Stephanie Garber: Once Upon a Broken Heart / Olipa kerran särkynyt sydän

Nyt on kyllä sellainen kirjavuosi, ettei vertaista ole koskaan ollut. Taas yksi kirja jota rakastan. Once Upon a Broken Heart (2021, suom. Olipa kerran särkynyt sydän 2022) on aivan ihana ja suorastaan täydellisen ahmittava. Se on täynnä kimallusta, unenomaisia lumihiutaleita ja satujen taikaa. Loputtomien mahdollisuuksien tuoksua. Mutta myös kirouksia ja myrkkyä. Ja kuten edellisen suosikkini kanssa – tämäkin on nyt Elviiran suosituksesta. Saatuani vihiä siitä, ettei suomennos ole niin hyvä kuin voisi olla, tilasin koko trilogian itselleni englanniksi varmana siitä, että tulisin pitämään tästä. 
⁣

Särkynyt sydän voi saada tekemään hyvinkin epätoivoisia tekoja. Näin on Evangeline Foxin laita. Hän tekee sopimuksen Herttaprinssin kanssa estääkseen rakkaan – vaikkakin petollisen, mutta varmasti kirouksen alla olevan – Lucin ja siskopuolensa Marisolin häät. Maksuksi hänen tarvitsee vain antaa kolme Jacksin valitsemaa suudelmaa. Kuulostaa vähältä, mutta sitä se ei ole. Sopimukset Kohtaloiden kanssa eivät tunnetusti mene yleensä hyvin.

Kirjan päähekilö on uusi suosikkini. (Anteeksi, Will.) Tapa jolla Evangeline ei hyväksy mustavalkoista ajattelua, ei vain luovuta ja mene pahimman esitetyn vaihtoehdon mukaan, vaan pysyy toiveikkaana ja itselleen uskollisena. Kahdesta vaihtoehdosta hän valitsee kolmannen. Evangeline uskoo ystävällisyyteen ja ihmisten hyvyyteen. Ja silti hän on varsin ponteva ja itsepäinen omissa valinnoissaan. Iso kyllä kaikelle tälle. 

Evangelinen tunnuslause on: 

I believe there are far more possibilities than happily ever after or tragedy. Every story has the potential for infinite endings.

Olen lukenut arvioita, joissa Evangelinea on pidetty naiivina ja tyhmänä. Olen myös lukenut kirjoja, joissa päähenkilö ihan oikeasti on näitä molempia, ja jossa päähenkilön tekemät päätökset eivät käy järkeen. Once Upon a Broken Heart ei ole niitä kirjoja. Itse en kertaakaan törmää kohtaukseen, jossa tuskastelisin Evangelinen valintojen kanssa.

Evangelinella on oma moraalinen kompassinsa, oma horjumaton uskonsa, josta hän pitää kiinni. Hänen päätöksensä ovat perusteltuja ja linjassa hänen luonteensa kanssa. Ne eivät ehkä ole päätöksiä, jota ihmisiin vähemmän uskova välttämättä tekisi, mutta naiiveja ne eivät ole. Poltteleepa Evangelinea yhtenä vaikuttimena syyllisyys sisarpuolen häiden pilaamisestakin. 

Tällainen hyvin kirjoitettu päähenkilö, joka rohkeasti edustaa pehmeitä arvoja ja jonka myös annetaan loistaa niissä, on todella tarpeellinen tässä harmillisen kyynisessä maailmassa. 𓆩♡𓆪  Se luo toivoa ja on esimerkkinä inhimillisyydestä, vaihtoedosta koville arvoille. Huomionarvoista on, että Evangeline ei suinkaan ole täydellinen. Kyse ei ole pyhimyshahmosta. Hänen annetaan tehdä myös kyseenalaisia päätöksiä ja harkita vielä kyseenalaisempia. Evangeline myös pistää Jacksille kampoihin minkä ehtii sen sijaan, että olisi aivan täysin tämän vedätettävissä. 

Taustalla Evangelinella on Pohjoisesta kotoisin oleva äiti, joka on lukenut hänelle valtavan määrän satuja. Sadun päätteeksi hän on aina kysellyt jatkosta; mitä Evangeline luulee sitten tapahtuneen. Tämä on opettanut Evangelinelle, etteivät tarinat oikeasti pääty happily ever afteriin, vaan tarinoiden loput ovat avoimia. 

In the North, fairytales and history were treated as one and the same because their stories and histories were all cursed. Some tales couldn’t be written down without bursting into flames, others couldn’t leave the North, and many changed every time they were shared, becoming less and less real with every retelling. It was said that every Northern tale had started as true history, but over time, the Northern story curse had twisted all the tales until only bits of truth remained.

Vaikka Once Upon a Broken Heartissa nojaudutaan paljon satuihin, ja sadut pyörivät Evangelinen mielessä, on se tehty tyylillä ja tuoreella otteella. Kun lähtökohtana on, että Pohjoisen sadut sisältävät oikeaa historiaa, miksi eivät pyörisi? Etenkin kun Evangelinen tie käy Pohjoiseen. Pidän valtavasti siitä, että mistään tämän maailman sadusta ei ammenneta, vaan kaikki on tuon maailman omaa. Ja miten lumoava tämä Garberin luoma maailma onkaan!

Jacks puolestaan on mirhamia pahiksia rakastavalle sydämelleni. Hän on röyhkeä ja todella charmikas hipauksella (ehkä vähän isommallakin hipauksella...) tragediaa. Hän on myös enemmän kuin vähän vaarallinen. Hänen suudelmansa ovat tappavia, eikä Jacks paljoa kainostele suhtautumisessaan tappamiseen muutenkaan.

“Just accept the gift. What I want isn’t going to hurt anyone.”

She eyed the jeweled dagger he’d just pressed to her lips. “I don’t think you and I have the same definition of hurt.”

“Be thankful for that, Little Fox.” Jacks gave her a smile that was all sharp edge. A drop of blood fell from the corner of his mouth, and something godforsaken washed over his expression. “Hurt is what made me.”

Joka kerta, kun Jacks kutsuu Evangelinea Little Foxiksi, sydämeni vain sulaa. Yrittäkää vaan väittää minulle, ettei kyse ole lopulta hellyydenosoituksesta. Vaikkakin ehkä hyvin kieroutuneesta sellaisesta. 

Yksi suosikkikohtauksiani on kohtaus, jossa Jacks on kauhuissaan hänelle kiintymystä osoittavasta ketusta.

He flinched when the creature nuzzled his scuffed boots.

She laughed, finally drawing his attention. “I think it likes you.”

“I don’t know why.” Jacks scowled at the beast.

It responded by affectionately licking the buckle at his ankle.

Evangeline continued to smile. “You should name it.”

“If I do that, it will think it’s a pet.” Jacks’s words dripped with disgust, which only further convinced Evangeline this fox might be the best thing that had ever happened to this Fate.

Vampyyrien odottamaton ilmestyminen kuvioon vähän yllättää. Mutta koska he eivät kuitenkaan vie koko lavaa, se ei haittaa. Aika moni hahmoista itse asiassa vain käväisee lavalla ja poistuu sitten. Myöhemmässä vaiheessa tarinaa he saattavat sitten palata encoreen. Fokus on vahvasti Evangelinessa, ja paljon ikään kuin kulissien takana tapahtuvista asioista jää lukijan mielikuvituksen varaan.

En ole lukenut tähän samaan maailmaan sijoittuvaa Caravalia, mutta aion ehdottomasti aloitella sitä luettuani tämän sarjan loppuun!

(Kuvan hiusten väri Evangelinen kunniaksi, hänen tukkansa kun on ruusukultaa.)

Joanne M. Harris: Orfeia

Almost every fairy tale begins with the death of the parents. That is how it is meant to be. That is how it has always been. But Death is not the end of the tale; merely another verse of a song. And love is a bird that never dies, but soars through the sky, and sings the song it cannot keep from singing.

Fayn tytär on uneksinut miehestä, jota kutsuu Shadowless Maniksi. Kun Daisy putoaa maanrakoon ja häviää Fayn maailmasta, on Fay surun murtuma, kunnes hän näkee öisellä juoksulenkillään kumallisen näyn tyttärestään nukkumassa kissankellojen seassa. Ei kuolleena, vaan elossa. Fay aloittaa tyttärensä etsinnän, joka vie hänet toiseen maailmaan, World Beneathiin, kasvien valtaamaan toiseen Lontooseen, keijujen valtakuntaan ja Kuoleman maahan, jota hallitsee Hallowe'en King.

Joanne M. Harrisin Orfeia (2017) on täynnä tuoksuja ja värejä, valoja ja varjoja sekä erilaisia ötököitä. Niitä vilisee myös kirjan kuvituksessa, joka on täynnä etenkin perhosia. Mustavalkoinen kuvitus tuo kirjaan oman säväyksensä, joka vahvistaa mielleyhtymää Liisaan Ihmemaassa. Laululla on kirjan maailmassa mitä merkittävin rooli, sillä laulut ja tarinat ovat World Beneathin valuuttaa. Niillä on arvoa, mutta myös voimaa. Yrittäessään löytää tiensä Halowe'en Kingin kaappaaman tyttärensä luo Fayn on pidettävä kiinni muistoistaan. Jokainen asia, jonka hän ottaa vastaan tuossa toisessa maailmassa, saa hänet kuitenkin unohtamaan osan hänen elämästään, osan Daisysta. Oli se sitten käden puristus, neuvo tai laulu. "Fay hesitated. Where lay the harm? Surely a song could not be dangerous. And besides, she was eager to learn how the King had managed to board the Night Train."

Tarina ja todellisuus, todellisuus ja uni ja uni ja tarina kaikki sekoittuvat toisiinsa Orfeiassa. London Beneathissa ja World Beneathissa kaikki tuntevan Fayn, mutta eivät Fayna, vaan Queen Orfeiana, kadonneena kuningattarena. Mutta kuinka paljon tarinoista on totta? Kuka on Queen Orfeia? Ja kuka on King Orfeo?

Sanojen ja tarinoiden voima on aihe, joka on aina yhtä kutkuttava. Samoin ajatus siitä, miten jokainen vuorovaikutus toisen kanssa on antamista tai ottamista, miten kaikki nuo pienet päätökset muokkaavat ihmistä. Harma menettää muistojaan samoin kuin Fay, mutta kuten Orfeiassa sanotaan, tarinoissa on aina mukana myös pala totuutta. 

Orfeian sanaleikit ovat runsaita, arvoitukset toistuvia. Ennakoinnissakaan ei ole säästelty. Tarina on fantastisempi kuin mistä yleensä nautin, mutta se pitää lumouksessaan. Löyhästi Orfeuksen myyttiin perustuva tarina toimii. Lukiessani en malta odottaa, että Fay tapaisi vihdoin Hallowe'en Kingin. 

Teos on erilaisuudessaan raikas tuulahdus lukemistooni. On ihanaa taas lukea englanniksi luettuani nyt useammin kirjan putkeen suomeksi. Usein miettiessäni kauniita kieliä englanti pääsee kaikessa arkipäiväisyydessään unohtumaan. Mutta oi!  

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa

Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan (A Little Princess 1905, suom. 1912) päähenkilö Saara Crewe on täydellinen lapsienkeli. Hän on kasvanut Intiassa rakastavan isän huomassa ja saanut kaiken haluamansa. Siitä huolimatta Saara ei ole tippaakaan ylpeä, ei kovasydäminen, eikä vaativa. Hänen aloittaessaan neiti Minchinin tyttökoulussa Lontoossa Saara on kuin prinsessa ylellisine vaatteineen ja kalliisti sisustettuine huoneineen. Hän on älykäs ja ystävällinen kaikille, mikä voittaa lähes jokaisen hänen puolelleen. 

Saarasta puuttuu inhimillinen puoli. Hän ei koskaan todella suutu, eikä käyttäydy huonosti. Hänessä ei ole mitään inhimillistä heikkoutta tai vikaa. Mietimme lukupiirissämme Riikan kanssa (muut tällä kokoonpanolla lukemamme kirjat löydät tunnisteella #Anna ja Riikka lukee) onko Saara tarkoitettukin nimenomaan esikuvaksi, malliksi täydellisesti käyttäytyvästä tytöstä. Todennäköisesti näin on, ja tarina sisältää monta muutakin hyvää esimerkkiä oikein toimimisesta. Saara pyrkii koko ajan käyttäytymään arvonsa mukaisesti, mielellään vielä ylhäisemmin. Menetettyään omaisuutensa Saara pitää edelleen kiinni ajatuksesta, että hänen on käyttäydyttä prinsessalle sopivalla tavalla. 

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen: Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.
     - Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle.

Saaran isän kasvatusmetodeilla on todellinen ihme, että Saarasta on tullut niin hyväkäytöksinen ja kaikin puolin ihana. Silti tytärtään yllinkyllin lellinyt isä tekee täsmälleen sen mitä häneltä odotetaan lähettäessään Saaran Englantiin sisäoppilaitokseen. Niin on tapana tehdä. Kapteeni Crewe ei mielellään jätä pikkutyttöään Englantiin, mutta jättää tämän kumminkin suuresta kiintymyksestään huolimatta. Mitään erityistä syytä tähän ei ole. Erikoisen näin yleisiä tapoja orjallisesti seuraavasta käytöksestä tekee se, että muutoin Saaran isä tuntuu olevan kaikkea muuta kuin tavanomainen. Saaralla on kyllä kamarineitinsä, mutta isän ja tyttären välit ovat poikkeuksellisen lämpimät. Heidän suhteensa on modernimpi kuin monella tuohon aikaan. Kapteeni Crewe kuuntelee tytärtään ja Saaralla on osa keskusteluissa ja hän saa myös itse päättää asioita. Mietimme, olisiko Saara voinut pyytää isältään jotakin, mihin tämä ei olisi suostunut. Totesimme, että oikeastaan ei. Ainut asia, jossa Saaran isä on järkkymätön, on että tämän on käytävä Englannissa koulua. Riikka kertoo Pikku prinsessasta tehdystä New Yorkiin sovitetusta leffaversiosta, jossa Saaran kouluun jättäminen oli motivoitu paremmin. Siinä kapteeni Crewe oli lähtemässä toiseen maailmansotaan.

Pikku prinsessassa 1800-luvun englantilainen yhteiskunta näyttäytyy fatalistisena: annettu osa on sitä mitä on, eikä sitä voi muuttaa. Etuoikeuksia ei kyseenalaisteta. Vaikka Saara menettää etuoikeutensa, niitä ei oteta tarkasteluun. Saara ei mieti ansaitsiko hän aiemman etuoikeutetun asemansa. Yhteiskuntaluokasta toiseen siirtyminen esitetään kuitenkin toisaalta tavallisena. Saara ei enää ole se sama Saara menetettyään asemansa ja saa tyystin erilaisen kohtelun entisiltä koulutovereiltaan. Yhteiskuntaluokka on samaan aikaan horjumaton että häilähtelevä. Jos on rahaa, niin sitä on ja olet joku. Jos ei ole rahaa, niin sitä ei ole, etkä ole kukaan.

Saaran käymän koulun johtajatar neiti Minchin on henkilönä karmea. Hän toimii osittain jopa irrationaalisen tuntuisesti, aivan kuin Burnett olisi päättänyt kirjoittaa näihin kohtauksiin sen kaikista ikävimmän vaihtoehdon ajattelematta lainkaan, onko se loogista edes ilkeän ja sydämettömän henkilöhahmon sisäisellä logiikalla. 

Neiti Minchin joutuu tarinan edetessä täysin rahan pyörryksiin. Saadessaan selville, että kouluun tulee niin varakas lapsi kuin Saara, neiti Minchin menee sekaisin. Hän alkaa ostella Saaralle asioita omasta pussistaan jo ennen kuin kapteeni Crewen seuraava maksuerä on tullut ja pitää Saaralle hulppeat syntymäpäiväjuhlat. Hän tietää, että Saara isän kyllä maksaa takaisin. Erityisesti Riikkaa tämä ihmetyttää. Miten rahan pauloissa joku voi olla toimiakseen näin? Mitä neiti Minchin oikeastaan hyötyy näin toimiessaan, ellei hän sitten vedä välistä rahaa? Kenen businesspää toimii niin, että kulutanpa ensin itse tähän omia rahojani ja pyydänpä vasta sitten siitä korvausta? Neiti Minchin yrittää ilmeisesti parhaansa mukaan saada Saaran viihtymään koulussaan, mutta miksei hän ota maksua tällaisista ylimääräisistä huveista jo etukäteen? Hänet kuvataan kuitenkin kurinalaisena, erittäin rahatietoisena hahmona, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan osata toimia fiksummin. 

Luemme kirjan kahdessa osassa. Ensimmäisen osan jälkeen en ole innoissani. Kirja on tylsempi ja naiivimpi kuin luulin. Kirjan jälkipuolisko onkin menevämpää luettavaa. Orpous kirjallisuudessa vapauttaa päähenkilön tekemään ja kokemaan mitä vain. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kun vanhemmat ovat poissa pelistä. Myös Pikku prinsessassa alkaa todella tapahtua vasta, kun Saaran isäkin on poissa pelistä. 

Saaran kertomat tarinat ovat ihania. Hän kertoilee tarinoita jatkuvasti muille tytöille ja keksii ympäristöstään vaikka mitä kuvitelmia. Selvitäkseen asemansa menetyksestä hän mm. keksii, että hänen ullakkohuoneensa on Bastiljin vankila. Viereisessä huoneessa nukkuva Becky on puolestaan viereisen tyrmän vanki. Hän myös kuvittelee ympäristönsä toisenlaiseksi. 

Kokonaisuutena Pikku prinsessa on ihan söpö hyvän mielen opettavainen tarina. Mutta mitä romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu Saaralle? Kirjailija ei anna tähän oikeastaan vihjeitä. Romaani loppuu "he kävelivät auringonlaskuun" -tyyppisesti, mikä vähän töksähtää. Oppiko Saara kokemuksistaan mitään? Sytyttivätkö ne palon tehdä jotain köyhien/muiden hyväksi vastaisuudessakin?

Aikuisena lukijana en koe saavani teoksesta paljoakaan irti muutoin kuin että lisään tyttökirjojen tuntemustani. Pikku prinsessa on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin, eikä ihme, että sitä on painettu useita painoksia erilaisilla kansilla. Kuvassa Riikan lukukappale suloisensininisillä kansilla. 

Kenelle? Ennen kaikkea lapsille, mutta myös tyttökirjojen ystäville.

John Fowles: Jumalten naamiot

Luettuani Jumalat juhlivat öisin halusin lukea lisää Kreikkaan liittyvää kirjallisuutta. John Fowlesin Jumalten naamiot (The Magus uudistettu painos 1977, suom. 1981) kertoo englantilaisesta nuoresta miehestä, joka lähtee pienelle Kreikan saarelle englannin opettajaksi syrjäiseen englantilaiseen poikakouluun. Saarella ei ole juuri mitään tekemistä, eivätkä  saarelaiset ole kiinnostavaa seuraa, hädin tuskin puhuvat englantia tai edes ranskaa. Nicholas Urfe ajautuu saaren toiselle puolelle yksinäisillä vaelluksillaan, ja tutustuu vanhaan rikkaaseen erakkomieheen, Conchisiin. Mutta  Conchis ei ole erakko, hän vain haluaa saarelaisten uskovan niin. Hänen suureellisessa huvilassaan antiikin jumalatteret heräävät henkiin ja menneisyyden aaveet soittavat öisiä konsertteja.

Kun Välimeren valo vääjäämättömänä lankesi minua ympäröimään maailmaan, näin että se oli ylivertaisen kaunista valoa. Mutta kun se kosketti minua, tunsin että se oli vihamielinen. Aivan kuin se olisi syövyttänyt eikä puhdistanut. Kuin olisin ollut häikäisevän lampun alla kuulustelun alkaessa. Näin jo avoimesta ovesta pöydän ja nahkahihnat, vanha minäni alkoi jo aavistaa ettei se jaksaisi pitää pintaansa. Osittain se oli rakkauden paljaaksi riisuvaa kauhua. Sillä saapumisestani lähtien olin tuntenut rakastavani kreikkalaista maisemaa totaalisesti ja ikuisesti. Mutta rakkauden myötä tuli ristiriitainen, melkein ärsyttävä kyvyttömyyden ja alemmuuden tunne, aivan kuin Kreikka olisi niin väkevän aistillisesti houkutteleva nainen, että minun oli pakko rakastua fyysisesti ja epätoivoisesti, mutta samalla niin rauhallisen ylevä ja arvokas, etten koskaan kykenisi lähestymään häntä.

Teoksen Kreikka on juuri niin upea kuin millaiseksi koskaan Kreikassa käymättä olen sen aina kuvitellut. Kuvaukset ovat kauniita ja mahtipontisia. Osa enteileviäkin.

Nicholas joutuu keskelle jonkinlaista psykologista koetta, jossa  hänen uskonsa ja moraalinsa pistetään koetukselle. Mikä on totta ja mikä ei? Kehen voi luottaa vai voiko kehenkään? Pharoxin saari on kuin oikea Temptation Island, ja Nicholas on kaiken keskiössä. On kuin häntä varten olisi lavastettu kokonainen näytelmä, johon hänen on vähintäänkin esitettävä uskovansa. Kuvankaunis ja ihana Lily kaksoissiskoineen vetää Nicholasta puoleensa ja saa hänet palaamaan Conchisin luo yhä uudelleen ja uudelleen. Kotopuoleen jäänyt Alison unohtuu pian. Mutta kuka Lily oikeastaan on? Entä Conchis?

Päähenkilö Nicholas on varsin epämiellyttävä. Hän on itsekäs naistenhurmuri, jota ei huvita hoitaa edes opettajantyötään kunnolla. Hän eristää itsensä mielellään muista ja ylenkatsoo maailmaa. Kaikki Conchisin suunnitelmissa ei ole pelkkää taianomaista upeutta. Nicholasia sumutetaan, häntä nöyryytetään ja kiusoitellaan. Kunnon masokistin tavoin Nicholas, joka ei oikeastaan usko ansaitsevansa ketään, jatkaa silti mukana. Conchisin kutoma verkko on liian houkutteleva, liian taitavasti punottu.

Kuunnellessani tunsin voimakkaasti, etten sinä hetkenä halunnut olla missään muualla, että senhetkiset tuntemukseni olivat kaiken kokemani arvoisia, koska kaikki kokemani oli johtanut siihen, että nyt olin siinä. Conchis oli sanonut että tullessaan ensi kerran Bouraniin hän oli tavannut kohtalonsa, tuntenut elämänsä tasapainottuneen keskipisteeseensä. Koin paihaillaan mitä hän tarkoitti, uudenlaista itsensä hyväksymistä; ymmärsin että minun täytyi olla tämä sielu ja tämä ruumis kaikkine paheineen ja hyveineen ja ettei minulla ollut muuta tilaisuutta eikä vaihtoehtoa. 

Kirjassa on eräs osa, jonka lukemisen olisin mielelläni hypännyt yli. Siinä kerrotaan saaren sakslaismiehityksen ajasta ja saksalaisten hirmuteoista Phraoxilla liian yksityiskohtaisesti. Kritiikkinä sanottakoon myös, että teos on tulvillaan ranskaa, latinaa ja kreikkaa, eikä näitä vieraskielisiä kohtia ole käännetty, ehkä mysteerin tunnun lisäämiseksi. Ranskankieliset sitaatit de Saden tuotannosta osoittautuivat minulle erityisen hämmentäviksi pitkine monimutkaisine lauseineen. Jos Jumalten naamioiden mysteeriä haluaisi lähteä purkamaan, löytyisi teoksen intertekstuaalisista viittauksista varmasti monia vihjeitä lisää.

Teoksen jatkuvat juonenkäänteet, uudet temput ja hämäykset, alkavat jossain vaiheessa tuntua jopa raskailta, tuhauttavilta. Eikö jokin voisi jo olla sitä miltä näyttää? Silti kirjaa on vaikea laskea käsistään. On luettava eteenpäin. Lukukokemuksena Jumalten naamiot on koukuttava. Päällimmäiseksi fiilikseksi jää lopulta hämmennys. Tuntuu, että tätä teosta voi joutua sulattelemaan jonkin aikaa. Jossakin kaikkien esitettyjen valheiden alla on myös hippusia totuudesta. Silti sanoma tuntuu olevan, ettei mitään yhtä totuutta ole olemassa. Jumalten naamiot leikittelee muistoilla, valheellisilla ja oikeilla, sekä niiden välisillä yhteyksillä. Teema on mielenkiintoinen ja käy yksiin äskettäin Yleltä katsomani muistista kertovan dokumentin kanssa. (Dokumentti on vielä pari kuukautta katsottavissa Areenassa ja voin suositella sitä lämpimästi.) Sen mukaan noin puolet muistoistamme ovat vääriä. Alamme jo ensimmäisen vuoden aikana tapahtuneesta muuttaa muistoamme siitä. Ensimmäisen muistelukerran jälkeen alkuperäinen muisto on jo pyyhkiytynyt pois, ja muistelemme tämän jälkeen aina edellistä muisteluamme. Luomme  muistostamme tarinan, jota toistelemme itsellemme ja muille, ja jonka kautta määrittelemme identiteettiämme. Emme siis kukaan kerro itsestämme täydellisiä tositarinoita. Emme edes rakennu niistä.

Kenelle? Mysteereistä, ihmismielestä ja psykologiasta kiinnostuneille, jännittävää luettavaa kaipaaville.

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Tämä teksti käsittelee Kvanttivaras-trilogian toista osaa, Fraktaaliruhtinasta. Sarjan ensimmäistä osaa koskevan kirjoituksen löydät täältä.

Hannu Rajaniemellä on Fraktaaliruhtinasta (The Fractal Prince 2012, suom. 2013) kirjoittaessaan ollut mielessään Tuhannen ja yhden yön tarinat. Sen huomaa. Teoksen kerronnallinen rakenne on haastava, ja lukujen välillä ehtii varsinkin alussa jo mennä hieman sekaisin siitä, mihin tarinassa oikein jäätiin. Fraktaaliruhtinas pitää sisällään kehyskertomuksen, joka sisältää kaksi eri sisäiskertomusta, varkaan narratiivin ja Maan asukkaan Tawaddudin narratiivin. Tawaddudin narratiiviin sisältyy puolestaan vielä sisäiskertomuksen sisäiskerkertomuksia, joita Tawaddud ja muutama muukin kertoo. Mukaan mahtuu myös Sotamielen ja chenin kertomukset.

Tuhannen ja yhden yön tarinoissa prinsessa Šeherazade kertoo tarinoita kuningas Šahryārille henkensä pitimiksi. Kuninkaalla on nimittäin paha tapa tappaa aina vaimonsa ja naida uusi morsian seuraavana päivänä. Estääkseen karua kohtaloa osumasta kohdalleen prinsessa viihdyttää kuningasta tarinoilla, joita tämä ei voi vastustaa.

Tarinoilla on merkityksensä myös Fraktaaliruhtinaassa. Villikoodin saastuttamassa Maassa tarinoilla ujuttaudutaan ihmisten mieliin ja niillä voidaan vallata toisen ruumis. Niillä myös punoudutaan yhteen, yhdistetään oma ja toisen mieli. Lisäksi tarinat ovat eräänlaista valuuttaa. Mutta kerrottujen tarinoiden on oltava tositarinoita, sillä valheelliset tarinat ovat vaarallisia.

Maa on muuttunut eksoottiseksi paikaksi, ja vallitseva kulttuuri muistuttaa enemmän orientaalista Itää kuin Länttä. Asetelma on mielenkiintoinen, sillä orientti on historiallisesti käsitetty jokseenkin takapajuisena, joskin kiehtovan eksoottisena tarinoiden tyyssijana. Toisaalta Fraktaaliruhtinan Maahan on takapajuinen ja rapistunut. Sobornost-teknologia on pitkälti poissa kuvioista, sillä se vetää villikoodia puoleensa kuin magneetti. Oublietten kaltaista gevulotien ja ulkomuistien kaltaista teknologiaa ei myöskään Maasta löydy. Teknologian sijaan todellisuutta hallitaan primitiivisillä sanoilla ja symboleilla. Mutta kai sekin on jotain, että on ainut  jäljelle jäänyt Maan sivilisaatio?

Teoksessa Maan ainoa asutettu kaupunki on orientalistinen, aavikon ympäröimä Sirr. Sirriä ja sen asukkaita suojelevat sinetit, jotka pitävät symboleillaan villikoodia loitolla. Aavikko on vaarallista aluetta, eikä sinne ole kevyin mielin menemistä. Aavikolle on kuitenkin haudattuna tarinoita ja sieluja, joilla käydään kauppaa.

Ympäröivää maailmaa on Maassa mahdollista muokata mieleisekseen, mikäli tuntee salaisia nimiä. Salaiset nimet ovat sanoja ja nimiä, vanhoja symboleja, joilla on uniikit vaikutukset.

Tawaddud pitää tunteesta, jonka salaiset nimet hänessä herättävät. Lapsena niiden opettelu vaati sinnikästä harjoittelua Khairemonin tuikeassa ohjauksessa. Tawaddud oppi tekemään mielikuvaharjoituksia, joissa käytiin läpi salaisten nimien alati vaihtelevia muotoja. Hän toisteli nimien syntytavuja kerta toisensa jälkeen painaakseen ne visusti mieleensä ja harjoitteli piirtämään niitä vastaavat kirjoitusmerkit niin täydellisesti, että siveltimenvetojen soljuvat ja yhteen sulautuvat muodot löysivät lopulta tiensä hänen uniinsakin.

Mieleeni nousee taannoin lukemani Lana Del Reyn haastattelu, jossa tämä kertoi uskovansa sanojen voimaan ja siihen, että sanat ovat "viimeinen olemassa oleva magian muoto". Fraktaaliruhtinaan Maassa näin ainakin on. Salaiset nimet toimivat kuin taikasanat, vaikka kyse lienee pikemminkin todellisuutta muokkaavista komennoista. Ajatus sanojen voimasta on mielenkiintoinen. Jäsennämme jatkuvasta maailmaa sanoilla ja merkityksillä, merkeillä ja symboloilla. Esimerkiksi se, mitä värejä erotamme toisistaan, riippuu kielestämme. Miksei todellisuus sitten jollain tapaa olisi kytköksissä niihin merkityksiin ja sanoihin, joita sille annamme?

Sotamieli ei voi sietää chenin virtuaalimaisemaa, joka koostuu yksinomaan kielellisistä symboloista. Maisema muistuttaa zeniläisen taiteilijan maalausta: valkoiselle paperille piirrettyjä siventimenvetoja, joista muodostuu sanoja ja edelleen erilaisia objekteja - kallio, silta, mustavalkoista rantaa vasten lyövä aalto. Kaikki muodot ja kuviot ovat abstraktioita, samalla kertaa sekä merkitsijä että merkitty. 

Merkitsijä ja merkitty, no niinpä niin. Rajaniemi tuntee semiotiikkansa. Kielellä ja merkeillä ylipäänsä on Fraktaaliruhtinaassa mitä keskeisin rooli, mikä yllätti ainakin minut. Jälleen kerran Rajaniemi loistaa myös kirjallisuuden tuntemuksellaan, sillä Kvanttivarkaan tavoin Fraktaaliruhtinas on täynnä intertekstuaalisia viitteitä. Lisäksi Rajaniemi on ujuttanut Fraktaaliruhtinaaseen aimo annoksen suomalaisuutta. Teoksessaa nimittäin käydään avaruussaunassa. Löylyn heitto toimii päinvastoin kuin meillä: isoon vesikuplaan heitellään saunakiviä.

”Miten tämä saunominen varsinaisesti toimii?”
”Aivan ensimmäiseksi meidän pitää riisuutua.”
Varas epäröi. ”Nyt hetikö?”
”Vaatteet pois vain.”
Varas henkäisee terävästi, kääntyy selin ja alkaa kuoriutua kömpelösti vaateparrestaan. ”Saisinko pyyhkeen?” hän kysyy, mutta Mieli on jo antanut toogansa valahtaa yltään ja siirtynyt löylyn suloiseen lämpöön.

Kaiken kaikkiaan Fraktaaliruhtinas on kiehtova tarinoiden vyyhti, josta tykkäsin ehkä jopa enemmän kuin trilogian ensimmäisestä osasta. Sen saunakohtaus on kirjan hauskinta antia ja epäilemättä kirjoitettu pilke silmäkulmassa.

Kenelle? Scifistä, tarinoista ja sanojen voimasta kiinnostuneille ja mielikuvitusta omaaville.