Kristen Ciccarelli: The Crimson Moth

Okei, kuulkaahan tätä. Mies, joka osaa suunnitella ja valmistaa mitä kauneimpia mekkoja – mitä sitten, vaikka hän onkin noidanmetsästäjä ja sinä noita? Olen ihan myyty tässä kohtaa. Ehkä jo ommellun silkkiruusun kohdalla.

Tämän kevään uutuuskirjaan, The Crimson Mothiin (2024), on helppo uppoutua. Rune Winters on rohkea nuori noita, joka teeskentelee olevansa tyhjäpäinen sosialiitti, joka emännöi juhlia ja juoruaa ystäviensä kanssa. Samaan aikaan hän salaa pelastaa noitia puhdistukselta. Uuden regiimin myötä noidista on tullut vihattuja, ja noituudesta rangaistaan kuolemassa. Gideon Sharpe on tunnettu noidanmetsäsätäjä, mutta myös Runen parhaan ystävän, Alexin, veli. Hänen tähtäimessään on Crimson Mothiksi kutsuttu noita. Napatakseen hänet Gideon on valmis kosiskelemaan Runea, tyttöä, jota on inhonnut heidän ensitapaamisestaan lähtien. Mutta jos Rune on Crimson Moth, on kaikki sen arvoista.

”I will never stop hunting you, Rune Winters. No matter where you go, I will come for you.”

Teos on pitkälti hahmolähtöinen, mutta ei siitä toimintaa ja jännitystäkään puutu. Hahmojen taustatarinoita valoitetaan sulavan nokkelasti, enkä voi olla rakastamatta, miten käsitykseni heistä muuttuu, kun heidän vikojaan ja kipujaan paljastetaan lukijalle. Enemies to lovers -trooppi on tässä oikeaa kultaa. Valeseurustelu yhdistettynä siihen on suorastaan herkullista luettavaa. Se tuo tilanteeseen ihan omanlaistaan haavoittuvuutta.

“You are everything I thought you were,” she told him.

“And you,” said Gideon, voice quiet, “are nothing at all like I imagined you’d be.”

Ja siis Alex. Alex on myös ihana, Alex on turvallinen. Samaan aikaan kun toivon Gideonin ja Runen päätyvän yhteen rukoilen, että Rune vain lähtisi Alexin kanssa pois. Rune on haukannut tietämättään vähän isomman palan, ja haluaisin hänet vain turvaan. 

Nautin kirjan miljööstä, seurapiireistä, kaupungista, meren läheisyydestä. Maailmanrakennuksesta, angstista. The Crimson Mothissa on paljon moraalista harmaata ja pohdintoja siitä mitä on tehtävä oikean aatteen eteen, mikä on pienempi paha. Pidän kovasti syvyydestä, jota tähän YA-romantasiaan on saatu. Ja toisaalta pidän myös aivan valtavasti ihanilla sen vaatteilla ja kauniilla maisemilla herkuttelusta. Kaikkea on sopivassa suhteessa.

On kuitenkin yksi asia, josta en ole niin innoissani. Nimittäin viiltelyn romantisointi. Ymmärrän, että veritaikuuteen perustuvassa taikuusjärjestelmässä noidat tarvitsevat verta. Että he vuodattavat sitä viiltämällä itseään. Mutta olisiko aihe voitu jättää siihen? Oliko tarpeen tuoda mukaan näiden viiltelyarpien ihannointia ja sitä, miten ne ovat taidetta? Kyseessä on YA-kirja, minkä vuoksi olen sitäkin nihkeämpi tämän suhteen.

Kirjassa käsitellään raskaampiakin aiheita kuten seksuaalista hyväksikäyttöä. Vaikka suru ja trauma ovat punottuina tarinaan, ei The Crimson Moth ole mikään raskas kirja lukea. Jos sitä pitäisi kuvata parilla sanalla, vertaisin sitä tuoreeseen merituuleen.

Oona Pohjolainen: Äkkimakea

Oona Pohjolaisen esikoiskirja Äkkimakea (2024) on mulle hauska hyppäys ihan muuhun genreen fantasian keskeltä. Ja tämähän imaisee mukaansa hyvin! Saa vain kuunnella ja antaa tarinan viedä. Voin hyvällä omatunnolla sanoa nauttineeni tästä hänen kirjastaan.

Mio on ison luokan superstara. Suosiota on silti kasvatettava, ehkäistävä sen lasku. Ajatus pr-suhteesta ei Mioa innosta, etenkään kun hänen tiiminsä valitsema Adam tuntuu vihaavan häntä, mutta se on menoa se. ⁣

Kirja yllättää positiivisesti monella tosi hienolla pohdinnalla sen lisäksi että viihdyttää. Tykkään Adamista ja Miosta, ja heidän suhteeseensa olisi voinut sukeltaa syvemmällekin. Mion ja Adamin yölliset hengailut ovat ihan parasta. Heidän kohtaamisissaan on paljon paljautta, sellaista, jota vain yöllä on. Kärsin itse insomniasta aika ajoin, mutta myös rakastan yöaikaa ja sille ominaista tunnelmaa. Se on mielestäni saatu hyvin vangittua tähän. Samoin kahden ihmisen kohtaaminen, vähäeläisyys ja heidän välilleen syntyvä omalaatuinen side. ⁣

”Valvotko sä aina näin myöhään?” Mio kysyi luoden katseen ylös Adamiin. Veden kuvajainen heitti tämän poskipäille sinertävän hehkun.

”Melkein aina”, Adam vastasi pitäen katseensa ohjelmassa. ”Pystyn keskittymään työhön paremmin yöaikaan. On helpompi ottaa etäisyyttä muiden odotuksiin ja paineisiin, kun muu maailma nukkuu ja on yksin hereillä.”

Odotin jotakin vähän imelämpää, mutta pidän siitä, mitä sain. Julkkiselämän varjopuolet ja sokeria synkemmät sävyt, dissosiaatio ja oman minuuden hälveneminen taustalle ovat kiinnostavia aiheita. Mion ahdistus välittyy hyvin. On kuvaavaa, ettei Mio ole kirjan aikana paljoakaan kotona. Hän on aina menossa, aina maailmalla jossakin hotellissa, ei kenenkään kodissa. Miten siinä edes voisi pitää itsestään kiinni? Mihin tarttua? ⁣

Ei ollut kioskikamaa. ⁣Jos siis pelästyit Helsingin sanomien tökeröä arvostelua, niin kannustan kyllä tarttumaan tähän ja antamaan Äkkimakealle mahdollisuuden. 

Stephanie Garber: A Curse for True Love / Ikuisen rakkauden kirous

I am a monster, but whether you remember it or not, I'm your monster, Evangeline.

Ole hyvä, saat sydämeni, Jacks. Mutta mielellään kahden ensimmäisen osan Jacks, sillä tällä kertaa Jacksille tyypillinen magnetismi ja karisma jäävät uupumaan. En ihan ymmärrä hänen valintojaan tässä kirjassa tai sitä, mihin mitä vain haluamansa eteen tekevä Jacks on kadonnut. Hän tuntuu ponnettomalta. Onhan tässä toki tapahtunutkin paljon ja panokset ovat kovat, mutta silti. Hän ei tunnu Jacksilta, eivätkä hänen valintansa käy järkeen. 

⁣⁣

⁣⁣⁣Kolmatta osaa Olipa kerran särkynyt sydän -sarjasta siis viedään. Saanen esitellä: A Curse for True Love (2023). Sormeni ovat syyhynneet ihan valtavasti odottaessani pääseväni tähän käsiksi, mutta olen pakottanut itseni malttamaan. En ole halunnut ahmaista koko sarjaa aivan kerralla. 

Toivoin mahtavaa loppua, jossa viimein saataisiin se suudelma ja mielellään enemmänkin. Odotin A Curse for True Loven nojaavan isosti romantiikkaan. Mikä hölmö olenkaan. Onhan tässä romanssia. Mutta ei se oikein riitä mihinkää. Tämä osa ei tarjoile sitä, mitä sen pitäisi. A Curse for True Love on suorastaan antikliimaksinen. En tule koskaan ymmärtämään sitä, että kahden kirjan ajan rakennetaan aivan uskomatonta romanttista jännitettä vain sitä varten, että trilogian kolmas osa sitten ei keskitykään romanssiin. Teoksessa on vähemmän Jacksia kuin aikaisemmin, mikä on suoraan sanottuna hyvin hämmentävä valinta kirjailijalta. Jacks on hädintuskin läsnä.

⁣

Tavanomaisen Evangelinen näkökulman sijaan teoksessa on kaksi uutta näkökulmahahmoa: Jacks ja Apollo. Jacks menee, mutta Apollo? En ole missään vaiheessa välittänyt Apollosta. Häneen hukataan aivan liikaa tilaa ja sanoja, enkä kerta kaikkiaan ymmärrä miksi. Miksi hänet on nostettu keskiöön keskelle tätä ihanaa romantasiaa? Toivoiko joku hänen näkökulmaansa? Ei? Sitä minäkin.

Samaan aikaan kun useita hahmoja on vain kadonnut tarinasta, on tässä viimeiseessä osassa aikamoinen räjähdys pahisten määrässä. Vähempikin olisi riittänyt. Emmekö olisi voineet saada kirjaa, joka olisi keskittynyt niihin tunteisiin tämän mash upin sijaan?

⁣⁣⁣Luulin, että edessä olisi palkitsevan emotionaalinen lukukokemus, mutta sen sijaan sain APOLLON, liikaa kummallista, randomia toimintaa ja... hitaan alun. Jälkimmäinen osuus sen sijaan on hyvinkin ruuhkautunut, ja kirja tuntuu kiirehdityltä. Kansien väliin on ahdattuna aivan liikaa, ja fokus tuntuu olevan hukassa. Juoni hoi, mihin olet menossa? Evangelinen ja Jacksin välejen setvimisessä olisi ollut todellista potentiaalia. Nyt kysymyksiä jää auki, mikä puolestaan nakertaa tarinan taianomaisuutta. 

Positiivista on, että epäröinti on jäänyt Evangelinen kohdalla taakse. Ilman muistojakin Evangelinella on selkeä käsitys siitä, että hänen piti sanoa jollekulle jotakin hyvin, hyvin tärkeää, mutta hän on unohtanut mitä. Hänen päätöksensä ovat määrätietoisia, ja vaikka Evangeline uskoo edelleen rakkauden voimaan, ei hän enää ole yhtä hyväuskoinen kuin ennen. Muistojen menettäminen ja niiden takaisin saaminen on kiinnostava aihe, ja siitäkin olisi saanut enemmän irti kuin mitä Garber on tässä saanut. Evangelinen muistojen paluun kuvaus tuntuu valitettavasti laiskalta, kun Garber on copy & pastettanut kokonaisia kohtauksia sellaisenaan kirjansa sivuille. 

Jacks wasn't safe. He came with no promises of happily ever after. If anything, he guaranteed the opposite. He didn't believe that heroes got happy endings. Loving Jacks felt doomed from the start. But Evangeline had learned that love was more than a feeling. And it didn't have to be the safe choice, because love was more powerful than fear. It was the ultimate form of hope. It was stronger than curses.

SPOILERIOSUUS. Maalaa teksti lukeaksesi. Se, mikä tässä särkee sydämeni on, että vaikka Evangeline on täysillä mukana, Jacks ei ole. Evangeline haluaisi niin kovasti, että Jacks valitsisi hänet, mutta Jacks ei tee sitä. Jacks kääntyy aina pois, valitsee aina tien, joka vie pois Evangelinen luota. Ensin Jacks haluaa kovasti Evangelinen muistavan, mutta luovuttaa tuosta noin vain, kun muistot eivät virtaakaan Evangelinen mieleen pyynnöstä. Jacks ei edes yritä. Ja sitä on todella sydäntäsärkevää lukea. Heidän tarinansa ei mene eikä pääty ihan niin kuin olisin toivonut ja mitä Evangeline olisi ansainnut. Kuten alussa mainitsin, Jacksin käytös on tässä osassa outoa. Siitä tulee vaikutelma, että Garber on jostain syystä vain juonen (Siis minä juonen? Ehkä oikeammin tarpeettoman draaman) takia halunnut viivytellä heidän päätymistään yhteen. Minun on vaikea uskoa, että Jacks kaiken aiemman perusteella käyttäytyisi näin. Loppu ei tunnu lainkaan niin suloiselta kuin se voisi tuntua. Evajacksille ei anneta aikaa ja sivutilaa tarpeeksi, mutta Jacksin käytös tässä viimeisessä osassa on myös vain niin off ja vaikuttaa pakotetulta. Jopa odotettu suudelmakohtaus tuntuu voimattomalta ja kiirehdityltä. 

Ihanat hetket eivät ole yhtä muistiinpainuvia kuin kahdessa aiemmassa osassa. Voisin lonkalta kuvailla niissä esiintyneet parhaat romanttiset kohtaukset, mutta tästä en. "The Greatest Love Story Ever Told" lukee tämän Fairyloot-version kannessa. No, ei ihan. Tämä olisi voinut olla sitä. Kaikki ainekset siihen kyllä oli. 

Kirja jättää oloni tyhjäksi. Olen odottanut tältä osalta paljon ja olo kuin korkeuksista pudonneella. Karvas pettymykseni varjostaa lukukokemustani paljon. Tarkempi odotusteni tarkastelu kuitenkin kertoo, että ei, en minä ole kuuta taivaalta odottanut. Odotukseni ovat olleet ihan realistiset. Tässä osassa on vain lähdetty todella kummaliselle reitille. 

Rakastan silti tätä sarjaa. Olisin vain toivonut niin paljon enemmän tältä päätösosalta. Myös sivumäärässä. Itkin kyllä lukiessani, ja uskon, että tokalla lukukerralla osaisin nauttia tästä enmmän ilman pettymyksen karvasta makua. Halusin pitää tästä niin kovasti, että se sattuu.

Ihmettelen edelleen, mitä tällä tyhjällä fiiliksellä pitäisi tehdä. Joskus mietin, että voisi jonkun rakkaan sarjan jättää vain yksinkertaisesti kesken. Sitten sen maailman ovi ei ikinä sulkeutuisi, ja sinne saisi vain jäädä.

C. S. Pacat: Dark Heir

Dark Rise on Rooman imperiumini. Sarjan toinen osa, Dark Heir (2023), on huikeaa edeltäjäänsäkin parempi. Ja piinallisempi.

1800-luku + uudelleensyntyminen + Dark King = täydellistä.

Teos jatkaa heti Dark Risen intensiivisestä lopusta, ja siitä jatkan minäkin. Saatuani ensimmäisen osan päätökseen BookBeat kyselee olenko valmis sarjan seuraavaan osaan. "EN TOD", kirjoitan ystävälleni Elviiralle itkuhymiöiden ja näyttökuvan kera. Hän nauraa ja sanoo, ettei siihen voi olla valmis. Ystävänmuotoinen piru olkapäälläni yllyttää minut hyppäämään suoraan syvään päätyyn. Ja niinhän minä teen.

⚠️ Stop! Arvio spoilaa sarjan edellisen osan isosti. Pilaat lukukokemuksesi täysin, jos luet tämän arvion ennen kuin olet lukenut Dark Risen. ⚠️⁣⁣⁣⁣

Will on päähenkilönä mieletön. Siis ihan mielettömän kiinnostava. Hän yrittää todella kovasti olla hyvä, ja kaiken aikaa hänen pimeä salaisuutensa repii häntä. Tietoisuus siitä, että hänen omat ystävänsä kääntyisivät häntä vastaan hetkessä, painaa raskaana. Menneisyys tuntuu valuvan nykyisyyteen yhä enemmän ja enemmän. Se kietoo Willin pimeään verkkoonsa ja kullanhohtoisiin flashbackeihin, jotka vetävät häntä puoleensa kuin liekki yöperhosta.

"He's loyal to us", said Will.

"Is he?" Cyprian's voice was hard. "Don't forget  that he was reborn to serve the Dark King."

"I never forget that", said Will.

⁣⁣⁣⁣Rakas omistushaluinen Will. Kuolen joka kerta kun Will puhuu Sarceanista. Tai istuu kuuntelemassa, kun muut puhuvat hänestä.

Teoksessa on niin paljon jännitystä että sitä on vaikea edes lähteä purkamaan. Syrjäisten italialaisvuorten kaivaukset ovat pahaenteiset ja aiheuttavat minulle kylmiä väreitä. Uhka on koko ajan läsnä. Dark Heirissä juostaan kohti kohtaloa, jota ei ole koskaan halunnut. Kyllä, sanon että kohti. Koska tässä tapauksessa toiseen suuntaan juokseminen saa juoksijan vain pläjähtämään suoraan päin pakoilemaansa kohtaloa.

⁣⁣⁣⁣Shippaan Visanderia ja Phillipiä, vaikka Visander onkin väärällä puolella. (Kukaan ei silti peittoa Elizabethia ärsyttävässä oikeamielisyydessään.) Heissä on jotain. Kemiat Willin ja Jamesin välillä intensiivisyydessään ovat täysin omaa luokkaansa ja rakastan, rakastan, rakastan jokaista kohtausta heidän välillään. Tulen vielä viettämään seuraaavat vuodet tuskissani, teorioiden mitä vielä tuleekaan tapahtumaan.

Kirjan loppu nimittäin tuhoaa minut. Se murskaa sydämeni miljoonaan palaseen. Jään huutamaan. On pakko saada tietää enemmän. Mutta on tässä toivoakin. Toivoa siitä, että tiedossa on lisää plot twistejä ja paljastettuja totuuksia. (Siis toivoinko juuri plot twistejä? Kyllä vain.)

En tiedä toivunko hetkeen – koskaan – Dark Heiristä. Kuuntelen sen lopulta putkeen niin, että nukun välissä joitakin tunteja. Olo on kuin järistyksen jälkeen, mutta myös tyhjä. 

Näyttökuvaa reaktiostani välittömästi Dark Heirin lukemisen jälkeen:

Onko mitään parempaa kuin ystävä, joka suosittelee cliffhangeriin päättyvää keskeneräistä fantasiasarjaa, joka murskaa sielusi ja repii sykkivän sydämesi miljoonaan palaseen, niin ettei paluuta ole? Jep. Nimittäin se, kun samainen ystävä hehkuttaa kirjaa kanssasi ja toimii emotionaalisena tukenasi lukukokemuksen ajan tarjoten tukea sen jälkimaininkeihin. Ja jaksaa vielä fanittaa kanssasi useita viikkoja sen jälkeen.

Lisää Sarceania kiitos. Ja pian. Jos kolmannen osan nimi ei ole Dark King, niin en tiedä mikä sitten.

Mizuki Tsujimura: Lonely Castle in the Mirror

Mizuki Tsujimuran Lonely Castle in the Mirror (かがみの孤城 2017, eng. 2021) on kirja, jonka olen jossakin kohti bongannut kirjagramista, laittanut varaukseen ja sitten täysin unohtanut. Mitään ennakkokäsitystä minulla ei tästä siis ole. Motivaationi nopeaan lukutahtiin on silti aikamoinen, sillä estääkseni itseäni ahmimasta loputkin Once Upon a Broken Heart -sarjasta, lupaan itselleni, etten lue A Curse for True Lovea ennen kuin tämä kirjastolaina on selätetty.

Teoksesta on olemassa myös vuosina 2019–2022 ilmestynyt manga sekä loppuvuonna 2022 julkaistu anime.

Mitä tapahtuu lapsille, jotka lopettavat koulunkäynnin? Yhtenä päivänä Kokoro Anzai, kiusatuksi tullut junior high schoolin oppilas, huomaa huoneensa peilin hohtavan. Peili toimii portaalina kummalliseen linnaan. Häntä tervehtii vaaleanpunaiseen pitsireunuksiseen mekkoon sommistautunut tyttö, jolla on suden naamio. The Wolf Queen. Linna on auki tiettyinä aukioloaikoina joka päivä. Sinne valituilla nuorilla on aikaa seuraavaan maaliskuuhun löytää linnaan piilotettu toiveavain. Avaimen löytäjä saa esittää yhden toiveen, joka tulee toteutumaan. Pelissä on tietysti sääntöjä. Ja kollektiivinen rangaistus, mikäli niitä rikotaan. Eikä rangaistus ole suinkaan mitään sen vähempää kuin suden suuhun joutuminen.

’Are you going to eat us?’

‘I’ll leave that to your imagination, but a huge wolf will indeed appear. A powerful force will punish you. And once it’s triggered, there’s nothing anyone can do to stop it. Not even me.’

Kuulostaa aika pahaenteiseltä, eikö? Aluksi omassa mielessäni pyörii, että tämä on joku kummallinen Squid Game -tyylinen kuvio, jokin karmea sekoitus saduista. Mutta ei suinkaan. 

Linna on Kokorolle turvapaikka, jossa hän alkaa muodostaa kaverisuhteita muiden nuorten kanssa. Hänelle selviää vähä vähältä, kuinka kukin heistä kantaa omia kipujaan ja murheitaan. Mielenterveysaiheet ja kiusaaminen ovat teoksessa vahvasti läsnä, ja niiden käsittely on varsin lempeää ja ansiokasta. Aikuisen merkitys kuuntelijana ja todestaottajana korostuu paitsi Kokoron omassa, myös muiden tarinoissa.

Kokoro hopelessly realized now that if she put the incident into words, it would boil down to something so lame. They might have come all the way here to pick a fight with her, but in the end, they didn’t. That’s how adults would react. And with that, they’d put it out of their minds.

Those girls didn’t wreck anything, or physically hurt her.

But Kokoro’s experience of the incident went way beyond that; it was something far more decisive and intense. What if she went to school again, defenceless?

Tämä on monen kiusatun pelko. Mitä jos aikuiset eivät pidäkään kiusaamista minään? Jos kiusaaminen ei ole fyysistä, otetaanko sitä tosissaan? Kokoron tapauksessa pelko on johtanut siihen, ettei hän uskalla edes puhua tapahtuneesta. Koulunkäynti jää, mutta Kokoro ei edelleenkään avaudu sen syistä. Kokoron äiti yrittää kovasti olla painostamasta Kokoroa kouluun edes silloin, kun on löytänyt tälle erityiskoulun. Tarinassa onkin ilahduttavasti mukana joitakin ihania, välittäviä aikuisia, jotka tuovat toivoa ja osoittavat, mitä nuorten tukemisella voi saada aikaan. Miten tärkeää on, ettei nuori jää yksin.

Lukukokemus on sujuva. Huomaan kääntäväni sivua huomaamattani, lukevani aina vain eteenpäin. Kyse ei niinkään ole siitä, että tarina olisi niin vangitseva, vaan siitä, että siinä on sitä jotakin. Mietin lukiessani mikä juju linnassa oikein on. Täytyyhän siinä sellainen olla. 

Tarina punotaan yhteen varsin hyvin. Jotkin keskustelut ovat pitkähköjä, eivätkä vaikuta oikein vievän juonta eteenpäin, mutta pieniä vihjeitä loppuratkaisusta on esillä pitkin tarinaa. Parasta on teoksen loppu. Se on oikeasti hieno.

Luettuani tämän olen oikeastaan hieman yllättynyt. Luinko juuri kirjan ilman romantiikkaa? Kyllä. Pidinkö siitä? Kyllä vain. 

Stephanie Garber: The Ballad of Never After / Onnettoman lopun balladi

En ole kunnossa. En tosiaan ole kunnossa. Sydämeni on revitty irti.

He held her so tightly it hurt, but this pain she didn't mind. She'd let him crush her, let him break her, just as long as he never let go.

The Ballad of Never After (2022, suom. Onnettoman lopun balladi 2023) jatkaa Once Upon a Broken Heart -sarjaa. Evangeline on vannonut ettei luota Jacksiin enää ja kirjoittaa itselleen jopa kirjeen muistuttaakseen itseään Jacksin teoista siltä varalta, että Evangeline tulisi koskaan harkitsemaan tähän luottamista. Rakastan hänen päättäväisyyttään. Ja vielä enemmän rakastan sitä, ettei vääjäämätöntä voi paeta.

Teos on niin maaginen, että sitä on mahdotonta laskea käsistä. Evangelinen ja Jacksin välinen sanailu ja kiusoittelu on tässä täydellistä. Käytännössä suorastaan elän sitä varten.

"Do you kiss the prince because you actually enjoy it?" Jacks asked. "Or is it because you honestly think it will magically revive him?"

"Maybe I do it because I know it will annoy you," Evangeline answered archly.

Jacks flashed a smile that was far more wicked than welcoming. "Glad to know you're thinking about me when you kiss your husband."

Kirjassa on myös eräs tietty kohtaus, joka sulattaa minut täysin. Ja yksi hyvin tietty laini Jacksilta, joka varastaa sydämeni ja saa minut kirkumaan. (Näistä en esitä sitaattia, kukin kokekoot niiden ihanuuden itse.) Sydän-parkani. Kaipauksen ja kieltämisen määrä on tässä aikamoista. Todellista slow burnia. 

"Sorry to break your fairytale, Little Fox, but ballads don't end happily, and neither do the two of us."

Anteeksi nyt vain Jacks, mutta –

Lukiessani käyn läpi kokonaisen tunteiden kirjon. Tämä sattuu. Rakastan Evajacksia, mikä ihana pari. Ja miten Garber puukottaakaan minua tai siis näitä hahmojaan sydämeen. Olen kyllä täällä tätä kaikkea varten.

Evangeline didn't want love that made sense. She wanted love that made her feel, love that made her want to fight and hope for the impossible.

Niinpä, Eva. Tästä kirjasta toipuminen vie hetken. Jos antaisin tähtiä, tämä saisi täydet. Nautin tästä jatko-osasta vielä enemmän kuin Once Upon a Broken Heartista. Siitä toipuessa onkin hyvä aika ihailla kaikkia special editioneita ja haaveilla niistä. Ja odotella niitä oheistavaroita, joita olen jo tilaillut. 

(Kyllä, olen fanityttövaiheessa nyt.)