Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi

Ensimmäinen vuosi (Year One 2017, suom. 2019) on postapokalyptinen selviämistarina. Mitä ihmiset tekevät, kun yhteiskunta hajoaa? Miten selvitä jatkuvan väkivallan uhan alla, ilman lakeja ja säädöksiä? Serkkuni on jo pari vuotta puhunut, että pitäisi opetella metsästämään ja oppia pärjäämään, jos maailmanlopun meininki iskee. En usko yhteiskunnan romahtamiseen näin radikaalisti, mutta pistäähän tämä koronaviruskin miettimään. Aika heikolla pohjalla tässä kuitenkin ollaan.

Nora Roberts tunnetaan romanttisesta viihdekirjallisuudestaan. Kun kuulen hänen kirjoittamastaan dystopiatrilogiastaan, uteliaisuuteni herää. Aika rohkeaa! Suhtaudun teokseen alusta alkaen kuitenkin epäilevästi. Osaisiko tämä kevyitä bestsellereitä toisensa perään tuottava kirjailija kirjoittaa dystopian? No, urbaani fantasian ja dystopian hybridihän tämä lopulta on.

Tammikuun ensimmäisen viikon loppuun mennessä kuolleita oli raporttien mukaan jo yli miljoona. Maailman terveysjärjestö julisti taudin ennennäkemättömällä vauhdilla leviäväksi pandemiaksi. Yhdysvaltojen tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskus CDC nimesi sen lintuinfluenssan alatyypiksi, joka tarttuu ihmisestä toiseen.

Kukaan ei kuitenkaan osannut selittää, miksi tutkituissa linnuissa ei havaittu viitteitä influenssasta. Taudinaiheuttajia ei löytynyt yhdestäkään kanasta, kalkkunasta, hanhesta, fasaanista tai viiriäisestä, jotka otettiin kiinni sadan kilometrin säteellä MacLeodin farmista.

Ensimmäinen vuosi aloittaa trilogian dramaattisilla tapahtumillaan. Kaikki saa alkunsa, kun Skotlannissa lomaa viettävä vanhus ampuu fasaanin. Fasaani putoaa pyhään kivikehään ja tahrii sen verellään. Maailmaan leviää maaginen tauti. Kuvaus viruksen leviämisestä tuo mieleen koronaviruksen. Surmaksi nimetty virus vie mukanaan yli 80 prosenttia koko maailman väestöstä.

Päähenkilöitä kirjassa on useita. Kaikki ovat pakomatkalla. Lana on vasta valoon herännyt noita, joka pakenee velhopoikaystävänsä Maxin kanssa virusta. New York on sekasorron vallassa. Hän haluaa pysähtyä auttamaan, mutta Max kehottaa painokkaasti eteenpäin ja hokee, etteivät he voi pysähtyä.

Synnytyskohtaus on kuin farssi. Itsemurhaa muhiva ensihoitaja Jonah on lähtenyt kadulle, kun hänet pysäyttää raskaana oleva nainen. Synnytys on käynnissä, eikä Jonahin auta kuin auttaa ennenaikaiset kaksoset maailmaan. Synnytys käy kuin leikki, molemmat vitsailevat ja keskospoika alkaa heti kaivata maitoa. Tahti on nopea, eikä kivunlievitystä edes mainita. Ei kyllä karmeita kipujakaan. Kohtaus päättyy siihen, että tuore äiti julistaa Jonahin ihmeidentekijäkseen. Pakoretkelle kaupungista temmataan mukaan myös Jonahin ihastus lääkäri Rachel Hopman ja synnytyksestä selvinnyt, mutta äitinsä menettänyt kolmas vauva Hannah.

Lisäksi on vielä Arlys ja Fred, televisiotoimittaja ja harjoittelija-keiju, jotka ovat varsin symppiksiä.

Kirjan alkupuolella oikeastaan aika moni kohtaus tuntuu lähinnä farssilta. Ehkä kuitenkin totun kirjan sekamelskaan ja henkilöhahmoihin tai Nora Robertsin vähemmän kyvykkääseen kerrontaan, sillä romaani alkaa puolenvälin tienoilla sujua. Ensivaikutelma kuitenkin on, että hahmot ovat kuin lämpimikseen puhuvia nukkeja ja että dialogia on dialogin perään. Vaikutelma hälvenee tarinan edetessä ja yhä useampi henkilöhahmo alkaa vaikuttaa sympaattiselta.

Teoksessa erinäinen joukko saa yliluonnollisia kykyjä. Yhtäkkiä maailma on täynnä noitia, keijuja ja haltioita ja vaikka mitä. Skaala on liian iso omaan makuuni. Osa on valoa, osa pimeää. Kirjan maailmassa ihmiset jakautuvat mustavalkoisesti hyvään ja pahaan. Myös valon joukossa on kuitenkin mätiä munia, joille uusien kykyjen tuoma valta nousee päähän. Kaikkia heitä  kutsutaan yleisnimellä Kumma. Virus on jättänyt heidät rauhaan, mutta myös täysin tavallisia ihmisiä tai vain joitakin kykyjä omaavia ihmisiä on säästynyt. Eivätkä kaikki pidä erilaisuudesta, päinvastoin.

”Tämä maailma on mitä on. Minä olen maanviljelijä ja sinä olet noita, joka pystyy parantamaan satoa. Huolettaako sinua se, mitä sinä olet?”

”Ei, mutta-”

”Miksi se sitten huolettaisi minua? Ihmiskunnan isoin murhe on aina ollut se, että jotkut osoittelevat sormella ja aseella sellaisia, jotka eivät ole samanlaisia kuin he itse. Tällä kertaa meidän on pakko petrata. Emme välttämättä saa enää uutta mahdollisuutta.”

Onneksi ymmärtäväisiäkin ihmisiä on. Vanha maailma on poissa ja uusi on tullut tilalle. Isona ongelmana on, etteivät taikavoimia saaneet osaa käyttää voimiaan. Romaani ei kerro, missä niistä voisi oppia tai mistä niitä käyttävät ovat taitonsa oppineet. Fred esimerkiksi kertoo vain ohimennen, että oli hämmentävää saada tietää olevansa keiju ja ettei hän vielä aivan hallitse kykyjään. Tylypahkalle olisi tarvetta. Hallitsemattomat taikavoimat ovat riskialttiita ja niiden väärinkäyttö houkuttelee monia.

Romaani onnistuu antamaan ajattelimisen aihetta. Viimeisillä sivuilla jopa liikutun. Ei hassummin romanttisten romaanien kirjoittajalta aivan vieraassa genressä.

Pistän jatko-osan lukulistalleni.

Kenelle? Urbaanista fantasiasta ja dystopioista pitäville, pandemiakirjallisuudesta kiinnostuneille.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi

Rakastan tiivistunnelmaisia romaaneja. Satapurin jalokivessä (The Satapur Moonstone 2019, suom. 2020). Perveen matkustaa yksin syrjäiselle maaseudulle ja majoittautuu Satapurin asiamiehen vierastaloon yöksi. Hän on matkalla Satapurin palatsiin hoitamaan maharanin ja tämän anopin välistä kiistaa nuoren maharadžan koulutuksesta. Matka palatsiin on pitkä ja vaarallinen. Perveenin on taitettava matka pelkässä kantotuolissa. Nykyisen maharadžan vanhempi veli on saanut surmansa samaisessa metsässä kissapedon kynsissä vain vuotta aiemmin.

Satapurin jalokivi jatkaa Perveen Mistry tutkii -sarjaa. Se on ensimmäistä osaa huomattavasti parempi. Se on myös enemmän Masseyn tyyliä ja ehkä juuri siksi niin paljon sujuvampi. Takaumia ei ole.

Kuka hullu haluaisi intialaiseksi ruhtinattareksi? Kun menet Satapurin palatsiin, näet miten suljettua elämää edesmenneen maharadžan äiti ja leski joutuvat viettämään. He elävät zenanan suojissa siitä päivästä asti, kun saapuvat palatsiin morsiamena, aina kuolemaansa asti. Kyllä, maharani saa koruja, mutta mitä iloa niiden kantamisesta saa, kun on aina kotona? Maharadža taas saa matkustaa minne ikinä haluaa.

Varsinkin nuorempi maharan Mirabai on erityisen kiinnostava hahmo. Hän ratsastaa päivittäin purdahista välittämättä, pitää Gandhin kuvaa lastensa luokkahuoneen seinällä ja haaveilee paremmasta koulutuksesta lapsilleen.

Satapurin palatsi ei ole niin loistokas kuin mistä Perveenin käly Gulnaz on etukäteen haaveillut. Palvelijoita on karsittu kuolemantapausten jälkeen, eikä juhlia ole järjestetty pitkään aikaan. Maharanit kiistelevät asiasta kuin asiasta ja Mirabai pelkää myrkytetyksi tulemista. Palatsin henki on kaikkea muuta kuin lämmin. Edes sähkövalot eivät toimi kuin osan iltaa, ja Perveen tunteekin olonsa palatsissa turvattomammaksi ja yksinäisemmäksi kuin vartioimattomassa vierastalossa miesten keskellä.

Palatsi on silti ihan toista luokkaa kuin mihin Perveen on tottunut. Etenkin palatsin puutarhojen kuvaukset ovat ihastuttavia:

Ruokailuhuoneen toisella laidalla oli kaksi korkeaa kaariovea, jotka johtivat hurmaavaan geometriseen kukkapuutarhaan. Suorakulmaiset kukkapenkit suorastaan pursuilivat punaisia ruusuja, oransseja kehäkukkia ja valkoisia, nupullaan olevia hullurohonkukkia. Istutusten välissä kulkevilla hiekkapoluilla köpötteli riikinkukkoja. Pyöreä lampi oli täpötäynnä lootuksia. Näkymä oli ihastuttava ja romanttinen.

Perveenin omat ongelmat ja ihmissuhteet jäävät Satapurin jalokivessä merkityksettömiksi, vaikka pientä romanttista jännitettä viritetään. Hahmona Perveen on ohut. Tarinan muut hahmot ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja heihin myös keskitytään enemmän. Perveen on romaanissa lähinnä tarkkailijana. Hän toimii lakimiehenä ja olisi aina valmis pistämään väliin sanan naisten oikeuksista. Onneksi Perveen osaa purra kieltään, eikä päästele suustaan mitä tahansa ihan missä tahansa. Perveen onnistuu kuitenkin varomattomilla sanoillaan loukkaamaan ylhäistä isäntäperhettään useaan otteeseen.

Murha Bombayssa tavoin Satapurin jalokivi keskittyy Intian naisten lisäksi mielivaltaisen ja kankean brittihallinnon kritisoimiseen. Kuvaavaa on, että Satapurin palatsin lähettyvillä on brittisotilaiden sotilasasema, mutta he eivät edes hätätilanteessa voi toimia ilman brittien käskyä. Käskyä varten on puolestaan lähetettävä kirje tai matkustettava läheiseen Punen kaupunkiin.

En aivan ymmärrä, miksi teoksen nimi on Satapurin jalokivi. Romaanissa ei ole kyse jalokivistä, vaikka niitä ruhtinasperheellä tietysti on. Perveen vie lahjana vanhemmalle maharanille kuukiven, josta nousee hämminkiä. Jalokiven nostaminen kirjan nimeen tuntuu silti oudolta. Mutta kuulostaahan se toki hienolta.

Satapurin jalokiven värikäs kansi tiikereineen on yksi suosikkikansistani ikinä. Jään innoissani odottamaan jatkoa.

Kenelle? Kevyistä rikosromaaneista, tiiviistä tunnelmasta ja Intiasta pitäville, kulttuuriseikkailuun mielellään sukeltaville.

Sujata Massey: Murha Bombayssa

Sujata Masseyn Rei Shimura -sarja on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Rakastan niiden pariin palaamista milloin vain haluan lukea jotakin oikeasti nautittavaa ja kevyttä. Odotukseni Masseyn uutta, 1920-luvun Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania kohtaan olivat luonnollisestikin suuret. En ole koskaan ollut kiinnostunut Intiasta, toisin kuin Japanista. Luottoni kirjailijaan on silti kova, ja ehdotan Murhaa Bombayssa (The Widows of Malabar Hill, 2018, suom. 2019) lukupiirimme luettavaksi. Loppujen lopuksi olen ainut, joka saa teoksen luettua. Yksi tekee ajatusvirheen ja palauttaa kirjan häthätää takaisin kirjastoon ennen niiden sulkeutumista, toinen ei vain ehdi tahtiini. Sääli, sillä tästä romaanista olisi riittänyt keskusteltavaa. Teos on juuri niin runsas kuin mitä sen kansi ja siitä ottamani kuva antavat ymmärtää.

Perveen Mistry on parsi ja Bombayn ainut naispuolinen lakimies. Hän on töissä isänsä lakitoimistossa, mutta ei saa esiintyä oikeudessa. Perveenin harteille lankeaa jos jonkinlaiset paperityöt. Perveen saa selvitettäväkseen perinnönjakotapauksen, jossa kolme vaimoa on jäänyt leskeksi.  Edesmennyt aviomies, Omar Farid, on ollut Perveenin isän vakioasiakkaita. Vaimojen allekirjoituksissa on Perveenin mielestä kuitenkin tulkinnanvaraa. Lesket elävät täysin eristyksissä, eikä heitä ole mahdollista puhutella. Perheen edunvalvoja herra Mukri myös vahtii leskiä kuin haukka. Perveenillä on kuitenkin merkittävä etulyöntiasema muihin lakimiehiin nähden. Hänen on naisena mahdollista puhutella leskiä ja varmistaa heidän tahtonsa heiltä itseltään.

Murha Bombayssa on vetävä teos. Rei Shimuran tavoin myös Perveen onnistuu olemaan siellä,  missä tapahtuu. Vierailu leskien luona saa aikaan tapahtumaketjun, joka saattaa myös Perveenin tukalaan tilanteeseen.

Romaani sukeltaa Intian eri yhteiskuntaluokkien ja eri etnisyyksien välisiin eroihin ja tapakulttuureihin. Uskomuksista sinänsä ei romaanissa puhuta. Uskonto näkyy lähinnä erilaisina lakeina eri uskontokunnille. Murha Bombayssa valottaa zarahustralaisten eli parsien asemaa historiallisessa Intiassa. Kyse on aina 600-luvun arabivalloitukseen asti Persiaa asuttaneesta valtauskonnosta. Intiaa asuttaneet parsit ovat Perveenin tavoin olleet monin tavoin edelläkävijöitä ja toimineet välikäsinä intialaisten ja eurooppalaisten valloittajien välillä.

Britit ovat 1920-luvun Intiassa tietysti kaiken yläpuolella, eikä Kalkutaan palannutta Perveenin parasta ystävää Alicea katsota hyvällä. Alice on tuttu Perveenin Oxfordin ajoilta, ja hänen isänsä on kuvernöörin leivissä. Jakautuneessa yhteiskunnassa briteistä ja hallituksen kanssa veljeilystä ei pidetä. Kuvaavaa on, miten Perveenin käly mm. ihmettelee, aikooko Perveen tosiaan mennä englantilaisen kanssa elokuviin: "Teatterissahan on erikseen englantilaisille varatut istumapaikat". Rajoitukset eivät yllä vain alempiin yhteiskuntaluokkiin, vaan Alicen yläluokkainen elämä on rajoitettua sekin. Osaksi edellisen kaltaisten sääntöjen vuoksi ja osaksi naisen kehnon aseman vuoksi.

Naisten oikeudet nousevatkin teoksessa esiin monelta eri kantilta.

Perveen hätkähti tajutessaan, että oli ollut naiivia kuvitella vaimojen olevan läheisiä. Kateus ja kauna olivat tärkeimmät teemat tässä naisten taloudessa. ”Razia-begum, minusta vaikuttaa siltä, että sinut on kahlittu sellaisiin ihmisiin ja suureen vanhaan taloon, josta et voi aidosti iloita.”

       Razia katsoi varuillaan takaisin. ”Eikö se ole perheen merkitys?”

Haluavatko lesket todella elää suljettua elämää nyt, kun he miehensä kuoleman jälkeen voivat valita myös toisin? Onko kyse valinnasta vai ei?  Takaumissa Perveenin lakiopinnot Intiassa etenevät jatkuvan kiusaamisen lomassa. Miespuoliset opiskelijat sen enempää kuin opettajatkaan eivät voi hyväksyä naista luentosalissa. Entä miten on parsien omien perinteisten tapojen laita? Perveen tulee huomaamaan, etteivät nekään ole aina naisen puolella.

Teoksessa liikutaan kahdessa eri aikatasossa, vuodessa 1921 ja vuodessa 1917, jolloin Perveen on vielä opiskelijana ja tapaa viehättävän ja komean nuorukaisen, Cyrus Sodawallan. Jako ei aivan toimi. Vaikka takaumat kertovatkin Perveenin taustasta ja liittyvät konseptiin naisten oikeuksista, eivät ne sovi saumattomasti yhteen käsillä olevan murhamysteerin kanssa.

Sulhasesta huolimatta Murha Bombayssa ei ole romanttinen. Rei Shimura -sarjassa oli aina jonkinlainen romanssi mukana, mutta Massey on ottanut uudessa sarjassaan uuden linjan. Ja sitähän tämä selvästi on; uusi sarja. Sen jatko-osa Satapurin jalokivi on tämän kevään uutuuksia. Laitoin heti tämän luettuani lahjakorttini vinkumaan ja tilasin seuraavan osan itselleni. Kiitos vain ihanat työkaverit!

Myös Murha Bombayssa löytyy omasta hyllystäni.

Kenelle?  Kevyistä rikosromaaneista pitäville, Intiasta ja erilaisista kulttuureista kiinnostuneille  sekä kevyttä luettavaa kaipaaville.