Rebecca Yarros: Siivenisku

Siis. Mikä. Kirja.

Rintaani koskee. Olen koukussa. Rakastan, rakastan, rakastan tätä. Rebecca Yarrosin Siiveniskun (Fourth Wing 2023, suom. 2024) tapahtumat pyörivät mielessäni, kun en lue ja minun on pakko päästä kotiin lukemaan. Siivenisku yksinkertaisesti valtaa minut täysin. Tämä romantasia on kaikkea mitä vaan voin toivoa ja kaikkea vieläpä oikeassa suhteessa. Olen tuolini reunalla koko ajan, enkä jää kaipaamaan mitään. Kemiat ovat suorastaan räjähdysmäiset. Ensisuudelma on peräti 10/10.

Violet Sorrengailin äiti, komentaja Sorrengail, pakottaa hänet Basgiathin sotakoulun lentäjien kvadranttiin, jotta tämä voi seurata sisarustensa jalanjälkiä ja tulla lohikäärmelentäjäksi. Siis jos hän selviää koulutuksesta elossa. Ja saa lohikäärmeen, mutta mitäpä yksityiskohdista. Kaikki lentäjien kvadrantissa on suunniteltu kitkemään heikot. Joko valmistut tai kuolet. Eikä Violet ole koskaan ollut kovin vahva. Hänellä on heikot nivelet, jatkuvia kipuja ja unelma kirjurin urasta. Mutta Violet ei anna toisten vain kävellä ylitseen, ei, vaikka onkin Sorrengailina kävelevä maalitaulu. Hän ei helvetti vieköön aio kuolla. Pinnan alta paljastuu aikamoinen badass. Hänen sinnikkyytensä ja kykynsä mukautua tekee hänestä mahtava naispäähenkilön. Hänen kehitystään on todella tyydyttävää seurata. Hihkun hänen onnistumisilleen.

Mukaan on hyvä hypätä niin, että ei tiedä turhan paljon etukäteen. Luvassa on kuitenkin suorastaan mahtava seikkailu, jossa toimintaa ja jännitystä riittää. Harvinaista kyllä, olen täydessä imussa jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Eikä tyhjäkäyntiä tai tylsiä sivuja ole. Vaikka pidän YA:sta kovasti, on todella ihanaa lukea vaihteeksi aikuisille suunnattua romantasiaa. Ja vieläpä näin vetävää sellaista!

"Eli Tairnkaan ei ole vielä kanavoinut voimiaan sinulle?" Liam kysyy epävarman näköisenä, ilmeessä on haavoittuvuutta.

Pudistelen päätäni. "Luulen, että sillä on sitoutumisongelmia", kuiskaan.

"Kuulin tuon."

"Pysy sitten poissa päästäni."

Toinen lamauttava nälän aalto hyökyy ylitseni, ja miltei rusennan Markhamin käärön kädessäni. "Älä viitsi kettuilla."

Hahmojen välinen sanailu saa minut kikattamaan. Tairnin äreät, sarkastiset kommentit ovat täyttä kultaa. Käytännössä ulvon naurusta hänen ja Violetin välisille sanaharkoille. Mutta Xaden Riorson? Siivenkomentaja, kapinallisen petturin poika, mies, joka on luvannut tappaa Violetin. Hän on upea jokaisella esiintymisellään. Ja hänen sinettivoimansa? Upea sekin.

Kuumotus nousee kaulaani pitkin ja liekit nuolevat poskiani, kun hän laskee kasvonsa niin lähelle, että hänen huulensa ovat vain senttien päässä omistani. Erotan jokaisen kultahippusen hänen onyksinmustissa silmissään sekä jokaisen kuhmuran ja viivan hänen arvessaan.

Kaunis. Vitun. Kusipää.

Hengitykseni kiihtyy ja kehoni alkaa kuumentua, senkin petollinen paskiainen. Sinä et tunne vetoa toksisiin miehiin, muistutan itseäni, mutta tässä sitä ollaan ja tunnetaan vetoa.

Teoksen found family on suosikkini tähän asti. Hitto, Xaden on uusi suosikkini. Sanoinko vielä että Xaden? Hurmaannun jokaisesta hänen suustaan tulevasta lauseesta. Lisään telepatian ehdottomasti lempitrooppieni listalle tämän jälkeen...

Mennäänpä eteenpäin. Käännös valitettavasti ontuu. Sanasto on hyvää ja toimii, samoin valittu sävy, mutta kääntäjältä näyttää puuttuvan ihan perustietämystä suomen lauserakenteista. Rakastan sitä, että fantasiaa käännetään, mutta voisiko laatu olla parempi? (Köh köh Olipa kerran särkynyt sydän.) Nämä ovat kainsainvälisiä bestsellereitä. Antakaa niille mitä ne ansaitsevat. Antakaa fantasian lukijoille mitä me ansaitsemme. 

Esimerkiksi Kariston kustantama Julma prinssi on esimerkki oikein hyvästä suomennoksesta. Sekin siis on mahdollista. Nopeus on varmasti valttia, kun näitä superhypetettyjä teoksia suomennetaan, mutta silti. Laadulla on väliä. Se fantasian lukijoiden ihan ydinryhmä lukee kyllä kirjansa englanniksikin. 

Jään silti odottamaan marraskuussa (!) ilmestyvää seuraavaa käännöstä. Polte lukea jo Iron Flame on kova, mutta lohdutan itseäni sillä, että kolmanteen osaan on sitten lyhyempi aika, kunhan jaksan nyt vain odottaa. On kiva kuitenkin jatkaa sillä kielellä, millä on aloittanutkin. Ja onhan tässä upeita kirjoja lukulistalla. Ja tästä sarjasta on suunniteltu viisiosaista, että jos taso vain pitää, edessä on vielä aikamoiset pidot. Siiveniskuhan nousi suoraan top kolmoseen suosikkieni listalla.

*Arvostelukappale saatu kustantajalta. Kiitos, WSOY.

Axie Oh: The Girl Who Fell Beneath the Sea

The Girl Who Fell Beneath the Sea (2022) on jälleen teos, joka on valikoitunut luettavaksi puhtaasti kannen perusteella. Kyllä ulkomailla osataan vetäviä kansia tehdä. Näkisipä Suomessakin samanlaista panostusta kansiin. Järjerstelin juuri eilen kirjahyllyäni, jossa englanninkielinen kirjallisuus on vallannut alaa. Järjestellessäni sitä katselin, miten englanninkielisten selkämyksetkin taittoivat valoa ja kimmelsivät, kun taas jokainen kotimainen kirja oli täysin matta. ⁣⁣

Kyseessä on jälleen myytin uudelleenkerronta. Kyseessä on korealainen taru Shim Cheongista. Ja kyllä vain, tässäkin teoksessa on lohikäärmeitä ja kohtalon omiin käsiin ottamista. On hauska huomata, että viimeaikaiset kirjavalintani ovat noudattaneet jonkinlaista yhtenäistä tematiikkaa, vaikka valintaperusteena on ollut kauniit kannet. En ole tiennyt etukäteen kirjoista mitään. Parasta on, kun saa vain sukeltaa uuteen maailmaan ilman odotuksia.

Joka vuosi nuori ja kaunis neito heitetään mereen meren jumalan morsiammeksi. Näin varmistetaan, että kauheat myrskyt tyyntyvät ainakin seuraavaksi vuodeksi. Meren jumalan todellisen morsiamen uskotaan jonain päivänä lopettavan myrskyämisen lopullisesti. 16-vuotias Mina ei ole meren jumalan morsian. Mutta hänen veljensä rakastettu on. Eikä Mina pysty seuraamaan sivusta, miten hänelle tärkeä veli menettää rakkaansa Shim Cheongin, neidon, josta on aina ollut määrä tulla meren jumalan morsian. Niin Mina hyppää tyrskyihin Shim Cheongin puolesta ja jättää ällistyneen Shim Cheongin ja veljensä Joonin huutaman myrskyyn. Alku on erittäin lupaava.

In this moment, I don't feel beautiful. Nor do I feel very brave, my hands trembling. But there's a warmth in my chest that nothing and no one can take from me. This is the strength I call upon now, because even if I am afraid, I know I've chosen this.

I am the maker of my own destiny.

Minan päättäväisyydestä ja toimijuudesta huolimatta hän on päähenkilönä ärsyttävä. Minulle hän näyttäytyy lapsellisena ja naiivina, eikä mitenkään ihastuttavalla tavalla. Päädyttyään henkimaailmaan Mina alkaa uskoa, että hänen tehtävänsä on korjata kaikki. Onneksi Mina saa heti apua ja vaikuttaakin, että hänessä on jotakin erityistä, vaikka meren jumalan viralliseksi morsianuhriksi häntä ei kelpuutettukaan. Henkimaailmassa hän on meren jumalan morsian. Asema, josta on sekä haittaa että hyötyä.

“I was angry, but not at you. I was angry at the fate I’d been given. Because I realized that for you to have what you want, I’d have to lose the only thing I’d ever wanted.”

Lord Shin kannattelee koko teosta. Parhaat filosofiset pohdinnat tulevat häneltä. Parhaat kaikki, oikeastaan. Sivuhahmot ovat suloisia, ja kirjasta löytyy toimiva found family -trooppi. Ainoa vain, ettei hahmoissa ole oikein syvyyttä tai kehitystä. Romanssi olisi tarvinnut enemmän rakentamista ja no, ehkä sen, ettei päähenkilö olisi vain 16. Hänen rakkauden kohteensa kun on aikalailla vanhempi. 

Juonessa on useita aukkoja, ja niin viehättävästi kun teoksesta tuleekin Spirited Away mieleen, on sen maailmanrakennus varsin köykäistä. Näistä puutteista huolimatta, teos on nautittavaa luettavaa ja toimii sinä YA-kirjana, joksi se on kirjoitettu. Nautin ehdottomasti mytologiasta jälleen. Ja tässä oli kyllä enemmän syvyyttä kuin Six Crimson Cranesissa, edellisessä lukemassani kirjassa.

Elizabeth Lim: Six Crimson Cranes

Villijoutsenet on yksi lapsuuden suosikkisatujani, ja Six Crimson Cranes (2021) on siitä onnistunut, tuore YA-uudelleenkerronta aasialaisella mytolologialla ja lohikäärmeillä kuorrutettuna. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sen kaunis pastellisävyinen kansi olisi vaikuttanut lukupäätökseeni.

Six Crimson Cranes on unenomainen tarina Shiori'anmasta, Kiatan ainoasta prinsessasta, ja hänen kuudesta vanhemmasta veljestään. Valtakunnassa, jossa taikuus on kiellettyä, Shiori on kykenevä taikuuteen. Kaikki on hyvin, kunnes Shiori päättää mieluummin paeta juosten kuin kohdata kihlattunsa kihlausseremoniassa. Hänen eläväksi taiottu paperikurkensa Kiki on villiintynyt, ja rynnätessään sen perään Shiori juoksee suoraan järveen ja hukkuu. Hänet pelastaa lohikäärme, mistä seikkailu vasta alkaakin. Eikä Shiori osaa pysytellä ongelmista kaukana.

Kaukana perheestään maanpakoon joutunut Shiori kamppailee vapauttaakseen veljensä kirouksesta, joka on muuttanut heidät kurjiksi. Ikävä kyllä mutkana matkassa on Shiorin oma kirous. Yksikin sana hänen huuliltaan aiheuttaa yhden veljistä kuoleman. Onneksi Kiki on hänen seuranaan ja heidän välisensä telepatia toimii. 

“What are words but silly sounds that tire the tongue? You don’t need them to find your brothers. You have me, and you won’t be alone, not as long as we search together. No more tears until we find them, all right?”

Shiorin kihlattu Takkan, "the barbarian lord of the third rank", kuten Shiori häntä kutsuu, on sydäntälämmittävä enkeli. Hän on suloinen. Mutta hänen liittyy myös paljon suloisenkatkeruutta. Romanssi jää valitettavasti vajavaiseksi, eikä sitä rakenneta tarpeeksi. Tiedän, olen aina toivomassa lisää romanssia, mutta se todella jää hyvin ohueksi Six Crimson Cranesissa. 

Opin pitämään Shiorista, mutta tapa jolla hän on kohdellut Takkania ennen epäonneaan? Siis oikeasti. Ja ainut, mitä hänen piti tehdä julkisesti nöyryytettyään tämän oli kutoa (ruma) seinävaate tälle? Äh. Shiorin äitipuoli, Raikama, on puolestaan ehdottomasti teoksen kiinnostavin hahmo. Omasta äidistään Shiorilla ei ole kuin muutama muisto.

“Find the light that makes your lantern shine,” she used to say. “Hold on to it, even when the dark surrounds you. Not even the strongest wind will blow out the flame.”

Muisto äidin ruokaa laittaessaan (siis miksi keisarin vaimo laittaisi ruokaa menee kyllä minulta ylitse, mutta...) laulamasta laulu auttaa Shioria kestämään haastavia tilanteita. Nokkosten poltellessa Shiori muistuttaa itseään, että pelko on vain peli. Sen voittaa pelaamalla. Ei hassumpi ohjenuora.

Juonessa on joitakin epäuskottavuuksia, joita tarinan satukehys antaa kuitenkin anteeksi. Nautin suuresti aasialaisesta miljööstä ja alkuperäiseen tarinaan tehdyistä muutoksista. Mytologia on kiinnostavaa ja nousee suosikkiasiakseni tässä teoksessa. Herkkujen kuvailut ovat omaa luokkaansa (nam), ja hahmojen nimet ovat ihania. Zairena, Channari, Raikama, Takkan, Shiori... Itse kirja jää kuitenkin vain ihan kivaksi. 

Uumoilen kolmiodraamaa duologian seuraavaan osaan. Kunpa se vain nyt sitten oikeastikin sisältäisi enemmän romantiikkaa. Ja mielellään myös enemmän lohikäärmeitä!