Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Ihanaa lukea taas Murakamia. Tykkään erityisesti niistä teoksista, jotka eivät ole aivan niin täynnä maagista realismia kuin osa Murakamin kirjoista. Pimeän jälkeen (Afuta daku 2004, suom. 2020) on tiivistunnelmallinen yhdenpäivänromaani – tai ennemminkin tässä tapauksessa yhdenyönromaani. Romaani on kertomus Tokion yöstä ja sen omituisista kulkijoista, Takahashista ja Marista, jotka päätyvät juttelemaan elämästään ja muistoistaan, erityisesti koskien Marin siskoa Eriä. He ovat tavanneet kerran aikaisemmin, Marin siskon järjestämillä tuplatreffeillä. Mari on myöhään illalla lukemassa kirjaa baarissa, kun Takahashi tulee hänen pöytäänsä istumaan. Pasuunaa soittavalla Takahashilla on bändinsä harjoitukset lähistöllä, mutta sitä ennen hänen on syötävä.

Eri on eräänä päivänä ilmoittanut menevänsä nukkumaan. Perhe on toivottanut hänelle hyviä unia, sillä Erin unirytmi on ollut erikoinen jo aiemmin, eikä asia ole heitä sen kummemmin kummastunut. Erin nukkumaanmenosta on  kuitenkin kuukausia aikaa, eikä Eri ole vieläkään herännyt. Koomassa Eri ei ole. Hän vain nukkuu. Nukkuessaan Eri lipuu jonkinlaisen toisen ulottuvuuden ja tämän maailman välillä. 

Yön tapahtumia kuvaava taho on romaanin me-pronomiinia käyttävä kertoja tai kertojien joukko, näkymätön tarkkailija, jonkinlainen näkökulma, jolla ei ole valtuuksia puuttua tapahtumiin. Romaanin tunnelma on unenomainen, lähes surrealistinen. Selittämätön outous on Murakamille tyypillisesti vahvasti läsnä. Puitteet ovat yksinkertaiset ja tapahtumia vähän, mutta henkilöiden väliset dialogit paljastavat sitäkin enemmän. 

Mieleenpainuvin kohtaus kirjassa on kohtaus, jossa kaupan hyllyllä soi unohdettu puhelin. Takahashi vastaa puhelimeen, jossa tuntematon ääni sanoo hänelle, ettei hän pääse pakoon. Onko puhelu tarkoituksella jätetty kauppaan niin, että juuri Takahashi sattuisi siihen vastaamaan? Mistä puhelun uhkauksessa on kyse?

Toinen kohtaus, josta pidin erityisesti, on Marin muisto kerrasta, kun hän on jäänyt sisarensa kanssa hissiin jumiin. Hän on kokenut sisareensa uskomattoman yhteyden hississä ja tuntenut olleensa läheisempi tämän kanssa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Teoksessa esiintyvä läheisyyden pohdinta on ajatuksia herättävää. Miten omasta mielestään voi olla jonkun kanssa ihan hyvissä väleissä, mutta toisen mielestä ei tarpeeksi läheisissä. Marin käymien keskustelujen myötä hänen sisarestaan paljastuu monenlaisia asioita, joita hän ei ole tullut ajatelleeksi. 

Takahashi on keskustelukumppanina filosofinen ja haastava, mutta kuitenkin mutkaton. Mieleeni ihan tulee, että haluaisin itsekin jutella tällaisen syvällisemmän tyypin kanssa. 

Pimeän jälkeen toimii erinomaisesti äänikirjana. Lyhyen pituutensa ja vetävän tarinansa vuoksi se on nopeasti kuunneltu. Romaanista jää olo, etten ole ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta että se ei ole välttämätöntäkään. 

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakamin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet  (色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 2013, suom. 2014) on kiehtovasti yhteenpunoutuva tarina, jossa on mukana mystiikan tuntua. Tässä Murakamin teoksessa maaginen realismi jää lähinnä uniin ja tarinoihin, vaikka japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillisesti selittämättömiä asioita tapahtuukin. Piirre, josta japanilaisessa kirjallisuudessa kovasti pidän. Sen sijaan en ole kummemmin pitänyt Murakamin lennokkaimmista romaaneista. Norwegian Woodia rakastan. Onnekseni myös Värittömän miehen vaellusvuodet lumoaa minut melankolisella tunnelmallaan.

Romaanin päähenkilö on juna-asemia rakastava Tsukuru Tazaki, joka 36-vuotiaana pohtii menneisyyttään keskusteluissaan deittailemansa naisen kanssa. Tsukurun tiiviiseen kaveriporukkaan kuului lukioaikana neljä muuta: kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näitä neljää muuta yhdistää väri kunkin nimessä. Värilempinimiltään pojat ovat Aka (Punainen) ja Ao (Sininen), tytöt Shiro (Valkoinen) ja Kuro (Musta). Tsukuru on ainut, jonka nimessä ei ole väriä. Tsukuru on mielestään muutenkin väritön ja persoonaton, mikä aiheuttaa hänessä alemmuuden tunnetta.

Viisikko pyrkii olemaan kaikki yhdessä mahdollisimman paljon, jotta kaksikkoja sun muita ei muodostuisi ja porukka hajoaisi. Yhdessäolo on ihanaa ja erilaiset ystävykset täydentävät toinen toisiaan. Tsukuru tuntee elämän merkityksellisyyden vain ystäviensä seurassa. Lukion jälkeen Tsukuru päättää kuitenkin muista poiketen lähteä Tokioon opiskelemaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki muut jäävät Nagoyaan. Aluksi kaikki sujuu kuin aina ennen. Yhtäkkiä Tsukuru kuitenkin erotetaan porukasta. Syy vaivaa Tsukurua kuudentoista vuoden jälkeenkin, sillä sitä ei koskaan annettu, vaan välit vain katkaistiin. Eikä Tsukuru shokissaan kyennyt sitä pyytämään.

Mieleenpainuvinta teoksessa on tarina, jonka Tsukuru kuulee opiskelukaveriltaan Haidalta eräänä iltana. Tarina kertoo Haidan isästä, joka tapaa syrjäiseisessä majatalossa salaperäisen jazzpianistin, Midorikawan (Vihreä joki). Mies on suurimman osan ajasta yksikseen, mutta tutustuu Haidan isään. Hän soittaa pianoa läheisellä koululla yhden ainoan kerran. Soitto lumoaa Haidan isän täysin intensiivisellä ja lähes taianomaisella soinnillaan. Jos olisin saanut teoksen e-kirjana käsiini, olisin siteerannut tähän juuri tuota kohtausta sen kauneudessaan.

Haidan isälle selviää, että Midorikawa tulee kuolemaan kuukauden päästä. Tämä kertoo saaneensa kuukausi sitten sellaisen kortin, jonka saatuaan hän tulisi kuolemaan kahden kuukauden päästä. Kortin vastaanottaja saa kuitenkin loppuajakseen ihmeellisiä lahjoja. Oman kuolemansa voi välttää vain luovuttamalla kortin eteenpäin. Sen voi kuitenkin luovuttaa vain tietyn väriselle ihmiselle, ja tämän on omasta tahdostaan hyväksyttävä kortti. Yksi kortin suomista kyvyistä onkin, että sen haltija näkee ihmiset tietyn värisinä. Haidan isä saa kuulla olevansa juuri kyseisen värinen, mutta mies sanoo, ettei halua luopua kortista.

Seuraavana aamuna mies on lähtenyt, eikä Haidan isä löydä jälkeäkään hänen nimistestään jazzmuusikosta Tokiossa. Tarina saa merkityksensä vasta lopussa, kun lukija on saanut tietoonsa kaikki palapelin palaset. Niiden yhteenkokoaminen jää kullekin lukijalle itselleen, ja silti osa jää puuttumaan. Helppo tai yksinkertainen kirja Värittömän miehen vaellusvuodet ei tässä mielessä ole.

Tsukuru matkustaa menneisyyden haamujen perässä myös Suomeen. Tämä tekee suomalaisille teoksesta must readin Murakamin kirjoista. Yksi viisikosta on mennyt suomalaismiehen kanssa naimisiin ja muuttanut Helsinkiin. Helsinkiä kuvataan romaanissa hyvin suurpiirteisesti, enkä voi sanoa tunnistavani sitä Murakamin kuvauksesta. Kaupunki voisi yhtä hyvin olla missä tahansa. Haitarinsoittaja ravintolassa suorastaan särähtää, samoin suomalaisten nimien puute. Kuvaus luonnosta automatkalla Helsinki-Hämeenlinna herättää minussa puolestaan hilpeyttä. Suuri osa puista on koivuja, joiden seassa kerrotaan olevan myös vaahteroita ja mäntyjä.

Tykkäsin Värittömän miehen vaellusvuosista valtavasti. Se on syvällinen ja kuvaa upeasti Tsukurun itsetutkiskelua. Miksi hänet erotettiin viisikosta? Mikä hänessä on vialla? Entä miksi Tsukuru näkee kummallisia unia, jotka tuntuvat uhmaavan kaikkea logiikkaa? Ovatko unet vain harhaa vai sittenkin totta? Tsukuru saa huomata, että hänen käsityksensä itsestään poikkeaa radikaalisti siitä, miten muut hänet näkevät.

Teoksen kruunaa halaus, jonka Tsukuru saa Kurolta. Hetki on todella kauniisti kuvattu. Yhdessä haikeankirpeässä halauksessa tiivistyy monta sanomatonta asiaa ja vuosien tuska, jota kumpikin on kantanut mukanaan. Kokonaisuus on Värittömän miehen vaellusvuosissa hyvin hallittu ja vaikuttava loppua myöten.

Kenelle? Murakami-faneille, melankolian värittämää luettavaa kaipaaville ja mystiikan vivahteista pitäville.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Norwegian Wood (ノルウェイの森 1987, engl. 2000) on romaani, josta olisi paljon sanottavaa. Olin jo kirjoittanut tämän blogijutun lähes valmiiksi kun jäin miettimään. (

Norwegian Woodin japaninkielisen alkuteoksen nimessä  ノルウェイの森 Noruwei no mori ei ole kyse puusta, vaan metsästä. Suomeksi tämä kääntyisi ”Norjalainen metsä”. Lukuisista viittauksista Beatlesin Norwegian Wood -kappaleeseen huolimatta Murakami on valinnut olla nimeämättä romaaniaan suoraan kappaleen mukaan.

60-luvun lopun Japaniin sijoittuva Norwegian Wood maalaa kauniita kuvia ja on täynnä kiehtovia yksittäisiä tarinoita sekä toinen toistaan erikoisempia henkilöhahmoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän poikkeavia. Sen tunnelma on täynnä melankoliaa ja hetkellisyyttä, olematta kuitenkaan raskas. Tapahtumia ei sinänsä ole paljoa, vaan tunteilla ja hetkillä on romaanissa etusija, ja kerronta on sopivan verkkaista. Ajan henki ja poliittinen ilmapiiri välittyy henkilöhahmojen keskusteluissa ja paikkojen kuvauksissa.

Keskiössä on romaanin minäkertoja Toru Watanabe, jonka opiskelijaelämää ja toisaalta ensirakkautta seurataan tämän nuoruusvuosien läpi. Watanabe on ahkera opiskelija ja läpäisee tenttinsä helpolla. Tytöt, rakastuminen ja seksi ovat Watanabesta kuitenkin opiskelua kiinnostavampia. Watanaben ensirakkaus on tämän parhaan ystävän jälkeensä jättämä Naoko, joka poikaystävänsä Kizukin itsemurhan jälkeen vaipuu syvään masennukseen. Watanabe käy myöhemmin tapaamassa Naokoa vuorilla sijaitsevassa hiljaisessa, metsän ympäröimässä parantolassa. Omavarainen parantola, jossa potilaat ja lääkärit menevät sekaisin ja auttavat toinen toistaan, on kuin uninen haavemaailma, jonka vastapainona ulkopuolinen maailma ei tunnu yhtä todelliselta. Norwegian Woodin kuuntelua rakastava Naoko häilyy rajamailla, jossakin elämän ja kuoleman, todellisen ja unen välillä.

Mutta miksi teoksen nimi on juuri Norwegian Wood?

Kappaleella on Murakamin romaanissa suuri merkitys, sillä juuri sen kuuleminen lentokoneessa vie Watanaben, takaisin menneisyyteensä ja muistoihinsa. Kappaleena Norwegian Wood kertoo onnettomasta ja varsin yksipuolisesta suhteesta tyttöön: "I once had a girl, or should I say, she once had me". Watanabe voisi sanoa samoin Naokosta, joka ei koskaan todella ole hänen, mutta siitä huolimatta Naokolla on Watanabe.

”I once had a girl, or should I say, she once had me...
She showed me her room, isn't it good, Norwegian wood?

She asked me to stay and she told me to sit anywhere,
So I looked around and I noticed there wasn't a chair

I sat on a rug, biding my time, drinking her wine
We talked until two and then she said, "It's time for bed"

She told me she worked in the morning and started to laugh.
I told her I didn't and crawled off to sleep in the bath

And when I awoke, I was alone, this bird had flown
So I lit a fire, isn't it good, Norwegian wood”

Norwegian Wood maalaa kuvan askeettisesta huoneesta, jossa ei ole tuolia, jolla istua. Huoneeseen viitataan norjalaisena puuna: ”Isn’t it good, Norwegian wood?” Myös Naokon mökki on puinen ja huonekaluja on vain vähän, mikä kuvastaa paitsi Naokon, myös parantolan elämän askeettisuutta: ”She showed me around the flat, a pleasant, if plain, four-room unit: living room, bedroom, kitchen, and bath. It had no extra furniture or unneccasy decoration”.

Watanabe viettää muutaman päivän Naokon vieraana. Iltaisin hän juo viiniä ja käy pitkiä, tunnelmallisia keskusteluja Naokon kanssa. Kappaleessa laulaja istuu tytön huoneessa juomassa viiniä ja viettämässä aikaansa tapaan, joka on rinnastettavisssa Watanabeen Naokon mökissä. Kuten kappaleen tyttöä, jolla on töitä seuraavana aamuna, myös Naokoa odottaa seuraavana aamuna tämän tavalliset aamutyöt. Heidän välillään ei tapahdu mitään, ja Watanabe nukkuu olohuoneen sohvalla.

Yöllä Watanabe näkee unta pajuista ja pienistä linnuista, jotka pitävät pajuja paikoillaan tuulessa. Hän yrittää huitaista läheistä oksaa kepillä häätääkseen linnut ja saadakseen oksan heilahtamaan. Pois lennähtämisen sijaan linnut putoavat maahan linnun muotoisina metallinpalasina. Näky, johon Watanabe herää on kuin unen jatkoa:

 ”As if by reflex, I sat up in bed and started searching for the metal birds, which of course were not there. What I saw instead was Naoko at the foot of the bed, sitting still and alone, staring through the window. […] Naoko stayed frozen in place, like a small nocturnal animal that has been lured out by the moonlight”.

Kohtaus viittaa Naokoon yhtenä linnuista, paikalleen pysähtyneenä yön eläimenä, jonka silmissä Watanabe ei näe mitään.

”I stared back at her, but her eyes told me nothing. Strangely transparent, they seemed like windows to a world beyond, but however long I peered into their depths, there was nothing I could see. Our faces were no more than ten inches apart, but she was light years away from me”.

Naoko on kuin kaivo, josta tämä kertoo Watanabelle kirjan alkupuolella tarinaa. Hän on umpikuja, joka ei johda mihinkään. Hänen silmissään näkyvä tyhjyys on Naokon tyhjyyttä, pohjattoman kaivon loputonta pohjattomuutta, johon Watanabe on uppoamassa. Metallisten lintujen tavoin Naoko pidättelee Watanabea paikallaan, estäen tätä siirtymässä elämässään eteenpäin. Kuunvalossa Naoko näyttäytyy kuin aave, paljastaen tälle alastoman vartalonsa. Muisto jää myös aaveen tavoin häilymään Watanaben mieleen, eikä hän ole varma, oliko näky totta vai fantasiaa.

Kohtaus symboloi Naokon etäisyyttä ja tämän tavoittamattomuutta. Hän ei ole Watanaben ulottuvissa, kuten ei ole Norwegian Woodin tyttökään. ”And when I awoke, I was alone, this bird had flown” laulaa John Lennon. Aamulla kaikki on toisin myös Murakamissa. Naokossa ei näy merkkiäkään tämän yöllisestä vaelluksesta, joka jää viimeiseksi kerraksi kun Watanabe näkee alastoman Naokon. Romaanin edetessä Naoko lipuu yhä kauemmaksi Watanabesta, eikä kykene lopulta edes vastaamaan tämän kirjeisiin. Watanabe pysyy Naokolle lojaalina ja uskoo tämän paranemiseen, kykenemättä näkemään Naokon ongelmien suuruutta. Kuten kappaleen minä, myös Watanabe jää lopulta yksin.

Etsiessäni jotakin selitystä Norwegian Woodin epätarkalle käännökselle, törmäsin käännökseen Murakamin esseestä, jossa hän selittää käännöksensä problematiikkaa:

”I, as one of a translator, want to say that the right interpretation of the word “Norwegian Wood” is just “Norwegian Wood.” The other interpretations might be more or less mistranslation. If you look at the context of the lyrics, it is clear that the ambiguous tone of these words dominates this song and lyrics. It is difficult to definite these words as one special meaning. It is not different between in Japanese and English. If you wanted to catch it, you would lose it. Of course, one of images that these words contain might be “Norwegian wood furniture” = “Nordic furniture.” But it isn’t the only meaning of them. If you insisted that they meant just “Nordic furniture,” the narrow way of assertion would detract the deepness of this song that the ambiguity (this deepness is the point of this song). It is just to miss the forest for the trees. “Norwegian Wood” might not be “ノルウェイの森 (noruei no mori),” but at the same time it isn’t “Norwegian wood furniture,” I think.”

Murakami antaa ymmärtää, että kuten Beatlesin kappaleessa, myös hänen romaaninsa kohdalla ”Norwegian Wood/Noruei no mori” on tulkittavissa enemmän kuin yhdellä tapaa, tai vähintäänkin syvällisempänä kuin pelkkänä Naokon lempikappaleena.

Tähän astinen kirjoitukseni on käsitellyt lähinnä Naokoa. Se, mitä Norwegian Woodista haluan kuitenkin vielä sanoa on kuinka useaa sen henkilöhahmoa houkuttelee kuolema. Miksi on kysymys, johon Norwegian Woodissa ei saada vastausta. Maailma näyttäytyy ankaran realistisena - aina sitä vastausta ei ole tai sitä ei saa. Ihmiset tekevät käsittämättömiä asioita, mutta ympärille jäävien on elettävä silti parhaansa mukaan. Teoksessa sekoittuvat elämänhalu ja kuoleman houkuttelevuus, menneisyys ja nykyisyys: "These were strange days, now that I look back at them. In the midst of life, everything revolved around death". Päästäkseen irti menneisyyden otteesta Watanaben on valittava menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

Oma tarinani alkaa vuoden 2008 heinäkuun lopusta. Ostin Haruki Murakamin Norwegian Woodin Oslon lentokentältä syistä, joita en enää kunnolla muista. Murakami ei tuolloin ollut vielä mikään nimi, enkä ollut koskaan kuullut kyseisestä romaanista (eikä ihme, sillä teos suomennettiin vasta 2012). Nimi kuulosti kuitenkin hirveän hyvältä. Ehkä siksi, että olin juuri Norjassa, ehkä siksi, että tunsin Beatlesin samannimisen kappaleen. Osittain kirja houkutteli, koska se oli japanilainen.

Tällä viikolla sain luettua Norwegian Woodin loppuun. Tämän täytyy olla pisin aika, jonka olen koskaan käyttänyt yhden kirjan lukemiseen. Aloitin kyllä lukemisen jo tuolloin lennollani, mutta jotenkin se jäi. Vuosien mittaan olen edennyt pienin askelin, kunnes edellisellä viikolla päätin tarttua Norwegian Woodiin ja käydä kunnolla lukemaan. Kirjasta oli jäänyt sellainen vaikutelma, että tämä on varmasti todella hyvä ja erityinen ja täytyy sanoa, että paneuduin lukemiseen syventymisellä, jonka vain yömyöhän hiljaisuudessa luettava kirja saa osakseen.