Vehka Kurjenmiekka: Jouka Lumisalon Ihastumisoppi

⊹₊┈ Virallisen arvioinnin tulokset ┈₊⊹⁣
⁣
Hei Vehka, ⁣
⁣
Liitteenä arviointini tulokset. ⁣
⁣
P. S. Anteeksi, mutta miten tässä on tarkoitus odottaa seuraavaa osaa? Mikä veto jakaa tää kahteen osaan! ⁣
⁣
P.P.S. Ihailen suuresti kirjoitustaitoasi ja mielikuvitustasi ❤️⁣
⁣
Parhain terveisin, ⁣
⁣
Anna⁣
mieskuumuuden ja romantiikan asiantuntija⁣
⁣
[Arvion formaatti mukailee teoksessa esiintyvää arviointia. Huomautan myös, että kirjailija on ystäväni, eikä arviotani täten voi pitää täysin puolueettomana.] ⁣
⁣

 

Arviointiseulonnan tulokset, Jouka Lumisalon ihastumisoppi

Jouka Lumisalo

Kiitämme: 

Mitä hienointa, väristyksiä aikaansaavaa ääntä (!!) ja sen kuvausta. Kuivaa huumoria ja ajoittaista purevuutta, huomaavaisuutta ja lumovoimaa. Turvallisuutta, joka on kuin lämmin huopa, kaakao ja lohtuelokuva, uuden aamun säteet, illan pehmeä hämärä. Kykyä pyytää odottamaan ja ymmärtää tarvetta asioiden prosessointiin. Kuumuutta.

Moitimme: 

Edessä olevaa jatkon odotusta ja purkitetun Jouka Lumisalon puuttumista. Nääntyviä perhosia. 

Leinikki Tuulos

Kiitämme: 

Upeaa kypsymistä, pelkojen kohtaamista ja herkkyyttä. Epätäydellisyyttä. Ihailtavaa rohkeutta. 

Moitimme:

Star Warsin arvostuksen puutetta. Mustan iltapuvun valintaa. 


Juoni

Kiitämme: 

Tarinan kipeitä osia ja niiden hienovaraista käsittelyä. Koskettavuutta ja pintaan nousevia tunteita, jotka puristavat rintaa senkin jälkeen, kun on laskenut kirjan käsistään. Vuodatettuja kyyneliä, perhosille tarjoiltua hattaraa, hitaasti syttyvää liekkiä. Odotusta. Maagista kesäkisaa. Romantiikkaa, joka ei ole vain himoa ja fyysistä vetovoimaa.

Moitimme: 

Sivujen vähäisyyttä ja nälkää, joka kasvaa syödessä.


Taikuus

Kiitämme: 

Lumoavaa musiikkitaikuutta ja kiehtovaa taikuusjärjestelmää. Siitä ammennettua draamaa. Kaunista taikuuden kuvailua, välähdyksiä ja muistumia Joukan puutarhasta. Taikuuden yhteenkietoutumista, kirjottamista toista kohti.

Moitimme: 

Paluuta harmaaseen maailmaan, jossa tällaista taikuutta ei ole. Topeliaa, jonne Valopuistoa ei ole (vielä) rakennettu.

Tyyli

Kiitämme: 

Luontometaforia, herkkää taikuuden kuvausta, sopivaa rytmitystä ja kontrastia niin puhekielen ja kirjakielen kuin pienten ja isojen alkukirjainten välillä. Tunnistettan vehkamaisia ilmaisuja. 


Kokonaisarvosana:

Rip Anna. 

Ulla Onerva: Hattaradilemma

⁣

Mukaansatempaava, hauska, pirskahtelevan raikas, feministinen ja hattaraisen romanttinen. Kirjagramin puolelta tutun Ulla Onervan (@tarinannuppuja) esikoisteos Hattaradilemma (2025) on kaikkea tätä ja paljon muuta. Mahtuupa mukaan yksi kauhutarinakin. Ennen kaikkea se on rakkauskirje romanttiselle kirjallisuudelle 💌 ⁣

⁣
Emma Nuutinen on saanut nimensä Jane Austenin sankarittarelta. Yhtäläisyydet eivät jää vain nimen tasolle, sillä kuten Emma Woodhouse, on tämäkin Emma hyvin itsetietoinen, päättäväinen, autuaasti erehtyväinen ja ärsyttävä. Tämä Emma ei kuitenkaan leiki Amoria, vaan puhuu romanttisen kirjallisuuden ja hattaran puolesta – ja huomaa kauhukseen tuntevansa vetoa aivan väärään henkilöön. ⁣

Viittauksia Austeniin on muitakin. Piirteitä Ylpeydestä ja ennakkoluulosta löytyy ihan kirjan juonesta ja sen romanttisesta kuviosta. Ne ilahduttavat, samoin kuin kirjan älyllinen kirjallisuuskeskustelu. Emma ei osaa ottaa vastaan kritiikkiä lempigenreään kohtaan ja pitää omia mielipiteitään absoluuttisina totuuksina. Hattaradilemmaa värittääkin hänen kauttaa aikamoinen oikeamielisyys. Onneksi hänelle on annettu vastustajansa. Eeli arvostelee romanttista kirjallisuutta kovin sanoin, mutta onnistuu Notebookia katsoessaan sanallistamaan kaiken sen, minkä itse koen elokuvassa ongelmalliseksi ja miksi se ei koskaan ole kuulunut minun suosikkeihini. Vaikka romantiikkaa hehkutetaan, sitä ei esitetä yksipuolisen siirappisessa valossa. 

⁣
Eihän tätä teosta voi niin sanotusti laskea käsistä. Ahmaisen äänikirjan kahdessa päivässä. Lukiomaailma kirjoituksineen tuntuu nostalgiselta. Hahmot ovat eläväisiä, keskustelu nokkelaa, innostavaakin. Sivuhahmot toimivat. He tuntuvat omilta persooniltaan, eivät pelkiltä päähenkilön peileiltä. He myös tuntuvat ikäisiltään. 

Onerva on kirjoittajana ansiokas. Hän onnistuu hyödyntämään intertekstuaalisuutta ja trooppeja ja pitelemään lukijan hyppysissään. Yksi juonikuvio ja hahmo jää silti irralliseksi. Nimittäin tapaus Ynni. En saa oikein kiinni siitä, mitä tällä haettiin teokseen. Minut se jättää hämilleni.

Oikukkaiden romantikkojen piiri on ideana valloittava. Ja mikä nimi. Minäkin haluan tällaiseen! Pidän myös siitä, että vaikka piirillä on ylevät tavoitteet, tästä ei tehdä mitään maailmaa mullistavaa, lukiolaisista lähtevää liikettä. Silti se tuntuu merkittävältä; henkilöhahmojen elämän kannalta, mutta myös aatetasolla. Ajaakseen itselle tärkeää asiaa ei ole pakko saavuttaa maanlaajuista (maailmaanlaajuisesta puhumattakaan) yleisöä. Riittää, että siitä puhuu, että sitä edistää. Vähän kerrallaan. 

Ihailen Emmaa. Ihailen häntä siitä, että hän uskaltaa näin vahvasti seistä oman lempigenrensä takana ja vaatia sille sen ansaitsemaa arvostusta. Myönnettäköön siis, että sisäänheittäjänä tähän teokseen toimiikin juuri sen kirjallisuuspuhe ennemmin kuin lukiojutut. 

Kun ajattelen Hattaradilemmaa, ajattelen sitä nimenomaan romanttisen kirjallisuuden kannalta upeana. Miten joku keksii kirjoittaa romanttisen romaanin romanttisten romaanien arvostuksen puutteesta päähenkilönään genreä rakastava tyttö? Ajatus on niin oivallinen. Se koukuttaa lukijan romantiikan pariin ja toimii sen puolestapuhujana. Koukkuun jää jopa tällainen lukija, joka nykyisin viettää mieluiten aikansa romantasian toisissa maailmoissa. 

Luokituksestaan aikuisten kirjaksi huolimatta Hattaradilemma on selvästi nuorten kirja. Viihdyin sen parissa, mutta näkisin mieluusti kirjoja markkinoitavan luokituksella, joka oikeasti vastaa sisältöä. Maailmalla kirjoja puolestaan pusketaan usein YA-luokitukseen, mikä on turhauttavaa sekin. Täällä Suomessa näköjään halutaan tehdä toisin päin, eikä sinänsä ihme. Eihän nuorten kirjoja tunnuta täällä arvostavan. Se on sääli. Nykyisin on kuitenkin huomattavasti laadukkaampaa nuorten kirjallisuutta kuin vielä silloin, kun itse olin teini. Mutta miten nuoret voivat kokea heille kirjoitetun kirjallisuuden tärkeäksi, kun sitä naamioidaan eikä siitä kirjoiteta lehdissä? Tähän haluaisin muutoksen. Suomi tuntuu välillä kirjallisuuden takapajulalta.
⁣
Hattaradilemma on kaiken kaikkiaan oikein lupaava esikoisteos. Kevyt, mutta silti merkityksellinen ja hauskasti omaa genreään kommentoiva. Ihanaa, että tällaista kirjoitetaan.

Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto

Olin keväällä valtavan innoissani Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydämestä (2023) ja kirjoitin siitä arvion Kosmoskynään. Onni osui kohdalleni, sillä sain melkein samantien tilaisuuden esilukea sarjan toisen osan, Talventaiton (2024). Sanon toisen osan, vaikka kyseessä on ennemmin esiosa. Tapahtumat sijoittuvat Maailmanhaavojen äärelle, kauan ennen Kellopelisydämen tapahtumia. Keskiössä ovat talventaittaja Kaiho ja kesänkaataja Alati sekä tietysti itse vuodenkierto. 

Hihkun, kun käpsöttelen noutamaan pakettiani Helsingin pääpostista aurinkoisena syyskuun alun päivänä ja saan Talventaiton käsiini yhtenä ensimmäisistä. En ole tällä kertaa arvioijana muutenkaan aivan puolueeton, sillä olen saanut kunnian tutustua Vehkaan sitten Kellopelisydämen lukemisen. Se tuo lukemiseen omat sävynsä. Lukukerta on minulle myös jo toinen, joskin ensimmäinen näin kirjan ollessa valmis. Silti silmäni kostuvat kyynelistä jo ensimmäisessä luvussa. Voi Kaiho. ⁣

Se joka kaipaa onnea kesän

alati etsii, vaan ontoksi jää.

Nyt sinulle suveni kaihona kannan:

riittääkö tyhjät käteni nää?

⁣
Edessä ajatuksia enemmän kuin arviota, mielleyhtymiä ja teemoja. Talventaiton makustelua.⁣ Tällaiseen tunnelmaromaaniin sellainen sopiikiin. Juonipaljastuksia ei siispä tarvitse pelätä. 
⁣
Kun ajattelen Talventaittoa, ajattelen sanoja:⁣
surunkaunis⁣
haikea⁣
suvi⁣
⁣
Ajattelen valoa eri vuodenaikoina. Ajattelen luopumista ja antamista. Villiä taikuutta, teoksen kiehtovinta elementtiä. Painajaisia, jotka niin herkullisina kylvävät pelkoa. Suomen kieltä, niin taiten punottua. Ajattelen talviharppua ja kesäkannelta. Seppeleitä. ⁣
⁣
On herkkyyttä, viipyilyä, pysähtelyä ja arkea. Kipeitä kohtia. Solmuja. Hiljalleen heräävää rakkautta. Suuria tekoja. Itsekkyyden ja pyyteettömyyden jännitettä, niiden häilyvää rajapintaa. ⁣
⁣
Vahvoja naisia. Niitä tässä on erityisesti. Ja pohjavireen luovaa upeaa ennakointia. Talventaitto käsittelee myös itsemääräämisoikeutta ja oman kehon rajoja lempeydellä, kunnioittavasti.⁣ Sanelma, Kaihon sisar, talventaittaja, joka ennustaa tulevaa tähdistään, on hahmoista suokkini. Julistettakoot se tässä. Niin vahva, upea. ⁣Pidin hänestä ihan erityisesti näin toisella lukukerralla. Mutta eivät Kaiho ja Alatikaan kylmäksi jätä. 

⁣
Tässä jos jossain on oikeassa suhteessa romantiikkaa ja tragediaa, niin kaihoisaa. ⁣

*Teos on saatu kirjailijalta. Kiitos, ihana Vehka.

Elina Pitkäkangas: Naraka

Jännitän etukäteen Narakan (2024) lukemista. En tapani mukaan ole lukenut ainuttakaan arviota siitä, sillä haluan yllättyä. Jos itse haluat yllättyä täysin, niin tämä arvio ei sinulle. Ihan valtavia juonipaljastuksia ei ole tiedossa, mutta kuitenkin joitakin.

⁣
Naraka on miljöönä Sangia paljon karumpi, ja Dawei joutuu koville seuratessaan veljensä jalanjälkiä pahamaineiseen työleirien kaupunkiin, josta ei palata. Rautakapina tulee tutummaksi kuin Dawei välittäisi, sillä Renillä ei ole aikomustakaan vain palata. Hänellä on tulevaisuus rakennettavanaan. ⁣
⁣
Drayn ja Dawein erottaminen sattuu. Sattuu ylipäätään miten paljon Daweilla on voimaa ja miten häntä silti poljetaan. Vielä enemmän sattuu Sunanin ja Dawein kohtaaminen. Miten ihana Sunan onkaan, en kestä. ⁣
⁣
Ja sitten. Sitten. Asiat vain pahenevat. ⁣
⁣
Naraka on hieno, mutta ei yhtä vaikuttava kuin edeltäjänsä. Väkivalta on Narakassa vähemmän graafista, mutta kevyt teos ei silti ole. Sen aiheet ovat raskaita, eikä ketään oikein päästetä helpolla. Jollain tapaa oloni on kuin Daweilla ja muistelen hänen varjelijakokelasaikaansa kaihoten. Ihanat jälleennäkemiset ja hahmojen välinen rakkaus ja huolenpito kuitenkin lämmittävät.⁣

Voinen tunnustaa tässä kohtaa, että olisin toivonut Sunanin ja Dawein välille enemmän. Niin ihanat kuin Drayn ja Dawein välit ovatkin. 
⁣
Sekä Naraka että Sang loistavat juuri hahmojen välisten dynamiikan kuvauksessa. Eikä duologian maailmanrakennustakaan voi kuin ihailla. Taustatyötä on tehty valtava määrä, ja nautin taas kovasti yksityiskohdista. Sanonkin tämän myötä haikeat jäähyväiset tälle maailmalle. ⁣Päätösosa on kuitenkin niin onnistunut, että en jää kaipaamaan mitään lisää. Tarina tuntuu valmiilta, tarpeellinen kerrotulta. 
⁣
*Kirja saatu kustantajalta. Kiitos, WSOY 💛⁣

Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia

1800-luku on suosikkivuosisatani. Satu Tähtisen romaani Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia (2024) vie lukijan vuoden 1847 Lontooseen ja sen seurapiirien kiemuroihin. Kuulostaa aika maukkaalta, vai mitä? Se aloittaa samalla Moraalisten naisten kirjakerho -sarjan, jolle on tulossa jatkoa jo syksyllä.

Lady Josephina on naimaton herttuan sisar, iältään jo 28-vuotias, ja pitää moraalisten naisten kirjakerhoa. Hänen tiensä käy yksiin seurapiirikeikarin Lordi D:n kanssa, josta paljastuu hänelle yllättäviä asioita. ⁣⁣Julkinen loukkaus johtaa asiaan jos toiseenkin.
⁣
Romanssi etenee nopeasti suudelmaan. Myös sinutteluun ja etunimen käyttöön siirrytään nopeammin kuin soisin historiallisessa romanssissa tapahtuvan. ⁣⁣Yksi ihanista hetkistä kun on teitittelyn loppuminen ja siihen liittyvä muutos hahmojen välisissä suhteissa.
⁣⁣
Kun mukana on vakoojia, sitä odottaa, että vakoilulla ja politiikalla olisi isompikin rooli. Vakoilu kuitenkin on teoksessa täysin sivuroolissa ja on lähinnä nimellistä. Täysi paino on seurapiireissä ja valeseurustelussa, vähän rahahuolissakin. Valeseurustelun trooppi toki toimii ja ilahduttaa. Josephinan tädin luoma tarkka seurustelusuunnitelma on mainio. Plussaa on myös, ettei päähenkilö ole nuori debytantti, ja että myös vanhemmalla naisella on arvoa. ⁣⁣
⁣⁣
Kevyeksi välipalalukemiseksi historiallisesta miljööstä nauttiville teos soveltuu hyvin. Vaikka se tuo kiitettävästi esiin feministisiä aatteita kevveyden rinnalle, pettymystä aiheuttaa tämänkin teoksen sivuille päässyt harmillisen sinnikäs myytti korsetista kidutuslaitteena. Eikö se voitaisi jo unohtaa?⁣⁣ 

Elina Pitkäkangas: Sang

Nyt kun Elina Pitkäkankaan Naraka (2024) on ilmestynyt, on loistava tilaisuus tarttua Sangiin (2022), Topelius-palkinnon voittaneeseen sarjan ensimmäiseen osaan. Ja mikä helmi tämä onkaan! Ei tätä syyttä ole kehuttu.

Autoritaarisessa tulevaisuuden Itä-Aasiassa vuoristokylän kasvatti Kong Dawei ajautuu tapahtumiin, joiden jälkivyöryltä ei voi välttyä. ⁣Kaikilla Fusangin asukkailla on ranteessaan gerenit, rannekkeet, joihin varallisuus on talletettuna ja jotka ovat ainoa tapa käyttää rahaa. Niiden kautta myös valvotaan kansalaisia, ja kun Dawei saa omaansa ryöstörahat, on kiinnijäämisen vaara suuri. Pakomatka vie hänet Valkoisen Tiikerin klaanin hallitsemaan pääkaupunkiin, kauas kotiseudusta ja kauas hänen rakkaistaan. ⁣

16-vuotias Dawei on veljensä Qirenin tavoin bianfu, erilaista tavaraa salakuljettava ja kamppailua taitava Pohjoisen kuriiri, joka kiitää talojen katoilla. Kansalaisvelassa on lyhennettävää, ja Dawei lyhentää omansa lisäksi myös kasvattisisarustensa velkoja. Maksamattomasta velasta nimittäin joutuu pakkoleirille Narakaan 20 ikävuoden iässä. Äitinsä veljekset ovat menettäneet Dawein ollessa neljän vanha. Hänen puhumisensa on loppunut siihen. Dawei on sittemmin vannonut hiljaisuusvalan, anjingin, ja kommunikoi muiden kanssa viittomakielellä. Kotiseudulla sitä osataankin, mutta pääkaupungissa hiljaisuusvalaa ei suvaita. On ilahduttavaa lukea viittomakielestä, joka usein kirjallisuudessa jää marginaaliin. Sille annettu poliittinen aspekti on kiintoisa, sillä se on yksi tapa kyseenalaistaa hallitsijoiden auktoriteettia. 

Anjing oli köyhien alueiden kannanotto sille, etteivät valtaklaanit kuulleet alamaistensa hätää. Tuntui järjenvastaiselta, että Sangin maakunnassa valan vannoneet oli pakotettu puhumaan. Entä miten kaikki muut viittomakieliset – kuurot tai huonokuuloiset – oli huomioitu? Pakotettiinko heidätkin käyttämään ääntään? Pelkkä ajatuskin hiljaisuusvalan rikkomisesta sai minut tuntemaan fyysistä kuvotusta.

Teos on uskomattoman vetävä niin hahmoiltaan kuin juoneltaankin. Silti en tiedä mitä sanoa Sangista. Rakastan siinä niin montaa asiaa. Ja samaan aikaan se on ollut vaikein lukukokemukseni. En ole ollut valmistautunut ihan tähän, en näin graafiseen väkivallan kuvaukseen. Kirjan raakuus ottaa sydämeeni. Mikä tietysti kertoo siitä, miten terävästi sen maailman julmuus on kuvattu, miten taitavasti minut on saatu välittämään sen hahmoista ja miten lähelle heidät on tuotu. Itken yhden yön lukiessani Sangia, kun en pysty lopettamaan lukemista. Hyvä että ehdin vetää henkeä. On saatava tietää, miten piinaava kauheus päättyy. ⁣Voin lukiessani pahoin.

Kirjoitan tästä tietysti luottoystävälleni Elviiralle. Kerron hänelle millaiseen tunnekuohuun olen joutunut. "Kirjallisesti tää on viiden tähden kirja. Näen sen kirkkaasti. Mutta uus suosikki tää ei noiden juttujen takia ole", kirjoitan yhdessä viesteistäni siitä huolimatta, että olen aina välttänyt tähtiluokituksia. Tässä tapauksessa se kuitenkin kuvaa hyvin kirjan korkeaa tasoa. "Okei, no onpa harmi sit erityisesti", hän vastaa. Jään miettimään kommenttia. En tunne harmia. En koe, että Sangin täytyisi välttämättä istua mukavuusalueelleni. Se on päässyt yllättämään minut, mutta en silti toivo siltä muuta. Joskus kirjan on oltava ravisuttava. Joskus sen on oltava raakakin, jotta se olisi sitä, mitä on. En usko, että Sang olisi näin vaikuttava ilman tätä kaikkea. Että se onnistuisi samalla lailla pureutumaan tunteisiini. Että se myöskään pääsisi yhtä syvälle mielivaltaisen vallankäytön kuvaamisessa, osoittaisi epäkohdat yhtä tehokkaasti. Sellainen Sang olisi hyvin eri kirja kuin tämä lukemani.

Vaan millainen kirja Sang siispä on?

Sang ei arvopohdintoja ja yhteiskuntakritiikkiä kavahda tarkastellessaan valtaa ja vallankäyttöä. Sateenkaarevuus ja vähemmistöjen oikeudet (tai pikemminkin niiden puute) ovat vahvasti läsnä. Onnellisuutta määrittävät raha ja perhe. Rikkaille kaikki on mahdollista, kun taas köyhät elävät todella kurjissa oloissa, kituuttavat eteenpäin tai päätyvät pakkotyöhön. Kun vain kolmasosa Fusangin väestöstä kykenee maksamaan kansalaisvelkansa, on selvää, millaisella työvoimalla yhteiskunta pyörii.

En ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeasti koulutettuja virkamiehiä, keskushallinnossa työskenteleviä akateemikoita, saati että kukaan heistä olisi nyökännyt minulle. Jokainen Sandussa vieraillut virkamies oli kyräillyt minua kuin potentiaalista rikollista. Täällä, Tiikeripalatsissa, asiat tuntuivat olevan toisin. Minut nähtiin. Virkamiesten vanavedessä leijuva santelipuun tuoksu muistutti, kuinka syvällä vaurauden ytimessä olin.

Minulla oli luvaton olo. Niin kuin olisin ollut muuli rotuhevosten laumassa, ja olisi vain ajan kysymys, milloin eroni huomattaisiin.

Teoksen maailma on vivahteikas ja kiehtova, huolella rakennettu ja täynnä niin historiaa kuin myyttejäkin. Eri alueilla on omat kulttuurinsa ja kielensä. Uppoan Sangin mustien sateiden jälkeiseen maailmaan, janoan lisää. Vaikka paljon on ammennettu itäaasialaisesta kulttuuriperinnöstä, kyseessä on silti fantasiamaailma. Keskeisiä fantasiaelementtejä on qìn, elämän voiman, kultivointi sekä valtaklaanien erityispiirteet jumaluuksien jälkeläisinä. Paikallisuus taas on taitavasti ujutettuna mm. rakastamiini vuoristolaisuudesta kumpuaviin metaforiin, joilla minäkertoja Dawei asioita kuvaa. 

Teoksen ihmissuhteet kannattelevat sitä vääryyksien ja väkivallan keskellä. Suosikkihahmojani ovat varjelijoiden kouluttaja Houyi ja Tiikeriprinsessa Aisling. Ja tietysti Dawei, jonka rakkaus ja uskollisuus hänen veljeään kohtaan on hänen suurin motiivinsa. Siinä on päähenkilö, josta todella voi pitää. Dawein kasvutarina ja hänen rohkeutensa koskettavat. Hän on ihanan monikerroksinen. Herkkä, mutta vahva. 

Ihan erityisen mieleenpainuva on Dawein ja hänen haukkansa Qiun välinen yhteys, kahden sielun toimiminen yhteen ja omien voimien toiselle lainaaminen. Yhteydessä on voimaeläimen kaikua, ja Dawei itse kutsuu Qiuta sielukseen. Heidän suhteensa kuvaus on kaunista ja myös vaikuttavaa. 

Koko teoksen voisikin kiteyttää tuohon sanaan; vaikuttava. ⁣ ⁣

Oona Pohjolainen: Äkkimakea

Oona Pohjolaisen esikoiskirja Äkkimakea (2024) on mulle hauska hyppäys ihan muuhun genreen fantasian keskeltä. Ja tämähän imaisee mukaansa hyvin! Saa vain kuunnella ja antaa tarinan viedä. Voin hyvällä omatunnolla sanoa nauttineeni tästä hänen kirjastaan.

Mio on ison luokan superstara. Suosiota on silti kasvatettava, ehkäistävä sen lasku. Ajatus pr-suhteesta ei Mioa innosta, etenkään kun hänen tiiminsä valitsema Adam tuntuu vihaavan häntä, mutta se on menoa se. ⁣

Kirja yllättää positiivisesti monella tosi hienolla pohdinnalla sen lisäksi että viihdyttää. Tykkään Adamista ja Miosta, ja heidän suhteeseensa olisi voinut sukeltaa syvemmällekin. Mion ja Adamin yölliset hengailut ovat ihan parasta. Heidän kohtaamisissaan on paljon paljautta, sellaista, jota vain yöllä on. Kärsin itse insomniasta aika ajoin, mutta myös rakastan yöaikaa ja sille ominaista tunnelmaa. Se on mielestäni saatu hyvin vangittua tähän. Samoin kahden ihmisen kohtaaminen, vähäeläisyys ja heidän välilleen syntyvä omalaatuinen side. ⁣

”Valvotko sä aina näin myöhään?” Mio kysyi luoden katseen ylös Adamiin. Veden kuvajainen heitti tämän poskipäille sinertävän hehkun.

”Melkein aina”, Adam vastasi pitäen katseensa ohjelmassa. ”Pystyn keskittymään työhön paremmin yöaikaan. On helpompi ottaa etäisyyttä muiden odotuksiin ja paineisiin, kun muu maailma nukkuu ja on yksin hereillä.”

Odotin jotakin vähän imelämpää, mutta pidän siitä, mitä sain. Julkkiselämän varjopuolet ja sokeria synkemmät sävyt, dissosiaatio ja oman minuuden hälveneminen taustalle ovat kiinnostavia aiheita. Mion ahdistus välittyy hyvin. On kuvaavaa, ettei Mio ole kirjan aikana paljoakaan kotona. Hän on aina menossa, aina maailmalla jossakin hotellissa, ei kenenkään kodissa. Miten siinä edes voisi pitää itsestään kiinni? Mihin tarttua? ⁣

Ei ollut kioskikamaa. ⁣Jos siis pelästyit Helsingin sanomien tökeröä arvostelua, niin kannustan kyllä tarttumaan tähän ja antamaan Äkkimakealle mahdollisuuden. 

Terhi Tarkiainen: Peto irti

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua (2018) on saanut jatkoa! Peto irti (2023) jatkaa parisen kuukautta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Kansikuva on aivan toista maata kuin silloinen vuoden 2018 Pure mua -kansi violettitaustaisine vihreine omenoineen. Tässä on draamaa! 

Kullervo on kuollut. Tuo kuolematon, jonka peijaisiin Kalevalaan saapuu niin vampyyreja kuin paikallisia hukkapoikiakin. Sekä eräs tuttu vampyyrikaksikko kuskinaan Anna-rukka, jolle luvattu piipahdus Helsingin sivistyksen parissa saa jäädä väliin. Seuraa uudelleentulkintaa Kalevalan tutuista hahmoista tuoreella otteella. Tämän Tarkiainen hallitsee hyvin. ⁣

Roadtrippaaminen kahden vampyyrin kanssa ei ole ollut ihan sitä mitä Anna on kuvitellut. Kolmikon välit vasta hakevat muotoaan, ja teos tuntuu väliosalta.⁣ Annan ulkopuolisuuden tunteet miesvampyyriparin kuskina ja ärtymys varsinkin Kalmaa kohtaan värittävät etenkin romaanin alkupuolta. Ärtymys vaikuttaisi olevan molemminpuolinen, mutta ei Kalman käytös ristiriidatontakaan ole. Vaikka Kalma ärsyttääkin, niin Vlad on se, jonka huomiota Anna aivan erityisesti haluaisi osakseen. Sitä vain ei kuulu eikä näy.

Niin kiukkuinen kuin olikin, Annaa myös suretti. Tässäkö oli kaikki, mistä Vlad välitti: miten hän voisi käydä kauppaa itsellään ja päästä Annasta nopeimmin eroon? Ei sanaakaan siihen suuntaan, että kyllä, minä haluaisin vielä jatkaa matkaa kanssasi, ja toivottavasti palaat pian takaisin, koska minulle tulee ikävä sinua. No ehkä Vlad ei äityisi sanomaan sitä aivan noin. Silti jonkinlainen tunnustus heidän välilleen kasvaneesta siteestä olisi Annan mielestä ollut suotava, vaikka vain kaipaava katse tai mutristettu huuli. Helvetti soikoon, Anna olisi tyytynyt yhteen kohotettuun kulmakarvaan!

Lukiessani mietin elävästi Terhi Tarkiaisen pitämää luentoa kevään 2023 kauhuconissa ja sitä, miten Kalma on saanut vaikutteita Buffy the Vampire Slayerin Spikesta. Jos koskaan saatte tilaisuuden käydä kuuntelemassa Tarkiaista, niin se kannattaa. Häntä on hauska kuunnella ja hänen historioitsijataustansa tulee hänen esityksissään mukavasti esiin. Ylipäätään kirjallisuudesta tuppaa saamaan hieman enemmän irti, kun pääsee kuulemaan itse kirjailijoita.

Teoksessa on mielenkiintoista pohdintaa kuolemattomuudesta ja sen vaikutuksesta itse kuolemattomaan. Pidän tästä. Monesti vampyyrit on esitetty hahmoina, jotka elävät vuosisatoja juoden verta ja tappaen, tehden mielensä mukaan, mutta joihin ajan hammas ei pure. Tämä tuntuu hirveän yksinkertaistetulta. On mielestäni uskottavampaa, että ajankululla on kuolemattomaan jonkinlainen vaikutus. Tässä romaanissa aihetta käsitellään niin Kullervon kautta kuin Vladinkin. Vladin kokemus ja jo eletty pidempi elämä vertautuu myös Kalmaan, johon aika ei ole vielä samalla tavalla ehtinyt vaikuttaa. 

Luen tämän taas yhdessä hujauksessa. Motiivi on kuitenkin nyt eri kuin ennen. Terhi Tarkiainen on suosikkikirjailijoitani, mutta tällä kertaa petyn. Joskus on kohtalokasta olla suurten odotusten kohteena, ja tällä kertaa omat odotukseni eivät aivan täyty. Tarinan vetävimpiä hahmoja (Vlad, Kalma) on aivan liian vähän! Sen sijaan uusia sivuhahmoja riittää, ja tarina lähtee hitaanpuoleisesti käyntiin. Silti on pakko saada tietää mitä käy, pääsevätkö starat lavalle. Ja onhan tässä mukana muutama hyvinkin palkitseva kohtaus sekä kunnon trollausta vampyyristereotypioilla. ⁣

Valtaosa vieraista oli pukeutunut melko tavallisesti, mikä kaiketi tarkoitti, että juuri he olivat porukasta yliluonnollisia tai näiden kumppaneita. Anna oli kauan sitten joutunut luopumaan goottiromanttisista kuvitelmista, että vampyyreilla olisi liehuvat viitat, röyhelöpaidat tai ylipäätään minkäänlaista kunnioitusta populaarikulttuurin perinteitä kohtaan. Vladin ja Kalman iho ei edes kimaltanut. […] Yksikään ei ollut viitsinyt edes juhlan kunniaksi kammata hiuksiaan geelillä pään pintaa pitkin saati sitten pukea ylleen jotain goottihenkistä. Vampyyrien olematon kiinnostus ylläpitää vuosikymmenten aikana lukkoon lyötyä julkisuuskuvaansa oli Annan mielestä häpeällistä.

Erityisesti Twilight-viittaus kimaltelevaan ihoon huvittaa. Mutta ei tässä kaikki. Teoksessa on myös kohtaus, jossa Vlad nuuhkaisee hihastaan Annan hajua ja pyyhkii sitä sitten randomiin seinäkoukun toppatakkiin. Hän käskee Annan pestä hiuksensa, minkä Anna ottaa merkkinä hiustensa likaisuudesta ja Vladin inhosta. Kohtauksesta tulee väistämättä mieleen Twilightin Edward ja surkuhupaisa Bellan haju, joka biologiantunnilla kantautuu hänen nenäänsä aiheuttaen väärinkäsityksen, jonka myötä Bella kuvittelee haisevansa Edwardin mielestä pahalta. Vladinkaan syyt tälle röyhkeälle kommentille eivät ole aivan sitä, miltä ensin vaikuttaa. 

Nyt kun pääsin oikein Twilight-vauhtiin, niin sanottakoon myös, että Annan hahmossa on myös vähän samaa ongelmaa kuin Bellassa. Anna ei ole itsessään kovinkaan kiinnostava. Veikkaan, ettei monikaan lue näitä kirjoja hänen vuokseen, ellei sitten hänen huumorinsa takia. Toki Anna on sanavalinnoiltaan ja asenteeltaan tyypillinen Tarkiaisen naissankaritar, mutta persoonaa häneltä muutoin puuttuu. Sarjaa kannattelevat hänen sijastaan mainiot vampyyrihahmot. Tästä syystä Tarkiaisen ratkaisu pitää vampyyrit etäällä paitsi Annasta, myös lukijasta, onkin ratkaisuna niin riskialtis. Se on silti ymmärrettävä päätös, ja tarinan osalta vampyyrikaksikon nihkeä käytös ja vetäytyneisyys saavat kyllä uskottavan selityksen. Lukijan on vain maltettava. Pieniä pilkahduksia Vladista lukija onneksi saa, sillä teoksessa on Annan minäkerronnan lisäksi lyhyitä katkelmia Vladin kuolemattomuuspohdintoja ja muita aatoksia. 

Jään odottelemaan, mihin vampyyrit Annoineen seuraavaksi suuntaavat. 

*Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Iiris Leimu: Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia

Talvista tammikuuta! Luin tämän itse asiassa silloin, kun jouluun oli enää tovi ja oli lunta maassa. Yhtä erinomainen hetki tähän hyvänmielenkirjaan tarttumiseen on nyt. Kunhan sää vain kunnolla pakastuisi ja tulisi sitä luntakin, niin voilà. Korvaapuusti ja lämmin juoma kruunaavat lukukokemuksen. Ja tietysti lukukaverina kissa (tai laama), jos sellainen kotoa löytyy. ⁣

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia (2023) on siitä aivan erityinen, että se on ystäväni (kirjailijanimeltään) Iiris Leimun esikoisromaani. Kirjoitusprosessia olen saanut seurata alusta lähtien, käsikirjoitus kun on saanut alkunsa yhteiseltä romaantikan kirjoituskurssilta. (Lämmin suositus sanataideohjaaja Anna Kaijan kursseille! Ne ovat mahtavia.) Niinpä tuttuja kohtauksia oli lukiessa hauska bongata, mutta tarina on saanut myös ympärilleen paljon. Kirjailijalta on aiemmin julkaistu toisella nimellä spefinovelleja ja raapaleita.  ⁣

Melinda on mainostoimiston kovimpia työntekijöitä, aikamoinen bilehile ja ehdoton kaupunki-ihminen. Parhaan ystävän varaama kylpyläloma vie kuitenkin läheiselle laamafarmille, jonka komea omistaja saa yllättäen Melindassa aikaan kuumia tuntemuksia. Vaihtoehtojakin on. Melinda ei vähään tyydy, ja mielestään hänellä on elämälleen selvä suunta. Kahden kilpakosijan asetelma tuo esiin Melindan oman sisäisen kamppailun siitä, mikä elämässä on todella tärkeää. ⁣

Pidin Melindalle annetusta taustasta. Italialaisjuuret ja nonna maalatuivat mieleen hyvin elävästi. Taustaa myös tuotiin lempeällä tavalla esiin, herkkänä kahta ihmistä yhdistävänä hetkenä.⁣

Hän henkäisi syvään ja avasi oven. Aaron seisoi käytävässä muhkea pipo päässään ja talvitakissa. Hänen harteillaan pipon päällä oli lunta, joka alkoi sulaa. Katsoessaan miestä silmiin Melinda tunsi matkivansa hiutaleita ja valuvansa pian lammikoksi Aaronin jalkojen juureen. Ruskeissa silmissä oli lämpöä, joka sai sydämen lyönnit kohisemaan korvissa, ja hymynkare oli nostaa Melindan ilmaan.

Sitten Aaro näytti, mitä hänellä oli kädessään. Melinda kuuli epävireisen viulun riutasoinnun, kun romanttinen kohtaus päättyi miehen kämmenellä lepäävään kanelipussiin.

Teoksesta löytyy lämpöä ja ilahduttavaa hauskuutta. Se saa nauramaan ääneen. Juuri huumori on minut alunperin tähän tekstiin vetänytkin sisään. Melindalla on suorastaan upea mielikuvitus, joka värittää todellisuutta leffamaisin mielikuvin. Erityisesti kauhuleffat ovat Melindalla mielessä, ja niistä puhumisen äärellä lähennytään oikein toimivasti. Kemiat pääparin välillä ovatkin erityisesti alkupuolella kohdillaan. Toiselle kosijalle en lämmennyt. Tämä kakkosmies oli omaan makuun ehkä vähän liiankin niljake. ⁣⁣

Feelgood ei ole se omin genreni, ja joudunkin ottamaan siitä selvää ymmärtääkseni sitä paremmin. Feelgoodin käsitteen alle mahtuu monenmoisia kirjoja. Vaikka kyse on hyvänmielenkirjoista, eivät ne sisällä pelkkää hattaraa ja sateenkaria, vaan ihmissuhteissa voi olla kiemuroita ja käsiteltävät aiheet rankemmanpuoleisia. Vaikeuksien kautta päästään kuitenkin voittoon, ja loppu on onnellinen. Oma käsitykseni genrestä on ollut kevyempi kuin mitä todellisuus on. Genre on itseasiassa niin hämärärajainen, että sitä googlettelemalla löytyy jos jonkinlaisia suosituksia termin feel good alla. Termiä avaavia selityksiä sen sijaan ei juurikaan. Ajatuksena kuitenkin on, että nämä kirjat jättävät lukijalle lämpöisen ja ilahtuneen mielen.

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia on talvinen yllättävine lumimyrskyineen, mutta jouluakin siinä vietetään. Jos siis kaipaa ripauksella joulua varustettua talvikirjaa, joka ei kuitenkaan ole aivan joulukirja, niin tämä on siihen oiva. Teos sopii myös eläinrakkaille. Erään hyvin persoonallisen laaman nimeäminen draamalaamaksi hymyilytti erityisesti. 

Kirja löytyy myös äänikirjana.

*Arvostelukappale on saatu kirjailijalta.

Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan

Selatessani kerrankin Twitterin kirjapuolta äkkään entisen opiskelutoverini twiitin Emilystä. Seuraavana päivänä teos on uutukaisena jo hyppysissäni. Avatessani kirjan yllätyn iloisesti, sillä kansiliepeessä on jälleen siteerattu minua edellisen Tarkiaisen tiimoilta. 

Emilyn kansissa on toki paljon muutakin ihanaa. Nämä ovat valehtelematta yhdet kauneimmista kansista, joita olen nähnyt. Kaikki on kohdallaan: kannen kuva, fontti ja fontin väri, jopa tekstin asettelu tyylikkään diagonaalisesti kannen poikki, kirkkaan pinkin ja sinisen yhdistelmä. Ilman kannen naisen rinnuksissa komeilevaa sinistä rusettia tämä ei olisi niin upea. Se on täsmälleen se väripilkku, jonka kansi kaipaa tehokeinokseen. 

Tarkiainen kertoo Instagram-tilillään (@terhitarkiainen) itse ajatelleensa ensin feminismin nimissä vastustavansa tissejä naisille suunnatun kirjan kannessa. "Mutta sitten tajusin, että kansihan sopii täysin sisältöönsä! Siinä on juuri sellaista pientä pilkettä silmäkulmassa, alahuulen pureskelua ja iloista aistillisuutta, jota olen yrittänyt kirjoittaakin. Ja vielä tuo upea, pinkki teksti! Ihan kuin Harlotsissa", Tarkiainen kirjoittaa. Täytynee sanoa, että tissit sopivat tähän kyllä kuin nenä päähän. Mainio valinta.

Pääpiirteittäin Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022) juoni menee jotakuinkin seuraavanlaisesti:

Emily: Kuka piru tähän aikaan kolkuttelee kartanon ovilla? Ai, hei, vai olet sinä mieheni sukua. Hän on ikävä kyllä metsästysretkellä, enkä tiedä milloin hän palaa. Ei varmastikaan ihan lähipäivinä. Niin, kyllähän sinä häneltä näytätkin.
Herra Drake: Olen kamalan pahoillani, että tulen varoituksetta. Onpas tämä kartano upea!
Emily: Minulla olisi pieni ehdotus. Jos herra vain mitenkään voisi auttaa minua tämän aivan pienen ja kerrassaan vähäpätöisen pulman kanssa. Teeskentelisittekö olevanne aviomieheni erään vierailun ajan?
Herra Drake: Vai teeskentelisin sellaista! *tuijottaa Emilyn tarkoituksella tyrkyllä olevia tissejä* Kyllä vain, voisinhan minä osallistua sellaiseen juoneen. Millainen avioliitto teillä siis onkaan?
Emily: Ette kai te nyt herravarjele kysele minun yksityisiä asioitani! 
Herra Drake: No pitäähän minun tietää!
Emily: ...Tuota, minulla olisi teille pieni ehdotus.
Herra Drake: Ei kai taas.
Emily: Haluaisin, että siitätte minulle lapsen.
Herra Drake: Te siis mitä? ...Selvä. Onhan tuo teidän rintavarustuksenne tuossa.
Emily: ETTEKÄ KYLLÄ SITTEN KOSKE MINUUN.
Herra Drake: Tämä olikin nyt sitten tässä, jättäkäämme tämä yhteen kertaan. Lykkyä tykö, lady Levin. Etteköhän te pärjää, osaattehan te ainakin siitosoria itsellenne hankkia.
Emily: Ettehän te nyt pahastuneet, herra Drake? Minähän yritän vain tehdä kaikille palveluksen sillä, etten anna minkäänlaisten tunteiden ottaa valtaa. 
Herra Drake: Tunteiden? Teillä siis on tunteita?
Emily: ...
Herra Drake: Voinhan minä jäädäkin. Minulla on kyllä ehtoja.
Emily: MITÄ TE KUVITTELETTE TEKEVÄNNE? 

Ah, en voi vastustaa.

Ahmaisen Emilyn kahdessa päivässä. Tai yössä. En tiedä mitä käsiliimaa näissä Tarkiaisen teoksissa oikein on, kun näitä on niin vaikea laskea käsistä. Mutta ihan ensimmäisenä: rakastan hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja. Kaikki ne yksityiskohdat! Pukujen, esineiden, huonekalujen. Tämähän suorastaan tuoksuu 1700-luvulta. Emilyssä on juuri sitä, minkä perään olen Bridgertoneja lukiessani vuodattanut haikeita kyyneleitä. Mutta Tarkiainen onkin valmistunut maisteriksi yleisestä historiasta. Ja kukapa olisi historioitsijaa parempi kirjoittamaan historiallisista yksityiskohdista?

Tunnustan myös romaanin loppusanojen sähköhistoriikin elähdyttävän minua suuresti. Historiallisten faktojen lisäksi olen sydämeltäni fennistinä vaikuttunut siitä, miten Tarkiainen kertoo pohtineensa teoksessaan käyttämiään sanoja viitatessaan sähköön:

Vaikka 1700-luvulle sijoittuvassa kaunokirjallisessa teoksessa on luonnollisesti paljonkin sanastoa, jota ei suomen kielestä vielä tuolloin löytynyt, aiheen kannalta niin keskeinen termi kuulosti henkilöiden suussa väärältä, kun sana "sähkö" syntyi  vasta kolmisen sukupolvea myöhemmin.

Sähkön sijaan Tarkiainen kirjoittaa elektrisiteetistä sekä nestemäisestä ja taivaallisesta tulesta, jotka antavat teoksen termistölle juuri oikean silauksen. Tyylikästä, tyylikästä. Miksi edes puhumme sähköstä, kun voisimme puhua taivaallisesta tulesta? No, niin. Ehkä jotkut meistä elävät 2020-luvulla. 

Onko Emily pelkkää historiallista kuorrutusta sitten? No ei. Ja jos on lukenut Tarkiaista aiemmin, niin tietää aika hyvin mitä odottaa. Ja sitähän on tarjolla. Suorasukaisuutta, räävitöntä huumoria hahmojen kustannuksella, tilannekomiikkaa, juonia ja hyvin toimeliaita naishahmoja. Emily on historiallista viihdettä parhaimmillaan.

Emilyn esitellessä miehensä sukukartanoa Pennymooria mietin, että onko tässä nyt jo liikaa, Emily kun luennoi ummet ja lammet suvun esineistä. Mutta ei. Tarkiainen pitelee romaanin lankoja taitavasti käsissään ja tuo lopuksi nuo langat yhteen. Lukijalle selviää tällöin myös motiivi esittelykierroksen takana. 

”Tähän mennessä olette kieltämättä osoittanut minua kohtaan poikkeuksellista luottamusta. Tai ainakin oletan, että tuskin te ketä hyvänsä ovelle sattunutta heppua pyydätte aviomieheksenne. Ettekö siis luottaisi vaistoonne nytkin.”

Se ei välttämättä ollut se neuvo, jonka Drake oli tarkoittanut antaa, sillä Emilyn vaisto käski voimakkaasti ja yksiselitteisesti potkaista miestä ja paeta. Ilmassa väreilevä tuli oli kuitenkin valtaamassa hänen kehonsa, aivan kuin kaikki kova hänessä olisi vähitellen antanut periksi ja jäljelle olisi jäänyt enää yksi kuumasti sykkivä tähti, tai ehkä vain kiemurteleva kiiltomato.

Teoksen romanssi on niin humoristissävytteistä, että minun on hyvin vaikea nähdä sitä romanttisena tai herra Drakea erityisen viehättävänä. Tässä on niin paljon muutakin ja tyyli niin Tarkiaiselle uskollista, että se ei oikeastaan edes haittaa. Rakastan toki kunnon sykähdyttävää romantiikkaa, mutta Emily loistaa raikkaudellaan ja omalaatuisuudellaan ihan muilla osa-alueilla. Ja onhan toki sitä romanssiakin mukana! Kiemurtelevien kiiltomatojen lisäksi Draken kosketuksesta seuraava kihelmöinti saa Emilyssä aikaan tuntemuksen, joka on ”aivan kuin joku olisi livauttanut muurahaisia hänen mekkonsa alle”, Draken suu on ”tyrkyllä kuin melkoisen groteski leivonnainen kakkuvadilla”, ja Emilyn suudelmanodotuksen on ”pakko näkyä myös ulospäin eikä kaikua pelkästään säälittävän nälkäisenä ulvontana hänen sisällään”.

Ja silti esimerkiksi seuraava sitaatti saa lukijansydämeni sykähtämään:

Drake painautui aivan Emilyn korvan juureen ja kuiskasi: ”Onneksi muistin, että enhän minä ole mikään herrasmies. Minulla on vain sellaisen vaatteet ylläni.”

Sepä se, onneksi tosiaan muistit! Siitä huolimatta, että Drake on aikamoinen heppu ja tykkää silittelystä vähän liiankin hentoisesti, en voi olla toivomatta, että Draken ja Emilyn jutusta tulisi jotakin. Yksi teoksen hauskimpia (silittely)kohtauksia sijoittuu sunnuntaimessuun, jonka saarnassa kylän pappi tuntuu puhuvan suoraan Emilylle. 

Samassa Emily tunsi käden omallaan. Drake puristi hänen sormiaan lujasti ja rauhoittavasti, ikään kuin olisi kosketuksellaan väittänyt kaiken olevan kunnossa. Oliko miehen korvissa vikaa vai kuunteliko tämä tyystin eri puhetta? Emily odotti taivaan vihan iskevän itseensä minä hetkenä hyvänsä ja kirkon palavan poroksi ympärillään – mikä olisi näin vettyneeltä puulta jo todellinen ihme. Ja silti tuo hullu mies vain silitteli peukalollaan hänen kämmenselkäänsä pehmeästi kuin pientä haavoittunutta lintua. Eikö hän nähnyt, että sen linnun sulat savusivat jo!

Vaikka Emily on valmis huijaamaan ja huiputtamaan, valehtelemaan ja keplottelemaan, on Emilyllä omatuntonsa. Ja tämä juuri on se, mikä voittaa minut hänen puolelleen. Aviomiehen huutaessa poissaolollaan Emily tekee parhaansa niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään. Sydämessään Emilyllä on syvä rakkaus miehensä sukukartanoa Pennymooria kohtaan. On hänen tehtävänsä suojella sitä.

(Instagram-tilini puolelta, @ruusunnimi, löytyy myös kannen innoittama hieman toisenlainen kuva tästä kirjasta, joka kannattaa toki sekin käydä kurkkaamassa.)

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

Juttelin loppiaisena äänikirjoista ja sain suosituksen kuunnella Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaani -teoksen (2005). Kyseessä on kevyt chick lit, jossa päähenkilö Selma päättää ratkaista rahahuolensa sillä, että kirjoittaa rakkausromaanin. 

Selman romaanista on tuleva myyntimenestys. Mantelisilmäisen Giselan ja Mikaelin siirappitarina vain tahtoo tökkiä, eivätkä Selman ystävät ole kovinkaan kannustavia Selman romaaniprojektin suhteen. Myös elämä ikuisuusremontin keskellä rakkausromaaneihin ja juustovoileipiin nihkeästi suhtautuvan kumppanin kanssa ei ole mitään herkkua, mutta onhan Selmalla "Hetivalmis" Anselmi, upean näköinen remonttimies, jota katsella. Selman ystävä Maria on samaa mieltä: Anselmi on oikea löytö ja voisi hyvin tulla remontoimaan heidän autotallinsakin.

Kyseessä ei ole juonen tai henkilöhahmojen puolesta minun tyyppiseni kirja. Arjen kurjuus ja jumittaminen huonossa parisuhteessa ovat varmasti monelle samaistuttavaa arkea, mutta minä haluaisin lukea jostakin ylevämmästä. Uskon, että juuri tällaiselle rakkaudesta kirjoittamiselle on oma kysyntänsä. Itse vain lukisin mieluummin sitä marenkikuorrutettua hattaraa ja suuria tunteita. 

Teoksen Maria on sitä mieltä, että romanttisen romaanit ovat hirveää roskaa, joka saa naiset haaveilemaan jostakin enemmän sen sijaan, että tyytyisivät todellisuuteen: 

Hän [aviomies] tulee töistä, katsoo televisiota ja syö. Sitten hän menee nukkumaan ja lähtee aamulla töihin, ja minä olen sitä mieltä, että kyllä sen pitäisi riittää minulle. Mitä enempää naisella olisi muka vielä oikeus vaatia? Minä haluaisin että se riittäisi minulle. Ilman niitä typeriä romanttisia rakkaustarinoita se riittäisikin, mutta minä olen noista älyvapaista tarinoista imenyt itseeni tämän tyhmän kaipauksen. Kuvitelman, että mies voisi joskus ymmärtää naista. Että mies ja nainen voisivat joskus todella kohdata toisensa ja tulla onnelisiksi yhdessä.

Marian sanat loukkaavat Selmaa, joka on valmistautunut huolella romanttista romanttisemmankin romaaninsa kirjoittamiseen. Maria on mielipiteissään niin järkkymätön, että kerää jopa nimiä addressiin, jotta rakkausromaanit kiellettäisiin. 

Selman entinen poikaystävä Edu ei sentään syytä rakkausromaaneja epärealistisista odotuksista, mutta haastaa Selman hänkin. Hänestä Selman luomat päähenkilöt ovat yhtä luonnollisia kuin Barbie ja Ken. 

Gisela ja Mikael. Voi jessus. Miksi kukaan ei kirjoita todellisesta rakkaudesta? Siitä mitä ihmiset joutuvat kestämään ja kärsimään rakkauden tähden? Sellaisista toiveista, jotka ihmiset joutuvat kätkemään sisimpäänsä, koska he ovat tulleet torjutuiksi? Miksi kukaan ei kirjoita siitä yksinäisyydestä, mikä ihmisen valtaa kun hän menettää rakkaansa, mutta ei voi unohtaa sitä? Siitä hiljaisesta epätoivosta joka valtaa sisimmän, kun tajuaa ettei kelpaa toiselle vaikka toinen on kaikki mitä itse kokee tarvitsevansa. Miksi sinä et kirjoittanut siitä?

Selman romaaniin ja rakkausromaaneihin yleensä liittyvät pohdinnat ovatkin teoksen parasta antia ja suurin syy siihen, miksi kuuntelen teoksen loppuun. Ihmissuhdekuvioista viis, tässä puhutaan asiaa. Kertoessaan proffalleen graduaiheestaan Selma kiteyttää hyvin romanttisiin romaaneihin sisältyvää stigmaa:

Minä tarkoitan niitä rakkausromaaneja, joita lukevat vain naiset ja joista ei yleensä kirjoiteta arvosteluja sanomalehdissä, ellei kirjailija ole jostain muusta syystä kuuluisas tai jonkun kuuluisan ihmisen puoliso […] Minä tarkoitan sellaisia kirjoja, joissa ihmiset etsivät rakkautta ja kärsivät rakkauden tähden, ja jos heillä ei ole ketään jota he rakastavat, niin sitten he vasta kärsivätkin. Minä tarkoitan sellaisia kirjoja joita lukiessa voi nauraa tai itkeä, surra ja olla peloissaan, kirjoja jotka liikuttavat tunteita. Minä tarkoitan niitä sellaisia kirjoja, joita lainataan kirjastosta ahkerasti mutta joista kukaan ei koskaan puhu ja joiden lukemista pidetään häpeällisenä.

Proffa jopa vastaa Selmalle kysymällä juuri sen kärjistetyimmän kysymyksen: "Mutta oletko miettinyt ovatko ne oikeaa kirjallisuutta?" Tunnistan itseni siitä, että en kovin helpolla lähde nostamaan keskusteluissa esiin rakkausromaaneja, koska myönnän tuntevani jonkinlaista häpeää. Kun muut kirjoittivat gradujaan sota- ja sukupolviromaaneista ja dekkareista, minä syvennyin romanttisen romaanin traditioon ja gotiikan synkkiin ja syrjäisiin linnoihin. Tiesin, että graduseminaariryhmät oli jaettu aiheiden mukaan kahteen. Omassani olivat ne populaarisemmat, ja sain ohjaajaltani mielettömän hyvin tukea. Häpeän tunne iski vasta siinä vaiheessa, kun ohjaajani vaihtui ja yhtäkkiä kaiken lisäksi feministissävytteistä graduani olikin tarkastamassa kaksi miestä. Sekä rakkausromaanit että gotiikka ovat perinteisesti olleet naisten kirjallisuutta, mutta myös naisten kirjoittamia. Ja siinäpä suuri syy ylenkatseeseen piileekin. Rakkausromaanit ovat "naisten juttu", jotakin "naisten hömppää", eivätkä siksi minkään arvoisia.

Jännä juttu. Rakkausromaaneja on kirjoitettu kuitenkin jo vuosisatoja, ja niiden suosio on valtava. On surullista, että rakkausromaanien oikeutusta joudutaan pohtimaan, kun moni muu kirjallisuuden laji porskuttelee menemään ilman sen kummempaa kyseenalaistamista. Keskustelu aiheesta on kuitenkin tärkeää. Eihän sen pitäisi näin mennä, että rakkausromaaneja häpeillään. Jo pelkkä jako korkeaan ja matalaan kirjallisuuteen ja ajatus jälkimmäisestä vähemmän oikeana kirjallisuutena on kuitenkin syvällä monien mielissä. 

Jos rakkausromaaneja haluaisi kritisoida, niin en lähtisi ihan Marian linjoilta sitä itse tekemään. Näkisin ongelmallisempana sen, miten paljon huonoa ja karkeaa käytöstä katsotaan romanttisissa romaaneissa läpi sormien ja miten patriarkaalisia rakenteita ylläpidetään niiden avulla. Epämiellyttävästi käyttäytynyt sankari onkin lopulta vain väärinymmärretty, rakkauttaan sankarittareen kätkenyt "se oikea", jonka aiheuttama tuska annetaan noin vain anteeksi. 

Kenelle? Niille, jotka tykkäävät lukea kirjan kirjoittamisesta ja niille, jotka tykkäävät kevyestä chick litistä arjella maustettuna

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

En muista missä yhteydessä joku suositteli minulle Pienen hauen pyydystystä (2019) siinä olevien maagisten elementtien vuoksi, mutta tartun viimein tuumasta toimeen ja kuuntelen romaanin äänikirjana. 

Teoksen päähenkilö Elina Ylijaako palaa jokakesäiselle vierailulle syrjäiselle kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystääkseen pienen hauen lammesta. Kyläläiset ovat kummissaan Elinan halusta lähteä Seiväslammelle, josta häntä varoitellaan. Lukijana minäkin olen kummissani. 

Hauen pyydystys ei niin vain onnistu, sillä Näkki päättää asettua Elinan tielle ja suojella sitä. Eikä Elinalla ole paljoa aikaa. Hauki tulee katoamaan lammesta neljässä päivässä. Päästäkseen siihen käsiksi, Elinan on kuitenkin voitettava Näkki korttipelissä. Mutta miksikäs ilkikurinen Näkki tyytyisi tappioon, kun voi väittää toisen huijanneen? 

Tästä alkaakin mystisten olentojen ja kummajaisten esiinpomppailu. Suomalainen mytologia herää eloon Pienen hauen pyydystyksen nokkelassa ja mielikuviteksekkaassa maailmassa .Kyläläisille nämä olennot ovat täyttä arkipäivää, ja Elinan kuollut äiti on jättänyt jälkeensä päiväkirjan, jossa on kuvailtuna jos jonkinlaista oliota ja kirousta. Mitään ei selitellä turhia, vaan teoksen maailma tarjotaan lukijalle sellaisenaan.

Lämpenen hitaasti teokselle, koska en vain pääse kärryille. Osaksi tämä johtuu varmasti siitä, että puuhastelen kuunnellessani muuta. Kun syy Elinan matkaan alkaa selvitä, ollaan jo todella kiinnostavilla vesillä. Kyseessä on elämä ja kuolema, kirous, jota Elinan on estettävä täyttymästä. Samaan aikaan Elinan perässä on mutkaton poliisinainen nimeltään Janatuinen, joka tulee pidättämään Elinaa murhasta epäiltynä. Silminnäkijä on nähnyt Elinan polttaneen pihalla ruumiin.

Teoksen dialogi on ihanan eläväistä ja luontevaa. Luettuna se kuulostaa vielä paremmalta, sillä lukijana Anna Saksman eläytyy lukemaansa antaumuksella. Teos on piristävä tuulahdus jotakin muuta, ja tarina pysyy hyvin kasassa. 

Elina joutuu matkallaan pohtimaan rakkautta, syyllisyyttä ja anteeksiantoa. Ennen kaikkea Elinan on kuitenkin opittava antamaan anteeksi itselleen. Teos saa miettimään sanojen ja intention voimaa. Kuinka usein ihminen tuomitseekaan jonkun, toisen tai itsensä johonkin? 

Kenelle? Maagisesta realismista ja suomalaisesta mytologiasta pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Terhi Tarkiainen on julkaissut uuden romaanin, jossa ei tällä kertaa ole vampyyrin vampyyria. Hänen esikoisromaanistaan Pure mua kirjoitin kaksi vuotta sitten. Kittyn kansi on pyörinyt Instagramissa ja teos on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun sen äkkäsin. Ostan yleensä mielenkiintoiset kotimaiset uutuudet itselleni, mutta päätös kipaista kirjakauppaan lujittui, kun sain kirjallisuustieteen kurssilla kanssani aikoinaan istuneelta Romance & Revenge -blogin Veeralta yllättäen viestiä: "Ostin muuten Terhi Tarkiaisen uuden kirjan ja huomasin, että onnittelut paikallaan, kun sua oli lainattu Pure mua:n tiimoilta!" Hauska yllätys ja todelliset 10 pistettä Veeralle asian huomaamisesta, Tammi kun ei ole viitannut blogiini nimeltä, vaan pelkällä url-osoitteella. En tiedä moniko osaa yhdistää osoitteessa mainitut ruusunnuput blogiin/Instagram-tiliin Ruusun nimi. 

No entäs sitten se Kitty, eli kuinka mies tuhotaan? Tällä raflaavalla nimellä varustetulla teoksella on upea kansi. Hentoon ja viehkeään kukkaornamenttiin yhdistyy särmää tuova musta väri ja kukkien keskelle kätkeytyvä käärme, mikä sopii oivallisesti itse romaaniin. 1740-luvun historialliseen Lontooseen sijoittuvan romaanin keskiössä on apteekkarin tytär Kitty Blackstone, joka vaanii kostoa. Kitty on tullut raiskatuksi öisen Lontoon kaduilla. Puolustautuessaan hän on raapaissut miehen poskeen veriset jäljet. 

Jäljet palaavat kummittelemaan Kittyn avioitumisen myötä. Mieluiten hän hoitaisi vain isänsä apteekkia, eikä avioliitto ole hänelle mieleen. Kitty on kekseliäs nainen ja onnistuu välttämään aviovuoteen, kun hänet naitetaan itseään vanhemmalle porvarimiehelle. Joshua Goodwin on kuitenkin kiltti, hyvin toimeentuleva mies ja tämän talo hieno. Kitty saa pian huomata, että hänen uudella reviirillään on myös tunkeilija. Kittyn aviomiehen tuttaviin kuuluu kuparihiuksinen herra Heath, jonka poskea koristavat pahaenteiset neljä arpea. 

Hän oli puhuessaan kääntynyt hieman, niin että näin nyt ensimmäistä kertaa myös kasvojen arpisen puolen. Viivoja oli tosiaan neljä, tasaisin välein toisistaan ja yllättävän suorassa ottaen huomioon, millaisen tunnekuohun vallassa olin ne tehnyt. Muistin kyllä, miten olin jälkeenpäin kaivanut jotain pehmeää ja veristä kynsieni alta, mutta en ollut ymmärtänyt raapaisseeni niin syvään, että siitä olisi jäänyt pysyvä jälki. Silti katsellessani nyt noita neljää rosoista arpea tiesin ehdottomalla varmuudella, että vieressäni istui palavapäinen mies.

Haluaisin pitää teoksesta enemmän kuin lopulta pidän. Teoksen alkupuoli kyllästyttää, kun tarina ei ole ottaa heti tuulta alleen, eivätkä trigger warningeilla rummutetut kidutusfantasiakohtaukset yllä niihin sfääreihin, että hätkähtäisin. Odotin jotakin vaikuttavampaa, jotakin raaempaa, jotakin enemmän. Tässä tulen taas siihen, miksi inhoan kirjoista etukäteen lukemista. Toisinaan onnistun vain pilaamaan lukukokemukseni suurilla odotuksillani. Luulen, että tähän vaikutti osaltaan myös se, miten säväyttävän erilainen, rohkea teos Pure mua on lähtökohdaltaan. (Siis oikeasti, kuka antaa vampyyrin tyttärelleen synttärilahjaksi?) Kitty on kuitenkin selvästi aikuisempaan makuun. Eikä sekään ihan tavanomaisista aineksista koostu.

Huono Kitty, eli kuinka mies tuhotaan ei ole. Ja oikeasti tämän romaanin hienoushan piilee nimenomaan Kittyn unissa, joita juuri äskeisessä kappaleessa moitin. Ne eivät ole sitä mitä odotin. Kitty palaa yö toisensa jälkeen isänsä apteekin takahuoneeseen, jonne hän on sulkenut herra Heathin. Herra Heath on täysin Kittyn armoilla ja satutettavana tämän mielen mukaan. Ajan kuluessa unet muuttuvat ja saavat piirteitä, jotka kielivät Kittyn psyykeestä ja tässä tapahtuvasta kehityksestä. Samaan aikaan myös herra Heathillä on jotain meneillään. Unien ja todellisuuden välinen raja hämärtyy kiehtovalla tavalla. 

Oli hämmentävää nähdä hänet sillä lailla pystyssä ja vailla kahleita. Vaatteetkin hänellä oli yllään, vaikkei hänen varsinaisesti voinut sanoa olevan säädyllisesti pukeutunut. Harmaaksi pinttyneen pellavapaidan päälle oli hätäisesti heitetty pelkkä takki, ja ilman liiviä hänen paitansa repsotti rumasti housunkauluksen yli, mikä sai laadukkaan mutta tahraisen samettitakin näyttämään varastetulta. Takkuisine hiuksineen tämä huohottava Heath muistutti erehdyttävästi unieni miestä, paitsi ettei hänen katseessaan ollut pelkoa vaan pikemminkin jotain pelottavaa.

Lopulta makaan iltamyöhään kirja käsissäni ja luen eteenpäin tarinaa, jonka etenemistä en malta odottaa seuraavaan päivään. Pidän Kittyn suorasukaisuudesta ja tavasta ryhtyä tuumasta toimeen ja löytää keinot patriarkaalisessa yhteiskunnassa luovimiseen. Saadakseen selville, mistä oikeastaan jää leskenä paitsi, Kitty päätyy luovaan ratkaisuun ja lähestyy lakeijaansa Thomasia:

”Tarkoitus olisi, että Thomas harjoittaisi haureutta kanssani, jos se vain Thomasille sopii.”
      Sekään selvennys ei näyttänyt laukaisevan tilannetta. Päätin laskea kolmeen, ja jollei Thomas siihen mennessä osoittaisi elonmerkkejä, kaappaisin vaatteeni lattialta ja pakenisin Ranskaan, missä perinteisesti ymmärrettiin huorintekemistä ja yleistä irstailua, jopa kannustettiin siihen.

Kitty on kertojana värikäs ja aikalaisekseen kovin uskalias. Tarkiainen loistaa jälleen räikeällä ja omaperäisellä kielellä. Voi olla, että teos sen kun vain paranisi toisella lukukerralla, kun osaisin ottaa sen vastaan sellaisenaan. Ei odotuksiin vastaavana, vaan humoristisena tarinana synkästä ajasta (1700-luku oli subjektiivisen mielipiteeni mukaan synkkä, ja sen aikainen Lontoo vielä synkempi ja likaisempi) ja reseptistä, jonka lopputulos ei ole ihan sitä mitä toivoi. Miehen tuhoamisen tielle kun voi tulla kompastuskivi jos toinenkin, oli sekoittajana sitten apteekkarin tytär tai ei. 

Kenelle? 1700-luvun likaisuudesta ja kostotarinoista pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Meri Luttisen Myrskynsilmä on yksi tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaista. Myrskynsilmä (2020) jatkaa vuoden 2020 upeiden kansien sarjaa. Myönnän häpeilemättä, että teos valikoitui luettavakseni juuri kannen estetiikan perusteella. On ollut ilo katsoa, miten hienoja kansia tänä vuonna on painettu. Myrskynsilmä valkoisine susineen suorastaan houkuttelee lukemaan. Ja juuri pääsin sanomasta, että en hirveästi lue YA-kirjallisuutta. Ilmeisesti nyt luen, ja mikäpä siinä jos taso on näin hyvä. 

Mitä näet, on totta. Mitä et näe, katoaa. Mitä kuvittelet näkeväsi, tulee näkyväksi. 

Teos sijoittuu Muinais-Suomen kaltaiseen fantasiamaailmaan, jossa tietiöillä on merkittävä rooli. Päähenkilö on 16-vuotias Kainu, jolla on edessään tyttöjen käymä keskikesän aikuistumisriitti. Riitissä kukin astuu kehään, joka määrittää hänen tulevan asemansa. Yleisimpiä kehiä ovat halutut äitiyden kehä ja emännän kehä, mutta myös käsityön kehä, josta tulee useita vanhojapiikoja sekä ruuan kehä. Kehä, johon Kainu päätyy on kymmenes kehä, voimakkain tietiän kehistä. Kainun opettaja Tietiä pyytää Kainua ja muita riittiin osallistuneita tyttöjä pitämään tämän aluksi omana tietonaan, vaalimaan salaisuutta kymmenennestä kehästä. Kainu ei ymmärrä miksi. Ystävät ja perheenjäsenet alkavat karttaa häntä, kun sana tietiyydestä kirii. Kainu saa aikaan asioita, jotka herättävät muissa pelkoa ja saavat toiset ajattelemaan häntä kummajaisena. Miksi hän ei voisi selittää heille, että on kymmenennen kehän tietiä? Kun totuus tulee ilmi, Kainu toivoo, ettei olisi paljastanut sitä. Kymmenennen kehän tietiää ei ole ollut pitkiin aikoihin ja ihmiset ovat uteliaita.

Kainu saa kannettavakseen hopeisen riipuksen, jota hänen Tietiänsä on kantanut omassa kaulassaan. Riipuksella on salaperäisiä voimia, joille myös muilla olisi käyttöä. Suojellakseen korua, mutta myös itseään, Kainun on lähdettävä Kolmen kuninkaan kylästä. Kylä ei ole turvallinen Kainun voimaeläimelle, valkoiselle sudelle, jonka Kainu nimeää Viimaksi. Kyläläiset ovat epäluuloisia niin suden kuin Kainunkin suhteen. 

Matkallaan Kainu kohtaa merkillisiä asioita ja saa ihania ystäviä. Myrskynsilmän ehdoton vahvuus on, että siinä on todella mukavia, sympaattisia hahmoja ja aitoa ystävyyttä Kainun ulkopuolisuuden tunteen vastapainona. Kainu on tuntenut itsensä näkymättömäksi, mutta hänen kohtaamansa ihmiset näkevät hänet ja uskovat häneen. Suosikkihahmoni on Ora, Sarajalan valtiaan poika, joka vaalii kaupungin upeita omenapuita. Omenapuut ovat niin herkkiä, että pienikin liike niiden lähettyvillä riittää tuhoamaan koko sadon. Niiden suojelemiseksi kaupungin kirjasto suljetaan joka vuosi puiden kukinnan ajaksi. Paikka kuulostaa suorastaan lumoavalta. Ora vetää Kainua puoleensa, mutta Kainun on vaikea päästää tätä lähelleen. Kainun mielessä kummittelee ajatus siitä, että tietiän osa on olla yksin, eikä hänellä ole oikeutta rakkauteen ja kumppanuuteen. 

Ovi heilahti äänettömästi auki ja kiinni. Kainu odotti, että sen takaa avautuisi pimeä ja pölyinen kammio, mutta vastaan tulvahtikin raikkaan viileä ilma. Valonsäteet täplittivät kiviseinien ympäröimää tilaa, joka oli täynnä omenapuita. Nämä puut eivät kukkineet mutta näyttivät samalta kuin ne, jotka Ora oli näyttänyt Kainulle puutarhassa. Vaakatasoon kasvavat oksat muodostivat hyllyjä, joilla kirjat ja kääröt seisoivat riveissä, Nahkakantiset niteet hohtivat himmeinä.

Se, mitä olisin kaivannut enemmän, on juuri romantiikka. Sitä on vain häivähdys mukana. Olisin suonut myös Viimalle isomman roolin. Näin ollen jäin miettimään, mikä merkitys tietiän voimaeläimellä Myrskynsilmän maailmassa oikeastaan on. Viima pelastaa Kainun ja Kainu tuntee syvää yhteyttä sutensa kanssa, jopa niin, että tuntee välillä suden kautta. Mukana on myös kohtaus, jossa Viima antaa Kainulle voimiaan. Susi ymmärtää Kainua, mutta kommunikaation ei ainakaan kuvata olevan aivan molemminpuolista. Voimaeläin jää pitkälti maskottitasolle, mihin olen hieman pettynyt. Voimaeläimen idea on kiva, mutta jotakin jää puuttumaan. 

Yöllä Kainu havahtui raapivaan ääneen. Hän oli tuskin nukkunut, ajelehtinut vain kevyessä horteessa. Nyt kuului ulvahdus, ja se tuli selvästi oven suunnalta. Kuuran silmät hohtivat pimeässä, kun se nosti päätään. Kainu sujautti varpaat töppösiin ja nousi. Kun Kainu kiirehti avaamaan oven, sisään pöllähti märkä lumentuoksuinen susi, joka tökkäsi kylmän kuononsa Kainun poskeen.
      Viima oli sittenkin palannut hänen luokseen. Sille oli huudettu, sitä oli ammuttu, mutta silti se oli palannut. Kainu painoi kasvonsa sen karheaan turkkiin. 

Myrskynsilmän kerronta on sujuvaa ja etenee hyvää vauhtia. Teos on mukavaa luettavaa ja viihdyn sen maailmassa. Piristävää on, että kyseessä ei ole osa kirjasarjaa niin kuin monet muut YA-fantasiakirjat. Ainakin näillä näkymin Myrskynsilmä on itsenäinen teos, ja hyvä niin. On myös aina ilahduttavaa nähdä ei-realistiseen perinteeseen kuuluvia teoksia julkaistavan myös täällä Suomessa, jossa realismin juuret ovat syvällä. Vielä kun ne saisivat samanlaista näkyvyyttä.

Lukisin lisää.

Kenelle? YA-fantasiakirjoista tykkääville, nuorille lukijoille ja kevyttä fantasiaa halajaville.

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Jouko Heikuran Lahja äidilleni (2020) on kirja, joka meidän piti alunperin lukea lukupiiriämme varten Nean valintana. Lukupiirimme jäi kuitenkin muiden kiireiden vuoksi tauolle, joten päätin lukea tämän kirjastosta valmiiksi varaamani teoksen itsenäisesti. Ensivaikutelmani teoksesta on, että onpa ihan Nean tyyppinen kirja! 

Lahja äidilleni on lukukokemuksena vähän niin kuin lahjapaketti. Ensin on se lahjapaperi ja lukija saa miettiä, mistähän tässä oikeastaan on kyse. Sitten päästään itse asiaan. Rakenne herättää uteliaisuuden jo ensimmäisillä sivuilla ja luo mysteerin tuntua. Miksi teoksen päähenkilö, Timothy, haluaa riskeerata asianajajan uransa asentamalla kameroita naapurinsa asuntoon?

Teos pureutuu Timothyn äidin menneisyyteen. Äiti on syöpasairas ja makaa kivuissaan sairaalapedissään samassa sairaalassa, jossa on tehnyt elämäntyönsä sairaanhoitajana. Äitienpäiväksi Timothylla on äidilleen kuitenkin yllätys, aivan erityinen lahja. Sitä varten Timothy on kuljettanut äidin sairaalasta kotiinsa. Timothyn naapurilla on osansa äidin menneisyydessä, ja Timothy on viimein löytänyt hänet. Kun Timothy näyttää äidilleen livekuvaa naapuristaan, äidin reaktio ei olekaan ihan sitä, mitä Timothy on odottanut.

Romaani on napakan pituinen ja pitää langat hyvin koossa. Juoni on mielestäni ennalta-arvattava siitä hetkestä lähtien, kun Timothyn äiti Mary alkaa kertoa tarinaansa. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua, koska se, mitä ennakoimillani käänteillä tehdään, ei ole aivan itsestään selvää. Lahja äidilleni on täynnä perhesalaisuuksia, joista osa ratkeaa, osa ei. Suomesta Englantiin muuttaneen Maryn elämässä moni asia on muuttunut ja kadonnut ajan virtaan. 

Maatessani tähtitaivaan alla mieleeni juolahti kysymys, mistä minä olin kotoisin kun isäni oli syntynyt täällä ja äitini kaukana Suomessa? Näin tähdenlennon ja toivoin, ettei äiti olisi lähettänyt kirjettään isälle. Olin valhein varjeltu poika, ja vaikka äiti oli tarkoittanut pelkkää hyvää, hän oli  tehnyt liian ison päätöksen kysymättä  minulta mitä minä halusin. 

Ironista on, että myös Timothyn eteen tulee päätös: kertoa tai olla kertomatta, suojella ja salata.

Lahja äidilleni on virkistävän erilainen kuin kirjat, joita itse valitsen luettavakseni. Peukuttaisin.

Kenelle? Perhesalaisuuksista kiinnostuneille, välipalaluettavaa kaipaaville.

Siiri Enoranta: Kesämyrsky

Kesämyrsky on tunnelmallinen kesäromaani Summersuttonin huvilassa vietetystä kesästä. Eliittikoulua käyvä 12-vuotias Penelope Roy on ollut silminnäkijänä murhassa, mutta ei ole pystynyt tunnistamaan ketään. Andrew Appletonin psykologi-isä pitää Penelopelle istuntoja yrittäessään saada mieleltään järkkyneen tytön muistamaan. Andrew on tarttunut tilaisuuteen päästä kesäksi mukaan huvilalle, onhan paikalla myös Penelopen veli Josh, Andrewn ihastus ja Nokisiipien johtaja. Andrew ei ole vielä Nokisiipien jäsen, eikä hänen tulonsa herätä kaikissa ihastusta. 

Summersuttonin huvila sijaitsi kaksikymmentäviisi mailia Queensbridgestä etelään, meren rannalla Orlow’s Endin kylän tuntumassa. Valo oli keltaisempaa siellä, ilma oli kosteaa, tuulenviri höyryävä suudelma. Kolmen mailin säteellä ei ollut yhtäkään toista taloa, kaikki nämä maat kuuluivat Royn perheelle, metsät, pellot ja niityt, puronpätkä joka laski mereen, pieni kimmeltävä lampi sen kainalossa. Kaiken sen Andrew näki ylhäältä. Huvila oli kuin satukirjasta, pehmeän harmaata kiveä, kaksikerroksinen ja harjakattoinen, ja merenpuoleisella sivulla talon kyljessä kimmelsi lasikattoinen kuisti kuin jalokivi.

Hemmoteltu Penelope saa kaikkien huomion ja nautiskelee valokeilassa. Jokin on kuitenkin rikkoutunut tytön sisällä ja välillä tytön arvaamattomat päähänpistot saavat kaikki tolaltaan. Kaikki odottavat, että Penelope paljastaisi murhaajan, eikä sittenkään kukaan. Murhamysteeri häilyy jossakin taustalla. Tunnelma on lähes unenomainen. 

Summersuttonissa kaikki lukivat. Lawrence lausui Amandalle runoja ranskaksi, kun Amanda makasi divaanilla jalat miehensä sylissä, käsivarsi silmien yli heitettynä, ja Andrew mietti, oliko kuvaelma heitä itseään varten vai muita, saattoiko sellainen olla totta? Keveitä, toisiinsa sulautuvia tavuja, pehmeitä naukaisuja, r-kirjainten hiekkainen ropina. Amanda nauroi ja kutitti varpaillaan Lawrencen kainaloita, tai kohotti kätensä ja sanoi: ”Tauko!” Pysähtyi maistelemaan kuulemaansa. ”Jatka.” Hänen helmansa valuivan divaanin reunan yli matolle.

Juuri nämä pysähtyneet hetket ovat romaanin parasta antia.

Kesämyrsky on ennemmin ihmissuhderomaani kuin murhamysteeri, kun huvilalla majailevat nuoret selvittelevät välejään. Nuorien julmuus, kuohahtelevat tunteet ja sanomattomat sanat nousevat pintaan. Aikuiset elävät omassa maailmassaan. Lawrence Roylla ei ole hajuakaan lastensa todellisesta luonteesta ja Amanda Roy esittää jatkuvaa kepeää rooliaan. 

Luen yleensä harvoin YA-kirjoja, mutta Kesämyrsky nousi Instagram-feedissäni ja kiinnosti jo lupaavan nimensä puolesta. Kesämyrsky. Mikä ihana nimi romaanille! Romaani tarjoaakin lumoavaa kieltä omaleimaisen kerronnan kuorrutteena. Erikoinen ratkaisu teoksessa on, että heti alussa kerrotaan dramaattisesti, mitä romaanissa tulee tapahtumaan. "Tällä lailla se tapahtui", alkaa Kesämyrsky. Alku toimii uteliaisuuden herättelijänä ja säilyttää vielä edessä olevat salaisuudet juonen pääpiirteiden auki julistamisesta huolimatta. Sama tehokeino toistuu romaanin eri osien alussa. Mitä oikeastaan on tapahtunut? Totuus tulee vähitellen kerros kerrokselta esiin eri fokalisoijien avulla. 

Kesämyrskyn maailma on steampunk-henkinen vaihtoehtoinen Englanti, jossa on ilmalaivoja ja salaperäinen patentoitu energianlähde nimeltä indigo. Sen edistynein kaupunki on lentoajoväyliä täynnä oleva Queensbridge. Jostain syystä en ollut hoksannut IG-arvioista, ettei teos ole realismia, joten olin aluksi hieman yllättynyt. Mutta mikäs siinä, sopii minulle. En yleensäkään lue lukulistalleni päätyvistä teoksista kovinkaan tyhjentävästi, jotta en spoilaantuisi liikaa. Ihan odotuksieni mukaista huvilakesä-/murhamysteerijännitystä Kesämyrskyssä ei ole, sillä kerronta palaa tuon tuostakin aiempiin tapahtumiin ja kahden nuorisojengin välisiin kiistoihin. Jännitys uupuu ja tunnelma on ennemmin outo kuin jännittävä. Kaupunkitakaumia enemmän minua kiinnostavat huvilan tapahtumat, hetkien pysähtyneisyys ja kerronnan viipyilevyys, henkilöhahmojen eri persoonallisuudet ja mielenliikkeet. 

Kesämyrsky ei kiehtovista henkilöhahmoistaan, omaperäisyydestään ja taidokkaan soljuvasta tarinankerronnastaan huolimatta ole teos, joka kolahtaisi minuun. En ole romaanin kohderyhmää, enkä saa siitä itselleni sen kummempaa ajatuksenruokaa. Henkilöhahmot tuntuvat kovin pikkuvanhoilta, mutta kuitenkin niin nuorilta, etteivät puhuttele. Enorannan kirjallisista lahjoista tulee silti sellainen olo, että haluaisin lukea lisää. Kirjoitustyyliä ei voi olla ihailematta. Ehkä perehdyn Enorannan muuhun tuotantoon vielä. 

Kenelle? YA-kirjallisuutta ja sateenkaarirakkautta kaipaaville, tunnelmoiville kotimaisen kirjallisuuden ystäville.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Oletteko koskaan selailleet esim. Pinterestiä äänikirjaa kuunnellessanne? Minä tein niin Auringon pimeän puolen kanssa. Tuloksena oli, että klassiset aasialaispiirrokset alkoivat mielessäni kuvittaa romaanin kuvitteellista kaivoskaupunkia.

Kaikki tämä oli osa Suunnitelmaa ja Suunnitelma oli vain osittain maanpinnan yläpuolella. Siihen kuului uimahalli, jäähalli, hiihtoputki, huvipuisto ja eläintarha. Unelmien asuinalue, sellainen jonka Valitut rakensivat itse itselleen. Jos haluat tietää missä paikka sijaitsee, jos tahdot sen koordinaatit tai osoitteen, joudut pettymään. En aio opastaa sinua perille. Siitä kaikesta on kulunut liian vähän aikaa ja on parempi että Voiton Kaivoksen sijainnin tietää niin harva kuin mahdollista. Jos pidät seikkailuista, etsi reittisi itse.

Teoksessa ei sanota, mihin maailman osaan Voiton Kaivos sijoittuu. Eli miksipä ei Aasiaan? Ei ole yhdentekevää, missä silmiään lepuuttaa.

Marisha Rasi-Koskisen vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Auringon pimeä puoli pyörii rakastamani aiheen ympärillä: ajan. Teoksen päähenkilö, 16-vuotias Emilia Länsikehä päätyy matkustamaan ajassa menneisyyteen. Emilian äiti on kuollut hänen syntyessään, eikä maisemista kadonneesta isästä ole mitään tietoa. Menneisyydessä Emilia saa mahdollisuuden tutustua vanhempiinsa, mutta myös isoäitiinsä, joka on aina tuntunut vihaavan häntä.

Voiko menneisyyttä muuttaa? Emilia tahtoisi ajatella, että voi. Hän tietää äitinsä joutuneen kaivosonnettomuuteen ennen hänen syntymäänsä. Voiton Kaivosta ei vielä ole, on vain Toivon Lähde, kaupungin esiaste. Tulevaisuuden diktatuuri ei ole vielä diktatuuri ja internet on kaikkien vapaassa käytössä. Emilian mielessä alkaa kehittyä suunnitelma, joka muokkaisi toisenlaisen tulevaisuuden.

Kaivoksen mielenosoitukset olivat aina Johtajan järjestämiä ja aikuisten ohella koululuokat osallistuivat niihin opettajiensa johdolla säästä ja vuodenajasta riippumatta. Joskus vastustettiin valtionkontrollia, joskus vahingollisten ajatusten vapaata liikkumista globaalissa tietoverkossa, toisinaan kokoonnuttiin vain ylistämään Kaivosta ja sen Johtajaa. Mielenosoitukset eivät olleet kansalaistottelemattomuutta vaan jokaisen Valitun velvollisuus. Eikä vain velvollisuus, sanottiin julistuksessa, vaan ilo. Mielenosoituksissa liehuivat liput, viirit ja julisteet. Ne olivat kaikki valkoisia ja jokaiseen oli painettu Kaivoksen pyöreä logo tai Johtajan tyylitelty profiili.

Romaani vetää hyvin mukaansa ja juoni kulkee hyvää vauhtia. Suvantokohtia ei ole. Emilian tapaamilla henkilöillä on kaikilla oma merkityksensä ja paikkansa tarinassa. Emilian paras ystävä Mitek häviää kaivokseen samalla kun Emilia sinkoutuu menneisyyteen. Emiliaa painaa aluksi huoli kadonneesta ystävästä, mutta elämä menneisyydessä vie hänet mennessään. Päivät muuttuvat kuukausiksi, eikä takaisinpääsy ole itsestäänselvää. Emilia myös järkeilee, että oli hän sitten koomassa tai todella menneisyydessä, sillä hetkellä kaikki on hyvin ja hän on poissa läheistensä luota joka tapauksessa.

Koska kaikki mikä on kerran tapahtunut, tapahtuu aina. Ja kaikki mikä tapahtuu tulevaisuudessa, on eräällä tavalla jo tapahtunut. Aika ei ole mitenkään yksinkertainen asia. Nykyhetkiä ei ole vain yhtä. Meistä lähtevä valo saavuttaa jonkun toisen planeetan ehkä miljoonan valovuoden päästä. He näkevät meidät, mutta missä me silloin olemme?

Teoksen loppuhuipennus tulee hivenen liian äkkiä. Siihen olisin suonut käytettäneen enemmän tilaa ja aikaa. Loppu jää kiirehdityn tuntuiseksi, vaikka palaset loksahtelevat paikoilleen. Kaikesta huolimatta Auringon pimeä puoli on mukavan kevyttä, mutta älykästä luettavaa. Pidin.

Kenelle? Nuorille, nuorten kirjoista pitäville, kevyttä lukemista kaipaaville ja ajasta ja aikamatkustamisesta kiinnostuneille.