Émile Zola: Naisten aarreaitta

Naisten aarreaitta (Au Bonheur des Dames 1883, suom. 1973), suomennettu myös nimellä Naisten paratiisi, on ollut todella hidasta kuunneltavaa. Vika ei suinkaan ole tarinassa tai tyylissä, onhan tässä selvästi Zolan mestarikädenjälki nähtävissä, vaan siinä, miten olen samalla kirjannut itselleni ylös huomioita tuon ajan Ranskasta. Eletään siis 1860-luvulla, Ranskan toisessa keisarikunnassa. Keskiössä on jälleen Pariisi, jota myllätään ja uudistetaan vinhaa vauhtia. Kuluttaminen on murroksessa, kun pienet erikoisliikkeet käyvät taistelua uusia, jättimäisiä tavarataloja vastaan. ⁣

Denise Baudu saapuu rutiköyhänä Pariisiin elätettävänään kaksi orvoksi jäänyttä pikkuveljeä ja päätyy töihin upean muodikkaaseen Naisten Aarreaittaan. Välit aivan tavarataloa vastapäätä liikettä pitävään setään katkeavat, mutta onhan Denisen tultava toimeen, vaikka sitten itse perivihollisen leivissä. Maalta tulleen ”tappuratukan”, kuten Deniseä nimitetään, ei ole aivan helppoa sopeutua kilpailuhenkiseen tavarataloon, jossa säännöt ovat tiukat ja juorukellot sen kuin helkkyvät. Denise on päälleliimatun taipumaton kunniallisuuden perikuva, mikä näin nykylukijana ärsyttää. ⁣

Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin aamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä kokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen valtaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta kankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi verhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta katseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat verkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän rintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien mannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden kannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa aaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko talon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien ympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. 

Zola kuvaa naturalismille tyypillisen tunnontarkasti mutta värikkään eloisasti tavaratalon elämää ja sen tuotteiden aiheuttamaa hullaantumista. Uusi aikakausi on aluillaan. Tavaratalo on oikea paratiisi. Täynnä houkutuksia ja turmellusta, kaupallistettuja fantasioita uskomattomaan hintaan. Ja miten Zola tätä kuvaakaan! ⁣Ei mikään ihme, että liikkeellä on aikamoisia himoshoppaajia. 

Kilpailua käydään ei paitsi ostoksista, vaan myös siitä, kuka asiakasta saa palvella. Tavaratalon työntekijät juonittelevat, ilkeilevät ja osoittavat välinpitämättömyyttä toisiaan kohtaan, mikä kulloinkin sopii. Proviisiopalkalla kun mennään, ovat kaikki toistensa kilpailijoita. Maalta tulleen ja köyhän Denisen taival ei ole helppo, ja jopa hänen ulkonäköönsä puututaan. 

Parasta Zolaa tämä ei ole. Upeita, tunnelmallisia kuvauksia ja symboliikkaa silti löytyy. Kunnon draamaa sen sijaan ei. Jossain määrin tavaratalo itsessään nouseekin päähenkilöksi Denisen rinnalle. Jännittävät ihmiskohtalot jäävät vähemmälle, kun vastassa on tavaratalo ja erittäin siveellinen, varjoaan säikkyvä nuori myyjätär. Hahmot jäävät ohuiksi, eikä heihin päästä syvällisemmin tutustumaan. Romanssikin jää hyvin heppoiseksi, ja herra Mouret on seksistisine käsityksineen lähinnä vastenmielinen.

Katsauksensa tavaratalojen maailmaan teos on viehättävä. Eri osastojen upeiden esillepanojen kuvailu on Naisten aarreaitan parasta antia. Varkauksista kiinni jääneiden naisten kohtelu ansaitsisi suorastaan aplodit nerokkuudessaan ja hienovaraisuudessaan. ⁣

Émile Zola: Nana

Olen vihdoin lukenut Nanan! Otin kuvan jo aikoja sitten, ja se olkoon viimeinen kevätkuvani ennen siirtymistä siihen, mitä oikeasti olen tässä välissä lukenut. (Zolaa, totta kai.) Pientä haastetta lukemiselle on aiheuttanut teoksen muste, joka on osittain tahriintunut ja saa rivit hyppimään silmissä.

Nana (Nana 1880, suom. 1952) on minulle hienoinen pettymys, odotukseni kun ovat olleet hyvin korkealla. Kyseessä on Émile Zolan pääteos, teos, jonka pitäisi nyt kaiketi olla vaikuttava ja upea ja mitä vielä. Tuntuu, että Zola pääsee kunnolla vauhtiin vasta ihan loppupuolella. Tässä on teos, jossa keskustellaan aivan valtavasti, pohjustetaan ja pohjustetaan. Mutta! Huhhuijaa, miten tätä lähtisi edes purkamaan? Olo on hengästynyt ja luulen, että tämä vaatii hieman sulattelua.

Nanassa kiteytyy Ranskan toisen keisarikunnan pröystäilevän tuhlaileva, turmeltunut ilmapiiri, jossa ollaan kaulaa ja lopulta päälakea myöten veloissa, sillä pitäähän toki olla näyttävä ja rakastajattarella mitä tuhlata. Variétés-teatterin uusi tähtönen saa Pariisin polvilleen. Nana on oikukas diiva, jonka viha syttyy silmänräpäyksessä, mutta jonka hellyys roihahtaa yhtä nopeasti, saa hänet säälimään muita ja jopa ihastumaan. Ainakin joksikin aikaa. Nana halveksii ja pilkkaa rakastajiaan, mutta ahnehtii aina vain lisää. Hän syö rakastajiensa varat, heidän peltonsa, tilansa ja linnansa. Kaikki katoaa kuin kuiluun. 

- Missä se talo on? tyttö kysyi aivan hiljaa ja hymyillen nolona kuin lapsi, joka jälleen tahtoo saada leikkikaluja, vaikka ne vastikään eivät ole sille kelvanneet.

- Villers-puistokadun varrella.

- Saanko vaunutkin?

- Saat.

- Pitsejä ja jalokiviä?

- Saat.

- Oi, kuinka hyvä sinä olet! Ymmärrähän, että se, mitä puhuin, tapahtui mustasukkaisuudesta… Tällä kertaa, vannon, ei tule käymään niin kuin ennen, koska sinä nyt käsität mitä nainen tarvitsee. Annathan minulle kaikki? Silloin ei tarvitse pyytää muilta mitään… Kaikki on siellä sinua varten, vain sinua varten!

Kadulta poimittu Nana rikkoo saamiaan lahjoja huvikseen ja nauttii yltäkylläisyydestä, josta on pienenä saanut vain haaveilla. Mikään ei pysy hänen kätösissään menemättä rikki.

Nanaa ei käy sääliksi, eikä hän herätä ainakaan minussa myöskään empatiaa. Nana elää täysillä, kirkkaalla, kirkkaalla liekillä vain palaakseen poroksi. Zolan naturalistinen ote kuvaa armotta Nanan päähänpinttymät, tämän ilkeyden ja nöyryyttämisenhalun, mutta myös hetkittäisen katumuksen ja haavoittuvuuden – Nanan kaikessa lapsellisuudessaan ja turhamaisuudessaan. Ja muut antavat Nanan rellestää ja tehdä päänsä mukaan. Nana karkaa niidenkin käsistä, jotka ovat kuvitelleet häntä voivansa jotenkin hallita. Kaksintaistelu Nanasta olisi naurettava, suorastaan julkinen naurunaihe, samoin korvapuusti.

Zolan alussa kuvaama näytelmä on hilpeän loistavasti kuvattu:

Näytelmä päättyi. Vulkanuksen voitonriemuisesta kutsusta koko Olympos marssi rakastavien ohi huutaen ja hämmästellen ja Jupiter virkkoi leikkiä laskien: ”Poikani, minusta teit varomattomasti, kun kutsuit meidät katsomaan tätä.” Sitten tunteet muuttuivat Venukselle suosiollisiksi. Iris toi taas näyttämölle sarvipäiden kuoron, joka anoi, että jumalat keskeyttäisivät tutkimuksensa, sillä kun aviomiehet olivat alkaneet pysytellä kotosalla, oli elämä käynyt aivan sietämättömäksi; oli parempaa joutua petetyksi ja olla tyytyväinen, siinä näytelmän siveellinen opetus. Sitten vapautettiin Venus. Vulkanus hankki itselleen vuode- ja pesäeron. Mars teki sovinnon Dianan kanssa. Jupiter taas lähetti pikku pesijättärensä tähtien joukkoon saadakseen rauhaa omassa avioliitossaan. Vihdoin vapautettiin pieni Amor kopistaan, jossa hän oli taittanut paperista variksia sen sijaan että olisi taivutellut rakastaa-verbiä.

Näytelmän "siveellisessä opetuksessa" kiteytyy allegoria myös Zolan kuvaamasta ajasta. Aivan erityisesti minua huvittaa tuo rakastaa-verbin taivuttamisen hylännyt Amor.

Minulta kysyttiin hiljattain suosikkikirjojani. Menin hämilleni ja myönsin, ettei mikään oikein ole niin sykähdyttänyt enää viime aikoina, mutta että Zola kyllä vetoaa! Tosiaan. Zolan seurassa olen kuin karkkikaupassa. Olen paitsi erittäin kiinnostunut kyseisestä historian aikakaudesta, myös ihastunut Zolan taidokkaaseen kerrontaan. Suosittelen tutustumaan. 

Huomaan, että teksti on jäänyt moneksi viikoksi Bloggerin luonnoksiin. Sitä täydentäessä olen jo niin seuraavien kirjojen pauloissa, että palaaminen Nanan fiiliksiin on vaikeahkoa. Pitäisi aina saada se blogijuttu kirjoitettua ja julkaistua heti, kun on lukenut.

Émile Zola: Kertomuksia

Émile Zola on uusin kirjallisuustuttavuuteni. Aikansa tunnetuin kirjailija ja kuuluisin naturalisti; Zolan nimi on tuttu kirjallisuushistorian luennoilta, joilla ei koskaan ehtinyt edes makustelemaan kaikkea. Kiinnostukseni Ranskan toiseen kerisarikuntaan (1852–1870) on saanut minut tarttumaan aikalaiskirjallisuuteen. Voiko tuntea toista keisarikuntaa tuntematta Zolaa? Tutustuessani Pariisin uudelleenrakennusta käsitteleviin artikkeleihin tulee Zolan nimi väistämättä esiin niissäkin. Aikalaiset, kuten Zolakaan, eivät olleet järin innostuneita Pariisin mylläämisestä ja kääntämisestä ylösalaisin. Zolan teos La Curée on keskittynyt aivan erityisesti Pariisin myllerrykseen ja uusrikkaiden elämän kuvaamiseen tuossa raunioiden ja uusien bulevardien ja puistojen kaupungissa. Koska tätä helmeä ei ole suomennettu ja luen e-kirjaa huomattavasti hitaammin, alkaa Zola-taipaneeni niin sanotusti lähempää kotoa.

Aloitan siispä Zolan parissa Eero Erkon vuonna 1888 suomentamalla novellikokoelmalla Kertomuksia. Kokoelma sisältää kolme novellia, joiden kieli todella onkin vanhahtavaa. Lukiessani en voi olla miettimättä miten tämä kaikki on ilmaistu ranskaksi. Onkohan siinäkin ollut yhtä vanha sävy nykyranskaan verrattuna?

Naturalismi on kaunistelematon ranskalainen kirjallisuuden suuntaus ja realismin radikaalimpi alalalaji, johon kuuluu totuuden kuvaaminen kliinisen objektiivisesti ja totuudenmukaisesti, lähes tieteen tapaan. Olen jostain syystä aina ajatellut, ettei naturalismi ole minun makuuni. Ajatus naturalismista on tuntunut lähinnä vastenmieliseltä ja on herättänyt minussa ei kiitos -reaktion. Olen yllättynyt, miten hyvin viihdyn Zolan novellien parissa. Kahlatessani ajan kirjallisuutta läpi tarkoituksenani on keskittyä lähinnä kulttuurispoliittiseen ilmapiirin kartoittamiseen ja yläluokan kuvauksiin, mutta Zola onnistuu pitämään minut otteessaan siitä huolimatta, että esittää kokoelman novelleissa naturalismille tyypillisen kaunistelemattomia kuvauksia työväenluokasta, nälästä, kuolemasta ja sodasta.

Zolan kerronnalliset ratkaisut viehättävät. Kaksikymmentäosaisesta Les Rougon-Macquart -sarjastaan tunnettu Zola osoittaa kykynsä myös oivallisena novellistina, joka kykenee kiteyttämään asiansa. Seuraavien vuosilukujen esiinkaivaminen on vaatinut hienoista salapoliisityötä, mutta allekirjoittaneelta sujuu onneksi ranska sen verran hyvin, että lähteiden lukeminen myös alkuperäiskielellä onnistuu. 

"Taistelu myllyn luona" (L'attaque du Moulin,1880)

Tragedia, joka alkaa rakkaustarinana ja joka kuvaa yhden taistelun ranskalaisten ja preussilaisten välillä, kun ranskalaissotilaiden joukko saapuu Rocreusen idylliseen kylään vain päivää ennen nuoren parin vihkimistä. Luonnollisestikaan preussilaiset eivät ole kaukana jäljessä. Novelli antaa karun kuvan preussilaisten etenemisestä Ranskan maalla. Keskiössä on silti ihmisten tunteet.

Novelli on ilmestynyt vuonna 1880 vuonna 1870 alkanutta sotaa käsittelevässä kuusinovellisessa kokoelmassa Les Soirées de Médan yhdessä mm. Guy de Maupassantin teemaan kuuluvan novellin kanssa.

"Työnlakkautus" (Le chômage, 1874)

Ajattelen jo hyppääväni tämän yli, sillä novelli ei koske niitä aiheita, joista oppia ammentaakseni Zolaa luen. Mutta Zolapa onnistuu saamaan minut kääntämään sivua, vaikka novelli käsittelee yksinomaan työväenluokkaa ja sen kurjuutta. Novelli seuraa seuraussuhteita ja tarjoaa neljän eri fokalisoijan näkökulman työnlakkaukseen: tehtaan omistajan, työläismiehen, tämän vaimon ja viimeisimpänä heidän 7-vuotiaan tyttärensä. Epätoivo, Pariisin vihmainen sade, nälkä ja häpeä ovat käsinkosketeltevissa. Upeinta on novellin viimeinen lause, johon Zola on kiteyttänyt kritiikkinsä: ”Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?”

"Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä" (Les Quatre Journees de Jean Gourdon, 1874)

Luontokuvauksia, rakkautta, kuolemaa, ja jälleen kerran sotaa. Nimensä mukaisesti novelli kuvaa neljä päivää Jean Gourdonin elämästä, mutta ei suinkaan neljää peräkkäistä päivää, vaan yhden kustakin elämänvaiheesta. Näistä ensimmäinen sijoittuu kevääseen, jona Jeanin setä kertoo läksyttää häntä olemaan antamatta rakkauden viedä mennessään, sillä nyt ei ole vielä sen aika, vaan aika tehdä työtä tulevaa varten. Loput kolme päivää sijoittuvat kesään, syksyyn ja talveen kuvaten Jeanin elämän edistymistä ja sedän esittämän luontometaforan todenmukaisuutta.