Silvia Moreno-Garcian Mexican Gothic (2020) on teos, jonka lukemista olen odottanut innolla. Päädyn valvomaan aamuviiteen saadakseni sen päätökseen.
Mutta mitä siitä sanoisin? Teos on täynnä goottilaisten romaanien name droppingia ja intertekstuaalisia viittauksia genren sisällä. The Haunting of Hill House ja erityisesti The Yellow Wallpaper tulevat voimakkaimmin mieleen.
That night she dreamed that a golden flower sprouted
from the walls in her room, only it wasn’t… she didn’t think it a flower. It
had tendrils, yet it wasn’t a vine, and next to the not-flower rose a hundred
other tiny golden forms.
Mushrooms, she thought, finally recognizing the bulbous shapes, and as she walked towards the wall, intrigued an attracted by the glow, she brushed her hands against these forms. The golden bulbs seemed to turn into smoke, bursting, rising, falling like dust upon the floor.
Mexican Gothicin sankaritar ei ole goottilaisen romaanin perinteinen pyörtyilevä avuton neito hädässä, ja tästä iloitsen suuresti. Ihanaa! Noemí on moderni sankaritar 50-luvun Meksikossa, nuori sosioliitti, joka lähtee isänsä pyynnöstä vanhaan, syrjäiseen englantilaistyyliseen kartanoon. Hänen tehtävänään on selvittää mikä on saanut hänen vastanaineen serkkunsa Catalinan kirjoittamaan niin kummallisen kirjeen ja syyttämään aviomiestään myrkyttämisensä yrittämisestä. Pidän siitä, miten Noemí tekee virheitä ja on kova olettamaan asioita ja napsahtamaan sitten muille saaden aikaan aikamoisen sotkun. Kun Noemín käytöksen seuraukset paljastetaan, tämä itkee.
Noemí remembered what Virgil had said about men doing as she wanted. It bothered her to be thought of poorly. She wanted to be liked. Perhaps this explained the parties, the crystalline laughter, the well-coiffed hair, the rehearsed smile. She thought that men such as her father could be stern and men could be cold like Virgil, but women needed to be liked or they’d be in trouble. A woman who is not liked is a bitch, and a bitch can hardly do anything: all avenues are closed to her.
Noemí onkin päähenkilönä yllättävän mielenkiintoinen. Pinnan alta paljastuu miellyttämishaluinen nuori nainen, joka yrittää vain pärjätä. Mutta Noemílla on muitakin haluja. Haluja, jotka nousevat High Placen seinien sisällä eloon. Teos todella leikittelee ihmismielen pimeällä puolella, mikä istuu goottilaiseen teemaan kuin valettu.
Kirjan alkumetreillä ehdoton suosikkihahmoni on Virgil, ja olen suorastaan tuskissani siitä, ettei Noemí oikein lämpene tälle. Miksi, Noemí? Miksi? Virgilistä on vaikea sanoa paljoa spoilaamatta teosta, joten jätän hänen käsittelynsä tähän. Sanon vain vielä, että eniten petyin juuri Virgiliin liittyviin ratkaisuihin.
High Placen kartanon painostavaa, kummallista tunnelmaa luodaan sivuamalla eugeniikkaa ja kasvitiedettä. Yksi teoksen suosikkivertauksistani on seuraava orkideasitaatti:
”You don’t belong here, Noemí. But I do. What
would I do outside?” he asked.
“Anything you want.”
“But that is a deceiving idea. You are right to think that I was grown like an orchid. Carefully manufactured, carefully reared. I am, yes, like an orchid. Accustomed to a certain climate, a certain amount of light and heat. I’ve been fashioned for a single end. A fish can’t breathe out of water. I belong with the family.”
Englantilaiskartanon lisäksi Mexican Gothicin miljööseen kuuluu tietysti hautausmaa, sumua, vuoristotie ja pikkuinen kylä. Ah, niin perinteistä, niin perinteistä. Ja niin toimivaa.
Olisin halunnut ostaa romaanin ja lisätä sen kokoelmaani, sillä onhan se ihan mahtavaa, että uusi hyvä goottilainen romaani on julkaistu. Mutta en tule tätä tekemään.
Mexican Gothic on vetävä, jännittävä, hyvin tunnelmallisesti kirjoitettu ja aikamoinen gotiikan ilotulitus suoraan sanoen. Mutta se on myös ällöttävä, kuvottava ja hyvin häiritsevä. Ja mitä pidemmälle sitä lukee, sitä selvemmin sen huomaa. En myöskään ihan oikeasti pidä sienistä alun alkaenkaan.
Ja kuitenkin – jos tälle saisi antaa aploodeja, niin minähän antaisin. Moreno-Garcia onnistuu hyvin tuodessaan goottilaisen romaanin lähemmäs nykyaikaa.
