C. S. Pacat: Kings Rising

Viimeistä osaa Captive Prince -sarjassa viedään. Kings Rising (2016) on päätösosaksi aivan mukiinmenevä. Damenin salaisuus kaikkien tiedossa asiat lähtevät todella liikkeelle. On tyydyttävää seurata, miten hän ottaa synnynoikeutensa takaisin itselleen. En edes ajattele tätä spoilerina, kirjan nimi kun on mikä on.

To gain everything and lose everything in the space of a moment. That is the fate of all princes destined for the throne.

Alussa inhoan taas Laurentia, sitä, miten hän osaa satuttaa. Hän on täsmälleen sen tyyppinen hahmo, joka ärsyttäisi minua valtavasti, jos hän olisi todellinen. Hänen on pakko päästä aina niskan päälle. Aina. Ja se on varsin uuvuttavaa. Kyseessä onkin inhokkipiirteeni Laurentissa. Toisaalta hän osoittautuu yllättävän kunnioitettavaksi.

"You’ve spent a morning with him and you’re warning me off. Just wait," said Damen, "until you’ve spent a full day with him."

"You mean that he improves with time?"

"Not exactly," said Damen.

Lopulta en oikein tiedä miten olen yhtäkkiä lukenut muutamassa päivässä kokonaisen trilogian, jossa naisia ei oikeastaan kuin mainita. Ja kyllä, muutama päivässä. Olen lukenut nämä todella vauhdilla (kiitos vain Pacat), vaikka arviot tulevatkin tällä lailla ripotellen.

Sarja on saanut hyvät tähtiarviot Goodreadsissa, mutta minulle tämä ei oikein ole jotenkin aivan napannut kuitenkaan. En tiedä miksi olen edes yllättynyt. Suuri osa niistä asioista, joista nautin kirjoissa eniten, puuttuvat tästä. Ehkä vain halusin niin pitää tästä. Ja onhan tässä nokkeluutta ja vetävää dialogia.

On kyllä sanottava, että kun ottaa huomioon, että Captive Prince on vuodelta 2013 ja Dark Rise vuodelta 2021, niin onhan tuossa välissä ollut aikaakin kehittyä kirjoittajana. Viisi vuotta jää tästä päätösosastakin aikaa. 

Lucinda Riley: Valo ikkunassa

Lucinda Rileyn Valo ikkunassa (The Light Behind The Window 2012, suom. 2023) on kirja, jonka sain mukaani viime syksyn kirjamessuilla, kun olin Bazar Kustannuksen järjestämällä aamiaisella Harry Whittakerin seurassa. Kohdennus oli mainio, sillä jokainen kutsuvierastilaisuudessa ollut oli jo valmiiksi jonkinlainen Lucinda Riley -fani. 

Pariisilaiselämää eläinlääkärinä viettävä Emilie de la Martinières perii suvun ainoana jälkeläisenä sukunsa kartanon Etelä-Ranskassa. Siis Etelä-Ranskassa! Äidin kuolema herättää Emiliessä ristiriitaisia tunteita, eikä kartanon kohtalokaan ole aivan selkeä. Onhan Emiliellä oma elämä Pariisissa.⁣⁣

Mistraalin mukana tulee mies, joka pyyhkäisee Emilien jaloiltaan. ⁣⁣

⁣⁣Kartanon kellarista löytyvän salainen huoneen myötä Emilie alkaa selvittää sukunsa historiaa. Toisessa aikatasossa Constance, nuori ranskalaisenglantilainen nainen, värvätään salaisen palvelun leipiin ja lähetetään miehitettyyn Ranskaan. On vuosi 1943. Vastarintaliikkeellä on vaikeuksia, eikä hänen kontaktinsa saavukaan paikalle. On turvauduttava suunnitelmaan C. Constance löytää itsensä rikkaan aatelismiehen oven takaa. Talo vain sattuu sinä iltana olemaan täynnä natsivieraita, joten hänen on pistettävä pystyyn elämänsä esitys. ⁣⁣

Lukiessani tätä yömyöhään ajattelen, ettei ole ihanampaa ajankohtaa lukea kuin yöllä. Kun kaikki äänet ovat vaienneet ja voi vain uppoutua täysin kirjan maailmaan. ⁣⁣

Pidän tästä valtavasti, enemmän kuin yhdestäkään Seitsemän sisarta -sarjan kirjasta (ja niistä olen nauttinut kovasti). Tyyli on vähemmän satumainen, aikuisempi. Teoksessa on mukana aivan ihana sokea hahmo, yksi suosikeistani. Menneisyyteen sijoittuva romanssi on sopivan sykähdyttävä, eikä tarinasta puutu hengästyttäviä käänteitä. Se on sopivan traaginen, mutta myös lämmin. Kumpikin aikataso pysyy kiinnostavana, ja kytkökset niiden välillä ovat kutkuttavia. ⁣⁣En osannut etukäteen odottaa, että pitäisin osittain miehitettyyn Ranskaan sijoittuvasta romaanista näin paljon.

Eräs kirjan hahmoista on selvästi narsisti, mitä osaan epäillä jo hyvin alkuvaiheessa. Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kuvaus on onnistunut. Jotkin muutkin käänteet ovat arvattavissa, mutta se ei haittaa yhtään.⁣⁣

Voih, saisinpa lukea tällaiseen miljööseen sijoittuvia kirjoja enemmänkin! ⁣Olen hurmaantunut. Tämän lukeminen tuntuu suorastaan hemmottelulta. Olen kohdannut todella paljon enemmän kirjoja, jotka sijoittuvat englantilaiseen kartanoon kuin ranskalaiseen. Eikö niitä ole vai eikö niitä vain käännetä, eikö niistä puhuta? Kiinnostavaa myös on, että tässä romaanissa ollaan molemmissa. Emilien perimässä châteaussa Ranskassa, mutta myös hänen aviomiehensä sukukartanossa Englannissa. 

Emilie kuljeskeli ympäri taloa pukeutuneena kahteen Sebastianin kalastajanvillapaitaan. Oli ilmeistä, että monia yläkerran huoneita ei ollut käytetty vuosikausiin. Etelä-Ranskassa sijaitsevan kartanon ikkunat oli rakennettu valtaviksi, niin että ne päästivät sisään mahdollisimman paljon valoa, mutta Blackmoor Hallissa oli pienet ja ahtaat ikkunat, joiden tarkoituksena oli pitää kylmyys ulkopuolella. Ankeat värit ja raskaat mahonkihuonekalut toivat mieleen edvardinaikaisen näytelmän lavastuksen.

Ensikuvaus Château de la Martinièresista (itse kartanosta):

Hän kääntyi katsomaan, kuinka kolmensadan metrin päässä kohoavan kartanon vaaleanpunertavat seinät, perinteisesti vaaleansinisiksi maalatut ikkunaluukut ja kummallakin puolella kasvavat sypressit sulautuivat alkavan iltaruskon hämyyn. Rakennus oli suunniteltu yksinkertaisen tyylikkäästi sopimaan maaseutuympäristöönsä, ja se kuvasti täydellisen hillitysti sekä omaa historiaansa että Emilien itsensä jaloa syntyperää. 

Ensikuvaus Blackmoor Hallista:

Lunta tuiskutti sakeasti, kun Sebastian maksoi taksinkuljettajalle ja otti Emilien matkalaukun auton tavaratilasta. Kääntyessään tarkastelemaan Blackmoor Hallia ensimmäistä kertaa Emilie näki synkän ja torjuvan punatiilestä rakennetun goottilaistyylisen kartanon. Ulko-oven holvikaaren yläpuolella kyyhötti uhkaavan näköinen kivinen sadevedensyöksijä, jonka hampaatonta hymyä luonnon elementit olivat jäytäneet ja jonka päälakea peitti lumihattu.

Rakastan gotiikkaa ja goottilainen arkkitehtuuri ja englantilaiset puutarhamaisemat kiehtovat, mutta asumuksena? Ero näiden välillä on aikamoinen, ja tiedän, kumman minä valitsisin asuinpaikakseni.

Sääolosuhteet ja ympäristö tukevat kerrontaa. Eroa näiden kartanoiden välillä kasvattaa entisestään kontrasti aurinkoisen luonnon kukoistuksen ja lumikinosten välillä. Toinen näistä on idyllinen, tuttu ja turvallinen. Toinen taas jylhän karu ja luotaantyötävä, ja ovella voisikin yhtähyvin riippua Et ole tervetullut -kyltti. Vaikutelman täytyy olla täysin tietoinen, onhan Englannissa oikeasti mukavannäköisiäkin kartanoja. Lumen keskellä Emilie on jumissa, mikä kuvastaa hänen tilannettaan muutenkin, kuten lukija tulee pian huomaamaan. 

*Kirja on saatu kustantajalta. 

Michelle Obama: Minun tarinani

Kaverini kertoi saaneensa Michelle Obaman omaelämäkerran Minun tarinani (Becoming, suom.  2018) joululahjaksi. Mikä ihana tilaisuus välttää pitkät lainausjonot ja päästä lukemaan se ilman sokkoa ostopäätöstä! Lukuprojektini on ollut pitkä. Huomaan, miten paljon nopeammin luen dialogipitoista romaania kuin kerronnaltaan tiivistä elämäkertaa.

Minun tarinaani lukiessani huomaan, ettei suomennos ole tehty huolella. Teos sisältää pahoja pilkkuvirheitä ja jopa sanojen taivutusvirheitä. Tekstistä tökkäävät silmään todella suomalaiset sanonnat kuten "parempi pyy pivossa". Ymmärrän englanninkielisten idiomien suomentamisen tiettyyn rajaan asti. Tässä suomentaja on mennyt liian pitkälle valitessaan näin erikoisia suomalaisia idiomeja. Lukisin näissä kohdissa melkein mieluummin jopa suoran käännöksen siitä mitä alkuperäistekstissä on sanottu.

Suomentajan laiskuus näkyy myös siinä, miten tämä käyttää jatkuvasti sanaa "pystyvä", eittämättä suomennoksena englannin kielen sanalle capable. Kaikki ymmärrämme kyllä, mitä tällä tarkoitetaan, mutta kuka muka oikeasti käyttää tätä sanaa? Lisäksi teoksessa puhutaan "vanhojentansseista" ja "ylioppilastodistuksesta". Joskus muinoin tällaista suomalaiseen kulttuuriin kääntävää käännöstyyliä on suosittu. Mutta kuuluuko se vuonna 2018 ilmestyneeseen omaelämäkertaan? Vieläpä entisen Yhdysvaltojen ensimmäisen naisen omaelämäkertaan? Mielestäni ei. Ihmettelen, miten ihmeessä tällainen suomennos on voinut mennä Otavan kustannuksesta läpi. Olisin odottanut suurempaa huolellisuutta niin suomentajalta kuin kustannustoimittajaltakin, onhan kyseessä kuitenkin todella odotettu teos.

Suomennos sikseen. Minun tarinani on kepeän tuttavalliseen sävyyn kirjoitettu kuvaus siitä, miten Michelle Robinson kasvaa ensin "minuksi", sitten "meiksi" Barack Obaman astuessa kuvaan ja "enemmäksi" lasten tulon myötä. Jokainen uusi vaihe vaatii sopeutumista ja kasvua. Jako näihin eri osiin on tyylikäs ja luonteva. Kyse on kasvamisesta, joka jatkuu läpi elämän.

Välillä, etenkin teoksen alussa, minusta melkein tuntuu kuin lukisin Toni Morrisonia. Köyhissä oloissa kasvava nuori Michelle on lujatahtoinen ja kunnianhimoinen. Hän haluaa pärjätä. Chicagon South Siden musta yhteisö on tiivis ja sosiaalinen. Michellen luokalta häviävät vähitellen paremmille alueille muuttavat valkoiset. Lukion päättyessä Michellelle ei tule edes mieleen hakea Chicagon yliopistoon, kaupungin toiselle puolelle. On kuin kaupunginosien välillä olisi muuri. Tuon muurin Michelle haluaa myöhemmin kaataa ja auttaa integroimaan South Siden mustaa yhteisöä muuhun Chicagoon. Harvardin oikeustieteellisestä valmistunut Michelle jättää lakihommat sikseen ajaakseen suurempaa hyvää ja kohentaakseen vähäosaisten asemaa. Mutta sitäkään Michelle ei suostu tekemään perheensä kustannuksella.

Kerroin kaiken tämän aika häpeämättömästi työhaastattelussa, jonka piti sairaalan uusi johtaja Michael Riordan. Otin jopa mukaan kolme kuukautta vanhan Sashan. En muista tilannetta tarkkaan, oliko syynä se, etten löytänyt sille päivälle lapsenvahtia, vai se, etten edes yrittänyt löytää. Mutta Sasha oli pieni ja tarvitsi vielä minua paljon. Hän oli osa elämääni, söpö, jokeltava osa, jolta oli mahdoton ummistaa silmiä, ja jokin sai minut melkein kirjaimellisesti nostamaan hänet pöydälle tässä keskustelussa. Tässä minä olen, minä sanoin, ja tässä on minun vauvani.

Barackin presidenttikausi ei saa teoksessa kovinkaan ruusuisia värejä. Republikaanit vastustavat periaatteellisesti kaikkea, mitä Barack Obama presidenttinä ajaa, ja Donald Trump levittää valheita mediassa lietsoten vihaa. On uskomatonta, että tällainen maa kuvittelee todella olevansa demokratian lippulaiva. Maa, jossa poliittiset taistelut ovat likaisia ja kansalaisista piittaamattomia, ja jossa kansan demokraattisesti valitsemaa presidenttiä ei kunnioiteta.

”Tärkein tavoitteemme on se, että presidentti Obama on virassa  vain yhden kauden”, senaatin vähemmistöjohtaja Mitch McConnell oli vuotta aiemmin julistanut eräälle toimittajalle puolueensa päämääristä. Niin yksinkertainen asia oli.  Republikaaninen kongressi pyrki ennen kaikkea kukistamaan Barackin. Kongressi ei selvästikään asettanut etusijalle maan hyvinvointia tai uusien työpaikkojen tarvetta. Republikaanien oma valta oli tärkein.

Barackin presidenttikautta varjostavat myös turvallisuuskysymykset: Barack on nyt maailman ykkönen. Turvatoimet ovat sen mukaisia. Presidenttipari ei voi enää käydä ulkona syömässä. Vuosia jatkuneet treffi-illat kohtaavat loppunsa, sillä kaikkeen vaaditaan valtavat turvatoimet. Ja turvatoimet tietenkin maksavat. Barack ei voi vain lähteä New Yorkiin huvittelemaan ilman, että sen järjestelyistä koituu valtavasti haittaa tavallisille ihmisille.  Perhe-elämää helpottaa, että Barack tulee ensimmäistä kertaa vuosiin ajoissa perheillalliselle Valkoisen talon yläkertaan.

Michelle on Barackia vapaampi liikkumaan, mutta silti kansan silmätikkuna. Ensimmäisen naisen ei sovi tehdä mitä vain. Michellen on opittava tasapainottelemaan julkisuudessa ja käyttämään sitä edukseen. Myös tasapainottelu kasvavien lasten itsenäistymisen tarpeen ja salaisen palvelun turvatoimien välillä on oma haasteensa. Kiivaan tahdin keskelläkin Michelle pitää parhaansa mukaan huolen siitä, että hänen perheellään on asiat hyvin ja että tytöt saavat myös mahdollisimman tavallisia kokemuksia. Vaatimus, jonka vuoksi joistakin turvallisuusasioista on tingittävä.

Yllätävintä koko tarinassa on, miten Michelle vastustaa Barackin jokaista ajatusta politiikassa etenemisestä. Michelle ei haluaisi jakaa miestään koko osavaltion kanssa, puhumattakaan koko Yhdysvalloista. Hän ei myöskään haluaisi nähdä loputtoman idealistisen miehensä pettyvän. Silti Michelle suostuu joka kerta ja antaa siunauksensa Barackin ehdokkuuksille. Lopuksi Michelle vakuuttaa, ettei tule ikinä pyrkimään politiikkaan. Se ei ole häntä varten.

Surullisinta puolestaan on, miten paljon Michellellä on ansioita omasta takaa eri järjestöistä ja projekteista. Silti maailma tuntee hänet Barack Obaman vaimona. Meillä oli lukupiirissämme tammikuussa puhetta siitä, että olisi ehkä kiva lukea jokin elämäkerta, mutta mieluummin jonkun naisen kuin miehen. Liian usein historiasta tunnetaan suuria miehiä, mutta ei naisia heidän  rinnallaan. Mielikuvani Michelle Obamasta ennen Minun tarinani lukemista on hatara. Muistan lähinnä miten Michellellä oli joskus H&M:n vaatteita päällään ensimmäisenä naisena. Nyt kuvani hänestä on onneksi monipuolisempi. Barack Obaman vaimosta on tullut Michelle Obama, oma persoonansa, joka taistelee terveellisen ruuan, vähemmistöjen ja tyttöjen oikeuksien puolesta. Olen vaikuttunut Michellen sinnikkyydestä ja optimismista, hänen lujasta uskostaan siihen, että asiat voivat muuttua. Jopa Trumpin presidenttiyden aiheuttamaa ahdistusta käsittelevässä epilologissa päällimmäiseksi nousee lannistumattomuus ja toivo paremmasta.

Teos on ollut Yhdysvalloissa vuoden 2018 myydyin kirja. Itse en ostaisi sen suomennosta, sillä en halua maksaa näin huolimattomasta työstä. Alkuperäisen englanninkielisen sen sijaan voisin hyvinkin hankkia kirjahyllyyni.

Kenelle? Politiikasta ja erityisesti Yhdysvaltojen politiikasta kiinnostuneille, elämäkerroista nauttiville ja naisvaikuttajista tietoa janoaville.