Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan

Selatessani kerrankin Twitterin kirjapuolta äkkään entisen opiskelutoverini twiitin Emilystä. Seuraavana päivänä teos on uutukaisena jo hyppysissäni. Avatessani kirjan yllätyn iloisesti, sillä kansiliepeessä on jälleen siteerattu minua edellisen Tarkiaisen tiimoilta. 

Emilyn kansissa on toki paljon muutakin ihanaa. Nämä ovat valehtelematta yhdet kauneimmista kansista, joita olen nähnyt. Kaikki on kohdallaan: kannen kuva, fontti ja fontin väri, jopa tekstin asettelu tyylikkään diagonaalisesti kannen poikki, kirkkaan pinkin ja sinisen yhdistelmä. Ilman kannen naisen rinnuksissa komeilevaa sinistä rusettia tämä ei olisi niin upea. Se on täsmälleen se väripilkku, jonka kansi kaipaa tehokeinokseen. 

Tarkiainen kertoo Instagram-tilillään (@terhitarkiainen) itse ajatelleensa ensin feminismin nimissä vastustavansa tissejä naisille suunnatun kirjan kannessa. "Mutta sitten tajusin, että kansihan sopii täysin sisältöönsä! Siinä on juuri sellaista pientä pilkettä silmäkulmassa, alahuulen pureskelua ja iloista aistillisuutta, jota olen yrittänyt kirjoittaakin. Ja vielä tuo upea, pinkki teksti! Ihan kuin Harlotsissa", Tarkiainen kirjoittaa. Täytynee sanoa, että tissit sopivat tähän kyllä kuin nenä päähän. Mainio valinta.

Pääpiirteittäin Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022) juoni menee jotakuinkin seuraavanlaisesti:

Emily: Kuka piru tähän aikaan kolkuttelee kartanon ovilla? Ai, hei, vai olet sinä mieheni sukua. Hän on ikävä kyllä metsästysretkellä, enkä tiedä milloin hän palaa. Ei varmastikaan ihan lähipäivinä. Niin, kyllähän sinä häneltä näytätkin.
Herra Drake: Olen kamalan pahoillani, että tulen varoituksetta. Onpas tämä kartano upea!
Emily: Minulla olisi pieni ehdotus. Jos herra vain mitenkään voisi auttaa minua tämän aivan pienen ja kerrassaan vähäpätöisen pulman kanssa. Teeskentelisittekö olevanne aviomieheni erään vierailun ajan?
Herra Drake: Vai teeskentelisin sellaista! *tuijottaa Emilyn tarkoituksella tyrkyllä olevia tissejä* Kyllä vain, voisinhan minä osallistua sellaiseen juoneen. Millainen avioliitto teillä siis onkaan?
Emily: Ette kai te nyt herravarjele kysele minun yksityisiä asioitani! 
Herra Drake: No pitäähän minun tietää!
Emily: ...Tuota, minulla olisi teille pieni ehdotus.
Herra Drake: Ei kai taas.
Emily: Haluaisin, että siitätte minulle lapsen.
Herra Drake: Te siis mitä? ...Selvä. Onhan tuo teidän rintavarustuksenne tuossa.
Emily: ETTEKÄ KYLLÄ SITTEN KOSKE MINUUN.
Herra Drake: Tämä olikin nyt sitten tässä, jättäkäämme tämä yhteen kertaan. Lykkyä tykö, lady Levin. Etteköhän te pärjää, osaattehan te ainakin siitosoria itsellenne hankkia.
Emily: Ettehän te nyt pahastuneet, herra Drake? Minähän yritän vain tehdä kaikille palveluksen sillä, etten anna minkäänlaisten tunteiden ottaa valtaa. 
Herra Drake: Tunteiden? Teillä siis on tunteita?
Emily: ...
Herra Drake: Voinhan minä jäädäkin. Minulla on kyllä ehtoja.
Emily: MITÄ TE KUVITTELETTE TEKEVÄNNE? 

Ah, en voi vastustaa.

Ahmaisen Emilyn kahdessa päivässä. Tai yössä. En tiedä mitä käsiliimaa näissä Tarkiaisen teoksissa oikein on, kun näitä on niin vaikea laskea käsistä. Mutta ihan ensimmäisenä: rakastan hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja. Kaikki ne yksityiskohdat! Pukujen, esineiden, huonekalujen. Tämähän suorastaan tuoksuu 1700-luvulta. Emilyssä on juuri sitä, minkä perään olen Bridgertoneja lukiessani vuodattanut haikeita kyyneleitä. Mutta Tarkiainen onkin valmistunut maisteriksi yleisestä historiasta. Ja kukapa olisi historioitsijaa parempi kirjoittamaan historiallisista yksityiskohdista?

Tunnustan myös romaanin loppusanojen sähköhistoriikin elähdyttävän minua suuresti. Historiallisten faktojen lisäksi olen sydämeltäni fennistinä vaikuttunut siitä, miten Tarkiainen kertoo pohtineensa teoksessaan käyttämiään sanoja viitatessaan sähköön:

Vaikka 1700-luvulle sijoittuvassa kaunokirjallisessa teoksessa on luonnollisesti paljonkin sanastoa, jota ei suomen kielestä vielä tuolloin löytynyt, aiheen kannalta niin keskeinen termi kuulosti henkilöiden suussa väärältä, kun sana "sähkö" syntyi  vasta kolmisen sukupolvea myöhemmin.

Sähkön sijaan Tarkiainen kirjoittaa elektrisiteetistä sekä nestemäisestä ja taivaallisesta tulesta, jotka antavat teoksen termistölle juuri oikean silauksen. Tyylikästä, tyylikästä. Miksi edes puhumme sähköstä, kun voisimme puhua taivaallisesta tulesta? No, niin. Ehkä jotkut meistä elävät 2020-luvulla. 

Onko Emily pelkkää historiallista kuorrutusta sitten? No ei. Ja jos on lukenut Tarkiaista aiemmin, niin tietää aika hyvin mitä odottaa. Ja sitähän on tarjolla. Suorasukaisuutta, räävitöntä huumoria hahmojen kustannuksella, tilannekomiikkaa, juonia ja hyvin toimeliaita naishahmoja. Emily on historiallista viihdettä parhaimmillaan.

Emilyn esitellessä miehensä sukukartanoa Pennymooria mietin, että onko tässä nyt jo liikaa, Emily kun luennoi ummet ja lammet suvun esineistä. Mutta ei. Tarkiainen pitelee romaanin lankoja taitavasti käsissään ja tuo lopuksi nuo langat yhteen. Lukijalle selviää tällöin myös motiivi esittelykierroksen takana. 

”Tähän mennessä olette kieltämättä osoittanut minua kohtaan poikkeuksellista luottamusta. Tai ainakin oletan, että tuskin te ketä hyvänsä ovelle sattunutta heppua pyydätte aviomieheksenne. Ettekö siis luottaisi vaistoonne nytkin.”

Se ei välttämättä ollut se neuvo, jonka Drake oli tarkoittanut antaa, sillä Emilyn vaisto käski voimakkaasti ja yksiselitteisesti potkaista miestä ja paeta. Ilmassa väreilevä tuli oli kuitenkin valtaamassa hänen kehonsa, aivan kuin kaikki kova hänessä olisi vähitellen antanut periksi ja jäljelle olisi jäänyt enää yksi kuumasti sykkivä tähti, tai ehkä vain kiemurteleva kiiltomato.

Teoksen romanssi on niin humoristissävytteistä, että minun on hyvin vaikea nähdä sitä romanttisena tai herra Drakea erityisen viehättävänä. Tässä on niin paljon muutakin ja tyyli niin Tarkiaiselle uskollista, että se ei oikeastaan edes haittaa. Rakastan toki kunnon sykähdyttävää romantiikkaa, mutta Emily loistaa raikkaudellaan ja omalaatuisuudellaan ihan muilla osa-alueilla. Ja onhan toki sitä romanssiakin mukana! Kiemurtelevien kiiltomatojen lisäksi Draken kosketuksesta seuraava kihelmöinti saa Emilyssä aikaan tuntemuksen, joka on ”aivan kuin joku olisi livauttanut muurahaisia hänen mekkonsa alle”, Draken suu on ”tyrkyllä kuin melkoisen groteski leivonnainen kakkuvadilla”, ja Emilyn suudelmanodotuksen on ”pakko näkyä myös ulospäin eikä kaikua pelkästään säälittävän nälkäisenä ulvontana hänen sisällään”.

Ja silti esimerkiksi seuraava sitaatti saa lukijansydämeni sykähtämään:

Drake painautui aivan Emilyn korvan juureen ja kuiskasi: ”Onneksi muistin, että enhän minä ole mikään herrasmies. Minulla on vain sellaisen vaatteet ylläni.”

Sepä se, onneksi tosiaan muistit! Siitä huolimatta, että Drake on aikamoinen heppu ja tykkää silittelystä vähän liiankin hentoisesti, en voi olla toivomatta, että Draken ja Emilyn jutusta tulisi jotakin. Yksi teoksen hauskimpia (silittely)kohtauksia sijoittuu sunnuntaimessuun, jonka saarnassa kylän pappi tuntuu puhuvan suoraan Emilylle. 

Samassa Emily tunsi käden omallaan. Drake puristi hänen sormiaan lujasti ja rauhoittavasti, ikään kuin olisi kosketuksellaan väittänyt kaiken olevan kunnossa. Oliko miehen korvissa vikaa vai kuunteliko tämä tyystin eri puhetta? Emily odotti taivaan vihan iskevän itseensä minä hetkenä hyvänsä ja kirkon palavan poroksi ympärillään – mikä olisi näin vettyneeltä puulta jo todellinen ihme. Ja silti tuo hullu mies vain silitteli peukalollaan hänen kämmenselkäänsä pehmeästi kuin pientä haavoittunutta lintua. Eikö hän nähnyt, että sen linnun sulat savusivat jo!

Vaikka Emily on valmis huijaamaan ja huiputtamaan, valehtelemaan ja keplottelemaan, on Emilyllä omatuntonsa. Ja tämä juuri on se, mikä voittaa minut hänen puolelleen. Aviomiehen huutaessa poissaolollaan Emily tekee parhaansa niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään. Sydämessään Emilyllä on syvä rakkaus miehensä sukukartanoa Pennymooria kohtaan. On hänen tehtävänsä suojella sitä.

(Instagram-tilini puolelta, @ruusunnimi, löytyy myös kannen innoittama hieman toisenlainen kuva tästä kirjasta, joka kannattaa toki sekin käydä kurkkaamassa.)

Julia Quinn: Bridgerton: Kirjeystävä

Kun kerroin edellisessä postauksessani jääväni Bridgerton-tauolle, oli kyseessä jälkijunassa julkaistu arvio. Taukoni Bridgertoneista jää lyhyeksi, mutta ei sentään aivan näin lyhyeksi. Päädyn kuuntelemaan Kirjeystävää (To Sir Phillip, With Love 2003, suom. 2021) äänikirjana joka tapauksessa. Kovakantinen kaunokainen odottaa vielä, että saisin järjestettyä hyllyyni sille tilaa. Olenko maininnut, miten nämä kannet ovat niin ihanan värisiä? Ne ovat kauniita ja herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan ihastelen niitä ja tunnen ärtymystä. Voisiko näillä naisilla olla aikakauden hiustyylit, kiitos? Ei? No, ainakin kansi on nätti.

Vuorossa on tällä kertaa Eloise Bridgerton, joka on kuvitellut jäävänsä vanhaksi piiaksi. Eloisen serkun kuolema johtaa kirjeenvaihtoon tämän aviomiehen kanssa, kirjeenvaihto kirjeystävään. Ja kirjeystävä siihen, että Eloise pakkaa laukkunsa ja karkaa yön selkään mennäkseen tapaamaan Sir Phillipiä. Phillip on kutsunut Eloisen luokseen, pitäisihän hänen etsiä kaksosilleen uusi äiti. Ehkä Eloise voisi heidän kirjeenvaihtonsa perusteella sopia tehtävään. 

Sillä tehtävästä juuri on kyse. Phillip ei hae rakkautta, vaan lapsilleen äitiä, jotakuta, joka osaisi olla heidän kanssaan ja pyörittäisi kartanoa hänen puolestaan. Eikä Phillipin tarvitse edes laittaa ilmoitusta Tinderiin, vaan ehdokas löytyy kätevästi kirjeenvaihdon kautta. Aika edistyksellistä, oikeastaan. Ja ainoana todellisena kriteerinään Phillipillä on, että uusi vaimo ei olisi surullinen. 

Viihdyn Kirjeystävän parissa varsin mukavasti. Parasta on Phillipin kaksoset. Sekä tietysti Bridgertonin veljesten nelikko, joka saapuu sisartaan pelastamaan. 

Ja ananakset. Tuohon aikaan ananakset olivat muodissa, ja niitä pidettiin todella ylellisinä. Niiden kasvattaminen eurooppalaisessa ilmastossa oli vaikeaa, joten ananakset olivat joko merten takaa tuotuja tai niitä kasvatettiin lämpimissä kasvihuoneissa. Joka tapauksessa ananaksen pöytäänsä saaminen vaati sievoisen summan rahaa. Ja Sir Philip Cranen mainitaan kasvatavan kasvihuoneessaan ananaksia. Kun vain Eloisekin tajuaisi ihastella tätä seikkaa. 

Teoksen alussa koen suuren ilonhetken, kun Eloisen alushame mainitaan. Siis alushame, voitteko kuvitella? Brigertoneissa! Hallelujaa, kuvittelen jo mielessäni, miten Julia Quinn on petrannut historiantuntemuksessaan, mutta edessäni on pettymys. Kuka nyt alusvaatteita häihinsä tarvitsee? Tarkoituksenahan on, ainakin Bridgertonien maailmassa, päästä vaatteista mahdollisimman nopeasti eroon vihkivalojen jälkeen. Eikös se kannata tehdä vain nopeammaksi?

Phillip herättää hahmona sympatiani. Se, miten tämä on yrittänyt ja yrittänyt, tehnyt kaikkensa, että hänen vaimonsa Marina ei olisi niin surullinen, ja kun Marina ei enää nouse sängystä, tehnyt parhaansa suojellakseen lapsiaan äidin surulta. Marinan syvä masennus on nykylukijalle ilmeistä, mutta Phillipille ei. Vaimon alakulo ja ilottomuus ovat hänelle todella kova paikka. Ja jäljelle jää vain kuollut vaimo ja äidittömät lapset, joille Phillip ei uskalla olla isä, koska pelkää muuttuvansa samanlaiseksi kuin oma isänsä. Sekä riittämättömyys. Riittämättömyyden tunne on Phillipillä aivan valtava. Hän ei ollut tarpeeksi hyvä aviomies, ei tarpeeksi hyvä isä. Ei tarpeeksi. 

”En koskaan kuullut Marinan nauravan”, Eloise sanoi hiljaa. ”En kertaakaan. Olen yrittänyt muistella häntä sinut tavattuani ja keksiä, miksi Marinaa koskevat muistot tuntuvat aina niin kummallisilta ja oudoilta. Luulen, että kaikki johtuu siitä, ettei hän koskaan nauranut. Onko koskaan kuultu lapsesta, joka ei naura?”

Eloisen sanat ovat kuin synninpäästö. "Älä unohda, että minäkin tunsin hänet. Lapsena, jo kauan ennen kuin sinä edes tiesit hänen olemassaolostaan." Kaikki ei olekaan Phillipin syytä, kyse ei ole hänen epäonnistumisestaan. Kohtaus, jossa Phillip ja Eloise keskustelevat Marinasta ja Phillipin kantamasta taakasta, on hieno. 

Eloise on ärsyttävä. Eloise on malttamaton, suulas, kapinallinen. Itsekäs. Eloisen lähtö kotoa, pelkkä pöydälle jätetty lappu, on itsekäs. Niin kuin on sekin, ettei Eloise varoita Phillipiä tulostaan etukäteen, että Eloise haluaa vain paeta omaa elämäänsä Phillipin luo. Phillip ei saa valmistautua Eloisen tuloon mitenkään, ja on onni, että Eloise saa ruokaa. Mutta Phillip ei ole ehtinyt järjestää Eloiselle esiliinaa, ja sillä on tietysti seurauksensa. Onneksi Eloisekin tajuaa, että hänen tekonsa on ollut typerä ja ajattelematon, ja neitokainen osoittautuukin yllättävän kykeneväksi itsereflektointiin. 

”Mutta älä anna kärsimättömyyden määrittää sinua”, Violet sanoi hiljaa.”Sillä sinussa on paljon muutakin, ja taidat toisinaan unohtaa sen.” Hän hymyili sillä tavalla hellästi ja viisaasti kuin itsenäistyneelle tyttärelleen hyvästejä jättävä äiti vain voi. ”Anna kaikelle aikaa, Eloise. Ole hellä. Älä painosta liikaa.”

Violet Bridgerton on jälleen aivan ihana ja hänen neuvonsa Eloiselle kullanarvoisia.

Vaikka kaikki teoksessa ei olekaan mieleeni, niin Eloise ja Phillip sopivat toisilleen loistavasti. Phillip sanoo Eloiselle vastaan, osoittaa hänelle, kun hän käyttäytyy typerästi. Ja Eloise saa Phillipin tulemaan kuorestaan ja parantaa tämän haavat.

Kahden huonomman osan jälkeen on ilahduttavaa, että viidennessä osassa on juuri sitä, minkä puutteesta edellistä moitin: luonnetta. Tässä kohtaa lienee syytä myös valoittaa sitä, miksi palaan Bridgertoneihin uudelleen ja uudelleen. Syy siihen piilee kerronnan keveydessä ja kielessä. Kieli tosin vaihtelee, sillä teoksen on suomennettu aikamoisella vauhdilla, ja eri kääntäjiä on neljä, mutta teosten kieli on siitä huolimatta nautittavan sujuvaa ja kepeää. Ihailen niiden taidokasta kerrontaa, joka pitää lukijansa otteessaan. 

Julia Quinn: Bridgerton: Hurmurin valloitus

Hurmurin valloitus (Romancing Mister Bridgerton 2002, suom. 2021) on hieman parempi kuin Tuhkimoa adaptoiva edeltäjänsä, enimmäkseen siksi, ettei se ole yhtä toksinen. Mutta hurmaava Hurmurin valloitus ei ole. Bridgerton-sarjan neljäs osa on parhaimmillaan keskinkertainen. Tässä vaiheessa sarjaa alan todella olla hämilläni siitä, miten on mahdollista kirjoittaa historiallinen romanssi ilman vihjaustakaan historiasta. No, Julia Quinn kaiketi laittoi kaikki panoksensa romanssiin. 

Sarjan neljännessä osassa henkilöhahmoilla ei ole luonnetta, taustasta puhumattakaan. Tunnemme jo kaikki Penelope Featheringtonin ja tiedämme hänen ihastuksestaan Colin Bridgertoniin. Paitsi että oikeastaan hädin tuskin tunnemme Penelopea, eikä häneen keskittyvä osa kerro paljoa lisää. Colinista jää mieleen lähinnä se, että hänellä on aina nälkä. Ja että hän on matkustellut ympäriinsä, vältellyt seurapiirejä kuin ruttoa.

Ja kun Penelope oli kymmenen vuoden ajan ollut vain… olemassa, oli eriskummallista, että hänellä oli nyt yhtäkkiä niin paljon väliä.

Colin Bridgertonin ajatuksia kuvaava sitaatti vie sanat suustani. Colinin ja Penelopen romanssi tuntuu tekaistulta. Kymmenen näkymättömän vuoden jälkeen asiat etenevät liiankin vauhdikkaasti, eikä pohjaa romanssille rakennetta tarpeeksi. Teoksen ontuvaa romanssia mielenkiintoisempaa on, että tässä osassa vihdoin päästään Lady Whistledownin jäljille. Vaan entäpä sitten? Mitä se tarkoittaa tuleville osille? Lady Whistledownin palstan otteet kunkin luvun alussa ovat olleet viihdyttäviä nokkeluudessaan.

Olen silti hämmentynyt. Kaipaisin edes jotakin vihjettä siitä, mitä aikaa eletään, mitä maailmassa on meneillään. Muuta kuin vuosiluvun. Bridgertoneja on ihanan helppo lukea. On mukavan turvallista ja helpottavaa, kun tuntee henkilöhahmot jo entuudestaan. Kirjan maailmaan on silloin helpompi solahtaa mukaan, helpompi aloittaa uusi tarina, kun se ei ole aivan uusi. 

Silti mieltäni vaivaa kysymys: mihin maailmaan oikeastaan solahdankaan? Ehkä olen liian historiaorientoitunut lukemaan näin viihteellistettyä kirjallisuutta, jossa regency-aika näkyy lähinnä arvoniminä, vaunuina ja tanssiaisina. Eikä niistäkään mikään viittaa juuri tuohon aikaan. Tarkkaan ottaen Hurmurin valloituksessa mennään jo vuodessa 1824, kun taas regency-aika päättyi vuonna 1820. En ole sitä mieltä, että romanttisten teosten tarvitsisi olla täynnä historiallisia viitteitä, mutta huomaan silti kaipaavani niitä. Edes jotakin. Tai että edes henkilöhahmoilla olisi enemmän lihaa luiden ympärillä. Haluaisin, että tässä kaikessa olisi jotakin, johon tarttua. Tai että edes romanssi toimisi. Tai.

Bridgerton-putkeni päättyy tähän. Hurmurin valloituksen jälkeen olen tauon tarpeessa.

Émile Zola: Kertomuksia

Émile Zola on uusin kirjallisuustuttavuuteni. Aikansa tunnetuin kirjailija ja kuuluisin naturalisti; Zolan nimi on tuttu kirjallisuushistorian luennoilta, joilla ei koskaan ehtinyt edes makustelemaan kaikkea. Kiinnostukseni Ranskan toiseen kerisarikuntaan (1852–1870) on saanut minut tarttumaan aikalaiskirjallisuuteen. Voiko tuntea toista keisarikuntaa tuntematta Zolaa? Tutustuessani Pariisin uudelleenrakennusta käsitteleviin artikkeleihin tulee Zolan nimi väistämättä esiin niissäkin. Aikalaiset, kuten Zolakaan, eivät olleet järin innostuneita Pariisin mylläämisestä ja kääntämisestä ylösalaisin. Zolan teos La Curée on keskittynyt aivan erityisesti Pariisin myllerrykseen ja uusrikkaiden elämän kuvaamiseen tuossa raunioiden ja uusien bulevardien ja puistojen kaupungissa. Koska tätä helmeä ei ole suomennettu ja luen e-kirjaa huomattavasti hitaammin, alkaa Zola-taipaneeni niin sanotusti lähempää kotoa.

Aloitan siispä Zolan parissa Eero Erkon vuonna 1888 suomentamalla novellikokoelmalla Kertomuksia. Kokoelma sisältää kolme novellia, joiden kieli todella onkin vanhahtavaa. Lukiessani en voi olla miettimättä miten tämä kaikki on ilmaistu ranskaksi. Onkohan siinäkin ollut yhtä vanha sävy nykyranskaan verrattuna?

Naturalismi on kaunistelematon ranskalainen kirjallisuuden suuntaus ja realismin radikaalimpi alalalaji, johon kuuluu totuuden kuvaaminen kliinisen objektiivisesti ja totuudenmukaisesti, lähes tieteen tapaan. Olen jostain syystä aina ajatellut, ettei naturalismi ole minun makuuni. Ajatus naturalismista on tuntunut lähinnä vastenmieliseltä ja on herättänyt minussa ei kiitos -reaktion. Olen yllättynyt, miten hyvin viihdyn Zolan novellien parissa. Kahlatessani ajan kirjallisuutta läpi tarkoituksenani on keskittyä lähinnä kulttuurispoliittiseen ilmapiirin kartoittamiseen ja yläluokan kuvauksiin, mutta Zola onnistuu pitämään minut otteessaan siitä huolimatta, että esittää kokoelman novelleissa naturalismille tyypillisen kaunistelemattomia kuvauksia työväenluokasta, nälästä, kuolemasta ja sodasta.

Zolan kerronnalliset ratkaisut viehättävät. Kaksikymmentäosaisesta Les Rougon-Macquart -sarjastaan tunnettu Zola osoittaa kykynsä myös oivallisena novellistina, joka kykenee kiteyttämään asiansa. Seuraavien vuosilukujen esiinkaivaminen on vaatinut hienoista salapoliisityötä, mutta allekirjoittaneelta sujuu onneksi ranska sen verran hyvin, että lähteiden lukeminen myös alkuperäiskielellä onnistuu. 

"Taistelu myllyn luona" (L'attaque du Moulin,1880)

Tragedia, joka alkaa rakkaustarinana ja joka kuvaa yhden taistelun ranskalaisten ja preussilaisten välillä, kun ranskalaissotilaiden joukko saapuu Rocreusen idylliseen kylään vain päivää ennen nuoren parin vihkimistä. Luonnollisestikaan preussilaiset eivät ole kaukana jäljessä. Novelli antaa karun kuvan preussilaisten etenemisestä Ranskan maalla. Keskiössä on silti ihmisten tunteet.

Novelli on ilmestynyt vuonna 1880 vuonna 1870 alkanutta sotaa käsittelevässä kuusinovellisessa kokoelmassa Les Soirées de Médan yhdessä mm. Guy de Maupassantin teemaan kuuluvan novellin kanssa.

"Työnlakkautus" (Le chômage, 1874)

Ajattelen jo hyppääväni tämän yli, sillä novelli ei koske niitä aiheita, joista oppia ammentaakseni Zolaa luen. Mutta Zolapa onnistuu saamaan minut kääntämään sivua, vaikka novelli käsittelee yksinomaan työväenluokkaa ja sen kurjuutta. Novelli seuraa seuraussuhteita ja tarjoaa neljän eri fokalisoijan näkökulman työnlakkaukseen: tehtaan omistajan, työläismiehen, tämän vaimon ja viimeisimpänä heidän 7-vuotiaan tyttärensä. Epätoivo, Pariisin vihmainen sade, nälkä ja häpeä ovat käsinkosketeltevissa. Upeinta on novellin viimeinen lause, johon Zola on kiteyttänyt kritiikkinsä: ”Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?”

"Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä" (Les Quatre Journees de Jean Gourdon, 1874)

Luontokuvauksia, rakkautta, kuolemaa, ja jälleen kerran sotaa. Nimensä mukaisesti novelli kuvaa neljä päivää Jean Gourdonin elämästä, mutta ei suinkaan neljää peräkkäistä päivää, vaan yhden kustakin elämänvaiheesta. Näistä ensimmäinen sijoittuu kevääseen, jona Jeanin setä kertoo läksyttää häntä olemaan antamatta rakkauden viedä mennessään, sillä nyt ei ole vielä sen aika, vaan aika tehdä työtä tulevaa varten. Loput kolme päivää sijoittuvat kesään, syksyyn ja talveen kuvaten Jeanin elämän edistymistä ja sedän esittämän luontometaforan todenmukaisuutta.