Sujata Massey: Satapurin jalokivi

Rakastan tiivistunnelmaisia romaaneja. Satapurin jalokivessä (The Satapur Moonstone 2019, suom. 2020). Perveen matkustaa yksin syrjäiselle maaseudulle ja majoittautuu Satapurin asiamiehen vierastaloon yöksi. Hän on matkalla Satapurin palatsiin hoitamaan maharanin ja tämän anopin välistä kiistaa nuoren maharadžan koulutuksesta. Matka palatsiin on pitkä ja vaarallinen. Perveenin on taitettava matka pelkässä kantotuolissa. Nykyisen maharadžan vanhempi veli on saanut surmansa samaisessa metsässä kissapedon kynsissä vain vuotta aiemmin.

Satapurin jalokivi jatkaa Perveen Mistry tutkii -sarjaa. Se on ensimmäistä osaa huomattavasti parempi. Se on myös enemmän Masseyn tyyliä ja ehkä juuri siksi niin paljon sujuvampi. Takaumia ei ole.

Kuka hullu haluaisi intialaiseksi ruhtinattareksi? Kun menet Satapurin palatsiin, näet miten suljettua elämää edesmenneen maharadžan äiti ja leski joutuvat viettämään. He elävät zenanan suojissa siitä päivästä asti, kun saapuvat palatsiin morsiamena, aina kuolemaansa asti. Kyllä, maharani saa koruja, mutta mitä iloa niiden kantamisesta saa, kun on aina kotona? Maharadža taas saa matkustaa minne ikinä haluaa.

Varsinkin nuorempi maharan Mirabai on erityisen kiinnostava hahmo. Hän ratsastaa päivittäin purdahista välittämättä, pitää Gandhin kuvaa lastensa luokkahuoneen seinällä ja haaveilee paremmasta koulutuksesta lapsilleen.

Satapurin palatsi ei ole niin loistokas kuin mistä Perveenin käly Gulnaz on etukäteen haaveillut. Palvelijoita on karsittu kuolemantapausten jälkeen, eikä juhlia ole järjestetty pitkään aikaan. Maharanit kiistelevät asiasta kuin asiasta ja Mirabai pelkää myrkytetyksi tulemista. Palatsin henki on kaikkea muuta kuin lämmin. Edes sähkövalot eivät toimi kuin osan iltaa, ja Perveen tunteekin olonsa palatsissa turvattomammaksi ja yksinäisemmäksi kuin vartioimattomassa vierastalossa miesten keskellä.

Palatsi on silti ihan toista luokkaa kuin mihin Perveen on tottunut. Etenkin palatsin puutarhojen kuvaukset ovat ihastuttavia:

Ruokailuhuoneen toisella laidalla oli kaksi korkeaa kaariovea, jotka johtivat hurmaavaan geometriseen kukkapuutarhaan. Suorakulmaiset kukkapenkit suorastaan pursuilivat punaisia ruusuja, oransseja kehäkukkia ja valkoisia, nupullaan olevia hullurohonkukkia. Istutusten välissä kulkevilla hiekkapoluilla köpötteli riikinkukkoja. Pyöreä lampi oli täpötäynnä lootuksia. Näkymä oli ihastuttava ja romanttinen.

Perveenin omat ongelmat ja ihmissuhteet jäävät Satapurin jalokivessä merkityksettömiksi, vaikka pientä romanttista jännitettä viritetään. Hahmona Perveen on ohut. Tarinan muut hahmot ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja heihin myös keskitytään enemmän. Perveen on romaanissa lähinnä tarkkailijana. Hän toimii lakimiehenä ja olisi aina valmis pistämään väliin sanan naisten oikeuksista. Onneksi Perveen osaa purra kieltään, eikä päästele suustaan mitä tahansa ihan missä tahansa. Perveen onnistuu kuitenkin varomattomilla sanoillaan loukkaamaan ylhäistä isäntäperhettään useaan otteeseen.

Murha Bombayssa tavoin Satapurin jalokivi keskittyy Intian naisten lisäksi mielivaltaisen ja kankean brittihallinnon kritisoimiseen. Kuvaavaa on, että Satapurin palatsin lähettyvillä on brittisotilaiden sotilasasema, mutta he eivät edes hätätilanteessa voi toimia ilman brittien käskyä. Käskyä varten on puolestaan lähetettävä kirje tai matkustettava läheiseen Punen kaupunkiin.

En aivan ymmärrä, miksi teoksen nimi on Satapurin jalokivi. Romaanissa ei ole kyse jalokivistä, vaikka niitä ruhtinasperheellä tietysti on. Perveen vie lahjana vanhemmalle maharanille kuukiven, josta nousee hämminkiä. Jalokiven nostaminen kirjan nimeen tuntuu silti oudolta. Mutta kuulostaahan se toki hienolta.

Satapurin jalokiven värikäs kansi tiikereineen on yksi suosikkikansistani ikinä. Jään innoissani odottamaan jatkoa.

Kenelle? Kevyistä rikosromaaneista, tiiviistä tunnelmasta ja Intiasta pitäville, kulttuuriseikkailuun mielellään sukeltaville.

Sujata Massey: Murha Bombayssa

Sujata Masseyn Rei Shimura -sarja on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Rakastan niiden pariin palaamista milloin vain haluan lukea jotakin oikeasti nautittavaa ja kevyttä. Odotukseni Masseyn uutta, 1920-luvun Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania kohtaan olivat luonnollisestikin suuret. En ole koskaan ollut kiinnostunut Intiasta, toisin kuin Japanista. Luottoni kirjailijaan on silti kova, ja ehdotan Murhaa Bombayssa (The Widows of Malabar Hill, 2018, suom. 2019) lukupiirimme luettavaksi. Loppujen lopuksi olen ainut, joka saa teoksen luettua. Yksi tekee ajatusvirheen ja palauttaa kirjan häthätää takaisin kirjastoon ennen niiden sulkeutumista, toinen ei vain ehdi tahtiini. Sääli, sillä tästä romaanista olisi riittänyt keskusteltavaa. Teos on juuri niin runsas kuin mitä sen kansi ja siitä ottamani kuva antavat ymmärtää.

Perveen Mistry on parsi ja Bombayn ainut naispuolinen lakimies. Hän on töissä isänsä lakitoimistossa, mutta ei saa esiintyä oikeudessa. Perveenin harteille lankeaa jos jonkinlaiset paperityöt. Perveen saa selvitettäväkseen perinnönjakotapauksen, jossa kolme vaimoa on jäänyt leskeksi.  Edesmennyt aviomies, Omar Farid, on ollut Perveenin isän vakioasiakkaita. Vaimojen allekirjoituksissa on Perveenin mielestä kuitenkin tulkinnanvaraa. Lesket elävät täysin eristyksissä, eikä heitä ole mahdollista puhutella. Perheen edunvalvoja herra Mukri myös vahtii leskiä kuin haukka. Perveenillä on kuitenkin merkittävä etulyöntiasema muihin lakimiehiin nähden. Hänen on naisena mahdollista puhutella leskiä ja varmistaa heidän tahtonsa heiltä itseltään.

Murha Bombayssa on vetävä teos. Rei Shimuran tavoin myös Perveen onnistuu olemaan siellä,  missä tapahtuu. Vierailu leskien luona saa aikaan tapahtumaketjun, joka saattaa myös Perveenin tukalaan tilanteeseen.

Romaani sukeltaa Intian eri yhteiskuntaluokkien ja eri etnisyyksien välisiin eroihin ja tapakulttuureihin. Uskomuksista sinänsä ei romaanissa puhuta. Uskonto näkyy lähinnä erilaisina lakeina eri uskontokunnille. Murha Bombayssa valottaa zarahustralaisten eli parsien asemaa historiallisessa Intiassa. Kyse on aina 600-luvun arabivalloitukseen asti Persiaa asuttaneesta valtauskonnosta. Intiaa asuttaneet parsit ovat Perveenin tavoin olleet monin tavoin edelläkävijöitä ja toimineet välikäsinä intialaisten ja eurooppalaisten valloittajien välillä.

Britit ovat 1920-luvun Intiassa tietysti kaiken yläpuolella, eikä Kalkutaan palannutta Perveenin parasta ystävää Alicea katsota hyvällä. Alice on tuttu Perveenin Oxfordin ajoilta, ja hänen isänsä on kuvernöörin leivissä. Jakautuneessa yhteiskunnassa briteistä ja hallituksen kanssa veljeilystä ei pidetä. Kuvaavaa on, miten Perveenin käly mm. ihmettelee, aikooko Perveen tosiaan mennä englantilaisen kanssa elokuviin: "Teatterissahan on erikseen englantilaisille varatut istumapaikat". Rajoitukset eivät yllä vain alempiin yhteiskuntaluokkiin, vaan Alicen yläluokkainen elämä on rajoitettua sekin. Osaksi edellisen kaltaisten sääntöjen vuoksi ja osaksi naisen kehnon aseman vuoksi.

Naisten oikeudet nousevatkin teoksessa esiin monelta eri kantilta.

Perveen hätkähti tajutessaan, että oli ollut naiivia kuvitella vaimojen olevan läheisiä. Kateus ja kauna olivat tärkeimmät teemat tässä naisten taloudessa. ”Razia-begum, minusta vaikuttaa siltä, että sinut on kahlittu sellaisiin ihmisiin ja suureen vanhaan taloon, josta et voi aidosti iloita.”

       Razia katsoi varuillaan takaisin. ”Eikö se ole perheen merkitys?”

Haluavatko lesket todella elää suljettua elämää nyt, kun he miehensä kuoleman jälkeen voivat valita myös toisin? Onko kyse valinnasta vai ei?  Takaumissa Perveenin lakiopinnot Intiassa etenevät jatkuvan kiusaamisen lomassa. Miespuoliset opiskelijat sen enempää kuin opettajatkaan eivät voi hyväksyä naista luentosalissa. Entä miten on parsien omien perinteisten tapojen laita? Perveen tulee huomaamaan, etteivät nekään ole aina naisen puolella.

Teoksessa liikutaan kahdessa eri aikatasossa, vuodessa 1921 ja vuodessa 1917, jolloin Perveen on vielä opiskelijana ja tapaa viehättävän ja komean nuorukaisen, Cyrus Sodawallan. Jako ei aivan toimi. Vaikka takaumat kertovatkin Perveenin taustasta ja liittyvät konseptiin naisten oikeuksista, eivät ne sovi saumattomasti yhteen käsillä olevan murhamysteerin kanssa.

Sulhasesta huolimatta Murha Bombayssa ei ole romanttinen. Rei Shimura -sarjassa oli aina jonkinlainen romanssi mukana, mutta Massey on ottanut uudessa sarjassaan uuden linjan. Ja sitähän tämä selvästi on; uusi sarja. Sen jatko-osa Satapurin jalokivi on tämän kevään uutuuksia. Laitoin heti tämän luettuani lahjakorttini vinkumaan ja tilasin seuraavan osan itselleni. Kiitos vain ihanat työkaverit!

Myös Murha Bombayssa löytyy omasta hyllystäni.

Kenelle?  Kevyistä rikosromaaneista pitäville, Intiasta ja erilaisista kulttuureista kiinnostuneille  sekä kevyttä luettavaa kaipaaville.

Sissi Katz: Maxwell Sternin tutkimukset

Sissi Katz on helsinkiläinen silmälääkäri, jonka teoksessa Maxwell Sternin tutkimukset (2019) helsinkiläinen hammaslääkäri on poliisin kuulusteltavana. Hän kirjoittaa romaania yksityisetsivä Maxwell Sternistä, joka toisaalta selvittää mineraali- ja fossiiliviraston johtajan Trevor Blanchetin murhaa 50-luvun Pariisissa, toisaalta etsii Liz Londonia eräältä kaukaiselta saarelta. Romaanissa vilisee henkilöitä ja tapahtumia, jotka vastaavat romaania kirjoittavan Maxwell Sternin tutkimusten päähenkilön elämää.

Ylempi konstaapeli Trotski uskoo, että tekeillä olevaan romaaniin sisältyy tunnustus tai vähintäänkin ratkaisu hänen selvittämäänsä murhaan. Mutta kuka oikeastaan on murhattu ja mitä tekemistä hammaslääkärin romaanilla on asian kanssa?

- Teksti kätkee aina tunnustuksen. Syyllinen paljastuu hätäisesti kyhätyssä sivulauseessa, ohimennen heitetyssä huomiossa, jolla ensi katsomalla ei tunnu olevan painoarvoa. Murhaajan motiivit löytyvät tekstin täytesanoista ja hänen pahin virheensä on se, että hän haluaa kirjoittaa tapahtuneesta vaikkei halua paljastua.  Murhaaja on kuin pelokas itsensäpaljastaja. Ja peloissaan hänen on syytä ollakin, Trotski sanoi painokkaasti, - sillä minä löydän hänet. Kahlaan kirjaa nopeasti ja huolettomasti, nuolaisen etusormea, käännän sivuja ja murhaaja nuolaisee huuliaan, juoksee seuraavalle sivulle ja sitä seuraavalle, livahtaa tosielämään, jossa minä jo odotan häntä. Sinä puolestasi kerrot minulle joulukuun kuudennesta päivästä.

Samaan aikaan Trotski arvostelee epäiltynsä romaania, joka elää kuin omaa elämäänsä.

- Oletko koskaan kurkistanut kustannustoimittajan pöydän alle? Trotski kysyi äkkiä.

- En, kuinka niin?

- Siellä on tekstien helvetiksi nimetty suuri kori ja se täyttyy niin valtavalla vauhdilla, että intialainen siivooja joutuu tyhjentämään sen kolmesti päivässä. Kolmesti päivässä, Trotski toisti. – Tarinasi on juuri joutumaisillaan sinne, pidä varasi.

Yhtäältä teos on salapoliisiromaani, toisaalta siinä on kyse kirjan kirjoittamisesta. Monessa kohtaa ei voi kuin yhtyä Trotskin huomioihin. Tuntuu, että teksti suorastaan pakenee ymmärrystäni. En ole koskaan lukenut mitään näin sekavaa. Lauseet ovat järjettömiä, tapahtumat ovat  järjettömiä. Mikä on "totta", mikä romaania? Samannimiset hahmot seikkailevat romaanimaailman molemmin puolin ja siirtymät ovat välillä huomaamattomia. Missä ajassa ollaan? Missä kronologisuus? 

Maxwell Sternin tutkimukset on raskassoutuinen lukea. Olen luovuttamaisillani koko teoksen suhteen, mutta toivon loppuun asti, että teokseen tulisi jotakin järkeä. Niin ei kuitenkaan käy. En saa tarinasta mitenkään loogista, enkä ymmärrä tapahtunutta. Teos on liian postmoderni, kerronta liian symbolista ja kummallista. En saa otetta. Eikä mikään tunnu ratkeavan.

Suzu ei voinut olla tuo nainen, ei tässä galleriassa, ei yhdessäkään huoneistossa tai kahvilassa, ei kirkossa eikä synagogassa, ei tänään eikä kirsikkapuiden kukinnan aikaan. Maxwell irrottautui Suzun lonkeroista, mutta Suzulle kasvoi niitä aina vain lisää ja lopulta hänestä kuoriutui yönmusta mustekala, jolla oli tuhat lonkeroa ympärillään. Lonkerot hamusivat Maxwellia, joka väisteli niitä nopeasti suurten osmankäämivaasien taakse. Suzu-mustekala oli sekoittanut hetkessä miehen ja naisen viisikymmentälukulaiset roolit, niin kuin tinkimättömän taiteilijan kuuluukin tehdä. Suzu-mustekala oli seonnut hetkessä, niin kuin herkkä taiteilija sekoaa nähdessään komean ja saavuttamattoman Maxwell Sternin.

Kenelle? Postmodernista tajunnanvirrasta ja metafiktiosta pitäville. 

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Katsoin muutama vuosi sitten loistavan BBC:n tv-filmatisoinnin Agatha Christien romaanista Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None,  1939). Kirjaston palautushyllystä bongasin teoksen ruotsinkielisenä. Käsitykseni Agatha Christien romaaneista on ollut varsin tunkkainen. En ole aiemmin lukenut ainuttakaan, mutta mahdollisuus harjoittaa samalla ruotsinkieltäni sai minut vihdoin lähtemään Agatha Christien mukaan. Valintani lukea Och så var de bara en ei ehkä ole se mielenkiintoisin, sillä tunnen juonen jo etukäteen, mutta kielen kannalta aina vain parempi.

Eikä yksikään pelastunut sijoittuu avomerellä sijaitsevalle yksinäiselle saarelle, jonka omistajasta on huhuttu lehdissä vaikka mitä. Ostiko joku miljonääri sen? Filmitähtikö se oli? Joukko eri taustaisia ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä saa kirjeen (tai telegrammin, kuten eräs heistä), jossa kukin heistä kutsutaan kyseiselle saarelle henkilökohtaisin perustein. Lääkäriksi, sihteeriksi, miksi nyt kukakin. Kunkin vieraan huoneessa on kehystetty runo kymmenestä tinasotilaasta, jotka yksi kerrallaan kuolevat. Vieraista se on huvittavaa, onhan saaren nimi Soldier Island. Toisaalta runo on varsin kummallinen. Isäntäperhe on ilmoittanut olevansa myöhässä, ja seurue illastaa keskenään, apunaan vain kaksi palvelijaa. Illallisen päätteeksi gramofoni alkaa soittaa äänitettä, jolla heidän kaikkien nimet luetellaan yhdessä heidän tekemiensä murhien kanssa.

Det var något magiskt med en ö – bara ordet lockade fantasin. Man förlorar kontakten med omvärlden – en ö är en värld för sig. Kanske en värld som man aldrif återvänder från.

Kirjeissä esiintyneen isännän nimi U. N. Owen selviää pelkäksi pseudonyymiksi "UNKNOWN". Mutta jonkun on täytynyt olla kutsujana. Jonkun, joka on heidän kanssaan saarella tai on yksi heistä. Lyhyessä esipuheessa Agatha Christie kertoo häntä kiehtoneen ajatuksen kymmenen ihmisen murhasta niin, että murhaaja säilyy tuntemattomana loppuun asti. Tv-sarjan katsoneena tiedän murhaajan ja vietänkin lukuaikani etsien vihjeitä murhaajasta. Mitä murhaaja tekee tai ajattelee? Mitä hänestä paljastetaan? Tarkkaavaiselle lukijalle vihjeitä löytyy kyllä.

”En av oss… En av oss… En av oss…”
Tre ord ekade oupphörligt, timme efter timme, i fem personers huvuden.

Fem personer – fem rädda invider. Fem personer som  iakttog varandra, lurade på varandra, som nu knappt brydde sig om att försöka dölja sin anspänning längre.

Ingen förställde sig längre. De hadeslutat att konversera formellt. De var fem fiender, förenade genom en ömsesidig självbevarelsedrift.

Vaikka olen yhtä mieltä siitä, että kirjan alkuperäinen nimi Ten Little Niggers ansaitsi tulla siistityksi ja muutetuksi soveliaampaan muotoon, en pidä kirjan loppuratkaisua spoilaavaa nimeä loppujen lopuksi kovinkaan onnistuneena valintana. Toisaalta kyseessä on yksi tunnetuimpia rikosromaaneja, jonka juonen moni varmasti tuntee ilman nimispoileriakin. Hassua, että ruotsalaiset ovat päätyneet nimeen, jossa jäljellä onkin yksi. Ehkä se kuulosti ruotsiksi paremmalta, ja onhan nimi suoraan teoksessa esiintyvästä runosta. Nimi ainakin soljuu mukavasti.

Sensuuri on ulottunut myös kirjan nimeä pidemmälle. Kuten mainitsin, teoksen ruotsinnoksessa saaren nimi on Soldier Island ja teoksen runonparressa esiintyy tinasotilaita. Alunperin runossa on ollut neekereitä, ja saaren nimi vastaavasti on ollut Nigger Island. Eri versioissa on myöhemmin esiintynyt variaatioina sekä intiaaneja että sotilaita. Ei oikeastaan yllätä, että ruotsalaiset ovat halunneet olla superkorrekteja ja välttää myös intiaanisanaa. Suomennoksessa runossa puhutaan yhä neekereistä.

Eikä yksikään pelastunut sai aikalaisiltaan arvostusta. Sen huikea juoni ja murhaajan oveluus ihastuttivat kriitikkoja. Juonellisesti romaani onkin etevä. Olen itse hieman pettynyt tähän romaaniin, vaikka odotukseni eivät korkealla olleet. Pidin kuitenkin valtavasti BBC:n minisarjasta, jossa jokaisen hahmon tekemä murha käydään läpi ja Vera Claythornen ja Philip Lombardin välille kehkeytyy lyhyt suhde luoden ihan omaa dramatiikkaansa. Christien teoksessa tällaista ei ole. Saaren vieraat vain murhataan yksi kerrallaan, ja jäljellä olevat yrittävät pysyä hengissä. Teos ei mene pintaa syvemmälle. Se ei pohdi heidän tekemiensä murhien vakavuutta, ja hahmot jäävät toisilleen hyvin tuntemattomiksi. Romaani vain kiirehtii eteenpäin kohti kohtalokasta loppuaan pysähtymättä mihinkään erityiseen.


Kenelle? Klassikkodekkareista nauttiville, lyhyttä rikosromaania kaipaavalle.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Mistä sitä edes aloittaisi? Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992, suom. 1993) kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen nauttinut suunnattomasti ja joita olen samaan aikaan halunnut sekä ahmia että säästellä. Yli seitsemänsataasivuisen kirjan loppumisen pelossa on jotakin huvittavaa. Olen aina rakastanut kirjan nimeä ja muistan sen äitini kirjahyllystä niiden kirjojen joukosta, joiden nimiä minulla oli joskus tapana haaveilevasti tapailla. Miten paljon onnistuneempi onkaan tämä suomentajan valinta kuin kirjan alkuperäinen nimi! Jumalat juhlivat öisin johdattelee jo nimenä lukijan subliimin äärelle ja luo teokselle tiettyjä odotuksia.

Jumalat juhlivat öisin alkaa häkellyttävällä paljastuksella Bunnyksi kutsutun pojan murhasta ja minäkertojana toimivan Richard Papenin osallisuudesta siihen. Teos lähtee hitaasti purkamaan niitä asioita ja tapahtumia, jotka johtivat hänet ystävineen tuolle jyrkänteelle sekä niitä seurauksia, joita ystävän murhasta heille seurasi.

Richard aloittaa stipendin turvin pienessä Hampden Collegessa, jossa aluksi näyttää siltä, ettei hänen onnistu jatkaa muinaiskreikan opintojaan. Koulun muinaiskreikan opettaja Julian on aivan omaa laatuaan. "Vaikka Julian saattoi olla suurenmoisen ystävällinen kaikenlaisissa hankalissa tilanteissa, minusta joskus tuntui, ettei häntä niinkään miellyttänyt itse ystävällisyys kuin eleen tyylikkyys." Julian ottaa itselleen vain viisi oppilasta huolellisesti valikoiden, ja nämä viisi opiskelevat hänen johdollaan klassisia kieliä ja kulttuuria erillään muusta collegesta. Richardia kiehtoo kovasti ei vain Julianin karismaattinen persoona, vaan myös tuo pieni omituinen muinaiskreikan opiskelijoiden ryhmä, jota hän tarkkailee viikkokausia etäältä, kunnes eräänä päivänä hän yllättää heidät tarjoamalla heille kirjastossa ratkaisua kreikan kieliopilliseen pulmaan. Richard onnistuu pääsemään Julianin kuudenneksi oppilaaksi. Hänen on jätettävä ranskaa lukuunottamatta kaikki muut kurssinsa ja siirryttävä täysin vain ja ainoastaan Julianin ohjaukseen. Asetelma on mitä mehevin, etenkin kun Julianin opetusmetodit ovat erikoiset, ja klassisiin kieliin paneudutaan hänen ohjauksessaan tosissaan. Luokkahuoneen puheissa antiikin Kreikan jumalat ovat olemassa ja vanhat viisaudet tosia. 

Muut muinaiskreikan opiskelijat ovat rikkaista perheistä. Henry, eräänlainen klassisten kielten Mycroft Holmes, on ystävysryhmän kukkaro ja huolettoman Bunnyn tuhlailujen suurin rahoittaja. Bunnyn vanhemmat ovat jättäneet hänet oman onnensa nojaan; viskanneet eliittikouluun sisarustensa tapaan ja jättäneet selviytymään muiden rahoilla. Francis saa säännöllisesti rahaa äidiltään ja nauttii omistajan elkein noin tunnin matkan päässä sijaitsevasta tätinsä talosta, jota tämä ei ole saanut myytyä. Kaksoset Camilla ja Charles asuvat yhdessä ja ovat vähemmissä rahoissa. Camilla on porukan ainut tyttö, veljessään kiinni, ja jotenkin välttelevä. Hänen kauneutensa ja tavoitettamattomuutensa välittyy Richardin kuvailemana klassisten opintojen värittämänä, niin kuin niin moni muukin asia.

Camilla oli niin veljensä näköinen ja kuitenkin Charlesin suora ja ehdoton kauneus muuttui melkein taianomaiseksi toistuessaan hänessä vain hieman muunneltuna. Camilla oli minulle elävä unelma: jo hänen näkemisensä herätti minussa loputtoman määrän kuvitelmia, kreikkalaisesta goottilaiseen, karkeasta jumalaiseen.

Teoksessa on kutkuttava määrä mystiikkaa. Viikonloppuisin omalaatuiset ystävykset suuntaavat maalle. Rakastan kuvauksia Francisin tädin talosta, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka ilmapiiri on idyllinen mysteereille ja klassiselle ylevyydelle.

Astuessani kirjastoon vedin terävästi henkeä ja pysähdyin: lasiovisia kirjakaappeja ja goottilaisia paneeleja jotka kohosivat neljän ja puolen metrin korkeuteen freskojen ja stukkomedaljonkien koristamaan kattoon. Huoneen perällä oli marmoritakka, suuri kuin hautakammio, ja hämärässä hohteli pyöreäkumpuinen kaasulamppu prismoja ja kristallinauhoja välkkyen.

Huoneessa oli myös flyygeli ja Charles soitti sitä viskilasi viereisellä istuimella. Hän oli hieman humalassa; Chopin oli sidottua ja soljuvaa, sävelet sulautuivat uneliaasti toisiinsa. Tuuli liikautti raskaita koinsyömiä samettiverhoja ja pörrötti hänen hiuksiaan.

Tässä vaiheessa teosta jokaisessa yksityiskohdassa, jokaisessa keskustelussa tuntuu olevan avain johonkin salaisuuteen. (Vaikutelma, joka jatkuu läpi lähes koko kirjan.) Sattumat ja enteet putkahtelevat esiin ja tunnelma uhkuu hiipivää jännitystä. Richardille alkaa noina onnellisina ja tainomaisina viikonloppuina maalla selvitä, että jotain on tekeillä. Osana tätä sisäänpäinlämpeävää ystäväpiiriäkin Richard tajuaa, että on jollain tavalla ulkopuolinen.

Nykyään minua ihmetyttää se että vaikka olin niin paljon heidän kanssaan, tiesin niin vähän siitä mitä lukukauden lopulla tapahtui. Ulkoisesti näkyi hyvin vähän merkkejä siitä että mitään ylipäätään olisi tekeillä – siihen he olivat liian fiksuja – mutta niihinkin pikkuruisiin epäjohdonmukaisuuksiin jotka pääsivät heidän varustuksensa läpi minä suhtauduin tahallisen sokeasti. Toisin sanoen: minä halusin säilyttää kuvitelmani että he olivat minua kohtaan täysin rehtejä, että me olimme kaikki ystäviä, ei mitään salaisuuksia, vaikka totuus oli että heillä oli paljon sellaista mitä he eivät olleet paljastaneet minulle eivätkä paljastaneet pitkään aikaan. […] Tiesin esimerkiksi että nuo viisi puuhailivat joskus jotain – vaikka en tiennytkään oikein mitä – pyytämättä minua mukaan, että tiukalle pantaessa he kaikki vetivät yhtä köyttä ja valehtelivat, huolettomasti ja hyvin vakuuttavasti.

Noin viidensadan sivun tienoilla tarina alkaa hajota käsiin tai vähintäänkin se muuttuu merkittävästi. Klassisten kielien opiskelu ja mystiikka jäävät sivuun, ja sivut täyttyvät alkoholista, lääkkeistä ja erilaisista huumausaineista. Ystävykset sekoavat kukin omalla tavallaan ja vajoavat synkkyyteen. Olen pettynyt. Teoksella on ollut mitä lupaavin alku, ja sen omalaatuisten henkilöhahmojen, muinaiskreikkalaisten kirjoitusten ja karismaattisen opettajan johtaman eksklusiivisen pienryhmän dynamiikan kerronnallinen potentiaali on huipussaan. Potentiaali jää kuitenkin käyttämättä. Tartt keskittyy kuvaamaan paineen alle joutuvia nuoria, joiden psyykettä murhatutkimus ja sen jälkimainingit riepottelevat. Teoksen älykkyys hieman murenee loppua kohti, mutta loppuvaikutelma jää kuitenkin selvästi älykkään puolelle. Jumalat juhlivat öisin on vaikuttava, ja sen absurdisuus ja taitavasti punotut tapahtumat jäävät mieleen kummittelemaan. Teoksen rakenne ja lukuisat henkilöhahmojen välisiin keskusteluihin kätketyt vihjeet suorastaan kutsuvat lukemaan Jumalat juhlivat öisin uudelleen.

Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, alan päästä yli pettymyksestäni ja suhtautumiseni kirjan loppuosaan on jo hieman alkanut pehmetä. Missään nimessä loppuosakaan ei ole huono. Se ei vain jatka sitä tarinanpolkua, josta kaikista eniten olisin halunnut lukea.

Kenelle? Mysteereistä ja rikosromaaneista pitäville, jännittävää luettavaa kaipaaville ja antiikin Kreikkaa rakastaville.

Maria Lang: Pimeä elokuun yö

Maria Langin romaaneihin perustuva tv-elokuvien sarja kuuluu yksiin suosikkirikossarjojani. Löysin kirpputorilta Maria Langin Pimeän elokuun yön (Mörkögda augustinatt 1956, suom. 2007), ja päätin ottaa selvää, pitäisinkö kirjailijan itse romaaneista. Romaanin päähenkilöt ovat tv:stä tutut rouva Puck Bure, hänen miehensä Einar "Eje" Bure sekä karismaattinen komisario Christer Wijk, jota tv-sovituksessa näytteli komeaampaakin komeampi Ola Rapace. 

Puck matkustaa pienen vauvansa ja apulaisensa Metan kanssa maaseudulle Rånstaan Ottie-tädin luokse tädin Espanjan matkan ajaksi.  Ottie-tädin kirje on ollut kummallinen ja  enteillyt jotakin pahaa tapahtuvan. Puck ei kuitenkaan  ole valmis luopumaan kolmesta ihanasta viikosta maaseudulla, poissa kaupungin vilinästä. "Luultavasti koko juttu tuntuu niin salamyhkäiseltä vain siksi, että hän vihjailee eikä kerro asioita selvin sanoin", Ejekin myöntelee. Eje ei töiltään ehdi mukaan kuin viikonlopuiksi, mistä hän on harmissaan. Kun joku sitten tekee Puckille ja Metalle kepposen koputtamalla heidän oveensa yöllä  ja jättämällä pihalle lantusta kaiverretun pääkallolyhdyn, ei Puck halua häiritä häntä epäilyksillään.

Ottie-tädin naapurit ovat erikoisia, mutta mukavia ja erityisen kiintyneitä herttaiseen Ottie-tätiin. Ottie-tädin kirjeessä mainitsemaa vaatekomeroa ei olekaan tyhjätty Puckia varten, eikä Puck löydä tädin lupaamaa viinipulloa. Kukaan ei kuitenkaan saa Ottie-tätiin yhteyttä eikä tiedä, mihin päin Espanjaa Ottie-täti on lähtenyt.

Mökin naapurustoa hallitsee rikas ja itsekeskeinen Adèle Renman tyrannimaisella otteellaan. Hän on viilannut silmään jopa omaa veljeään, joka elää läheisellä tontilla huomattavasti köyhemmissä oloissa ja katkerana sisarelleen. Koko naapurustossa ei ole ketään, joka todella pitäisi Adèlesta. Epäiltyjä riittää kun Adèle railakkaiden rapujuhlien jälkeen kuolee. Puck saa Christerin paikalle selvittämään tapausta. Christerille selviää nopeasti, että Adèle on myrkytetty.

Pimeä elokuun yö on kevyt rikosromaani, jonka ahmaisee jollei yhdessä illassa niin kahdessa. Mitään erityistä teoksessa ei ole, eikä henkilöhahmojen sielunelämää valoteta. Keskiössä on puhtaasti klassinen rikosjuoni ja sen ratkaiseminen. Lukukokemukseni perusteella en voi sanoa ymmärtäväni, miksi Maria Lang on niin pidetty Ruotsissa. Puckin hahmossa ei ole mitään siitä särmästä, jota tv-sovituksen Puckissa on. Hahmot tuntuvat lähinnä paperinukeilta ennalta määritellyssä juonessa. Hahmotyypit ovat liian selkeitä ja kaavamaisia. Klassisena murhamysteerinäkin teos on mitäänsanomaton. Pidän kevyistä rikosromaaneista, kuten Rei Shimuran seikkailuista (niistä kirjoittamani postaukset löytyvät täältä), mutta kaipaisin silti romaanilta jotakin muutakin annettavaa kuin pelkkä ratkaistu rikos. En pidä ruotsalaisia rapujuhlia niin eksoottisen kiinnostavina, että pelkkä niiden kuvaus riittäisi hyvän kirjan antimeksi.

Kenelle? Kevyistä ja klassisista rikosromaaneista pitäville tai muuten vain kevyttä (kesä)luettavaa etsiville. 

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin asia pulpahtaa pintaan mielen syvyyksistä, epämääräisenä, vielä täysin muotoutumattomana? Fred Vargasin Kalmankuoriaisissa (Quand sort la recluse 2017, suom. 2018) komisario Jean-Baptiste Adamsberg kutsuu tunnetta hiilihappokupliksi.

"Adamsberg pysähtyi yhtäkkiä keskelle katua muistikirja kädessään. Nyt ei pitänyt liikahtaakaan. Lumihiutale, kupla, "aihioajatus" oli tulossa häntä kohti. Hän aisti sen hitaan lähestymisen aiheuttaman kevyen kahinan ja tiesi, että nyt piti pysyä paikoillaan, jos halusi katsoa sitä kasvoista kasvoihin, muuten se saattaisi säikkyä ja kadota." 

Näillä hiilihappokuplilla on Kalmankuoriaisissa ratkaiseva osa murhien selvittämisessä. Adamsbergin tavanomaisesta poikkeavasta ja erittäin intuitiivisesta tavasta ratkaista rikoksia on kerrottu Vargasin Adamsberg-sarjassa ennenkin. Nyt Adamsbergin menetelmiin kaivaudutaan syvemmälle. Adamsbergilla on kyky nähdä sumussa. Hänen mieltään painaa varjo, jonka hän aistii kummallisten erakkohämähäkkikuolemien yhteydessä. Adamsberg raapustaa muistikirjaansa hiilihappokuplia aiheuttavia sanoja ja lauseita, jotka eivät jätä hänen mieltään rauhaan. Kolme vanhaa miestä kuolee Etelä-Ranskassa erakkohämäkkien puremiin, vaikka erakkohämähäkin myrkky ei tapa. Erakkohämähäkit sitäpaitsi ovat nimensä mukaisesti erakkoja ja purevat harvoin. Jokin ei täsmää, ja Adamsbergin on otettava selvää asiasta. "On raavittava pistoskohtaa vaikka vereslihalle", kuten Adamsbergin ystävä Lucio sanoisi. Tapausten tutkiminen murhina on vähällä hajottaa murharyhmän ja ajaa Adamsbergin viralta. 

Rakastan Vargasia ja Vargasin elävää tapaa kirjoittaa dialogeja. Hänen teostensa henkilöhahmoilla on ihan oma tapansa puhua. Ylikonstaapeli Veyrenc puhuu välillä värssyin, Danglard puolestaan suoltaa tunnettuja sitaatteja ja Irene, erakkohämähäkeistä kiinnostunut nettifoorumeilla pyörivä vanha nainen, pyytelee jatkuvasti anteeksi suustaan pääseviä kirosanoja. Dialogien kautta hahmoista tulee todentuntuisia — heistä tulee persoonia. Käydyt dialogit ovat usein humoristisia ja valloittavia. Huumori onkin se, mikä kantaa läpi Kalmankuoriaisten kammottavien rikosten. 

Toinen teosta kannatteleva tekijä on itse murharyhmä. Adamsbergin johtama murharyhmä on nimittäin aivan omaa laatuaan. Siinä kaikki kukat saavat kukkia, kunhan työ tulee hoidettua ja murharyhmän kopiokonetta rakastava kissa sekä pari pesivää mustarastasta  tulee ruokittua siinä ohessa. Sarjan edellisen osan, Hyisiä aikoja (2015), lopusta on Kalmankuoriaisissa kulunut vain muutama viikko. Tapauksen ratkaisussa Adamsbergin ydinjoukkoon nousevatkin Adamsbergin kanssa mukana Islannissa olleet Veyrenc ja Retancourt. Ja pakko sanoa, että Veyrenc on kyllä varsinainen unelmaystävä. Vaikka hän työskenteleekin Adamsbergin alaisena, vallitsee miesten välillä lapsuudenystävien vahva ystävyys. Veyrenc on valmis seuraamaan Adamsbergia vaikka minne, oli kello mitä tahansa. 

Vielä upeampi on Adamsbergin suhde hänen veljeensä Raphaëliin, jota Adamsberg lähtee tapaamaan saadakseen kuplistaan kiinni: "He osasivat tulkita toisiaan sen kummemmin miettimättä, ja jos he olisivat voineet unohtaa naiset, he olisivat voineet tyytyä pelkästään toistensa seuraan. Sen takia he tapasivat harvoin." Kukapa ei haluaisi jonkun läheisen, jolta saada apua omien selvittämättömienkin ajatusten tulkintaan?

Kuten jo edellä vihjasin, ei Kalmankuoriaiset ole kaikilta osin mitenkään miellyttävää luettavaa. Kirja sisältää hyvin traagisia kohtaloita, julmuutta ja käsittämätöntä sadismia. Silti voin sanoa pitäneeni kirjasta. Olen vannoutunut Vargasin lukija, eikä tämä ollut todellakaan hänen huonoimpia teoksiaan. Raskas se kyllä on. Kirjan nimestä huolimatta teos sopii myös ötökkäkammoisille. Henkisesti on valmistauduttava ihan muuhun.

Kenelle? Rikosromaanien ystäville ja hämähäkeistä kiinnostuneille, huumorista pitäville, mutta raskaampaakin tekstiä kestäville lukijoille.

Sujata Massey: Rei Shimura, samurain tytär

Joulun odotus meni rattoisasti. Sujata Masseyn Rei Shimura, Samurain tytär (The Samurai's Daughter, 2003, suom. 2005) pohtii toisen maailmansodan aikaista Japania ja sen toimia. Millainen oli keisari Hirohito, johon ei sovi edes viitata kuin Showa Tennona tämän hallitsijakauden (showa) mukaan?

Rei työstää historiikkia omasta suvustaan, joka on vanha samuraisuku. Samaan aikaan hänen poikaystävänsä Hugh ajaa joukkokannetta japanilaisia suuryrityksiä vastaan, jotka ovat vastuussa sodanaikaisten lohduttajanaisten kohtalosta. Lohduttajanaiset ovat japanilaisten sotilaiden käytössä olleita naisia, jotka ryöstettiin Taiwanista ja Filippiineiltä prostituoiduiksi.

Kirjaa oli kiva lukea ennen joulua, sillä Rei Shimura, samurain tytär alkaa nimenomaan joulusta, jota hän on saapunut vanhempiensa luokse viettämään. Hänen vanhempiensa alivuokralaisena on nuori ja suloinen japanilaistyttö Manami, joka on töissä sairaalassa ja suorittaa patologian jatko-opintojaan. Rein kiireinen lakimiespoikaystävä Hugh ilmoittaa yllättäen myös saapuvansa jouluksi paikalle, mikä saa joulun tuntumaan Reistä täydelliseltä. Täydellinen siitä ei kuitenkaan tule.

Vaikka teos sijoittuu suurimmaksi osaksi Japaniin, on sen Amerikka-osuus viehättävä. Shimuroiden viktoriaaninen, kolmikerroksinen talo kuvataan upeaksi. Rein perheen varallisuus näkyy Rei Shimura -kirjoissa vain vähän. Reillä on äitinsä vintage vaatteita, mutta Rei elättää itse itsensä välillä niukoinkin varoin ja asuu vaatimattomasti. Hänen vanhempiensa kodin ylellisyys tuli silti hieman yllätyksenä.

Mieleenpainuvin kohtaus kirjasta on kun Rei on sanomassa hyvästejä herra Ishidalle ja herra Ishida tunnustaa pitävänsä Reitä lapsenlapsenaan:

Pidättelin hengitystäni. "Puhuttelisitteko minua sen mukaisesti?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Jos haluatte, voitte sanoa minua Rei-chaniksi. Olisin siitä todella onnellinen. Pitäisin sitä kunnianosoituksena."

"Sopiihan se. Mutta ainoastaan, jos te puolestanne sanotte minua ojiisaniksi"

Herra Ishida oli antanut minulle luvan sanoa häntä isoisäksi. Kuiskasin sanan, ja minut valtasi ihmeellinen hyvänolon tunne.

Japanilaisessa kulttuurissa puhuttelumuodot ovat erittäin tärkeitä ja puhuttelu sukunimellä etunimen sijaan on yleistä. Lähipiiriin (perhe, ystävät) kuuluville etunimen käyttö on sallittua, mutta muuten se katsotaan liian tuttavalliseksi. -Chan puolestaan on pääte, jota käytetään usein pienistä lapsista heidän etunimensä yhteydessä. Reille siirtyminen tuttavallisempiin puhuttelunimiin herra Ishidan kanssa on iso askel ja symboloi erään ympyrän sulkeutumista. Rei Shimura, samurain tyttäressä sulkeutuukin useampi kuin yksi ympyrä. 

Sujata Massey: Rei Shimura yakuzan jäljillä

Rei Shimura yakuzan jäljillä osoittautui loistavaksi agenttiromaaniksi. Reistä paljastuu himoshoppaajan piirteitä kun hän värväytyy peiterooliin Mitsutaniin, yhteen Tokion hienoimmista tavarataloista. Hän pääsee myös näkemään, mitä on olla aito japanilainen - tai ainakin mitä sen uskottavasti esittäminen on. Rei opetetaan meikkaamaan silmänsä japanilaisen näköisiksi, hänelle valitaan nuorelle japanilaisnaiselle sopivat vaatteet sekä hiusväri, joka paljastuu täsmälleen Mitsutanin työntekijöiden ohjeistusten mukaiseksi.

Joissain Rei Shimuroissa ruuat ovat varsin ällöttäviä, mutta Rei ja hänen pomonsa Michael herkuttelevat leivonnaisilla. Romaani tarjoaakin kulinaarisia nautintoja ja muodin silmäniloa niille, joilla on värikäs mielikuvitus. Itse nautin Mitsutanin kuvauksesta, ihastuin Rein mukana sen vaatteisiin ja seurasin kiinnostuneena tämän kurkistusta japanilaisten naisten työelämään.

Vaara tulee Reille selväksi hänen kuultuaan uhkaavan keskustelunpätkän. Mitsutanissa on Michaelin mielestä jotain mätää sen tekemän voiton vuoksi, mutta kenelle Rein kuulema uhkaus oikein osoitettiin?

Rei Shimura yakuzan jälillä on tiivistunnelmainen ja nautittava. Rein chic puoli pääsee valloilleen ja yksi lempikohtauksistani liittyykin Rein löyhään rahankäyttöön Mitsutanissa ja piikittelyyn, jonka Rei saa osakseen pomoltaan:

“Olen antanut sinulle oikeuden päättää kuluistasi, koska olet ollut tähän asti hyvin luotettava. En osannut kuvitellakaan, miten suuriksi summat nousisivat […] Ja mitä huomisiltaan tulee, ole kiltti ja ymmärrä, että et ole tilaisuudessa työtehtävissä. Älä siis kuvittelekaan, että voit vaatia korvausta iltapuvun hinnasta.”

Sujata Massey: Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Kaipasin keinoa rentoutua liiankin ahkeraksi käyneestä opiskelusta. Aluksi äitini ehdotteli kovasti Agatha Christietä kunnes muisti, että hänellähän on hyllyssä yksi Rei Shimura - se olisi sopivan kevyt ja veisi ajatuksen muualle.

Homma toimi. Iltaisin olen suorastaan odottanut pääseväni sänkyyn lukemaan Rei Shimuraa, päästäkseni ajatusmatkalle jonnekin ihan toisaalle. Hyllystä löytynyt kirja on Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Luin koko sarjan vuosia sitten, mutta muistikuvani oli, että tämä taisi olla niitä parhaimpia. Sitä se oli. Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus täytti tehtävänsä täydellisesti. Olin unohtanut miten viehättäviä sarjan kirjat ovatkaan. Ne tarjoavat Japania helposti ymmärrettävässä paketissa, kuvattuna puoliksi ulkomaalaisen näkökulmasta, minkä ansiosta maailmaan on helpompi päästä sisään.

Sarjassa on kuitenkin valtavasti myös muita kulttuureita.  Ulkomaalaisen arki varsin sisäänpäinkääntyneessä Japanissa nousee esiin monella tapaa. Tässäkin teoksessa on mm. skotlantilainen veljesvaljakko ja iranilainen kirjanpitäjä, joka Japanissa on päätynyt viisumittomana myymään kierrätettyjä puhelinkortteja.

Päähenkilö Rei Shimura on 27-vuotias puoliksi japanilainen napakka ja itsenäinen amerikkalaistyttö, joka välittää japanilaista antiikkia Tokiossa. Reistä on helppo pitää. Hän ei ole täydellinen, ja juoksulenkkeily sujuu häneltä aluksi vaivoin. Hän on myös kasvissyöjä, mutta syö onneksi kalaa, minkä vuoksi kasvissyönti ei ole hänelle ongelma. Rein suhde skotlantilaiseen lakimieheen Hughiin poikiikin Reille enemmän ongelmia kuin erikoisruokavalio. Hughin kalliissa, vartioidussa kämpässäkin asuessaan Reillä on jalat maassa.

Nyt menossa on jo neljäs Rei Shimura -sarjan teos perättäin. Mikä helpotus lukea välillä jotain täysin vapaaehtoista ja näin kevyttä! Tähän jää koukkuun.