Sarah J. Maas: Okaruusujen valtakunta

Kirjamuusaani Elviiraa kiinnosti, tykkäänkö ACOTARista. Eihän siinä auttanut muu kuin pistää kirjaa varaukseen. Ja onhan tätä sarjaa hehkutettukin ihan valtavasti. Sarah J. Maas on suorastaan ilmiö. 

Onneksi en ollut lukenut kirjasta juuri mitään yksityiskohtaisempaa, enkä siis tiennyt, että ensimmäisen osan eli A Court of Thorns and Rosesin (2015, suom. Okaruusujen valtakunta 2019) kohdalla kyseessä on Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerronta. En pidä satujen uudelleenkerronnoista. En ole silti minäkään täysin säästynyt sarjan spoilereilta, mutta kuitenkin suhteellisen hyvin. Juonesta minulla ei nimittäin ole hajuakaan. Joistakin sarjan pareista vain. 

⁣
Olen lähes haluton sukeltamaan tämän analysointiin. ACOTAR ei ole täydellinen. Mutta nautin siitä kovasti ja en tavallaan haluaisi repiä sitä palasiksi. Mutta tässä sitä mennään. 

Eli siis. Kirjan alkukohtaus on suorastaan maaginen ja lupailee paljoja. Onko Feyren metsässä kohtaama susi oikea susi vai faerie? Feyren elämä muutuu täysin, kun hän joutuu vastuuseen kaadostaan ja hänet pyyhkäistään Prythianiin, faerieiden valtakuntaan. Hänet sinne noutaneella pedolla on nimikin. Tamlin. Ja hän sattuu olemaan oikeasti todella komea mies – siis faerie. Ja tässä kohtaa arvaatte varmaan jo aika paljon nyt kun olen tuon uudelleenkerronta-aspektin tässä maininnut. Itse olin autuaan tietämätön, ja hyvä niin. Kaunotar ja hirviö käväisee kyllä mielessäni viimeistään siinä kohtaa, kun Tamlin vie Feyren valtavaan galleriaansa vähän niin kuin hirviö Bellen kirjastoonsa. Feyre nimittäin ei ahmi kirjoja vaan taidetta, maalaahan hän itsekin. 

Suomennoksessa faerie on käännetty haltiaksi, ei keijuksi. Itse miellän... no en nyt tiedä mitä oikeastaan miellän. Keijumaata tämä Prythian muistuttaa mielestäni, mutta ei se haltiakaan ole huono käännös.  Onneksi luen englanniksi, eikä minun oikeasti tarvitse pysähtyä tätä syvällisesti pohtimaan tai törmätä suomennettuun sanaan joka sivulla. Näitä on muuten Gummerus jaksanut varsin maltillisesti suomentaa. Laadusta en itse tiedä, mutta oletan olevan hyvä, kun sen verran väliä kirjoilla. Ei ole yritetty kaikkia rykäistä huippunopeasti. 

"You look . . . better than before."

Was that a compliment? I could have sworn Lucien gave Tamlin an encouraging nod.

"And you hair is . . . clean."

Lucienin ja Tamlinin vaivaannuttavat yritykset olla kohteliaita Feyrelle ovat huvittavia. Feyre on tyhmä. Enemmän kuin kerran tai kaksi irvistelen, koska en kestä hänen päätöksiään. Miksi, miksi, miksi? Joku saisi kertoa minulle, että hän viisastuu tästä, sillä hänen valinnoissaan ei oikein ole järkeä tässä osassa. Hänen on tarkoitus olla se vastuullinen sisar, joka on huolehtinut perheestään, mutta hänpä astuukin laulellen vaaraan. Useita. Kertoja.

Ajatusviivojen hyväksikäyttö on ACOTARissa ennennäkemättömällä tasolla. Viisi (5) yhdellä sivulla? Oikeasti? Ja sitten vaan repeat? Käy myös tylsäksi miten monta kertaa Feyre sanoo, ettei voisi koskaan maalata sitä tai tätä. Ymmärrän hänen olevan tAiTeilLiJA, mutta eikö todella ole mitään muuta keinoa korostaa sitä?⁣ Tai jos sillä yritetään kuvata jonkin asian ihmeellisyyttä ja ylimaallisuutta, niin eikö siihenkin olisi muita keinoja?

Tamlin 🥺❤️⁣
Rhysand 👀💀🤨⁣

Ai. Pitikö tästä sanoa jotakin hyvää? Ei hätää, tykkäsin tästä todella ja jatkan sarjaa hetipikimmiten. Jousiampujat ovat ihania. Mutta ketut ensin! (Olen parhaillaan lukemassa The Fox Wifea, ja se olisi saatava loppuun ennen tänne Maasversumiin paluuta. Voi olla, etten hetkeen sieltä pääsekään.)