ACOTAR #2, Usvatuulten valtakunta (The Court of Mist and Fury 2016, suom. 2020) eli ACOMAF. Kirja, jota käytännössä kaikki ovat etukäteen kehuneet minulle, usein vieläpä ensimmäisen osan kustannuksella. Näin ollen odotukseni ovat luonnollisesti korkealla.
Arvio sisältää jonkin verran hahmoihin liittyviä spoilereita. Ehkä juoneenkin.
Tervetuloa hahmojen makeoveriin, jossa Feyre on haltia, Lucien menettää selkärankansa, Rhysand särmänsä ja Tamlin luonteensa. En ihan arvannut, että "katsotaan mitä tykkäät Tamlinista sitten seuraavassa osassa" tarkoitti aivan tätä. On yksi asia antaa sankarittarelle uusi rakkauden kohde ja toinen tehdä siitä ensimmäisestä niin sietämätön, ettei sankarittarelle jää enää oikein valinnanvaraa.
Tamlinin hahmoa kohdellaan nyt mielestäni hieman väärin. Hän on traumatisoitunut ja pitää kiinni Feyrestä elämänsä hyvänä asiana, jota ei halua enää koskaan menettää, ja onhan Tamlinilla äkkipikaisuutensa, mutta ei häntä lähestulkoon tunnista tässä osassa. Ja se on se, missä mennään pieleen. Vähempi kärjistäminen olisi riittänyt, ei koko hahmoa tarvitsisi muuttaa. Tästä tulee hieman sellainen no näin tapahtuu koska juoni -fiilis. Liikaa pakottamisen makua. Ikään kuin lukijaa haluttaisiin ohjata ajattelemaan, että Tamlin kuuluu jättää ja että se on oikein (vaikka Feyre kokeekin syyllisyyttä). Tämä tuntuu hivenen hassulta, koska kyllä eroaminen ja uuteen suhteeseen siirtyminen on ihan hyväksyttävää, vaikka toinen ei käyttäytyisikään aivan näin ylikontrolloivasti. Pidän siitä ajatuksesta, että sankarittaren ensimmäinen rakkaus ei olekaan se vuosisadan rakkaustarina, vaan se on vielä edessä, mutta toteutus Tamlinin osalta ontuu. Voi olla, että Maas on ajatellut, että tässä nyt paljastuu sellaisia puolia, joita vain ei ole Feyrelle aiemmin paljastunut ja että kyse ei sinänsä ole hahmon muuttumisesta aivan toiseksi, mutta enpä tiedä. Tässä on kaikki Tamlinia vastaan. Ja se hiertää. No, ehkä olen myös itsekin pettynyt häneen.
I had done everything—everything for that love. I had ripped myself to shreds, I had killed innocents and debased myself, and he had sat beside Amarantha on that throne. And he couldn’t do anything, hadn’t risked it—hadn’t risked being caught until there was only one night left, and all he’d wanted to do wasn’t free me, but fuck me. And when Amarantha had broken me, when she had snapped my bones and made my blood boil in its veins, he’d just knelt and begged her. He hadn’t tried to kill her, hadn’t crawled for me. Yes, he’d fought for me—but I’d fought harder for him.
Nautinko kirjasta? No todellakin. Onko se odottamieni viiden tähden arvoinen? Ei. Mutta rakastuin Velarikseen ja Starfalliin.
Teoksessa on paljon surua ja tyhjyyttä. Petosta. Pidän Feyrestä tällä kertaa. Rhysand on aloittanut nousunsa silmissäni jo Okaruusujen valtakunnan lopussa ja hän on... no, jos sanon mitä hän on niin tämä muuttuu jo todella juonipaljastuksia sisältäväksi. Sanotaan siis vain, että hänestä paljastuu paljon uutta ja että edessä on suuria tunteita. Usvatuulen valtakunta jatkaa ihanasti juonivetoisena romanssina.
En ole ihan varma mitä ajatella tästä näiden kirjojen mate-systeemistä. Olen aina ajatellut pitäväni fated lovers -troopista, mutta näiden kohdalla... se tuntuu enemmän joltakin pakotetulta kuin kohtalon kääriytymiseltä auki.
Kudottu perhe -trooppia tässä sen sijaan rakastan. Pidän näistä uusista hahmoista. Azrielista, Cassianista, Morista, Amrenista... jopa Tarquinista ja hänen paremman maailman haaveistaan. Inhoni Nestaa kohtaan sen sijaan vain kasvaa.
Pidän kyllä ihan erityisesti siitä, miten Feyre saa olla sekä haavoittuvainen että vahva. Hänen paranemistaan ja kehittymistään ja hänen uskallustaan tehdä valintoja on ilo seurata.
“I once lived in a place where the opinion of others mattered. It suffocated me, nearly broke me. So you’ll understand me, Feyre, when I say that I know what you feel, and I know what they tried to do to you, and that with enough courage, you can say to hell with a reputation. You do what you love, what you need”
Jos Feyre tuntui edellisessä osassa tyhmältä, niin ei enää. Kuitenkaan teos ei nouse itselleni ihan viiden tähden kirjaksi, vaikka sisältääkin todella lumoavia kohtauksia, loistavaa dialogia ja on todella kutkuttava.
Olen niin koukussa, että loppuun päästyäni joudun välittömästi jatkamaan seuraavaan osaan. Kaikki lukusuunnitelmani menevät sen myötä uusiksi, mutta eihän tätä sarjaa voi jättää kesken!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti