Minna Rytisalo: Rouva C.

Toinen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukauden kirjoista on Minna Rytisalon uutuusromaani Rouva C. (2018). Teos on fiktiivinen romaani Minna Canthin taipaleesta yhdessä Ferdinand Canthin kanssa. Minna on päässyt opettajaseminaariin, jossa komea lehtori Canth opettaa luonnontieteitä. Kyseessä on koulun ensimmäinen vuosi, ja koska myös naisia on hyväksytty seminaariin, on seminaarin menestyksellä suuri painoarvo kansakunnan tulevaisuuden kannalta. Tästä rehtori Cygnaeus on jatkuvasti muistuttamassa.

Minna ystävästyy Minnaa hillitymmän ja sovinnaisemman Floran kanssa. Nuori ystävyys tuntuu niin hurmaavalta kuin ystävyys vain voi tuntua, ja Flora lähtee mukaan Minnan leikkiin, lähtee tämän kanssa tansseihin, joihin heillä ei pitäisi olla mitään asioita ja viestittelee oppitunneilla. Flora on kuin Minnan samanikäinen sisko, siskompi kuin oikea sisko Augusta. Yhdessä tytöt huvittelevat, opiskelevat ja haaveilevat lehtori Canthista, johon Flora on korviaan myöten ihastunut. Ystävyyteen tulee säröjä, kun lehtori Canth osoittaakin kiinnostusta Minnaa kohtaan. Asiaa ei auta, että Minna on luonnontiedon tunneilla täysin lumoutunut. Lehtori Canth osaa selittää asiat juuri oikein, niin että Minna kykenee ymmärtämään ne täysin. Niin kuin niin monessa muussakin romaanissa, jossa ystävyys oikein kukoistaa, kaatuu Floran ja Minnankin ystävyys kateuteen ja mustasukkaisuuteen. Ja kuten aina, ystävättären menetys sattuu.

Hän ei aivan tuntenut tuota miestä jonka karvainen kämmenselkä oli vieras hänen sormiaan vasten. […] Kunpa täällä olisi ystävä, sellainen kuin Flora ennen oli. Heidän katseensa kohtasivat ja he voisivat viestiä toisilleen silmien pyöräytyksillä ja vaivihkaisilla eleillä. Hän tunsi Floran, epäsovusta ja Emmasta huolimatta hän tiesi Florasta kaiken, Ferdinandista ei mitään. Hän tiesi, millaiset kirjailut Floralla oli yöpaidassaan ja miten kuumista löylyistä ystävätär piti, tiesi millainen syntymämerkki tällä oli alaselässä.
 

Rouva C. on kirja naiseudesta. Tyttöydestä, naiseudesta, vaimoudesta, äitiydestä, sisaruudesta, naisten välisestä ystävyydestä. Jotenkin sitä tajuaa, miten paljon meillä on nyt, miten paljon on saavutettu, mutta tuolloin ei. Miten silti, siltikin, Minna niin uutterasti pohti samoja naisasioita. Miten niiden alkeet, juuret, löytyvät tästä. Miten upea nainen tuo Minna Canth! Nainen, joka halusi nähdä pidemmälle, laajemmalle, yli yhteiskunnan asettamien sosiaalisten rajojen.

Näistä kansista löytyy koko skaala naiseuden haasteita: kuukautiset, lapsen saanti, keskenmeno, seksuaalinen häirintä, perheväkivalta, synnytys ja sen jälkeinen masennus, you name it. Eikä Minnan äiti suostu näistä asioista puhumaan, ei sanallakaan avaamaan mistä on kyse. Ei osaa.   

Äiti hyvä, miten se avioelämä, hän oli sanonut varoen, pienemmällä äänellä kuin tavallisesti, kertoisitteko siitä.

Ei siinä mitään kertomista ole, äiti oli vastannut, sävy oli ollut vaikea ja välttelevä, mutta tytär ei ollut luovuttanut, hän oli juuri tuollainen. Rouva Johnson oli huokaissut. Vanhempi tytär oli välillä niin hankala, luonteeltaan huojuva ja toisinaan pelottavakin siinä miten paljon tiesi ja miten kiihkeästi oli aina heittäytymässä uuteen, ja tällaisessa häntä nyt olisi pitänyt osata neuvoa. […] Tyttöjen virka on mennä naimisiin ja palvella miehiään, sen rouva Johnson tiesi ja siihen kohtaloon hän ei sen suuremmin osannut tyttäriään valmentaa, ei muuten kuin omalla esimerkillään. Ei kukaan ollut häntäkään opastanut. 

Minna on eteenpäinpyrkivä, rohkea, uskalias, säädytönkin. Hän ei ajattele niin kuin muut, eikä halua istua samaan muottiin. Naisenmuottiin. Ennaltamäärättyyn, tarkoin määriteltyyn naisenmuottiin, jossa olisi sitten pysyttävä. Hän haluaa olla nainen, joka käyttää järkeään, joka oppii uutta ja opettaa muitakin. Miten vahva, vahva nainen Rouva C.:n Minna on! Minnalla on ajoittain syviä melankoliakausia, joista Minna kuitenkin aina puskee läpi, aina pyrkii eteenpäin.

Välillä teos epäilytti. Mihin tässä oikein pyritään? Tapahtuuko tässä jotakin vai koostuuko koko kirja paikallaanolevien hahmojen mietteistä? Teoksessa on vain vähän suoraa dialogia, ja moni isokin tapahtuma ikään kuin pikakelataan. Muistan joskus lukeneeni Työmiehen vaimon, mutta se ei tehnyt minuun vaikutusta. Kuitenkin, Minna Canth, naisvaikuttaja. Kyllähän tämän pitäisi kiinnostaa. Teoksesta ilokseni puuttuuu historiallisen romaanin yksityiskohtaiset kuvailut. Rouva C. on täynnä tunnetta, ajatuksia, pelkoja, haaveita. Kansakunnan tilan kuvailua, mutta ei silti historiaa sinänsä – naisten historiaa, erään naisen silmin tarkasteltuna.

Teos on vaikuttava, ajatuksia herättävä. Suosittelisin sitä kaikille feministeille, mutta ihan oikeasti kaikille naisille. Miehillekin se voisi tehdä hyvää. Tajuta, näinkö huono asema naisella on ollut, näinkö nämä asiat oikeasti ovat. Teos herättää ajatuksia. Mitä voisi itse tehdä? Miten parantaa naisten asemaa? Miten opettaa niitä, joille omien oikeuksien puolustaminen ja vaatiminen on vierasta? Nyky-yhteiskunnassakin on enemmän Floran kaltaisia valtavirran myötäilijöitä kuin itsenäisiä minna cantheja. Paljon ollaan saavutettu, mutta paljon on vielä saavuttamatta.

Rouva C. on osittain fiktiivinen teos, elämäkerta, jonka sivuilla Minna Canth näyttäytyy sellaisena kuin millaiseksi kirjailija on hänet kuvitellut. Kuten aina, elämäkerroissa on monia aukkoja, joita on pitänyt täyttää. Taiteellisia vapauksia ottanut kirjailija ei ole kirjoittanut kaikkea historiallisesti säntilleen oikein, eikä sellainen liene koskaan mahdollistakaan. Romaanin lopussa Rytisalo pohtii kaikkea tätä, pohtii omaa suhdettaan Minna Canthiin, omaan Minna Canthiinsa. Tällainen Minna olisi voinut olla. Ehkä olikin. 

Kenelle? Feministeille, kaikille naisille, Minna Canthista ja 1800-luvun Suomesta kiinnostuneille, miehille, joilla on rohkeutta lukea paljasta tekstiä naiseudesta.  

Rebecca Schaeffer: Not Even Bones

"I'm reading the most disgusting book so gross and gore that you would probably enjoy it. Ps. it's also urban fantasy", viestitin urbaanista fantasiasta pitävälle kaverilleni Rebecca Schaefferin Not Even Bonesia (2018) lukiessani. Teos on kanadalaisen kirjailijan syyskuussa ilmestynyt esikoisteos ja lukupiirimme toinen kirja.

Latinalaiseen Amerikkaan sijoittuva Not Even Bones on todellakin kuvottava. Sen päähenkilönä on amerikkalaistyttö Nita, joka matkustaa äitinsä kanssa ympäri maailmaa yliluonnollisten olentojen perässä. Nita on tottunut paloittelemaan yliluonnollisten olentojen ruumiita vanhempiensa myytäväksi. Pelkän tottumuksen sijaan Nita myös nauttii paloittelusta, ja näitä paloitteluja kuvataan suht tarkasti. Nita ei kuitenkaan ole tappaja. Äiti on aina tuonut Nitalle vain kuolleita ruumiita. Kunnes äiti yllättäen tuo kotiin elävän pojan. Suuri osa Nitan paloittelemista yliluonnollisista on INHUP:n (International Non-Human Police) listoilla ja luokiteltu vaarallisiksi. Tämä poika ei kuitenkaan ole listalla, eikä hänellä Nitan äidin mukaan ole mitään kykyjä.

Pojan ruumiinosille on jo ostajia valmiina, mutta Nitaa epäilyttää. Elävän ruumiin leikkely on eri asia. Kun poika kertoo nimekseen Fabricio ja pyytää Nitan apua, on Nitan tehtävä valintansa. Äidin uhmaaminen ei ole mikään pikkujuttu, sillä edellisellä kerralla Nitan niskuroitua ja vapautettua äitinsä vankeja äiti toi viikkojen ajan Nitan sänkyyn samojen yliluonnollisten olentojen paloiteltuja osia.

Nita päästää Fabricion vapaaksi, mutta jokin menee pieleen äidin pakosuunnitelmassa liueta paikalta ennen kuin joku tulisi etsimään heitä. Nita, jolla on itsellään kyky muokata omaa ruumistaan, joutuu pimeille markkinoille huutokaupattavaksi. Onko kyseessä äidin rangaistus vai jotain muuta? Miksei äitiä kuulu Nitaa noutamaan?

Oikeastaan Not Even Bones käsittelee ihmiskauppaa ja elinvarkauksia. Ihmisten sijaan kyseessä on vain yliluonnolliset olennot, kuten sympaattinen vaaleanpunaihoinen delfiinityttö Mirella. Myös Mirella on joutunut kauppatavaraksi. Kirjaa olisi huomattavasti vaikeampi lukea ilman yliluonnollisten olentojen suomaa etäännytystä. Toisaalta myös teoksen YA-lajityyppi takaa, ettei mitään aivan hirveää voi käydä. Turvaa ja mielenrauhaa Nita saa oman paloitteluhuoneensa kuvittelemisesta.

Nita imagined her dissection room. Her smooth metal dissection table was in front of her. There was a body on it – a zannie, like the one she’d dissected a few days ago, like Kovit. Nita approached and began procedures. She imagined the feel of the spoon in her hand as she cooped the eyes out. She imagined the texture of the heart through her gloved hands, placing it gently in a jar. Slowly, piece by piece, she went through the full dissection until there was nothing left unpackaged or unlabeled. Not even bones.

Paloiteltuina myytävät yliluonnolliset olennot toimivat myös rasismin allegoriana: erilaiset ovat vapaata riistaa, heille voi tehdä periaatteessa mitä vain. Yliluonnolliset olennot ovat ihmisiin nähden epätasa-arvoisessa asemassa, eivätkä nauti samanlaista lainsuojaa ihmisten kanssa. Not Even Bonesin maailmassa on sallittu listattujen yliluonnollisten olentojen metsästys, mutta samalla on annettu pikkusormi paholaiselle. Metsästys ei suinkaan rajoitu listaan. Ilmiö on reaalimaailmasta tuttu. Ensin sallitaan jonkin ryhmän sortaminen, jopa tappaminen, ja määritellään se itsepuolustukseksi tai yleistä hyvää edesauttavaksi toiminnaksi. Vähitellen ryhmien määrä kasvaa, ja tuloksena on jotakin sen suuntaista kuin natsi-Saksa.

While Nita agreed it [genetic manipulation] might be an effective, even humane way to reduce the monster population, she knew people would take it too far. People always took it too far. How long before people started isolating genes from harmless unnaturals and eliminating them too? Aurs, who were just bioluminescent people? Or mermaids? Or whatever Fabricio was?

Ajoittaisista moraalipohdinnoistaan huolimatta Nita ei ole mikään tunteilija. Hän inhoaa ihmisiä. Hän on elänyt suuren osan elämästään seuranaan ainoastaan äitinsä, ajoittain myös isänsä. Ensikertaa lentoon tönäistyn Nitan on kuitenkin asetettava itselleen omat rajansa; mitä hän on valmis tekemään ja mitä ei?

Kiinnitän lukiessani aina huomiota siihen, miten dialogeja kuvataan. Not Even Bonesissa dialogien kuvaus pistää silmään. Hahmot eivät juuri koskaan sano mitään. Puhe liitetään puhujaan fyysisen tekemisen kautta. Nitan äiti iskee silmää, Nita katsoo kelloaan, pesee käsiään altaassa jne. Ja aina piste erottamassa tätä puhujan idikaattoria itse repliikistä. Ei pilkkua niin kuin monessa muussa romaanissa. Repliikit leijuvat irrallisina tekstin joukossa. Lopputuloksena on väkinäinen vaikutelma, eikä dialogi solju.

Kömpelön alun jälkeen kirja rullautuu ihan hyvää vauhtia eteenpäin. Toiminnan keskellä teoksen ällöttävyyskerroin laskee – tai siihen vain tottuu. Jos on katsonut Dexteriä, teoksen kyllä kestää. En olisi koskaan tarttunut tähän romaaniin ilman lukupiiriämme. Se olisi vähintäänkin jäänyt kesken jo alkutekijöillään. Lukisinko jatkoa? En, vaikka sitä pitäisi olla tulossa.

Kenelle? Vauhdista, vähän erilaisesta urbaanista fantasiasta, YA:sta ja kuvottavista jutuista pitäville.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Postiluukusta putosi äitini Suuren Suomalaisen Kirjakerhon peruuttamattomia kuukauden kirjoja. No mikäs siinä. Uutta hyvää kotimaista kirjallisuutta näemmä. Eipähän tarvitse lähteä luettavaa etsimään. Otin kauniin pinkkikantisen Riikka Pulkkisen Lasten planeetan (2018) luettavakseni.

On pakko uskoa alkuun, vaikka alkuja on niin vaikea tunnistaa ja tunnustaa. Ne tuntuvat miltei aina tapahtumahetkellään lopuilta.

Teos on riemastuttava, pohdiskeleva, filosofinen. Kohtaus kohtaukselta teoksen päähenkilö Frederika peilaa muistojaan avoliitostaan ja lapsen saamisesta tapahtumiin ja dialogeihin tajunnanvirtana. Frederika ei halua vanhempien kesken tasaisesti jaettuja päiviä lapsen kanssa. Ei kolmevuotiaalle voi tehdä niin. Tutkimukset sanovat. Mutta sosiaaliviranomaisilta ei sääliä heru. ”Lapsellanne on asiat hyvin, hänellä on kaksi vanhempaa jotka haluavat pitää hänestä huolta”, he sanovat. Ja niin Frederikasta tulee osa-aikainen äiti. Hän kertoo lapselle tarinoita ponista ja leijonasta, omista peloistaan ja haaveistaan, tekee parhaansa kasvattaakseen tätä pientä olentoa ja ollakseen tälle äiti. Jäljelle jäävän ajan hän on jälleen tyttö, jonka on pärjättävä omien pelkojensa kanssa.

Otan meistä valokuvan. Uuden kotini sijainniksi määrittyy puhelimeni valokuvissa ”Hesperian sairaala”.
        En sano havainnostani Kristelille mitään. Suljemme oven.

Mukana kulkee Pelon historia, narratiivi menneisyydestä, jossa Frederikan sisko Julia saa psykoosin. Nuori Fredika ei tunne psykoosia, ei tajua täysin, mitä pitäisi tehdä. Hän tajuaa kyllä, että Julialla ei ole kaikki ihan kunnossa ja soittaa pikkusiskonsa Matleenan avukseen. Sisko naruttaa lääkäriä tekeytymällä vastaanotolla täysin normaaliksi, ja hänen saamisensa hoitoon on vaikeaa. Psykoosia edeltävä mania on sisaruksista myös hauskaa. Heidän kolmen yhteinen leikkinsä. Psykoosin edetessä Julian manian taustalta kuultaa kuitenkin pelko.

Romaaniin sukeutuu pohdintoja maailmankaikkeudesta, mustista aukoista, ilmaston muutoksesta ja kierrättämisestä. Pohdinnat tuntuvat osuvan kuin naulan kantaan, niihin on helppo samastua, helppo nyökytellä päätään. Niin se on. Tätä olen itsekin ajatellut.

Me kokoonnumme suurkaupunkeihin ja yrtitetään tehdä päätöksiä joihin kaikki voisivat sitoutua, mutta hotellin aamupalalla me ollaan taas niin väsyneitä, kehno yö, että me ahdetaan suumme täyteen pekonia ja varataan lomaksi lennot Balille, koska eihän just ne meidän lennot tuhoa aiheuta, me ollaan kuitenki tehty niin paljon duunia viime aikoina.

Mutta mistä Frederika tietää niin paljon mustista aukoista ja avaruudesta? Entä Julia? Mitä Frederika tekee työkseen? Mikä on Frederikan tyttären nimi? Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä. Lasten planeetta ei ole tarkka kuvaus tapahtumista. Se on kuvaus ajatuksista, olotiloista, mietteistä. Rakkaudesta. Pelosta. Äitiydestä. Lapsuudesta. Mitä on olla ihminen.

Veera näyttää tuskastuneelta.
      - Onko se sun mielestä sitten hyvä ajatus? Musta se on ahdistava. Jos olisikin niin, että me ollaan täällä maailmankaikeudessa yksin. Ei ole toista vastaavaa planeettaa, ja nyt näyttäisi ikävästi siltä, että me ihmiset ie onnistuta vetämään tätä tän ainokaisen kanssa kovin hyvin.
      - Mun mielestä planetaarisessa yksinäisyydessä on myös jotain katarttista. 17-vuotiaana olin valtavan ahdistunut siitä, ettei kukaan Maan ulkopuolella jaa meidän merkityksiä. Nyt just se tuntuu nimenomaan merkitykselliseltä. Vain täällä, vain meille, vain me.

Myöhemmin Frederika palaa miettimään Maata ja miltä se näyttää ulkoavaruudesta käsin. Hän oivaltaa, että Maa on lasten planeetta. Koko ihmiskunta hapuilee pimeässä ja huhuilee äitiään ja isäänsä.

Frederikan aivoituiksista ja tutuista Helsingin miljöistä tulee kotoisa olo. Lasten planeetasta ei tahtoisi päästää irti. Olen kerrankin tyytyväinen, ettei hajamielinen äitini muistanutkaan peruuttaa kuukauden kirjoja. Lasten planeetta oli mahtava. Rakastuin sen kerrontatyyliin ja kieleen, sen syvällisiin aiheisiin.

Kenelle? Psykologisista romaaneista pitäville, sanavalmiista kotimaisesta nykykirjallisuudesta nauttiville.

Takashi Hiraide: Kissavieras

En yhtään tiennyt, mitä odottaa tältä kissaromaanilta. Vaikka kissaihminen olenkin, ei minua ole koskaan kiinnostanut kissakirjallisuus. Minua on lähinnä kiinnostanut oma kissani, pieni valkea ragdollneitoseni, mistä ilmiöstä Kissavieraassa kerrotaankin osuvasti: "Erään valokuvaajan mukaan kissaihmiset pitävät kaikki omaa kissaansa ylivertaisena. He eivät kuulemma pysty näkemään muita kissoja ollenkaan."

Takashi Hiraiden Kissavieraan (猫の客, Neko no kyaku, 2001, suom. 2016) kansi on kuitenkin niin kaunis ja herkkä, ettei sitä voi vastustaa. Toinen teoksen puolesta puhuva tekijä on se, että se on japanilainen. Japanilaista nykykirjallisuutta on suomennettu harmittavan vähän, ja liian moni teos on käännetty japanin sijaan englannista. Kissavieras kuuluu niihin japanilaisiin teoksiin, jotka on käännetty suoraan alkukielestä. Suomennos tökkii vain paikoitellen.

Kirjan japanilaisuudesta johtuen suhtauduin välillä epäluuloisesti kirjan kissavieraaseen. Japanilaisiin kauhutarinoihin ja legendoihin kuuluu kissoja, jotka tulevat perheeseen tavallisena kissana, mutta ajan myötä muuttuvat ihmisiksi ja ottavat vaimon paikan ja hahmon. Toisissa tarinoissa kaunis prostituoitu paljastuukin yön jälkeen kissaksi, joka koluaa kalanruotoja. Joskus paljastavana tekijänä on vain kissan varjo. Harmikseni mitään tällaista ei Kissavieraaseen liity, vaikka varsinkin kirjan alku on kerrottu samaan havaintoja tekevään tyyliin kuin moni kauhutarina. Myönnetäköön kuitenkin, että hetken todella harkitsin tämän juonenkäänteen mahdollisuutta, kun mantisravuista huumaantunut kissa alkoi käyttäytyä lähes demonimaisesti:

Chibin karvat nousivat pystyyn kuin sen selkään olisi kohonnut evä. Häntä pörhistyi kuin villisialla. Ahmaistuaan herkun kissa kiihtyi entisestään, joko suupalan maun tai miellyttävän suutuntuman takia.
       Vaimo kuori taas ravun. Chibi sieppasi ja söi sen. Hetken kuluttua vaimo kuori vielä yhden, ja Chibi nielaisi sen hetkessä: näin pöydän toiselta puolelta, miten pieni punainen kieli lipoi suupieliä liekin lailla. 

Kohtauksen päätteeksi kissa käy suoraan päähenkilön vaimon kimppuun. Kissademoni Chibi ei silti taida olla. Odottamaani kissademoniromaania saan vielä odottaa.

Kissavieras on seesteinen ja haikea. Sen kannessa on mitä ihastuttavin kevyin sivellinvedoin maalattu valkoinen kissa, jonka minimalistinen tyyli kuvastaa hyvin itse romaania. Romaanin tokiolainen pariskunta on kolmikymppinen ja lapseton. He asuvat vuokralla vuokranantajan vehreän puutarhan kupeessa asumuksessa, jonka pihalle ilmestyy eräänä päivänä kissa, joka alkaa tehdä heidän luokseen vierailuja. Naapurin pikkupoika on kuitenkin liikkeissään ja kiintymyksensä palossa nopeampi. Pariskunta kuulee aidan takaa, kuinka poika julistaa ottavansa kulkukissan omakseen. "Näin jälkikäteen ajatellen menetimme silloin tilaisuutemme."

Pariskunta nimeää kissan Chibiksi sen pienen koon mukaan. He järjestävät sille oman sisäänkäynnin, nukkumapaikan, maitokupin ja ruokalautasen. Chibi vierailee heidän luonaan yhä useammin ja viipyy yhä pidempiä aikoja. Nukkumapaikkoja tulee lisää. Pariskunnasta, joka ei aiemmin ole välittänyt kissoista, kehkeytyy Chibin suurimmat ihailijat. Mutta Chibi ei ole heidän.

Vaimoni katsoi takaisin [kissaan]. Ennen pitkää koittavaa eroa pohtiessaan häntä raastoi ajatus, että Chibi ei ollut hänen kissansa. Eikö se voisi olla minun kissani, tai ainakin haluta olla? Chibin katseessa tuntui syvä kohtalonyhteys sen seuratessa, miten kyyneleet putoilivat vaimoni silmistä.

Kissavieras on yksinkertainen, arkinen tarina kissasta, joka saa kissoista piittaamattoman pariskunnan pauloihinsa. Kissasta tulee jokapäiväinen osa heidän elämäänsä, vaikka Chibi ei anna edes koskea itseensä. Tätä kissan tahtoa kunnioittaa erityisesti pariskunnan vaimo, jolla on Chibiin aivan erityinen, kissaa kunnioittava suhde. Kissa on hänelle ystävä, joka tulee ja menee omilla ehdoillaan, ei omistamisen ja hallitsemisen kohde.

Teos sisältää Chibin ympärille  kietoutuvan kerronnan lisäksi minäkertojan mietteitä Machiavellin runoista, joistakin japanin kielen sanoista ja 1990-luvun laman vaikutuksista asuntojen hintoihin. Se on hidastempoinen ja viipyilee kuvatuissa hetkissä.

Tilaa valaisivat kuun lisäksi vain yövalo, joka sai palaa autiotalon eteisessä varkaiden loitolla pitämiseksi, sekä meidän kodistamme kantautuva hento kajo niin, että valaistus toi hädin tuskin esineiden muodon näkyviin. Pieni valkoinen pallo kopisi äänekkäästi pomppiessaan pimeässä. Myös sitä jahtaava pieni olento säihkyi kuun valossa helmen lailla.

Romaanin ensimmäiset luvut ovat poikkeavia. Ne huokuvat kohtalon tuntua ja ovat tyyliltään muuhun kirjaan nähden hieman erilaisia, välillä muistuttaen enemmän esseetä kuin fiktiota. Syy tähän käy myöhemmin ilmi, kun teoksen minäkertoja paljastaa romaanin alun pohjautuvan hänen lehteen kirjoittamiin esseisiinsä. Lopputeos on eheämpi kokonaisuus, vaikka siinäkin uppoudutaan välillä esseemäisesti japaninkielisen ukkosenjohdatinta merkitsevän sanan semantiikkaan.

Kirjasta jää olo, ettei kaikki selviä yhdellä lukukerralla.

Jos tavoitteena olisi lukea edes yksi kissakirja, olisi Kissavieras siihen erinomainen valinta.

Kenelle? Kissojen ja eläinten ystäville, minimalismista ja pysähtyneistä kuvauksista nauttiville ja japanilaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostuneille.