Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Moni on varmaankin edes kerran elämässään käynyt paikassa, joka on tuntunut jotenkin maagiselta. Minulle tuollainen paikka on ollut Meiji Shrinea ympäröivä ikimetsä Tokion Harajukussa. Siellä ilma tuntui aivan toisenlaiselta ja olo oli kevyt. Harjukaupungin salakäytävissä (2010) kirjailija Kerttu Kara kirjoittaa maagista kaupunkiopasta, jossa esitellään maagisia paikkoja. Ajatus on mahtava. Sellaisiin paikkoihin minäkin haluaisin matkustaa.

Teoksessa esitellään myös Kerttu Karan aiempaa teosta, Elokuvallista elämänopasta. Aihe on vetävä. Kyse on jatkumohakuisuuden voittamisesta ja elokuvallisen elämäntavan opettelusta kuuluisten elokuvien ja niiden hahmojen avulla. Elämäänsä on uskallettava elää:

Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista. Ihminen voi oppia näkemään väistämättömien pakollisuuksien sijasta kaikki mahdottomatkin mahdollisuudet ja toteuttamaan niitä elokuvallisen estetiikan hengessä. Hänen vain pitää uskaltaa poimia ja haukata niitä päärynöitä, joita elämänpuun oksat notkuvat. Se vaatii toki paljon – itse asiassa koko elämän – mutta lopulta ei sen enempää kuin vaihtoehtokaan.

Harjukaupungin salakäytävien Jyväskylä on pullollaan oppaan elämänfilosofiasta inspiroituneita ihmisiä, jotka ovat ottaneet jonkun elokuvan hahmon mallikseen ja pyrkivät imitoimaan näitä. On Grace Kellyksi pukeutuvia naisia ja elokuvarepliikkejä lauotaan keskustelussa kuin keskustelussa. Nämä kohtaukset ovat surrealistisia dramaattisuudessaan ja yliampuvuudessaan. Toisaalta halussa irrottautua arjen iestä on jotain samaistuttavaa. En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä tapahtuu näiden ihmisten minuudelle, mitä heidän omalle identiteetilleen. Jos kaikki tavoittelevat samaa elokuvallista tyyliä samoin asuvalinnoin ja käytösmallein, missä silloin on yksilöllisyys? Vai katoaako yksilöllisyys juuri jatkumohakuisuuteen? Olisiko mahdollista olla elokuvallinen, mutta silti oma persoonansa jäljitelmän sijaan?

Pasi Ilmari Jääskeläinen kuuluu lempikirjailijoihini. Ihailen hänen valtavaa, omaleimaista mielikuvitustaan ja taitoaan kertoa moniulotteisia tarinoita. Harjukaupungin salakäytävät on ollut Jääskeläisen romaaneista minulle vaikein lukea. Verkkainen alku ei imaissut mukaansa. Koin keski-iän kriisiä potevan, nuoruuden rakastetustaan uneksivan päähenkilön vastenmielisenä, mikä ei oikeastaan muuttunut koko lukukokemukseni aikana. Onneksi mukaan mahtuu maagista realismia ja hurjia käänteitä. Kuten yleensäkin Jääskeläisten romaanien kanssa, on Harjukaupungin salakäytävistä vaikea kertoa paljastamatta liikaa.

Teoksen päähenkilö Olli Suominen on perheellinen kustantaja, jonka kustantamolla menee huonosti. Hän onnistuu saamaan Facebookista löytämänsä entisen heilansa Kerttu Karan valitsemaan Kirjatornin seuraavaksi kustantamokseen. Kerttu on julkaissut mielettömän menestyskirjan, Elokuvallisen elämänoppaan, ja Olli toivoo seuraavasta teoksesta samanmoista myyntimenestystä. Kirjasta on tulossa maaginen  kaupunkiopas tai oikeammin kaupunkioppaiden sarja. Ensimmäinen osa tulee käsittelemään Jyväskylää, Kertun kotikaupunkia. Ajatus tuntuu aluksi Ollista kehnolta, mutta toisaalta teoksen Jyväskylä-yhteys on juuri se, joka saa Kertun vaihtamaan hänet kustantajakseen.

Romaanin edetessä Olli hukkaa suuren määrän sateenvarjoja, näkee levottomia unia ja muistelee lapsuuttaan. Hän on viettänyt lapsuutensa kesät Jyväskylän Tourulassa ystäväporukassa, jota kutsuu Tourulan Viisikoksi. Porukkaan  kuului sisarukset Riku, Anne ja Leo, heidän serkkunsa Karri sekä Olli. Yhdessä he tekivät tutkimusmatkoja Jyväskylän salakäytäviin, maanalaisiin tunneleihin, joista  on vaikea muistaa jälkeenpäin enää mitään.

Salakäytävissä kuitenkin pätee yksi totuus, jota ei saa unohtaa hetkeksikään. Heidän on aina muistutettava toisiaan: täytyy pysyä liikkeellä, ryömiä eteenpäin, muuten pimeys tulee ja nielaisee. Se haluaa syliinsä ja omakseen kaiken, mikä tänne alas tulee. Valoon palaaminen vaatii voimaa vastustaa sitä.

Kuten Jyväskylän maagiset paikat, ovat tunnelit täynnä merkityksellisyyshiukkasia. Kerttu Karan Maaginen kaupunkiopas muistuttaa jatkuvasti, että vaikka salakäytävien suuaukkoja sattuisi löytämäänkin, on niihin hyvin vaarallista mennä.

Eräänä aamuna Ollin perhe katoaa. Saadakseen heidät takaisin Ollin on tehtävä kuten käsketään. Käskyt tulevat Anne Bloomrosilta, joka vuosikymmenten  jälkeen on päättänyt haluta oikaista vuosien takaisen vääryyden. Viimeistään tässä vaiheessa teos alkaa todella rullaamaan. Ennen tätä on voinut nautiskella pätkillä Kerttu Karan teoksista. Vahvinta Jääskeläistä Harjukaupungin salakäytävät ei ole, mutta mielikuvituksellinen lukukokemus on tämänkin kohdalla taattu.

Harjukaupungin salakäytävissä on sellainen hauska juttu, että sillä on kaksi eri loppua. Kumpaakin on painettu teoksen painoksiin. Koska meikäläinen ei onnistunut löytämään Atenan sivuilta Blanc-loppua, kysäisin asiaa aina yhtä avualiaalta Jääskeläiseltä Twitterissä. Pidin enemmän Blancista, mutta koska omassa kappaleessani oli Rouge, on se jäänyt enemmän mieleeni.

Kenelle? Maagisesta realismista ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä pitäville, seikkailunhaluisille lukijoille.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Siitä on pitkä aika kun viimeeksi olen lukenut kirjan näin nopeasti. Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) päivässä. Sairastamisessa on se kiva puoli, että lukeminen sujuu. Teos on Jääskeläisen esikoisromaani, ja se kyllä näkyy. Monella tapaa taituri vielä harjoittelee tässä, ja myöhemmin käytettyjä teemoja (muisti, kirjat!) on jo mukana. Ihan on Jääskeläisen oloinen kirja jo tämä.

Laura Lumikko on salaperäinen, maailmankuulu lastenkirjailija, joka on kouluttanut yhdeksästä lapsesta menestyviä kirjailijoita. Hänen Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraansa on etsitty kymmenettä lahjakkuutta jo pitkään. Onni näyttää hymyilevän 27-vuotiaalle äidinkielen opettajan sijaiselle Ella Amanda Milanalle, jonka kirjallisuuslehdessä ilmestynyt esikoisnovelli tekee Lumikkoon vaikutuksen. Hänestä tulee Seuran kymmenes jäsen. Ellan on tarkoitus tavata Lumikko tämän järjestämissä juhlissa, mutta portaita vieraittensa pariin laskeutuva kirjailija katoaa jäljettömiin aivan hänen silmiensä edessä. Talossa puhaltaa äkillinen lumimyry, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtui.

Kuvitteellisessa Jäniksenselässä tapahtuu muutenkin outoja. Aivan kirjan alussa eräs Ellan oppilas on kirjoittanut esseen Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta, mutta essee on kummallinen. Sitä värittävät raa'at tapahtumat, joista Ella on varsin varma, ettei niitä alkuperäisessä teoksessa ole. Pojan kappaleessa Rikosta ja rangaistusta Sonja kuitenkin todella ampuu Raskolnikovia sydämeen. Jäniksenselän kirjaston kirjastonhoitaja Ingrid Kissala (joka osoitteutuu myös kirjailija Ingrid Kissalaksi, yhdeksi Seuran jäsenistä) käyttäytyy kummallisesti Ellan tehdessä valituksen tällaisesta väärästä kappaleesta. Ingrid Kissala takavarikoi kirjan nopeasti ja salailee selvästi jotakin. Hänen mukaansa tällaista sattuu välillä.

Ella alkaa selvittää asioita Pelin avulla. Peli on Lumikon oma keksintö ja pidettävä salassa kaikilta muilta kuin Seuran jäseniltä. Siinä vuodetaan muistoja ja tietoja kuin puiden mahlaa mahdollisimman totudeenmukaisessa muodossa. Kuka tahansa Seuran jäsenistä voi haastaa toisen seuralaisen, jonka on onnistunut väijyttämään kello kymmenen jälkeen illalla. Haastajaa saa kysyä mitä vain, ja toisen on vastattava, minkä jälkeen osat vaihtuvat ja haastettu saa vuorastaan esittää vastakysymyksen.

En minä ole kertonut sinulle mitään. Pelissä ei kerrota. Voi kunpa me voisimmekin kertoa toisillemme tarinoita! Tarinoita on mukava kertoa. Niihin on kiva lisäillä kaikenlaista, ja nolot kohdat voi jättää pois. Tarinoista voi tehdä loogisia ja ymmärrettäviä. Mutta jos me pelaamme oikein, ulos tulee vain se, mitä sisällä on, ei enempää eikä vähempää. Minä vuodan, sinä vuodat, me vuodamme.

Peli on yksi teoksen mielenkiintoisimmista jutuista. Millaista olisikaan, jos ihmiset kertoisivatkin totuuksia. Jos toisen voisi oikeasti oppia tuntemaan, paljaana, ilman tarinoiden verhoa. Mutta Pelillä on myös hintansa. Se on uuvuttavaa, ja toisen läpikotaisin tuntemisella on seurauksensa. Eikä Peliä pelata välttämättä mitenkään kivasti. Siinä kaivetaan toisen sielun syvimmät salat ja kipeimmät kohdat. Vuotamisesta järkyttyy eniten itse.

Jääskeläisen tyyli on kaikkea muuta kuin maalailevaa. Se on suoraa, asian ytimeen menevää tekstiä. Silti rivien väleihin jää asioita. Teos on täynnä pieniä vihjeitä ja merkityksiä. Koko Jäniksenselkä on täynnä taikauskoisuutta ja mytologisia hahmoja. Alueen asukkaat pihoillensa, pensaikkoihin ja puiden juurille kaikennäköisiä patsaita; menninkäisiä, vedenneitoja ja kaikkea siltä väliltä. Ihmiset kartoittavat pihojensa mytologisia olentoja. Jäniksenselän metsiin katoaa ihmisiä, joita ei kaikkia koskaan löydetä: "Minkä Jäniskorpi ottaa, sen Jäniskorpi pitää." Alueella on myös pahaenteinen Näkkilampi, josta kerrotaan merkillisiä tarinoita.

Näkkilammen jää ritisi terien viiltäessä sen pintaa. Kymmenisen vuotta aiemmin jäniksenselkäläinen historioitsija P. Mäkelä oli Jäniksenjäljen haastattelussa kertonut Näkkilammen historiasta. Siihen oli kuulemma 1800-luvun alussa hukkunut useampiakin uimataitoisia ihmisiä, viisi lastakin, ja paikalla oli nähty omituinen hahmo, joka oli sukeltanut veteen nousematta koskaan pintaan. Historioitsija oli viitannut useampaankin lähteeseen ja painottanut, että vaikka puheet näkistä tietysti piti jättää omaan arvoonsa,  olivat itse onnettomuudet todistetusti tapahtuneet.

Kirjan suomalaiset piirteet ja tuttu luonto sekoittuvat outoon. Teoksesta tulee mieleen Johanna Sinisalon novellit, Haruki Murakamin maaginen realismi, mutta tietenkin myös Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Niin, paljastettakoon se nyt tässä, että tässäpä syy siihen, miksi teokseen tartuin. Jumalat juhlivat öisin näkyy Seuran salaperäisyydessä, sisäänpäinkääntyneisyydessä ja heidän opettajansa palvonnassa. Lumikko on vähintään yhtä karismaattinen kuin Julian. Jäsenet ovat myös yhtälailla täynnä salaisuuksia, ja Ella epäilee heidän mahdollisesti murhanneen erään pojan. Teoksen tunnelma on painostava ja uhkuu mystiikkaa. Unet tuntuvat joltain muultakin kuin pelkiltä unilta. Välillä teoksessa on selviä kauhuelementtejä, ja ainakin minuun ne tehoavat. Niskakarvani nousevat pystyyn. Mieltä vaivaamaan ne eivät kuitenkaan jää.

Lumikkoa ja yhdeksää muuta lukiessani minua ärsyttää kysymys, joka minulle tulee tuon tuostakin mieleen kirjallisuutta lukiessani. Miksi niin usein kirjoissa on kirjallisuustieteen opiskelijoita, kirjallisuuden tutkijoita tai opettajia? Eivätkö ne kirjailijat voisi keksiä välillä muuntaustaisia hahmoja? Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja kirjoittamisen vaikeudesta, ideoiden synnystä ja kirjailijan työstä. Omalla tavallaan se myös vastaa kysymykseeni. Kirjailijat ammentavat omasta elämästään, omista kokemuksistaan, tai jonkun toisen kokemuksista. On helpompi kirjoittaa uskottavasti siitä, mistä tietää ja minkä tuntee. Lumikossa kirjailijat suorastaan saalistavat petolintujen tavoin materiaalia kirjoihinsa.

Hän näki taas yhden Seuran jäsenistä – kirjailija Elias Kangasniemi seisoi vaippaosastolla kalliissa puvussaan ja näytteli olevansa syventynyt kännykkäänsä, ja aivan miehen takana hääräili riitaisa pariskunta, jolla oli mukanaan harmaa vauva ja kärryissä runsaasti äidinmaidonvastiketta ja olutta, mies ärisi ja nainen kitisi, ja tarkkailtuaan kirjailija Kangasniemen puuhia tovin verran Ella oli varma siitä, että tämä nauhoitti pariskunnan keskustelua puhelimellaan, hyvää materiaalia tarjolla, yhtään sanaa ei sopinut päästää karkuun, ja kun pariskunta lähti liikkeelle, kirjailija Kangasniemi seurasi perässä kännykkä kädessään, muka hyllyjä tutkien---

Jääskeläisen esikoisteoksen siirtymät ovat vielä kömpelöitä, aivan toista laatua kuin sulavassa Väärän kissan päivässä. Hahmot ovat ohuita, karikatyyrimäisiä, ja silti jotenkin pidän heistä juuri siksi. Päähenkilöstä en saa irti juuri mitään, mutta Ellan tarkoitus onkin lähinnä tarkkailla Seuraa ja purkaa mysteeriä. Silti hänen motiivinsa tuntuvat liian ohuilta, reaktionsa liian vaisuilta. Miksei Lumikon katoamista käsitellä kunnolla? Miksi Ella keskittyy vain isänsä kuolemaan? Toki kuolema on iso asia, mutta legendaariseen ja salaperäiseen Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraan pääsemisen ja Seuran keulahahmon katoamisen luulisi nousevan mielessä silti kummallisuudessaan päällimmäiseksi. Itse asiaan pääsyllä kestää. Teoksen juoni on hieno, ja sen maailma kiinnostava. Mutta asiat tuntuvat jäävän liian levälleen, liian auki. Aikoinaan Jääskeläinen kirjoitti vielä tuohon aikaan pitämäänsä blogiinsa kyseleville lukijoilleen pitkän vihjelistan niistä vihjeistä, joita hän teokseensa on kätkenyt. Nämä vihjeet löytyvät englanniksi täältä. (Kirja vieköön! -blogissa on vielä onnistuttu saamaan sivunumerot myös suomenkieliseen Lumikkoon ja yhdeksään muuhun. Jääskeläisen suomenkielistä blogia ei ikävä kyllä enää ole.) Minusta tällaisen vihjelistan laatiminen on ihastuttavaa, ja lukijana vihjepalapelin kokoaminen antaa teokselle aivan oman säväyksensä. Se tekee lukukokemuksesta interaktiivisemman. Olen palapeliä koottuani huomattavasti myötämielisempi Lumikkoa ja yhdeksää muuta kohtaan, jopa vaikuttunut. Teos ei lähemmin tarkasteltuna jääkään niin auki kuin ensin luulisi. Tarvittavat tiedonmurut on kyllä annettu, eivätkä ne ole liian vaikeaselkoisia. Pohdintaa tämä kyllä vaatii  – ja mielikuvitusta. Kiitos Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Kenelle? Maagisesta realismista ja symboliikasta nauttiville, mysteereistä ja persoonallisesta luettavasta pitäville, ja niille, jotka haluavat itse päätellä kirjan ratkaisuja.

#Weatherbooks-kirjahaaste

Sain Instagrammissa #weatherbooks-kirjahaasteen @allbookedeverydayltä, jota ajattelin purkaa myös täällä blogissa. Kirjasuosituksiahan ei koskaan voi olla liikaa, ja mukana on myös joitakin teoksia, joista en ole täällä kirjoittanut. Jos et vielä seuraa Ruusun nimeä Instagrammissa (@ruusunnimi), niin käyhän klikkaamassa "seuraa", niin saat kätevästi uudet päivitykset suoraan uutisvirtaasi.

🌈 Rainbow (a sweet read): Takeshi Hiraiden Kissavieras, joka on mitä suloisin kissakirja.

⚡️ Lightning (a book that shocked you): Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, jossa rukoilemisella on joitakin hyvin ikäviä seurauksia... 

🌪 Twister (a book with a lot of plot twists): Fred Vargasin Hyisiä aikoja, joka on yksi parhaista Vargaseista ja syy siihen, miksi haluaisin matkustaa Islantiin. 

❄️ Snow (a book with a cold, cruel character): Dean R. Koontzin Ääniä yössä, jossa kylmäverinen palkkamurhaaja Vincent Nasco uskoo saavansa tappamiensa ihmisten elämän energian  itselleen.  

🌬 Wind (a book you’ve been blowing off): Hannu Rajaniemen Kausaalienkeli. Olen huono lukemaan sarjojen viimeisiä osia, sillä en haluaisi tarinan päättyvän. Vielä huonompi olen purkamaan niitä. Tästä aiheesta varmaan lisää sitten kun joskus saan Kausaalienkelin luettua. Kuvakin on ollut valmiina jo yli puoli vuotta. 

🔥 Forest fire (an action packed book): Homeroksen Odysseia, tietysti Saarikosken suomentamana. Eräs rakastetuimpia kirjojani, kuten kirjan kunnostakin näkee. 

☀️ Sun (a series that ended happily): Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja, joka on edelleen suosikkini.

Näistä Kissavieras, Sielut kulkevat sateessa ja Susiraja-sarja viimeistä osaa lukuunottamatta (jonka olen kyllä lukenut!) löytyvät täältä blogista.

Ihanaa pääsiäistä ja mukavia lukuhetkiä kaikille!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläisen teoksessa Väärän kissan päivä (2017) on eräs kohtaus, joka on oikeastaan syyni kirjan lukemiseen.

Musiikki pauhasi yhä. Miesääni hoilasi jotain japaniksi. Taustalla jyskytti hypnoottisen hakkaava rytmi.

- Mielenkiintoinen laulu, sanoin.

- Pahantahtoista kurjuutta, Elysia sanoi.

- Anteeksi?
- Malice Mizer. Orkesterin nimi. Se tarkoittaa pahantahtoista kurjuutta. Ainakin suunnilleen.

Kohtaus on lyhyt ja monelle täysin merkityksetön yksityiskohta. Vaan ei minulle. Malice Mizer on vanha suosikkibändini ja palvonnan  kohteeni yli vuosikymmenen takaa. Olin kuullut jo ennen Väärän kissan päivään tarttumistani, että Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti sitten mielimusiikkiaan yhteen teoksistaan. Se saa pilkkeen silmäkulmaani. Hymyilyttää.

Väärän kissan päivä on monitasoinen yhdenpäivänromaani. Se kertoo päivästä, jona fiktiivisen kaupungin Marrasvirran kaupunkisuunnittelijalla Kaarnalla on vaimonsa valokuvanäyttelyn avajaiset. Tämän on tarkoitus paljastaa merkittävän julkisuuden henkilön Stasin aikainen valokuva. Kesken jäätelötuokion vaimon ja tyttären kanssa Kaarna saa tiedon äitinsä lähestyvästä kuolemasta. Alice Kaarna on ollut jo vuosia dementikkojen hoivakodissa Kirsikkapuistossa, eikä Kaarna ole edes käynyt tätä juuri tapaamassa. Kankeana sängyllään makaavan äidin kuolinvuoteella katumus iskee.

Alice Kaarna ei kuitenkaan ole kuollut. Hän on horroksessa uuden kokeellisen dementialääkkeen vaikutuksesta. Lääkkeen sivuvaikutuksena Alice herää kesken paranemisprosessin, nousee ylös ja karkaa hoivakodista. Kaarnan on lähdettävä äitinsä perään. Hänelle kuitenkin selviää, ettei hänen jahtaamansa nainen ole hänen dementikkoäitinsä, vaan äitinsä nuorempi versio, älykäs ja teräväpäinen psykologian tohtori Alice Kaarna. Äidin kiinnisaaminen ei ole helppoa. On sitäpaitsi karnevaalipäivä, ja Marrasvirta on täynnä juhlivia ihmismassoja.

Väärän kissan päivässä riittää vauhtia ja juonenkäänteitä. Teos sisältää maagisen realismin ja science fictionin elementtejä. Toisaalta se muistuttaa välillä vakoiluromaania. Kirja on taidokkaasti kirjoitettu, ja Kaarnan muistot menneisyydestä sulautuvat pehmeine siirtymineen tarinaan täydellisesti. Kaarna muistelee äitiään ja lapsuuttaan, miten hauskaa heillä olikaan Kaarnan 12 ikävuoteen asti. Silloin Kaarna sairastui, ja vaikka äiti vietti vuodenpäivät kertoen hänelle tarinoita heidän tekemisistään, ei suhde äitiin ole ollut sairauden jälkeen enää ennallaan. Tarinan yllä leijuu unenomainen tunne. Minäkertojana toimiva Kaarna huomauttelee kerronnan ohella kissoista, joita tuntuu olevan vähän kaikkialla ja Kaarnan kohtaamat ihmiset muistuttelevat Kaarnaa omituisen kelloloruleikin sanoista. Vastaan tulevat ihmiset ovat muutenkin kummallisia.

Teos on mestarillinen ja koskettava olematta itkuromaani. Suomessa ei liene kovin montaa ihmistä, jolle dementia  ei olisi jollakin lailla tuttu. Itse menetin rakkaan isoäitini vuosi sitten, ja Väärän kissan päivän alku saa hetkeksi kyyneleet kirpoamaan silmiini.

Pohjimmiltaan Kirsikkapuiston asunnot eivät kuitenkaan ole muuta kuin viihtyisiä hautakammioita niille onnettomille, joiden sielu on alkanut muumioitua vaikka ruumis jatkaa vielä elämäänsä. Näin hoitajat kerran puhelivat kun eivät huomanneet minun kuuntelevan. Silloin pidin ajatusta ikävän kyynisenä, mutta saatuani havainnoida äitini dementian kulkua minun oli lopulta oltava samaa mieltä. Pitkälle edennyt dementia muuttaa ihmisen kummitustaloksi, jonka pimeissä ikkunoissa voi joskus nähdä vilaukselta hänen entisen persoonansa haamun.

Väärän kissan päivä on kirja äidin ja pojan välisestä suhteesta, psykologiasta ja kokeellisesta tieteestä, muistista ja ihmismielestä. Teoksessa on vaikka mitä mikä ansaitsisi maininnan ja mistä tekisi mieli kirjoittaa, mutta spoilaamatta sitä ei voi tehdä. Väärän kissan päivä on nautittavaa ja älykästä luettavaa, joka tempaisee mukaansa.

Kirjakuvassa on ystäväni kissa Kille, "väärä kissa".

Kenelle? Taidokkaasta ja mielikuvituksellisesta tekstistä nauttivalle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa (2013) päätyi luettavakseni suosituksella "jännittävä" ja "lovecraftmainen". Teos pureutuu uskontoon ja siihen, mitä uskonto tekee ihmiselle. Kirja oli jäädä minulta kesken, sillä yön pikkutunneilla osa sen sisällöstä oli liikaa. Googlasin blogikirjoituksia. Onko kukaan maininnut, että Sielut kulkevat sateessa olisi pelottava? Ei oikeastaan. Jännityksestä on saatettu puhua, mutta en törmännyt juttuja silmäillessäni ainoaankaan, jossa sitä olisi sanottu suorastaan pelottavaksi.

Seuraavana iltana jatkoin lukemista, sillä juoni kutkutti kuitenkin mieltäni. Alun kauhuelementtien jälkeen kirjan pelottavuustaso (tai ehkä ennemmin karmivuus) laski. Silti pohjatunteena kirjan lukemisen jälkeenkin on jokin epämäärinen epämukava fiilis. Ehkä uskontojutut uppoavat minuun erityisen hyvin. Teoksesta on vaikea sanoa paljoa paljastamatta sen juonta. Sanon kuitenkin, että luettuani Sielut kulkevat sateessa ei ole tehnyt mieli rukoilla. 

Pohdin kirjan alussa myös sitä, jaksaisiko se kiinnostaa minua. Olen alle kolmikymppinen, enkä kokenut voivani samaistua keski-ikäiseen naiseen päähenkilönä. Ei tarvinnut. Kirjassa riitti kyllä kiinnostavaa ainesta, ja se on kirjoitettu mukaansatempaavasti. 

Olisi pitänyt kiertää kaukaa puutarhan pimeimmät kolkat. Tai palata juoksujalkaa juhliin ja soittaa sieltä poliisi ja taksi. Judit kuitenkin jäi tuijottamaan sateeseen. Asiaa tarkemmin ajattelematta hän kaivoi puhelimen esille, avasi mysteeriviestin ja soitti sen lähettäjälle. Pimeässä alkoi soida Nokian klassinen soittoääni. Se kuului puiden ja pensaiden keskeltä. Kännykän valo syttyi, heilahti ja katosi. Puhelin hiljeni.

Sielut kulkevat sateessa kertoo Juditista, joka ottaa avioeron ja muuttaa Helsinkiin työskennelläkseen lapsuudenystävänsä Martan johtamassa F-Remediumin Helsingin toimipisteessä lähihoitajana. Firma maksaa tuntuvasti parempaa palkkaa "jopa Norjaan verrattuna", sisäilmaongelmia ei ole ja Juditin toimikuvaan ei kuulu turha hoppuilu. Asiakkaille on annettava aikaa ja heidän kanssaan on juotava kahvia ja keskusteltava. Ainoa asia, mikä Juditia kiusaa, on se, että firma vaatii hoitajia hoitamaan myös asiakkaittensa sielua. Judit ei ole varma sieluista tai Jumalasta, johon hän on pienenä uskonut. Firma on kuitenkin syvän uskonnollinen, ja sen työntekijöiltä odotetaan sielun kultivointia. Tähän kuuluu firman salaperäinen Persinger-laite, jonka avulla voidaan aistia jumalallinen ja kohdata Jumala. Kaikkien kokemukset siitä eivät ole positiivisia. Judit  myös saa merkillisen varoituksen tekstiviestillä, jossa kehotetaan häntä lähtemään firmasta. 

Juditilla on rintansa alla köynnösmäinen arpi, joka hänellä on ollut siitä lähtien, kun hän nuorena putosi kalliolta. Arpea kuumottaa ja se saa hänet pahoinvoimaan jonkin koskiessa siihen. Judit pistää merkille, että myös hänen kuolemansairaalla 8-vuotiaalla kummipojallaan Maurilla, Martan pojalla, on omituinen, joskin haalea naarmu otsassa. Myös agnostikko Moreaulla, jota Judit lähetetään hoitamaan ja samalla vakoilemaan firman arkkivihollisena, on samantapainen arpi jalassaan. Arpien samankaltaisuus vaivaa Juditia ja johdattaa hänet salaisuuksien jäljille. Myös Moreaun talolla ja Juditin siellä vaellellessaan näkemällään kummallisella nuorella naisella on merkittävä roolinsa mysteerin selvittämisessä. 

Siinä oli Lukija. [...] Vaaleanharmaaseen mekkoon pukeutunut, hoikka, piirteiltään veistoksellinen ja samalla myös veistosmaisen kalvakka nainen istui laatikolla jalat tiukasti yhdessä, ja nojasi kyynärpäillä polviinsa. Hän piteli kirjaa käsissään [...] Sormet kääntelivät sivuja luonnottoman nopeasti. Katse pyyhki rivejä hahmottaen koko sivun muutamalla silmäyksellä. Keskittynyt ilme paljasti, ettei kyse ollut selailusta, vaan kirjan jokainen virke, lause ja sana tulivat luetuiksi. Lukijan koko olemus oli kirjan merkityksiä kohti ammuttu nuoli.

Lukija, jonka nimeksi paljastuu myöhemmin Nomi, ei huomaa Juditia. Hänelle olemassa ovat vain hänen lukemansa kirja ja sitä seuraava kirja. Nomin olemus on arvoituksellinen, lähes hypnoottinen. Hahmosta ei ole vaikeaa tehdä tiettyjä päätelmiä, kun ympäristönä on Moreaun salaperäisestä talo, jonka kokoelmiin kuuluu uskonnollisia tekstejä siteeraava lintu ja kuuluisan kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin kirjeitä. 

Juditilla on hoidettavanaan toinenkin tehtävä: pelastaa kuolevan kummipoikansa sielu. Pikkupojan sielun pelastaminen ei ole helppoa, sillä Mauri on todella kyyninen, eikä usko Jumalan olemassaoloon. Operaatio Mauri ja operaatio Morau kietoutuvat yhteen, osittain samaksi tehtäväksi: löytää todiste Jumalasta. 

Perinteisen kaikkitietävän kertojan kerronnan rinnalla romaanissa esiintyy "sivuhuomautuksia", joissa kertoja analysoi Juditin ja muiden hahmojen toimintaa, epäillen välillä purevasti heidän motiivejaan ja vilpittömyyttään. Loppua kohti Sielut kulkevat sateessa on yhtä kirjalijan mielikuvituksen ilotulitusta, ikään kuin kirjailijan olisi ollut suorastaan vaikeaa pitää mielikuvitustaan aisoissa. Alun karmivuus hälvenee, kun kirjaan sekoittuu tusinoittain intertekstuaalisia viitteitä ja mitä uskomattomampia tapahtumia. Etäisyys tekstiin kasvaa. Vahvan alun jälkeen loppu lässähtää ja menee niin sanotuksi överiksi.

Kenelle? Kotimaisesta kirjallisuudesta, mysteereistä ja Lovecraftista pitäville, intertekstuaalisuudesta nauttiville sekä uskonnosta kiinnostuneille.