Suzanne Collins: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Ajattelin aluksi kirjoittavani uudesta Nälkäpeli-kirjasta ylistävän arvion. Puolivälissä kirjaa mieltäni alkaa painaa kysymys miksi me ihmiset luemme tällaista. Mikä meissä on vikana, että nautimme tällaisesta? Nälkäpelissä on kuitenkin kyse toisten tappamisesta. Tapa tai tule tapetuksi.

Dystopialle on tyypillistä näyttää, millainen tulevaisuus voisi olla, miten huonosti asiat voisivat mennä. Osaltaan dystopialla pyritään kritisoimaan asioiden vallitsevaa tilaa ja estämään kuvatunlaista kehitystä tapahtumasta. Nälkäpeli vetoaa samanlaiseen ajatteluun brutaalilla maailmallaan, jossa ihmisiä voidaan vain pistää areenalle toisiaan tappamaan. Reaktiona on: ei tällaista. Tällaista maailmaa en halua nähdä.

Teos ei ole yhtä hauska kuin kaksi ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Se on vakavampi, eikä huumorille jää sijaa. Ei ilkosilleen itseään hississä riisuvaa Johanna Masonia, ei Haymitchin sukkelia sutkautuksia. Balladi laululinnuista ja käärmeistä jatkaa jo Matkijanärhessä nähtyä synkempää linjaa.

Romaani toistaa muista sarjan osista tuttua sankarikuvaa. Sankarin ei tarvitse liata käsiään liikaa nälkäpelissä. Tapot ovat helppoja ja välillisiä, samaan tyyliin kuin mitä Katniss käytti pistiäisiä vastustajiinsa tai kun mutantit tappoivat viimeisen tribuutin Nälkäpelissä pelastaen sekä Katnissin että Peetan suoralta tappamiselta. "Hyvikset" kuolevat pelissä martyyreina, ja vain "pahikset" kokevat brutaalin kuoleman. Japanilaisessa elokuvassa Battle Royale koululuokallinen nuoria lähetetään saarelle tappamaan toisensa samanlaisella vain yksi voi voittaa -systeemillä. Nälkäpelissä tribuutit pääsevät helpommalla, kun areenan olosuhteet ja erilaiset mutantit hoitavat osan tapoista. Kaikkia ei tarvitse lahdata itse.

Odotukseni eivät ole korkealla uusimman Nälkäpeli-kirjan suhteen lukemaan ryhtyessäni. Kun johonkin tehdään paljon myöhemmin jatkoa, vaikka se sitten olisikin "esiosa", olen jokseenkin epäluuloinen. Tuoreen näkökulman tuttuun maailmaan tarjoaa, että päähenkilönä on tarinan pahiksena tunnettu nuori Coriolanus Snow.

Mielenkiintoista teoksessa on paitsi nälkäpelin kehittäminen viihteellisempään ja osallistavampaan suuntaan, myös Coriolanus Snow'n luonteen kehitys. Aluksi tuleva Panemin presidentti vaikuttaa ihan symppikseltä. Ylemmyydentuntoiselta ja pikkumaiselta, mutta silti ihan fiksulta kaverilta. Vähitellen Coriolanuksen todellinen luonne kuoriutuu esiin. Teoksen tapahtumat muokkaavat esiin pelottavan vastustajan ja Capitolin vallan lujittajan.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä lähtee hyvin vauhtiin. Eletään nälkäpelien alkuaikoja, 60 vuotta ennen ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Kymenennessä elonkorjuussa valittu vyöhykkeen 12 tyttötribuutti on lumoava. Villi, kaunis ja epäilemättä vaarallinen. Televisiokameroiden edessä Lucy Gray sujauttaa erään tytön puvun  sisään käärmeen. Hän laulaa upealla äänellä vangiten yleisönsä ja pitää yllään röyhelömekkoa. Tyttö on laskelmoiva, ja hänen ohjaajakseen määrätty Capitolin eliittikoulussa Akatemiassa opiskelija Coriolanus Snow miettii, että ehkä hieman mielenvikainenkin.

Lucy Grayhin ei voi olla ihastumatta. Tyttö on varsinainen laululintu ja taitava esiintyjä. Hän ei varsinaisesti edes ole vyöhykkeeltä 12, vaan kuuluu kierteleviin muusikoihin. Collins käyttää taitavasti lauluja osana tarinankerronnassaan. Ennestään tuttu laulu hirttopuusta saa Balladissa laululinnuista ja käärmeistä aivan uuden merkityksen. Upein on kuitenkin laulu Lucy Graysta, tytöstä, jonka mukaan nälkäpelitribuutti on saanut nimensä ja jonka kohtalo jää auki ja tytön hahmo kummittelemaan.

Coriolanusin suhtautuminen Lucy Grayhin on vähintään ristiriitainen. Toisaalta hän ihailee tyttöä, toisaalta halveksii. Tribuutteja kohdellaan Capitolissa eläimiä ja heitä jopa pidetään eläintarhan häkissä odottamassa nälkäpelin alkua.

Lucy Gray oli kuitenkin hänen tribuuttinsa ja matkalla areenalle. Ja toisissa olosuhteissa Lucy Gray olisi ollut vain joku tyttö vyöhykkeeltä – tai ei ainakaan Capitolista. Toisen luokan kansalainen. Ihminen, mutta silti eläimellinen. Ehkä älykäs, mutta alkukantainen. Yksi niistä onnettomien, raakalaismaisten otusten muodottomasta massasta, joka horjui jossakin tietoisuuden rajalla. Vaikka tietysti os säännöstä oli poikkeus, se oli juuri Lucy Gray Baird, Hän uhmasi helppoa luokittelua. Erikoistapaus ihan niin kuin Coriolanus itse. Eihän Lucy Grayn huulten kosketus muuten olisi voinut tehdä hänen polvistaan hyytelöä.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä on vauhdikas teos, jonka ahmii. En pettynyt.

Kenelle? Dystopian ja Nälkäpeli-sarjan faneille. 

Suzanne Collins: Vihan liekit

En olisi uskonut, että kaikista maailman kirjoista juuri Nälkäpeli-kirja saisi minut pelästymään. Pelkään jostain syystä lintuja. En niitä pieniä, mutta isoja lintuja. Ja jokainen kuvittelemani lintu on tietenkin iso, varsinkin jos ne kuvataan uhkaaviksi. Nälkäpeli-sarjan toisessa osassa, Vihan liekeissä (Catching Fire 2009, suom. 2009), on lintufobikolle inha kohtaus, jossa Katniss joutuu tekemisiin kantelunärhien kanssa. Järkeni sanoo tietysti, että närhihän on pieni lintu. Mutta kai se nyt on vähintään riikinkukon kokoinen ja näköinenkin varmaan jos se on mutantti? Mielikuva riikinkukon kokoisista mustavalkoisista ihmisen ääntä täydellisesti matkivista linnuista on karmiva - etenkään, jos niitä ei alun perinkään kuvata mitenkään miellyttävässä valossa. Eikä missään sanottu, että ne olisivat pieniä!

Linnut sikseen. Suhteeni Nälkäpeli-kirjoihin herättää minussa ihmetystä. Miten joku kirjasarja voi olla näin innostava ja mukaansatempaava? Ja vielä näin hyvä. Myönnetään – olin koukussa jo ensimmäisestä kirjasta lähtien, mutta Vihan liekit vei minut totaalisesti mennessään. En jaksanut edes lukea hitaasti. Selina, jonka kanssa luin, ahmaisi puolestaan romaanin toisen puoliskon yhdeltä istumalta. 

Vihan liekeissä Katniss saa tuta karvaan pettymyksen. Hän saa varoituksen presidentti Snowlta, joka ei usko tarinaa kovaonnisista rakastajista. Nälkäpelin kauheudet eivät ole vielä Katnissilta ohi. Neljännesvuosijuhlan eli 75. nälkäpelin kunniaksi tribuutit valitaankin voittajien keskuudesta.Vyöhykkeellä 12 se tarkoittaa sitä, että Snowlle varsin sopivasti, Katnissin ainoana vyöhykkeen naistribuuttina on lähdettävä takaisin areenalle. Haymitch ja Peeta ovat ehdolla miestribuutiksi, ja sekä Katniss että Peeta käyvät tekemässä omat sopimuksensa Haymitchin kanssa ennen elonkorjuuta. Arpa osuu Haymitchiin, ja Peeta ilmoittatuu tämän tilalle.

Neljännesvuosijuhlan nälkäpelissä on omat haasteensa. Se on vaativampi kuin muut nälkäpelit ja joka neljännesvuosijuhlaa koskevan erikoissäännön (tällä kertaa voittajien osallistumisen) lisäksi siltä on odotettavissa mitä vain. Selvää myös on, että voittajia tulee olemaan vain yksi. Capitol pitää kyllä huolen, ettei Katnissin sysimarjatemppu toistu. Toisen "kovaonnisista rakastajista" on kuoltava. Katniss päättää, että eloonjäävän on oltava Peeta. Peeta taas on ilmoittautunut Haymitchin tilalle nimenomaan pitämään Katnissin elossa.

Katnissin ja Peetan on sopeuduttava myös uuteen areenastrategiaan. "Yrittäkää löytää liittolaisia, joista on teille hyötyä. Muistakaa, että ette ole enää tärisevässä lapsiparvessa. Nuo ihmiset ovat kokeneita tappajia aivan riippumatta siitä, miltä he ehkä päälle päin näyttävät", Haymitch neuvoo. Muut voittajat tuntevat toisensa edellisistä nälkäpeleistä, ja Katniss ja Peeta ovat ainoat uudet tulokkaat. Muiden voittajien kirjo onkin sitten aikamoinen. Kukkia maalaavista narkkareista, Capitolin kultapojuun Finnickiin, Kahjoon ja Volttiin ja kirveitä heittelevään Johannaan, joka tuntuu alusta asti vihaavaan Katnissia.

Katniss on minäkertojana siitä erikoinen, ettei hänen tunteistaan oikein pääse selville. Osan tunteistaan hän ilmaisee suoraan ja selkeästi, mutta osaa ei. Ehkä Katnisskään ei tiedä, mitä hän aina tuntee. Toisaalta Katniss on isänsä kuoleman jälkeen joutunut jatkuvasti sensuroimaan tunteitaan ja olemaan näyttämättä niitä. Äidiltään siksi, ettei tästä ole Katnissin mielestä oikein mihinkään, joten Katniss on sulkenut äitinsä ulkopuolelle, ja Primiltä siksi, että haluaa suojata Primiä ylimääräisiltä huolilta. Katniss on lähes kirjaimellisesti joutunut astumaan isänsä saappaisiin tämän kuoltua. Elättääkseen perheensä Katniss oppi turvautumaan isänsä tapaan jouseen ja metsästykseen, kietoutui isänsä vanhaan metsästystakkiin ja otti isänsä paikan perheen päänä. Hänen masennukseen vaipunut äitinsä oli kykenemätön tekemään päätöksiä tai pitämään perheestä huolta, minkä vuoksi perheen auktoriteetti siirtyi Katnissille. 

Nälkäpeli-sarjaa on hehkutettu, sillä se tarjoaa vaihtoehdon ainaisille miessankareille. Katniss on kauan kaivattu naissankari, mutta kuinka feminiini hän oikeastaan on? Hänen äitinsä ja Prim ovat parantajia, ja vaikka Katnisskin tietää jotakin parantamisesta, hän ei ole mikään parantaja, vaan tullut isäänsä, kuten Katniss itsekin toteaa: ”Perimäni pääsi oikeuksiinsa metsällä, ei kulkutautiaallon aikana”. Parantaminen on nimenomaan feminiini taito, mutta Katnissin metsästystaidot ovat maskuliinisia. Katniss on tottunut miehen rooliin perheessä. Hän kätkee tunteensa ja on oppinut mutkattomaan kommunikointiin Sähäkässä, jossa hän on tottunut myymään ja vaihtamaan saalistaan. Katniss on rohkea ja itsenäinen, hän ei nauti stailausryhmänsä laitettavana olosta, ei Cinnan upeista asuista ja mekoista, eikä ole tippaakaan romanttinen.

Katnissin sijaan feminiinit ominaisuudet ovat kasaantuneet Peetaan. Perinteiset sukupuoliroolit ovatkin Katnissin ja Peetan kohdalla käänteiset. Peeta on heistä se luova taivaanrannanmaalari, joka koristelee kakkuja ja maalaa pelinjohtajille Ruen kukkien peittämänä kun Katniss sen sijaan hirttää nuken. Peeta on se tunteva, se romanttinen, se, joka osaa sanoa jotakin silloinkin kuin muut eivät. Peetan valttikortti nälkäpelissä on hänen rakkautensa Katnissiin ja suhteensa tähän – suhteensa toiseen. Peeta ei itsessään ole sponsoreita tai katsojia kiinnostava, mutta Peeta osaa manipuloida katsojiaan hyvin naismaisin keinoin. Ensin hän tunnustaa rakkautensa Katnissiin Nälkäpelissä, ja Vihan liekeissä Peeta tipauttaa varsinaisen pommin kertoessaan haastattelussaan, että Katniss on raskaana. Peeta saa katsojien sympatiat paitsi omalle puolelleen, myös Katnissin puolelle. Tähän hän kuitenkin tarvitsee Katnissin, samaan tapaan kuin sankaritar usein tarvitsee sankarin, jonka kautta hän määrittyy. Peetaa ja perinteistä sankarittaria yhdistää myös se, miten Peeta kaipaa jatkuvasti pelastamista. Peeta on se, jota joudutaan kantamaan happosateessa kun taas Katniss juoksee omin jaloin. Katniss kantaa asetta ja on kykenevä ruokkimaan perheensä ilman apuja, kun taas Peeta leipurin poikana taitaa leipomisen. Peeta ehkä leipoo leivän, mutta Katniss kantaa leivän pöytään.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

En oikeastaan tiennyt Nälkäpeli-sarjasta etukäteen paljoa. Olin nähnyt ensimmäisen leffan trailerin, joten tiesin, että se perustui vähän samantapaiseen ideaan kuin japanilainen Battle Royale -elokuva, jossa nuoret lähetetään eristetylle saarelle tappamaan toisensa. Tiesin, että päähenkilön nimi on Katniss, ja että hän ilmoittautuu sisarensa tilalle tribuutiksi Nälkäpeliin. Olin kuullut kavereideni ylistävän niin kirjoja kuin leffojakin. Kun norjalainen ystäväni ehdotti minulle, että luettaisiin Nälköpeli-trilogia yhdessä, suostuin oitis. Se olisi ainakin kevyttä lukemista ja tempaisisi mielellään mukaansa - juuri, mitä tarvitsisin.Selina oli saanut kirjat joululahjaksi, eikä ollut vielä lukenut niitä. Mikäpä siinä. Voisi olla vaihteeksi olla hauskaa kun olisi joku, jonka kanssa keskustella lukemastaan.

Aloimme lukea. Eri tahdissa, mutta kuitenkin.

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, Nälkäpelistä (The Hunger Games 2008, suom. 2010), enemmän kuin olin osannut edes arvata. Kirja tempasi minut mukaansa, ja koulujuttujen kanssa painivan Selinan harmiksi luin sen parissa illassa. Yritin todella lukea hitaasti. Säästelin sivuja, aloitin lukemisen vasta kituuttavan myöhään, vaikka olin koko päivän halunnut vain päästä jatkamaan, ja saadakseni sivut vähenemään hitaammin luin välillä erityisen hitaasti ja huolellisesti. En halunnut päästä loppuun! Ja silti minun täytyi päästä.

Luonnonkatastrofien jälkeisen maailman, Pohjois-Amerikan jäljelle jääneen osan elämä on kaivosteollisuuten keskittyneellä vyöhykkeellä 12 kontrolloitua, mutta rauhallista. 16-vuotias Katniss on salametsästäjä, sillä metsästäminen Capitolin metsissä ja raja-aidan ylittäminen on kiellettyä. Vyöhykkeellä 12 salametsästystä katsotaan kuitenkin läpi sormien, sillä tuore liha on monelle tervetullutta. Katnissin perheen se pitää leivissä. Hän käy metsällä parhaan ystävänsä Galen kanssa, jonka kanssa he jakavat saaliinsa tasan. Elättääkseen perheitään, lasten on mahdollista hankkia myös tessaroita, joita Galella on jo useita. Tessarat takaavat köyhille ja nälkäisille perheille yhden ihmisen yhden vuoden vilja- ja öljyannoksen, mutta sen hintana on osallistuminen Nälkäpeliin useammalla arvalla.

Nälkäpeli on Capitolin muistutus vyöhykkeille epäonnistuneesta kapinasta. Se on Capitolin suurinta huvia ja sen juhliminen elonkorjuussa on kaikille Panemin kansalaisille pakollista. Elonkorjuussa valitaan joka vuosi kultakin vyöhykkeeltä yksi 12-18-vuotias tyttö- ja poikatribuutti, jotka lähetetään Capitoliin lyhyeen koulutus-, haastattelu- ja esiintymisjaksoon, jonka jälkeen heidät lähetetään vuosittain vaihtuvalle areenalle tappamaan toisensa. Voittaja saa kunniaa ja niin suuren palkinnon, että rahaa on yllin kyllin. Hän ei myöskään joudu osallistumaan peliin enää uudelleen. Voidellakseen suolaa haavoihin Capitol pakottaa ihmiset pitämään elonkorjuuta juhlapäivänä ja pukeutumaan sitä varten parhaisimpiinsa, vaikka elonkorjuu tarkoittaa väistämättä vyöhykkeille sitä, että joku menettää lapsensa.

Vyöhykkeellä 12 ei ole koskaan ollut vapaaehtoisia. Arvan osuessa ensikertalaiseen Primiin, Katnissin 12-vuotiaaseen siskoon, Katnissista tulee vyöhykkeen ensimmäinen vapaaehtoinen. Toiseksi tribuutiksi valitaan leipurin poika Peeta, jonka Katniss muistaa pelastaneen itsensä nälkäkuolemalta. Mukaansa tribuutit saavat ottaa yhden muistoesineen kotivyöhykkeestään. Katniss saa ystävältään Magdalta matkijanärhirintaneulan, ja siitä tulee osa Katnissin asua myös areenalla. Matkijanärhet ovat symbolina varsin kapinallisia, mikä saa Katnissin miettimään, sallitaanko korua edes. Capitolin kehittämien kantelunärhien tarkoitus oli vakoilla vyöhykkeiden keskusteluja ja toistaa heidän keskustelunsa Capitolille. Ihmiset kuitenkin keksivät syöttää kantelunärhille täyttä hölynpölyä, minkä vuoksi ne lopetettiin. Geenimanipuloidut kantelunärhet, joita oli pelkkiä uroksia, parittelivat kuitenkin luontoon karanneina matkijalintujen kanssa ja syntyi uusi laji, matkijanärhi. Matkijanärhi ei kuitenkaan kyennyt enää toistamaan samallalailla keskusteluja, vaan lähinnä sointuja ja lauluja, mutta myös ihmisten sanomia asioita.

Capitol, jonne tribuutit lähetetään, on aivan toista kuin vyöhyke 12. Se on utopistinen upeudessaan ja loistossaan, ihanissa napeissaan, joita painamalla saa kuivauksen, hiusten harjauksen tai haluamansa herkkuja, vaatteita, mitä vain. Capitolin vauraus ja hyvinvointi on kuitenkin veren tahrimaa. 12 valvottua vyöhykettä elävät kurjuudessa ja tuottavat Capitolin hyödykkeet tehden Panemista ja Capitolin monopoliasemasta siinä pikemminkin dystopian. Ensimmäistä kertaa elämässään Katniss saa kuitenkin syödä vatsansa täyteen herkkuja ja nauttia koulutuskeskuksen mukavuuksista.

Katnissin ja Peetan ohjaaja Haymitch on muiden ohjaajien tapaan entinen Nälkäpelin voittaja, mutta juoppo. Haymitchin asenne ei myöskään ole aurinkoisin, mutta tajutessaan Katnissin ja Peetan olevan tosissaan pelin suhteen, Haymitch ryhdistäytyy. Katnissista vain ei ole helppoa tehdä sponsoreille ja katsojille miellyttävää.Vyöhykkeiden 1 ja 2 tribuutit ovat ammattilaisia. Heidät kasvatetaan Nälkäpeliä varten, minkä vuoksi he myös usein voittavat. Vyöhykkeellä 12 on entuudestaan vain yksi voittaja, Haymitch, eivätkä Katnissin ja Peetan mahdollisuudet vaikuta hyviltä.

Jäin koukkuun. Nälkäpelin henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia ja Katnissin asenne etenkin siskonsa kissaan Buttercupiin huvitti. Romaani onnistui tempaamaan mukaansa niin hyvin, että jännitin Katnissin puolesta ja kiinnyin muista hahmoista erityisesti Rueen, keijukaisen lailla puusta puuhun hyppivään suloiseen tyttöön vyöhykkeeltä 11. Tapa, miten Rue nukahtaa Katin olkapäätä vasten Katin makuupussin sisässä oli hellyyttävä. Minäkerronnan ansiosta samastuminen Katnissiin ja kirjan tapahtumiin onkin helppoa  –  ja kukapa ei haluaisi olla yhtä rohkea ja sinnikäs kuin Katniss. Jo lähtökohtana se, että Katniss uhrautuu siskonsa puolesta on mieletön, puhumattakaan kaikesta muusta, mitä Katniss romaanin aikana päätyy tekemään.