Seitsemän sisarta -sarjan yli 700-sivuinen toinen osa, Myrskyn sisar (The Storm Sister 2015, suom. 2018), hurahtaa kuunnelluksi parissa illassa. Konsepti on jo tuttu, ja siitä on hyvä lähteä.
Tällä kertaa nykyaikaan sijoittuva Allyn tarina vetää paremmin. Oikein hyvin itse asiassa. Alcyone "Ally" D'Aplièse on ammattipurjehtija ja tavannut elämänsä miehen, Theon. He ovat upealla venereissulla Mykenokselle, kun Allyn adoptioisä Papa Salt kuolee. Allylle isä on jättänyt koordinaatit ja vihjeen Allyn syntyperästä. Allyn elämä suuntaa kuitenkin eteen- eikä taaksepäin. Tiedossa on haastava purjehduskilpailu Theon kipparoimassa veneessä, ja Ally on sitäpaitsi juuri kihlautunut Theon kanssa.
Mutta meri vie myös Theon. Surun mukana Allyn elämään tulee uusia rakkaita ihmisiä. Menneisyyden tutkiminen alkaa tuntua Allysta houkuttelevalta, ja hän suuntaa Norjaan Papa Saltin vihjeiden perässä. Kuvioon liittyy Edward Grieg ja Halvorsenien suku sekä ihanan äänen omaava laulaja Anna Landvik.
Okei mutta siis Norja? No ei kovin romanttista, mutta tuttua kyllä. 1870-luvun maaseutu ei mitenkään ylellisissä oloissa? Tuota missä on takaovi? Onneksi koko teos ei sijoitu tähän miljööseen. Riley vaan lähtee purkamaan tarinaa niin kaukaa. Anna Landvikin tarina on muutenkin hieman nihkeä, mikä johtuu ennemmin yksityiskohdista kuin itse tarinasta.
Mutta nämä hahmot Allyn elämässä! Theon vanhemmat, mutta myös Allyn Bergenissä kohtaamat ihmiset. Ja millaisen tarinan Ally saakaan selville. Liikutun tästä tarinasta kokonaisuudessaan enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Pidän siitä ja pidän, miten kolme sukupolvea tuodaan tässä yhteen.
Teoksen luonteen vuoksi en oikein voi kertoa hirveästi juonesta tai teoksen hahmoista. Haluaisin kuitenkin esitellä lempihahmoni lyhyesti muutaman sitaatin avulla.
1. Celia
Kun näin asemalla valtavien
mustien aurinkolasien taakse puoliksi kätkeytyneet lakananvalkoiset kasvot,
juoksin suoraan Celian avoimeen syliin ihan kuin olisin juossut Marinankin
syliin. Seisoimme yhdessä pitkään, kaksi toisilleen vierasta ihmistä, jotka
tuska oli liittänyt niin läheisesti yhteen, että tiesimme kumpikin olevamme sen
ainoan ihmisen seurassa joka ymmärsi tunteemme.
Waterloon asemalta ajoimme Chelseaan Celian sievään valkoiseen taloon, ja Celia valmisti meille omeletin. Kumpikaan meistä ei ollut syönyt mitään sen jälkeen kun oli kuullut uutisen. Celia kaatoi kummallekin ison lasillisen viini äja istuimme ulkona terassilla tyynessä ja lämpimässä elokuun illassa.
Theon äiti Celia on aivan ihana. Hän pyytää Allya jäämään luokseen niin pitkäksi aikaa kuin
on tarpeen ja pyytää tätä mukaansa jopa Italian-matkalleen.
2. Peter
”Ole hyvä ja käy istumaan. En
ollut varma, mitä haluaisit, ja otin vapauden tilata kaikkea valmiiksi, koska
aikaa on niin vähän.”
Peter osoitti matalaa pöytää, jolla oli posliinivadeille aseteltuja täsmällisen muotoisiksi leikattuja pieniä voileipiä ja monikerroksinen kakkuteline täynnä siroja ranskalaisia leivonnaisia ja teeleipiä sekä pieniä kupposia täynnä hilloa ja paksua Cornwallin kermaa. "Teetäkin on litrakaupalla. Englantilaiset osaavat kyllä nauttia teehetkestään!"
Theon isä, jonka sanoihin ”Varmaan ymmärrät, että jokaisessa asiassa on kaksi puolta" kätkeytyy koko teoksen läpi kulkeva teema.
3. Thom
”Selvä on, sinulle on varattu
aika puoli viideltä.” Thom katsoi kalpeita kasvojani ja hymyili. ”Ehdotan, että
vien sinut nyt suoran Froskehusetiin ja peittelen sinut sohvalle kodikkaan haahkanuntuvapeitteen
alle. Sitten saat päättää, haluatko mieluummin kuulla isovanhempieni tarinan
vai viulunsoittoa.”
”Enkö saisi kuulla molempia?” kysyin vaisusti ja vastasin hymyyn ihmetellen, kuinka Thom saattoi tietää, että sinä kylmänä syyspäivänä untuvapeite, tarina ja musiikki olivat juuri ne lääkkeet, joita kaipasin huonovointisuuteni hoitoon.
Jens Halvorsenin jälkeläinen ja sukututkija.
4. Felix
”Thom kertoi, että olit
erittäin lahjakas pianisti ja säveltäjä”, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.
”Miten niin ’olin’? Olen
edelleenkin!” Felix hymyili ensimmäisen kerran aitoa hymyä.
”Siinä tapauksessa on vahinko,
ettet käytä lahjojasi.”
”Mistä tiedät, etten käytä? Se soitin, joka minulla on mökissäni on minun rakastettuni, kiduttajani ja mielenterveyteni vartija. Voi olla että olen ollut niin juovuksissa ja niin epäluotettava, ettei kukaan ole halunnut palkata minua, mutta ei se tarkoita, että olen lakannut soittamasta itselleni. Mitä luulet minun tekevän kaiket päivät siinä surkeassa mökissä? Minä soitan, soitan itselleni. Ehkä annan sinun joskus kuunnella”, hän sanoi hymyillen.
Thomin isä Felix on ihan ykkössuosikkini. Mainio hahmo.
Teoksessa on useita suorastaan ihastuttavia dialoginpätkiä, joita hyvin mielelläni siteeraisin tähän ja joille naureskelen jo toista kertaa kirjaa selatessani. Spoilerivaaran uhatessa jätän kuitenkin siteeraamisen tällä kertaa tähän.
Äänikirjat ovat siitä hämmentäviä, että tulee huomaamattaankin kuunnelleeksi 700-sivuisen kirjan. Toki siihen menee tuntikausia, mutta mietin jälkeenpäin olisinko edes tarttunut näin paksuun kirjaan fyysisenä kappaleena. Ehkä en. Mutta totuus on, että teos ei ole vielä edes lopussa, kun tiedän jo olevani yllättäen pitkien romaanien pauloissa. En ole saanut nukuttua viime aikoina kovin hyvin, ja Lucinda Riley on ollut mitä oivallisinta seuraa tiiliskivineen. Yöllä, kun ei pysty nukkumaan. Yöllä, kun ei tarvitse herätä aikaisin ja voi vain uppoutua tarinaan. Se on vain jotenkin niin rauhoittavaa, kun on jo päässyt tarinaan sisään.
Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:
