Saara Turunen: Sivuhenkilö

Tiedän erään naisen, joka päätti perustaa perheen nähtyään yksinäisen taideprofessorin kävelevän kadulla. Nainen oli katsonut professorin kuivia kasvoja, laihoja sormia ja tiukkoja suupieliä ja sinä hetkenä hän oli tehnyt valintansa. Pian hän oli etsinyt itselleen miehen, jonkun vain miekkosen, ja lisääntynyt tämän kanssa. Myöhemmin kuulin hänen kertovan, että päätös syntyi nimenomaan näystä, joka syöpyi hänen verkkokalvoillensa. Näyn nimi oli yksinäinen nainen. Kaiken jälkeen perheen valinnut nainen puhui kyynisin sanoin rakkaudesta. Hän ei tiennyt mitä rakkaus oli, mutta yksinkään hän ei halunnut olla, sen hän oli ymmärtänyt.

Näin kuuluu sitaatti, joka sai minut lukemaan Saara Turusen Sivuhenkilön (2018). Äitini siteerasi teosta minulle huvittuneena, ja juuri hänen suosituksestaan päätin antaa Sivuhenkilölle  mahdollisuuden. Hänestä  teos oli ollut mainio. Myöhemmin minulle selvisi, ettei kyseessä ollut ensimmäinen teoksesta kuulemani sitaatti, vaan ystäväni oli ehtinyt ensin. En tiedä toista kirjaa, jota minulle olisi siteerattu tällä tavoin. Jotakin tässä teoksessa siis täytyy olla, jotta se saa ihmiset puhumaan.

Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos Turusen esikoisromaanin ilmestymisestä ja sen Helsingin Sanomilta saadusta murska-arvostelusta, kirjailijan hapuilusta ja epävarmuudesta romaanin ilmestymisen jälkeen. Kirjailija on kuin tuuliajolla. Ensin kukaan ei tunnu pitävän hänen kirjaansa minään, eikä edes huomaavan sitä. Turunen kaipaisi kovasti hyväksyntää, ihan keltä tahansa. Ei vain kirjalleen, vaan myös itselleen. Hän haluaisi ohikulkijoiden pitävän hänestä.

Teos kuvaa kirjailijan elämää yhden vuoden ajalta. Kenenkään nimiä ei mainita, vaan kirjailijan siskotkin ovat vain ensimmäinen sisko ja toinen sisko. Sivuhenkilö on aluksi niin tylsä, että minun on vaikea saada sitä luettua. Ajoittain kuvaukset ihastuttavat nokkeluudellaan. Tekstistä välittyy, että vaikka tämä on tylsää, sen kirjoittajalla on lahjoja. Kuvaus päähenkilön siskon miesten metsäreissuista on mahtava. Se on kuitenkin  liian pitkä tässä siteerattavaksi, joten jokainen lukekoon sen itse. Teos pääsee vauhtiin, kun Turusen elämässä alkaa tapahtua. Hänen kirjansa voittaakin palkinnon. Päähenkilö myös innostuu analysoimaan naisten asemaa. Se sai ystäväni innostumaan niin, että hän siteerasi minulle pätkän, jossa Turunen pohtii naiskirjailijoiden asemaa.

Taideopiskelija kertoo olevansa kiireinen, koska heitä oli käsketty lukemaan kaikki maailmankirjallisuuden tärkeimmät klassikot lävitse tämän syksynaikana. Mitä ne ovat? minä kysyn. […] Myöhemmin saan listan sähköpostiini. Silmäilen sitä happamana. Taas edessäni ovat nuo samat nimet kuin radiotoimittajan listalla. Pelkkiä miehiä, seassa yksi nainen kotimaisen kirjallisuuden sarakkeessa. Taidekoulutus on mädäntynyttä, minä mietin. Miten tällaisia listoja voidaan jaella vielä tänäkin päivänä? Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista.

Teemoja, jotka nousevat esiin Sivuhenkilöstä ovat kritiikki ja sen vaikutus, naisen asema ja tasa-arvo, sinkkuus, itsensä löytäminen ja oman elämän haltuunotto. Toinen ystäväni kehui teoksessa juuri sitä, miten samaistuttavasti se kuvaa sinkkunaisen elämää ja sitä, miten pariutuneet ja perheelliset ystävät vain katoavat elämästä, ellei heihin ole itse aktiivisesti pitämässä yhteyttä. Hänkin oli sitä mieltä, ettei teos aluksi ollut kummoinen.

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaista, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. On normaalia vihata, jos ympäristön tärkein sanoma on se, että et kelpaa sellaisena kuin olet.

Sivuhenkilö ei ole mieleeni, mutta en näe sitä kirjana, jonka tarvitseekaan olla. Kyse on omaelämäkerrallisesta teoksesta, ei ihmisten miellyttämiseen pyrkivästä fiktiivisestä romaanista, jonka juonenkäänteet ja henkilöhahmojen piirteet voi täysin vapaasti valita. Käsittääkseni romaaniin on kyllä fiktiivisyyttä tullut, eikä teos kerro tapahtumia Turusen elämästä aivan suoraan. Pidän siiti teoksen osuvista ja topakoista naisen asemaa pohtivista kohtauksista. Pidän siitä, miten rehellinen vaikutelma Sivuhenkilöstä tulee ja miten siinä pohditaan naiskirjailijoita ja menestystä.

Kenelle? Kirjan julkaisemista pohtiville, henkilökuvista pitäville, kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.

Toni Morrison: Tervanukke

Ensimmäistä kertaa lukupiirimme kokoontui niin, ettei meistä kukaan ollut lukenut kirjaa loppuun. Minulla oli noin 50 sivua jäljellä, muilla pari sataa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 saanut Toni Morrison kuoli hiljattain. Olin valinnut lukupiirikirjaksi hänen kunniakseen hänen tuotannostaan Tervanuken (Tar Baby 1977, suom. 1982), joka ei kuitenkaan imaissut mukaansa niin hyvin kuin olisin odottanut. Rakastan Morrisonin  teoksia Minun kansani, minun  rakkaani ja Sula. Se, että Tervanukke oli aluksi varsin hapokasta luettavaa, tuli yllätyksenä. Ellalle ja Nealle Toni Morrison ei ollut ennestään tuttu. Toisen kohdalla lukeminen tyssäsi ajanpuutteeseen, toisella itse teokseen.

Tervanukke alkaa sillä, että tuntematon mies ui meressä, pelastautuu laivaan, joka mantereen sijaan suuntaakin merelle päin ja ankkuroituu erään Karibian saaren rantaan. Saarella seurataan makeistehtaan omistajan poikaa, eläköitynyttä ja saarelle kasvihuonettaan hoitamaan vetäytynyttä  Valeriania ja hänen talouttaan. Talouteen kuuluu hänen hermoheikko vaimonsa Margaret, entinen Miss Maine, josta kukaan ei tunnu pitävän. Omistajaparin lisäksi talouteen kuuluu musta palvelija-aviopari Ondine ja Sydney. Heidän orvoksi jäänyt  kasvattinsa ja verisukulaisensa, isäntäväen kouluttama Jadine, pitkälle pötkinyt maailmaa nähnyt malli ja varsinainen kaunotar, saapuu kylään. Paikalle odotetaan myös Valerianin ja Margaretin poikaa Michaelia jouluksi. Mutta Michael ei ole tullut koskaan ennenkään.

Ruokaa katoaa talosta vähin äänin, mutta kun Margaret tulee alakertaan kauhistuneena huutaen, että hänen vaatekaapissaan on musta mies, ei  kukaan ole uskoakseen häntä. Sydney olisi valmis ampumaan kuulan miehen kalloon, mutta isäntäpä istuttaa "vieraansa" pöytään. Muiden ei auta kuin ihmetellä, kuinka Son saa jäädä taloon ja saa parempaa kohtelua kuin talon mustat palvelijat.

Monesta kuvauksesta saa lukea vain pinnallisen ja valkoisten kouluja käyneen Jadinen ja mustaakin mustemmassa Eloessa kasvaneen Sonin välille kehkeytyvästä romanssista, mutta Tervanukkeen mahtuu paljon muutakin! Mikään suuri kahdesta eri yhteiskuntaluokasta tulevian romanssi Tervanukke ei ole. Romaani ei ole edes romanttinen. Pohjimmiltaan kyse on mielestäni hahmojen ja tapahtumien pyörittelystä sen ympärillä, mitä tarkoittaa olla afroamerikkalainen. Sonille se tarkoittaa monen asian halveksimista ja vanhan vaalimista, Ondinelle ja Sydneylle asemansa hyväksymistä ja valkoisten palvelemista, ja Jadinelle eteenpäin pyrkimistä, vanhan hylkäämistä.  Eri käsitykset törmäävät, ja yhteistä pintaa on vaikea löytää. Ondine ja Sydney ovat antaneet kaikkensa Sydneyn veljentyttärelle Jadinelle, mutta modernin maailman Jadinella on ihan oma elämänsä ja kosmopoliitit haaveensa, jotka eivät sovi yhteen kahden mustan vanhuksen hyvinvoinnista huolehtimisen kanssa.

”Sydney, älä ole tuommoinen.”
”Ja minähän olen tämmöinen. Tyttö ei kohdellut meitä hyvin, Ondine.”
”Hän on nuori. Kyllä hän siitä asettuu.”
”Ei sillä iän kanssa ole mitään tekemistä.”
”Ei Jadine ole mikään säästötili, Sydney.  Ei hän kasva korkoa.”
”Pitäisi kasvaa.”

Mutta Jadinea kuin omaa lastaan kohdellut Ondinekin tietää, ettei tyttö ole ollut heille hyvä. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa heidän välillään.

”Sitten minä otan toisen sydämelleni, sinun veljesi tyttölapsen. Eikä hänkään ole peräisin minun kohdustani, ja minä seison jaloillani kolmekymmentä vuotta ettei hänen tarvitsisi. Ja venytin penniä ettei hänen tarvitsisi. Eikä tyttö keksi parempaa kuin ostaa minulle kengät joita en voi pitää, ja puvun jota minun ei sopisi pitää, ja karata pois ensimmäisen kaksipunttisen kanssa joka ovesta astuu. Selitäpä se.”

Teos paranee loppua kohti. Tervanuken parhaimpiin puoliin kuuluu sen vahvatunnelmaisuus ja soljuva dialogi, jota aidomman oloista harvoin näkee. Fokalisaatio vaihtuu henkilöhahmosta toiseen. Välillä mennään hieman taaksepäin jonkun toisen hahmon näkökulmaan, jotta selviää, mitä oikeastaan tapahtui. Kuten kaikissa Morrisonin romaaneissa, jotka olen lukenut, myös Tervanukessa on mukana Morrisonille tyypillinen shokeeraava äiti, joka poikkeaa yleisesti hyväksytystä  käytöksestä. Erilaiset äidit ovat muutenkin teoksessa läsnä. Mukana on myös kuolleiden henkiä, mustia naisia ja äitejä, jotka piinaavat öisin Jadinea, joka haluaa olla kaikkea muuta kuin he. Myös saarella, jolle Valerin on asuttunut asumaan, on omat henkensä. Teoksen hengissä on kyse fastistisesta välineenä kulttuurisen murrosvaiheen kuvauksessa. Afrikkalainen uskonnollinen, perinteitä kunniottava perinne ja länsimainen elämänkatsomus törmäävät yhteen, ja sitä ilmennetään afrikkalaisia perinteitä ja afroamerikkalaisuutta edustavien henkien avulla. Jadine ei halua ajatella menneisyyttään tai juuriaan, mutta hänen perintönsä seuraa häntä minne hän meneekään.

Yönaiset eivät olleet vain häntä vastaan (ja yksin häntä – ei Sonia), eivät vain katsoneet halveksivasti riippurintojensa ja makkaramahojensa yli, he näyttivät olevan jotenkin yksimielisiä hänen suhteensa, aikovan ottaa hänet kiinni, sitoa hänet, köyttää hänet. Siepata sen ihmisen joksi hän kovalla työllä oli tullut ja tukahduttaa sen veltoilla lötkötisseillään.

Morrison on avannut teoksen nimeä Tar Baby Karin Luisa Badtille (joka on kirjoittanut upean artikkelin 'The Roots of the Body in Toni Morrison: A Mater of "Ancient Properties"', joka kannattaa lukaista, jos Morrisonin teosten henkimaailma kiinnostaa) vuoden 1995 haastattelussaan seuraavalla selityksellä:

Tar Baby is also a name [...] that white people call black children, black girls, as I recall. At one time, a tar pit was a holy place, at least an important place, because tar was used to build things. It held together things like Moses' little boat and the pyramids. For me, the tar baby came to mean the black woman who can hold things together.

Tervanukke ei ole sitä parasta Toni Morrisonia, mutta jos siihen jaksaa paneutua ja on kiinnostunut  Morrisonin kirjoista ja afroamerikkalaisuudesta, on teos lukemisen arvoinen. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä, en ehkä olisi lukenut toista taikka sitten kolmatta Morrisoniani. Mitään suurta intoa kirja ei herättänyt muissakaan. Nea epäili, lukeeko teosta loppuun, mutta Ella oli sitä mieltä, että häntä kyllä teos kiinnostaa. Mielestäni teos kuitenkin aukeaa kunnolla vasta ihan lopussa, minkä vuoksi tämä kyllä kannattaa lukea loppuun, jos Tervanuken on aloittanut.

Kenelle? Karibia-fiilistelijöille, Toni Morrisonista pitäville, henkilökuvauksista nauttiville, afroamerikkalaisuudesta kiinnostuneille.