perjantai 8. heinäkuuta 2022

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Seitsemän sisarta -sarjan yli 700-sivuinen toinen osa, Myrskyn sisar (The Storm Sister 2015, suom. 2018), hurahtaa kuunnelluksi parissa illassa. Konsepti on jo tuttu, ja siitä on hyvä lähteä. 

Tällä kertaa nykyaikaan sijoittuva Allyn tarina vetää paremmin. Oikein hyvin itse asiassa. Alcyone "Ally" D'Aplièse on ammattipurjehtija ja tavannut elämänsä miehen, Theon. He ovat upealla venereissulla Mykenokselle, kun Allyn adoptioisä Papa Salt kuolee. Allylle isä on jättänyt koordinaatit ja vihjeen Allyn syntyperästä. Allyn elämä suuntaa kuitenkin eteen- eikä taaksepäin. Tiedossa on haastava purjehduskilpailu Theon kipparoimassa veneessä, ja Ally on sitäpaitsi juuri kihlautunut Theon kanssa. 

Mutta meri vie myös Theon. Surun mukana Allyn elämään tulee uusia rakkaita ihmisiä. Menneisyyden tutkiminen alkaa tuntua Allysta houkuttelevalta, ja hän suuntaa Norjaan Papa Saltin vihjeiden perässä. Kuvioon liittyy Edward Grieg ja Halvorsenien suku sekä ihanan äänen omaava laulaja Anna Landvik. 

Okei mutta siis Norja? No ei kovin romanttista, mutta tuttua kyllä. 1870-luvun maaseutu ei mitenkään ylellisissä oloissa? Tuota missä on takaovi? Onneksi koko teos ei sijoitu tähän miljööseen. Riley vaan lähtee purkamaan tarinaa niin kaukaa. Anna Landvikin tarina on muutenkin hieman nihkeä, mikä johtuu ennemmin yksityiskohdista kuin itse tarinasta.  

Mutta nämä hahmot Allyn elämässä! Theon vanhemmat, mutta myös Allyn Bergenissä kohtaamat ihmiset. Ja millaisen tarinan Ally saakaan selville. Liikutun tästä tarinasta kokonaisuudessaan enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Pidän siitä ja pidän, miten kolme sukupolvea tuodaan tässä yhteen. 

Teoksen luonteen vuoksi en oikein voi kertoa hirveästi juonesta tai teoksen hahmoista. Haluaisin kuitenkin esitellä lempihahmoni lyhyesti muutaman sitaatin avulla.

1. Celia

Kun näin asemalla valtavien mustien aurinkolasien taakse puoliksi kätkeytyneet lakananvalkoiset kasvot, juoksin suoraan Celian avoimeen syliin ihan kuin olisin juossut Marinankin syliin. Seisoimme yhdessä pitkään, kaksi toisilleen vierasta ihmistä, jotka tuska oli liittänyt niin läheisesti yhteen, että tiesimme kumpikin olevamme sen ainoan ihmisen seurassa joka ymmärsi tunteemme.

Waterloon asemalta ajoimme Chelseaan Celian sievään valkoiseen taloon, ja Celia valmisti meille omeletin. Kumpikaan meistä ei ollut syönyt mitään sen jälkeen kun oli kuullut uutisen. Celia kaatoi kummallekin ison lasillisen viini äja istuimme ulkona terassilla tyynessä ja lämpimässä elokuun illassa.

Theon äiti Celia on aivan ihana. Hän pyytää Allya jäämään luokseen niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen ja pyytää tätä mukaansa jopa Italian-matkalleen.

2. Peter

”Ole hyvä ja käy istumaan. En ollut varma, mitä haluaisit, ja otin vapauden tilata kaikkea valmiiksi, koska aikaa on niin vähän.”

Peter osoitti matalaa pöytää, jolla oli posliinivadeille aseteltuja täsmällisen muotoisiksi leikattuja pieniä voileipiä ja monikerroksinen kakkuteline täynnä siroja ranskalaisia leivonnaisia ja teeleipiä sekä pieniä kupposia täynnä hilloa ja paksua Cornwallin kermaa. "Teetäkin on litrakaupalla. Englantilaiset osaavat kyllä nauttia teehetkestään!"

Theon isä, jonka sanoihin ”Varmaan ymmärrät, että jokaisessa asiassa on kaksi puolta" kätkeytyy koko teoksen läpi kulkeva teema. 

3. Thom

”Selvä on, sinulle on varattu aika puoli viideltä.” Thom katsoi kalpeita kasvojani ja hymyili. ”Ehdotan, että vien sinut nyt suoran Froskehusetiin ja peittelen sinut sohvalle kodikkaan haahkanuntuvapeitteen alle. Sitten saat päättää, haluatko mieluummin kuulla isovanhempieni tarinan vai viulunsoittoa.”

”Enkö saisi kuulla molempia?” kysyin vaisusti ja vastasin hymyyn ihmetellen, kuinka Thom saattoi tietää, että sinä kylmänä syyspäivänä untuvapeite, tarina ja musiikki olivat juuri ne lääkkeet, joita kaipasin huonovointisuuteni hoitoon.

Jens Halvorsenin jälkeläinen ja sukututkija.

4. Felix

”Thom kertoi, että olit erittäin lahjakas pianisti ja säveltäjä”, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.

”Miten niin ’olin’? Olen edelleenkin!” Felix hymyili ensimmäisen kerran aitoa hymyä.

”Siinä tapauksessa on vahinko, ettet käytä lahjojasi.”

”Mistä tiedät, etten käytä? Se soitin, joka minulla on mökissäni on minun rakastettuni, kiduttajani ja mielenterveyteni vartija. Voi olla että olen ollut niin juovuksissa ja niin epäluotettava, ettei kukaan ole halunnut palkata minua, mutta ei se tarkoita, että olen lakannut soittamasta itselleni. Mitä luulet minun tekevän kaiket päivät siinä surkeassa mökissä? Minä soitan, soitan itselleni. Ehkä annan sinun joskus kuunnella”, hän sanoi hymyillen.

Thomin isä Felix on ihan ykkössuosikkini. Mainio hahmo.

Teoksessa on useita suorastaan ihastuttavia dialoginpätkiä, joita hyvin mielelläni siteeraisin tähän ja joille naureskelen jo toista kertaa kirjaa selatessani. Spoilerivaaran uhatessa jätän kuitenkin siteeraamisen tällä kertaa tähän. 

Äänikirjat ovat siitä hämmentäviä, että tulee huomaamattaankin kuunnelleeksi 700-sivuisen kirjan. Toki siihen menee tuntikausia, mutta mietin jälkeenpäin olisinko edes tarttunut näin paksuun kirjaan fyysisenä kappaleena. Ehkä en. Mutta totuus on, että teos ei ole vielä edes lopussa, kun tiedän jo olevani yllättäen pitkien romaanien pauloissa. En ole saanut nukuttua viime aikoina kovin hyvin, ja Lucinda Riley on ollut mitä oivallisinta seuraa tiiliskivineen. Yöllä, kun ei pysty nukkumaan. Yöllä, kun ei tarvitse herätä aikaisin ja voi vain uppoutua tarinaan. Se on vain jotenkin niin rauhoittavaa, kun on jo päässyt tarinaan sisään. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Julia Quinn: Bridgerton: Vastustamaton kiusaus

Niin oliko jollakulla jo ikävä Bridgertoneja? 

Tämä kuudes osa vie minut täysin mennessään. Tässä on nyt hieman enemmän historiaakin! 

Vastustamaton kiusaus (When He Was Wicked 2004, suom. 2021) on kuin raikas tuulahdus samaa kaavaa pitkälti seuranneessa Bridgertonien perheenjäsenten rakkausseikkailuja (lue: avioitumisia) seuraavassa kirjasarjassa. Kaikki tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai edes Englantiin, vaan Skotlantiin! Ah. 

Francesca ja Michael ovat ihania. Ja mikä parasta, tässä ei ole punastelevaa viatonta neitsyttä. Lesken asema on ihanan paljon vapaampi, sen saa Francescacin todeta, vaikka mieluiten olisikin säästynyt miehensä kuolemalta.

Michael Stirling on Kilmartinin jaarlin serkku, käytännössä veli, perimisjärjestyksessä seuraava. Francesca Bridgerton on jaarlin ihana morsian, johon eloisana elostelijana tunnettu Michael rakastuu silmittömästi. Kun John kuolee, vaipuvat sekä Francesca että myös Francescan parhaaksi ystäväksi noussut Michael epätoivoon ja suruun. Mutta edes neljän vuoden pako Intiaan ei saa Michaelia unohtamaan Francescaa. Michael ei ole koskaan halunnut Johnin asemaa, hän haluaisi vain serkkunsa takaisin. Ja Francescan. Vaikka eihän hän tietysti saisi häpäistä Johnia niin. 

Michaelin ja Francescan välinen sanailu, huumori ja kiusoittelu on nokkelaa ja hyvin eläväistä. Michaelin tuskastuminen ja kova pyrkimys pitää yllä elostelijan mielikuvaa on huvittavaa seurattavaa. Nauran jälleen lukiessani. 

Teos on edeltäjiään lyhyempi ja silti minusta tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää loppupuolelta. Mistä pääsenkin aiheeseen teoksen miinukset.

Miinusta: Francescan oikut loppupuolella tuntuvat pitkitetyiltä ja Francesca olisi voinut olla kokeneempikin. On sääli, että Quinn ei ota kaikkea irti nuoresta leskihahmostaan. Francesca on toki uskaliaampi kuin muut kirjasarjassa esiintyneet naiset, mutta silti Michael joutuu opettamaan Francescalle seksistä yhtä sun toista. Ilmeisesti Francescan ja hänen ah-niin-ihanan Johninsa auvoinen avioelämä on makuukamarissa koostunut lähinnä lähetyssaarnaajasta. 

Naureskelen sille, että kureliivit puuttuvat. Taas. Pukua kuin vetää alas, niin rinnat tulevat esiin. ”Miten hän rakastikaan naisten nykymuotia”, kerrotaan Michaelista tämän kätevän konstin yhdessä. Ööh. Vuonna 1824 naiset käyttivät edelleen kureliivejä, jotka peittivät myös rinnan. Mutta mitäpä tuosta. Francescalla kuitenkin mainitaan ainakin yhdessä kohtaa olevan aluspaita, loistavaa. Edistystä sekin. Hyvä Quinn!

Teoksen käännös tökkii tällä kertaa. Sanavalinnoissa on ihan turhaa kikkailua kummallisilla vanhoilla sanoilla. Arina? Mielenköyhä? Skandalöösi? Romantillinen? Ymmärrämme kyllä, että kyse on historiallisesta romaanista muutenkin. Näistä kaksi viimeisintä vielä menee, mutta kaksi ensimmäistä ovat hyvin outoja. Yönmustan suortuvan kerrotaan myös tipahtavan Michaelin otsalle. Taivaaltako? 

Voi tietysti olla, että Quinn kuudetta romaaniaan kirjoittaessaan päätti käyttää joitakin vanhahtavampia termejä. On silti kääntäjän vastuulla, mitä sanavalintoja hän ottaa käännökseensä mukaan. 

Tavallaan en haluaisi pitää tästä osasta niin paljoa, se kun kuuluu trooppiin, jossa naisen olisi ymmärretävä miehen tylyys vain osoituksena tämän rakkaudesta. Luin gradua tehdessäni paljon romanttiseen kirjallisuuteen liittyvää tutkimuskirjallisuutta, ja mm. Janice A. Radway on teoksessaan Reading the Romance tästä huolissaan.

Lainatakseni omaa graduani:

Romanttinen romaani kannustaa Radwayn mukaan naisia ottamaan vastaan kaikki miehen vähäisetkin huomionosoitukset osoituksena tämän todellisesta, paremmasta luonteesta. Näin on ajateltava, vaikka mies jatkuvasti näyttäisi osoittavan mielenkiinnon puutettaan. Romanttisen romaanin konventionaalinen loppu lupaa, että oppimalla ymmärtämään sankarin käytöstä sankaritar saavuttaa kaiken mitä voi toivoa (Radway 1987, 148–149). Radway osoittaa, miten romanttinen romaani ylläpitää illuusiota siitä, että miehen välinpitämättömyys on muutettavissa omistautumiseksi. Saadessaan sankarittaren uskomaan, että sankarin aiempi julmuus ja välinpitämättömyys ovat tosiasiassa lähtöisin rakkaudesta ja kiintymyksestä romanttinen romaani esittää, että näille tunteille on muitakin ilmenemismuotoja kuin perinteiset hellyyden osoitukset. Romanttinen romaani toimii ohjenuorana lukijoilleen taivuttaen nämä sopeutumaan välinpitämättömään käytökseen ja naisen rooliin miehen käytöksen tulkitsijana. Oppiessaan lukemaan loukkauksetkin rakkauden osoituksina nainen Radwayn mukaan irtautuu tarpeesta vaatia tällaisen käytöksen muuttumista (1987, 151, 188).

Samasta ilmiöstä voi lukea mm. Eva Illouzia, joka yhdistää sen myös self help -kulttuuriin ja vastuun romanttisissa suhteissa epäonnistumisesta sysäämiseen naisille. 

Pehmentävänä tekijänä Vastustamattomassa kiusauksessa on, että Michael osoitetaan koko ajan myös välittävänä. Lukijalle hänen todelliset tunteensa Francescaa kohtaan ovat täysin selviä. Francescalle näin ei kuitenkaan ole.

Francesca henkäisi järkyttyneenä, otti askeleen taaksepäin ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.

Kommentti oli ollut julkea, mutta Michael oli itseensä varsin tyytyväinen, kun oli onnistunut loukkaamaan naista. Francescan oli astuttava kauemmas, pois hänen ulottuviltaan. Francescan olisi asetettava rajat.

Sillä Michael ei siihen pystyisi.

Tästä huolimatta teos on hujauksessa luettu, ja se nousee Bridgerton-sarjan suosikikseni. Dramatiikkaa tästä ei puutu, ja teksti on oivasti rytmitettyä. Mietin, miksi pidän tästä eniten, ja oikeastaan juuri sen erilaisuuden vuoksi. (Muihin sarjan osiin nähden.) Pidän siitä, että ikävästi käyttäytyvää miestä kuvataan myös hänen omasta näkökulmastaan, eikä pelkästään sankarittaren. 


Lisälukemista:

RADWAY, JANICE A. 1987. Reading the Romance. London: Verso.

ILLOUZ, EVA 2012. Why Love Hurts: a Sociological Explanation. Cambridge; Malden, MA: Polity Press.