaviksi. Niin ilahduttavaa. Teoksessa on todella monta kettutarinaa. Siis monta. Rakastan tätä. Teos yhdistää myyttiä ja historiaa mestarillisesti ja kietoo sen kaiken kauniiseen kieleen.

Most people think about how to remove foxes from their houses. They rarely consider how we enter in the first place. All I can say is that you ought to be careful who you let in. Particularly if your home is a mansion.

Vaikka Snow kertoo mieluiten välttävänsä oman lajinsa miespuolisia edustajia, ilahdun suuresti, kun hän löytää itsensä toisten kettujen seurasta. Omassa lajissa on turvansa. Ja millaisia kettuja he ovatkaan! Shiro, jolla on aina jotain meneillään ja joka jättää jälkeensä kaaosta, on suosikkini. Hiljaisemmalla Kurolla on puolestaan oma charminsa. Edes Snow, joka pyrkii olemaan kunnollinen kettu, ei voi välttää omaa luontoaan. Lukuisten kettutarinoiden olemassaololle on syynsä.

Dusk is the most dangerous time, according to Bao's nanny; the blurred gap between day and night when creatures who resemble humans appear. They exist on the very edge of society, at the tipping point of madness where dreams and nightmares come true.

Jos on koskaan olen lukenut itsenäisen teoksen ja toivonut sille jatkoa, niin se on tämä. Voisin lukea kokonaisen sarjan näiden hahmojen seikkailuista. The Fox Wife on vienyt sydämeni. Se on koskettava, se on ihastuttava. Yksinkertaisesti upeimpia kirjoja, jotka olen lukenut. Saatuani sen loppuun en kykene lukemaan hetkeen mitään muuta. The Fox Wife on aloitettava alusta.

Sarah J. Maas: Siiveniskujen valtakunta

Usvatuulen valtakunnan jälkeen tartun heti seuraavaan osaan. Siiveniskujen valtakunta (A Court of Wings and Ruin 2016, suom. 2021) jatkaa onneksi suoraan siitä, missä edellisessä osassa on jääty.  

Tällä kertaa en pysty hyväksymään Feyren tekoja, sitä, miten rumaksi kaikki menee Kevään valtakunnassa. Kuka hän nyt on, kostonhenkikö? Feyren toiminta tuntuu väärältä, tarpeettoman julmalta. Inhoan myös hänen kyvyttömyyttään ottaa vastuuta omista teoistaan. On kuin Feyre kuvittelisi olevansa aina oikeassa, on hän sitten ollut kuinka häikäilemätön tai ajattelematon tahansa. Vaikka on ilo nähdä Feyren kykenevän toimimaan omillaan, olen silti sydän kurkussa, kun hän tekee sen täysin omavaltaisesti ja muille mitään kertomatta. 

Rakastan sitä, että vihdoin päästään tutustumaan muihin ylivaltiaisiin. Heidän kauttaan paljastuu kutkuttavaa henkilöhistoriaa, jota lukiessani en malttaisi pysyä tuolillani. Cassianin ja Nestan välinen jännite on kiinnostava. Mutta edelleen Nesta hiertää. En järin pidä siitä, että Lucienille on Velariksessa tiukkoja sääntöjä ja uhkauksia, mutta Nestan käytöksellä ei ole mitään seurauksia. Hän voi aukoa päätään miten vain haluaa. Siiveniskujen valtakunnassa inhokkini on kuitenkin Elain. Lucien raukka. Eikä Elain oikeasti ole paljoakaan Nestaa hyveellisempi. Hän on pettänyt Feyren yhtälailla. Elain on vain vähemmän loukkaava kuin Nesta. Vaikka Elain tekee sentään jotain oikein, on hänelle pitkä matka selkärangan kasvattamiseen. 

Okei mutta... mikä kummallinen suhde likaan tässä kirjassa on? Kestää aivan liian kauan ennen kuin Lucien pääsee siistiytymään. Entä sitten intiimi kohtaus Rhysin ja Feyren välillä, jossa Rhys ehdottaa, että Feyre voi joko mennä kylpyyn tai hän voi nuolla kaiken lian pois?? Siis kenen mielestä tämä on seksikästä? Ja miksi seksi on ykkösprioriteetti ennen yleistä vieraanvaraisuutta, siistiytymistä tai Feyren siskojen olon tarkistamista? Hämmentävää.

Muutoin Feyren ja Rhysandin rakkaus on kuvattu todella kauniiksi. Rhysandin Feyrelle tarjoama tuki on horjumatonta. Vaikka välillä kaipaisin sitä, että kun Feyre toilailee omiaan, niin Rhys myös sanoisi hänelle siitä vähän tiukemmin. 

"This could be . . . a very bad idea," I admitted, my grip tightening on his hand. 

"Oh, it most certainly is," Cassian said with a faint smile as we continued down and down into the heavy black and thrumming silence. "But this is war. We don't have the luxury of good ideas–only picking between the bad ones."

⁣
Jälleen teos on valtavan ihana immersiivisyydessään. Tähän maailmaan on helppo upota, ja se jaksaa ihastuttaa. Luku, joka päättyy sivuun 666, saa minut itkemään ja tietyt Cassianin sanat puristavat sydäntäni. Pidän edelleen Valtakunta-sarjasta ja aina vain löytyy mahtavia hahmoja. Tämä ei vain edelleenkään pyyhkäise minua jaloiltani. Toivoisin, että pyyhkäisisi. Tätä on kehuttu niin paljon, että tunnen jonkinlaista pettymystä siitä, ettei tämä kolahdakaan minuun niin lujaa. 

Tämän osan loppu on myös oikeasti aika... pettymys. Toisaalta olen iloinen siitä, että tämä ei lopu varsinaiseen cliffhangeriin edellisen tavoin. Nyt onkin hyvä aika pitää pientä taukoa tästä sarjasta. 

Sarah J. Maas: Usvatuulen valtakunta

ACOTAR #2, Usvatuulten valtakunta (The Court of Mist and Fury 2016, suom. 2020) eli ACOMAF.  Kirja, jota käytännössä kaikki ovat etukäteen kehuneet minulle, usein vieläpä ensimmäisen osan kustannuksella. Näin ollen odotukseni ovat luonnollisesti korkealla.

Arvio sisältää jonkin verran hahmoihin liittyviä spoilereita. Ehkä juoneenkin.

Tervetuloa hahmojen makeoveriin, jossa Feyre on haltia, Lucien menettää selkärankansa, Rhysand särmänsä ja Tamlin luonteensa. En ihan arvannut, että "katsotaan mitä tykkäät Tamlinista sitten seuraavassa osassa" tarkoitti aivan tätä. On yksi asia antaa sankarittarelle uusi rakkauden kohde ja toinen tehdä siitä ensimmäisestä niin sietämätön, ettei sankarittarelle jää enää oikein valinnanvaraa. 

Tamlinin hahmoa kohdellaan nyt mielestäni hieman väärin. Hän on traumatisoitunut ja pitää kiinni Feyrestä elämänsä hyvänä asiana, jota ei halua enää koskaan menettää, ja onhan Tamlinilla äkkipikaisuutensa, mutta ei häntä lähestulkoon tunnista tässä osassa. Ja se on se, missä mennään pieleen. Vähempi kärjistäminen olisi riittänyt, ei koko hahmoa tarvitsisi muuttaa. Tästä tulee hieman sellainen no näin tapahtuu koska juoni -fiilis. Liikaa pakottamisen makua. Ikään kuin lukijaa haluttaisiin ohjata ajattelemaan, että Tamlin kuuluu jättää ja että se on oikein (vaikka Feyre kokeekin syyllisyyttä). Tämä tuntuu hivenen hassulta, koska kyllä eroaminen ja uuteen suhteeseen siirtyminen on ihan hyväksyttävää, vaikka toinen ei käyttäytyisikään aivan näin ylikontrolloivasti. Pidän siitä ajatuksesta, että sankarittaren ensimmäinen rakkaus ei olekaan se vuosisadan rakkaustarina, vaan se on vielä edessä, mutta toteutus Tamlinin osalta ontuu. Voi olla, että Maas on ajatellut, että tässä nyt paljastuu sellaisia puolia, joita vain ei ole Feyrelle aiemmin paljastunut ja että kyse ei sinänsä ole hahmon muuttumisesta aivan toiseksi, mutta enpä tiedä. Tässä on kaikki Tamlinia vastaan. Ja se hiertää. No, ehkä olen myös itsekin pettynyt häneen.

I had done everything—everything for that love. I had ripped myself to shreds, I had killed innocents and debased myself, and he had sat beside Amarantha on that throne. And he couldn’t do anything, hadn’t risked it—hadn’t risked being caught until there was only one night left, and all he’d wanted to do wasn’t free me, but fuck me. And when Amarantha had broken me, when she had snapped my bones and made my blood boil in its veins, he’d just knelt and begged her. He hadn’t tried to kill her, hadn’t crawled for me. Yes, he’d fought for me—but I’d fought harder for him.

Nautinko kirjasta? No todellakin. Onko se odottamieni viiden tähden arvoinen? Ei. Mutta rakastuin Velarikseen ja Starfalliin.

Teoksessa on paljon surua ja tyhjyyttä. Petosta. Pidän Feyrestä tällä kertaa. Rhysand on aloittanut nousunsa silmissäni jo Okaruusujen valtakunnan lopussa ja hän on... no, jos sanon mitä hän on niin tämä muuttuu jo todella juonipaljastuksia sisältäväksi. Sanotaan siis vain, että hänestä paljastuu paljon uutta ja että edessä on suuria tunteita. Usvatuulen valtakunta jatkaa ihanasti juonivetoisena romanssina. 

En ole ihan varma mitä ajatella tästä näiden kirjojen mate-systeemistä. Olen aina ajatellut pitäväni fated lovers -troopista, mutta näiden kohdalla... se tuntuu enemmän joltakin pakotetulta kuin kohtalon kääriytymiseltä auki. 

Kudottu perhe -trooppia tässä sen sijaan rakastan. Pidän näistä uusista hahmoista. Azrielista, Cassianista, Morista, Amrenista... jopa Tarquinista ja hänen paremman maailman haaveistaan. Inhoni Nestaa kohtaan sen sijaan vain kasvaa.

Pidän kyllä ihan erityisesti siitä, miten Feyre saa olla sekä haavoittuvainen että vahva. Hänen paranemistaan ja kehittymistään ja hänen uskallustaan tehdä valintoja on ilo seurata.

“I once lived in a place where the opinion of others mattered. It suffocated me, nearly broke me. So you’ll understand me, Feyre, when I say that I know what you feel, and I know what they tried to do to you, and that with enough courage, you can say to hell with a reputation. You do what you love, what you need”

Jos Feyre tuntui edellisessä osassa tyhmältä, niin ei enää. Kuitenkaan teos ei nouse itselleni ihan viiden tähden kirjaksi, vaikka sisältääkin todella lumoavia kohtauksia, loistavaa dialogia ja on todella kutkuttava.

Olen niin koukussa, että loppuun päästyäni joudun välittömästi jatkamaan seuraavaan osaan. Kaikki lukusuunnitelmani menevät sen myötä uusiksi, mutta eihän tätä sarjaa voi jättää kesken! 

Adalyn Grace: Foxglove

Belladonnan jälkeen tuskin maltan päästä aloittamaan sen jatko-osaa, Foxglovea (2023). Blythen näkökulmasta kerrottujen lukujen näkeminen aiheuttaa kunnon flashbackit A Curse for True Loveen ja Apolloon. Voitte arvata, etten ole riemuissani. Ja mikä vielä pahempaa, Blythe muistuttaa minua Bridgertonin Eloisesta, jota en voi sietää.

Olen täysillä hyvän kolmiodraaman puolella ja ensivaikutelmaltaan Foxglove sellaisen tarjoaakin.

Sydämeni särkyy Kohtalon puolesta, joka uskoo Signan olevan pitkään kadoksissa olleen vaimonsa reinkarnaatio ja päättää kosiskella tätä. Hänen obsessionsa vaikuttaa lupaavalta ja saa minut riemuitsemaan. Haluan heidät yhteen. Haluan Kuoleman olevan pahis tai ainakin väärä mies. Haluan syyn sille miksi ei ole ok että elävä, hengittävä nainen vedetään jatkuvasti Kuoleman käsivarsille ja hamuilemaan jossakin elämän ja kuoleman välillä.

“They say that all is fair in love and war. I have built my trench and brought my rifles, and I have no intention of retreating. I will pursue you until you remember who you are. If that means I need to court you, Signa Farrow, I will. Flowers, promenades, even poetry if that’s what you want. Whatever it is you enjoy, I will learn, and eventually you’ll remember the life we once had.”

Kuulostaa hyvältä, eikö? No niinpä! Bring it on! 

Nyt sitten niitä spoilereita.

Ja se kuuluisa mutta. Lähes kaikki mitä olen Belladonnassa rakastanut on poissa. Romanssia ei juuri ole eikä jännitystä. Gotiikkakin on pitkälti taka-alalla. Tarina laahaa eteenpäin. Signaa ei kiinnosta Kohtalo, mikä jo itsessään saa kolmiodraaman putoamaan negatiivisille pisteille. Myös Signan ja Kuoleman välinen kemia on tiessään. Heidän suhteensa on pelkkää seksuaalissävytteistä toisen kaipaamista, eikä Kuolema ole paljoakaan läsnä. Arvatkaa mistä kirjasta tämä minua muistutaakaan?

Kohtalon ja Signan suhteessa olisi valtavasti potentiaalia. Mitään siitä ei kuitenkaan käytetä. Kosiskeluun ei keskitytä lainkaan, ja vaikka sitä luvattiin kuukauden verran, niin ei vaan koskaan tule käymään. Kohtalon saama kohtelu surettaa minua. Ei tämä ole nautittava kolmiodraama, vaan vaivaannuttava ja ikävä sellainen. Jälkifiilikseksi jää pettymys ihan kaikkia osapuolia kohtaan. Signa on todella manipuloiva tässä osassa, ja Kohtalo ei täytäkään lupauksiaan. Hän vain lopettaa johdonmukaisen käyttäytymisensä sen mukaan, että on odottanut vaimonsa uudelleensyntymää satoja vuosia. 

Teoksessa on twisti, joka ei pelasta mitään, päin vastoin. Se tekee kaikesta vielä tarpeettomampaa. Minulla ei ole mitään hyviä twistejä vastaan, mutta tämä kyseinen on mielestäni surkea. Jatko-osan pitäisi tuoda jotakin lisää tarinaan ja syventää hahmoja. Foxglove ei sitä tee. Signan ja Kuoleman romanssi kärsii tästä aikalailla, osittain siksi, ettei sen ongelmakohtia oikeasti käsitellä, eikä ainakaan ratkota. Sekä maailmanrakennus että juoni ovat suorastaan täynnä reikiä. Ei nyt edes mennä siihen, ettei Foxgloven kartanolla ole juuri mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, niin kirjan nimessä kuin komeileekin.

Toivoisin etten olisi lukenut tätä. Foxglove saattaa sopia jollekulle muulle, mutta minusta tämä "kolmiodraama" ja twisti ovat ärsyttävät. Miksi kaksi kirjan hahmoista edes ovat tässä kirjassa?

Judy I. Lin: Song of the Six Realms

Kirjavuoteni on ollut ihan mahtava. Olen napannut hyvän kirjan toisensa perään hyvin vähillä ennakkotiedoilla. Ja sitten vastaan tulee se kirja, jonka kohdalla fantasiaonneni muuttuu. Judy I. Linin Song of the Six Realms (2024) herättää kiinnostukseni kannellaan, kiinalaisella mytologialla ja sillä, että kerrankin kyseessä ei ole sarja.

Kyseessä on kuitenkin monotoninen tarina orpotytöstä, joka jää runoilijasetänsä huomaan. Hänet kuitenkin lähetetään House of Floweing Wateriin oppimaan viihdyttämistä. Kun Xuen setä kuolee, asiat alkavat muuttua. Omituinen asiakas haluaa palkata Xuen soittamaan qíniä hänen kartanossaan ja tekee vastustamattoman tarjouksen.

A banished duke. A mysterious scandal. And now I realized I lived in the former residence of a woman who had died.

How much dark history did this place hold?

Paperikansissa sanotaan, että teos on inspiroitunut Daphne du Maurierin Rebeccasta. Mikään tässä ei ole hienovaraista. Paljon on vain suoraan kopioitu. Jos en tuntisi Rebeccaa niin hyvin, pitäisin ehkä tästä enemmän - tai sitten en, sillä kehuttavaa ei oikein ole. Olen rehellisesti sanottuna hivenen järkyttynyt, että näin suora kopioiminen on ok. Ei Rebeccan ilmestymisestä nyt niin valtavasti aikaa ole, että se ihan tekijänoikeusvapaata riistaa olisi. Adaptaatio on oma lajinsa, mutta tämä on jo aika paksua, eikä uutuusarvoa oikein ole. Eikä tämä Rebeccan myötäily oikein tuo tarinaan mitään. Sisältöä tästä saakin etsiä.

Kieli on pitkäveteistä, eikä hahmoja ole kehitetty kovinkaan pitkälle. Mikään ei nouse tekstistä ja infodumppausta on suorastaan olan takaa. Tarina katkeaa jatkuvasti, kun väliin tulee "välisoittoja", paloja mytologiaa, joka ei onnistu viehättämään. Jännite ei pääse edes rakentumaan. Xuen qínin soittoa on kappaletolkulla. Mikään tästä ei saa minua välittämään. Loppupläjäys ei hetkauta.

Takakansi lupaa slow burn -romanssin, mutta teoksessa ei ole kemiaa eikä sitä palamista, ei kunnollista romanssia alkuunkaan. Se, että kaksi hahmoa laitetaan suutelemaan, ei vielä vakuuta minua siitä, että he ovat muka rakastuneita. Tai että pelissä on yhtään minkäänlaista vetovoimaa heidän välillään.

En suosittele. Annoin tälle Fablessa yhden tähden. 

Sarah J. Maas: Okaruusujen valtakunta

Kirjamuusaani Elviiraa kiinnosti, tykkäänkö ACOTARista. Eihän siinä auttanut muu kuin pistää kirjaa varaukseen. Ja onhan tätä sarjaa hehkutettukin ihan valtavasti. Sarah J. Maas on suorastaan ilmiö. 

Onneksi en ollut lukenut kirjasta juuri mitään yksityiskohtaisempaa, enkä siis tiennyt, että ensimmäisen osan eli A Court of Thorns and Rosesin (2015, suom. Okaruusujen valtakunta 2019) kohdalla kyseessä on Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerronta. En pidä satujen uudelleenkerronnoista. En ole silti minäkään täysin säästynyt sarjan spoilereilta, mutta kuitenkin suhteellisen hyvin. Juonesta minulla ei nimittäin ole hajuakaan. Joistakin sarjan pareista vain. 

⁣
Olen lähes haluton sukeltamaan tämän analysointiin. ACOTAR ei ole täydellinen. Mutta nautin siitä kovasti ja en tavallaan haluaisi repiä sitä palasiksi. Mutta tässä sitä mennään. 

Eli siis. Kirjan alkukohtaus on suorastaan maaginen ja lupailee paljoja. Onko Feyren metsässä kohtaama susi oikea susi vai faerie? Feyren elämä muutuu täysin, kun hän joutuu vastuuseen kaadostaan ja hänet pyyhkäistään Prythianiin, faerieiden valtakuntaan. Hänet sinne noutaneella pedolla on nimikin. Tamlin. Ja hän sattuu olemaan oikeasti todella komea mies – siis faerie. Ja tässä kohtaa arvaatte varmaan jo aika paljon nyt kun olen tuon uudelleenkerronta-aspektin tässä maininnut. Itse olin autuaan tietämätön, ja hyvä niin. Kaunotar ja hirviö käväisee kyllä mielessäni viimeistään siinä kohtaa, kun Tamlin vie Feyren valtavaan galleriaansa vähän niin kuin hirviö Bellen kirjastoonsa. Feyre nimittäin ei ahmi kirjoja vaan taidetta, maalaahan hän itsekin. 

Suomennoksessa faerie on käännetty haltiaksi, ei keijuksi. Itse miellän... no en nyt tiedä mitä oikeastaan miellän. Keijumaata tämä Prythian muistuttaa mielestäni, mutta ei se haltiakaan ole huono käännös.  Onneksi luen englanniksi, eikä minun oikeasti tarvitse pysähtyä tätä syvällisesti pohtimaan tai törmätä suomennettuun sanaan joka sivulla. Näitä on muuten Gummerus jaksanut varsin maltillisesti suomentaa. Laadusta en itse tiedä, mutta oletan olevan hyvä, kun sen verran väliä kirjoilla. Ei ole yritetty kaikkia rykäistä huippunopeasti. 

"You look . . . better than before."

Was that a compliment? I could have sworn Lucien gave Tamlin an encouraging nod.

"And you hair is . . . clean."

Lucienin ja Tamlinin vaivaannuttavat yritykset olla kohteliaita Feyrelle ovat huvittavia. Feyre on tyhmä. Enemmän kuin kerran tai kaksi irvistelen, koska en kestä hänen päätöksiään. Miksi, miksi, miksi? Joku saisi kertoa minulle, että hän viisastuu tästä, sillä hänen valinnoissaan ei oikein ole järkeä tässä osassa. Hänen on tarkoitus olla se vastuullinen sisar, joka on huolehtinut perheestään, mutta hänpä astuukin laulellen vaaraan. Useita. Kertoja.

Ajatusviivojen hyväksikäyttö on ACOTARissa ennennäkemättömällä tasolla. Viisi (5) yhdellä sivulla? Oikeasti? Ja sitten vaan repeat? Käy myös tylsäksi miten monta kertaa Feyre sanoo, ettei voisi koskaan maalata sitä tai tätä. Ymmärrän hänen olevan tAiTeilLiJA, mutta eikö todella ole mitään muuta keinoa korostaa sitä?⁣ Tai jos sillä yritetään kuvata jonkin asian ihmeellisyyttä ja ylimaallisuutta, niin eikö siihenkin olisi muita keinoja?

Tamlin 🥺❤️⁣
Rhysand 👀💀🤨⁣

Ai. Pitikö tästä sanoa jotakin hyvää? Ei hätää, tykkäsin tästä todella ja jatkan sarjaa hetipikimmiten. Jousiampujat ovat ihania. Mutta ketut ensin! (Olen parhaillaan lukemassa The Fox Wifea, ja se olisi saatava loppuun ennen tänne Maasversumiin paluuta. Voi olla, etten hetkeen sieltä pääsekään.)

Adalyn Grace: Belladonna

No nyt on romanssi. Belladonna (2022) on kirja, jonka olisin halunnut kirjoittaa. Se on goottilainen romanssi, taianomainen, tumma ja kuuma – murhamysteerillä höystettynä. Siinä on myös Kuolema hahmona. Eikä paljoa sen paremmaksi voikaan mennä. Goottilaisella romanssilla on ihan erityinen paikka sydämessäni, ja Belladonna vetoaa siihen täydellisesti.

Signa menettää vanhempansa traagisesti juhlissa, joissa lähes kaikki kuolevat. Perijätär viettää lapsuutensa toinen toistaan huonomman huoltajan hoivissa. Heitä kiinnostavat Signan rahat, eivät Signa itse. Kuolema kulkee Signan kannoillaan nittäen huoltajan toisensa jälkeen. Eikä mikään tee Signaa vihaisemmaksi. Hän haluaisi elää tavallista elämää, ei saada niskoilleen kirotun tytön leimaa. Miten Kuolema kehtaakin?

Her eyes fell to the corpse in front of her, and Signa buried her face in her translucent hands as tears burned hot. “You’ve damned me. Now no one will ever want to marry me!”

“Marrying?” Death stared at her incredulously. “That’s what you’re crying about?”

Kun Signa päätyy 19-vuotiaana taas uuteen kotiin, Thorn Groveen, tarina lähtee kunnolla käyntiin. Kartano on upean tunnelmallinen, ja sen väki eriskummallista. Kuvailu ja käytetty goottilainen kuvasto ovat totisesti kohdillaan. Ajallisesti ollaan jossakin 1800-luvun puolivälin tienoilla, mikä tietysti antaa tälle silmissäni vain lisäpisteitä.

Signa extended a hand, and when her cousin accepted it after a beat of hesitation, she squeezed with her effort at cordial pressure. Percy’s lips pressed into a thin line as he drew his hand back, tucking it behind him. Perhaps that was too much pressure, then. Or maybe not cordial enough? Or was this a situation that warranted a curtsy and no handshake at all? A Lady’s Guide to Beauty and Etiquette really ought to have been more specific.

Etikettiviittaukset⁣⁣ ilahduttavat minua. Ne antava Signan hahmolla mahtavan lisäkerroksen, suuntaviivan, jota hän pyrkii seuraamaan ja johon hän välillä kompuroi. Samalla tullaan peilatuksi yhteiskunnan odotuksia ja normeja. Paine olla sitä mitä muut pitävät hvväksyttävänä ja kunnollisena voi olla murskaavaa. Miten olla oma itsensä maailmassa, joka vähät välittää aitoudesta ja jossa teeskentely kukkii? Etenkin jos olet joku, joka näkee kuolleita ja puhuu Kuoleman kanssa. 

Signa knew too well what that draft meant and choked mid-bite. She tried to be discreet as she turned her head around to see Death was there beside her, sitting in a chair of shadows next to Diana. He folded one shadowy leg over the other, and in his hand, more shadows had formed an imaginary cup of tea, which he raised to her in greeting. Apologies, I forgot to bring my dress and gloves.

Oman paikkansa etsimisellä on tietysti vahvat YA-siteet, ja YA:tahan tämäkin teos on. Asiaa käsitellään silti monipuolisesti ja isona osana sitä Signan kytköksiä yliluonnolliseen. Tulevaisuuden aaveena puolestaan on Signan tuleva perintö ja Foxgloven kartano, jonka hän on 20-vuotiaana saava itselleen. Perijättären asema asettaa Signalle paineita, mutta Thorn Grovessa hän on ensimmäistä kertaa kodissa, jossa häntä opetetaan seurapiirin tavoille.

Jdjggjfgh teoksen naamiaiskohtaus. Pelkästään jo sille antaisin viisi tähteä.⁣⁣ Tanssiaiset ja etenkin naamiaiset ovat heikkouteni. En kuitenkaan halua spoilata siitä mitään, joten ei siitä sen enempää.

Nyt hieman spoileria liittyen tähän romanssiin.

Romanssi Belladonnassa toimii. Taisin sanoa lukiessani tätä, että jos Kuolema ei ole nyt se rakkauden kohde tässä, niin lopetan fantasian lukemisen. Niin mukana olen ollut. Mutta. Romanssi olisi voinut edetä hivenen hitaamminkin. Kun se sitten lopulta alkaa kehittyä, niin eteenpäin mennään ja lujaa. Joillekin lukijoille romanssi ei välttämättä toimi, mutta minuun se vetoaa. 

⁣⁣Suosikkihahmoni on tietysti juuri Kuolema. Hänet on kuvattu upeasti, kielikuvia ja vuodenaikoja (syksy, talvi) hyödyntäen. Ja hänen puheensa! Hänessä on vetovoimaa, ja täyttyyhän tässä ihanasti yksi suosikkitroopeistanikin.

Rakastan Belladonnaa, sen tummia sävyjä ja tunnelmaa. Sen jännitettä ja tyypillisiä gotiikan konventioita. Alkupuolella mieleeni nousee Mexican Gothic, jossa nuori nainen saapuu tapaamaan serkkuaan vanhaan kartanoon, jossa tämä on sairaana. Eikä kaikki vaikuta olevan ihan kunnossa. 

Kyse on sarjan aloitusosasta, mutta Belladonnaa lukiessa ei tule sellaista oloa, että tälle on pakko saada jatkoa. Se on viehättävä ja toimiva omillaan, vaikka asioita jääkin auki. Kolmas osa, Wisteria, on kuitenkin tulossa elokuussa. Ja loppuuhan tämä toki cliffhangeriin lupaillen tulevia ongelmia. Maailmanrakennusta fantasiaelementtien osalta voisi olla enemmänkin, ja ehkä niitä vielä onkin tulossa.

Elina Pitkäkangas: Naraka

Jännitän etukäteen Narakan (2024) lukemista. En tapani mukaan ole lukenut ainuttakaan arviota siitä, sillä haluan yllättyä. Jos itse haluat yllättyä täysin, niin tämä arvio ei sinulle. Ihan valtavia juonipaljastuksia ei ole tiedossa, mutta kuitenkin joitakin.

⁣
Naraka on miljöönä Sangia paljon karumpi, ja Dawei joutuu koville seuratessaan veljensä jalanjälkiä pahamaineiseen työleirien kaupunkiin, josta ei palata. Rautakapina tulee tutummaksi kuin Dawei välittäisi, sillä Renillä ei ole aikomustakaan vain palata. Hänellä on tulevaisuus rakennettavanaan. ⁣
⁣
Drayn ja Dawein erottaminen sattuu. Sattuu ylipäätään miten paljon Daweilla on voimaa ja miten häntä silti poljetaan. Vielä enemmän sattuu Sunanin ja Dawein kohtaaminen. Miten ihana Sunan onkaan, en kestä. ⁣
⁣
Ja sitten. Sitten. Asiat vain pahenevat. ⁣
⁣
Naraka on hieno, mutta ei yhtä vaikuttava kuin edeltäjänsä. Väkivalta on Narakassa vähemmän graafista, mutta kevyt teos ei silti ole. Sen aiheet ovat raskaita, eikä ketään oikein päästetä helpolla. Jollain tapaa oloni on kuin Daweilla ja muistelen hänen varjelijakokelasaikaansa kaihoten. Ihanat jälleennäkemiset ja hahmojen välinen rakkaus ja huolenpito kuitenkin lämmittävät.⁣

Voinen tunnustaa tässä kohtaa, että olisin toivonut Sunanin ja Dawein välille enemmän. Niin ihanat kuin Drayn ja Dawein välit ovatkin. 
⁣
Sekä Naraka että Sang loistavat juuri hahmojen välisten dynamiikan kuvauksessa. Eikä duologian maailmanrakennustakaan voi kuin ihailla. Taustatyötä on tehty valtava määrä, ja nautin taas kovasti yksityiskohdista. Sanonkin tämän myötä haikeat jäähyväiset tälle maailmalle. ⁣Päätösosa on kuitenkin niin onnistunut, että en jää kaipaamaan mitään lisää. Tarina tuntuu valmiilta, tarpeellinen kerrotulta. 
⁣
*Kirja saatu kustantajalta. Kiitos, WSOY 💛⁣

C. S. Pacat: Kings Rising

Viimeistä osaa Captive Prince -sarjassa viedään. Kings Rising (2016) on päätösosaksi aivan mukiinmenevä. Damenin salaisuus kaikkien tiedossa asiat lähtevät todella liikkeelle. On tyydyttävää seurata, miten hän ottaa synnynoikeutensa takaisin itselleen. En edes ajattele tätä spoilerina, kirjan nimi kun on mikä on.

To gain everything and lose everything in the space of a moment. That is the fate of all princes destined for the throne.

Alussa inhoan taas Laurentia, sitä, miten hän osaa satuttaa. Hän on täsmälleen sen tyyppinen hahmo, joka ärsyttäisi minua valtavasti, jos hän olisi todellinen. Hänen on pakko päästä aina niskan päälle. Aina. Ja se on varsin uuvuttavaa. Kyseessä onkin inhokkipiirteeni Laurentissa. Toisaalta hän osoittautuu yllättävän kunnioitettavaksi.

"You’ve spent a morning with him and you’re warning me off. Just wait," said Damen, "until you’ve spent a full day with him."

"You mean that he improves with time?"

"Not exactly," said Damen.

Lopulta en oikein tiedä miten olen yhtäkkiä lukenut muutamassa päivässä kokonaisen trilogian, jossa naisia ei oikeastaan kuin mainita. Ja kyllä, muutama päivässä. Olen lukenut nämä todella vauhdilla (kiitos vain Pacat), vaikka arviot tulevatkin tällä lailla ripotellen.

Sarja on saanut hyvät tähtiarviot Goodreadsissa, mutta minulle tämä ei oikein ole jotenkin aivan napannut kuitenkaan. En tiedä miksi olen edes yllättynyt. Suuri osa niistä asioista, joista nautin kirjoissa eniten, puuttuvat tästä. Ehkä vain halusin niin pitää tästä. Ja onhan tässä nokkeluutta ja vetävää dialogia.

On kyllä sanottava, että kun ottaa huomioon, että Captive Prince on vuodelta 2013 ja Dark Rise vuodelta 2021, niin onhan tuossa välissä ollut aikaakin kehittyä kirjoittajana. Viisi vuotta jää tästä päätösosastakin aikaa. 

C. S. Pacat: Prince's Gambit

Captive Prince -sarjan lukeminen jatkuu. Sen toinen osa, Prince's Gambit (2013), on edeltäjäänsä parempi. Hyväksikäyttöä on vähemmän, palatsi on jäänyt taakse ja sitä ollaan matkalla mantujen halki rajalle, jonne Laurent ja hänen joukkonsa on lähetetty. Hienoa. Panoksetkin ovat edelleen korkealla.

En vihaa Laurentia enää yhtä paljon. Hän osoittaa johtajan taitojaan ja se, miten hän alkaa kuunnella Damenin neuvoja on hyvin kirjoitettu. Laurent on aina useita askelia edellä, ja hänen älynsä kuvataan pitkälti näyttämisen, ei kertomisen kautta. Nautin siitä ja ihailen Pacatia. Laurentin fasaadin alla tosiaan on muutakin kuin miltä ensivaikutelmalta vaikuttaa.

⁣Pidän Damenista, hänen rehellisyydestään (okei no siis, yhtä pikkupikku identiteettisalaisuutta lukuunottamatta) ja hänen kunniallisuudestaan. Mutta on myönnettävä, etten oikein välitä kirjan romanssista. Luen tätä näiden politiikkakuvioiden vuoksi. Pacatin vuoksi. Sanoinko juuri että en tosiaan lue tätä romanssin takia? Minä, suuri romantikko? Kyllä vain. Joskus sitä yllättää itsensä, ja joskus romanssi ei vain istu omaan makuun. Ystäväni Elviira pitää tästä romanssista suuresti, mutta minun on vaikea nähdä sitä romanttista kemiaa tässä. Näen kyllä hyvää yhteen hiileen puhaltamista ja toisen kykyjen täydentämistä. Ehkä etenkin ne alkuolosuhteet vaikuttavat siihen, etten aivan lämpene tälle parille. Vihollisista rakastavaisiksi on yksi lempitroopeistani, mutta tässä jännite parin välillä ei edes väreile.

Never had he wanted something this badly, and held it in his hands knowing that tomorrow it would be gone, traded for the high cliffs of Ios, and the uncertain future across the border, the chance to stand before his brother, to ask him for all the answers that no longer seemed so important. A kingdom, or this.

Damenin surkuttelut siitä miten ei voi saada kaikkea (Laurentia JA omaa valtakuntaansa) eivät täten aivan uppoa minuun. En ymmärrä niitä. Metatasolla tajuan tällaisen rakastumisen. Mutta siis Laurentiin? Tajuan jopa sen, että Laurentin älykkyys kiehtoo Damenia. Mutta äh. Pacatilla on tästä vielä pitkä matka Dark Riseen luomaansa upeaan jännitteeseen. Ja vain toinen näistä sarjoista on YA:ta. Eikä se ole tämä.

Teoksen hienoin ja ajatuksia herättävä sitaatti on tämä: "To get what you want, you have to know exactly how much you are willing to give up." Jos jotain poimin Prince's Gambitista mukaani, niin tämän.

C. S. Pacat: Captive Prince

Okei eli siis C. S. Pacat. Dark Risea aiempi romaani, Captive Prince (2013), on hyvin toisenlainen. Se ei ole maaginen (teoksen maailmassa ei kirjaimellisesti edes ole taikuutta), eikä se ole ollenkaan niin lumoava. Luen sen silti päivässä. Sivut kääntyvät kuin itsestään. On vain saatava tietää, mistä tässä on kyse. Ja onhan Pacat vain yksinkertaisesti todella sujuva kirjoittaja. Vaikka tässä ensimmäisessä osassa onkin nähtävissä jäänteitä siitä, että se on alunperin julkaistu nettialustalla. 

Olen saanut useita sisältövaroituksia ennen lukemista, ja voin nyt sanoa, että Captive Prince tosiaan on varsin häiritsevä sisällöiltään. Se on ongelmallinen, eikä se takuulla ole kaikille. Joitakin kohtauksia olisi mielestäni voitu jättää hyvin poiskin, eikä tarina olisi kärsinyt siitä. Päinvastoin. 

Akielosin kruununprinssi Damen tulee velipuolensa selkäänpuukottamaksi, kun hänet heidän isänsä kuoltua kaapataan, hänen identiteettinsä viedään ja hänet toimitetaan vihollisvaltakuntaan. Lahjana uudelta kuninkaalta Damen annetaan seksiorjaksi kelle muullekaan kuin itse vihollisprinssille. Kaikki menee hyvin poliittiseksi, ja maailmassa on vahvasti vaikuttimia antiikin Kreikasta – mutta meno on sitäkin sekopäisempää.⁣

This place sickened him. Anywhere else, you simply killed your enemy with a sword. Or poisoned him, if you had the honourless instincts of an assassin. Here, it was layer upon layer of constructed double-dealing, dark, polished and unpleasant.

En oikeastaan voi sanoa pitäneeni mistään erityisesti. Huomaan kyllä mitä Pacat on tehnyt kirjoittaessaan kultahiuksisen miehen sinisillä silmillä ja rubiinikaulapannalla. Veren kylmäsydäminen prinssi Laurent onkin teoksen kiinnostavin hahmo, mutta myös vihattava. “Laurent could inspire homicidal tendencies simply by breathing" ja "A golden prince was easy to love if you did not have to watch him picking wings off flies" ovat oikein osuvia kuvauksia hänestä.

Epäilen vahvasti, ettei kaikki Pacatin tyyliin ole aivan sitä miltä näyttää. Joitakin totuuksia alkaa jo paljastua kirjan loppupuolella. 

Aionko lukea sarjan toisen osan, vaikka en olekaan kovin vakuuttunut tästä aloituksesta? No tietysti! Olen kuullut sarjan paranevan tästä. Hyvä ystäväni Elviira on puhunut tästä sarjasta paljon. Eli jotainhan tässä sarjassa on oltava, eikö niin? Sormet ristissä nyt.

Shirley Jackson: Hangsaman⁣

Kesäkuun viimeinen kirja on ollut Shirley Jacksonin Hangsaman (1951), jonka luin Shirley Jackson -lukupiiriä varten. Tällä kertaa kyseessä on romaani. Jackson loistaa nimenomaan romaaneissaan. Tällä kertaa lukukokemus on kuitenkin hyvin toisenlainen. (Aiemmin olen lukenut Linna on aina ollut kotimme sekä The Haunting of Hill House.) En saa kirjaa edes aikataulun puitteissa luettua.

En saa kirjasta otetta. En päähenkilöstä, en muista hahmoista, en sotkuisesta juonesta. En pidä saarnoista ja opetuksista, joita kirjaan on kudottu mukaan. En pidä edes kirjoitustyylistä.

Beyond this sense, however, of swift transient passage, was the worse, the frightful conviction, of perhaps being in reality no more than Natalie Waite, college girl, daughter to Arnold, and unable to brush away the solidity of this world but forced to deal with it as actual and dreary. Yet then–why, if this were true, the sudden sharp sympathetic picture of the white walls and the nurse coming closer? Why the graphically remembered room with the iron bedstead, the sure knowledge of the moment to slip the poison into the cup, the remembered pain? Why, above all, the constant unusual shock of the sound of her own name said aloud?

Kun päähenkilömme Natalie vaipuu hulluuteen, olen enemmän hukassa kuin Mona Awadin Bunnya lukiessani. (Yhtymäkohtia näiden kahden romaanin välillä on muitakin, mutta ei spoilata niitä. Näköjään olen skipannut Bunnyn täällä blogin puolella...) Alkuasetelmassa Natalie asuu vielä kotona itsekeskeisen kirjoittajaisänsä (creepy) ja saarnaavan äitinsä kanssa ja jatkaa yliopistoon, pinnallisiin cocktail-kutsuihin ja hänestä kovin etäisiltä tuntuvien opiskelutovereiden seuraan. Kaikki on liian outoa. Onko tämä edes kauhua, en tiedä. Muista Jacksonilta lukemistani romaaneista tuttu hiipivä kauhu puuttuu tästä. Silti joitakin elementtejä on.

Se, mikä ennen lumosi minut, ei tee sitä enää. Haluan palata fantasiakirjojeni pariin, keijuihin ja taikuuteen ja Dark Kingeihin. Lohikäärmeisiin. Ajattelen, että ihan tämän oivalluksen takia kannatti pinnistellä tämä loppuun. Aion nyt keskittyä siihen, mistä oikeasti nautin ja jättää myös lukupiireilyn sikseen. Jos kirja olisi ollut yhtään pidempi, eikä lukupiirikirja, tämä olisi helpostikin jäänyt kesken. Halusin kuitenkin selvittää itselleni lopullisen mielipiteeni, ja se on tämä.